Kun sota tuli Pöljälle

Vanha Kuopio-Iisalmi tie sivuutta korkean kallion Pöljällä. Vasemmalle jää
Knuutila (Lintuniemi). Näille tienvarsitaloille Suomen sota 1808-1809 oli
katastrofi.

Talvi 1808 oli ollut ankara. Lunta oli satanut runsaasti ja kovat pakkaset jatkuivat aina maaliskuulle saakka. Väki oli kokenut useita peräkkäisiä katovuosia Pohjois-Savossa. Osa väestöstä joutui turvautumaan hätäravintoon vuosittain, isojaon rasitukset olivat vieneet talollisten resursseja monella tavoin.[1] Niinpä Pöljälläkin otettiin kauhulla vastaan tieto sodan syttymisestä. Venäläiset hyökkäsivät ilman sodanjulistusta 21.2.1808 rajan yli Kymijoella.

Sota ei tullut pöljäläisille yllätyksenä, sillä Iisalmen ja Kuopion komppaniat oli kutsuttu palvelukseen jo 7.2.1808. Pöljäläiset osallistuivat vähintään neljän ruotusotamiehen ylläpitoon (yhdessä Hamulan ja Kasurilan kylän kanssa).[2] Nämä miehet hyvästelivät nyt kotikylänsä ja lähtivät palvelukseen. Ruodun tuli varustaa sotilas vähintään kolmella leiviskällä (25kg) leipää ja puolellatoista leiviskällä (13kg) särvintä eli lihaa, suolakalaa ja silavaa.[3] Kun sotilaat lähtivät, jäätiin kylässä miettimään jatkotoimia.

Venäjä oli miehittänyt Suomen vuosina 1714-1721 (isoviha) ja 1741-43 (pikkuviha). Venäjän uhka oli tuttu ja todellinen. Isonvihan aikaiset kauhutarinat olivat varmasti pöljäläisten muistissa, vaikka isoviha ei koetullut Pohjois-Savoa aivan niin karmealla tavalla kuin muuta Suomea[4]. Asuipa kylällä ainakin kaksi asukasta, joitka olivat ehtineet kokea elämässään kaksi venäläisten miehitysaikaa. 91-vuotias Olli Miettinen oli syntynyt vuonna 1717 ja Margareta Kasurinen 1714. Mahdollisesti kyläläiset alkoivat tässä vaiheessa piilottaa omaisuuttaan piilopirtteihin syvemmälle metsiin ja kaskimaille.[5] Nyt kylää halkoi tie, sillä isonvihan aikana ja sen jälkeen oli rakennettu Kuopio-Iisalmi tie.[6]

Ruotsin armeija perääntyi venäläisten tieltä kohti Oulua. Vasta äsken etelään ohimarssineet omat joukot marssivat nyt takaisin ankarassa pakkasessa kohti Iisalmea ja Oulua. Pöljän kylän ohi joukot menivät 16.-17.3.1808. Osa joukoista yöpyi ja lepäsi oletettavasti Pöljällä, ainakin Alapitkällä oltiin. Savon prikaatin päällikkö kreivi Cronstedt kirjoitti raportissaan Alapitkältä, kuinka tiet olivat lähes kulkukelvottomia.[7] Pakkanen pysytteli lähes -30 asteessa.[8]

Siviiliväestö jäi omilleen. Pöljän kylän 21 taloa, kymmenet torpat ja mäkituvat kyyhöttivät asukkaineen ilman turvaa. Ankara talvisää lienee estänyt useimpien pakomatkan.

Vanha Kuopio-Iisalmi tie. Oikealla Knuutilan (lintuniemen) riihi.

Venäläisten pääjoukot kääntyivät Kuopiosta Pohjanmaalle ja Kuopio-Iisalmi tie jäi vain kasakkapartioiden varaan. Venäjän armeijan huolto tuli nyt talonpoikien kontolle. Keväällä varastot olivat normaalinakin vuonna usein tyhjillään, mutta nyt rahvas oli jo joutunut luovuttamaan elintarvikkeita ja rehua omille joukoille. Suomalaiset virkamiehet pysyttelivät enimmäkseen paikoillaan, joten ainakin osittain pakko-otot tapahtuivat järjestäytyneesti. Kuopiossa oli 1500 venäläistä sotilasta.[9]

Muistiperinteessä Pöljällä kerrotaan, että venäläiset paloittelivat Knuutilan tilan tuvan pöydällä ryöstämänsä sian. Samoin sanottiin venäläisten sulloneen ruislyhteitä tuhotun sillan tueksi. Ei ole tietoa tapahtuivatko nämä keväällä 1808 vai myöhemmin. Sodassa nimittäin tapahtui käänne loppukeväästä.

Knuutilan tilan tuvanpöytä.
Pöljän kotiseutumuseo, Siilinjärvi.

Pöydässä näkyviä kirveeniskun jälkiä on sanottu
Suomen sodan aikaisiksi. Venäläiset olisivat
tarinan mukaan paloitelleet tässä sian.
Pöljän kotiseutumuseo.

11.5.1808 aamulla klo 4 Pöljän kylän tienvarren asukkaat heräsivät siihen, että pihoihin ilmestyi Ruotsin armeijan joukkoja matkalla Kuopion valtaukseen. Kapteeni Malm valmistautui hyökkäykseen Pöljällä. Malmin osastoon kuului 170 jalkamiestä, mutta Pöljällä joukkoihin liittyi noin 100 aseistettua talonpoikaa ja myöhemmin Kasurilassa sanottiin joukkoihin liittyneen vielä 200 lisää koulumestari Hellgrénin johdolla.[10] Lukuihin voinee suhtautua varauksellisesti. Pöljän talonpoikien tehtävänä Kuopion valtauksessa oli edetä jäitä myöten Väinölänniemelle ja estää siellä venäläisten pakoreitti etelään.

