Pöljän kyläläisten elämää 1800-luvulla tuomiokirjojen valossa 2

 

Isojakokartassa 1806 tämä kumpuileva peltomaasto on merkitty
viljelymaaksi, mutta ei pelloksi. Lienee siis kaskimaata,
 ahoa,lepikkoa ja koivikkoa. Näkymä Hoikinharjun mailta.
Kuva Jouni Kiimalainen.

Ote iojakokartasta 1806. Kartassa näkyy Ylä-Hoikka, Ala-Hoikka,
Hoikanpuro, Oravaisenpuro ja Riitaniityn pohjoisen jakokunnan osa.

1800-luvun oikeusriitojen asiakirjoja lukiessa avautuu näkymä siihen elämänpiiriin, jossa täällä elettiin 170 vuotta sitten. Tällä kertaa katsotaan elinkeinoja.

Pöljän puustellin vuokraaja, lampuoti Pekka Halonen oli tyytymätön Olli Niskasen toimintaan. Niskasen Saunalahden niitty, joka kuului tilaan n:ro 20 Pöljän kylällä oli Puustellin maiden keskellä. Sinne olisi pitänyt kulkea ihan rantaa pitkin tai järveltä. Nyt Niskanen oli Halosen mielestä laiduntanut niityllä hevosiaan ja niittänyt Puustellin niityn puolelta heinää. Hän vaati Niskasta korvaamaan aiheuttamansa vahingon. Oikeus oli samaa mieltä.[1]

Kolmisopella taas vuonna 1861 oli erimielisyyttä Syrjänjoen niityistä Kolmisoppi 1, Ville Taskisen ja Kolmisoppi 5 Pekka ja Joel Ruuskasen välillä. Siinä tapauksessa oli kysymyksessä karttavirhe, jonka oikeus velvoitti nämä yhdessä maanmittarin avulla korjaamaan.[2] Tuomiokirjoissa on juttuja Pöljältä, joissa puhutaan Oravaisenpuron niityistä ja riitaisista omistuksista. Nykyisin peltona oleva entinen niitty oli jo isojakokirjoissa nimetty Riitaniityksi.[3]

Niityistä riideltiin tuon tuostakin, koska 1800-luvun karjanhoidon kipeä piste oli rehun niukkuus. Rehu koetettiin hommata luonnonniityiltä tai niittyinä hoidetuilta mailta, rehuheinää ei tuohon aikaan viljelty. Lukuisat ovat ne tarinat, joissa kerrotaan heikkokuntoisia ja nälkiintyneitä lehmiä kannetun ulos jo huhtikuussa jyrsimään ensimmäisiä pälvipaikkoja. Toinen syy riitoihin oli se, että 1800-luvun vaihteessa valmistunut isojako jäi osittain epäselväksi, koska rajojen pyykitystä ei tehty huolella.

Pöljän Puustelli on tässä kartassa merkitty tunnuksella C. 
Saunalahden pohjukassa näkyy kiistanalaiset tilan nro 20 
niityt. Pohjoisen jakokunnan isojakokartta 1785.

Kalastamisesta käytiin oikeusriitoja, sillä kala oli erittäin tärkeä osa ihmisten päivittäistä ruokaa. Järvikalaa syötiin suolattuna ja tuoreena paljon. Nykyisin kalastusoikeus perustuu lähtökohtaisesti alueen maanomistuksen kautta tulleeseen oikeuteen. Tämä on kuitenkin suhteellisen uusi tulkinta vesialueiden käytöstä, sillä kalastus oli varsin vapaata 1900-luvun alkuun asti.

Vuonna 1814 Hamulan kylän lautamies Matti Kejonen ja talollinen Mikko Toivanen valittivat, että laittomat kalastajat ovat verkoillaan sulkeneet kalojen vapaan kulun Helskonsalmessa, joka yhdistää Kevättömän ja Pöljänjärven toisiinsa.[4]

Suuremmilla vesillä käytiin ihan samoja riitoja. Kuuslahtelaiset valittivat vuonna 1850 sitä, että Kasurilan kyläläiset käyvät kalassa Juurusvedellä Mäntysaaren, Nikinsaaren, Rapoluodon ja Havukkasaaren seudulla. Kasurilasta riitaan haettiin todistajiksi vanhoja miehiä, jotka kertoivat isiensä kalastaneen jo 1700-luvun puolivälissä varmasti Juurusvedellä. Esimerkiksi 80-vuotias Sakari Laakkonen Kasurilasta kertoi isänsä kalastaneen Mäntysaaren ympäristössä jo 1700-luvun puolivälissä.[5] 

Kuopion läänin kuvernööri Kraemerilla ei ollut juuri hyvää sanottavaa savolaisten metsien käytöstä, maanviljelystä saatikka rakennuskulttuurista. Vuonna 1870 hän loihe lausumaan raportissaan: ”Maatiloilla on läänissä enimmäkseen runsaammin metsää kuin ne oikeastaan tarvitsevat ja pystyvät kunnolla hoitamaan. Niin kauan kuin jokaisella talonpojalla, torpparilla ja mäkitupalaisella on heidän käsityskykynsä yli yltäviä ja hallittavakseen mahdollisia metsäaloja, eivät he herkeä lämmittämästä uunejaan vuorokaudet läpeensä, panemaan epälukuisia pikkuviljelyksiään korkeaan ja tiuhaan aitaan ja kyhäämään piha-aukeilleen paria-kolmeakymmentä erikokoista ja kaikki tyynni yhtä huonosti suunniteltua rakennusta.”[6]

Pöljäläiset käyttivät valtavasti puuta. Vielä 1960-luvulla oli ihan tavallista törmätä keskellä sankkaa metsää pisteaitaan. Muistumia vanhoista kaskipelloista, aidatuista niityistä löytyi tuon tuostakin. Koska karja laidunsi vapaasti, viljelykset suojattiin hyvin tiiviillä aidalla. Suuret savutupien uunit veivät runsaasti puuta. Täällä lämmitettiin uuneja kesälläkin, koska Savossa leivottiin vähintään kerran viikossa leipää. Kuvernööri oli tavallaan oikeassa.

Pöljän kotiseutumuseon savutupa.
Kuva Jouni Kiimalainen.

Kun puuta oli ollut ”rajattomasti”, niin ihmiset tekivät kaiken puusta. Historiassa puhutaan kivikaudesta, pronssikaudesta ja rautakaudesta. Wirilander sanoi mainiossa Savon historiassaan, että voitaisiin myös puhua ”puukaudesta”. Tämä näkyy myös oikeustapauksissa.

Aatu Savolainen Pöljältä vei 1841 käräjille lampuoti Mikko Holopaisen Hakkaralasta, koska Holopaisen työmiehet Pauli Rautiainen, Eelis Hoffrén ja Pekka Hakkarainen olivat kaataneet puita Savolaisen puolelta. Holopainen velvoitettiin korvaamaan kolme kesälastia halkoja.[7]

Vaikuttaisi siltä, että rajojen ymmärtämien oli erityisen vaikeaa kylärajojen laitamilla. Talolliset Lauri ja Samuel Roivainen Mikkajärveltä olivat vastaamassa vuonna 1830 käräjillä luvattomasta koivuhalkojen hakkaamisesta. Todistajat olivat nähneet Isäntien pojat Aaro Samuelinpojan ja hänen alaikäisen veljensä Hiskiaksen koivuhalkokuormaa kuljettamassa Pöljän kylältä kotoisin olevan Fredrik Toivasen mailta. Samoissa puuhissa väitettiin olleen myös Taavetti Laurinpoika Roivaisen. Aaro Samuelinpoika myönsikin varastaneensa viisi kuormaa koivuhalkoja, mutta Taavetti Roivainen oli hänen mukaansa vienyt vielä enemmän. (!)

