Horsmalahden hovin vaiheita Leppävirralla - maakauppiaiden nousu ja tuho

 

Ellen Vuosalo 1950-luvulla Kaliforniassa.
Kuva Terttu Männistön kotialbumi.

Syksyllä 2024 tuli elokuvateattereihin katsottavaksi Ellen Vuosalon elämästä kertova elokuva Kurkien äiti (ohjaus Iiris Härmä). Sattumoisin Ellen Vuosalon elämä liippasi jonkin verran kotikylääni Pöljää ja Siilinjärveä, vaikka Ellen Vuosalo on elänyt suurimman osan elämästään Yhdysvalloissa ja Iranissa. Hänen sukujuurensa juontavat Savoon, Tuusniemelle ja Leppävirralle.

Äidin puolen suvun juuret johtavat Tuusniemelle ja Leppävirralle sekä Haapavedelle. Ellen Vuosalon äidin äiti Katri Hiltunen (os. Nevala) on syntynyt Haapavedellä 16.9.1863. Isä Salomo Hiltunen taas syntyi 9.9. 1863 Tuusniemen talossa Ukonlahti 2. Hänen äitinsä oli Fredrika Rahunen ja isänsä Mikko Hiltunen.[1]

Salomo Hiltunen.
Kauppias-lehti,
2.1.1928.

Salomo Hiltusen taustaa kuvataan muistokirjoitukissa vaatimattomaksi. Ainakin elämän alkutaival oli karu, sillä hänen isänsä Mikko Hiltunen (s. 20.5.1836) kuoli suurina nälkävuosina kuumetautiin 19.4.1866. Salomo oli tuolloin vain 3-vuotias. Leski Fredrika Rahunen muutti kesällä 1866 Salomonin kanssa Leppävirralle. 

Nuoruudessaan hän päätyi Tuusniemeltä kauppa-apulaiseksi mm. Haapavedelle ja Viitasaarelle. Sittemmin hän asettui Leppävirran Saamaisisten kylään Pajuharjun tilalle[2]. Saamaisissa Viuhkalanniemen talossa toimi sitten Leppävirran ensimmäinen separaattorilla varustettu meijeri vuodesta 1888 alkaen.[3] Sen perusti Hiltunen.  Hiltunen harjoitti saman pitäjän Konnuslahden kylässä sittemmin pienimuotoista meijeriliikettä ja kauppaa.[4]

Perheeseen oli syntynyt ajan tavan mukaan melkoinen lapsikatras. Yrjö Juho oli syntynyt Haapavedellä (1889) ja Elsa Ulriikka (1890), Uuno Arvid (1893), Eino Heikki (1894), Saimi Ester (1896), Kaisa Helena (1898), Salomo Lauri (1899), Anna Edith (1902), Eeva Maria (1903) ja Iida Johanna (1906) syntyivät Leppävirralla. Eeva Maria Hiltunen on alussa mainitun Ellen Vuosalon äiti.

Eeva Vuosalo 1930-luvulla.
Terttu Männistön kotialbumi.

Hiltunen myi Konnuslahden tilan irtaimiston eli ”suurehkon määrän lypsy- ja nuortakarjaa, 7 hevosta, useita sikoja, lampaita, paljon kylvö- ja luonnonheinää sekä ruumenia, rukiita, potattia, kauroja, niitto- ja haravakoneen, lautas-, jousi- ja rullaäkeitä, kärryjä ym”[5]. Hän oli päättänyt ottaa ison askeleen yrittäjän urallaan. Kuulu Horsmalahden hovi oli tullut myyntiin.

Matti Savolainen Kurjalanrannan Horsmalahdesta oli yksi Leppävirran ja koko Kuopion alueen suurkauppiaista vuosisadan vaihteessa. Savolainen oli syntynyt 24.7.1844 Saamaisissa Leppävirralla.[6] Hänen vanhempansa olivat Antti Hannunpoika Savolainen ja Leena Liisa Holopainen. Horsmalahti oli osa äidin perintöä, aluksi vaatimaton pikkutila. Matilla oli Saamaisissa pieni aitta, josta hän myi Leppävirran kirkolta hankkimiaan tarvekaluja kyläläisille. Kyläläiset myivät hänelle omia tuotteitaan, jotka Matti souti kirkolle. Matkaa tuli noin 50 kilometriä.

Kansasen kauppakartano Leppävirran kirkonkylällä.

Sittemmin Matti Savolainen siirtyi leppävirtalaisen suurkauppiaan Heikki Kansasen palvelukseen. Hän työskenteli suvun kaupoissa Suonenjoella ja Rautalammilla. Matti Savolainen oppi kaupan töissä lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan. Työskennellessään rautalampilaisen August Jalkasen liikkeessä Savolainen pääsi myymään voita Pietariin ja ostamaan sieltä tavaraa. Ajatus omasta liikkeestä alkoi muotoutua.

Losko-Lassi ja muut Jalkasen miehet metsällä kapteeni
Wareliuksen kanssa. Kuvassa Jalkasen sukua Rautalammilla,
Matti Savolaisen kauppakumppaneita. Voisiko Matti olla
äärimmäisenä oikealla oleva mies?
Museovirasto

Vuonna 1875 Savolainen perusti Kuopioon Savolainen & C:o nimisen kauppayhtiön. Liikekumppaneina hänellä olivat Rautalammin Jalkaset. Aluksi hän osti ja myi voita ja vasikannahkoja. Savosta koetettiin viedä 1800-luvun lopulla voita Pietarin lisäksi Lontooseen, mutta täkäläisen voin laatu ei niille markkinoille vielä riittänyt. Sen sijaan nahkoja meni kaupaksi Saksaan.

Savolainen perusti vuonna 1885 Horsmalahden tilalle jauhomyllyn ja vähän myöhemmin pajunkuorimyllyn. Liike osti paikallisilta pajunparkkia ja vei rouhittua parkkia Pietariin, paluulastina tuotiin enimmäkseen viljaa.

Horsmalahteen syntyi varsinainen teollinen keskus, kun sinne valmistui 1890-luvulla luujauho- ja liimatehdas. Niin ikään siellä valmistettiin tervaa, pikiöljyä ja tärpättiä. Savolainen harjoitti Horsmalahdessa myös konepajaliikettä ja laivanrakennusta.[7]

Horsmalahti 1906. Etualalla kaaliviljelmä. Taustalla navetta, 
jonka takana tilan päärakennus.
Museovirasto

Vuonna 1890 Savolainen aloitti Kuopion Likolahdessa öljykaupan. Hän varusti lähes 200 000 kilon rautasäiliön petrolille. Lamppuöljyn kysyntä oli suurta. Petroli kuljetettiin ensin Pietarista Lappeenrantaan ja sieltä Kuopioon. Savolainen rakennutti Horsmalahdessa oman petrolilaivan, joka sai nimekseen Valoapu. Laivan säiliöön mahtui 150 000 kg petrolia.

