Aino Ollikainen (1921-2012) - kolmen sodan lotta 1

Ollikkala 1923

Aino Ollikainen syntyi 27.3.1921 Pöljällä Ollikkalan talossa. Hänen vanhempansa olivat Juho ja Wilhelmiina  Ollikainen. Oheinen kuva on otettu 1920-luvun alkuvuosina, Aino on sisarensa Annan sylissä oikealla.

Talo oli pöljäläisittäin vakavarainen. Ollikkalassa oli puhelin, sinne tuli useampia lehtiä ja isäntä Juho oli monissa kylän ja kunnan riennoissa mukana. Lapset kasvoivat uskonnollisuuteen, sillä Ollikkalasta käytiin säännöllisesti kirkosta ja Juho piti alueen lapsille pyhäkoulua. Talon tyttäriltä Martalta ja Annalta on säilynyt 1920-luvun alusta päiväkirjat, joissa näkyy talon virkeä seuraelämä. Pöljän pysäkille talosta oli matkaa vain kaksi kilometriä, Aappolan ja Itäkallion seisakkeelle vielä vähemmän. Kuopiossa käytiin joka viikko.

Ollikkalan talon elämästä Ainon syntymän aikaan olen kirjoittanut blogissani Joulunviettoa Pöljällä ja Anna-sisaresta olen kertonut blogeissa Rakas, kultainen Pääskynen ja Millaista oli olla nuori Pöljällä sata vuotta sitten? 

Oheisessa kuvassa Aino esittelee ehkä uutta rekeä ja leikkimökkiä, joka oli rakennettu kotitalon pihapiiriin. Sekin osoitus talon suhteellisesta varakkuudesta tai lapsirakkaudesta. Leikkimökkejä ei Pöljällä tuolloin monta ollut.

Aino Ollikainen

Aino kasvoi suuressa perheessä, jossa kaikki osallistuivat talon töihin.Niitä tehtiin navetassa ja pelloilla pienestä pitäen. Tytöt osallistuivat Marttojen toimintaan, maatalouskerhoihin ja he opettelivat kudontaan, ompelua yms. erilaisilla kursseilla. Koulunsa Aino kävi läheisellä Pöljän kansakoululla.

Kutomiskurssit Pulasteen talossa 193o-luvulla. Aino Ollikainen etummaisena, mukana myös Kausu Rautiainen, Mirjam Pietikäinen, Aino Ollikainen, Hilkka Savolainen.

Aino kolmas oikeialta toisessa rivissä alhaalta. Opettaja Elsa Väänänen ja veistonopettaja Einari Väänänen.
Pöljän kansakoulu 1933.

Ohessa Ainon rippikuva vuodelta 1937. Kuva on otettu Siilinjärven kirkon edustalla.

Vuoden 1937 Siilinjärven rippilapset. Kirkkoherra Alikoski ja kanttori Matikka keskellä.

Aino osallistui Pöljän lottien toimintaan. Hänen isosiskonsa Anna oli esikuvana. Nämä nuoret naiset olivat saaneet kotonaan ja silloisessa kansakoulussa, erilaisissa yhdistyksissä isänmaallisen kasvatuksen. Lapsia ja nuoria kasvatettiin ymmärtämään oma elämä alisteisena suuremmalle tarkoitukselle eli isänmaan vaatimuksille. Lotta Svärdissä naiset oppivat sotilaiden huoltoa ja sairaanhoitoa. Ainon lottaneulan numero oli 81174. Pöljän lotista enemmän täällä Pöljäläisiä sodassa 1 .

Aino Ollikainen kuului sukupolveen, jotka kasvoivat aikuisuuteen sodan kynnyksellä. Lotta Esteri Hiltunen kirjoitti Ainon vieraskirjaan runon Suojärvellä, Karjalassa 24.8.1942:

Se ihminen elää ken taistelee
ja pyrkii korkeaan määrään.
Joka polkua kivistä ponnistelee,
mutta eksy ei tieltänsä väärään.
Mielessä vain, joka päivä ja yö,
suuri rakkaus tai pyhä suuri työ."

Kun talvisota syttyi, niin lottalupaus muuttui totiseksi todeksi. 18-vuotias Aino Ollikainen ilmoittautui lottapalvelukseen, kuten kymmenet muutkin ikätoverit kylällä. 

Aino Ollikainen 1939.

Lähteet: Aino Ollikaisen valokuva-albumit ja vieraskirjat. Seija Pitkäsen kotiarkisto.  Ollikkalan talon valokuvat. Veijo Ollikaisen kotiarkisto. Olsson, Myytti ja kokemus. Lotta Svärd sodassa.

Hiliperon tarina- kansanvalistajana Savon sydänmailla 1

Hillervo Väänänen syntyi 11.6. 1900 Pörsänmäellä, Lapinlahdella. Hänen vanhempansa olivat kansakoulunopettaja Aaro Johannes Väänänen ja Liinu Savolainen. Vanhemmat muuttivat Lapinlahden kirkolle, jossa he pitivät majataloa. Perheellä oli varoja sen verran, että Hillervo päätettiin kouluttaa. Hän aloitti opinnot Iisalmen yhteislyseossa syksyllä 1910. Luokkatoverina oli muuten Urho Kekkonen. Kekkonen tosin muutti perheensä mukana Kajaaniin jo seuraavana lukuvuonna.

Iisalmen yhteislyseo 1900-luvun vaihteessa.

Keskikoulun Hillervo suoritti vuoteen 1916 ja ylioppilaaksi hän valmistui vuonna 1920. Ylioppilastutkinnon suoritti vuosittain noin tuhat kokelasta. Tutkinto oli kallis sijoitus tyttären tulevaisuuteen, sillä asuminen koulukaupungissa, ruoka ja opiskelutarvikkeet piti tuolloin kustantaa itse. Hillervo Väänänen kuului niiden muutaman sadan naisylioppilaan joukkoon, jotka tutkinnon tuolloin suorittivat.

