Taavetti Kuosmasen murhan jälkipyykki – leski mierontielle Luemäen torpasta

Taavetti ja Hilda Kuosmanen vuosisadan vaihteessa.

Olen kirjoittanut tässä blogissa aiemmin Hökösen kylällä vuonna 1916 tapahtuneesta torppari Taavetti Kuosmasen murhasta. Murha jäi aikanaan selvittämättä, vaikka tekoon epäiltyjä oli pidätettynä. Taavetti Kuosmasen leski Hilda jäi lapsikatraansa kanssa vihamielisen ja täynnä huhuja, häpeää ja epäluuloa kihisevän kylän keskelle sinnittelemään. Kaksi vuotta hän jaksoi yrittää, sitten hän koetti päästä ahdingosta pois myymällä torppansa vuokraoikeuden Toivo Venäläiselle 5.9.1918.[1] Siirtosumma oli peräti 40 000 mk.

Luemäen torppa Hökösen kylällä. Kuva mahdollisesti vuodelta 1915.
Taavetti Kuosmanen näkyy vaaleapaitaisena hahmona pihamaalla.

Nyt vuokralautakunta oli kokoontunut Luemäen torppaan Hökösen kylään maanomistaja Juho Snellmanin pyynnöstä. Hän oli ilmoittanut vuokralautakunnalle 5.9.1918, ettei hyväksy vuokraoikeuden siirtoa Venäläiselle. Lisäksi hän oli vaatinut, että torpassa tehdään lähtökatselmus, koska hän haluaa lunastaa torpan itselleen. Asianosaiset olivat paikalla, Hilda Kuosmasta edusti varatuomari V.R. Kivinen.

Kivinen kertoi, että Hilda Kuosmasen oli ikävä elää torpassa miehensä murhan jälkeen. Tämän vuoksi ja työvoiman puutteen takia hän oli pakotettu luopumaan torpasta. Pyysi vuokralautakuntaa hyväksymään siirron kohtuuden nimissä. Lisäksi Kivisen mukaan käsillä olevasta katselmuksesta oltu ilmoitettu lain mukaan Hilda Kuosmaselle. Hän pyysi lykkäystä.

Vuokralautakunnan päätöksen mukaan asioitsija Toivo Venäläinen oli vuokraoikeuden siirron saajana hyväksyttävä. Siirtosumman vahvistamiseksi olisi järjestettävä uusi katselmustilaisuus 30.11.1918.[2]

Kuosmasen torpan siirrossa on hyvä muistaa, että torpparivapautuslaki hyväksyttiin eduskunnassa 20.7.1918. Valtionhoitaja P.J. Svinhufvud vahvisti lain 15.10.1918. Voidaan olettaa, että kaikki toimijat tiesivät lainsäädännön tilanteen.

Taavetti Kuosmasen torpan vuokrasopimus oli vuodelta 1905. Torpassa oli pidetty välikatselmus vuonna 1912. Kun vuokralautakunta kokoontui torpalla uudestaan 30.11.1918, niin asianosaisista paikalla oli vain Juho Snellman. Snellman katsoi edelleen, ettei hänen tarvitse hyväksyä Toivo Venäläistä torpan vuokralaiseksi. Katselmus oli laillinen, vaikka Hilda Kuosmanen ja Toivo Venäläinen eivät olleet paikalla.

Taavetti ja Hilda Kuosmanen olivat olleet elämässään mallikelpoisia torppareita ja maanviljelijöitä. He olivat rakentaneet, korjanneet, ylläpitäneet ja raivanneet koko elämänsä ajan. Katselmuksessa läpi käyty työlista on hengästyttävä.

Oli rakennettu tupa, navetta, maitohuone, aitta, lampola, sauna ja riihi. Korjattu asuinrakennusta, tallia ja muurattu kamariin uuni ja tehty vesijohto. Taavetti Kuosmanen oli varsinainen raivaaja ja myyrä, mitä peltojen kohentamiseen tulee. Oli tehty naurispelto, raivattu Kievarin raja-alanko, Roinilan välialanko, Ikälänlahden niitty, Pohjukkaniitty ja Mäentausniitty. Lisäksi oli tehty maanparannustyötä vanhoilla pelloilla. Kaiken kaikkiaan Taavetti Kuosmanen näyttäisi raivanneen 4,3 ha uutta viljelysmaata.[3]

Tästä kaikesta vuokralautakunta katsoi, että Juho Snellmanin tulee maksaa 4993 markkaa korvausta Hilda Kuosmaselle. Asia siirrettiin vielä vuokralautakunnan kokoukseen 15.12.1918. Kokous sovittiin pidettäväksi kirkonmenojen jälkeen Maaningan kunnantalolla.

Joulukuun kokouksen tuli asianosaisista paikalle vain Juho Snellman. Vuokralautakunta päätti, että Snellman saa lunastaa torpan omakseen edellisessä kokouksessa arvoidulla summalla.[4] Tämä oli mahdollista, sillä vuoden 1909 maanvuokra-asetuksen perusteella vuokralautakunta sai päättää vuokralaisen siirron parhaaksi katsollaan tavalla.[5] Tässä tapauksessa niin Toivo Venäläinen kuin Hilda Kuosmanenkin olivat jostakin syystä antaneet periksi.

Näin Taavetti ja Hilda Kuosmasen 13 vuoden työ torpalla kuitattiin vajaan viiden tuhannen markan korvauksella leskelle. Leski oli muuttanut Kuopioon 1918 lapsikatraansa kanssa varsin ankariin ja köyhiin oloihin.[6] Toivo Venäläinen näkyy vielä vuoden 1919 henkikirjoissa Luemäen torpan asukkaana[7], mutta ainakin vuonna 1920 torppa on varmasti Snellmanin hallussa. Asiaan viitataan Maaningan vuokralautakunnan pöytäkirjassa 26.5.1920.

Hilda Kuosmanen lapsineen noin 1918.

Pöljän torppareiden vapautumista käsittelevän sarjan edelliset tekstit:

Torpparivapautuslain vaikutukset Pöljällä

Katkera riita Riuttaniemestä

Ei tule vaivatta vapaus

Niinköhän sitä omillaan velan kanssa pärjäisi?

[1] Maaningan kunnan vuokralautakunnan pöytäkirjat 1918, 17.11.1918. Maaningan kunnanarkisto (Kuopio).

[2] sama

[3] Maaningan vuokralautakunnan pöytäkirjat 1918, 30.11.1918.

[4] Maaningan vuokralautakunnan pöytäkirjat 1918, 15.12.1918.

[5] Armollinen asetus torpan, lampuotitilan ja mäkitupa-alueen vuokrauksesta 1909, http://www.mlang.name/arkisto/vuokrausas-1909.html

[6] Aitovier-Hirvonenki, Lotta Kuosmasen sota

[7] http://digihakemisto.appspot.com/edit?kuid=77229822&kuvanumero=549&ay=1830704&sartun=227123.KA&atun=316375.KA&amnimeke=Kuopion+l%C3%A4%C3%A4nin+henkikirjat&sarnimi=Henkikirjat&aynimi=Henkikirja+1919-1919+%28K%3A287%29&ay2=465421

Niinkö sitä omillaan velan kanssa pärjäisi? Lintuniemen talon torpparit ja maanlunastus 1919.

Pekka ja Agatha Niskanen perheineen. 

Lintuniemen tilan torppari Lassi Takkunen ilmoitti haastemies Juho Ollikaisen välityksellä 21.4.1919 tilan isännällä Pekka Niskaselle haluavansa lunastaa hallitsemansa Kaatrontauksen torpan itselleen. Laki lunastuksesta oli astunut voimaan syksyllä 1918, mutta siitä annettiin toimeenpanoasetukset vasta keväällä 1919. Varsinainen lain toimeenpano alkoi vappuna 1919. Lassi Takkunen oli ravakasti liikkeellä.[1]

Yksi syy Takkusen pikaiseen toimintaan voisi olla hänen vuokrasopimuksensa harvinaisen kovat ehdot. Yleensä Pöljällä päivätöitä tehtiin kolme viikkoa vuodessa ja lisäksi jotakin pientä (halkokuorma, aitojen korjausta yms). Lintuniemen ja Kaatronatuksen torpparin sopimuksessa taas oli sovittu 7 viikon ja kolmen päivän vuosityöstä: Yksi viikko toukokuussa, 1 viikko kesäkuussa, 2 viikkoa heinätyössä, 1 viikko elokuussa, 3 päivää perunannostossa ja 1 viikko marraskuussa. Kaikissa Pöljän torpparien sopimuksissa luki ”töihin tultava, kun isäntä käskee”.[2] Takkusen sopimus oli vuodelta 1907, sen oli allekirjoittanut Antti Niskanen. Sopimusta oli vielä jäljellä vuoteen 1932 asti.

Ensimmäinen lunastuskokous pidettiin sitten Lintuniemen talossa 9.9.1919 klo 11. Puhetta johti J.M. Kyyhkynen. Vuokralautakunta oli samalla kutsunut kokoukseen tilan muutkin vuokraajat, torpparit August Mehtosen, Hemmo Hjelmin, Fredrik Korhosen ja Aadolf Hartikaisen sekä mäkitupalainen Taavetti Koistisen. Kaikilla oli vuokrasuhteistaan osoittaa kirjallinen sopimus.

Vasemmalle nousevat Saarismäen rinteet. Mehtoselta oli erikseen kielletty
Saarisen järven rannassa olleen kodan käyttö veden lämmittämiseen.
Kuva Jouni Kiimalainen 2019.

Mehtosen torppa sijaitsi Saarismäessä, vuokrasopimus oli loppumassa v. 1927. Tämä vuokrasopimus oli kuitenkin siirretty vuonna 1913 Hemmo Hjelmille. Koistisen mäkitupa oli Munakassa, sen vuokra-aika oli 50 vuotta alkaen vuodesta 1913. Aadolf Hartikaisen torppa Ludinmäessä (Lutinmäki) oli alun alkaen ollut vuokrattu Eljas Vainikaiselle, mutta useiden siirtojen jälkeen se oli ollut vuodesta 1917 alkaen Hartikaisella. Fredrik Korhosen vuokrasopimus Saarismäessä oli umpeutunut jo yhdeksän vuotta sitten, mutta hän oli hallinnut torppaansa takautuvan asetuksen nojalla (1909 maavuokra-asetus).

Korhosten asuman Saarismäen torpan savupirttissä asuttiin vielä 1960-livun
vaihteessa. Kuva Siilinjärven pitäjäelokuvasta. Kuvaaja Hannes Virsu.