Todistajina oikeudessa olivat Kari Lämsä, Anders Miettinen, Johan Myöhänen ja Henrik Myöhänen. Taavetti Roivaisen osuus halkovarkauteen jäi kuitenkin todistamatta.[8]

Toisaalta kaikki korjattu puu käytettiin tarkasti. Esimerkiksi poltetun kasken palamisjätteet kerättiin ja niillä lämmitettiin uuneja.

Siltavouti Perh Treskman haastoi joukon Pöljän kylän talonpoikia käräjille 1831, koska he olivat hänen mielestään laittomasti vieneet Pöljän sillan korjauksen jäljiltä jääneet vanhat lankut, 700 kpl omaan käyttöönsä. Pöljän puusilta oli uusittu 1831.

Käräjille oli haastettu Petter Kejonen, Fredrik Toivanen, Knut Väänänen sekä Lauri ja Jooseppi Miettinen. Knut Väänänen oli ottanut siltaurakan hoitaakseen korvausta vastaan. Urakkaan kuului myös sillan hoito kymmenen seuraavaa vuotta.[9] Korjauksesta jäänyt puutavara ei ollut siltavoudin mukaan Väänäsen omaisuutta. Kiista osoittaa, puutavara oli pöljäläisille arvokasta, vaikka kuvernööri pitikin savolaisia tuhlareina.

Kasken poltto näkyy myös käräjillä Esimerkiksi vuonna 1862 torppari Taavetti Launosen kaski tilan Pöljä 22 mailla levisi Pöljän Puustellin niitylle. Kaskenpolttopäivänä oli ollut kova tuuli. Launonen oli laittanut tulet yhdessä mäkitupalainen Benjamin Vainikaisen kanssa. Launosen mielestä kyseessä oli vahinko, josta ei voi syyttää ketään.[10] Pöljän Puustellin niittyä oli Pitkänjoen rantamilla.

Eli Pöljällä kalastettiin intensiivisesti, niitettiin luonnonniittyjä ja kaskettiin peltoviljelyn ohella 1800-luvun puolivälissä. Rajanveto yksityisen maanomistuksen ja yhteisen käyttöoikeuden välillä oli käynnissä. Karja laidunsi varsin vapaasti kylän alueella. Talolliset laittoivat vielä 1900-luvun vaihteessa kuulutuksia lehtiin, ettei heidän maillaan saa laiduntaa vapaasti.

Lähdeviitteet ohjaavat Tuomiokirjahaun sivuille, jossa hakusanana käytetty Pöljä.

---

[1]Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1850-1850 KO a:30, 503

[2] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1861-1861 KO a:41, 1148

[3] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1862-1862 KO a:6, 280

[4] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1814-1814 KO a:18, 836

[5] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1850-1850 KO a:30, 503

[6]Soininen, Vanha maataloutemme: maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle, 299

[7] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1841-1841 KO a:21, 87

[8] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1830-1830 KO a:10, 176

[9] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1831-1831 KO a:11, 512

[10] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1862-1862 KO a:42, 555

Matti Savolaisen kova kohtalo Kuopion tammimarkkinoilla 1835

Lähtö Kuopioon talvimarkkinoille. Pohjois-Karjala, Nurmes.
Kuva Viktor Barsokevitsch, Kuopion museo.

Kuopion tammimarkkinat olivat suurtapaus koko Itä-Suomessa, sinne kiirehdittiin Pöljältäkin kauppaamaan vuoden tuottoja. Matti Savolainen Paavolan talon leski-isäntä oli lähtenyt myös markkinoille. Mahdollisesti hän meni sinne hevoskaupoille. Valitettavasti hän joutui kaupungissa niin pahasti hevosen tallaamaksi, että hän kuoli sinne.