Ilmeisesti rahavarat eivät antaneet myöten, että Hillervo olisi jatkanut yliopistoon. Tuolloin kaikilla ylioppilailla oli vapaa opiskeluoikeus Helsingin yliopistossa, mutta Hillervo valitsi toisin. Ylioppilaille oli varattu oikotie kansakoulunopettajan tutkintoon. He saivat pätevyyden vuoden seminaariopinnoilla. Hillervo kirjoittautui kuunteluoppilaaksi Kajaanin seminaariin.

Kajaanin seminaarissa opiskeli normaalisti vain miehiä. Kansakoulunopettajista oli huutava pula, joten seminaarin ovet avattiin myös naisille. Kirjailija Hilja Valtonen opiskeli samaisessa seminaarissa lukuvuonna 1919-20. Valtosen mukaan tavallinen hospitantin (kuunteluoppilaan) työpäivä oli seuraavanlainen:

”Työtahti oli ankara. Aamulla klo 7-8 oli johtaja Rihtniemen sielu- ja opetusopin tunnit, klo 8-10 oltiin harjoituskoululla opettajina tai opetuksen kuuntelijoina, klo 10-11 ruokailtiin, klo 11-12 laulettiin tai soitettiin, klo 12-15 jälleen harjoituskoululla, klo 15-16 ruokailu ja klo 16-19 istuimme itse koulun penkillä.”

Vuoden opintojen jälkeen oli ammattitutkinto taskussa. Hillervo kertoo:

”Oli kaunis toukokuun päivä Anno Domini 1922. Kajaanin seminaarin kokelas- ja hospitanttiluokan oppilaat selailivat suurella innolla Harjoituskoulun portailla juuri tulleen Opettajain lehden numeroa hakien mahdollisimman edullisen paikan ilmoitusta. Joku oli summakseen saanut lähemmäs kolmesataa. Paljonkohan olisi tullutkaan aivan yksin lukien!

Koko touhun kiireimmillään ollen Sipilän Eino kylkeen töytäisi:”Hei, Hilipero, hae Hököselle! Siellä on sulle puuhospinkin työ, eivät ole koko talvena veistäneet opettajan puutteessa.” ”Johan toki haen, kun takaat etten suotta papereitani pyykkiin pane”, touhusi puhuteltu.”

Eino seurusteli Martta Pitkäsen kanssa, joka oli tullut Hököselle opettajaksi lukuvuodeksi 1921-22. Niinpä Einon suosituksilla Hillervo haki Hököselle ja kesäkuussa 1922 koulun johtokunta valitsi hänen koulun opettajaksi. Eino sai Marttansa, he menivät naimisiin ja opettivat yhdessä Muuruvedellä Karjalankosken kansakoulussa.

Meille on säilynyt Hillervo Väänäsen oma kuvaus Hököseltä opettajauran alkuajoilta. Hän suoritti vuosina 1931-32 kasvatustieteen laudaturopinnot Helsingin yliopistossa. Opintojen lopputyö on säilynyt: Hökönen vuosikymmenen näkökulmasta. Kirjallinen tutkielma kasvatusopin laudaturia varten. Nykylukijan ilo on, että tutkielma perustuu  omiin havaintoihin eikä niinkään lähdekirjallisuuteen.

Tutkielma osoittaa, että Hillervo Väänänen oli loistava kirjallinen kyky. Hänen tekstinsä on parhaimmillaan laadukasta kaunokirjallisuutta, mutta kaiken keskiössä on kuitenkin tarkat havainnot kansasta ja kylästä. Tyylissä voi jopa tunnistaa ripauksen Kiannon tai Sillanpään kansankuvauksesta. Melko varmasti Hillervo oli lukenut Hilja Valtosen kirjoja. Olihan Valtonen noussut melkoiseen julkisuuteen ensimmäisellä romaanillaan Nuoren opettajattaren varaventtiili. Valtonen otti aikanaan rohkeasti kantaa naisen asemaan, eikä Hillervoltakaan jäänyt huomaamatta naisten alistettu asema 1920-luvun Savossa. 

Millaiseen kouluun ja kylään nuori opettaja tuli?

Hökösen kylä Hillervon kuvaamana 1933.

Hökösen kylä sijaitsi Maaningan kunnassa, tiettömien taipaleiden takana. Kirkonkylään oli matkaa yli kaksikymmentä kilometriä. Savonrata hipoi kylää, mutta sinnekään ei ollut kunnollista tietä. Maanviljelys oli kovin työlästä kitukasvuisilla mailla ja karjatalous kehittymätöntä. Hillervo kirjoitti ihan oikeasta köyhyydestä, aina ei ollut antaa maitoa lapselle, joka sitä pyysi. 

Kylässä sairastettiin tuberkuloosia, pienokaisia kuoli puutteelliseen hoitoon, sanalla sanoen tietämättömyyteen. Opettajajalla oli pienoisapteekki ja hänelle kyläläiset vaivojaan ensinnä valittivat. 1920-luvulla entisistä torppareista oli tullut palstatilallisia, mutta nipin napin he pienillä tiloillaan elivät. 

Hökösen koulu oli perustettu vuonna 1918. Koulussa oli 27 oppilasta, kun Hillervo Väänänen aloitti työt 1922. Vanhempien "säädyksi" oli merkitty neljän kohdalla torppari/työväki ja loput oli määritelty pikkutilallisiksi. Koulu toimi vuokratilassa 14 vuotta, oma koulurakennus valmistui vasta 1933. Oheisesta linkistä pääset lukemaan Hillervon omaa kuvausta alkuaikojen kouluoloista. 
Hökösen koulu  

Alkuaikoina opettajan tukena koulun johtokunnassa toimivat Taavi Pykäläinen, Taavetti Taskinen, Juuso Hyvärinen, Oskar Airaksinen, Mikko Rissanen, Hilja Suomalainen ja Johanna Taskinen. Opettajina Hökösen koululla olivat olleet Armi Kyyhkynen, Anni Taskinen, Aino Falck ja Martta Pitkänen (Sipilä).

Seminaarissa nuorille oli korostettu kansakoulunopettajan työn kutsumusluonnetta. Hillervo Väänänen oli omaksunut aatteet syvästi ja osasi ne kauniisti kuvata. Miten nöyränä, paljain jaloin polkuja myötäillen hän tulee Hököselle heinänkorjuun aikaan 1922:

"Niin siinti järvi mäkien välillä. Sen rannalla ja kohoumien notkoissa aukenivat sileät, viljellyt pellot, joilla parhaillaan heinäväki puuhasi korjuuhommissa. Iltalypsylle kotiutuneiden lehmien kellot kalahtivat niiden kylkeään kääntäessä savuun ja täydensivät hetken vakavuutta. Ne soivat kuin sielunkellot: "Unohda maailma menoinensa ja elä tälle ympäristölle!" - Tälle kaikelle ikäänkuin vastauksena kohosi povestani hiljainen huokaus: "Minä koetan!".

Hillervo Väänäsen kirjoituksia Hökösen koulusta ja kylästä oheisesta linkistä:Hökönen vuosikymmenen näkökulmasta . Pöljän koulun opettaja Elsa Väänäsestä voit lukea tästä Mallikansalaisuuden haasteet

Lähteet: Hökösen kansakoulun arkisto (Siilinjärven kunnan arkisto),  Väänänen; Hökönen vuosikymmenen näkökulmasta (1932), Rantala, Kansakoulunopettajat. Teoksessa Valistus ja koulunpenkki. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1860-luvulta 1960-luvulle (2011), Iisalmen Yhteislyseo 1896-1946 (1947), Valtonen, Oma kehu (1973), Kajaanin seminaari 1900-1925,Muistojulkaisu (1925), Kajaanin seminaari, Juhlajulkaisu seminaarin 30-vuotisen työn ja uuden koulutalon vihkimisen johdosta (1930).

Kotiseututyön peruskurssi suoritettu

Yksi tapaaminen aurinkoisena loppukesän päivänä 2011 vei minut jännittävälle matkalle kotikyläni historiaan. Kuin unissakävijä olin kulkenut, näkemättä mitään. Tähän olin kuitenkin osannut tulla.

Pöljän kyläyhdistys oli järjestänyt 2011 elokuussa peltokirppiksen, jonne minäkin pahaa aavistamatta menin. Tapasin pellolla myös äitini ystävän, Liisa Poutiaisen. Liisa ehdotti, että tulisin katsomaan hänen valokuviaan. Niinpä sovimme ajan ja sillä matkalla olen vieläkin. Hauras, tyylikäs vanha rouva tempaisi minut aikamatkalle Pöljän kylän historiaan.  Aloin kerätä kotikylän valokuvia talteen. Liisan albumeista kaikki alkoi, mutta lopulta syntyi paljon enemmän kuin valokuvaprojekti.

Siilinjärven Ponnistuksen Pöljän kylosasto Helsingin Suurjuhlilla 1947.

Valokuvista syntyi yhteisösivu Kuvia Pöljältä Facebookiin. Olen jakanut sivulla satoja keräämiäni kylän valokuvia, joita yhteisön yli 600 jäsentä innokkaasti kommentoivat. Jäsenet myös laittavat sivulle omia löytöjään. Valokuviaan kokoelmiin on luovuttanut noin neljäkymmentä henkilöä. Vanha kyläyhteisö on syntynyt uudelleen. Kaukaisimmat jäsenet osallistuvat Yhdysvalloista, Kanadasta, Espanjasta, Saksasta, onpa seuraajia välillä Thaimaasta ja Venäjältäkin. Ruotsista on useita innokkaita yhteisön jäseniä.

Kuviin liittyi aina tarinoita. Aloin kirjoittaa tätä blogia syksyllä 2012. Lähes kaikki tekstit perustuvat kylältä löytyneisiin dokumentteihin. Nestor Halonen, Jenni Linnove, Pekka Rautiainen, Irma Roivainen, Anna-Liisa Heikkinen ja Eva Wäänänen ovat luovuttaneet kotiarkistojaan käyttööni. Se on luottamuksen osoitus, jota arvostan. Myös muita lähteitä olen käyttänyt, jos ne ovat olleet kohtuudella saavutettavissa. Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen nauhoitteista löytyi mm. Aatu Väänäsen mainio haastattelu. Oli huikea hetki, kun kuuntelin silminnäkijän kokemuksia vuoden 1918 sodasta.

Olen myös julkaissut löytämiäni valmiita muisteluja ja pienoistutkimuksia Pöljän kylähistorian blogissa. Siellä viimeisimpänä "hittinä" on ollut Hökösen kylän pitkäaikaisen opettajan Hillervo Väänäsen kertomus opettajan ensimmäisistä vuosista kylällä. Hökönen on pieni kylä Pöljän kupeessa, joten olen uskaltautunut Hillervon tarinan kertomaan. Samoissa riennoissa hökösläiset ja pöljäläiset liikkuivat. Kylien nimetkin sopivat toisiinsa...

Kuvien ja blogin ohessa syntyi kylän yhdistysten sekä maa-, metsä- ja kotitaloussäätiön ja Kalakukko ry:n kanssa Kulttuuripolku kylälle. Pyöräily- ja kävelyreitti savolaisessa kylämaisemassa, jossa opastetauluissa kerrotaan entisaikain elämästä Pöljän kylällä.

Kulttuuripolun avajaiset Puustellin pihapiirissä. Pekka Rautiainen puhuu.

Olin muuttanut 2004 Kuopiosta  Pöljälle. Pyöräilin tuolloin kylän raittia ja pysähdyin hylätyn Pöljän pysäkin pihalle. Harmitti rakennuksen rujo ulkoasu. Silloin vielä ajattelin, ettei asia minulle kuulu. Kaikenlaista sitä viattomuuksissaan luulee. Kymmenen vuotta myöhemmin päiviini ei paljon muuta mahdukaan. Kunnostamme innolla vanhaa pysäkkirakennusta.

Vuonna 2010 toimintansa uudelleen aloittanut kyläyhdistys on saanut kyläläiset mukaan pelastustalkoisiin. Sata vuotta kylän maisemaan kuulunut rakennus aiotaan nostaa entiseen loistoonsa. Rakennus on vain pieni seisahduslaituri maailman laidalla, mutta aikanaan se liitti tämän syrjäisen kolkan edistykseen ja loi vaurautta seudulle. Rautatie kokosi kyläläiset yhteen, koska posti, rahtiliikenne, maidot ja kauppa-asiat hoituivat pysäkillä ja sen läheisyydessä.

Junan passaaminen aloitetaan uudelleen 26.4. 2014, kun nostalgiajuna pysähtyy pysäkillä klo 10.55. Projektia voi seurata Facebookissa Pro Pöljän pysäkki ja blogista Kuulumisia Pöljän pysäkiltä .

Pöljän pysäkki alkuperäisessä asussaan. Kuva 1920-luvulta.

Kotiseudun historian harrastaminen on muuttanut suhdettani kotikylääni. Olen asettunut tänne uudestaan. Olkoon tämä blogini hetken huokaisu tohakan keskeltä. Nyt on kaunis kevätilta, katselen keittiön ikkunasta naapurin punaista navetan seinää, komea kuusitaimikko vihertää. Olen kotona.

Vireän kylän ajankohtaisista tapauksista saa tietoa oheisten linkkien kautta.
Pöljän Kyläyhdistys
Pöljän kyläyhdistys Facebookissa

Me leikimme aina sotaa

Lasten leikkejä Pöljällä 1960-luvulla. Hyökkäysvaunu ja taistelija.

Leikimme paljon sotaleikkiä kylän lasten kanssa 1960-luvulla. Rakensimme juoksuhautoja lumivalleihin, kelkasta ja lumikolasta teimme panssarivaunun ja lumipallot olivat kranaatteja. Piirsimme lautoihin aseiden hahmot ja sahasimme itsellemme konepistoolit ja mauserit. Muistan noita leikkejä hyvällä, metsät ja lapsijoukon yhteinen touhu ei herätä mitään pahoja muistoja. Vasta nyt olen ymmärtänyt, että olimme sotilaiden lapsia.

Kerätessäni vanhoja valokuvia pöljäläisten kotialbumeista olen löytänyt myös kuvia sodasta. Isäni sotakuvissa oli yksi kuva, jota jäin miettimään. Tykin piippu osoittaa suoraan katsojaan, minuun.

Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana sotahistoriassa tutkijat ovat kääntäneet katseen myös kotirintamaan ja aiheisiin, joista pitkään vaiettiin. Esimerkiksi Erkki Kujala tutki väitöskirjassaan Sodan pojat sodanaikaisten poikien lapsuuskokemuksia. Häntä kiinnosti erityisesti poikien isäsuhde. Millaiseksi se muodostui, kun isät olivat vuosikausia poissa ja osa jäi kokonaan palaamatta. Miten sotakokemus välittyi seuraavalle sukupolvelle?

Oli isää ikävöivät lapset, miehiään kaipaavat puolisot ja huolesta väsyneet äidit ja isät. Sodan taakka ei ollut pelkästään rintamalla taistelevien miesten harteilla. Kotirintamalla mielialaa yritettiin pitää korkealla sotasensuurilla ja propagandalla. Rintaman olosuhteista ei ollut oikeaa tietoa muilla, kuin sotilailla ja rintamalotilla. 

Kenttäsairaaloissa ja rintaman läheisyydessä työskentelevät lotat joutuivat myös kohtaamaan sodan kaikessa raadollisuudessaan. Ruma sota ei saanut paljastua, sillä se olisi heikentänyt kotirintamaa. Sadat tuhannet suomalaiset olivat kuitenkin sodan keskellä, etulinjassa tai lähellä etulinjaa. He näkivät asioita, joita ei koskaan voi unohtaa. Rintamalta lähetetyistä kirjeistä tietoa ei tihkunut, sillä sensuuri kahlitsi kirjoittamista. Eikä kotiväkeä haluttu huolestuttaa.

Lapset ja nuoret kantoivat kohtuuttomia taakkoja. Parikymppiset miehet ja naiset viettivät parhaan nuoruutensa sodassa. Kodeissä äidit ja lapset koettivat selvitä ilman isää, oli tehtävä kovasti töitä. Koettiin musertavia menetyksiä ja turvattomuutta. Omien vanhempieni sukupolven kohtalo liikuttaa minua syvästi.

Vaikenemisen kulttuuri on meille sotasukupolven lapsille tuttua. Isämme ja äitimme keskittyivät sodan jälkeen tekemään kovasti töitä. Rintamakokemuksista ei muutenkaan ollut helppo puhua kotirintamalla olleiden kanssa. Kokemusta ei vain voinut jakaa. Rintamamiehet puhuivat sodasta keskenään, mutta perheissä tyypillisintä oli vaikeneminen. Rintamalla olleiden lottien mahdollisuus purkaa kokemuksiaan oli vielä huonompi kuin miehillä. Lotta Svärd kielletttiin syksyllä 1944. Yhteinen tekeminen loppui. 

Rintamalta on säilynyt paljon kuvia. Suomen armeija kuvasi järjestelmällisesti materiaalia lehdistön ja omiin tarpeisiinsa. Monet kuvista ovat päätyneet sotilaiden albumeihin. Lisäksi kuvia ovat ottaneet sotilaat ja lotat itse. Valvonta ei ollut täydellistä, joten albumeihin on päätynyt karmeita kuvia.

Laitan tähän vain kaksi kuvaa:

Venäläiset vangit riisuvat kuolleelta toveriltaan vaatteita.

Jos sotapropaganda olisi ollut totta, niin miesten ja naisten olisi ollut helppo tulla siviiliin. Oli taisteltu puhtain asein puhtaan asian puolesta. Tunteet ja kokemukset olivat useimmilla sekoittuneita. Oli koettu pahoja asioita, kärsitty ja pelätty. Jokainen käsitteli sodan kokemukset tavallaan. Yhteiskunnan tarjoamia terapiapalveluja ei ollut. Täytyi vain sinnitellä.

Lähteet: Kuvia kahdesta albumista, kirjoittajan hallussa. Kujala, Sodan pojat. Sodanaikaisten pikkupoikien lapsuuskokemuksia isyyden näkökulmasta, Kinnunen-Kivimäki, Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodassa, Näre-Kirves, Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia.

Kansakoulu kansan sivistää

Yleinen oppivelvollisuus säädettiin Suomeen 1921. Siinä määriteltiin yksiselitteisesti, että kaikkien lasten tuli käydä koulua. Pöljän kylällä se ei ollut käytännössä mahdollista, sillä lapsia oli paljon enemmän kuin ainoaan kouluun mahtui.

Pohjois-Pöljän alueella oli vuonna 1921 suoritetun laskelman mukaan 43 9-13-vuotiasta lasta ja 89 alle 9-vuotiasta. Näistä 60 lasta asui yli viiden kilometrin päässä Pöljän kansakoulusta. Oli siis ryhdyttävä toimeen, jota laki olisi tullut täytettyä. Oheisessa kartassa on nähtävissä silloinen Pöljän kylä naapureineen. Kylä kuului Maaninkaan, Pöljä olitiin liittämässä suunnitteilla olevaan Siilinjärven kuntaan.

Punaisella on merkitty tuleva kunnan raja. Vihreällä Etelä-Pöljän ja Pohjois-Pöljän koulupiirien rajat. Pohjois-Pöljän koulu aloitti toimintansa Pitkänpään talossa 16.1.1922. Oppilaita pystyttiin ottamaan 38. Talollisten lapsia oli 8, loppujen huoltaja oli torppari, työmies, palstatilallinen tai työläisnainen, Tyttöjä oppilaista oli 22, eli pieni enemmistö.

Tällainen oli ensimmäisen päivän lukujärjestys:

Pohjois-Pöljän kansakoulun päiväkirja 16.1.1922.

Koulun ensimmäinen opettaja oli Hilda Reinikainen. Johtokuntaan kuuluivat maanviljelijä Aatu Väänänen, vuokraaja Taavetti Rautiainen, työmies Oskar Heikkinen, maanviljelijä Martti Niskanen, vuokraaja Paavo Virtanen ja emäntä Martta Rautiainen. Oskar Heikkinen edusti johtokunnassa työväestöä. Hän oli Pöljän työväenyhdistyksen aktiivi aina yhdistyksen kieltämiseen saakka. Johtokunnan toimintaan Heikkinen ei jostakin syystä osallistunut.

Kansakoulun ulottaminen koko väestöön oli suuri sosiaalinen uudistus. Ei pelkästään opittu lukemaan ja laskemaan, vaan koulusta jaettiin köyhimmille kerran vuodessa kengät, alusvaatteita, mekkoja ja housuja. Lisäksi annettiin ruoka-avustusta, vähintään maitoa ja leipää. Avun saajien määrä vaihteli 10-17 oppilaaseen.

Syyskuun 9. päivänä 1932 johtokunta jakoi koulun oppilaat kahteen luokkaan, varattomiin ja varakkaisiin. Varkkaita huoltajia kylällä oli 16 ja varattomia 18. Kaikille varattomille ei kuitenkaan annettu avustusta. Yleinen talouslama näkyi karusti Pöljälläkin.

Opettaja Enne Kolehmainen aloitti Pohjois-Pöljällä opettajana syksyllä 1923.
Kuva Pohjolanmäen kansakoulusta 1930.

Oma koulurakennus saatiin vuonna 1928. Vasta perustettu Siilinjärven kunta oli kovassa paineessa. Kouluja olisi pitänyt rakentaa monelle kylälle, mutta rahaa ei ollut. Pohjolanmäen talon isäntä Aatu Väänäsellä oli tiilitehdas. Aatu lupasi koululle tontin mailtaan ja 30 000 tiiltä lahjoituksena, jos koulu rakennettaisiin ensinnä Pöljälle. Kunta tarttui anteliaaseen tarjoukseen.

Kansakoulun rakentajia Pohjolanmäellä kesällä 1927. Kuvan keskellä
 valkoisessa paidassa Aatu Väänänen.

Johtokunnan pöytäkirjoista näkyy koulutaipaleen ongelmat Joidenkin lasten koulunkäynti oli epäsäännöllistä ja oppivelvollisuus uhkasi jäädä suorittamatta. Johtokunnan jäsenet kävivät perheissä lakia opettamassa. Neljätoistavuotiaat kouluhaluttomat päästettiin pälkähästä, eikä jatkoluokilla ollut enää pakko tulla. Setäni Väinö Roivainen ei kouluun mennyt, vaikka Aatu Väänänen kävi kotona patistamassa.

Muitakin ongelmia oli. Pojat tekivät pahojaan koulumatkalla, toiset keksivät valmistaa kiljua. Pahojaan tehneet pojat ja heidän vanhempansa kutsuttiin johtokunnan puhutteluun. Pojat tulivat, mutta vain yksi vanhemista. Rangaistuksena kiljusta tuli käytöksen alennusta, kuutena päivänä kaksi tuntia jälki-istuntoa. Lisäksi piti pyytää opettajalta ja johtokunnalta anteeksi. Yhden pojan kohdalla käytöksenalennuksesta luovuttiin, koska numero olisi jäänyt päästötodistusta rumentamaan.  

Yksi koulupiirin perhe ei suostunut rokottamaan lapsiaan. Isorokkorokotus oli pakollinen tuolloin. Johtokunta ilmoitti kylmästi, että lapset eivät saa tulla kouluun, ellei heitä rokoteta. Jonkinlaiseen sopuun päästiin, sillä pojat saivat päästötodistuksen.

Kalervo Kauppinen ja Reino Julkunen kantavat halkoja
 koululla 1930-luvun alkupuolella. 

Neljä luokkaa kansakoulua, rokotus ja kristinopin alkeet seurakunnan puolesta. Tässä on aika tavalla tarkkaan tiivistettynä vuosisadan alkupuolen maalaislasten sivistys- ja terveyspalvelut. Vaatimatonta, mutta iso askel eteenpäin, jos ajatellaan tilannetta 1800-luvulla.

Lähteet: Pohjolanmäen koulun arkisto. Siilinjärven kunnan arkisto, Maaningan kotiseutuarkisto. Sonninen&Sonninen: Pohjolanmäen koulun vaiheita vuosina 1922-1999. Pro gradu, Oulun yliopisto 1999.
Valokuvat Martta Savolainen, Eva Wäänänen. Pöljän kouluoloista lisää blogissateksteissä Kamppailu köyhyyttä vastaan - Pöljän kansakoulu, Kotikylän valokuvien lumo

Kaksi lapsuutta Pöljällä


Meeri Turunen istui joutilaana, sillä hän oli tehnyt annetut tehtävät. Oltiin Pöljän kansakoulun käsityötunnilla 1930-luvun alussa. Silloin opettaja Elsa Väänänen toi Meerille vohvelikankaan, josta piti tehdä lapsen sänkyyn peitto. Tyttö oli mielissään, sillä hän tiesi koristelevansa peittoa opettajan pienokaiselle, Ritvalle. Ritva oli syntynyt 1932. 

Tämän verran näiden kahden tytön elämät toisiaan kohtasivat. Kovin erilaisia olivat kylän mökkiläisten ja talojen lasten elämät. 

Meerin äiti Johanna Turunen oli Puustellin talon piika. Meeri syntyi aviottomana lapsena 1925. Isä, Martti Saarela oli lähtenyt siirtolaiseksi Kanadaan ennen lapsen syntymää.

Martti Saarela. Kuva Petri Tuppurainen.

Meeri eli ensimmäiset vuotensa sukulaisten hoivissa. Hän muistaa olleensa Kokkosenmäessä Saareloiden hoidossa ja äitinsä veljien ja sisarten luona. Kunnan holhoukseen Meeri ei joutunut. Kun äiti avioitui 1930, niin Meeri pääsi takaisin perheen yhteyteen. Tyttö sai käydä kaksi vuotta kansakoulua Pohjolanmäellä. Toiset kaksi vuotta kuluivat sitten Pöljän koulussa. Perhe muutti aika usein kylän mökistä toiseen.

Pohjolanmäen kansakoulu 1932. Meeri on lettipäinen tyttö
 viides oikealta eturivissä.

Asuttiin Puustellin talon läheisessä mökissä, Lutinlammella Siposen vuokramökissä ja lopulta Lintuniemen kallioiden kupeessa. Paavo Niskanen teki kahdesta aitasta mökin ja vuokrasi sen perheelle. Talon vuokrana oli kuusi miestyöviikkoa työtä Lintuniemen talossa.

Mökki oli pieni, siinä asui neljä lasta ja kolme aikuista. Meerillä ei ollut koskaan leluja. Hän muistaa yhden lapsuuden joulun erikoisena. Silloin hänet vietiin Reponiemelle katsomaan joulupukkia. Meerikin sai pienen lahjan, hyrrän, jota hän muistaa 89-vuotiaanakin hymyssä suin. 

Koulupäivät olivat Meerin ikäpolven työväestön lapsille lepoa ja virkistystä. Kesälomat tehtiinkin sitten kovasti työtä. Meerin koulunkäynti loppui 11-vuotiaana. Sen jälkeen hän teki jo töitä lähiseudun taloissa. Meeri hoiti Lintuniemen lapsia ja oli Hökösellä Nurmen tilalla piikana. Varsinkin Hökösellä oli ikävä olla, sillä siellä ei ollut ketään muuta saman ikäistä toveria. Tyttö itki ikäväänsä. Kohtelu oli Meerin mielestä taloissa hyvä, mutta työtä oli tehtävä kovasti. Tällainen lapsuus opettikin Meeristä pidetyn piian.

Viimeinenkin ripaus lapsuutta loppui 14-vuotiaana, kun hän aloitti piikomisen Männistön talossa Kolmisopella.

Entä millainen oli Lassilan talon lasten lapsuus?

Lassilan talo vastamaalattuna 1930-luvun alussa.

Lassilan talo oli Pöljän vanhoja ja vakaita napataloja.Talon isännät tunnetaan 1700-luvulta saakka. Vanha isäntä Johan Petter Wäänänen kuoli 1924. Vanhin poika Janne Väänänen sai Lassilan perinnöksi. Talosta oli perinteisesti osallistuttu aktiivisesti kylän rientoihin. Oli oltu perustamassa osuuskassaa, meijeriä ja sahaa. Mutta varsinaisesti Lassila astui kukonaskeleen muita taloja ylemmäs, kun Janne Väänänen meni 1929 naimisiin kansakoulunopettaja Elsa Väänäsen kanssa.

Nuoren pariskunnan ensimmäinen yhteinen valokuva-albumi on säilynyt. Sitä selailemalla avautuu oikea pöljäläinen idylli. Lassilan lasten maailma 1930-luvulla oli jotakin aivan muuta kuin kylän monissa muissa taloissa ja varsinkin mökeissä.

Väänäsen perheen valokuva-albumi 1932-1937.

Elsa Väänänen oli kansakoulunopettaja ja hän toi taloon kirjastonsa ja kulttuuuriharrastuksensa. Tuvan mustat hirsiseinät pestiin ja talo maalattiin, ikkunoita suurennettiin. Talossa oli sali, joka oli hienosti sisustettu, paremman väen huone.

Elsa Väänänen  ja 50-vuotislahjat 1943.

Ritva syntyi 1932. Oli hankittu lastenrattaat, syöttötuoli ja runsaasti leluja.

Janne, Elsa ja Ritva

Oheisessa kuvassa hän nukkuu lasten huoneessa, jonka varustus olisi ollut kuin satua useimmille kylän lapsille.

Ritva nukkuu.

Sänky oli tuotu Elsan perintönä Suonenjoen Laitilasta. Ritva syntyi kotiin, jossa oli kirjoja, leluja ja hoivaa yllin kyllin. Kuvissa idylli on täydellinen. Suojaisa pihapiiri, jossa aurinko lämmittää ja vehreät puut luovat viilentävää varjoa. Pikkupiika valvoi lasten ulkoilua pihapiirissä, kanat, kissat ja lampaat liittyivät lasten leikkeihin.

Kesäinen idylli Lassilan rappusilla. Elsalla sylissä Marja, rappusilla
Hannu ja Ritva 1936.

Lelujen lisäksi lapsille oli hankittu hiljalleen kirjasto. Oli hienoja satukirjoja Martta Wendelinin kuvituksella, talon seinilla taidetta ja lapsia ohjattiin musiikin maailmaan.

Kuva teoksesta Suomen kansan satuja ja tarinoita.
Toim. Eero Salmelainen.

Idyllin takana oli suurta surua. Jannen ja Elsan ensimmäinen lapsi Juha Pietari kuoli vain kahden päivän ikäisenä 1930. Ritva kuoli kuumeeseen ja ripuliin 1937. On hyvä tietää, että 1930-luvun loppupuolella lähes joka kymmenes lapsi kuoli Suomessa alle 1-vuotiaana. Vuonna 1936 Suomessa kuoli 1-4-vuotiaina kaiken kaikkiaan 6579 lasta. Vuonna 2008 pikkulasten kuolleisuus on 201 lasta.

Hannu ja Marja toteuttivat kotikasvatuksen toiveen. Molemmat kirjoittivat ylioppilaaksi. Marjasta tuli agronomi Helsingin yliopistosta. Hän jatkoi puolisonsa Eero Linnoven kanssa tilan pitoa Pöljällä. Hannu valitsi teknisen korkeakoulun ja valmistui arkkitehdiksi. Hän perusti menestyvän insinööritoimiston Helsinkiin.

Meeri Turunen meni naimisiin huutolaispoika Jaakko Roivaisen kanssa 1945. Meeri teki elämäntyönsä kotiäitinä ja vuodesta 1960 alkaen apuhoitajana Harjamäen piirimielisairaalassa. Ensimmäiset ylioppilaat perheeseen saatiin kaksi sukupolvea myöhemmin kuin Väänästen suvussa.


Lähteet: Meeri Roivaisen, Jenni Linnoven ja Eva Wäänäsen haastattelut. Valokuvat Lassilan talon arkistosta. Helena Korpi: Lapsikuolleisuusden väheneminen ilmentää yhteiskunnan muutosta ja kehitystasoa. Hyvinvointikatsaus 2/2010. http://www.stat.fi/artikkelit/2010/art_2010-06-07_007.html?s=0
Elsa Väänäsen opettajaurasta blogissa Mallikansalaisuuden haasteet - kansakoulunopettaja Elsa Väänänen Pöljällä

Mitä miehestä jää?

Oikealta Väinö, Helvi, Kusti, Viktor ja anna-Helena Roivainen.

Olen kirjoittanut tarinoita kotikylästäni vuoden päivät. Kuin harakka kiertelen kylän taloissa, etsin aarteita. Minulle aarteita ovat dokumentit, valokuvat ja tarinat, joita saan siepattua talteen. Kotiarkistoihin on kertynyt vakaissa ja kulttuuritietoisssa taloissa hienoja kokoelmia, joiden avulla talon ja sen väen elämää on mahdollista kuvata sukupolvesta toiseen.

Entäpä pienenpien talojen arkistot? Kerron seuraavassa, millaisia dokumentteja löysin edesmenneen isäni kotiarkistosta.

Viktor Roivainen syntyi Kusti ja Anna-Helena Roivaisen toisena lapsena karkauspäivänä 1920. Elettiin espanjantaudin ja sisällissodan jälkeistä köyhää aikaa. Kusti viljeli veljensä Taavetin kanssa  isänsä vuokratilaa. Kustin isä oli lampuoti eli kokotilanvuokraaja Pöljän Hoikilla.