Pietarin tavaraliikenteeseen sopivia aluksia Matti Savolaisella edellä mainitun Valoavun lisäksi Onni, Erik ja Jalo. Lisäksi yhtiöllä oli pienempiä hinaajahöyryjä ja lotjia. Matkustajaliikennettä harjoitettiin Kaatra ja Laine laivoilla. Horsmalahti oli kaukana rautatiestä ja Leppävirran kirkollekin oli maantietä pitkin kymmenien kilometrien matka. Vielä 1930-luvulla Horsmalahteen pääsi näppärästi Kuopiosta joka päivä laivalla klo 13.45. Liikennettä hoiti Louhi- laiva, joka sittemmin vuonna 1934 kaatui Vehmersalmen Enonlahdessa vieden mukanaan 33 matkustajaa.

Lokki Konnuksen kanavassa.
Kuopion museo.

Viipuriin ja Pietariin sekä Suomenlahden kautta muualle Eurooppaan suuntautunut säännöllinen liikenne loi Savon syrjäisille seuduille uusia mahdollisuuksia. Tuli tietoa, taitoa ja näkymiä suurkaupunkien kaduilta. Ei ollut konsti eikä mikään hypätä Horsmalahdesta höyryn kyytiin ja kohta saapastella Pietarin Nevski Prospektilla! Vuosisadan alussa elettiin Suomessa höyrylaivaliikenteen vilkkaita aikoja, liikenne alkoi hiljalleen hiipua 1920-luvulla, kun auto- ja junaliikenne otti lujemman otteen niin ihmisten kuin tavaroidenkin kuljettamisesta.

Matti Savolainen muutti vuonna 1896 Kuopiosta Horsmalahteen. Hän kehitti tilan viljelyä ja perusti tilalle mm. höyrymeijerin.[8] Tila sai vuonna 1906 Kuopion maanviljelysnäyttelyssä kunniapalkinnon maataloudestaan. Savolainen hommasi omin voimin puhelinlinjan Horsmalahdesta Leppävirralle ja postitoimipaikan kylälle.

Horsmalahden tilan päärakennus. Oikealla Herman Savolainen, 
Matti Savolaisen veli. Matin sukulaisia työskenteli Horsmalahden
tehtailla ja tilalla.
Gösta Grotenfelt, Museovirasto. 

Matti Savolainen myi kauppahuoneensa ja Horsmalahden vuonna 1907. Oliko omapäinen ja tarmokas yrittäjä tallonut paikallisten varpaille, kun posti vaadittiin heti patruunan poistuttua siirrettäväksi Horsmalahdesta Kurjalanrantaan ja telefoonilangatkin roikkuivat ikävästi hevosliikenteen tiellä.[9]

Matti Savolainen vaimonsa Hilman (os. Ahlén)
ja tytär Elsa Olsonin kanssa 1902. Kuopio,
Likolahti. Museovirasto.

Aluksi yritystä jatkamaan suunniteltiin osuuskuntaa, mutta hanke kaatui.[10] Hankkeessa olivat mukana Otto Nissinen, Kalle Haatainen, R.W. Karvonen, Herman Hartikainen, Kustaa Piisinen ja Matti Luostarinen sekä Maria Savolainen.  Horsmalahden kaupan osti Nissinen & Kauhanen Leppävirralta. Sahaa näyttäisi pyörittäneen jonkin aikaa Heikki Peura, suursahanomistaja Rautalammilta.

Pitempiaikaiseksi Horsmalahden tilanomistajaksi tuli sitten vuonna 1909 Salomo Hiltunen. Tilaa huutokaupattiin syksyllä 1908. Horsmalahti koostui kuudesta eri tilasta, jotka Matti Savolainen oli ostanut. Tilalla sanottiin olevan noin 100 ha peltoa ja 500 ha metsämaata. Kartano ja hyvässä kunnossa oleva kivinavetta. Lisäksi huutokaupattiin karjaa, hevosia, viljoja ja erilaisia talouskaluja.[11] Huutokauppa peruuntui, koska Salomo Hiltunen osti tilan.[12]

Hiltunen viljeli tilaa, piti Horsmalahdessa kauppaa, sahaa, tiilitehdasta ja myllyä sekä harjoitti laivausliikettä Saimaan alueella. Hiltusella oli myös joitakin vuosia sivukauppa Varkaudessa, sen hän kuitenkin myi vuonna 1917.[13]

Salomon puoliso Katri Hiltunen kuoli 31.8.1924. Hänen kerrottiin olleen syvästi uskonnollinen ”eikä ollut kynnykset korkeat köyhimpäinkään astua Horsmalahden suureen kartanoon, joka on taivaan tien kulkijain rakas majapaikka.”[14] Katria jäivät lähimpinä kaipaamaan kolme poikaa, kuusi tytärtä, kolme vävyä, ja kolme lastenlasta.[15]

Katri Hiltunen Horsmalahden puutarhassa 1920-luvulla.
Teoksesta Kurjalanranta- kylä Suvasveden kainalossa.

Myös Salomonin sanottiin sairastelleen loppuvuosinaan, hän kuoli 13.12.1928 kotonaan Horsmalahdessa. Tilaa ja muuta liikettä jäivät hoitamaan pojat Eino ja Lassi. Kauaa ei poikien taloudenpito Horsmalahdessa jatkunut, sillä jo kaksi vuotta isä-Salomonin kuoleman jälkeen Horsmalahti myytiin vapaaehtoisella huutokaupalla vuonna 1930.[16]

Huutokauppailmoituksessa tilan päärakennusta luonnehdittiin herraskartanoksi, jossa oli 13 lämmintä huonetta, puutarha, oma sähkövalo ja vesijohto. Navettarakennukseen sopi 55 lehmää, myytävänä oli 30 lehmää, 5 hevosta, 5 sikaa ja muuta joutokarjaa. Lisäksi myytävänä oli 200 000 markan arvoinen maanviljelyskalusto, heiniä ja viljaa. [17]

Maakauppiaan ja yrittäjän maksukyvyttömyys ei ole vuoden 1930 oloissa ihme. Luotetuille asiakkaille oli varmasti annettu tavaraa velaksi, sehän oli maan tapa, mutta sitten huono aika iski kaikkiin. Velkaan perustuva järjestelmä kaatui, kun heikkoja lenkkejä oli riittävästi.

Lisäksi on huomattava, että kauppaolot Itä-Suomessa kärsivät kovasti yhteyden katkeamisesta Venäjälle. Kaikki kauppa pysähtyi itsenäistymisen ja vuoden 1918 tapahtumien jälkeen. Markkinat oli etsittävä muualta lännestä. Horsmalahden suurisuuntaisten teollisten hankkeiden aika oli ohi, eikä muinoisesta yritteliäisyydestä ole tänä päivänä jäljellä kuin Matti Savolaisen rakentama komea tiilinavetta. Se seisookin jykevällä kivijalalla.

Horsmalahti 2024.

Navettarakennus kuvattuna samasta suunnasta kuin kuvassa
vuodelta 1906.

 

Matti Savolaisen rakentama navetta 2024.

Horsmalahti, laituri 2024.

Suojaisa reitti Suvasvedelle Horsmalahden
pohjukasta 2024.

Tekstiä korjattu ja täydennetty 7.11.2024 Leena Hiltusen tiedoilla Mikko Hiltusen kuolemasta: Tuusniemi kuolleet 1866 ja Fredrikan muutto: Leppävirta muuttaneet 1865-1881.

Peruslähteenä Rinta-Tassi, Osmo (toim.), Leppävirran kirja, 1982.

---

[1]Tuusniemi syntyneet 1804-1880 (MKO1-36)  1863 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=447&pnum=418 / Viitattu 04.11.2024

[2] Leppävirta rippikirja 1884-1893 (MKO203-266)  Sivu 1521 Saamais 14 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=7093&pnum=1423 / Viitattu 04.11.2024

[3] Savon Sanomat 29.8.1931 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1911296?page=4

[4] Kauppias: Suomen vähittäiskauppaliiton äänenkannattaja 2.1.1928. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/949208/articles/81667408

[5] Otava 31.10.1908 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/735605/articles/81671174

[6] Leppävirta syntyneet 1844, https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5822785646&aineistoId=1190076704

[7] Kauppalehti 2.2.1928 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1551634/articles/81670403

[8] sama

[9] SS 27.6.1910 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/697331/articles/81671176

[10] SS 21.8.1908 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/686936/articles/81671215

[11] Otava 22.10.1908 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/735592/articles/81671180

[12] Otava 31.10.1908 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/735604/articles/81671175

[13] Kauppias 2.1.1928

[14] Siionin lähetyslehti 1.10.1924 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/828508/articles/81667405

[15] Uusi Suomi 3.9.1924 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1505972/articles/81667406

[16] Savon Sanomat 5.8.1930 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1911177/articles/81671258

[17] sama

Kunta ennen hyvinvointivaltion syntyä - Siilinjärvi 1937

 

Siilinjärven kunnantalo vuodesta 1925-1963. Julkulan tila,
Siilinpään kievari.

Sanomalehtiarkistoa selaillessa tuli vastaan kiintoisa julkaisu. Kyseessä oli kuntahakemisto, jossa lueteltiin maalaiskunnat, niiden toimihenkilöt ja laitokset vuonna 1937. Mitäpä siellä kerrottiin Siilinjärvestä?

Siilinjärvellä oli vuonna 1937 5009 asukasta. Kunnanvaltuuston puheenjohtaja oli Martti Ahonen Kolmisopelta. Nykyistä kunnanhallitusta vastasi tuolloin kunnallislautakunta, jota johti Eino Laitinen. Maalaisliiton komennossa siis mentiin. Kummallakin oli kotona puhelin ja numero kerrottiin hakemistossa.

Huoltolautakuntaa, jota ennen sanottiin köyhäinhoitolautakunnaksi, johti Kalle Pekkarinen Räimältä. Kaikki edellä mainitut olivat maanviljelijöitä.

Muitakin lautakuntia oli, mutta hakemistossa mainittiin vain nämä, jotka laki ehdottomasti vaati jokaiseen kuntaan.

Kunnankirjuri eli nykyinen kunnanjohtaja oli Eino Rahikka. Kunnantoimisto sijaitsi entisessä Siilinpään kievarissa radan varressa suunnilleen rautatieasemaa vastapäätä, radan toisella puolen. Toimisto oli auki arkipäivisin klo 9-15. Toimistoapulaisena toimi Mirjam Toropainen. Kunnan postiosoite oli ytimekkäästi Siilinjärvi.

rakennus oli ensin Väänäsen kauppa, sitten Kuopion Osuusliikkeen tila ja lopulta se tunnettiin Hirvosen kahvilana 1930-luvulta alkaen. 

Kunnan rahoja hoiti Siilinjärven osuuskassa, rahasto oli avoinna tiistaisin ja perjantaisin klo 10-14. Esimerkiksi kunnallisverot maksettiin kassalla. Ulosottomiehenä ja lastenvalvojana toimi Paavo Ruuskanen.

Kunnalla ei ollut omaa kunnanlääkäriä, vaan Tarinaharjun parantolan ja Siilinjärven piirimielisairaalan lääkärit ottivat potilaita vastaan. Kunta hoiti siis lääkäripalvelut ostopalveluina. Kunnan kätilönä toimi Iida Hokkanen. Kunta osti myös terveyssisaren työpanosta seurakunnan diakonissalta.

Kunnalliskodin päärakennus 1931-1976.

Kunnalliskoti toimi Risuharjussa, siellä oli 41 hoidokkisijaa. Kunnalliskodilla oli johtajatar ja kaksi apulaista.

Kunnan alueella toimi 14 kansakoulua. Näin ollen opettajat olivat suurin ammattiryhmä kunnan palkkalistoilla. Tosin valtionosuudet kattoivat opettajien palkoista leijonanosan.

Kunnan palkkalistalla oli vähän yli 30 ihmistä. Hallinnon puolella vain kaksi, kunnanjohtaja ja toimistosihteeri.

Pohjolanmäen kansakoulu valmistui Pohjois-Pöljän koulupiiriin
1927. Koulujen rakentaminen oli nuoren kunnan suururakka.
Kuva Vilholan talon albumit.

Kunnan omaisuus muodostui siis kunnantalosta, kunnalliskodista ja koulurakennuksista tontteineen. Lisäksi kunta omisti 7 maatilaa, joissa oli viljelypinta-alaa 75 ha ja metsämaata 550 ha.

Vuonna 1937 Siilinjärvellä elettiin vielä keveän virkakunnan aikaa. Asiat hoidettiin lautakunnissa ja esimerkiksi koulujen johtokunnat toimittivat koulun toimintaan liittyvät hankinnat ja muut päätökset. Johtokunnat valitsivat opettajatkin itsenäisesti.

Jokainen voi miettiä, minkälainen oli näin kevyesti rahoitetun kunnan palvelutaso. Lautakuntatyöskentelystä maksettiin jäsenille pientä korvausta, mutta lähes talkoilla niissä työskenneltiin.

Siilinjärven rautatieasema. Kunnan kehityksen mahdollistaja.
Liikenne avattiin vuonna 1902.

Kuntien työntekijämäärät lähtivät kasvuun sotavuosina 1939-45, kun kansanhuolto ja työvoimapolitiikka vaativat tehokasta johtamista. Sotien jälkeen myös terveydenhuoltoon ja sosiaalitoimeen kiinnitettiin enemmän huomiota. Kuntalaiset alkoivat saada palveluja.

Ennen soteuudistusta vuonna 2022 Siilinjärven kunnassa työskenteli 1481 työntekijää. Soteuudistuksen jälkeen 2023 kunnan palkkaamana työskenteli 878 henkeä.

Oheisesta linkistä voit lukea perusteellisemmin kunnan alkutaipaleesta. Siilinjärven kunta 10 vuotta 1935

Lähteet:

Kuntahakemisto 1937 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/2425943/articles/81667943

Siilinjärven kunnan talousarvio ja tilinpäätös https://siilinjarvi.fi/siilinjarvenkunta/tietoa-siilinjarvesta/talousarvio-ja-tilinpaatos/

Kasurinen & Kasurinen, Siilinjärvi, puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä

Karppinen & Kauppinen, Entistä Siilinjärveä

 

 

 

Pöljän kievarin tarjoomuksista ja Matti Pekanpoika Kejosesta (1802-1862)

 

Pöljän Puustelli, entinen sotilasvirkatalo, sittemmin valtion
virkatalo. Kuva 2017.

Kuopiolainen kauppias Carl Fogman ajautui konkurssiin keväällä 1852. Hän oli aikansa suurkauppias, joka operoi laajalla alueella. Suurimmat velkojat olivat kauppiaita ja tehtailijoita Pietarista, Viipurista, Helsingistä, Turusta, Littoisista, Pietarsaaresta ja Argangelista saakka.[1]

Kauppaan kuului tuolloinkin velaksi myyminen sekä rahan lainaaminen toisille kuin myös veloilla äkillisten maksuvaikeuksien tai investointien hoitaminen. Niinpä yhden kauppiaan kaatuminen saattoi aiheuttaa dominoefektin. Konkurssipesä alkoi velkoa saataviaan kaikilta, jotka olivat kauppias Fogmanille velkaa.

Tässä yhteydessä on Kuopion käräjäoikeuden pöytäkirjoissa säilynyt selvitys Pöljän kievarinpitäjän, Matti Kejosen tekemistä ostoksista ja suoritetuista maksuista kahden vuoden ajalta 1849-1851.[2]

Kejonen oli tehnyt ostoksia 88 hopearuplan, 68 kopeekan arvosta. Ostoksista oli maksamatta 11 ruplaa, 68 kopeekkaa. Kestikievareissa tarjottiin matkustajille palveluja vaihtelevasti, yösija ja vaihtohevoset oli aina satava. Lisäksi kievareissa näyttää olleen varsin kattava tarjoilu virvokkeiden osalta. Pöljällekin oli hankittu rommia, punssia, konjakkia, ranskalaista viiniä, punaviiniä, portviiniä ja kivennäisvettä. Lisäksi kylästä varmasti saatiin omatekoista olutta ja viinaa.

Kahvia ja teetä oli ostettu, samoin sokeria, mannaryynejä, kanelia ja pippuria sekä sikareja. Juomalaseja, sylkykuppi ja mahdollisesti kievarinpitäjälle tyylikäs lakki, kun sellainenkin listalta löytyi. Kaiken kaikkiaan juomatarjoilu oli siis varsin laaja. Kovin usein Kejonen ei Kuopiossa Fogmanin kaupassa asioinut, sillä kahden vuoden aikana hän teki ostoksia seitsemän kertaa. Kejonen on tietysti voinut ostaa tavaraa muualtakin.

Kauppias Fogmanin konkurssi näkyi ympäri pitäjää, niinpä on mahdollista verrata Kejosen ostoksia muidenkin kievareiden laskuihin. Kaikki ostivat samoja tuotteita eli tarjonta näyttäisi olleen juomien osalta kievareissa muuallakin samanlainen.[3] Osa ostoksista jäi arvoitukseksi, kannu Teneriffaa tai Attikaa oli juomaa, mutta mitä? Jotkut olivat ostaneet ihan Jamaikan rommia.

Kievarit saivat lihat, perunat, juustot, leivät ja ryynit omalta kylältä, osin omalta tilaltakin.

Matti Pekanpoika Kejonen toimi Pöljän kievarin hoitajana vuosina 1840-1852. Kievari toimi tuolloin valtion virkatalossa, Puustellissa, jonka vuokraajana Kejonen toimi. Paikka olikin mitä mainioin, sillä puustellin talouskeskus oli aivan Kuopio-Iisalmi tien varrella.

Matti Pekanpoika Kejonen (1812-1862) oli Pekka Kejosen poika. Pekka (1776-1842)) taas oli Risto Kejosen (1741-1791) poika. Samaan veljessarjaan kuuluivat myös Matti (1773-1839), Adam Juhan (1787-1832) ja Risto (1784-1849).

Matti Pekanpoika Kejonen sinnitteli pisimpään Pöljällä sen jälkeen, kun Kejoset menettivät maaomaisuutensa 1830-luvulla. Tämän sukuhaaran luisu alkoi Adam Juhan Kejosen kuolemasta 1832. Adamilla oli keskeneräinen kirkonrakennusurakka Oulussa, joka suisti lopulta myös Pekka-veljen konkurssiin 1836. Veljeksistä Risto oli myynyt osuutensa maaomaisuuteen veljilleen jo vuonna 1815.

Pyylahti 1932. Kuva Jääskeläisen sukualbumi.

Jaakko Kejosen (1755-1810) sukuhaara oli ilmeisesti pysytellyt erossa sukulaisten suurellisista hankkeista, mutta silti hekin muuttivat pois kylältä. Jaakon poika Jaakko Kejonen (1795-1851) ja hänen poikansa Aaro Kejonen (s.1802)[4] vaihtoivat tilansa Pöljä 6 (isojaon jälkeiset numerot) tilaan Kasurila 14.[5] Tämän Pyylahden tilan omisti Ivar Toivanen. Kejoset luopuivat myös kaikesta irtaimesta, paitsi saivat mukaansa talon viidestä hevosesta yhden. Lisäksi vaimot saivat pitää omat tavaransa.

Matti Pekanpoika Kejonen oli naimisissa Maria Väänäsen (s.1814) kanssa. Heillä oli lapset Albertina (1835), Pekka (1837), Aaro (1844), Maria (1845), Matti (1846), Staffan (1848), Anna Liisa (1850), Olga Maria (1853). Lapsista Maria kuoli sylivauvana.[6]

Taustalla Pitkäjärvi. Kuva on otettu Pitkänpäästä.
Kuva Halosen sukualbumi.

Valtion virkatalon vuokraajalla oli velvollisuus huolehtia tilan asioista huolella. Tarkastajat kävivät säännöllisin väliajoin tutkimassa tilan. Heti aloittaessaan vuokraajana Matti Kejonen joutui tarkastajan hampaisiin. Hän oli kaskennut luvattomasti tilalla.[7] Toisaalta hän piti tiukasti kiinni Puustellin kalastusoikeudesta Pitkäjärveen. Loismies Erik Toivanen oli virittänyt verkkonsa järveen ja Kejonen haastoi hänet käräjille. Oikeus oli samaa mieltä Kejosen kanssa ja määräsi Toivaselle sakkoa. Ei auttanut, vaikka Toivanen sanoi, ettei ollut saanut yhtään kalaa.[8]

Voi olla vähän kohtuutonta nostaa esille Matti Kejosen yhtä sakkotuomiota, jonka hän sai Kuopiossa käydessään. Hän oli 2.10.1852 talollinen Kusti Hakkaraisen kanssa ollut kaupungilla ja he olivat nauttineet alkoholia. Yökortteeriin palatessaan he joutuivat kahakkaan yövahti Lauri Räsäsen kanssa. Tässä yhteydessä Matti oli uhannut lyödä yövahtia. Käräjäoikeus sakotti häntä juopumuksesta ja häiriön aiheuttamisesta kaupungissa.[9]

Matti Pekanpoika Kejonen kuoli 6.2.1862 Miettilässä, Pöljä 20.

Lisätietoa oheisista blogiteksteistä: 1800-luvun tieoloista ja kievareista, sekä eräs sattumus Pöljän kievarissa.

 

Tässäkin työssä on hyödynnetty Kaija Kainulaisen selvitystä Kejosten vaiheista Pöljällä.

---

[1] Kuopion raastuvanoikeuden arkisto, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1853-1853, RO a:17, 12. 2.1853 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/850433/pages/37?t=Fogman%20konkurs

[2] Kuopion käräjäoikeuden arkisto, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1852-1852, KO a:32, 19.10.1852 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700730/pages/1022?t=P%C3%B6lj%C3%A4

[3] Kuopion käräjäoikeuden arkisto, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat, 19.10.1852 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700730/pages/1004?t=P%C3%B6lj%C3%A4

[4] Maaningan seurakunnan arkisto, Rippikirja 1832-1844, s. 320

[5] Kuopion käräjäoikeuden arkisto, Ilmoitusasioiden pöytäkirjat 1836-1838, KO b:4, §§ 77 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/195170/pages/112?t=Matti%20Kejonen

[6] Maaningan seurakunnan arkisto, Lastenkirja 1843-1853, s. 628

[7] Kuopion käräjäoikeuden arkisto, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1842-1842, KO a:22. s.692 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700721/pages/702?t=Matts%20Kejonen

[8] Kuopion käräjäoikeuden arkisto, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1853-1853, KO a:33, s.1053

[9] Kuopion käräjäoikeuden arkisto, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1852-1852, KO a:32,

Siilinjärven sairaalat jatkosodassa 1941-44

 

Siilinjärven piirimielisairaalan päärakennus. Rakennus säilyi
mielisairaanhoidon käytössä sota-ajan. Joitakin
potilashuoneita varattiin sotasairaalan lottien majoitukseen.

Tämä blogiteksti on jatkoa Siilinjärven piirimielisairaala ja Tarinaharjun keuhkotautiparantola talvisodassa postaukseen.

Kun talvisodan rauha solmittiin 13.3.1940, se merkitsi aseiden vaikenemista rintamilla, mutta sodan pitkät varjot jäivät vielä vaikuttamaan. Sotasairaalat olivat pullollaan potilaita, joita sitten hiljalleen kotiutettiin. Sitä tahtia pystyttiin myös vapauttamaan 20. Sotasairaalan rakennuksia ja osastoja taas takaisin siviilikäyttöön. Tarinaharjun sairaalasta tuli taas keuhkotautiparantola, mutta Siilinjärven piirimielisairaala ei päässyt vieläkään omilleen.

Siilinjärven majoituslautakunta oli saanut 30.4.1940 Pohjois-Savon Suojeluskuntain piiriesikunnasta käskyn suorittaa lainmukaisen vastaanottotarkastuksen Harjamäen Piirimielisairaalan ”paviljongissa” eli naisten talossa. Tila oli päätetty ottaa puolustusvoimien käyttöön edelleenkin, vaikka sota oli loppunut.

Luovutustarkastus pidettiin 4.5.1940. Kuntaa edustivat Iivari Himanen, Janne Savolainen ja Pekka Pitkänen. Pöytäkirjaa piti kunnankirjuri Eino Rahikka. Piirimielisairaalaa edusti kokouksessa Elon Enroth.

Tarkastuksessa todettiin rakennuksen olevan hyvässä kunnossa, joskin jonkin verran kulumista oli havaittavissa. Uusi kalusto ja liinavaatteet olivat myös käytössä jonkin verran rähjääntyneet. Asiakirjoista ei välity käyty keskustelu, mutta varmasti sairaalan menettäminen kirpaisi sairaanhoitopiirin kuntien edustajia. Naisten talosta tuli näin Harjamäen Sotilassairaala 3. Siellä hoidettiin toipuvia ja annettiin jatkohoitoa talvisodan jälkeen.

Harjamäen sotilassairaala 3 nykyisessä asussaan.
Syyskuu 2024.

Sotasairaaloissa palvelleet reserviläiset ja vapaaehtoiset lomautettiin. Töihin jääville henkilökunnalle alettiin maksaa normaalia rahapalkkaa ja luontaisedut poistettiin. Silti esimerkiksi Kuopiossa oli vielä 1.6.1940 sotilaiden majoituskäytössä kahdeksan koulua, VPK:n talo, Koivumäen kartano ja kansanopisto. Runnin kylpylaitos varattiin 10.6.1940 alkaen yksinomaan sotainvalidien hoitoon. Siellä potilaat saivat 1 kuukauden maksuttoman hoitojakson. Runni oli erityisesti tarkoitettu amputaatiosta tai reumaattisista oireista kärsiville.

Puolustusvoimat pyrki vapauttamaan tilat siviilikäyttöön nopeasti. Samalla kuitenkin muistutettiin, ettei sota-aikana rakennuksissa tehtyjä muutoksia ole syytä purkaa. Sotasairaalan varusteet varastoitiin, hälytyslaiteet, väestönsuojat, kaasutiiviit ovet ja ilmavalvontalaitteet oli säilytettävä sijoillaan. Myös pimennysvalmius oli säilytettävä.

Sotasairaalan valmiutta pidettiin myös harjoittelulla yllä. 12.8.1940 Päämajan lääkintäosasto pyysi ilmoittamaan ”montako potilaspaikkaa kirurgisia potilaita varten sotasairaalassanne saadaan toimimaan 1,2,5 tai 10 päivää määräyksen saatuanne.”

Vielä puoli vuotta sodan päättymisen jälkeenkin omaiset etsivät tietoja kadonneista ja kuolleista läheisistään. Päämajan lääkintäosaston kiertokirje 4.9.1940 luetteli pitkän listan sotilasta, joiden viimeisistä hetkistä etsittiin tietoa. Henkilöstä tiedettiin, missä hän oli haavoittunut, mutta ei kuolinpaikkaa, joku oli haavoittunut ja sittemmin kadonnut, kolmannen tiedettiin kuolleen ”jossakin sairaalassa”, sotilaan ruumis oli lähetetty jonnekin, mutta ei ollut tietoa, minne joutunut. Vaikka sodan byrokratia oli varsin tehokasta, niin joissakin tilanteissa potilaat näyttävät kuitenkin mystisesti kadonneen sairaalasta toiseen lähetettäessä. Epätietoisuus oli tietysti omaisille raastavaa.

Myös sota-aikana oli tapahtunut ikäviä erehdyksiä. Kotijoukkojen esikunnasta rovasti Hannes Anttila teroitti sairaaloille huolellisuuden merkitystä. Potilaiden vastaanotto- ja poistoilmoituksissa nimet ja osoitteet oli usein kirjoitettu niin epäselvästi, että oli ”sattunut muutamia valitettavia erehdyksiä”. Poistoilmoitus tehtiin potilaasta, joka oli kuollut.

Syksyllä 1940 Puolustusvoimat ja sairaanhoitopiiri laativat uuden vuokrasopimuksen Siilinjärven piirimielisairaalan rakennuksesta. Valtio maksoi 65 000 mk/kk vuokraa, se sisälsi valon, lämmön ja veden. Piirimielisairaala sitoutui valmistamaan ja toimittamaan sotilassairaalan potilaille ja henkilökunnalle ruuan, 12 mk/hoitopäivä. Lisäksi sairaala pesi sotilassairaalan pyykit 2mk/kg.

Hiljainen ketutus oli kasvamassa kahden sairaalan välille, sillä valtio oli ollut ilmeisen hidas maksamaan talvisodan aikaisia kuluja. Tähän viittaa piirimielisairaalan taloudenhoitaja Itkosen kirje Puolustusvoimain pääesikunnalle 15.7.1941. Kun akuutti talvisodan kriisi oli ohi, niin organisaatioilla oli enemmän aikaa riidellä?

Jatkosota (1941-44)

Samoin kuin sota ei lopu rauhanteon päivän, niin sotaa valmistellaan ja sitä tavallaan käydään jo paljon ennen sodan alkamista. Kenttäsairaalat varustetaan, kaatuneiden evakuointikeskuksiin tilataan ruumisarkut, sairaalajunat huolletaan ja varastoja täydennetään.

Suomen sotasairaaloille annettiin Päämajan lääkintäosastolta 17.6. 1941 käskyt sotasairaaloiden perustamisesta. Suojeluskuntapiirit välittivät käskyt ja sairaalat perustettiin. 20. Sotasairaala sai käskyn puhelimitse Pohjois-Savon suojeluskuntapiirin esikunnasta.

Saksa hyökkäsi 22.6.1941 Neuvostoliittoon. Suomi oli mukana hyökkäyksessä, joskin odotti taktisesti ensin NL:n toimia voidakseen hakea hyökkäyksen uhrin asemaa ja kansainvälistä oikeutusta sotaan. Suomen armeija asetettiin liikekannalle jo hyvissä ajoin ennen Saksan hyökkäystä. Lisäksi Lapissa oli saksalaisia joukkoja, jotka aloittivat Suomen alueelta hyökkäyksen. Suomen hallitus totesi Suomen olevan jälleen sodassa 26.6.1944.

Samalla kun Suomen puolustusvoimat ryhmittyivät laajalla rintamalla hyökkäykseen Karjalaan, niin kotirintamalla valmistauduttiin hoitamaan haavoittuneita ja sairaita. Harjamäestä ja Tarinaharjusta tuli taas 20. Sotasairaalan osastoja.

Sotasairaalan perustamiskäsky tuli samaan tapaan kuin talvisodassakin, suojeluskuntapiirin esikunnalta. Sairaala perustettiin 17.6.1941. Sotasairaalan sairaanhoitajien vastanotto tapahtui elokuvateatteri Scalassa Kuopiossa. Sotasairaalan esikunta toimi ensin Kuopion tyttölyseolla ja myöhemmin Karjatalousopistolla samassa kaupungissa.[1]

Harjamäkeen perustettiin 300 paikkainen kirurginen osasto (jaossairaala VIII) ja Tarinaharjuun 350 paikkainen kirurginen osasto (jaossairaala IX).

Harjamäellä oli jo valmiiksi 109 talvisodan vammoista toipuvaa sekä muista sisätaudeista hoidettavaa potilasta. Kansanterveyden tila oli vielä 1940-luvulla sellainen, että kutsuntarkastuksiin tulevia nuorukaisia joutui saman tien sairaalahoitoon erilaisten vaivojen vuoksi.

30.6.1941 Harjamäellä pidettiin jälleen luovutustarkastus. Sotilassairaalasta oli tullut 20. Sotasairaalan osasto ja oli sovittava uusista vuokraehdoista. Piirimielisairaala luovutti naisten talon, henkilökunnan asuinkerrostalosta 17 yhden hengen huonetta, 3 kahden hengen huonetta, juhlasalin, seurusteluhuoneen ja keittiön.

Tarkastuksessa Siilinjärven majoituslautakunta kiinnitti huomioita siihen, että vuokralaisen käsittelyssä lakkalattiat olivat kärsineet vaurioita, penkit ja tuolit olivat kärsineet vaurioita jonkin kemikaalin vaikutuksesta. Majoituslautakunta vaati vuokrankorotusta 100 000 mk/kk ja ruokamaksun korotusta 20 mk/päivä.  Majoituslautakunta piti tiukasti piirimielisairaalan puolta, vuokra nostettiinkin ja päivittäinen henkilökunnan ja sotasairaalan ruokamaksu nostettiin 18mk/päivä.

Harjamäkeä supistettiin vuonna 1942 240 paikkaiseksi ja Tarinaharju muutettiin takaisin tuberkuloosisairaalaksi 15.1. 1942. Tarinaharjuun varattiin 100 paikkaa sotilaskäyttöön. Loput paikat jäivät siviileille. Aivan jatkosodan loppuvaiheessa Tarinaharjuakin taas tarvittiin kirurgiseen hoitoon kesäkuusta 1944 alkaen.