Matin puoliso oli ollut ollut Kaarina Halonen (s.1795). Kaarina oli kuollut vuonna 1833. Talo jäi nyt hänen pojalleen Aatami Savolaiselle ja hänen puolisolleen Karoliina Toivaselle. Surullinen tapaus sai lukemaan kuvauksia Kuopion markkinoista. Ohessa hiukan lyhennelty kuvaus menosta ja meiningistä 1860-luvulla, jolloin kertojan mukaan meno oli kovasti hiljentynyt. Omissa mielikuvissani Kuopion tammimarkkinoilla oli vetovoimaa vielä 1970-luvullakin niin, että kaupunkimatkat Pöljältä satutettiin niiden aikaan, jos se oli mahdollista.

Talvinen tie ja matkalainen. Viktor Barsokevitsch.
Kuopion museo.

Kuopion tammimarkkinat 1861 sanomalehti Tapion kuvaamana:

Kuopion talvimarkkinat ovat jo vanhastaan maasamme tunnetut; on niihin ennen usiammista Suomenniemen kaupunneista ja maakunnista, vieläpä Venäeltäki, kokoontunut väkeä niin läämältä, että pienimmätki hökkelit ovat olleet pistetyt täyteen kuin riihet. Siitäpä kuopiolaisillekin hyvä tulo, kun huoneistaan, varsinkin puotiloista ovat saaneet erinomaisen kalliin vuoron eli hyyrin.

Silloin nimittäin toivat merikaupunkien kauppamiehet tänne ulkomaan tavaraa, käsityöläiset kaikenlaisia teoksiansa, talonpojat maan- ja metsänviljaa ja kauniita hevosia, ja venäläiset helppoa tavaraa, jota sitten myötiin, ostettiin ja vaihettiin. Mutta nyt ovat Kuopion markkinat kitistyneet kuin pyrähtävä pyy. Monen vielä haluttaisi vanhan tavan mukaan tänne lähteä, mutta niin vieraat kauppamiehet eli ulkolaiset, niin kuin niitä täällä kutsutaan, että käsityöläiset valittavat ei enää kannattavan tänne etäältä matkustaa – arvattavasti sen vuoksi, että kuopiolaiset ovat jo tottuneet itse ulkomailta hankkimaan tavaraa tahi omilla käsillänsä kelvollista työtä tekemään.

Eino F. Rissanen, Markkinaväkeä, 1963.

Kauppamiesten ja käsityöläisten tavaraa ei viime markkinoilta puuttunut; sitä oli tänne vedetty monelta haaralta: Kajaanista, Oulusta, Raahesta, Kokkolasta, Pietarsaaresta, Tampereelta, Joensuusta; Viipurista, Helsingistä, ynnä muista yhteensä 16 kaupungista, paitsi Pietarista. Varsinkin oli puuteosten (puukäsitöiden) puute erittäin tuntuva siitä syystä, sillä tämän tienoon miehet eivät ole juuri käsistään erittäin tekeviä – aika menee monelta tyhjän toimittamisessa ja uunilla maatessa.

Kuopion markkinoita luulemme kuitenkin paraastaan hevosmarkkinoiksi. Talolliset näillä main kasvattavat hevosiaan paremmin kuin lapsiansa. Siis on markkinoilla nähtävä, että hevoset enimmiten ovat kauniita ja jaloja, mutta heidän omistajansa kovia ja kavaloita. Sitä ei pidetä vikanakaan, jos tuttu tuttavansa, veli veljensä hevoskaupassa pettääpi – ja kun nuo venäin herrat tulevat täältä hevosia ostamaan, niin katsotaan perin mukavaksi tavaksi pistää hevosten kunnollisuutta tutkivan kouraan joku punalaita (seteli), että he hevosta kiittäisivät ja siitä niin muodoin saataisiin korkea hinta.

Vaikka markkinoita pidettiin melkein koko viikko, ei sillä aikaa ilmoitettu yhtään erikoisempaa rikosta. Ei varkauden, ei juopumisen, ei tappelun nimellä ollut mitään mainittavaa. Oli vaan näpistelemistä, maistamista ja jotain toranalkua – kohtuutta kaikissa! Ei toki kaikissa: riettautta, kortinlyöntiä ja petosta harjoitettiin niin kuin ennenkin, vaikka se, kuten tarve vaatii muka tapahtuu kaikessa salaisuudessa.

