Perunkirjoitus Särkiniemen talossa Pöljällä 1904

Otava 8.10.1904.

Olen jo aiemmin kertonut tässä blogissani Kalle Robert Savolaisen hukkumiskuolemasta vuonna 1904 Pöljällä. Hänen kuolemansa johdosta Otava julkaisi 8.10. 1904 muistokirjoituksen, jossa kerrottiin onnettomuuteen johtaneesta päivästä vähän enemmän.

Savolainen oli lähtenyt aamulla Kuopioon Pöljältä junalla maanviljelyskokoukseen. Savon radan Kuopio-Iisalmi osuus oli valmistunut vuonna 1902 ja rata halkoi Pöljän kylää. Kokouksessa hän oli tavannut hyviä tovereita, jotka oli ”heitetty junasta Toivalan asemalla”. Tämä voi tarkoittaa, että he jäivät normaalisti junasta asemalle, mutta voi olla myös järjestyshäiriökysymys. Muistokirjoituksesta ei jää epäselväksi, että seurue oli nauttinut alkoholia. Savolainen jäi tunnetusti "hyvänä seuramiehenä" myös pois junasta. Nyt otettiin torppari Matti Vartiainen ajomieheksi ja jatkettiin hevoskyydillä. Matkalla seurue tapasi vielä uusia hyviä tovereita, joten kotiin Pöljälle tultiin vasta yömyöhällä.

Kuopio-Iisalmi maantie ohitti Solan talon ihan sen nurkkaa hipoen, joten tieltä poikettiin nyt Solan rantaan, josta oli tarkoitus jatkaa veneellä Särkiniemen taloon. Rannassa huomattiin, että talon veneet olivat lukossa (!), joten otettiin ”erään loismiehen kalastusvene ja kun vainaja oli sitä kaiken kesää nähnyt käytettävän, eivät pimeässä huomanneet lähemmin sen käyttökuntoisuutta tarkastaa, vaan lähtivät sillä oitis tavallisessa järjestyksessä yli, eikä niin kuin ennemmin on mainittu huomanneet tapin poissa olleen.”[1]

Kalle Robert Savolaisen kerrottiin olleen uudistushenkinen nuori isäntä, jota työväki muisteli hyvällä. Kallen isä Kalle Kustaa Savolainen oli kuollut Kalle Robertin ollessa vasta vähän toisella kymmenellä (5.11.1895), joten isän kasvatustyö oli jäänyt kirjoittajan mielestä kesken. Kallen äiti Johanna Raatikainen oli kuollut samana vuonna kuin poika syntyi 26.11.1881. Täysi-ikäiseksi tultuaan Kalle Robert Savolainen otti Särkiniemen tilan hoitoonsa.

Särkiniemi olikin Pöljän suurimpia tiloja ja Savolaiset sukuna vanhimpia asukkaita Pöljän järven rannalla. 1700-luvun lopussa Savolaisilla oli viisi kylän neljästätoista talosta.[2] Talon asiat oli saatava nopeasti järjestykseen Kallen kuoleman jälkeen ja niinpä perunkirjoitukseen kutsuttiin asianosaisia jo 15.10.1904.[3]

Perunkirja on mielenkiintoinen historian lähde, koska se avaa hyvin kattavasti vainajan jäämistön pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Lisäksi niissä on huolellisesti kerrottu vainajan perhesuhteet. Näin myös Kalle Savolaisen perunkirjassa.[4]

Kalle Kustaa Savolaisen ja Johanna Raatikaisen avioliitosta oli elossa kaksi lasta: Johanna ja Johannes, joista Johanna asui Helsingissä ja Johannes kotikylällään Pöljällä. Perheen neljäs lapsi Matilda oli kuollut 5.10.1903. Kalle Kustaa Savolainen oli ollut ensimmäisessä avioliitossa Maria Eveliina Lintusen kanssa, mutta avioliitosta ei ollut lapsia. Lintunen oli kuollut jo vuonna 1860.

Anna Loviisa Väänänen. Kuva Iiro Murajan
kotialbumista.

Jäätyään toisen kerran leskeksi Kalle Kustaa Savolainen meni vuonna 1887 naimisiin Anna Loviisa Väänäsen kanssa. Tästä avioliitosta syntyi neljä lasta: Einar Kustaa (s. 1890), Edith (s. 1891), Elviira (s. 1892) ja Adiel (s. 1894). Leskeksi jäänyt Anna Loviisa Väänänen taas avioitui talollinen Erik Niskasen kanssa, jonka kihlakunnanoikeus oli määrännyt lapsipuoltensa holhoojaksi.[5] Erik isännöi kelpo tilaa Mikalla. Jonkinlaisen sopan ainekset siis koossa, mutta mitenkään epätavallinen tilanne ei ollut. Synnytys oli suuri riski entisajan naisille ja moni mies ehti elämässään olla useita kertoja naimisissa.

Erik Niskanen. Kuva Iiro Murajan kotialbumista.

Särkiniemi eli Jaakkolan perintötila arvoitiin 20 000 markan arvoiseksi, tilaan kuului myös Wiitaniemi niminen tiluspalsta, jonka arvoitiin 2000 markkaan. Irtaimen tavaran luettelo kertoo Särkiniemen olleen ”vähän hienompi” kuin tavallinen Pöljän talo. Oli hopeisia kahvipöydän tarpeita, piironkeja, hienompi kiikkustuoli, kirjahylly, maailmankartta, salin kalusto, tarjoilupöytä, urkuharmoni ja kaksi polkupyörää yms.

Vuosisadan vaihteessa elettiin ”puukauden” viimeisiä aikoja, sillä taloissa alkoi olla jo paljon rautaisia työkaluja ja talousastioita. Ruokakello on erikseen mainittu, sillä kutsuttiin väki työmailtaan syömään. Särkiniemessä oli niittokone, siivuukone ja silppumylly. Lisäksi rullakarhi, lautaskarhi ja juurikarhi, istuinkärryt ja työkärryt, isompi ja pienempi laitareki ja kivireki.

Särkiniemessä oli omat pajatarvikkeet, seppä saattoi tulla töihin taloon tarvittaessa. Lisäksi oli laaja valikoima puusepän työkaluja. Kun lapiosta lähtien joka päiväisissä askareissa puiset työvälineet olivat käytössä, ne oli osattava korjata ja valmistaa itse. Välillä silmään pistää vähemmän tuttuja esineitä kuten havukirves.[6] Havukirveellä hakattiin havunoksia lannan sekaan kuivikkeeksi. Sen katsottiin raikastavan navettaa ja lisäävän pellolle vietävän lannan määrää.