Neuvotteluja kiristi sekin, että valtio ei ollut maksanut kaikkia vuokriaan talvisodan ja välirauhan ajalta. Lieneekö sitten johtunut tästä, että sotasairaalan arkistossa on runsaasti aineistoa kuntien ostosopimuksella sotasairaalassa hoidetuista potilaista, joiden maksuja kunnat eivät vaan hoitaneet lukuisista karhuamisista huolimatta.

20. Sotasairaala joutui tositoimiin heti heinäkuun puolivälistä alkaen. Suomen hyökkäys eteni vauhdikkaasti niin Karjalassa kuin Kannaksellakin, mutta voittojen vaatimat uhraukset olivat raskaita.

Kuopioon saapui heinäkuussa viisi sairasjunaa ja ne toivat 20. Sotasairaalan eri osastoille yhteensä 1510 potilasta. Syyskuussa 1941 haavoittuneiden tulo väheni vähän, mutta vielä lokakuussakin sairasjunia tuli kerran viikossa. Potilaita yhdessä junassa oli 238-368.

Jatkosodassakin sotasairaalat lainasivat kunnanlääkäreiltä röntgenlaitteita. Esimerkiksi Tarinaharjussa oli Juuan kunnansairaalan Telix-merkkinen kone. Se palautettiin omistajalleen jo 1942, jolloin Tarinaharju pärjäsi omilla koneillaan. Olihan siitä tullut taas tuberkuloosin hoitoon keskittyvä sairaala.

20. Sotasairaalan Harjamäen osastolla työskenteli kolme lääkäriä, 32 hoitajaa, 18 lääkintälottaa, 16 muuta lottaa, 10 siivoojaa, 8 pesijää, kaksi kanslistia ja taloudenhoitaja. Harjamäen osaston johtajana toimi lääkintäkapteeni Veikko Kolehmainen. Siviilityö oli ollut Pielaveden kunnanlääkärin virka. Potilaat olivat sairaalassakin sotilaskurin alaisia.

Tarinaharjun sairaala toimi enemmän omin voimin, mutta sielläkin oli lääkintälottia töissä. Lisäksi Tarinaharjussa toimi ilmavalvontalottayksikkö. Tarinaharjun sairaala oli äärimmäisen kuormitettu, sillä tuberkuloosi levisi rintamaoloissa ärhäkästi. Lisäksi Tarinaharjussa oli myös siviilipotilaita.

Sotilaita ja lottia sotasairaalan pääovella 1944. Eturivissä
keskellä Irma Pantzar (Roivainen).

Molemmat Siilinjärven sairaalat toimivat osana isoa sotasairaalaa, joten mitään kovin tarkkoja yksityiskohtaisia tietoja ei ole esittää hoidosta. Juhani Kärjä on tutkinut 20. Sotasairaalaa ja hänen mukaansa 20. sotasairaalassa hoidettiin jatkosodan aikana noin 40 000 potilasta.

Jatkosodan aikana alaraajojen murtumien hoito kehittyi ratkaisevasti, kun Kemissä saksalaisten sotasairaalassa toiminut lääkäri, G. Kuntscher kehitti ydinnaulauksen. Siinä luuydinonteloon isketään metallikisko, joka sitoo murtuman osat yhteen. Kuntscher kävi neuvomassa Tarinaharjun parantolan konemestari Taisto Paltemaalle ydinnaulojen valmistustekniikan ja menetelmä otettiin käyttöön Kuopiossa. Joistakin lääkkeistä oli aika ajoin pulaa, esimerkiksi insuliinista. Samoin sidetarpeita tuli edelleen säästää ankarasti.[2]

13-vuotias Veikko Rantala haavoittuneena Lieksan sotasairaalassa
elokuussa 1944. Myös Siilinjärven sotasairaaloissa hoidettiin 
siviilipotilaita.

Sukupuolitaudit levisivät. Sotasairaalan kirjeenvaihdossa vilautettiin jopa rangaistusten antamista miehille, jotka olivat saaneet sukupuolitaudin ”tuntemattomalta” naiselta. Kyseessä karkea huolimattomuus ja rangaistavaksi teoksi sota-ajan oloissa. Ehdotettiin kuukauden työpalvelusta rauhan tultua.

Ihotautiosastoilla oli havaittu pitkittyviä vaivoja, joita epäiltiin osittain itse aiheutetuiksi. Neuvottiin sitomaan tiukemmin, ette potilas pääse hinkkaamaan vammakohtaa.

Ensimmäisten antibioottien teho alkoi näkyä. Sulfapyridiini tehosi kehkokuumeeseen, aivokalvontulehdukseen ja tippuriin. Samalla kuitenkin huomattiin, että lääkkeellä oli sivuvaikutuksia maksaan ja munuaisiin.

 

Ruokakriisi talvella 1941-42 – epäsopua sotasairaalan ja piirimielisairaalan välillä

 

Syksyllä 1940 Harjamäen piirimielisairaalan keittiö oli sitoutunut valmistamaan sotasairaalalle ruuan omassa keittiössään. Piirimielisairaalan liittohallituksen pöytäkirjoissa tulee kuitenkin esille jo vuotta myöhemmin, että kahden sairaalan välille oli kehkeytymässä mojova riita. Taustalla oli koko maata vaivaava ruokapula ja ankara säännöstely.

Piirimielisairaalan liittohallitus ihmetteli kokouksessaan 22.10.1941, miksi sotasairaala vaatii potilaiden ruuat ennen sotia voimassa olleen Pohjan Rykmentin annoksilla. Se ei liittohallituksen mukaan ole luvallista, vaan Harjamäelläkin olisi noudatettava sota-aikana voimassa olevaa ruokalistaa. Sairaala ilmoitti, ettei se suostu valmistamaan nykyisillä hinnoilla sotasairaalan vaatimia annoksia. Piirimielisairaala oli tässä oikeassa, sotasairaalan arkistosta löytyi päiväkäsky, jossa muistutettiin sotasairaaloille annetusta annosohjeista.

Huono sopu näyttää vallinneen myös vuotta myöhemmin, kun sotasairaalan virkailijat olivat moittineet ruokaa keittäjälle. Liittohallitus huomautti, ettei sotasairaalan virkailijoilla ole mitään tekemistä piirimielisairaalan keittiöllä. Myöskään sotasairaalalle valmistettavan ruuan yksityiskohtainen jakaminen ei kuulu piirimielisairaalan henkilökunnalle. Kaikki valitukset tulisi osittaa piirimielisairaalan konttorille ja keittiön emännöitsijä on jätettävä rauhaan.

Kun Puolustusvoimat ei ollut ottanut mitään kantaa liittohallituksen anomukseen, jossa se ehdotti ruokamaksun korotusta, päätti liittohallitus lähettää puheenjohtaja Eino Laitisen ja piirimielisairaalan taloudenhoitaja A. Itkosen neuvottelemaan asiasta pääesikuntaan Helsinkiin.

Riitaisa pattitilanne ei tuntunut ratkeavan, sillä 11.6.1943 liittohallitus lähetti majuri Valtoselle pääesikuntaan kirjeen, jossa syytettiin sotasairaalan henkilökunnan käyttäytyvän sopimattomasti emännöitsijä neiti Palmua kohtaan. ”Herra majuri täällä talvella käydessä sovimme siitä, että asiat hoidetaan miesten ja konttorin kesken, niin että naisväki saisi olla rauhassa ja suorittaa tehtävänsä ilman mitään ulkoa päin tulevaa painostusta.”

20. Sotasairaalan toimintakertomuksessa vuodelta 1943 samaista asiaa käsiteltiin myös. Sotasairaalan näkökulmasta piirimielisairaala oli suhtautunut ”erittäin ynseästi” sotasairaalan toimintaan. Yhteiskeittiön ylläpitämisessä tuli ylitsepääsemättömiä ongelmia, jolloin Päämajan lääkintäosasto antoi sotasairaalalle luvan remontoida sotasairaalan alimpaan kerroksen oman keittiön.

Lääkintäkenraalimajuri Eino Suolahti. SA-kuvat.

Ratkaisua oli tukemassa ja edistämässä itse päämajan lääkintäosaston päällikön, kenraalimajuri Suolahden vierailu Harjamäessä syksyllä 1943. Keittiö valmistuikin alkutalvesta 1944. Harjamäkeen otettiin lisää muonituslottia töihin hoitamaan sotasairaalan keittiötä.

 

Mielisairaalan toiminnan ongelmia sotasairaalan varjossa ja sotavuosina

 

Piirimielisairaalalla oli iso maatila, jonka tuotteet olivat keskeinen osa sairaaloiden ruokahuollon järjestämisessä. Mielisairaalan vuosikertomuksessa vuodelta 1943 erityisesti mainittiin, että säännöstelyn aikaan ruoka on ollut yksipuolisempaa kuin normaalina aikana. Kuitenkin vuoden 1943 perunasato takasi sen, että perunaa oli saatu kuitenkin syödä niin paljon, kun jaksoi. Ankaraan sotaponnistukseen keskittyneessä maassa mielisairaaloiden potilaat olivat ruoka-annokseltaan kaikista heikoimmassa asemassa, heidän annoksensa olivat samat kuin sotavangeilla.

Siilinjärven piirimielisairaalan kuolleisuus ei ollut sotavuosina kovin korkea, vain vuoden 1940 16 kuollutta potilasta oli selkeästi korkeampi määrä kuin tavallisesti. Se johtui ennen kaikkea tuberkuloosista, jota oli paljon itärajan kunnalliskodeista evakuoiduissa potilaissa. Esimerkiksi ylikuormitetuissa Nikkilän ja Tyrnävän mielisairaaloissa kuolleisuus sotavuosina oli niin korkea, että joissakin tutkimuksissa on väitetty mielisairaalan olleen vaarallisin paikka sotavuosina Suomessa. Ahtaus, heikko ravinto ja kulkutaudit tekivät tehtävänsä.

Piirimielisairaalassa oli jatkuvasti yli 200 potilasta tiloissa, joihin oli ajateltu 176 potilasta. Lisäksi useita nais- ja mieshoitajia oli määrätty rintamatehtäviin. Vuonna 1941 kaikki mieshoitajat kahta lukuun ottamatta joutuivat rintamalle. Niinpä sairaalan remonttimies ja suutari joutuivat toimimaan ”hoitajina”.

Sotavuosien tilanahtaudesta kuvaava esimerkki oli se, että sairaalan ylilääkäri Elon Enroth joutui majoittamaan harjoittelijoita omassa asunnossaan.

Mielisairaalan potilaiden hoito kärsi tietenkin ahtaudesta. Insuliinista oli pulaa. Lisäksi erityisesti naisten työterapian järjestäminen oli vaikeaa, koska kutomiseen, neulomiseen yms. ei ollut riittävästi materiaaleja. Ulkotöissä Enrothin mukaan naiset ”eivät kesäisinkään voi työskennellä yhtä vapaasti kuin ennen, sillä useimmiten kerääntyy ympärille joukko töllisteleviä miehiä  sotasairaalasta, joiden puheet ja leikinlasku häiritsevät heitä työssään.” Lisäksi potilailla ei ollut riittävästi kunnon kenkiä.

Kesäkuussa 1944 piirimielisairaala joutui vielä ottamaan vastaa 146 Rauhan mielisairaalasta evakuoitua potilasta. Henkilökunnan asuinrakennuksen juhlasalista tehtiin lisätilaa potilaille.

20. Sotasairaala lakkautettiin 30.11.1944, henkilökunta ja potilaat kotiutettiin. Siilinjärven piirimielisairaala ei kuitenkaan saanut vieläkään tilojaan haltuunsa, vaan entisiin sotasairaalan tiloihin perustettiin Sotavammasairaala, joka toimi syksyyn 1945.

Sotasairaalana toimineen rakennuksen pääovella on siitä muistuttava seinälaatta.

---

[1]Kärjä, Kuopion sotasairaala – 20.Sot.S https://www.kuopionisanmaallinenseura.fi/kuopion-sotasairaala

[2]sama

Arkistolähteet

Harjamäen sairaalamuseon arkisto, Siilinjärven piirimielisairaalan toimintakertomukset 1939-47

Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin arkisto, otteita liittohallituksen pöytäkirjoista 1941-44

Sota-arkisto:

20. Sotasairaalan hallinnollinen arkisto (talvisota)

Yleinen kirjeenvaihto (talvisota)

Yleinen kirjeenvaihto 1940-41

Salainen kirjeenvaihto 1941-41

Kirjeenvaihto, taloustoimisto 1943-44

Päällikkölääkärin päiväkäskyt 1941-41

Muonavahvuusluettelot 1942-1945

Kansallisarkiston digitaaliarkisto:

20. Sotasairaalan toimintakertomus 17.6.1941-30.4.1943 https://astia.narc.fi/uusiastia/digitarkastelu.html?id=2398839116

20.Sotasairaalan toimintakertomus 30.4.1943-1.12.1943

https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6034154448&aineistoId=2398839974

20. Sotasairaalan toimintakertomus 1.12.1943-30.11.1944

https://astia.narc.fi/uusiastia/digitarkastelu.html?id=2398840276