Gadgetissa oli virhe

perjantai 21. syyskuuta 2012

Merkillinen vankileiri

Lapsena ihmettelin äidin albumin kuvia, joissa kyläläiset poseerasivat pelloilla, seurantalolla ja kotipihoilla hymyilevien venäläisten sotavankien kanssa. Ihmettelin, mistä miehet olivat Pöljälle tulleet ja tunnelma vaikutti kummalliselta. Kuvissa oli naisia, lapsia ja vanhuksia vankien kanssa, joku pojankloppi suojeluskunta-asussa ”vahtimassa”. Suomi kävi sotaa, nämä miehet olivat vihollisia. Meidänkin kylältä oli kuollut poikia taisteluissa. Silti yhteiselo näytti kuvissa sopuisalta ja luontevalta.
Tiedän nyt, että jatkosodan aikana (1941-44) Suomessa oli vakava elintarvikepula. Pöljälläkin miehet ja hevoset olivat rintamalla ja maatiloilla tarvittiin työvoimaa. Samaan aikaan vankileirien heikko ravinto ja huono hygienia nostivat esimerkiksi Pieksämäellä sijainneen Naarajärven vankileirin kuolleisuuden korkeaksi. Joku oivalsi, että olisi järkevää purkaa leirien ahtautta antamalla vankeja tiloille töihin. Samalla hoituisi myös ruokahuolto. Niinpä kotikylälläni oli pieni vankileiri. Vangit majoitettiin Maamiesseuran talolle keskelle kylää.
Siitä alkoi ehkä maailman merkillisimmän vankileirin pyörittäminen. Katri-emäntä kertoi hakeneensa polkupyörällä vangin tilalle töihin. Alkumatkasta Katri polki ja vanki istui kyydissä. Loppumatkasta osat vaihtuivat ja Katri istui tarakalla, kun vanki polki kohti Lintuniemen tilaa.  Toisella tilalla oli vanki, joka oli kotimaassaan eläinlääkäri. Hän kulki sitten Pöljän kylän lehmät hoitamassa. Lapset ja nuoret tytöt  liikkuivat vapaasti vankien kanssa pelloilla ja laitumilla tilojen töissä.
Pöljäläisten leirinpitoon puututtiin ylhäältäpäin, kun eräskin perunannosto venähti pitkäksi. Vartijat, isäntä ja vangit jäivät pitämään yhdessä hauskaa iltaa Hoikin Rytkölään, vaikka  vangit piti aina tuoda yöksi seurantalolle. Alkoholilla oli ehkä osuutta asiaan. Vangit eivät karanneet, koska rintamalle oli satoja kilometrejä matkaa eivätkä he tunteneet maata. Kiinni jääneen karkurin kohtalo oli  karu, joten sekin vähensi halua karata. Naarajärven oloihin verrattuna Pöljän ”leiri” oli varmasti parempi paikka.
Paikallisen suojeluskunnan aluepäällikkö asui Pöljällä. Hän yritti  virkansa puolesta pitää tiukempaa kuria kotivangin kanssa, mutta talon emäntä oli eri mieltä. Emännän mielestä mennään perinteisen tavan mukaan: Kaikki talon töitä tekevät ruokailevat tuvan pitkän pöydän ääressä ja syövät samaa ruokaa. Ellei tämä passaa, niin vankeja ei tarvitse tilalle tuoda. Maasta elävän kylän ihmisten korkein hyve ja elämän välttämättömyys oli työ. Kaikki tekivät suunnilleen samoja töitä, toisella oli enemmän maata ja toisella mökki. Mutta työ yhdisti. Siinä maailmassa pellolla yhdessä ponnisteltu päivä teki sotavangista ihmisen, samanlaisen.
Isoilla vankileireillä venäläisille vangeille kävi hyvin huonosti. Arviolta 22 000 vankia kuoli suomalaisten ylläpitämillä leireillä. Osa leirien henkilökunnasta suhtautui lähtökohtaisesti vankeihin huonosti. Ryssäviha oli yhdenlaisen isänmaallisuuden kantava voima. Pöljäläiset olivat varmasti isänmaallisia. Mutta näyttäisi siltä, että he pystyivät näkemään näissä venäläisissä vangeissa ensinnä ihmisen. Pari vuotta sitten erään vangin poika kävi täällä, etsi isänsä tuttuja ja katseli maisemia. Ei isä ollut pahalla silloisia pöljäläisiä muistellut!






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti