Elämän valintoja – Antti, Walde ja Eeva Amerikan kultamailla ja Suomessa

 

Antti Juntunen (1884-1956). Kansallisarkisto. teoksesta
Keskisarja, Raaka tie Raatteeseen.

Maaningan suojeluskuntalaiset Eero Ikäheimo ja Armas Korhonen pidättivät Antti Juntusen Tuovilanlahdessa maaliskuun 11. päivänä 1929. Juntunen oli suojeluskuntalaisten mielestä levittänyt kylällä kiihotuskirjallisuutta uskonnon varjolla. Juntusella oli ollut pidätettäessä hallussaan käsin kirjoitettuja lehtisiä, joissa hän hyökkäsi erityisesti suojeluskuntaa vastaan. Juntusen tiedettiin liikkuneen myös Kiuruvedellä ja Iisalmen ympäristössä saarnamatkoillaan.[1]

Antti Juntunen oli omalaatuinen uskontoa ja kommunismia ajattelussaan yhdistelevä saarnaaja, joka vaikutti Kainuussa ja täällä Savossakin 1920- ja 1930-luvulla. Juntunen kiinnostaa osittain sen vuoksi, että hänellä oli samanlainen siirtolaistausta kuin ukillani Waldemar Pantzarilla ja miehet tunsivat toisensa Amerikan vuosien perusteella.

Antti Juntunen syntyi 17.8.1884 Suomussalmen Ruhtinaansalmessa Kemilän talossa.[2] Antti kävi kaksi luokkaa kansakoulua ja teki töitä kotitilallaan, kunnes 1903 hän lähti savottatöihin Kuolajärvelle. Vuonna 1906 hän on asunut Puolangalla ja lähti sieltä siirtolaiseksi Amerikkaan. Etruria lähti 19.5. 1906 Liverpoolista ja rantautui 27.5. New Yorkiin. Laivalla oli useita muitakin miehiä Puolangalta.[3]

Etruria

Juntunen työskenteli kirvesmiehenä ja kaivosmiehenä Pohjois-Michiganin Hancockissa ja Houghtonissa. Hancock oli Calumetin ohella Kuparisaarten keskeisiä kaivoskaupunkeja, jonne muutti tuhansia suomalaisia siirtolaisia. Jo vuodesta 1845 alueella oli louhittu kuparia ja Copper County, suomalaisittain Kuparisaari, oli koko maailman kuparintuotannon keskus ensimmäiseen maailmansotaan saakka.

Samoille seuduille asettui myös Waldemar Pantzar, joka lähti Ruotsin Pajalasta etsimään parempaa elämää. Petter Pantzarin ja Selma Ylipään kuudesta pojasta lähti siirtolaiseksi Michiganiin neljä: Waldemar, Otto, Oskar ja Johan. Walde muutti Ruotsista Amerikkaan 30.4.1913. Ei ole tietoa, missä Antti Juntunen ja Waldemar (Walde) tutustuivat, mutta oletettavaa on sen tapahtuneen Kuparisaarilla tai myöhemmin Detroitissa, jossa he ilmeisesti olivat yhtä aikaa töissä Fordin autotehtaalla 1920-luvun alussa.

Kaivoksissa tulija joutui aluksi lapiomieheksi ja malmivaunun työntäjäksi. Työolot olivat karmeat ja vaaralliset. Miltei joka päivä kaivosalueella kuoli tai loukkaantui joku. Walde sanoi, että aluksi pelotti kovasti mennä kaivokseen. Korjatakseen työolojaan kaivosmiehet menivät koko Kuparisaarten alueella lakkoon kesällä 1913. Lakon aikana oli väkivaltaisia yhteenottoja kansalliskaartin ja lakkolaisten välillä.

Lakkovahtikulkue Hancockissa 1913.
Työmiehen joulu 1.12.1913

Lisäksi Calumetissa italialaisten ”haalilla” tapahtui jouluaattona traaginen onnettomuus, kun lakkolaisten lasten joulujuhla päättyi sekasortoon, jossa tallautui kuoliaaksi 70 lasta. Onnettomuutta epäiltiin lakonmurtajien provokaatioksi. Joku huusi ”tuli on irti” syyttä, jolloin pakokauhuiset lapset tallautuivat rappusiin.

Näissä oloissa ihmiset hakivat turvaa ja selitystä uskonnollisista yhdistyksistä ja poliittisesta toiminnasta. Kaivosmiesten asiaa ajoi Lännen Kaivosmiesten Liitto, lisäksi kannatusta sai IWW, anarkosyndikalistinen ammattiyhdistysliike. Suomalaiset olivat aktiivisia kaikenlaisissa yhdistysriennoissa. Waldemar Pantzar ei koskaan kertonut suhteestaan poliittisiin liikkeisiin, mutta joissakin tarinoissa välittyi kuitenkin kaivosmiesten keskinäinen solidaarisuus virkavaltaa vastaan. Walde kertoi mm. 1. maailmansodan aikaisista pakkovärväyksistä, joita yhteisvoimin välteltiin. Antti Juntusen sen sijaan tiedetään olleen jonkin verran poliittinen, mutta ei johtotehtävissä.

Walde vasemmalla. Kuvakortti kotiin on
vitsikkään leveilevä. Calumet 1910-luvun 
lopulla. 

Miesten tiet erosivat vuonna 1923, kun Antti Juntunen matkusti takaisin Suomeen. Hän oli joutunut uskonnollisen herätyskokemuksen valtaan. Hän jätti vaimonsa Olgan ja kuusi lastaan oman onnensa nojaan. Walde jatkoi töitään Fordin autotehtaalla Detroitissa ja tapasi kaupungissa siilinjärveläisen Eeva Vartiaisen, jonka kanssa hän perusti perheen. Detroit tuntui heille kaivosten ja sitovan palvelustyön jälkeen ”työläisen paratiisilta”.

Walde ja Eeva äärimmäisenä vasemmalla, mukana myös Walden 
perhettä. Detroit 1926. 

Vapaa-aikaa Detroitissa. Walde ja Eeva, sukulaisia ja ystäviä.

Juntunen näki ”ei ainoastaan itsensä Jumalan, vaan taivaan ja helvetin”, jota kuvaili ”tukalaksi paikaksi”. Hän katsoi uudestisyntyneensä. Raamattu kytkeytyi Marxiin ja Leniniin sekä nälkäisen nuoruuden kaunoihin: kaiken A ja O kuului, että taivaaseen ei pääse tunnustamatta kommunismia.[4]

Kainuun, Viipurin ja Kuopion läänin syrjäseuduilla korpikommunismilla oli vankat tukijansa, Juntunenkin sai tuvat täyteen kuulemaan saarnojaan. Hän joutui useampaan otteeseen pidätetyksi, Etsivä Keskusrikospoliisi koetti karkottaa hänet Yhdysvaltoihin. Juntunen oli Amerikan kansalainen. Jopa Neuvostoliitosta hänet karkotettiin takaisin Suomeen 1926 (!). Hän ennusti puheissaan Punaisen ratsastajan tulevan ja panevan valkoisen Suomen matalaksi. Suojeluskuntalaisten hihamerkkiä hän sanoi ”peton (pedon) merkiksi”.

Keiteleellä vuonna 1928 Juntunen kävi kertomassa paikallisille, että ”kommunistinen ihannevaltio kaikkine mukavuuksineen häämöttää edessä…Heinäsirkat ja skorpioonit tulevat alas ja pimittävät maan…Ne vaivaavat maamme porvareita ja kiduttavat niitä viisi kuukautta.”[5] Poliisin, rajavartioiden ja etsivän keskusrikospoliisin asiakirjoissa häntä luonnehditaan mielenvikaiseksi, mutta myös vaaralliseksi yleisen turvallisuuden kannalta.

Täälläkö Robert-poika sanoi: "Maini huutaa."?
 Hancock ehkä vuonna 1930. 

Lähtö Suomeen. Ahmeek 1931.

Samaan aikaan toisaalla Walde ja Eeva lapsineen joutuivat suuren laman (1929) kouriin. Ford irtisanoi kymmeniä tuhansia työläisiään 1930 ja perhe joutui (lapset Irma s.1926 ja Robert s. 1928) palaamaan ensin kaivostöihin Michiganiin ja sitten Ahmeekista takaisin Eurooppaan ja Suomeen. Eeva Vartiaisella oli isänsä ja äitinsä perintönä pieni maatila Siilinjärven Kolmisopella. Perhe asettui viljelemään maata, Walde osti 1938 auton, jolla ajoi taksikyytejä. Myöhemmin hän perusti myös kaupan kylälle.

Juntusen elämä Suomessa oli sananjulistusta ja kiertelyä, pidätyksiä, pakkolaitostuomioita ja mielisairaalajaksoja. Vuosina 1939-44 hän oli turvasäilössä Tammisaaren vankilassa.

Siirtolaistuttavat tapasivat vielä ainakin kerran Suomessa. Juntunen kävi Eevan ja Walden luona 1930-luvulla Siilinjärvellä. Mitään seuroja hän ei Kolmisopella pitänyt, isäntäväki ei ollut kallellaan mihinkään kiihkoiluun, mutta varmasti talossa Amerikan tuttavat mielellään vastaan otettiin. Ja epäilemättä Juntunen olisi halutessaan löytänyt torpan, jossa kommunismiaan saarnata. Sen verran korpikommunismin punaista löytyi näiltäkin seuduilta.

Kun Walde ja Eeva tulivat vuonna 1931 laivalla Suomeen, niin samalla laivalla matkusti satoja kommunismin aatteen innoittamia siirtolaisia Neuvostoliittoon. He jäivät laivasta pois Helsingin edustalla ja aloittivat tiensä kohti Stalinin joukkohautoja.

Walde apumiehen kanssa laittamassa peltoja kylvökuntoon.
Alusta piti aloittaa moni asia Suomessa.

Walde Pantzar, Sandelsin patsas Siilinjärvellä ja Ford.

Ihmiset unelmoivat suuria, tekivät rohkeita loikkia, mutta joskus vähän pienemmät unelmatkin olisivat voineet riittää. Walde ja Eeva suostuivat pieneen unelmaan, taloon, pientilaan, autoon, puhelimeen, radioon ja ahkeraan työhön perheen eteen. Koko maailman harteilleen nostaneet juntuset kolhivat itsensä pilvilinnojaan rakentaessaan. Tosin Antti Juntuselle kävi kuitenkin paremmin Suomessa kuin Neuvostoliittoon muuttaneille amerikansuomalaisille. Hän vapautui turvasäilöstä 1944 ja eli vapaana miehenä Suomessa. Juntunen kuoli v. 1956.

Ratkaisu lienee jo tehty. On päätetty
lähteä Suomeen. Eeva, Walde, Irma
ja Robert Amerikassa viimeistä kesää.

 

Selma, Robert ja Mirja 1950-luvun vaihteessa Kolmisopen
Kulhuassa.

Kuvassa jo Walden ja eevan lapsenlapsiakin.

Lähteenä käytetty Wikipedia-artikkelia Antti Juntunen

---

[1] Heinolan Sanomat 19.3.1930, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1532381/articles/79436879

[2] Suomussalmi, lastenkirja

[3] Ellis Island, matkustajalistat, https://heritage.statueofliberty.org/show-manifest-big-image/czoxNzoidDcxNS0wNzE2MDAzMi5qcGciOw==/1

[4] Keskisarja, Raaka tie Raatteeseen, 34

[5] Salmetar 9.8.1928, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1579539/articles/79436880

Mitä historia opetti sukulaisilleni?

 

Jussilan talon, Mikkajärvi 3 aittarakennus. Jokunen hirsikerta
rakennuksessa voi olla vielä Roivaistenkin jäljilta. 
 14.11.2020.

Jussilan talon isäntä Lassi Roivainen kuoli kuumeeseen kotonaan 21.1.1833. Hänen puolisonsa  Inkeri Miettinen oli kuollut jo kaksitoista vuotta aiemmin vuonna 1822. Perhe kokoontui perunkirjoitukseen 6.6.1833. Uskottuina miehinä toimivat Adam Toivanen ja Anders Rissanen.

Lassi Roivaisella (1753-1833) oli neljä lasta, Jussi, Sakari, Taavetti ja Tiina Loviisa. Perheen lapsista Johan oli kuitenkin kuollut ilmeisesti samaiseen kuumesairauteen kuin isänsäkin helmikuussa 1833. Tiina Loviisa oli naimisissa torppari Jussi Kourusen kanssa.[1]

Perunkirjoituksen allekirjoittajana ja perijänä kokouksessa esiintyi Taavetti. Hän oli ollut naimisissa Katariina Hartikaisen kanssa ja heillä oli vuonna 1830 syntynyt lapsi, Maria Loviisa. Katariina oli kuitenkin kuollut vain muutaman kuukauden päästä ensimmäisestä synnytyksestä 4.6.1830 keuhkotautiin. Maria Loviisa oli vain kahden kuukauden ikäinen menettäessään äitinsä.[2]