Kuopion valtaus onnistui, mutta niin Kasurilasta kuin Pöljältäkin mukaan lähteneet talonpojat aloittivat yleisen ryöstelyn kaupungissa. Lopulta Malmin piti asettaa vartiot suojelemaan kaupunkilaisten omaisuutta.[11] Sandels perusti 18.6.1808 puolustusasemansa Toivalaan. Sinne piti nyt toimittaa armeijan muona ja muut tarpeellinen Pöljältäkin. Lisäksi talonpoikia rasitti kyyditysvelvollisuus, joka vei hevoset ja miehet päiväkausiksi pois kotitalon töistä. Sandels kuulutti 23.8. prikaatin tarvitsevan viljaa, leipää, voita, suolakalaa ja kalaa. Elintarvikkeista luvattiin maksaa kohtuullinen korvaus.[12]

Kulkutaudit alkoivat vaivata. Isorokkoon kuoli Pöljällä huhti-kesäkuussa 10 ihmistä. Tauti iski erityisesti pikkulapsiin. Lisäksi oli pilkkukuumetta, punatautia ja influenssaa. Esimerkiksi emäntä Anna Toivanen ja talollisen poika Matti Kejosen puoliso Maria Karhunen kuolivat pilkkukuumeeseen. 1808 marraskuussa menehtyivät influenssaan talollisentytär Maria Väätäinen, talollisenpoika Jooseppi Miettinen, torpparin vaimo Liisa Roivainen ja sotilaan vaimo Maria Holopainen. Kaikki neljä olivat parhaassa työiässään vähän yli 30-vuotiaita. Vuosina 1808-1809 Pöljällä kuoli 28 kyläläistä, heistä suurin osa kulkutauteihin. Tämä oli varmasti kylän raskain sotavero. Jotakin olojen levottomuudesta kertonee, että kerjäläinen Paavo Koponen kuoli tappelussa Pöljällä alkuvuodesta 1809.[13]

Pohjois-Savossa viljeltiin ruista ja ohraa, naurista ja harmaata hernettä.[14] Lisäksi syötiin kalaa ja lihaa tuoreena ja suolattuna. Vilja koottiin aumoihin kaskien ja peltojen viereen, josta kuhilaita sitten talven aikana haettiin ja kuivattiin riihessä. Samoin nauriita säilöttiin maakuoppiin kaskimaiden yhteyteen. Ruuan säilytystä oli siis jonkin verran ihan luonnostaa hajautettu. Varmasti kyläläiset osasivat 1808 kesän ja syksyn aikana piilottaa satoaan.[15] Syksyllä varastoja tyhjentämään tulivat sotilaat.

Sandelsin joukot perääntyivät Toivalasta Pöljän ohi 30.9.1808 Alapitkälle. Sää oli kolea ja sateinen. Venäläiset seurasivat perästä. Lohtajalla oli solmittu aselepo, joka jätti Iisalmen eteläpuoliset alueet venäläisten käsiin. Muistitieto kertoo, että aselevon käytännön toteuttamisesta olisi neuvoteltu joukkojen välillä Pöljän sotilasvirkatalossa. Sandels perääntyi 2.10. Alapitkältä kohti Iisalmea. Aselepo kesti 29.9.-27.10.1808. Nyt Alapitkälle ja Pöljälle asettui 900 sotilaan henkikaartijääkärin pataljoona.[16]

Venäjän armeijan huolto perustui siihen, että ruoka, hevosten rehu ja majoitus otetaan valloitetun alueen asukkailta. Osittain venäläiset maksoivat ottamistaan tarvikkeista, osittain ei. Joskus takavarikointi tapahtui sovussa, joskus väkivaltaisesti. Jonkinlaista osviittaa oloista saamme pöljäläisten tekemistä sotavahinkoluetteloista, joita kymmenen Pöljän tilallista ja yksi torppari tekivät. Ne käsiteltiin vuonna 1809  käräjillä. Aineisto kertoo vain niistä, jotka tekivät vahinkoluettelon ja toivoivat saavansa korvauksia. Jokainen kylän asukas oli varmasti joutunut luovuttamaan jotakin niin omille joukoille kuin venäläisillekin.

Kyläläiset joutuivat esimerkiksi luovuttamaan valtavasti heinää hevosille rehuksi. Lauri Miettinen luovutti 45 kesäkuormaa heiniä, Iivari Savolainen 42, Juho Toivanen 16 ja Juho Miettinen 14 kesäkuormaa. Sotilaat ottivat tynnyrikaupalla viljaa (ohraa, ruista). Juho Toivoselta vietiin viisi lypsävää lehmää, yksi hieho ja sika. Jaakko Kejoselta neljä lehmää. Kaikki joutuivat leipomaan leipää sotilaille, antamaan suolalihaa, herneitä, voita ja useammasta talosta oli löytynyt paloviinaakin otettavaksi.

Juho Toivaselta vietiin 8 kannua paloviinaa. Kun kannu veti noin 2,6 litraa, niin menetys oli melkoinen. Todennäköisesti Juho oli yrittänyt suojella satoaan tekemällä siitä helpommin piiloteltavaa viinaa, mutta niin vain ne joutuivat venäläisten suihin. Viina oli arvonsa säilyttävä vaihdon väline tuohon aikaan. Vahinkoluettelossa yhden kannun hinnaksi oli arvoitu 2 riksiä eli Juhon menetys oli 16 riksiä yhteensä. Sillä rahalla olisi 1800-luvun alussa ostanut kaksi lehmää.

Ruokatavaran ja rehun lisäksi kyläläisiltä vietiin pannut ja kattilat, haarukat ja vaatteita. Antti Kortelaiselta vietiin neljä paitaa, Iivari Savolaiselta takki, myssy ja paita, Jaakko Kejoselta kaksi paria villakintaita. Monista taloista oli otettu hevoskärryt.

Sotilaat (myös omat joukot) olivat kuin heinäsirkkalauma kylän päällä. Joukot polttivat kovalla työllä rakennetut aidat ja aittoja nuotioissaan. Elintarvikkeiden piilottelu oli vaikeaa, sillä väkivalta oli aina läsnä. Kauhuissaan ja avuttomana siviilit joutuivat katsomaan, kuinka heidän omaisuutensa hävitettiin. Valtion virkatalon vuokraaja valitti tarkastusraportissa, kuinka talon kylvetyt pellot oli tallottu piloille venäläisten toimesta. Virkatalon rakennukset olivat kärsineet myös.[17] Talo sijaitsi Kuopio-Iisalmi tien välittömässä läheisyydessä.

Ohessa lista korvauksia hakeneista ja vahingon arvo:

Aatu Kejonen                                    50 riksiä

Aatu Ruuskanen                                   76 riksiä

Antti Kortelainen                              405 riksiä

Iivari Savolainen                               364 riksiä

Jaakko Kejonen                                 195 riksiä

Juho Miettinen                                 102 riksiä

Juho Toivanen                                   403 riksiä

Lauri Miettinen                                 524 riksiä

Matti Kejonen                                   411 riksiä

Taavetti Savolainen                          134 riksiä

Tuomo Toivanen (torp.)                     25 riksiä[18]

Tuho ei tietenkään rajoittunut vain näihin taloihin. Ilmeisesti kaikki eivät tehneet vahinkoluetteloa tai tekivät sen myöhemmin. Koska vahinkoluettelot oli vannottava todeksi käräjillä, niitä on pidetty suhteellisen luotettavanana.[19] Venäläiset sotilaat lähtivät pois, kun aselepo päättyi lokakuun lopussa. Monissa taloissa ja torpissa talveen lähdettiin lähes tyhjin varastoin.