Kaikki paikalla olleet vuokramiehet ilmoittivat, että he haluavat lunastaa vuokra-alueensa omikseen. Tilanne etenikin Takkusen osalta siten, että Pekka Niskanen tarjoutui myymään hänelle vapaakaupalla 20 ha alan rakennuksineen ja muine etuineen 10 000 markalla. Takkunen hyväksyi tilaisuudessa kaupan ja heidän osaltaan asia oli sillä selvä.

Niin tilanomistaja kuin vuokramiehetkin katsoivat, että on syytä panna toimeen lain mukainen vuokra-alueiden järjestely. Se koski tässä tapauksessa Lintuniemeä Pöljä N:ro1 ja Rissalaa Pöljä N:ro4. Vuokralautakunta päätti hakea normaalissa järjestyksessä maaherralta määräystä järjestelyn toimeenpanoon. Eli varsin mutkattomasti asioiden sopiminen näytti siis menevän Lintuniemessä.[3]

Lutinmäen vanha talo.

Torppari sai jo 1919 maksaa päivätyön myös rahana. Osa torppareista, joilla oli pitkät ja edulliset vuokrasopimukset voimassa siirsivät lunastusta pitkäänkin. Pakinoitsija Sasu Punanen kirjoitti suuren laman vuosina, että Pöljän isännät ovat lopultakin oppineet korkolaskun idean.[4] Ehkäpä osa torppareista hoksasi asian jo 1920-luvun vaihteessa. Valtion lunastuslainan korko oli 6%. Myöhäisin torpan lunastus, jonka Pöljän talojen dokumenteista löytänyt on vuodelta 1938.[5]

Lassi Takkunen lunasti tilansa. Valtio antoi lunastuslainaa 8829 mk ja Takkusen itsensä maksettavaksi jäi 1703 mk. Hän esiintyi vuoden 1924 taksoituslautakunnan pöytäkirjassa talollisena. Sen sijaan kaikki muut lunastusta halunneet ovat vielä torppareita vuonna 1923. Taavetti Koistista tituleerataan ”vuokrapalstatilalliseksi”.[6] Mehtonen mainitaan palstatilallisena vuonna 1925 taksoituslautakunnan pöytäkirjassa.[7] Lunastus on siis tapahtunut.

Vielä 1926 Siilinjärven vuokralautakunta kielsi torppari Fredrik Korhosen pyynnöstä Niskasia suorittamasta hakkuita Saarismäessä alueella, mistä lunastuksessa oli arvioitu tulevan Korhoselle metsää. Paavo Niskanen allekirjoitti kokouksessa lupauksen, ettei hakkuita tehdä.[8] Metsien hakkuut lunastusuhan alla olevista maista olivat yleisiä valituksen aiheita lehdissä 1920-luvun alussa.[9]

Torppareita ja mäkitupalaisia kyllä kiinnosti maiden lunastaminen, mutta moni ei halunnut ottaa lainaa, jos vanhalla vuokrasopimuksella pystyi jatkamaan entisellään. Rahapulassaan isännät saattoivat jopa painostaa torppareita lunastamaan maansa. Savolainen vitkuttelu ja venkoilu onnistui kuitenkin vain niiltä, joilla vuokrasopimus oli voimassa. Lunastaminen arvelutti monia, sillä pientilallisen arki ei ollut taloudellisesti helppo. Velkaa piti lyhentää, mutta tilat olivat pieniä ja investointeja olisi pitänyt uskaltaa tehdä heti lisää.

Maaningan kunnan taksoituslautakunnan pöytäkirjoista voi hiukan arvioida kyläläisten tuloja ja veronmaksukykyä. Alimmassa tuloluokassa ansaittiin 250-500 mk vuodessa. Tähän ryhmään kuuluivat erityisesti yksinäiset naiset ja piiat. Miesten köyhin ryhmä anasaitsi 700-1000mk vuodessa. Torppareiden tulot liikkuivat 2000-5000 mk välillä. Monilla talollisillakin tulot kunnallisverotuksessa jäivät yllättävän alas.

Kylän kansakoulunopettajien (Hilda Reinikainen, Elisabet Laitinen, myöh. Elsa Väänänen) vuosituloiksi oli merkitty yli 16 000 mk. Tällä he asettuivat ehdottomasti kylän vauraaseen ryhmään talollisten rinnalle. Kunnallisverotuksessa isännät arvioivat toisilleen veroja, joten ihan tarkkaa kuvaa taksoitus ei varmasti anna. Kylän vaurain talo näyttäisi olleen Erik Niskasen talo Mikalla, hänen tuloikseen oli saatu 49080 mk.

Stina Korhonen eli elämänsä loppuun asti
Saarismäen savutuvassa.

Torppariaiheen aiemmat tekstit:
Torpparivapautuksen vaikutus Pöljällä
Katkera riita Riuttaniemestä
Ei tule vaivatta vapaus

---

[1] Maaningan vuokralautakunnan pöytäkirjat 1919, 9.9.1919. Maaningan kunnanarkisto (Kuopio).

[2] sama

[3] Maaningan vuokralautakunnan pöytäkirjat 1919, 9.9.1919.

[4] Hajamietteitä Pöljältä http://airaroivainen.blogspot.com/2018/08/sasu-punanen-lapuan-liikeen-hampaissa.html

[5] Kauppakirja näytetty kirjoittajalle.

[6] Maaningan kunnan taksoituslautakunnan pöytäkirja 1924 vuoden 1923 tuloista. Maaningan kunnan arkisto (Kuopio).

[7] Siilinjärven taksoituslautakunnan pöytäkirja 1925. Siilinjärven kunnanarkisto.