Voi valmistettiin vielä 1900-luvun alussa Pöljällä kotimeijereissä. Särkiniemessä oli kampikirnu, kermakone ja voidritteli (tynnyri) sekä tietysti separaattori. Lisäksi tarvittiin jos jonkinlaista kannua ja pyttyä. Särkiniemessä oli vuonna 1904 21 lehmää, kaksi hiehoa, yksi sonni, seitsemän vasikkaa, kolme sikaa, kaksi kanaa ja ankkaa. Hevosia tilalla oli seitsemän kappaletta. Ne kaikki mainittiin nimeltä: Piku, Perho, Hurra, Liisa, Pateri, Leiju ja Naapas. Meijeriä valmisteleva osuuskunta perustettiin Pöljälle vuonna 1905.[7]

Silmiinpistävää oli kalastustarvikkeiden runsaus. Pöljän ja Kevättömän järvet eivät nykyisin innosta ammattikalastajia ollenkaan, mutta sata vuotta sitten järviltä kalastettiin omiksi tarpeiksi ja myytäväksi saalista. Talossa oli kolme venhettä, nuotta, kymmenen särysverkkoa, 16 lahnaverkkoa, neljä salakkaverkkoa, 45 rysää ja 30 mertaa!

Kaiken kaikkiaan Särkiniemen omaisuus (maat, kiinteistöt, irtain, arvopaperit ja saatavat) oli 32,308 markkaa. Kalle Savolainen oli kuitenkin velkaantunut kovasti, Särkiniemeä rasitti yli 17 000 markan velat. Velkojina oli hyvinkin tuttuja pöljäläisiä: mäkitupalainen Taavetti Nissinen, työmies Taavetti Pitkänen, lois Ivar Toivanen, talollinen Juho Väänänen, talollinen Wille Wainikainen. Kalle oli lainannut rahaa myös sisaruksiltaan Johannalta ja Johannekselta (Juho). Samoin alueen pankit KOP, Pohjoismaiden Osakepankki ja SYP olivat saatavineen listalla.

Perunkirjan allekirjoittivat Juhan Savolainen (esiintyy asiakirjassa myös Johanneksena ja Juhona) omasta ja sisarensa Hannan (Johanna) puolesta sekä Erik Niskanen alaikäisten lasten puolesta. Toimitusta todistivat torppari August Korhonen ja vuokraaja Aatu Virtanen.[8]

Kalle Savolaisen hukkuminen oli suurtapaus ja järkytys, koska Särkiniemen kokoisen talon menestys tai vahinko merkitsi paljon muillekin kuin läheiselle suvulle. Talo oli työväkineen, torppareineen ja taloussuhteineen kokonainen pienoisyhteisö. Miten talon nyt kävisi?

Muistokirjoituksen laatija lopetti Kalle Savolaisen kohtalon pohtimisen Otavassa: ”Ehdottomasti nousee tapahtumain johdosta mieliin kysymys, jonka tahtoisimme vakavasti laskea vainajan toverien ja ystävien sydämelle -: missä oli syy ja synnyt, jotka miehen nuoren ja kaikin puolin hyvillä tulevaisuuden toiveilla varustettua kesken kaikkea sortivat omaan rantaansa?”[9]

Edith (Etty), Eino ja Elviira (Elly) Savolainen Särkiniemessä 1910-luvulla. Eino Savolaisesta tuli sittemmin
Särkiniemen isäntä. Kuva Iiro Murajan kotialbumi.

---

[1] Otava 8.10.1904 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/674130/articles/78543874

[2] Pöljän eteläinen jakokunta, kartta ja isojakoasiakirjahttp://digihakemisto.appspot.com/index_ay?amnimeke=Maanmittaushallituksen&sarnimi=Siilinj%C3%A4rvi&aynimi=P%C3%B6lj%C3%A4%3B+N%3Aot+1-14%2C+%28Etel%C3%A4+jakokunta%29%2C+isojaonkartta+ja+asiakirja+1807-1807+%28D51%3A8%2F1-7%29&ay=2718978&sartun=317068.KA&atun=312108.KA&ay2=524232

[3] Otava 8.19.1904 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/674130/articles/78543875

[4] Kuopion tuomiokunta, perunkirjoja 1900-1907, Maaninka, https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=32842&pnum=99

[5] sama

[6] https://www.finna.fi/Record/lusto.M011-198339

[7] https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1017249/articles/78543876

[8] Kuopion tuomiokunta, perunkirjoja 1900-1907, Maaninka, https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=32842&pnum=99

[9] Otava 8.10.1904 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/674130/articles/78543874

Kotimaiseman synty

Kaskiakaudesta selvinnyt ikivanha mänty Pohjolanmäellä kevätauringossa 2017.

Nykypöljäläisen on vaikea hahmottaa, miltä kotikylä on näyttänyt esimerkiksi 200 vuotta sitten. Saatikka sitä aiempia aikoja. Ihminen on tehokkaasti myllännyt Pohjois-Savon maisemia jo 500 vuotta. Ensimmäiset verolle pannut Pöljän kylän asukkaat olivat Juntti Hamunen Kevättömän rannoilla ja Pippurinen Pöljän järven puolella 1540-luvalla.[1] Talot lienee perustettu jo aiemmin.

Pohjois-Savo oli eränkäyntialuetta, jonne eteläsavolaiset retkillään asettuivat vakituisesti asumaan. Pöljän ja Kevättömän järvien seutu oli varmasti erätalonpojan mieleen. Matalarantainen järvi kaloineen, rantaniityt, kaski- ja erämetsät vielä miltei koskemattomina. Asutuksen kuvailtiin seurailevan kylän vesistöjä 1700-luvun isojakoasikirjoissakin.

Vuoden 1794 verollepanossa kylällä oli 14 verotilaa, niistä 11 oli sijoittunut Pöljän ja Kevättömän järvien rannoille, Toivola oli Pulasteen ja Pitkänjärven liepeillä. Kauimpana ydinkylältä oli Saarisen ja Ylähoikan ja Alahoikan järviä hyödyntävät Ristola ja Ollila.[2] Lisäksi kaskiviljelijät arvostivat purojen varsia, lampia ja suolampia, joiden rantamilta korjattiin luonnonheinää kotieläimille. Puhutaan niittyviljelystä, joka täällä Savossa käytännössä oli luonnonniittyjen hoitoa. Vanhoilta kaskimailtakin saatiin heinää, mutta kaskiahoilla laidunsi yleensä karja.

Kumpuilevaa Hoikin viljelymaisemaa. Kaukaisimpia peltoja ehdin vielä minäkin
1960-luvullu raivaamaan. Kuva Hoikinharjulta pohjoiseen, sata vuotta sitten
tässä oli Räsälän torppa.

Tämäkin kumpuileva peltomaisema Hoikin kylällä on satojen vuosien työn tulos. Ensimmäisten asukkaiden asettumisesta en uskalla mitään varmaa sanoa, mutta yleisen asutushistorian perusteella voisi arvailla, että Hoikilla on asuttu viimeistään 1600-luvulla. Hoikan ja Saarisen rannoilta kaskeaminen on hiljalleen avannut maisemaa yhä laajemmalle. Lisäksi Saarismäen, Kokkosenmäen ja Vellimäen suuntaan avautui metsäisiä mäkiä kaskettavaksi myös kylän tilattomille. Aina isojakoon[3] asti kyläläisillä oli käyttöoikeus yhteismaihin, joiksi mainittiin nimenomaan Vellimäki vuonna 1794.

Kuva Telkkämäen perinnepäivän kaskinäytöksestä Kaavilla 2018.

Olen aiemmin kirjoittanut Räsälän torpasta, joka torpparivapautuksen yhteydessä liitettiin 1931 Hoikin tilaan. Torpassa pidettiin vuonna 1912 välikatselmus, jossa torpan rakennukset ja viljelykset arvioitiin. Kertokoon tämä katselmus paremmanpuoleisen torpan olosuhteista Pöljän kylällä tuohon aikaan. Arviointi tehtiin kouluarvosanoin siten, että 1-4 oli huono, 5-6 välttävä, 7-8 tyydyttävä ja 9-10 oli hyvä. Yleensä näissä käytettiin skaalaa 4-8. Itseasiassa torpparin kuului pitää rakennukset ”tavallisessa kunnossa”. Liika rakentelu ei isäntiä miellyttänyt, sillä se kulutti metsävaroja.

Torppa kuului tuolloin Jussilan talon tiluksiin (Pöljä N:ro 9). Jussilan isäntä oli Fredrik Niskanen ja torppaa hallinnoi vuodesta 1907 Kustaa  ja Anna Nurmi.

Asuinrakennus oli 18 metriä pitkä ja 6,7 metriä leveä. Talossa oli tupa, kamari, ruokahuone ja eteinen. Kivijalka oli mukulakivistä ja huono. Talossa oli lautalattiat, mutta vain kamarin lattia oli maalattu. Pärekatto, jossa vesikatto oli laitettu kelleksistä, oli välttävässä kunnossa. Nurmi oli laittanut uudet kaksinkertaiset, 6 ruutuiset ikkunat. Rakennus oli uloslämpiävä, mitä kylän kaikki talot eivät vielä tuolloin olleet. Tuvan uunissa oli myös hella ja kamarinkin uuni oli tiilistä muurattu. Katselmusasiakirjassa asiaa ei sanota, mutta rakennus oli varmasti hirsipinnalla.

Torppa oli rakennettu pienelle mäelle, oikeastaan maat asettuivat kahden harjun väliin ja pieni Ala-Hoikan järvi näkyi tontilta kaakkoon.

Navetta oli 7,5 m pitkä ja 6,5 m leveä. Nurmi oli sitä juuri kengittämässä ja rakennuksessa ei ollut kattoa. Kesäpahna oli mitätön, siinä oli vesikattokin oljista. Aittaakaan ei kehuttu eikä riiheä. Sen sijaan Nurmi oli rakentanut kanalan ja saunan saman katon alle. Rakennus oli 9 m pitkä, 6 m leveä ja 2,5 m korkea. Rakennuksessa oli hyödynnetty vanhan tallin tarpeita. Sauna oli tietysti sisäänlämpiävä ja siinä oli peräti 8 arvosanalla arvotettu uuni.

Lisäksi pihapiirissä oli pihalato ja riihilato. Vinttikaivo oli 2,3 m syvä, siihen johdettiin ”suohaudasta” vettä rautaputkea pitkin.

Peltoa torpalla oli 6 ha. Nurmi oli asettunut vanhaan torppaan, mutta oli itse raivannut 0,9 ha vesakkometsästä (vanha kaski) ja nurmikedosta (vanha laidunaho). Katselmuksessa huomattiin, että torppari oli koonnut työllä ja vaivalla kymmenet kivirauniot yhdeksi raunioksi. Pääasiassa pellot olivat sileitä, mutta jonkin verran isompia kiviä näkyi siellä täällä. Pellon alle alangolle torppari oli ojittamalla ja saveamalla kunnostanut noin hehtaarin heinämaata. Heinäniitylllä oli myös huonokuntoinen lato.

Pellot suojattiin aidoilla, sillä vielä 1900-luvun alussa karja kulki laitumella metsissä. Aidoilla estettiin karjan kulku viljapeltoihin tai niityille. Aidat olivatkin ainainen moitteen aihe näissä katselmuksissa, sillä niiden ylläpito oli valtava työ.

Torpalla oli Takaniitty, Saloniitty ja Keskiniitty, joita torppari koetti pitää avoimina ja heinänkasvussa. Rehuheinän puute oli isoimpia pullonkauloja karjatalouden kehittymisessä. Nurmikaan ei kylvänyt vielä heinää millekään peltoalalleen, vaan koetti keräillä heinät näiltä hoidetuilta niityiltä ja luonnonniityiltä. Osa Saloniitystä oli luonnontilassa. Kaiken kaikkiaan niittyjä oli noin 3 ha, eikä katselmusmies niitä kehunut. Lisäksi torpalla oli hevoskaha, jonka aidat muistettiin vielä moittia.

Torpilla ei ollut enää 1900-luvun alussa metsiä käytössään muutoin kuin polttopuun ja pakollisten korjausten tekemiseen isännän luvalla. 1800-luvulla Hoikilla ja muuallakin Pöljällä kaskea poltettiin vielä yleisesti. 1950- ja 1960-luvulla monen talon lähimaastossa oli vielä luonnon koivikkoja ja leppävaltaisia joutomaita muistona kaskiajasta. 

Tästä Räsälän torpasta lohkottiin aikanaa Kusti Roivaiselle Päivärinteen tila, jossa minäkin lapsuuteni kasvoin. Pellot eivät ehkä vaikuta laajuudellaan, mutta kaskikansa on tehnyt aikanaa kauhean työn kylän peltoaukeiden synnyttämäksi.

Näkymä Hoikinharjulta Alahoikan rantaan. Pöljänjärven jälkeen sopivaa
seutua kaskikansalle löytyi Hoikanrannasta ja Saarisen järven ympäriltä.

Lähteenä Maaningan vuokralautakunnan katselmuspöytäkirja Räsälän torpasta 2.7.1912.

---

[1] Soininen, Pohjois-Savon asuttaminen keski- ja uuden ajan vaihtuessa, 89

[2] Kopio Pöljän kylän verollepanopöytäkirjasta 5.9.1795.

[3] Pöljällä 1794-1808

Hoikin kylän torpparitaisto – oliko Kustaa Nurmi torppari vai tilallinen?

Torpparivapautuslaki 1918 ja Lex Kallio 1922 saivat maaseudulla aikaan myönteistä vipinää, mutta kaikki aktiivisuus ei varmaan ollut lainsäätäjän toivomaa. Maan lunastushintana pidettiin vuoden 1914 hintaa, kun yleisesti uskottiin rahan palaavan sodan jälkeen tuon vuoden tasalle. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan sodanaikainen inflaatio pudotti lunastettujen torppien hinnan lunastusajan loppuun mennessä yhteentoista osaan vuoden 1914 arvosta. Maanhankinta torpparina oli siis edullista. Pöljällä Kustaa Nurmi kävi ankaraa taistoa statuksestaan, oliko hän torppari vai tilallinen?

Kustaa Nurmi oli puolisonsa Annan kanssa viljellyt Räsälän torppaa Hoikin tilalla (Pöljä N:o9) vuodesta 1907 lähtien. Nurmi on henkikirjoissa merkitty torppariksi aina vuoteen 1918 saakka. Hoikin tilan omisti v. 1907 Fredrik Niskanen ja sitä viljeli tuolloin lampuoti Taavi Julkunen.[1] Vuoden 1918 henkikirjassa Kustaa Nurmen kohdalle on merkitty, että hän on torppari, mutta samalla tilanomistaja Hamulan kylässä N:o12.[2]

Kustaa Nurmi.
Kuva Juha Rekolan albumi.

Hoikin tilan omistaja oli nyt Israel Kärkkäinen (vanh.), joka oli ostanut tilan vuonna 1916. Kun Kustaa Nurmi alkoi vaatia torpan lunastusta vuonna 1926[3], Hoikin tilan isäntänä hääri Israelin poika Niko Kärkkäinen. Hän oli ostanut tilaosansa vuonna 1922 vanhemmiltaan.[4] Kärkkäisen ja Nurmen välit olivat ilmeisesti jo varsin huonot. Vuokralautakunnan kokoukseen Nurmi tuli kuopiolaisen avustajan Juho Suomalaisen kanssa. Maanomistajaa edusti Juha Komulainen ja alaikäisiä edunsaajia holhooja Janne Korhonen. Israel Kärkkäisen (vanh.) perintö oli vielä siis vielä jakamatta.

Kärkkäiset kiistivät Nurmen oikeuden torpan lunastukseen, koska hänellä oli tila naapurikylällä. Tiedettiin kyllä, että Nurmi oli myynyt tilansa langolleen Aatu Räsäselle vuonna 1922. Kärkkäiset pitivät kauppaa tekaistuna, jolloin Nurmella ei voi olla vuoden 1918 lain perusteella lunastusoikeutta. Vuokralautakunta oli samaa mieltä, tosin se ei pohtinut ratkaisussaan Nurmen tilakauppojen luonnetta. Nurmi ei sen mielestä ollut vuoden 1918 lain tarkoittamalla tavalla tilattomaan väestöön kuuluva. Hän oli kiistämättä omistanut tilan vuoteen 1922 saakka.[5]

Lähes samaan aikaan vuokralautakunnalla oli käsiteltävä Hanna ja Kalle Savolaisen häätöjuttu. Siinä tilalliset Aatu Räsänen ja Kustaa Nurmi voittivat vuokralautakunnassa. Torpparipariskunta joutui lähtemään torpastaan, mutta ei aivan tyhjin käsin. Nurmi ja Räsänen maksoivat Savolaisille 6410,00 markkaa ja pariskunta sai asua torpan kamarissa kesäkuun loppuun asti.[6] Tehtyä sopimusta oli allekirjoittamassa myös Nurmi. Kun Räsälän torpan ja Hamulan talon välillä ei ole kymmentäkään kilometriä, niin ymmärtää vuokralautakunnan nihkeyden Nurmen lunastusasiaan.

Torpasta käytiin ankaraa riitaa vielä vuoteen 1931 saakka. Nurmi vetosi Viipurin maaoikeuteen ja sieltä vielä korkeimpaan oikeuteen, mutta hävisi kaikissa asteissa.[7] Torppa tuli Niko Kärkkäisen ja perikunnan hallintaan. 

Ollila Hoikilla. Toivo Rytkönen osti tilan 1930-luvun alussa. Kuva otettu
hiukan ennen talon purkamista 1990-luvulla.

Kärkkäisen perikunnan maista myi oman osuutensa sittemmin Israel Kärkkäinen Kusti Roivaiselle vuonna 1933. Hän oli menettänyt lampuotitilansa Pöljä N:o5, Ollila, kun Toivo Rytkönen osti sen 1930-luvun alussa.

Vuokra-alueiden lunastusten lisäksi uusia viljelyksiä syntyi vapaaehtoisilla kaupoilla. Kusti Roivainenkin sai
10 000 markan asutuslainan tilan käteismaksuun. Tässä Roivaisten pientila v. 1960. Kovasti oli aherrettu
vuodesta 1933 alkaen.

Kuopion läänissä vuokralautakunnat käsittelivät vuonna 1919 2713 vuokra-alueiden lunastusanomusta.[8] Vuosina 1920-21 lunastettiin läänissä yhteensä 413 vuokratilaa.[9] Alku oli varsin vaatimatonta. Kaiken kaikkiaan Siilinjärvelle syntyi vuoden 1918 torpparilain perusteella 104 itsenäistä tilaa. Vuosien 1922 ja 1936 asutuslakien nojalla syntyi vielä 73 tilaa.[10]

---

[1] Kuopion läänin henkikirjat - Henkikirja 1908-1908. http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=78330903

[2] Kuopion läänin henkikirjat - Henkikirja 1918-1918 http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=77224917

[3] Siilinjärven vuokralautakunnan pöytäkirja 19.3.1927. Kunnanarkisto

[4] Siilinjärven kunnan vuokralautakunta 1924-1948. Saapuneet kirjeet. Kunnanarkisto.

[5] Siilinjärven vuokralautakunnan pöytäkirja 19.3.1927. Kunnanarkisto.

[6] Siilinjärven vuokralautakunnan pöytäkirja 30.4.1927. Kunnanarkisto

[7] Siilinjärven vuokralautakunnan pöytäkirja 30.4.1930. Kunnanarkisto.

[8] Savon Sanomat 27.7.1920 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1292448/articles/78423879

[9] Savon Sanomat 1.12.1921 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1463838/articles/78423880

[10] Kinnunen, Savon historia V. Vastakohtien aika 1919-1944, 242-243

Sata vuotta ei ole pitkä aika

Irma Roivainen (os. Pantzar) Pöljän kotiseutumuseolla 2019.

Olen kirjoittanut tätä blogia jo seitsemän vuotta. Aineistoa teksteihin olen löytänyt kotikylän ihmisten piironginlaatikoista, aitoista ja julkisista arkistoista. Kirjoitan tavallisten ihmisten historiaa ja välillä hyvin yksityisiäkin asioita. Jollakin ihmeellisellä tavalla olen tähän päivään selvinnyt ilman, että kukaan olisi loukkaantunut niin, että olisin joutunut poistamaan tekstejä. Olen saanut yhteydenottoja, joissa on korjattu virheitä tai täydennetty tietojani. Mutta hyvässä hengessä kaikki.

Minua on suojellut kotikylän lumo. Tunnen kylän sukuja, vanhoista valokuvista tuttuja piirteitä kasvoillaan kantavia ihmisiä kävelee vastaan päivittäin. Ihmisen ainutkertaisen elämän arvokkuutta on kunnioitettava, vaikka henkilö olisi kuollut sata vuotta sitten. Sain vaistonvaraiselle asenteelleni vahvistuksen äskettäin.

Otava uutisoi vuonna 1904 hukkumisonnettomuudesta Pöljällä vuonna 1904:

Surkea tapaturma

Tämän kuun 1. päivää vasten yöllä hukkui Maaningan Pöljällä talollinen Kalle Savolainen Pöljältä ja Pekka Vartiainen Kuopion Toivalasta Pöljän järveen. Samaan matkueeseen kuului myöskin kaksi muuta miestä, nimittäin taloll. Erik Toivanen Maaningan Hamulasta ja Kalle Zakeus Kuopion Kasurilasta, jotka tulivat pelastetuksi. Tämä nelimiehinen matkue, joka oli osaksi väkijuomista liikutettuna, oli puolen yön tienoissa Solan rannasta lähtenyt pyrkimään Särkiniemen puolelle ja kuinka lienee ollut, kerrotaan veneen tapin olleen poissa, jota eivät miehet vesille lähtiessä huomanneet, vajosivat lähellä rantaa Wellamon helmaan. Surkeita huutoja kuultua oli Särkiniemestä riennetty hätäpaikalle ja hädintuskin saatiin saatiin vähissähengin mainitut Toivanen ja Zakeus ylös, mutta heidän toverinsa olivat kadonneet veden pinnalta. Heti ryhdyttiin etsimään nuorilla haraten ja Vartiainen saatiin ylös sunnuntaiaamuna noin klo 6 tienoissa, vaan kaikista virvoituksista huolimatta ei henki palannut ruumiiseen. Sitä vastoin Kalle Savlaisen ruumis saatiin ylös vasta  klo 1 tienoissa päivällä, jota myöskin ryhdyttiin kaikin voimin virvoittelemaan ja iltapäivällä lääkärin apua saatua jatkettiin sitä aina kello 9 illalla, jolloin lääkärin täytyi todistaa kaikki virvoitustoimet turhiksi, henki oli auttamattomasti paennut. Savolaista jäi suremaan vasta kihlattu morsian ja Vartiaiselta vaimo ja lapsia.

Solan rannasta Särkiniemeen marraskuu 2019.

Surkea tapaus, suomalaisia miehiä humalassa Pöljällä. Eikä sitä tappiakaan laitettu lähtiessä. Melkein on vitsin ainekset kasassa tai ainakin historia-aiheisen kevennyksen somevirrassa. Tällä kertaa minua rajoitti Pekka Vartiaisen kuolema, sillä aloin epäillä hänen olevan sukua mummolleni Eeva Pantzarille, os. Vartiainen.

Kalle Savolaisen morsian oli Fredrika Halonen. Heidät piti kuuluttaa avioliittoon heti onnettomuutta seuranneena päivänä eli 2.10.1904. Torppari Pekka Vartiaista jäi kaipaamaan kaksi tytärtä ja puoliso. Pekka lienee ollut jonkinlaisena kyytimiehenä matkueelle.

Oma arvailuni Pekka Vartiaisen sukulaisuudesta osoittautui oikeaksi. Perheemme vanhin eli äitini Irma Roivainen (os. Pantzar) muisti äitinsä kertoneen, kuinka Eeva oli nähnyt 6-vuotiaana setänsä Pekka Vartiaisen vainajana tuvan lattialla. Hukkunut oli tuotu veljensä Aaro Vartiaisen kotiin Kolmisopen Remppalaan. Äitini tarinassa välittyi vieläkin pienen Eeva-tytön hämmennys ja pelko. Muisto oli jäänyt mieleen koko elämän ajaksi.

Walde ja Eeva Pantzar. He lepäävät nyt Siilinjärven kirkkomaalla samalla paikalla, missä muinoin oli
hukkumisonnettomuudessa kuolleen Pekka Vartiaisen hauta.

115 vuotta on lyhyt aika historiaa. Muisti kantaa, tunteet siirtyvät, kukaan ei saisi olla karikatyyri tai vitsi, vaikka aikaa on kulunut. Arkistoja digitalisoidaan (mikä on hyvä), vanhoista sanomalehdistä voi löytää toinen toistaan raflaavampia juttuja jaettavaksi. Mutta menneisyyden ihmiset ansaitsevat saman yksityisyyden suojan kuin mekin. Ja arvokkaan kohtelun.

Kiitos Maisa Kankainen morsiamen tiedoista. Fredrika Halonen avioitui runsaan vuoden päästä rautatiepalvelija Isak Ivar Lundènin kanssa. Heidät vihittiin Pöljällä  20.4.1906. Pariskunta muutti Tampereelle.

Torppari Ville Toivasen tie torpparista tilalliseksi Pöljällä

Nestor Halonen (vanh..) ja vaimo Maria, Nestor (nuor.), Otto,

Aatu ja Eveliina Halonen, Hanna Halonen (Heiskanen) sylissään Hanna.

Äärimmäisenä oikealla Juhan Väänänen. Kuva Lassilan talon arkisto,

Jenni Linnove. 

Halosten suvulla oli paljon tiloja ja maita Pöljällä 1900-luvun alussa. Adam Toivanen oli aiemmin hallinnut Jussilan ja Savolan tiloja. Vuonna 1919 Otto, Nestor ja Juho Halosen omistamien perintötilojen (Savola N:o12, Ilkka N:o13)  torpparit Pekka Savolainen ja Ville Toivanen olivat ilmoittaneet vuokralautakunnalle haluavansa lunastaa torpat omikseen. Ville Toivasella oli hallinnassaan Mehtomäen torppa Pöljällä ja Pekka Savolaisella Vellimäki Hökösen kylällä.

Harjun tila 1930-luvulla. Kuva Nestor Halonen.

Niinpä vuokralautakunta oli kokoontunut Nestor Halosen omistamassa Harjun taloon. Oli tiistai, heinäkuun 15. päivä vuonna 1919. Torpparivapautuslakia oli alettu panna toimeen vapun päivästä alkaen samana vuonna. Lautakunnan puheenjohtajana toimi J.M. Kyyhkynen, torppareita edusti Joel Eskelinen ja vuokranantajia talollinen Pekka Iivarinen. Kokous oli pantu toimeen varsin vikkelästi, sillä torpparit olivat antaneet isännille asiasta tiedon kesäkuun lopussa samana vuonna.[1]

Vuokralautakunnan puheenjohtaja oli kutsunut kokoukseen myös Halosten torpparit Kusti Ruuskasen ja Adam Martikaisen. Kaikki isännät ja torpparit olivat tulleet paikalle.

Ville ja Taavetti Toivanen olivat tehneet vuonna 1893 suullisen vuokrasopimuksen Adam Toivasen kanssa. Vuonna 1913 se oli välikatselmuksessa muutettu kirjalliseksi. Tuolloin tilan omistaja oli Nestor Halonen. Sopimus oli ehdoiltaan Pöljän kylälle tyypillinen, torppari teki 3 viikkoa päivätöitä vuodessa ja antoi 1/3 viljasta taloon sekä teki yhden reen polttopuita. Hän sai myös ottaa lämmitykseen, rakentamiseen, aitoihin ja muihin tarpeisiinsa puita isännän luvalla metsästä. Pekka Savolaisella oli mukanaan Adam Toivasen todistus vuokrasuhteen synnystä 30 vuotta aiemmin, jolloin Toivanen oli Jussilan talon (Pöljä N:o 12) isäntä.[2]

Pekka Savolaiselle isännät myönsivät riidattoman lunastusoikeuden torppaansa tilaisuudessa tehdyn suunnitelman mukaan. Sen sijaan Toivaselta maanomistajat kielsivät lunastusoikeuden nykyiseltä torpan paikalta, koska ”järkiperäisen maanviljelyn toteuttaminen” isäntien omilla mailla kävisi vaikeaksi. Tilalle voitaisiin antaa nykyistä vuokra-aluetta vastaava viljelemätön palsta. Itse lunastusoikeutta Toivaselta ei kielletty. Asian tiimoilta vuokralautakunta määräsi uuden kokouksen.

Pekka Savolaisen kanssa tehtiin samassa myös kauppakirja 23,55ha maakaupasta 10500 markan hinnasta.[3] Ruuskanen ja Martikainen eivät olleet vielä halukkaita lunastamaan maitaan.

Elokuussa kokoonnuttiin uudestaan, tällä kertaa Ville Toivasen luona Mehtomäen torpalla. Halosten asiaa edusti kokouksessa Juho Halonen. Kuukauden mietintäaika oli tehnyt tehtävänsä, asianosaiset Ville Toivanen ja Juho Halonen kertoivat sopineensa asian. Ville Toivanen lunasti torpan alueen vapaakaupalla itsenäiseksi tilaksi.

Kauppahinnaksi oli sovittu 20 000mk. Hintaan sisältyi 20 ha viljeltyä ja metsämaata. Tilan pellot olivat Toivasten raivaamia alusta alkaen, sillä ennen vuotta 1893 torppaa oli viljellyt Taavetti Toivanen (vanh.). Sen pitemmälle ei paikalla olleiden muisti riittänyt. Kovin hyvää metsää Ville ei saanut, sillä järeitä puita oli vain 4 haapaa, 5 koivua ja 13 kuusi- ja petäjäpuuta. Torpparilaki määritti metsän arvonkin. Mittana käytettiin sitä, että 1,20m korkeudella puun läpimitta piti olla vähintään 15 cm.[4]

Kesällä 1919 maanomistajat ja torpparit opettelivat lunastusprosessia. Tässä tapauksessa Haloset huomasivat ilmeisesti nopeasti, ettei Toivasen lunastusoikeuden kiistäminen tule onnistumaan. Torpparin maat olivat erillään päätilan pelloista, joten Toivasta ei voitu velvoittaa muuttamaan ”isännän järkiperäisen talonpidon” tieltä. Tässä lunastusasiassa silmiinpistävää on se, että sama perhe oli raivannut, elänyt ja asunut torppaa vähintään kolmen sukupolven ajan, mutta silti lunastusoikeudesta piti ainakin vähän taistella.

Mehtomäki 27.6.1966. Kuva EmmiToivanen.

---

[1] Maaningan vuokralautakunnan pöytäkirja 15.7.1919. Maaningan kunnanarkisto (Kuopio).

[2] sama

[3] sama

[4] Laki vuokra-alueiden lunastamisesta, 13§ http://www.mlang.name/arkisto/torpparilaki.html

Huonemiehet ja loiset maareformin rattaissa Pöljällä -sotilasvirkatalo jaetaan

Aaro Puurunen perheineen Tyynelän torpassa 1920-luvulla. Tyynelä oli Pöljän
sotilasvirkatalon torppa, jonka lunastuksesta käytiin pitkällinen prosessi.

Vuoden 1918 torpparivapautuslailla oli yksi ei-toivottu seuraus, joka näkyi Pöljälläkin. Maaseudun kaikista köyhimmät olivat vaarassa menettää asumisoikeutensa mökkeihinsä. Isännät olivat olleet usein varsin suurpiirteisiä mökkiläisten asumisen, karjan laiduntamisen ja polttopuun hankkimisen kohdalla. Suullisten sopimusten ja epämääräisten lupausten varassa oli asuttu mökeissä ja torpissa hyvinkin löysien vuokraehtojen suojissa. Joskus vuokrasopimus solmineet henkilöt olivat kuolleet ja perilliset eivät olleet tarkistaneet ehtoja.

Nyt asenteet kovenivat, kun mökkiläiset pyrkivät lunastamaan maita omikseen. Leski Ada Lilja oli asunut tilallinen Juho Ollikaisen omistamassa mökissä, jonka aidoilla rajattu piha-alue ei täyttänyt torpan käsitettä (n. 2 ha). Lisäksi tilanomistaja kertoi ostaneensa vuokraoikeuden Adan mieheltä aikoinaan. Ada Lilja sanoi, ettei ole antanut omasta puolestaan lupaa myyntiin. Lilja pyysi vielä asunto-oikeuden jatkoa, mutta siihenkään isäntä ei suostunut. Vuokralautakunta totesi myös, ettei lunastuslaki koskenut näin pientä vuokra-aluetta.[1] Toinen vastaavanlainen tapaus liittyi Pitkänpään torpan lunastuskiistaan.

Pitkänjärven maisemia Pitkänpäästä kuvattuna.
Kuva Irja Halosen arkistoso.

Johanna Korhonen ja hänen äitinsä Liisa Savolainen koettivat lunastaa asumaansa torppaa Adam Haloselta.[2] Torpan varsinainen vuokralainen Aaro Savolainen oli kuollut, jonka jälkeen torpan maita ei oltu viljelty. Mökin asukkaita oli pidetty loisina ja viimeisessä taksoituksessa heidät oli merkitty löysien[3] kirjoihin. Aaro Savolainen oli Johanna Korhosen mukaan rakentanut mökin, aitan, porstuan, navetan ja ladon, josta isäntä ei ole maksanut korvausta.

Talvinen kuva Pitkänpään rantaniityistä 1920-luvulta.

Koska Adam Halonen pystyi osoittamaan, ettei kyseessä ollut vuoden 1909 maanvuokra-asetuksen mukainen sopimus, niin vuokralautakunta kielsi lunastuksen.[4] Lautakunta katsoi, että sopimus oli tehty Aaro Savolaisen elinajaksi, eikä siis koskenut leskeä tai lesken tytärtä edellisestä avioliitosta. Adam (Aatu) Halonen rakensikin sittemmin torpan maille Pitkänpään talon, joka seisoo komeasti vieläkin paikoillaan Pitkänjärven rantamilla.

Pitkänpään talo. Kuva Marjo Länsivuori.

Lunastuskysymyksessä kriittinen raja meni loisen (huonemiehen) ja mäkitupalaisen välissä. Esimerkiksi Taavetti Mykkäsen lunastusasia Erik ja Anna Niskasen omistamalla Nevan vuokra-alueella kaatui siihen, että tilanomistaja pystyi osoittamaan tilan koon alle yhden ha kokoiseksi sekä Mykkäsen asuman talon isännän rakentamaksi. Tällöin Mykkänen katsottiin huonemieheksi, jolla ei lunastusoikeutta ole.[5] Mykkänen jäi asumaan sijoilleen ja koetti vielä vuonna 1938 lunastaa Niiles Niskaselta vuokra-aluetta omaksi.[6] Asutuslautakunnan ratkaisu oli edelleen kielteinen.[7]

Torpparivapautuslaki koski torppia, lampuotitiloja ja mäkitupalaisia. Vuonna 1922 säädettiin ns. Lex Kallio[8]. Lex Kallio antoi vuoden 1918 torpparilain perusteella maansa lunastaneille maanvuokraajille mahdollisuuden hankkia lisämaata pientilojensa elinkelpoisuuden parantamiseksi. Myös kokonaan maattomilla oli mahdollisuus saada edullisin ehdoin maata viljeltäväkseen.[9]

Pöljän Puustelli (ent. sotilasvirkatalo) v. 1952.
Kuva Pekka Rautiainen.

Lex Kallioon sisältyi mahdollisuus pakkolunastuksiin, ellei maata saataisi jaettavaksi vapaaehtoisesti. Pöljällä ensisijaisesti katseet kääntyivät valtion sotilasvirkataloon. Keskellä kylää oli valtion 260 ha maatila metsineen. Tilan vuokraaja 1920-luvun alussa oli Paavo Virtanen. Asutushallitus vaati nyt Maaningan vuokralautakunnan välityksellä, että Pöljän sotilasvirkatalon vuokramiesten Aaro Puurunen, Hilda Tirkkonen, Taavetti Fröberg, August Argilander ja Taavetti Leskinen tulisi lunastaa vuokra-alueensa omikseen.

Niinpä vuokralautakunta oli kutsunut asianomaiset koolle Pöljä N:ro21 sotilasvirkatalolle[10] 22.11.1922. Edellä mainittujen lisäksi paikalla oli tietysti vuokralautakunta (Kalle Tuomainen, August Hyttinen, Janne Holopainen, pj.) sekä virkatalojen tarkastaja Valter Granfelt ja metsähallituksen edustajana metsänhoitaja J.O. Grönmark.