Vanhan valtatien varrelta, virkatalon peltojen vierestä löytyi 1960-
luvulla kasviharvinaisuus. Kenttätyräkki on Etelä-Venäjällä
runsaslukuisena viihtyvä kasvi. Jäikö se Pöljälle muistuttamaan
venäläisten leiriytymisestä täällä syksyllä 1808?

---

[1] Luttinen, Sodan kuormittavuus ja kriisinkestävyys Iisalmen pitäjän kotitalouksissa 1800-luvun ensimmäisinä

   vuosikymmeninä (2019), 126

[2] Pöljän eteläisen jakokunnan isojakoasiakirjat, kyläkuvaus 1794.

[3] Luttinen, 118

[4] Saloheimo, Savon historia II, Savo suurvallan valjaissa 1617-1721, 546-589

[5] Luttinen, 123

[6] sama, 574

[7] sama, 119

[8] Hårdstedt, Suomen sota 1808-1809, 62

[9] Luttinen, 119

[10] Jahvetti: PSR:n poikien oma lehti 15.6.1929

    https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1362585/articles/78691884

[11] sama

[12] Luttinen, 142

[13] Maaninka kuolleet ja haudatut 1808-1809 https://hiski.genealogia.fi/hiski/f2ebc8

    Kuopion msk kuolleet ja haudatut 1808-1809. https://hiski.genealogia.fi/hiski/f2ebc8

[14] Luttinen, 105

[15] sama, 1

[16] Luttinen, 148

[17] Virkatalon vuosiraportit, Puustellin talon arkisto.

[18] Kuopion käräjäkunnan varsinaisasian pöytäkirjat 1809-1809. Cba:26, JoMA

[19] Luttinen, 74

Pienviljelijäkylä syntyy – vuokra-alueiden lunastuksia ja asutusta

Olen kirjoittanut maanomistusolojen muutoksesta Pöljällä ja Hökösellä torpparilain (1919) ja Lex Kallion (1922) säätämisen jälkeen aiemmin. Kokoan seuraavassa vielä joitakin havaintoja vuokra- ja asutuslautakunnan aineistoista.

Tällaisilla kuokilla Pöljänkin pelloista on suuri osa raivattu
ja viljelykunnossa pidetty. 

Aineisto nosti hienosti esille helposti kylähistoriankirjoituksessa katveeseen jäävän ryhmän. Vakaissa taloissa on säilynyt arkistoja, joita minäkin olen paljon hyödyntänyt vuosien varrella. Torppareista on paljon vähemmän tietoa säilynyt. Torpan kontrahdit olivat 25-10v., lisäksi sopimuksia myytiin kesken kauden ja väki muutti huomattavasti enemmän kuin tilalliset. Silloin kotiarkistoja ei säily. Torppien itsenäistämiseen liittynyt vuokralautakunnan työ jätti arkistoon hienon aineiston torppareista ja mäkitupalaisista.

Olen liittänyt oheen listan lunastusasioissa asiakirjoissa esiintyvistä kylän torppareista/mäkitupalaisista. Lista on pitkä, mutta se ei suinkaan ole kattava. Asiakirjoihin tulivat vain sellaiset tapaukset, jossa torppari oli halunnut vuokralautakunnan käsittelyä. Mikäli kaupat tehtiin ilman valtion takaamaa lainaa, niin torpan lunastuksesta ei jäänyt jälkiä näihin dokumentteihin. Esimerkiksi sopii Lamminmäen torppa.

Lamminmäki. Jooseppi ja Stina Savolaisen torppa.

Hinkkalan tilan (Pöljä n:ro 17) torppari Pekka Karhunen halusi lunastaa Kokkosenmäen torppansa omakseen. Vuokralautakunta järjesti kokouksen, johon kutsuttiin tilanomistaja Erik Niskasen lisäksi myös torpparit Jooseppi Savolainen Lamminmäen torpasta ja Juho Hiltunen Kokkosenmäestä. Savolainen ei tullut kokoukseen, joka eteni epäsovun tunnelmissa. Erik Niskanen ilmoitti, että kokous on laiton, koska hänen vaimolleen Anna Väänäselle ei ole tuotu haastetta kokoukseen. Vaimo omisti tilan, jossa Karhusen torppa oli. Karhunen ei ollut tiennyt tilojen omistusjärjestelyjä.[1]

Seuraavan kerran asiaa käsiteltiin puolen vuoden kuluttua, mutta nyt vuokralautakunnan jäsen Pekka Iivarinen oli sairas ja kokous piti perua.[2] Loppujen lopuksi Karhunen ja Hiltunen saivat lunastusluvan ja osalliset päätyivät sovintoon kesäkuussa 1920.[3] Jooseppi Savolainen ei koskaan osallistunut kokouksiin, sillä Lamminmäen torppa lunastettiin itsenäiseksi vapaakaupalla ilman valtion välitystä.[4]

Jooseppi Savolainen kuoli v. 1921. Lamminmäen väkeä kuvassa v. 1931.
Vasemmalta edessä Kalle Savolainen sylissään Uuno, Iida Savolainen sylissä
Anja, Stiina Savolainen, Juliaana Antilainen, takana Stiinan lapset Tauno ja
Sirkka.

Aaro Miettisen Viitaniemen torpasta käytiin ankara taisto. Vuonna 1911 Erik Niskanen vuokrasi torpan David Hoffrénille 10 vuodeksi. Tämä vuokrasopimus siirrettiin vuonna 1915 Aaro Miettiselle, isäntäkin oli tässä vaiheessa vaihtunut. Vuokrasopimuksen siirron hyväksyi tilallinen Eino Savolainen (Pöljä n:ro 6). Aaro Miettinen halusi 1919 lunastaa torpan omakseen. Torpan maat omisti nyt Juho Halonen, joka ilmoitti lautakunnalle, ettei Viitaniemi ole lunastuslain alainen torppa, vaan itsenäinen tilaosa. Viitaniemi on lisäksi niin pienen tilan osa, ettei sellaisesta voi erottaa maata pois.  Vuokralautakunta oli asiasta samaa mieltä, Miettisen lunastushaaveille tuli takaisku.

Asiaa käsiteltiin kihlakunnanoikeudessa (häätö), maaoikeudessa ja viimein vuonna 1923 Viipurin hovioikeus vahvisti vuokralautakunnan alkuperäisen ratkaisun.[5] Miettisen oli lähdettävä. Kieltämättä lainkoukerot tuntuivat omituisilta, kun Miettisellä oli voimassa oleva torpankontrahti.