Ensimmäinen säilynyt kuva isästäni on koulukuva vuodelta 1932. Vike aloitti kansakoulun Pohjolanmäen uudessa koulussa syksyllä 1929. Viisi vuotta kansakoulua, ensimmäinen luokka kaksi kertaa. Siinä oli isäni sukupolven maalaislasten tyypillinen koulutaival. Päästötodistuksen Vike sai 1934.

Kansakoulun päästötodistus 1934.

Kun säilyneitä asiakirjoja on kovin vähän, niin jään miettimään Toivonliittojen Raittiuskilpakirjoituksen kunniakirjaa. Kertooko sen säilyminen ja säilyttäminen arvostuksesta?

Raittiuskilpakirjoitus 1934.

Rippikoulutodistus on säilynyt. Tarinan mukaan ripiltä pääsy oli ottanut koville, sillä kirkkoherra Alikoski oli suuttunut pojille jostakin. Hän syytti Vikeä kommunistiksi. 14-vuotias poika ei ollut kommunisti, mutta kirkkoherra sen sijaan oli aktiivinen IKL:n kannattaja. Hänen silmissään kirkonpenkissä levottomasti liikehtivät syrjäkylien lapset saattoivat kommunismille haiskahtaa.

Rippitodistus

Viktor Roivainen oli liian nuori talvisotaan. Hän meni asevelvollisena armeijaan 23.3.1940. Talvisota oli päättynyt vain kymmenen päivää aikaisemmin.

Viktor palveli tykistössä. Hän oli kengitysseppä ja ajomies. (TKK 1,1/IPsto/8 Pr, 3/JR4) Sota-ajoista isä juurikaan perheessä puhunut. Aseveljet muistivat Viken vastuuntuntoisena ja reiluna sotilaana. Rintamatoveruus näkyikin sitten sodan jälkeen siinä, että talkoisiin ja rakennushankkeisiin tuli aina avuliaita käsiä. 

Vähäiset dokumentit, joita Viken elämästä on jäänyt talteen sisältävät yhden kirjeen. Siinä 24-vuotias poika kirjoittaa terveiset kotiin etulinjasta 6.9.1944. Rauha oli tullut:

”Vaan kyllä olikin se viimeinen sotavuorokausi aika pirullinen entiseen verraten. Minä olin vielä vartiossa neljästä kuuteen silloin aamulla kun viiden aikaan lopetti sitten sotatoimet tässä meidän lohkolla. Kyllä tuli mieleen jos jotakin, kun piti olla jo mukamas aselepo, ja rautaa tuli senkun sopi vain, ja omat aseet olivat aivan hiljaa. Vaan nythän on kaikki ohi, ja poika voi hyvin ja parta kasvaa.”

Viktor Roivainen 1943.

Sitten rauhan töihin. Viktor Roivainen tuli 24-vuotiaana siviiliin. Hänen sopetumisensa arkeen tuntuu onnistuneen hyvin. Varsin pian hän alkoi seurustella vakavammin ja kihlautui keväällä 1946 Irma Pantzarin kanssa.

Irma ja Vike 1946.

Perhe kasvoi, kotiarkistossa on kuvia lapsista, joita syntyi kaiken kaikkiaan kuusi. Päivät kuluivat arkisessa aheruksessa kotipiirissä. Viken isä Kusti Roivainen kuoli 1957 ja talon isännyys siirtyi Vikelle. Metsätöistä, pellon raivauksesta, rakentamisesta ei ole jäänyt talteen asiakirjoja, mutta huolella vaalitut pellot ovat vieläkin viljelyksessä. Oheinen valokuva on otettu 1960. 

Päivärinne. Sauna, aitta, navetta, lampola ja asuinrakennus.

Valokuvia on enemmän kuin tässä esitetään, mutta Vike Roivainen ei kovin monissa kuvissa esiinny. Yksi dokumentti on vielä säästynyt. Nimittäin vuonna 1968 uusittu viinakortti.

Viinakortti oli Suomessa käytössä vuosina 1944-1970. Kortti oli virallinen henkilökortti. Väkeviä alkoholijuomia sai ostaa vain kortilla.

Nämä asiakirjat ovat säilyneet kotiarkistossa. Viktor Roivainen kuoli 8.5.2000. Asiakirjojen ja valokuvien lisäksi on tietysti muistot.

"Isä näytti tiet maailmalle. Isä ja hevonen. Kolmisopen myllylle, Alapitkän myllylle, Siilinjärven myllylle. Isä, ota minut mukaan! Viljasäkkien päällä istuin ja loikoilin   ja isä oli hiljaa ja siinä hiljaisuudessa oli tavattoman hyvä olla ja katsella maailmaa.. Kuunnella vain hevosen kavioiden kapsetta...Ilman isää ja hänen hevostaan olisi monta paikkaa jäänyt näkemättä ja maailma olisi ollut pienempi.

Yksi syksyinen päivä on jäänyt mieleen erittäin hyvin. Isä kyntää peltoa. Ensin menee hevonen, sitten tulee vältti ja isä, uusi vako isän takana ja siinä vaossa minä kävelin ja isä hiljaa hyräili ja hevonen oli viisas ja oppinut, ei sille kukaan äyskinyt. Ja minun perässä tulivat linnut samaan vakoon ja löysivät syötävää...Taisin kävellä jokaisen vaon, se taisi olla minun työ sinä päivänä." (Tytär Anja Roivainen muistopuheessaan)

Vielä meistä seuraava sukupolvi muistaa Viken, mutta jonakin päivänä on vain nämä dokumentit, jos näitäkään.

Lähteet: Irma Roivaisen kotiarkisto.