[8] Siilinjärven kunnan vuokralautakunnan pöytäkirjat

[9] Savo 6.4.1921 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1462367/articles/78376775

Ei tule vaivatta vapaus – Maaningan itäinen vuokralautakunta työssään

Uuhmäki Saariselta päin kuvattuna.
Kuva Jouni Kiimalainen

Vuoden 1909 maanvuokra-asetus määräsi, että jokaisessa kunnassa oli oltava vähintään yksi vuokralautakunta, johon maanomistajat ja vuokramiehet saivat asettaa yhtä monta edustajaa. Edustajat sitten valitsivat lautakunnalle ulkopuolisen puheenjohtajan.[1] Pöljän vuokramiesten ja isäntien erimielisyyksiä ratkoi vuodesta 1910 Maaningan itäinen vuokralautakunta.

Maaningan vuokralautakunnan kokouksessa 22.10.1910 aiheena oli häätö. Maaningan apteekkari oli häätänyt torpparinsa Erik Hiltusen ja vuokralautakunta oli kokoontunut Hiltusen torpalle lähtökatselmukseen. Kokouksessa olivat mukana vuokralaisten edustajana torpparit August Hyttinen ja Ville Kumpulainen ja talolliset Taavetti Saarela ja Erik Toivanen. Puheenjohtaja oli J.M. Kyyhkynen. Tällä kertaa osapuolet sopivat riitansa lähtökatselmuksessa, eikä häätöä yritetty enää panna toimeen.[2]

J.M. Kyyhkynen.
Kuva SK 15.3.1924.

Oheisessa esimerkissä lautakunnan työ onnistui esimerkillisesti. Uusi yhteistyöelin oli tehty riitaantuneiden osapuolten sovittelu- ja ratkaisuelimeksi. Puolueettoman puheenjohtajan rooli oli äärimmäisen tärkeä. Pöljäläisten asioita tässä roolissa hoitivat vuosina 1910-1940 ensin J.M. Kyyhkynen ja vuodesta 1922 Janne Holopainen. Myös Eero Ingman ja Tahvo Hiekkaranta toimivat tehtävässä.

Vuokralautakuntien perustaminen ei miellyttänyt kaikkia isäntiä, jotka katsoivat torpankontrahtien kuuluvan vapaan sopimusoikeuden piiriin. Vuoden 1909 laki antoi sopimusten sisältöjä rajoittavia määräyksiä, jotka kaihersivat maanomistajia. Olkoon esimerkkinä Reponiemen (Hamula N:ro9) isännän Ville Pietarisen ja torppari Aaro Miettisen kiista.

Reponiemi 1908. Piirros Erkki Virtanen.
Pietaristen kotiarkisto.

Ville Pietarinen oli antanut Miettiselle häädön Luelahden (Luvelahti) torpasta joulukuussa 1911. Torppa olisi luovutettava isännän vapaaseen käyttöön 14.3.1913 alkaen. Mitään muuta asiallista syytä ei ollut kuin se, ettei isäntä halunnut enää jatkaa vuokrasopimusta. Isännän kannalta huono puoli oli vain siinä, että vuoden 1909 maavuokra-asetukseen kuului määräys vuokra-aikojen automaattisesta jatkamisesta.[3] Tässä tapauksessa lautakunta kertoi päätöksessään Miettisen vuokra-ajan jatkuvan 14.3.1918 saakka.[4]

Oletettavasti isäntä poistui paikalta pettyneenä. Tämä ei kuitenkaan estänyt tahtojen taistoa jatkossakaan, vuonna 1913 Pietarinen yritti muuttaa Miettisen vuokraehtoja yksipuolisesti. Tämänkin lautakunta esti vedoten vuoden 1909 maanvuokra-asetukseen.[5] Riidat vuokraehdoista ja häätöyritykset ennakoivat myös riitaista torpan lunastusprosessia.

Joka tapauksessa Pöljälläkin oli opeteltu vuodesta 1910 keskustelemaan sopimuksista ja nöyrrytty lain edessä. Torpparivapautuslaki oli sitten vielä kovempi haaste.

Lautakunnan puheenjohtajan tuli olla tasapuolinen, niin vuokraajien kuin vuokranantajienkin kunnioittama henkilö. Lunastuskokouksissa oli varmasti välillä tunteet pinnassa. Maanomistajat kokivat omistusoikeuttaan loukattavan, kun maita oli pakolla myytävä pois. Maanvuokraajat tahtoivat itselleen lampuotitilan/torpan/mäkituvan, jota olivat usein kymmeniä vuosia hallinneet ja sen eteen töitä tehneet.

Puheenjohtaja Eero Ingman oli ilmeisen kovassa paikassa Likopuron torpassa Pöljällä, kun päätettiin Niko Koistisen oikeudesta lunastaa torppa Paavolan tilasta, Pöljä N:ro10.

Paavolan tilan torppareiden Niko Koistisen, Jafet Launosen ja Aaro Liljan lunastusoikeudesta vuokralautakunta oli jo tehnyt myönteisen ratkaisun 8.11.1920. Paavolan tilan omisti Matti Savolaisen perikunta. Paavolan lunastusasioita oli käsitelty useampaan otteeseen lautakunnassa[6] ja elokuussa 1921 vuokralautakunta oli kokoontunut taas Likopuron torppaan.