1800-luvun alun Suomessa eläneet ihmiset joutuivat kohtaamaan ensin Suomen sodan vastukset ja sodan mukanaan tuomat kulkutaudit. Kun jonkinlainen toipuminen oli alkanut, niin vuonna 1833 koko Suomea kohtasi ankara kulkutautien kiusa, jossa punatauti, isorokko, influenssa ja kolera koettelivat väestöä.[3] Kun perheessä oli koettu keuhkotaudinkin kiusat, niin tulee kyllä selväksi ihmiselon sattumanvaraisuus korkean kuolleisuuden vallitessa. Taavetin vaimo oli vain 30-vuotias kuollessaan.

Roivaisten tilat olivat vuosien saatossa pilkkoutuneet suvun jäsenille, eikä Lassi Roivaisenkaan tila mitenkään varakas ollut. Perunkirjoituksessa tilan koko oli 3/8 koko Mikkajärvestä, arvoltaan se merkittiin 100 hopearuplaksi.

Tämän lisäksi lueteltiin vaatimattomia tarve-esineitä, kuten kirves, aura, pata, kiulu, maitoastioita, maitopullo, tuoppi jne. Talossa oli kolme lypsävää lehmää, ruuna ja kaksi lammasta. Pesän arvoksi kirjattiin 130 hopearuplaa. Velkoja ei ollut.[4]

Taavetti Roivainen isännöi tilaa vuoteen 1843. Tuolloin hän muutti uuden vaimonsa Kaisa Toivasen ja lastensa Maria Loviisan ja Albertiinan (s. 31.12.1937) kanssa Kuopioon. Pariskunta oli mennyt naimisiin 13.4.1837.[5] Mutta vuodesta 1846 perhe asettuu Maaningalle tilalliseksi Hoikansuon tilalle Hamula 8.[6] Aleneva säätykierto voimistui, kun pariskunta muutti vuonna 1852 mäkitupalaiseksi Pöljälle Mattila 19.[7] Tytöt eivät ole perheen mukana enää.

Perheeseen syntyi 17.4. 1853 poikalapsi, joka nimettiin isänsä mukaan Taavetiksi.[8] Tämä Taavetti Roivainen on isoukkini. Perheen tilanne ei ole kohentunut, sillä vuonna 1854 Taavetti, Kaisa ja pikku-Taavetti muuttavat loiseksi Aholan tilalle, Pöljä 16. Loiset olivat maalaisköyhälistöä, aikansa pätkätyöläisiä, joilla ei ollut edes omaa asuntoa. Heillä saattoi olla joitakin eläimiä, joita pidettiin talon karjan mukana. Lisäksi heillä oli usein pieni oma kylvö pellossa ja perunamaa. Loiset olivat välttämätön työvoima kiireisinä kesäkausina.

Taavetille ja Kaisalle syntyi vielä tyttö, Eeva Sohvi Roivainen 3.1.1856.[9] Valitettavasti perheen huono onni jatkui. Taavetti-isä sairastui ilmeisesti influenssaan ja kuoli ”horkkaan” 6.6.1856.[10] Niinpä Kaisa Toivanen jäi yksin kahden pienen lapsen kanssa sinnittelemään elämässä eteenpäin. Jo vuodesta 1860 hänet on merkitty kylän köyhäinapua saaviin ”kirkonvaivaisiin”.[11] Kaisa Toivanen kuoli ”kramppiin” Pöljällä 4.1.1865.[12] Eeva Sohvi oli tuolloin 9-vuotias ja Taavetti 12-vuotias. 

Joutua orvoksi vuonna 1865 oli harvinaisen huono ajankohta. Suuret kuolonvuodet 1866-68 ovat jääneet Suomen historiaan kauhun vuosina. Olen käsitellyt aihetta aiemmin tässä blogissa tekstissä Surkeutta, vaivaa ja valitusta. Kun Maaningalla normaalikuolleisuus vuosina 1866-68 olisi ollut noin 300 ihmistä, niin noina vuosina oli 731 kuolemaa. Tällä hetkellä en tiedä, missä lapset vuodet ennen ripille pääsyä viettivät. Molemmat olivat kuitenkin sen ikäisiä, että he pystyivät jo toimittamaan taloissa töitä.

Eeva Sohvi on ilmeisesti pysytellyt Pöljällä, sillä hän pääsi vuonna 22.10. 1870 ripiltä kylänloppulaisena.[13] Taavetti pääsee ripiltä vuotta myöhemmin, silloin hän oli renkinä Ristiharjussa, Käärmelahti 11.[14] Samassa taloudessa palveli piikana Wilhelmiina Lipponen. Pariskunta meni naimisiin 8.11.1872. Puhemiehenä heillä toimi Paavo Niskanen.[15]

Isoukkini Taavetti ja isomummoni Wilhelmiina asuivat Käärmelahdessa, kun perheen ensimmäiset lapset syntyivät. Perheen esikoinen, Taavetti kuoli vesipöhöön kaksivuotiaana. Käärmelahdessa syntyi vielä Johanna (13.4.1875).[16]

Olisiko Paavo Niskasen kautta syntynyt jonkinlainen suhde Pöljälle, sillä vuonna 1877 perhe muutti mäkitupalaiseksi Saarismäkeen, tilan Rissala 4 maille. Sitkeä kipuaminen kylän irtaimesta työvoimasta kohti turvatumpaa tulevaisuutta oli alkanut. Perhe kasvoi, kaski kaatui ja pellot laajenivat. On sanottava, ettei Saarismäen mäkitupa tarjonnut helppoa elantoa. Kallioisen ja louhikkoisen korven keskelle perhe sai kuitenkin raivattua pellot ja rakennettua pytingit. Siellä syntyivät vielä Pekka, Eerik, Iita, Akaatta, Taavetti, Kusti ja Miina.[17]

Saarismäen savutupa 1960-luvulla.

Taavetin sisarelle Eeva Sohville syntyi avioton lapsi Aatu Wilhelm 29.11.1884. Lapsen kummeina olivat Taavetti Roivainen ja Wilhelmiina Lipponen.[18] Tosiasiassa lapsen isä oli mäkitupalainen Taavetti Toivanen. Pariskunta meni naimisiin ja heille syntyi vielä ainakin lapset Taavetti (28.8.1887), Riikka (3.6.1892)[19] ja Maria (22.7.1897). Perheellä oli torppa talon Pöljä 7 Toivola mailla ja myöhemmin tilalla Savola Pöljä 12.[20]

Oikealla istumassa Kusti Roivainen ja Riikka
Toivanen, serkukset. Kuva otettu Viipurissa
1910-luvulla.

Jostakin syystä Saarismäen torpan vuokra-aikaa ei jatkettu ja perhe joutui luopumaan 25 vuoden työstä hyvin vaatimatonta korvausta vastaa. Onneksi he onnistuivat solmimaan lampuotisopimuksen Hoikin tilasta. Siellä elettiin aina vuoteen 1931.

Taavetin ja Wilhelmiinan suku kasvoi, pojat ja tyttäret menivät naimisiin ja saivat lapsia. Kaikki pojat jäivät asumaan nykyisen Siilinjärven alueelle, Pöljälle ja Kolmisopelle. Tyttäristä Johanna, Akaatta ja Miina muuttivat pois, Iida meni naimisiin omalle kylälle. Tältä sukupolvelta vuoden 1918 sota meni suhteellisen kivuttomasti ohi, sillä Kuopion pohjoispuolisella maaseudulla ei sodittu, ei tehty terroritekoja, vaikka varmasti jännitteitä oli. Sukupolven suuri tragedia oli sitten sodat vuosina 1939-45.

Taavetin ja Wilhelmiinan lapset Hoikin kylällä menettivät kaatuneina omat lapsensa Taavetti Roivaisen, Pekka Roivaisen, Väinö Roivaisen, Pekka Hirvosen ja Lauri Hirvosen. Serkukset olivat eläneet lähekkäin, käyneet koulunsa yhdessä ja olleet varmasti monilla yhteisillä työmailla. Suuri historia tarttui pienten ihmisten unelmiin ja suunnitelmiin, vei elämän ja jätti omaiset vaikenevan järkytyksen valtaan.

Mitä historia siis opetti sukulaisilleni? Se opetti turvallisuushakuisuutta, kehotti olemaan realisti ja unohtamaan kevytmielisen haaveilun. Tuli olla ahkera ja rehellinen, omillaan on koetettava pärjätä, vaikka olemme olleet taipuvaisia pysyttelemään lähellä sukua. Me emme ole olleet riskinottajia, koska elämä itsestään on näyttäytynyt arvaamattomana. Jonkinlainen alakuloinen taipumus masennukseen pilkahtaa välillä suvun tarinoissa esiin.

Toisen maailmansodan jälkeen syntynyt sukupolvi on sitten saanut elää kulkutaudeista, pulasta ja sodista huolettomana, olemme kouluttautuneet ja muuttaneet kotikyliltämme muihin maihin ja kaupunkeihin. Historian ankarat opetukset vaikuttavat meissä, kuten niin monissa muissakin suomalaisissa vielä pitkään.

Päivärinne Hoikilla noin 1960. Tämän pientilan osti ja perusti Kusti Roivainen. Hänen
pojanpojanpoikansa viljelee nyt maita.

---

[1] Iisalmen ja Vieremän käräjäkunnan perunkirjat 1830-33, http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=80993810

[2] Roivainen-Roivas-Roivanen sukukirja, taulut 277-278

[3] http://www.saunalahti.fi/arnoldus/kuolovuo.html

[4] Iisalmen ja Vieremän käräjäkunnan perunkirjat 1830-33, http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=80993810

[5] Sukukirja, taulu 278

[6] Maaninka rippikirja 1843-1853 (TK1203-1204 I Aa:11)  Sivu 127 Hamula 8 ; SSHY, Sukukirja

[7] Maaninka rippikirja 1854-1863 (TK1205_II I Aa:14)  Sivu 247 Pöljä 19 Mattila ; SSHY, Sukukirja

[8] Maaninka syntyneet 1853-1880 (MKO1-6 I C:6)  Sivu 3  ; SSHY, Sukukirja

[9]Maaninka syntyneet 1853-1880 (MKO1-6 I C:6)  Sivu 21 1856 ; SSHY  

[10] Maaninka kuolleet 1843-1870 (MKO1-3 I F:3)   ; SSHY

[11] Maaninka rippikirja 1854-1863 (TK1205_II I Aa:14)  Sivu 262 Pöljä Kyrko- och Rotfattige ; SSHY

[12]Maaninka kuolleet 1843-1870 (MKO1-3 I F:3)  1865 ; SSHY

[13] Maaninka rippilapset 1853-1880 (MKO1-4 I D:4)  Sivu 62  ; SSHY

[14] Maaninka rippikirja 1864-1873 (MKO27-54)  Sivu 41 Kärmetlaks 11 Ristiharju ; SSHY

[15] Maaninka kuulutetut 1860-1878 (MKO1-3)   ; SSHY

[16] Sukukirja taulu 279

[17] sama

[18] Maaninka syntyneet 1881-1892 (MKO7-13 I C:7)  Sivu 121  ; SSHY

[19] Maaninka syntyneet 1881-1892 (MKO7-13 I C:7) Sivu 121; SSHY

 

[20] http://airaroivainen.blogspot.com/2019/11/torppari-ville-toivasen-tie-torpparista.html

Talvisodan ankaraa satoa Laatokan Karjalassa - Erkki Pietikäinen (1917-1940)

 

Vapautemme hinta, talvisodan
muistojulkaisu.

Erkki Olavi Pietikäinen syntyi Pielavedellä 17.12. 1917. Heikki ja Karoliina Pietikäisellä oli jo aiemmin syntynyt kaksi tyttöä, Martta (1908) ja Anna Kerttu (1910). Heistä Anna Kerttu kuoli jo vuonna 1924 keuhkotautiin.

Heikki ja Karoliina muuttivat helmikuussa 1929 Siilinjärvelle. Silloin perheeseen oli syntynyt vielä kaksi lasta, Tauno (1920) ja Bertta (1922). Vuoteen 1935 heidän asuinpaikastaan ei ole tarkkaa tietoa, mutta tuosta vuodesta lähtien Heikkiä tituleerataan kirkonkirjoissa palstatilalliseksi eli pienviljelijäksi. Pietikäiset olivat ostaneet Piippola – nimisen tilan Pöljänmyllyltä (Kasurila 14).[1]

Heikki ja Karoliina Pietikäinen. 
Kuva Anne Kettunen

Erkki Pietikäinen oli vasta 17-vuotias, kun hän lähti vuonna 1934 metsätöihin Kittilään, hänen enonsa Ville Leinonen olisi siellä töissä. Kantakortista ei selviä, miksi Erkin varusmiespalvelusta lykättiin vuonna 1937. Tuolloin hän kävi kutsunnoissa, mutta astui palvelukseen vasta 6.5.1939 Pohjan Rykmenttiin. Tämän rykmentin miehiä koulutettiin tuolloin Kuopiossa.[2] Lykkäyksiä oli varsin paljon 1930-luvulla erilaisista syistä.

Erkki vannoi sotilasvalan 6.6.1939, loppukesästä hän oli kaasunsuojelukurssilla ja määrättiin reservialiupseerikurssille 17.9. 1939. Tuolloin II maailmansota oli jo syttynyt ja tilanne kiristynyt myös Suomen rajoilla. Erkki kuului niihin varusmiehiin, jotka joutuivat kesken varusmieskoulutuksen oikeasti sotaan.

Jalkaväkirykmentti 64 perustettiin Kemissä joulukuussa 1939. Rykmentti muodostettiin Suomen Valkoisen kaartin ja Pohjan rykmentin alokkaista sekä Tampereen, Seinäjoen ja Kokkolan seutujen reserviläisistä. Rykmentin komentajana toimi everstiluutnantti Uno Fagernäs.

Erkki Pietikäinen palveli ainakin sodan loppuvaiheessa Kapteeni Paavo Simeliuksen komentamassa III pataljoonassa.

JR 64 talvisota alkoi joulukuun lopussa Suomussalmen taistelussa. Siellä venäläisten 163. divisoona aloitti voimakkaan hyökkäyksen 30.11. Raatteeseen ja Juntusrantaan. Alueella oli heikko miehitys ja jo 7.12. sinne lähetettiin JR 27. Suomalaiset pitivät hyvin puoliaan, mutta 20.12. tehdyn tiedusteluhyökkäyksen myötä ymmärrettiin, että venäläiset olivat saaneet ukrainalaisen 44. divisioonan pääosat tuotua paikalle. Tarvittiin lisää voimaa. Ylipäällikkö asetti kaksi uutta rykmenttiä Suomussalmen rintaman vahvennukseksi, näistä toinen oli Erkki Pietikäisen JR 64.

Raatteen tiellä.

Tämä voimien lisäys pelasti tilanteen viime hetkessä, sillä jo jouluaattona vihollinen aloitti yleisen hyökkäyksen sekä Raatteentiellä että Suomussalmen kirkonkylässä. Tämän jälkeen suomalaiset joukot aloittivat hyökkäysvaiheen. Fagernäsin taisteluryhmä JR 64 (ei I pataljoona) eteni 5.1.-7.1. Likoharjuun ja oli omalta osaltaan vaikuttamassa siihen, että venäläisten vastarinta murtui 7.1. 1940.[3]

Näin Erkki Pietikäinen joutui 22-vuotiaana varusmiehenä kokemaan hurjat Raatteen tien taistelut.

Hyrynsalmen vuonna 1938 valmistunut asemarakennus.
Rautatiemuseo.

Kun Suomussalmen tilanne oli vakautunut, JR 64 siirrettiin nopeasti Laatokan Karjalaan. Miehet marssivat taisteluasemista Hyrynsalmen vasta valmistuneelle asemalle, jossa 12.-13.1. 1940 pataljoona kerrallaan lastattiin juniin ja lähetettiin matkaan. Yhden pataljoonan lastaus kesti noin neljä tuntia. Reitti kulki Kontiomäen, Nurmeksen, Joensuun ja Matkaselän kautta Leppäsyrjän asemalle illalla talven pilkkopimeässä. Asemarakennuksessa ei ollut mitään kylttejä, mutta joku joukosta tunnisti paikan.

”Räntäsateessa lähdimme taivaltamaan etelään johtavaa maantietä. Pitkän junamatkan jälkeen tuntuikin aluksi mukavalta patikoida…Vasta aamun hämärtäessä pääsemme ensimmäiseen pysähdyspaikkaan. Ei se ole kylä eikä majatalo, ei lämmitettyjä huoneita, ei vuoteita. Majapaikkamme on samaa korpea, joka levittäytyy katkeamattomana tien molemmin puolin.”[4]

Telttamajoituksessa lepo oli huonoa, alkoi myös pakastaa. Päivän ”levon” jälkeen lähdettiin taas marssimaan lähes 40 asteen pakkasessa pimeään. Miehet eivät olleet saaneet mitään suuhunsa, marssi eteni vitkaan, toistuvasti pysähdyttiin. Miltei helvetillisenä muistaa pastori Airas Syskyjärven ylityksen kovassa pakkasessa ja viimassa tammikuussa 1940.[5] Paleltumilta ei vältytä. JR 64 on tullut tontilleen Pitkärantaan, Koirinojalle ja Maksimasaareen, jossa se taisteli talvisodan loppuun saakka.