Haureliaampaa (syntisempää) kansaa ei paljon löydä kuin näillä main. Kortinlyöjiä kokoontuu näille markkinoille sekä herroja ja talonpoikia: vaarallisimmassa sattumuspelissä pannaan muutamassa minuutissa satoja ruplia menemään. Sitä tekivät näillä markkinoilla ylhäisemmät ja alhaisemmat.

Markkina-aikana oli halullisille soveliaampiakin huvituksia tarjona. Rovanberin näytelmäjoukko koetti Rahikaisen näytelmähuoneessa joka ilta levolle väsyttää sekä itseään että muita: huonot olivat hänellä markkinat samoin kuin edellinenkin oloaika. Suurempi oli väenliike Sohlbergin kuva-näytelmä-huoneessa, ihastellen sanoi muuan ukko sisään pyrkiville ”ei kometiioista (komedioista) ennään tarvitse parempiin mennä, kuin sinne männöö!”

Hojakka eli karusell, joka oli toisella puolen kauppatoria pihaan ajettu, ei näyttänyt olevan niinkään mieluinen, paha oli pakkasessa ruveta peurain ja puuhevosten selässä pyörimään. Kun tähän vielä lisätään, että väkijoukossa kuului joku kulkulainen kantourkuja eli posetiivia vinguttavan ja että taloissa kulki muuan vaimonpuoli Lohtajasta tyttärensä kanssa, jotka aika mukavasti lauloivat ja kanteletta soittivat – niin ovat markkinahuvitukset kaikki nimitetyt.

Nyt ovat markkinat puuhinensa ja huvituksiensa ohitse menneet, Kuopiossa on taas päästy asemillensa ja itse kukin elää entistä elämäänsä: toimittaa mitä voi ja lystäilee kuten halu pitää.

Heikki Väänänen, neljäs vasemmalta, on palannut markkinoilta
kotiinsa Kolmisopen Peltolaan talvella 1902. 
Siilinjärvi.

Tapio 26.1.1861 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/441603/articles/81617656

Helsingfors Tidningar 14.3.1835 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/386058/articles/81617657

Maaninka kuolleet 1807-1842 (AP I F:2) 1835; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40760&pnum=140

Maaninka lastenkirja 1832-1842 (AP I Ab:5) Sivu 578-579 Pöljä 10 fd 6; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40717&pnum=293

Maaninka rippikirja 1832-1844 (AP I Aa:10) Sivu 329 Pöljä 10; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40645&pnum=333

Räsänen, Riitta (toim.), Savo ja sen kansa

Perinnealbumi, vanhat valokuvat kertovat, Pohjois-Savotoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40645&pnum=333

Lapsenruokkoja ja sikiönlähdetystä – ankaran sukupuolimoraalin kääntöpuoli

 

Näkymä Pöljän kylälle 1910-luvulla. Kylän taloista oli suora
näköyhteys melkein kaikkiin pihapiireihin 1850-luvulla.

1800-luvun puolivälin Pohjois-Savossa elettiin vielä ankaran kirkkokurin maailmassa. Sukupuolisuhteet olivat sallittuja vain avioliitossa eläville miehille ja naisille. Avioliittoon pyrkiminen oli normi, johon yltäminen on kirjattuna kirkon asiakirjoihin avioliittoon kuulutettujen, vihittyjen ja lastenkirjojen merkinnöissä.

Se toinen puoli tarinaa kerrotaan oikeuden pöytäkirjoissa ja rippikirjojen pienellä kirjoitetuissa huomautuksissa salavuoteudesta, maksetuista sakoista ja merkintöinä aviottomista lapsista. Seuraavassa kerron Pöljän kylältä muutaman oikeustapauksen, jossa valottuu 1800-luvun kyläyhteisöille tyypillisiä ilmiöitä. Pöljän kylä ei varmastikaan poikennut mitenkään seutukunnan muista kylistä, kirkkokuria noudatettiin yhtä hyvin tai huonosti niin täällä kuin muuallakin.

Tilallinen Pekka Pöljältä oli seurustellut Hakkaralan kylästä kotoisin olevan talollisen tyttären, Helenan kanssa. Suhteesta syntyi lapsi 1857. Kun Pekka ei halunnut ottaa vastuuta lapsesta, Helena haastoi hänet käräjille 1858. Helenalla oli todistajana renki Matti Miettinen. Matti kertoi nähneensä, että Pekka oli vieraillut usein kantajan luona ja maannut alasti Helenan vuoteessa. Myös toinen todistaja piti varmana, että Pekka on lapsen isä.

Oikeus oli samaa mieltä. Molemmille määrättiin sakkoja salavuoteudesta. Pekka määrättiin maksamaan kolme tynnyriä ruokaviljaa vuodessa lapselle, kunnes lapsen voi katsoa pärjäävän omillaan. Asian voisi ajatella tulleen loppuun käsitellyksi, mutta kolme vuotta myöhemmin 1861 käräjillä Pekka pyysi ruokon lopettamista. Hän halusi ottaa lapsen mieluummin hoitoonsa. Pekka oli solminut avioliiton 1860. Helena ei halunnut luovuttaa lasta ”vihaiseen” hoitoon. Oikeus ei suostunut Pekan pyyntöön, mutta siirsi asian seuraavaan istuntoon.

Talvikäräjille 1862 Pekka oli kutsunut perhe-elämästään todistamaan rengin vaimo Helena Heikkisen. Heikkinen kertoi Pekan Anna-vaimon olevan rauhallinen ja kunnollinen ihminen. Toisena todistajana piika Helena Mätä katsoi myös Pekan elävän hyvää ja sopuisaa elämää vaimonsa kanssa. Lisäksi Pekka oli ottanut hoitaakseen sairaan siskonsa. Todistuksista huolimatta lapsi jäi äidille ja lapsen elatus voimaan.

Maaningan lastenkirjan mukaan Pekalle ja Annalle ei syntynyt yhteisiä lapsia.

Niskalan talo Pöljällä 1900-luvun alkupuolella. Kylässä valta
oli talollisilla, jotka olivat työnantajia, lautamiehiä,
 kirkkoneuvostonja sittemmin kuntien toimielinten jäseniä.

Piika Wilhelmiina Kejoselle oli syntynyt avioton lapsi Karoliina 17.8.1848. Syyskäräjillä 1848 Wilhelmiinaa edustanut isä, Aaro Kejonen kertoi, että tilallinen Olli Kekäläinen Kolmisopelta oli lapsen isä. Olli oli luvannut mennä naimisiin Wilhelmiinan kanssa. Olli Kekäläinen oli paikalla oikeudessa. Hän kertoi pariskunnan menevän naimisiin ja samalla hän tunnusti lapsen omakseen. Wilhelmiina Kejonen ja Olli Kekäläinen vihittiin Maaningalla 26.7.1849. Mitenkään kiireellisenä Olli ei näytä avioliiton virallistamista pitäneen, koska vihkiminen tapahtui vasta lähes vuoden lapsen syntymän jälkeen. Kihlautuneiden sukupuolista kanssakäymistä ei yhteisössä yleensä paheksuttu, vaikka se kirkkokurin näkökulmasta olikin luvatonta.

Piika Lovisalle syntyi lapsi, jonka isäksi hän käräjillä nimesi talollisen Pekka K:n. Todistajana Pekka Takkunen kertoi pariskunnan maanneen alasti yhdessä kuin aviopari ikään. Wilhelmiina Rautiainen sanoi kuulleensa, että Pekka K on luvannut huolehtia lapsesta. Pekka kiisti isyytensä, mutta oikeus ei häntä uskonut. Ruokot määrättiin ja molemmille tuli sakot salavuoteudesta.