Paikalla olivat Niko ja Johanna Koistinen, Matti Savolainen, Otto Räsänen (edusti valtakirjalla useita perikunnan jäseniä) ja pesän apuholhooja Juho Ollikainen. Puheenjohtajana toimi Eero Ingman.[7]

Torpassa lienee ollut varsin tiivis tunnelma. Eikä kokous hyvin alkanutkaan. Maanviljelijä Otto Räsänen ilmoitti heti alkuun, että kokous on laiton. Hän vetosi siihen, edellisen kokouksen puheenjohtaja Janne Holopainen olisi ollut esteellinen määräämään uuden kokouksen ajankohtaa. Holopaisen vaimo Aino oli Jafet Launosen tytär. Lisäksi tilan tarvittavat asiakirjat olivat tilan jakoa tekevän toimitusinsinöörin hallussa. Nämä asiakirjat saataisiin vasta sitten käyttöön, kun postijuna tulee.

Lautakunta pyysi asianosaisia poistumaan ja neuvotteli. Päätöksessään lautakunta totesi, ettei Holopainen ole sukulainen nyt käsiteltävän Niko ja Johanna Koistisen asiassa eikä kokous siis ole laiton. Puheenjohtaja myös ilmoitti, että odotetaan postijunan tulo ja jatketaan sitten kokousta. Maanomistajan edustajat ilmaisivat tyytymättömyytensä päätökseen. Ilmeisesti he joutuivat lähtemään Pöljän pysäkille odottamaan postijunaa.

Pöljän pysäkki 1920-luvulla.
Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Postijunan mukana tulivat tarvittavat kirjat ja kartat sekä maanmittausinsinööri Evert Lundson. Maanomistajien vastustuksesta huolimatta vuokralautakunta määräsi Niko Koistiselle lohkottavaksi 12,5 ha maata. Eli lähes vuoden kypsyttelyn jälkeen pystyttiin kuitenkin neuvottelemaan sopimus, jolla Koistinen lunasti 5500 markalla tilan itselleen.[8] Puheenjohtajan rooli näissä kokouksissa oli varmasti keskeinen.

Janne Holopainen valittiin Maaningan kunnan itäisen piirin vuokralautakunnan puheenjohtajaksi yksimielisesti 4.4.1922. Valinnan tekivät Eero Ingman, Kalle Tuomainen, Pekka Niskanen ja Pekka Hoffrén.  Kihlakunnanoikeus oli aiemmin valinnut tehtävään Albert Ingmanin, mutta hän vetosi korkeaan ikäänsä (60 v.) ja kieltäytyi.[9] Vuokralautakunnan jäsenyys oli tosiaankin nuoren miehen tehtävä. Kokouksia pidettiin torpissa, jotka saattoivat olla tiettömien taipaleiden takana.  Pöljälläkin Saarismäen, Uuhmäen, Humalamäen ja Mehtomäen torppiin piti vielä 1920-luvulla tarpoa polkuja pitkin.

Janne Holopainen 1920-luvun alussa.
Kuva Holopaalan talon arkisto.

Janne Holopainen oli vapaussodan veteraani, entinen torppari. Hän oli torpparin poika, joka sai käydä kansakoulun jatkoluokat ja vielä osuustoimintaopiston.[10] Holopainen oli ilmeisen luotettu niin maanomistajien kuin maanvuokraajienkin taholla. Hänen vaimonsa Aino oli torpparin tytär, joten puheenjohtaja tunsi läheisesti maanvuokraajien tilanteen. Hän oli raitis ja työteliäs mies, joka kasvoi vuokralautakunnan puheenjohtajana merkittäväksi kunnalliseksi vaikuttajaksi vuonna 1925 perustetussa Siilinjärven kunnassa.

Aiemmat torpparivapautukseen liittyneet tekstit:
Torpparivautuksen vaikutukset Pöljällä
Katkera riita Riuttaniemestä

---

[1] Rasila, Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe. Suomen torpparikysymys vuosina 1909-1918, 21

[2] Maaningan kunnan itäisen piirin vuokralautakunnan pöytäkirjat 1910-1916, 22.10.1910.

[3] Rasila, 21-22

[4] sama, 1.7.1912

[5] sama, 1913

[6] sama, 8.11.1920, 15.6.1921, 14.6.1921

[7] sama 18.8.1921

[8] sama

[9] sama, 31.3.1922

[10] Hajamietteitä Pöljältä. http://airaroivainen.blogspot.com/2013/06/janne-holopainen-1891-1940-rauhan-toissa.html

Katkera riita Riuttaniemestä – itsenäinen tilanvuokraaja vai osatilanvuokraaja?

Näkymä Pöljänjärvelle, jonka rannalla kiistelty tila sijaitsi.
Kuva Upe Nykänen.

Vuoden 1918 torpparilakia laajennettiin 1919 koskemaan myös lampuotitiloja. Lampuoti oli ns. kokotilanvuokraaja. Tähän liittyen Atte (Adiel) Rautiainen ilmoitti Siilinjärven vuokralautakunnan puheenjohtaja Janne Holopaiselle kesällä 1926 haluavansa lunastaa vuodesta 1907 jatkuneen vuokravälikirjan nojalla hallinnassaan olevan Riuttaniemi nimisen lampuotitilan Hamula N:ro5. Tila oli Nils Jonatan Snellmanin maita.[1]

Riidassa havainnollistui, kuinka vuodesta 1907 eduskunnassa jatkunut keskustelu ja lainsäädäntötyö vuokraviljelijöiden asemasta oli tehnyt osapuolista melkoisia lainoppineita. Niin maanomistajat kuin vuokraajatkin pyrkivät tulkitsemaan lakia itselleen edullisella tavalla. Vuoden 1909 vuokra-asetus vahvisti merkittävästi vuokralaisten asemaa, joten sen varaan lunastusta perusteltiin.