Lunastus epäonnistui, jos vuokrasopimus katsottiin kokotilanvuokraukseksi (lampuoti) tai torpan lunastaminen olisi vienyt varsinaiselta tilalta elinkelpoisuuden. Samoin lunastuslain ulkopuolelle jäivät huonemiehet, mökkiläiset, jotka saattoivat mieltää itsensä mäkitupalaiseksi, mutta heidät katsottiin vain asunnonvuokraajiksi. Lisäksi osa torppareista myi lunastusoikeutensa maanomistajalle. Näin tekivät mm. Agatha ja Matti Pitkänen, jotka luopuivat Rantatorppa-nimisestä torpastaan. Sen osti Alvar Snellman.[6]

Torppareita oli ollut kylällä 1800-luvun alussa vain kourallinen. Itseasiassa talonpojat saivat oikeuden perustaa torppia vasta 1700-luvun puolivälissä. Sittemmin niitä perustettiin Pöljälläkin paljon, sen todistavat nämä kymmenet vuokra-alueiden lunastukset 1920-luvulla.

Pöljän kylän maanomistusoloihin vaikutti myös asutustoiminta, sillä valtio osti Toivolan tilan Pöljä n:ro 7 1930-luvulla asutustarkoituksiin. Siitä myytiin tiloja lisämaaksi ja uudisasutukseen.[7] (mm. Hepopuro, Kemiläinen, Rinnepelto).

Isojako 1785-1807 oli jakanut kylän maat hulppeiksi tiloiksi, joiden maaomaisuus liikkui sadoissa hehtaareissa. Torpparilaki ja Lex Kallio vauhdittivat tilojen pirstoutumista, joka oli tosin alkanut jo 1800-luvulla. Muutaman maanomistajan kylästä oli tullut pienviljelijäkylä. Joskus tila pirstoutui perinnönjaossa, kuten Hoikan tila 1930-luvun alussa Hoikilla. Kärkkäiset myivät perintöosuuksiaan ja Hoikasta syntyi neljä pientilaa (Päivärinne, Hoikinharju, Nikola, Topila).[8]

Kun kerran "manttalipösöksi" on päässyt vaikka torppariasetuksen turvin, niin on oikeutensa hoidettava. Siinä perimmäinen syy, etteivät poliittisessa mielessä liioin kallistele vasemmalle ei oikealle. Ovat aitomaalaisliittolaisia. Ainoa autuaaksitekevä ja asian kohdalleen sanova tiedonantaja on Savon Sanomat, johon luotetaan kuin pukki suuriin sarviin. Kaikki muu pyrkii olemaan pahasta. Näin kirjoitti Hökösen kansakansakoulun opettaja Hillervo Väänänen kyläläisistä vuonna 1932. 

Kaiken kaikkiaan on sanottava, että Pöljän vuokra-alueiden lunastusasioihin perehtyminen muutti kovasti käsitystä torppavapautuksen kulusta. Itsenäistyminen oli hidas prosessi. Jotkut tarttuivat toimeen välittömästi, kun lunastuslaki tuli voimaan (1919), osa epäröi 20 vuotta tai jätti kokonaan lunastamatta maansa. Osa tilallisista kamppaili kaikki oikeusasteet, ettei olisi tarvinnut luovutuksiin suostua, osa teki kaupat mielelläänkin. Sopuisista vapaakaupoista ei ole jäänyt dokumentteja kunnan arkistoon, joten aineistosta välittyy jonkin verran todellisuutta riitaisempi kuva.

Talkoot Hoikilla 1950-luvun alussa. Taustalla Topila (Ollila).

Torppariaiheesta Pöljällä enemmän täällä. 

---

[1] Maaningan vuokralautakunnan pöytäkirjat 19.12.1919

[2] sama, 8.4.1920

[3] sama, 4.6.1920

[4] Haastattelu, Ritva Tirkkonen.

[5] Wiipurin hovioikeuden päätös 26719 28.3.1923. Nestori Halosen kotiarkisto.

[6] Siilinjärven kunnan vuokralautakunnan pöytäkirjat 1926-1938, 12.11.1929.

[7] Kartta Toivolan tilasta. https://drive.google.com/file/d/1nbNZSSB0PrAEmSiN_I-gFkb46jhk1Xa3/view?usp=sharing

[8] Kartta Hoikan tilasta 1936, https://drive.google.com/file/d/19HypfcNsEUa4BB2L6NP2TJEf4IqOMko0/view?usp=sharing

[9] Hillervo Väänänen Hökösen uusista tilallisista kasvatusopin tutkielmassaan Hökönen vuosikymmenen näkökulmasta.

  Helsingin yliopisto, 1932.

 

Isojako Pöljällä Kuopion pitäjässä III - miten maat jaettiin?

Isojalokarttoihin merkittiin myös vakiintuneet maastossa
kulkevat polut, koska ne olivat rasitus; yhteisesiä teitä
yksityisillä mailla. Kuva Jouni Kiimalainen.

Vuosina 1777-1807 Pöljällä toteutettu isojako oli pitkä prosessi. Eikä prosessi suinkaan loppunut vuonna 1807, jolloin korjattu kartta eteläisen jakokunnan maista viimeisteltiin. Kylän maille lyötiin syyskesästä 1809 osakkaiden maita merkitsemään rajapyykit. Riitaisa ja paljon epävarmuutta mukanaan tuoneen isojaon lisäksi kylän ja kyläläisten kestävyyttä rasitti Suomen sota (1808-1809), joka koetteli mm. Kuopio-Iisalmi -tien läheisyydessä asukkaita ankaralla kädellä.[1]

Kerron seuraavassa lyhyesti molempien jakokuntien tilojen osuudet jakokunnan maista. Pohjoisen jakokunnan jakokartta ja karttaselitys on vuodelta 1785. Jako-osuuden perustana oli tilusten nautinta. Jokaisen piti saada jaossa suhteessa saman verran viljelymaata ja metsää kuin tilalla oli ollut ennen jakoa. Aiemmin on jo tullut esille, ettei se ihan helppoa ollut. Oli pitänyt määrittää jakokuntien rajat, tilusten nautintaoikeudet ja jyvittää maat. 1700-luvun lopussa elettiin kuitenkin vielä osittaisen yhteisomistuksen kulttuurissa.

Pohjoisessa jakokunnassa jaettiin kaikki maat huomioiden 2690 tynnyrinalaa eli 1345 ha maata. Tähän sisältyvät myös ns. joutomaat, joita ei laskettu verotuksessa mukaan. Tynnyrinala on noin ½ hehtaaria nykyisillä pinta-alamitoilla. Jakokunnan osakkaita olivat (jakokarttaan viittaava tunnus nimen jälkeen): Lauri Pertinpoika Miettinen (A), hänelle mitattiin kaikkiaan 531 tynnyrinalaa (noin 260 ha) maata. Niistä oli peltoja 4 ½ ha, niittyjä ja kaskiviljelmiä 12 ½ ha ja metsämaita noin 250 ha. Heikki Miettinen (Aa), 199 tynnyrinalaa (100 ha), peltoja 5 ½ ha, niittyjä ja kaskiviljelmiä 3 ha, metsämaita 91 ha, Antti Miettinen (Ab), 184 tynnyrinalaa (92 ha), peltoa 4 ½ ha, niittyjä ja kaskiviljelmiä 4 ha, metsämaita 77 ha, Matti Miettinen (Ac), 189 tynnyrinalaa (95 ha), peltoa 5 ½ ha, niittyjä ja kaskia 3 ½ ja metsämaita 86 ha. Nämä tilat syntyivät vanhasta kruununtila Pöljä n:ro 2.

Kruununtilan Pöljä n:ro 4 omistivat puoliksi Lauri Miettinen (B) ja Risto Kejonen (Ba). Lauri Miettiselle jako määräsi 313 tynnyrinalaa (n.160 ha) maata, peltoa 9 ha, niittyä ja kaskiviljelmiä 4 ½ ha, metsämaita 143 ha. Risto Kejoselle mitattiin 545 tynnyrinalaa (273 ha) maata, peltoa  3 ½ ha, niittyä ja kaskiviljelmiä 8 ha, metsämaita 261 ha.

Pöljän Puustelli 1950-luvulla. Kuva Pekka Rautiainen.

Jakokuntaan kuului vielä Pöljä n:ro 7, Pöljän sotilasvirkatalo. Se oli yksi Kuopion komppanian virkataloista, joka oli perustettu 1695. Isonjaon toimittamisen aikaan virkataloa isännöi Lars Orbinski (C).[2] Virkatalolle mitattiin 568 tynnyrinalaa , siitä peltoa 3 ½ ha, niittyä ja kaskiviljelmiä 8 ha. Kun jako oli valmis, niin pohjoisen jakokunnan alueelle oli jäänyt ns. liikamaata, josta nyt muodostettiin kruununtila (Ca). Siihen tuli 319 (160 ha) tynnyrinalaa niittyjä, kaskiviljelmiä ja metsiä. Tilaan kuului Kärängänharjun, Kokkosenlammin ja Pohjolanmäen alueen maita. Myöhemmin siitä tuli Pöljä n:ro 22, Laurila.

Lauri Miettisen kaskiviljelys B33 kartassa joutui kruunun omistukseen.
Oikealla Oravaisenpuron (Riitaniityn) haluttuja niittyjä.

Alueella oli mm. Lauri Miettisen kaskiviljelyä (kartassa B33) ja useiden talojen hyödyntämän Oravaisenpuron niittyjä. Nyt ne siirtyivät kylän nautinnasta pois.[3] Niittyalueen nautinnan kiemuroita kuvannee sen nimi: Riitaniitty. Lisäksi Kokkosenlampi jäi nyt kokonaan valtion maiden keskelle, joten ainakin periaatteessa sen yhteiskäyttö nyt loppui.[4]

Riitaniitty. Kuva Aira Roivainen.

Minulla ei ollut hallussani pohjoisen jakokunnan jakokokousten pöytäkirjoja, joten en pysty tämän syvällisemmin jaon ongelmia ja perusteluja tässä käsittelemään. Isojaon viivästyminen Pöljän eteläisellä kyläalueella voisi viitata siihen, että pohjoisen jaon kokemukset eivät olleet hyviä? Mitenkään poikkeuksellista pöljäläisten vastahanka ei ollut. Jaon oikeudenmukaisuutta epäiltiin, hyötyisikö naapuri enemmän kuin minä? Lisäksi täällä asuttiin lähellä toimeentulominimiä, silloin kalliit ja riskialttiit hankkeet pelottivat.[5] Talonpojat joutuivat maksamaan nämä toimituksista maanmittareille, ruokkimaan ja kuljettamaan sekä avustamaan maastomittauksissa.

Jos vesialue liittyi vain  vaatimattomalla purolla toisiin
vesialueisiin niin se jäi isojaossa sen tilan yksinomistukseen, 
jonka mailla lampi/järvi oli. Kokkosenlampi oli ainakin hetken
 valtion yksinomistuksessa. Kuvassa lammen pohjoispään puro.

Eteläisessä jakokunnassa jaettiin kaikenkaikkiaan 6591 tynnyrinalaa maita (3295 ha). Jakokunnan osakkaille maat jakautuivat seuraavalla tavalla: Antti Väänänen (A) Knuutila sai 547 tynnyrinalaa (274 ha), peltoa 7 ½ ha, kaskiviljelmiä 14 ha, metsämaata 235ha, Lauri Väänänen Lassila (B) 475 tynnyrinalaa (238 ha), peltoa 5 ½ ha, niittyjä 15 ½ ha, kaskiviljelmiä 15 ½ ha, metsämaita 200 ha. Nykyisin Kolmisopen kylään kuuluva Heikkilä kulki pitkään Pöljän kylän matkassa. Heikkilän isännälle Heikki Väänäselle mitattiin 527 tynnyrinalaa (264 ha), josta peltoa 9 ½ ha, niittyä 10 ha, kaskiviljeltyä 10 ha ja metsää 234 ha.

Risto Kejosen perillisille (D) tuli maata 532 tynnyrinalaa ( 266 ha), peltoa ja muuta viljelymaata (?) 23 ha, niittyjä 14 ½ ha ja metsää 224 ha. Tätä tilaa isännöi Matti Kejonen, joka oli hyvin pettynyt isojaon tulokseen. Näistä maista syntyi Ristolan talo Pöljä n:ro 4 (myöhemmin Rissala ja Uudistalo), sillä Risto Kejosen perikunta määrättiin isojaossa muuttamaan rakennuksensa pois Pulasteen niemeltä Hoikanpuron taakse.

Olli Kejosen perillisille (E) mitattiin maita 565 tynnyrinalaa (283 ha), peltoja ja viljelymaata 30 ha, niittyjä 15 ha, metsämaata 195 ha. Kejosten kohdalla on sanottava, että heille ei jäänyt jaossa peltoja eivätkä niitytkään parhaasta päästä olleet. Metsiksi valikoitui Saarismäen ja Kanalahden kivikkoisia maita ja uusien talojen paikat olivat ilmeisesti vanhoja kaskimetsiä. Nykyihminen voi katsoa näitä metsähehtaareja isonakin omaisuutena, mutta 1700-luvun lopussa metsällä ei ollut sellaista arvoa. Uuden talon paikan perustaminen oli valtavan työn takana. Talon paikaksi valikoitui Saarisen rantamaat, Pöljä n:ro 5 Ollila. Molemmat Kejosten uudistalot ovat edelleenkin asuinpaikkana, vaikka alkuperäinen suku hävisikin tiloilta varsin pian 1800-luvun alkupuolella.

Jaakko Kejonen (F) Jaakkola sai 544 tynnyrinalaa (272 ha), peltoa 9 ha, niittyjä 13 ½ ha, kaskiviljelmiä 3 ½ ha ja metsämaita 246 ha. Gabriel Toivasen perilliset Toivola saivat 387 tynnyrinalaa (194 ha), peltoa 11 ha (mukaan lukien ”Kejosen pelto” 6 ½ ha), niittyjä 10 ha, metsää 173 ha. Seuraavaksi Antti Toivasen Anttilan (H) omistukset, 586 tynnyrinalaa (293 ha), peltoa 7 ½ ha, niittyjä 15 ha, 268 ha. Juho Toivasen (I) Jussilaan kuului 7 ½ ha peltoa, 24 ha kaskiviljelyä, 28 ha niittyä ja 250 ha metsämaata.

Pöljänjärven rantamaiden tasaisia peltoja 2020. Taustalla entinen Pietilä, nykyinen Ollikkalan tila.

Paavo Savolaisen (K) Paavolaan liitettiin 375 tynnyrinalaa (188 ha), josta peltoa 11 ½ ha, niittyjä 15 ha ja metsää 126 ha. Taavetti Savolaisen (L) Iivarilaan erotettiin 247 tynnyrinalaa (124 ha), josta peltoa 4ha, niittyjä 14 ha ja metsää 106 ha. Iivari Heikinpoika Savolaisen (M) Ilkkaan liitetettiin 289 tynnyrinalaa (145 ha), josta peltoa 8 ½ ha, niittyjä 17 ha,  metsämaita 120 ha. Juho Savolaisen (N) Savola sai isojaossa 393 tynnyrinalaa (197 ha), peltoa 7 ½  ha, niittyjä 13 ½ ha, metsää 183 ha. Vihonviimeisenä Iivari Pekanpoika Savolaisen (O) Pietilä, joka sai 611 tynnyrinalaa, josta peltoa 15 ha, niittyjä 24 ha ja metsää 266 ha.

Ilkka (Harju) 1930-luvulla.

Talollistenkin keskuudessaan uudistuksen vaikutukset olivat ristiriitaisia. Kaikki talolliset eivät pysyneet syystä tai toisesta muutoksen mukana. Toisaalta osa talollisista osasi ottaa hetkestä vaarin ja onnistui voittamaan suvulle hyvät lähtökohdat. Tilaton väestö (mäkitupalaiset, itselliset) kärsi isojaosta, sillä heidän oikeutensa yhteismaan käyttöön loppui (ei heti, mutta vähitellen). Yhteismailla oli jonkin verran kaskettu,  otettu tarvepuuta ja laidunnettu karjaa. Nyt kaikki maa oli yksityistä tai kruununmaata, eikä metsiä saanut samalla tavoin hyödyntää.[6]

Kuopion läänisä talon keskimäräinen pinta-ala oli isonjaon jälkeen 350 ha. (Kupiainen, 42) Tähän verraten Pöljän maatilojen koot jäivät alle keskiarvon.

Aihetta käsitelty aiemmin tässä blogissa:
Isojako Pöljällä I
Isojako Pöljällä II

[1] Luttinen, Jaana, ”Miltä mielessä tuntui, ei arvaa kukkaan”. Sodan kuormittavuus ja kriisinkestävyys Iisalmen pitäjän

   kotitalouksissa 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä (2019)

[2] Marja-Liisa Kankainen, Puustellin tarina I, https://airaroivainen.wordpress.com/2013/04/01/puustellin-tarina-1/

[3] Pöljän pohjoisen jakokunnan isonjaon kartta ja karttaselitys http://digi.narc.fi/digi/slistaus.ka?ay=524231

[4] Haataja, Jakolainsäädäntö, 30

[5] Suomen maatalouden historia I. Perinteisen maatalouden aika esihistoriasta 1870-luvulle, 350

[6] Salonen, Vanha maataloutemme. Maatalous ja maatalousväesto Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle, 321

Kupiainen, H., Savotta-Suomen synty, kukoistus ja hajoaminen.

Isojako Pöljällä Kuopion pitäjässä 1700-luvun lopulla II

Näkymä Pitkänjärvelle Pitkänpää talolta, aiemmin torpalta. Viettäviä
rantapeltoja pystyi vähän heikommallakin ojituksella viljelemään.
Rantaniityiltä saatiin heinää karjalle.

Ensimmäiset asukkaat Pöljälle tulivat jo 1500-luvulla. Kevättömän järven rannalla oli Juntti Hamusen talo ja Pöljän paikkeilla Pippurisen talo.[1] Habermanin maantarkastusluettelon mukaan Pöljällä oli veroa maksavina talonpoikina 1620-luvulla Kososia, Toivasia, Kejosia ja Pippurisia. He olivat kaskiviljelijöitä, jotka hyödynsivät Pöljänjärven ympäristön metsiä ja niittyjä. Käytössä olivat Mikan joen niityt, Pitkänjärven joen niityt, Luemäki, Saarismäen eteläpuoli, Peltosen joen niityt, Mikkajärven rannat, Lamminmäki, Alapitkänpää, Reponiemi, Kokkosenmäki ja Pitkäniemi.[2] 

Kaskiviljelijät suosivat korkeita metsäisiä mäkiä, joissa kaskiruis oli paremmin hallalta suojassa.

Vuoden 1660 henkikirjassa kylällä maksoivat henkiveroa Henrik Kejonen, Matti Kejonen, Olli Kejonen, Paavo Lintunen (asui ennen Wäänäsiä tilaa n:ro 1), Hannu Hirvonen, Paavo Kaskinen, Antti Kaskinen ja Peer Jönsinpoika Julkunen.

Lähes kolmensadan vuoden ahkera uurastus oli luonut 1700-luvun loppuun tullessa kylän, jossa harjoitettiin rinta rinnan peltoviljelyä ja kaskeamista. Isojakoprosessissa kylä jaettiin pohjoiseen ja eteläiseen jakokuntaan. Pohjoisen jakokunnan isojako valmistui vuonna 1785.[3] Siihen kuuluivat tilat n:rot 2,4, ja 7. Eteläisen jakokunnan maiden uudelleenjärjestely valmistui huomattavasti myöhemmin, vasta vuonna 1807.[4] Eteläiseen jakokuntaan kuuluivat tilat n:rot 1,3,5 ja 6. Edellä käytetyt tilanumerot olivat käytössä ennen isojakoa.

Koska käytössäni nyt on vain eteläisen jakokunnan kaikki asiakirjat, selostan isojaon käytännön toteutusta niiden pohjalta. Eteläisen jakokunnan isojakoprosessia alkoi 30.6.1794, kun Pöljän osakkaat kokoontuivat komissiomaanmittari Gustaf Costianderin ja Nils Hallesonin johdolla Johan Toivasen Jussilaan verollepanoa ja isojakotoimitusta valmistelevaan kokoukseen. Kokouksesta oli kuulutettu tieto Maaningan kirkossa.