Oikeusjutuista tulee nopeasti selväksi, että 1800-luvun puolivälin Pöljällä ei mikään pysynyt salaisuutena pitkään. Asuttiin yhteisissä huoneissa, saunottiin yhdessä ja väki liikkui töidensä takia eri puolilla kylää. Juorut levisivät nopsasti.

Piika Annan ja lampuoti Jussin oikeudenkäynnin loppuratkaisua ei löytynyt, mutta Anna oli haastanut Jussin käräjille. Lapsi oli syntynyt 1848. Piika Loviisa Kejonen oli nähnyt pariskunnan nukkavan yhdessä, samoin kertoi loinen Maria Pylkkönen. Jussi sanoi, ettei tehnyt sängyssä mitään sopimatonta. Kun todistajatkaan eivät voineet varmaksi väittää luvattomista teoista, niin asia siirrettiin seuraaville käräjille. On totta, että ihmiset saattoivat nukkua samoissa sängyissä ihan viattomastikin, koska varsinkin talvisin taloissa elettiin kovin ahtaasti. Tämä elatusjuttu jäi avoimeksi.

Naiselle oli tavattoman tärkeää saada elatus lapselle, sillä yksin lapsen kasvattaminen ja elättäminen oli hyvin vaikeaa. Asiaan liittyi vielä häpeä, jota naiset usein yksin kantoivat. Tilanne sai miettimään muitakin ratkaisuja.

Savutupa. 
Pöljän kotiseutumuseo.

Vuonna 1856 käsiteltiin Kuopion syyskäräjillä epäiltyä sikiönlähdetystä Pöljällä. Piika N.N. oli tullut raskaaksi sopimattomasta suhteesta renki Pekkaan. N.N. oli 32-vuotias nainen, joka oli työskennellyt piikana leski Maria Halosen taloudessa sekä Jussi Toivasella. Nimismies oli aloittanut tutkinnan asiassa, koska seudulla oli alkanut liikkua puheita sikiönlähdetyksestä.

Monet kylän naiset olivat saunoneet yhdessä ilmiannetun kanssa. Useampi todistaja kertoi, että he olivat havainneet ilmiannetun ulkomuodossa muutoksia, jotka viittasivat siihen, että hän odotti lasta. Lisäksi N. N. oli itsekin valitellut raskausvaivoja ja kertonut ainakin kolmelle todistajalle olevansa raskaana. N.N. oli myös kertonut suhteestaan Pekkaan. N.N. oli ymmärtänyt olevansa raskaana ”ensimmäisenä maaliskuun maanantaina”.

Loinen Stiina Hakkarainen kertoi, että N.N. oli kysynyt häneltä konsteja, miten lapsesta pääsi eroon. Todistaja sanoi varoitelleensa edes puhumasta sellaisia.

Kesällä N.N. hävisi palveluspaikastaan Jussilasta. Hän viipyi poissa viikon. Palatessaan hän oli kalpea ja huonovointinen, kertoi saaneensa keskenmenon. Oikeus pohti nyt isolla joukolla, oliko N.N. teettänyt laittoman sikiönlähdetyksen vai oliko kyseessä luonnollinen tapahtuma.

N.N. kertoi lähteneensä Maaningan kirkolle, käyneensä kirkossa ja menneensä sitten tapaamaan äitiään Käärmelahteen. Siellä hän oli tullut sairaaksi Kimingin torpassa, jonne oli mennyt kylään sisarpuolensa kanssa. Jussi Toivanen kertoi oikeudessa, että ennen katoamistaan N.N. oli puhunut ”itsensä tuhoamisesta” eli N.N. oli ollut hyvin ahdistunut ja levoton.

Sikiönlähdetys oli hyvin vakava rikos. Siitä joutui vankilaan niin raskaana ollut nainen kuin raskaudenkeskeytyksen tekijäkin. Tämä oikeusjuttu jäi sikäli kesken, ettei 11.10.1856 oikeudenkäynnin asiakirjoja ollut saatavilla. Kirkonkirjoista kuitenkin näkyy, että N.N. ei saanut tuomiota sikiönlähdetyksestä. Ainoana merkintänä hänellä kulki mukana ”sakot salavuoteudesta”. N.N. näyttäisi jatkaneen elämää Pöljän taloissa piikana normaalisti.