Vuokralautakunta kokoontui 23.8.1926 Riuttaniemessä. Lautakunnan pj. oli Holopainen, Lauri Koistinen edusti vuokraajia ja Janne Savolainen vuokranantajia. Atte Rautiaisen avustajana toimi asioitsija Toivo Venäläinen Kuopiosta ja maanomistaja Jonatan Snellmanin avustaja oli maanviljelijä Otto Räsänen Alapitkältä. Lunastusasia oli alusta alkaen riitainen, molemmat osapuolet olivat tulleet kokoukseen avustajien kanssa, mikä ei ollut ollenkaan tavallista.[2]

Takana vasemmalta Antti ja Emil Rautiainen, räätäli H.J. Koponen, Atte ja
Taavetti Rautiainen. Keskellä vasemmalta Hannes, Anna Augusta ja Roosa Edita
Rautiainen. Edessä vas. Matti, isä-Pekka, Helli Sohvi, äiti-Saara sylissään Tyyne
Elina Rautiainen. 

Atte Rautiaisen isä Pekka Rautiainen oli vuokrannut Riuttaniemeksi nimetyn tilan vuonna 1907 20 vuodeksi Snellmanilta. Vuokraoikeus oli siirtynyt Pekan pojalle Taavetti Rautiaiselle 1916, joka taas myi oikeutensa Atelle vuonna 1922. Asioitsija Venäläinen pohjasi vuokralaisen vaatimuksen Maaningan pitäjän kihlakunnanoikeuden päätökseen, jossa katsottiin vuokraoikeuden olevan vuoden 1909 vuokra-asetuksen alainen. Eli Riuttaniemen vuokraus on vain tilaosan vuokrausta ja oikeastaan verrattavissa torppaan. Rautiainen pyysi lautakunnalta, että lunastettava alue käsittäisi lunastuslain salliman korkeimman määrän eli 40 ha. Samoin haluttiin kalastusoikeus jakokunnan yhteiseen kalaveteen. Lisäksi vuokraaja halusi lunastaa myös lunastettavalla alueella olevan puuston.

Vuokranantaja Snellmanin avustaja Otto Räsänen lausui: Anoja on itsenäinen tilan vuokraaja tai arenttilainen niin kuin kontrahti osoittaa, eikä lampuotitilan vuokraaja ja on hän 1902 vuokralain alainen ja siten ei edes tämän vuokralautakunnan käsittelyn alaiseksi kuulu tämän itsenäisen tilan N:ro 5 Hamulan kylässä vuokrasuhde, joten pyydän että vuokralautakunta ei ota ksiteltäväksi ensinkään anomusta, vaan hylkää ja onkin ihme että tallaisen itsenäisen tilan arenttimies, jolla on kaikki tilan viljelykset hallussaan yrittääkään ryöstää toisen omaisuutta, jota hän on melkein ilmaiseksi saanut käyttää ja viljellä yli 20 vuotta. Arenttilaisella ei edes ole sellaista vuokrasopimusta. …anojalla on aikomus ryöstää ja hävittää päätila, joka on vastoin lunastuslakia. Kielletään lunastus.

Atte Rautiainen vetosi edelleen kihlakunnanoikeuden rekisteröimään vuokrasopimukseen, kertoi että isäntä on hyväksynyt vuokraoikeuden siirron ja kantanut vuokraa tilasta anojalta. Lisäksi hän huomautti, että isännällä on hallittavana osia tilasta n:ro5. Vuokranantajan edustaja Räsänen sanoi, että kihlakunnanoikeudelle on aikanaan vuokrasuhde väärin selostettu.

Vuokralautakunta tuli välipäätöksessään siihen tulokseen, että Atte Rautiaisella oli lunastusoikeus Riuttaniemeen. Lautakunta kuitenkin siirsi asian uuteen kokoukseen, koska kyseessä oli näin suuri vuokra-alueen lunastus.[3]

Seuraavassa kokouksessa 27.9. 1926 Riuttaniemessä olisi pitänyt keskustella palstan erottamisesta, mutta Snellman ilmoitti, ettei keskusteluun ole syytä, koska Rautiaisella ei ole lunastusoikeutta.[4] Seuraavana päivänä kokoonnuttiin uudestaan, mutta maanomistaja Jonatan Snellman ei ollut paikalla. Lautakunnan kokoukset olivat laillisia, vaikka joku koollekutsuttu ei olisikaan tullut paikalle. Atte Rautiainen kertoi, että vuoden 1911 katselmuksen jälkeen tilalle on raivattu 3 ha peltoa, ojitettu ja poistettu kiviä vanhoilta pelloilta sekä kunnostettu niittyjä. Samoin rakennuksia oli kohennettu ja uutta rakennettu.

Vuokralautakunta katsoi, että Atte Rautiainen oli oikeutettu kaiken kaikkiaan noin 35 ha lunastukseen.  Riuttaniemen alkuperäinen vuokrasopimus päättyi vuoden 1927 alussa, jolloin Snellman antoi Rautiaiselle häädön. Kihlakunnanoikeus kumosi häädön, koska lunastusmenettely oli vireillä. Tässä vaiheessa torppari/lampuoti Atte Rautiaisen tilanne vaikutti hyvältä.[5]

Atte rautiainen oikealla. Hän osallistui keväällä
1919 Aunuksen retkeen.