Mottisotaa Laatokan Karjalassa.

Pitkärannan saariston saaret Maksima, Petäjä, Paimio ja Vuoratsu muodostivat 10.1.1940 tienoilla syntyneen Kitelän-Koirinojan motin saartorenkaan katkeilevan ja hajanaisen eteläosan. Maksimasaaren ja mantereen välisen noin kilometrin levyisen salmen kautta yritti jatkuvasti voimistuva vihollinen huoltaa motissa olevaa divisioonaansa.[6]

Sattumalta Erkki Pietikäisen kaatumisesta on säästynyt silminnäkijän kuvaus. Hän toimi Paavo Simeliuksen pataljoonan tähystäjänä 6.3.1940 Maksimansaaressa. Sieltä tähystäjä (mahdollisesti Erkki) kertoi aamupäivällä havaintoja Petäjäsaaresta, jonka venäläiset olivat kerta kaikkiaan päättäneet nyt ottaa haltuunsa. Suomalaisten tilanne siellä oli epätoivoinen, koska jäät olivat jo riittävän vahvoja hyökkäysvaunuille. Klo 10.20 hyökkäys kaikilla aseilla oli alkanut. Tähystäjän mukaan vain vähän yli tuntia myöhemmin  Petäjäsaari oli menetetty klo 12.[7]

Petäjäsaaressa kaatui yhden päivän aikana 46 rantasalmelaista ja 23 nilsiäläista miestä.

III pataljoonan sotapäiväkirjassa on lakoninen huomautus, että pataljoonan tähystyskukkulaa  pommitettiin myös. Koska tiedämme Erkki Pietikäisen kaatuneen tähystäjänä, niin maininta voi liittyä hänen kaatumiseensa. Pietikäinen haavoittui kuolettavasti vatsaan. Pataljoonan komentaja Simelius piti kuitenkin huolta, että hänen ruumiinsa saatiin pois.

Korpraali Erkki Pietikäinen oli syntynyt Pielavedellä, kirjoilla Kittilässä ja hänen vanhempansa ja sisaruksensa asuivat Siilinjärvellä. Hautapaikaksi isä Heikki onnistui järjestämään Siilinjärven, vaikka suvun tietojen mukaan vainajaa oltiin viemässä Kittilään.[8] Talvisodan muistokirjassa Vapautemme hinta Erkki Pietikäinen on Kittilän kohdalla.

Siilinjärven kirkko ja sankarihautausmaa
31.10.2020. Kuva Jouni Kiimalainen.

Erkin veli Tauno Pietikäinen palveli jatkosodassa ja Bertta liittyi Siilinjärven lottiin 18.3.1940. Hän työskenteli mahdollisesti Sotasairaala 20:ssa, jonkaosastoja oli sijoitettu Siilinjärvelle.[9]

 Kiitos Anne Kettunen suvun tietojen ja dokumenttien jakamisesta!

---

[1] Siilinjärven seurakunta, väestörekisteritietoja.

[2] Pietikäinen, Erkki; kantakortti http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=74433989

[3] Kuussaari, Eero, Suomussalmen suurtaistelu, Kansa Taisteli 12/1963

[4] Erkki Airas, julkaisematon käsikirjoitus, Kansa Taisteli arkisto http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1511124

[5] sama

[6] Jukka Jalkanen, taistelu Maksiman saaresta 15.2.1940.julkaisematon käsikirjoitus, Kansa Taisteli arkisto http://kansataisteli.sshs.fi/julkaisemattomat-kirjoitukset/kirjoitukset/ts/Kirjoitus_2935.pdf

[7] III patoljoona JR 64 sotapäiväkirja http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1511426

[8] Erkki Pietikäisen tietoja suvun arkistossa, Anne Kettusen hallussa.

[9] Siilinjärven Lotta Svärd jäsenluettelo. kansallisarkisto.