Jussila (I), Anttila (H), Jaakkola (F), Toivala (G), Knuutila (A),
Ilkka (M), Lassila (B), (N) Savola ja Pietilä (O). Huomaa, että
Lassila on siirretty nykyiseen paikkaan rautatien alta 1901.

Paikalla olivat: Knut, Henrik ja Lauri Wäänänen, Jaakko Kejonen, Iivari Gabrielinpoika Toivanen, Antti Toivanen, Erik Toivasen leski Katariina Tiihonen, Juho Toivanen, Paavo, Iivari, Iivari Henrikinpoika, Juho ja Iivari Pekanpoika Savolainen. Lisäksi Olli Kejosen alaikäisiä perillisiä kokouksessa edusti Pekka Knuutinen Kasurilan kylältä. Risto Kejosen alaikäisten lasten asiaa piti tilaisuudessa ajaa lautamies Lauri Miettisen, mutta hänen sijallaan oli ”melkein täysi-ikäinen” Riston poika Matti Kejonen. Knut Wäänänen oli lisäksi nimetty Risto Kejosen perillisten holhoojaksi kokoukseen.

Näiden lisäksi mukana olivat vielä jäävittömät lautamiehet Antti Pantsar Kasurilasta ja torppari Iivari Julkunen Hamulasta.

Ensimmäiseksi oli sovittava jyvityksestä, eli gradeerauksesta. Jyvittämisen idea oli siinä, että kun tilojen tiluksia jouduttiin jaossa vaihtamaan ja yhdistelemään uusiksi, niin jokainen osakas saisi suunnilleen oikeudenmukaisen verran maata tilalle. Jos joutui luovuttamaan hyvää maata toiselle, sai tilalle tarvittaessa enemmän huonompaa maata.

Peltojen skaala sovittiin 2, 2 ½ ja 3. Paras peltomaa sai arvokseen 3. Niityt arvotettiin 2 ½, 2, 1 ½ ja 1. Paras kaskimetsä, joka oli kivetöntä ja pelloksi muokattavaa sai arvokseen 2, sitten 1 ½, 1, ½. Kymmentä vuotta aiemmin pohjoisessa jakokunnassa oli käytetty maan arvioinnissa skaalaa ½-6. Lieneekö kokemus opettanut maanmittareita käyttämään vähän karkeampaa jaottelua, ettei tulisi turhia riitoja. Isojako herätti muutenkin ristiriitaisia tunteita osakkaissa. Maan jyvittäminen oli pöljäläisille sinänsä tuttua, sillä kylän pellot oli jyvitetty edellisen kerran vuonna 1777. Samoin kyläläisten pellot ja muut viljelysmaat oli viimeksi mitattu vuonna 1762.[5]

Arvottomaksi katsottiin ”aukeat vuoret, nummet ja louhikot sekä suot, jotka eivät kelpaa metsänkasvuun tai maanviljelyyn.”[6] Niitä ei veronmaksussa tietenkään huomioitu. Maiden jyvittäminen tehtiin kesän 1794 aikana. Aikanaan isojakokartassa kaikki jyvitetyt palstat oli numeroitu tai merkitty kirjaintunnistein. Karttaselityksissä kunkin tilallisen tilukset lueteltiin ja arvoluku merkittiin. Periaatteessa kunkin saamia isojako-osuuksia oli sitten helppo vertailla.

Esimerkiksi Juho Toivanen, Jussila, sai seuraavat pellot ja niityt, suluissa jyvitysarvo: Toivalanpelto (2 ½), Pitkänpään torpan pelto (2), Hoikantorpan pelto (2), Haka-aita niitty (1 ½), Pikonrannan suo (1 ½), Kevättömän Juurikkalahden niitty (1), Pitkänpään torpan peltojen alaniitty (1), Rapakiston niitty (2 ½), Riitaniityn alapään niitty (1 ½), Hoikantorpan suo (1), Pualpuron niitty (1). Kartassa näillä kaikilla on siis oma tunnisteensa, joten isojakokartoista on mahdollista tutkia kylän luonnonoloja ja maisemia hyvin tarkkaan.

Isojakotoimitus jatkui samalla kokoonpanolla seuraavana kesänä[7], nyt oli päätettävä mm. siitä, minne tiiviiltä ja osin ahtaalta kyläaukealta voisi taloja siirtää. Osakkaat halusivat, että aiemmin yhteismaana ollut Vellimäki jaetaan. Ulosmuutot voisivat suuntautua Saarisenmäen suuntaan. Uudisasutukselle sopivaksi alueeksi mainittiin Hoikanrandaman alue kylän itäpuolella (Ylähoikan ja Alahoikan järven rantamailla).

Mutta kuka tai ketkä muuttavat? Kruunun tavoitteena oli, että isojaossa syntyisi elinkelpoisia ja veronmaksukykyisiä tiloja. Niinpä jakokäsittelyssä suosittiin tiloja, joilla oli hyvin hoidetut pellot ja rakennukset. Erityisen ahtaaksi katsottiin Pulasteenniemi, jossa oli kaksi asumusta, Risto Kejosen perillisten ja Iivari Gabrielinpoika Toivasen.

Kuvassa Pulasteenniemen pellot, jotka isojaossa määrättiin Toivalan taloon.
A viittaa Knuutilan peltoihin. Niemellä oli ennen jakoa myös kaksi Kejosten
taloa ja pihapiiriä peltoineen.

Kokouksessa esitettiinkin, että Kejosen perilliset voivat muuttaa, koska heillä oli huonoimmat talot ja pienet pellot. Sanottiinpa asuinpaikkaa vähätellen entiseksi torpaksi. Pöljän eteläisen isojakotoimituksen silmiinpistävä piirre oli, että muuttajiksi valikoituivat talot, joissa isännät olivat vastikään kuolleet. Matti Ristonpoika Kejosen (s. 1714) pojat Olli (s.1752) ja Risto (1752-1790) olivat kuolleet ja perheillä ei ollut täysi-ikäistä isäntää hoitamaan isojakoasioita. Vain Jaakko Kejonen veljessarjasta oli elossa ja osallistui henkilökohtaisesti kokouksiin.

Kevättömän alueella muuttajaksi valikoitui Olli Kejosen perillisten talo. Savolaisetkin asuivat ahtaasti, mutta kieltäytyivät muuttamasta, samoin Juho Toivanen korosti, kuinka hyvin rakennettu talo hänellä oli. Lisäksi Juho piti ankarasti kiinni Pitkänpään ja Hoikan torpista, niille ei ulosmuuttoa voisi tehdä. Hän ilmoittikin haluavansa Hoikan torpan yhteyteen metsämaat Hoikanrantamasta pohjoiseen.