Maanomistajien ja torppareiden kiistelyn voisi helposti nähdä sisällissodan katkeruuden ja jakautuneisuuden jatkona, mutta Riuttaniemen tapauksessa kiistan osapuolet olivat kunnan vitivalkoista ryhmää. Atte Rautiainen oli vapaussodan ja heimosotien veteraani, aktiivinen suojeluskuntalainen. Vastapuolella Jonatan Snellman kuului Siilinjärven kunnan harvalukuiseen ryhmään maanomistajia, joilla oli maata yli 200 ha. Häneltä olisi lain mukaan voitu tarvittaessa pakkolunastaa maita asutukseen.

Lampuoti Rautiaisen haaveet Riuttaniemen osalta kaatoi maanjako-oikeus, Johon Jonatan Snellman valitti vuokralautakunnan päätöksestä.[6] Snellman toimitti oikeudelle maarekisteriotteen, jolla hän todisti, Hamula n:ro5 Paavola oli perintötalo. Rautiaiset olivat olleet siis itsenäisiä kokotalon vuokraajia alusta asti, eikä vuoden 1909 vuokra-asetus koskenut heitä.[7]

Häätöasia kulki vielä omaa tahtiaan valistusasteissa, mutta Viipurin hovioikeus velvoitti lopulta 29.10.1931 Atte Rautiaisen luovuttamaan Riuttaniemen heti omistajan Niiles Jonatan Snellmanin haltuun. Tästä oikeuden päätöksestä ei enää valitettu, Riuttaniemessä pidettiin lähtökatselmus 6.2.1932.

Jonatan Snellman maksoi Rautiaiselle rakennuksista ja tilan kunnostukseksi tehdystä työstä kertakorvauksena 16587,75 markkaa. Atte Rautiainen osti seuraavana vuonna osan Pöljälän valtionvirkatalosta N:ro21. Suunnilleen Riuttaniemeä vastaava talo maksoi 145000 markkaa.[8]

Olivatko Rautiaiset oikeasti tietämättömiä vuokrasuhteensa luonteesta vai pyrkivätkö he hyötymään uudesta tilanteesta? Savossa nimityksiä mäkitupalainen/torppari/lampuoti käytettiin hyvin väljästi. Pöljältä löytyi myös tilallinen, joka esiintyi sitkeästi torpparina ja vaati lunastusta hallitsemalleen vuokra-alueelle. Mutta hänestä myöhemmin.

Puustellin talo on edelleen rautiasen suvun hallussa. Kuva Upe Nykänen.

Tämä teksti on toinen osa kirjoitussarjasta, jossa tutkin yksityistapausten kautta torpparivapautuksen toteutumista Pöljällä ja lähiseudulla. Edellinen teksti:
Torpparivapautus Pöljällä 1

---

[1] Siilinjärven vuokralautakunnan pöytäkirja 23.8.1926. Kunnanarkisto

[2] sama

[3] sama

[4] Siilinjärven vuokralautakunnan pöytäkirja 27.9.1926. Kunnanarkisto

[5] Siilinjärven vuokralautakunnan pöytäkirja 28.9.1926. Kunnanarkisto

[6] Pöytäkirja Viipurin maanjako-oikeuden istunnosta 25.9.1930. Puustellin talon arkisto/Pekka Rautiainen.

[7] sama

[8] Pöljälän virkatalon arkisto, kauppakirjojen luonnoksia. Puustellin arkisto/Pekka Rautainen.

Torpparivapautuksen 1918 vaikutukset Pöljällä ja lähiseudulla

Pöljän kotiseutumuseon savutupa 2019. Kuva Jouni Kiimalainen.

Katkeran sisällissodan jälkeen eduskunta sääti jo syksyllä 1918 pitkään valmistellun lain torppareiden ja mäkitupalaisten oikeudesta lunastaa vuokra-alueensa omaksi. Lakia täydennettiin vielä vuoden 1919 eduskuntavaalien jälkeen siten, että se koski myös lampuoteja. Lain täytäntöönpano alkoi 1.1. 1919.

Torppareiden ja muiden maaseudun maattomien tilanne oli nähty keskeisenä sosiaalisena ongelmana jo 1800-luvun loppupuolella. Vuoden 1906 eduskuntauudistuksen jälkeen SDP nosti torpparien vaatimukset lainsäädännön keskiöön. Mitä enemmän torppien lunastamisesta tai vuokra-aikojen pidentämisestä puhuttiin, sitä haluttomampia maanomistajat olivat sopimuksia jatkamaan. Lisäksi metsien arvon nousu ja siirtyminen karjatalouteen nostivat vuokramaan arvoa isäntien silmissä. Torpat ja lampuotitilat haluttiin yhä useammin palauttaa päätilan yhteyteen.

Vuonna 1909 eduskunta sääti lain, jolla turvattiin vuosina 1909-1916 päättyvien vuokrasopimusten jatkuminen, näin estettiin joukkohäädöt. Lakia säädettäessä oletettiin, että torpparikysymys olisi jo 1916 ratkaistu.[1] Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan häätöjen antaminen aloitettiin Pöljälläkin vuodesta 1916.[2] Nämä häädöt kuitenkin kiellettiin jatkamalla asetuksella umpeutuvia vuokrasopimuksia vuoteen 1922.[3]

Vuokrajärjestelmän purkaminen tarkoitti kajoamista yksityiseen sopimusvapauteen/ yksityiseen omistusoikeuteen. Isännät kokivat helposti oikeuksiaan loukatun ja vuokralaiset taas muistivat jokaisen kuokaniskun raivaamiinsa maihin. Kuinka torppareiden, mäkitupalaisten ja lampuotien itsenäistyminen Pöljällä ja lähiseudulla kehittyi? Käyn tässä ja seuraavissa postauksissa yksityistapausten kautta läpi lunastusprosessia, joka jatkui toiseen maailmansotaan saakka.