Olisi voinut kuvitella, että valtion maille asuttaminen ja maiden lunastus olisi ollut kivuton toimenpide, mutta tarkastaja Granfelt kyseenalaisti kaikkien muiden lunastustoimet paitsi torppari Aaro Puurusen. Hän katsoi, että mäkitupalaiset ovat ”oikeastaan huonemiehiä”. Lisäksi heidän asumuksensa sijaitsivat hänen mielestään virkatalon järkiperäisen viljelyn kannalta sopimattomasti. Maata ei voi antaa asutustarkoituksiin muuten, kuin asumukset siirtämällä tilan reuna-alueille. Vain Argilanderin mäkitupa sijoittui Granfeltin mielestä sopivasti.[11]

Kaikki virkatalon vuokra-alueiden haltijat halusivat lunastaa alueet omikseen. Vuokralautakunta päätti, että vuokra-alueiden järjestely aloitetaan. Ilmeisesti asutushallituksen voimat eivät riittäneet byrokraattisen hidastelun estämiseen, sillä asia ei edennyt. Vuonna 1926 säädettiin laki valtion virkatalojen maiden lunastamisesta. Vasta sen jälkeen päästiin liikkeelle.

Holopaisten vauva, Pauli Olavi kuoli 1926. Hautajaiskuvaan on myös tarttunut
Tyynelän torpan rakennukset. Kuva Aino Jormalainen.

Syyskuun 22. päivänä vuonna 1926 yritettiin uudestaan.[13] Oli tarkoitus neuvotella vuokra-alueiden järjestely. Aaro Puurunen ilmoitti hallinneensa 20 vuotta Tyynelä -nimistä torppaa Kokkolammen (Kokkosenlampi) rannalla. Hänellä oli myös ollut Nevan niitty käytössään. Argilander tahtoi lunastaa Multamäki -nimisen mäkitupa-alueen. Lisäksi hän toivoi lohkaistavaksi lisämaata. Virkatalon tarkastaja kielsi Argilanderin, Leskisen ja Tirkkosen oikeuden lunastukseen. Taavetti Fröberg oli muuttanut pois, joten hän ei vaatinut lunastusta.

Vasta vuoden päästä kokoonnuttiin uudestaan.[14] Virkatalon neliraajajarrutus lunastusasiassa jatkui. Argilander saikin tarpeekseen ja ilmoitti, ettei halua lunastaa maita, jos ei kerran ole niihin oikeutettu. Puurunen ja Leskinen pysyivät vaatimuksessaan. Päätökseksi tulikin, että vain Puurusella on oikeus maihin ja hänelle lohkaistiin myös kiistanalainen Nevan niitty.

Virkatalon maiden suojelu lunastukselta oli mielenkiintoinen prosessi. Valtion maita puolustettiin aivan yhtä aktiivisesti kuin yksityistenkin, vaikka eduskunnassa oli säädetty lakeja edistämään maaseudun maattomien asiaa. Lex Kallio antoi mahdollisuuden tietyin rajauksin pakkolunastaa maita tiloilta, joissa oli yli 200 ha maata. Siilinjärvelläkin vuokralautakunta listasi suurmaanomistajat kaiken varalta.[15] Pöljäläisiä kiinnostavasti listalla oli Johan Snellmanin neljä tilaa: Savonniemi, Partala, Kuivastenmäki, Savola. Pakkolunastuksia tehtiin koko maassa hyvin vähän, eikä Siilinjärvelläkään listaa pidemmälle menty.

Pöljä Pöljälän sotilasvirkatalon maiden kohtalo ratkesi lopullisesti vasta 1933, kun valtio myi viljelymaan, niityt ja osan metsistä asutettaville. Kaiken kaikkiaan virkatalosta lohkaistiin 14 erilaista palstaa, suurin osa näistä oli ns. asuntotiloja. Päätilan peltoineen osti Adiel (Atte) Rautiainen. Koko prosessi vei siis 11 vuotta, virallinen lohkominen tehtiin vasta 1937.

Oheiseen karttaan edellä myös linkki.

Tilalle asutettiin: Adiel Rautiainen, Taavetti Rautiainen, Pekka Virtanen, Hilda Tirkkonen, Aaro Väisänen, Väinö Eskelinen, Iivari ja Anna Lappeteläinen, Heikki ja Elna Roivainen, Veikko Hiltunen, Aaro Puurunen (vanh.), Janne Holopainen (lisämaata), Otto Ryynänen. Suomen valtio piti yli 80 ha metsämaata ja soraharjua omistuksessaan. Niitä maita jaettiin sitten Karjalan evakuoiduille myöhemmin.

Puustelli, entinen Pöljä Pöljälän sotilasvirkatalo v. 2017. Kuva Pekka Rautiainen.

Torpparivapautuksen vaikutuksesta Pöljällä on käsitelty aiemmin:
Vuoden 1918 torpparivapautuksen vaikutukset
Katkera riita Riuttaniemestä
Ei tule vaivatta vapaus
Niinkö sitä omillaan pärjäisi?
Taavetti Kuosmasen murhan jälkipyykki

[1] Maaningan kunnan vuokralautakunnan pöytäkirja 19.9.1921, Maaningan kunnanarkisto (Kuopio).

[2] Halonen oli saanut tilan haltuunsa äitivainajansa Maria Toivasen perintöosuutta lohkottaessa. Halonen selvitti

  torpan omistussuhteita vuokralautakunnan kokouksessa 28.5.1919.

[3] Varattomia, eivät maksaneet kunnallisveroa.

[4] sama, 28.5.1919

[5] sama, 23.5.1922

[6] Siilinjärven kunnan asutuslautakunnan pöytäkirja 12.11.1938. Siilinjärven kunnanarkisto.

[7] sama, 10.12.1938

[8] Laki maan hankkimisesta asutustarkoituksiin http://www.mlang.name/arkisto/asutuslaki.html

[9] http://itsenaisyys100.fi/asutuslait-taydensivat-torpparivapautusta-ja-olivat-tarkea-osa-nuoren-tasavallan-maaseutuun-nojannutta-yhteiskuntapolitiikkaa/

[10] Virkatalon tarinaan voi tutustua Marja-Liisa Kankaisen historiikista. https://airaroivainen.wordpress.com/2013/04/01/puustellin-tarina-1/

[11] Maaningan vuokralautakunnan pöytäkirja 18.11.1922. Maaningan kunnanarkisto (Kuopio).

[13] Pöytäkirja vuokra-alueiden järjestelystä Pöljälän sotilasvirkatalossa 22.9.1926. Puustellin talon arkisto/Pekka Rautiainen.

[14] sama, 10.10.1927

[15] Siilinjärven vuokralautakunta, saapuneet kirjeet, luonnosasiakirja ”Luettelo pakkoluovutuksella lunastettavista tiloista”. Siilinjärven kunnanarkisto.