Risto Kejosen perillisiä edustanut Matti Kejonen ilmoitti olevansa valmis muuttamaan, mutta vaati korvauksia maistaan. Sen sijaan Olli Kejosen perillisten edustaja Pekka Knuutinen sanoi, että perheessä on vain alaikäisiä lapsia eikä muutto mitenkään onnistu. Kokous päättyi sekaviin tunnelmiin. Matti Kejoselle ei luvattu hänen haluamiaan korvauksia. Väki piti sunnuntaina tuumaustaun ja kokoontui uudestaan maanantaina 29.6.1795.

Kruunun edustajat katsoivat, että jonkun/joidenkin oli pakko muuttaa, että tilusjärjestelyt onnistuisivat. Isonjaon ihanteen mukaan jokaisella tilalla tulisi olla yhtenäiset kotipellot asumuksen yhteydessä sekä tilaa raivata peltoa ja niittyä lisää. Myös metsäpalstat jatkuivat parhaimmillaan yhtenäisinä tiluksilta. Se ei aina onnistunut. Pöljällä vain Lassilan, Knuutilan, Toivalan ja Pöljän sotilasvirkatalon metsät liittyivät isojaon jälkeen suoraan kotiviljelyksiin.

Kokous suoritti asumusten ja kotipeltojen vertailun. Vertailu osoitti, että Paavo ja Iivari Pekanpoika Savolaisen rakennukset olivat parhaiden joukossa kylällä. Samoin Toivasten talo Pulasteella oli paljon paremmassa kunnossa kuin Kejosten talot. Vaikka kokous ei vielä tehnyt lopullista päätöstä asiasta, niin Kejosten kannalta alkoi näyttää siltä, että he joutuvat siirtämään asumustensa paikkaa ja aloittamaan alusta Hoikanrannan mailla.

Syyskuun alussa samana vuonna kokoonnuttiin taas. Osakkaiden verot ja manttaalit määrättiin, mutta Kejoset kieltäytyivät muuttamasta. Osakkaat allekirjoittivat pöytäkirjan. Kukaan Pöljän talokkaista tai paikalla olleista lautamiehistä ei osannut kirjoittaa, he laittoivat asiakirjaan puumerkkinsä. Pöytäkirja on heille varmasti luettu suomeksi.

Maaoikeus ratkaisi kesällä  1796 Pöljän eteläisen jakokunnan kiistakysymykset Jussilassa pidetyssä istunnossa.[8]

Kejosten oli muutettava Riitaniityn päällyspelloille (Riston perilliset) ja Hoikanrantamalle (Olli Kejosen perilliset). Risto Kejosen perillisten pellot liitettiin Toivolaan ja Olli Kejosen perillisten pellot sai Iivari Pekanpoika Savolainen. Lisäksi kaikilla osakkailla oli runsaasti erimielisyyksiä niittyjen jaoista sekä muutostoiveita jyvitykseen. Johan Savolainen oli toivonut vanhan karjapolun siirtoa, koska sen kulku palstamuutosten jälkeen haittaisi hänen viljelyksiään. Viitaniemen jaosta olivat Toivaset, Kejoset ja Savolaiset eri mieltä. Viitaniemen sai lopulta Jaakko Kejonen. 

Kartassa punaiset merkit (kirjoittaja lisännyt!) kuvaavat uudisasutuksen
 paikkoja, Joihin Kejosten tuli asumuksensa ja elämänsä siirtää.

Kalliolammen torppaa halusivat kaikki Wäänäset, mutta oikeus määräsi torpan Heikki Wäänäselle. Oikeuden päätökset eivät oikein maistuneet pöljäläisille.

Maaoikeuden päätöksistä voi valittaa vain kuninkaalle. Sen pöljäläiset tekivätkin. Valittajien kannalta kielteinen päätös tuli 16.11.1801. Tämän jälkeen pöljäläiset huomasivat virheitä vuonna 1802 piirretyssä isojakokartassa. Asiaa tutkittiin vuonna 1803 kokouksessa, johon ei millään meinattu saada lautamiehiä paikalle. Lopulta kylän miehet saatiin maastotoimitukseen mukaan ja mittausvirheitä korjattiin.

Ilmeisesti jo 1777 maanmittaaja Backman oli tehnyt virheen, joka havittiin
vasta 1803. Myös mittarit Costiander ja Mellen olivat toistaneet virheen, jonka
Israel Calonius korjasi. 

Kejosten muuttoa joudutettiin määräämällä uusien talojen paikat Hoikanjoen rantamille. Matti Kejonen yritti saada lisää edes niittyjä, kun oli menettänyt kaikki peltonsa. Pöytäkirjaan on välittynyt hiukan tunnettakin, kun Matin valitus koko talon häviöstä on kirjattu pöytäkirjaan. Hän ihmettelee, miksei voisi saada Juho Toivasen peltoja tai niittyjä Hoikanrantamilta luovuttamiensa tilalle? Juho Toivanen ilmoitti kylmästi perustaneensa maille kaksi uutta torppaa, eikä aikonut niistä enää luopua.

Jakokartan mittausvirheet aiheuttivat vielä monta kokousta eikä jako muutenkaan miellyttänyt osakkaita. Vuonna 1805 kokoukseen osallistui myös Risto Kejosen leski Helena Miettinen. Perhe teki vielä yrityksen korjata heidän mielestään kohtuutonta jakoa.

Seuraavassa blogitekstissä tarkastelen jaon lopputulosta, eri osakkaiden saamia omistuksia ja isojaon seurauksia.

Edellinen isojakoa käsittelevä postaus löytyy tästä.

Pöljänkylän isojakokartat ja asiakirjat tästä.

Kiitos Kaija Kainulainen Kejosten esiin kaivamisesta.

---

[1] Soininen, Pohjois-Savon asuttaminen keski- ja uuden ajan vaihteessa, 89

[2] Johan Habermannin maantarkastusluettelo Pien-Savosta, http://scripta.kotus.fi/www/verkkojulkaisut/julk2/haberman2004_fol9v.html

[3] Pöljän pohjoinen jakokunta, isojakokartta ja asiakirjat 1785, http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=84192225

[4] Pöljän eteläinen jakokunta, isojakokartta ja asiakirjat 1807, http://digi.narc.fi/digi/slistaus.ka?ay=524232

[5] Pöljän eteläisen jakokunnan isojakoasiakirjat, pöytäkirja 30.6.1794.

[6] Haataja, 30

[7] Pöljän eteläisen jakokunnan isojaon toimituspöytäkirja 27.6.1795. Gabriel Toivasen tilalla oli Iivari Gabrielinpoika

  Toivanen.

[8] Pöljän eteläisen jakokunnan isojakoasiakirjat. Maaoikeuden istunto Pöljällä 28.6.1796