Joel Julkusen palstatilan synty 1933

Riitaniitty, josta Joel Julkusella oli osuus Pualpuroon asti.

Lunastusprosessi eteni siten, että torppari tai mäkitupalainen, joka halusi lunastaa maansa teki siitä lunastusisilmoituksen vuokranantajalle (maanomistajalle). Joel Julkunen toimitti tiedon 14.4. 1933 Toivo Rytköselle. Joel Julkusen torppa sijaitsi Pöljä N:ro 9 mailla. Tilaa omistivat omalta osaltaan myös A.J. Ihalainen, Kusti Roivainen ja Niko Kärkkäinen.[4]

Maanlunastajan tuli myös ilmoittaa aikeistaan kunnan vuokralautakunnalle, joka sitten kutsui asianomaiset kokoukseen maanlunastusta pyytäneen henkilön kotiin. Kokous pidettiin Joel Julkisen hallinnassa olevalla Jokimökillä 20.5.1933. Vuokralautakunnan jäseniä olivat Janne Holopainen (pj.), Juho Voutilainen ja Janne Savolainen. Kaikki asianasianosaiset olivat paikalla.[5] Kokoukset pidettiin aina maanlunastusta vaatineen vuokralaisen kodissa. Voisi ajatella, että tilanne oli siten vuokralaiselle turvallisempi ja tasa-arvoisempi kuin isännän kamari.

Julkunen uudisti vaatimuksensa ja ilmoitti suorittavansa tilan hinnan valtion välityksellä. Valtio maksoi lunastushinnan maanomistajille ja vuokralainen lyhensi velkaa valtiolle. Torppari oli hallinnut maitaan suullisella sopimuksella vuodesta 1914. Torppaan kuului hänen mukaansa talon ympärillä olevat pellot (aidatut), Riitaniitty Pualpuron rajaan, vuokraajalla on ollut oikeus ottaa polttopuu tilan mailta. Rakennukset olivat maanomistajan rakentamat. Vuokrana on ollut viisi viikkoa työtä taloon.

Pitkänjoen koski 2017 kuvattuna.

Niko Kärkkäinen luonnehti Joel Julkusta muonamieheksi, talon asunnossa asuvaksi työmieheksi, jota lunastusoikeus ei koske. Ihalainen taas totesi, että Julkusen mailla on koski, johon voisi laittaa teollisuuslaitoksen. Liian arvokas luovutettavaksi siis. Lisäksi Kusti Roivainen totesi mökin viljelyalan olevan reippaasti alle 2 ha, jolloin elinkelpoisen tilan erottaminen ei ole edes mahdollista. Samoin hän totesi, että tilat, joihin lunastus kohdistuu ovat pientiloja, joista ei ole järkevää maita ottaa.

Lopuksi Toivo Rytkönen sanoi, että jos maata on pakko antaa lunastukseen, niin ei ainakaan Julkusen vaatimalta paikalta.

Puheenvuorojen jälkeen lautakunta jäi päättämään asiasta ja osalliset poistuivat ulos. Välipäätöksessään lautakunta katsoi Julkusella olevan vuoden 1918 lain mukainen lunastusoikeus vuokra-alueeseen. Viljeltyä maata todettiin olevan 2 ha. Koska tilalla N:ro 9 oli juuri tuolloin menossa lohkominen, niin varsinainen lunastusalueen lohkominen siirrettiin tähän toimitukseen, jolloin pinta-ala ja hinta myös määrätään. Niinpä torppari Joel Julkusesta oli tullut palstatilallinen, pienviljelijä Hoikille.[6]

Joel Julkunen vasemalla kuistilla perheensä kanssa vuonna 1941. Jokimökin
tontille oli nyt rakennettu uusi talo.

Vuokralautakunnan päätöksistä oli mahdollista valittaa kihlakunnanoikeuteen tai maaoikeuteen. Tästä päätöksestä ei ilmeisesti valitettu, Joelin torppa ja talo kuuluivat Hoikin kylän maisemaan aina Erkki-pojan sairastumiseen ja poismuuttoon asti 1990-luvulle. Sanottiinpa Hoikin kylää halkovan tien jyrkkää mutkaakin pitkään ”Joelin mutkaksi”.

Joelin mutkassa Harri Roivainen 1970-luvulla.
 Pojan kohdalta lähtee tie vasemmalle
"Joelin Erkin mökille".
Kuva Anja Roivainen.

---

[1] Rasila, Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe, Suomen torpparikysymys vuosina 1909-1918, 44

[2] Torpparina Pöljällä http://airaroivainen.blogspot.com/2015/02/torpparina-poljalla-kiviset-pellot.html

[3] Rasila, 19-22

[4] Siilinjärven vuokralautakunta, saapuneet kirjeet 1924-48, III5 Ea:1. Kunnanarkisto

[5] Siilinjärven kunnan vuokralautakunnan lunastusasian pöytäkirja 1926-1938. Kunnanarkisto.

[6] sama