Renki Pekka ei tullut oikeudenkäynteihin, vaikka hänet oli sinne määrätty.

Naiset voittivat yhtä lukuun ottamatta kaikki tähän mennessä löytyneet lapsenruokkojutut, yksi juttu jäi epävarmaksi. Ehkäpä naiset, jotka uskalsivat kanteen nostaa olivat varmoja näytön riittävyydestä.

Jokaiselle sukututkijalle on tuttua, että syntyneiden kirjoja tutkiessa maininta ”äpärä” tulee vastaan. Usein niissä oli kuitenkin kysymys siitä, että avioliiton virallistaminen oli viivästynyt. Esimerkiksi isotätini sai ensin ”äpärän” ja meni vasta myöhemmin naimisiin (1880-luku). Mummoni oli viimeisillään raskaana, kun avioliitto solmittiin (1914). Kyläyhteisö hyväksyi kihlaparin suhteen, kun oli olemassa tieto tulevasta avioliitosta. Tämä saattoi joskus saada naisen aloittamaan suhteen, josta ei sitten seurannutkaan avioliittoa. Mutta näyttäisi kuitenkin siltä, ettei miestenkään ollut ihan helppo vastuitaan paeta kyläyhteisön valvovan silmän alla.

Avioliitto oli hyvin vakava asia. Brita Toivanen Pöljältä ja Henrik Ollikainen Lapinlahdelta olivat sopineet avioliitosta, heidät oli kuulutettu Maaningan kirkossa. Vuonna 1850 käytiin oikeutta siitä, että sovittu avioliitto ei ollut toteutunut. Henrik Ollikainen halusi oikeuden päätöksen siitä, että hän on vapaa uuteen avioliittoon.

Britan isä Wilhelm Toivanen piti tyttärensä kunnian puolta ja vaati avioliittoa toteutettavaksi, hänen mukaansa Henrik oli maannut kihlattunsa. Loppujen lopuksi 1851 oikeuteen tuotiin pariskunnan yhteinen todistus.

Sitten kun Maaningan kappelissa on meitä allakirjottajain edellä kolmesti Cristilliseen avioliittoon kuulutettu olemme me kuitenkin keskenämmä suostuneet tätä meidän naimiskauppaamme purkamaan ja koska me yhdessä molemmat olemme tulleet kylmäkiskoiseksi tässä asiassa, niin me yhdessä tahdomme vastata niistä ulosteoista kuin erokirjan hankinta Korkeasti kunnioitetulta konsistorilta myötänsä tuopi. Ynnä myös todistamme ettemme ole luvatonta yhteyttä eli kanssakäymista välissämme pitäneet. Pöljällä torstaina 14.2.1851.

Asiakirjan olivat allekirjoittaneet Brita Toivanen ja Henrik Ollikainen sekä Britan isä Wilhelm Toivanen. Wilhelm antoi naimiskaupan purkuun suostumuksensa. Lisäksi paikalla olivat ulkopuolisina todistajina Aaro ja Taavetti Miettinen.

Tämän kirjoituksen taustakirjallisuutena olen lukenut Pasi Saarimäen tutkimusta Naimisen normit, käytännöt ja konfliktit: esiaviollinen ja aviollinen seksuaalisuus 1800-luvun lopun keskisuomalaisella maaseudulla. Se käsittelee hiukan myöhempää aikaa kuin ohessa esitellyt oikeustapaukset, mutta antaa kuitenkin pohjaa tarkastelulle. Normi oli avioliitto ja sen piiristä poikkeavia asioita käsiteltiin usein käräjillä.

Vuoden 1890 lopussa Suomen vankiloissa istui 215 naista tuomittuna lapsenmurhasta tai yrityksestä siihen sekä kuolemantuottamuksesta sikiölle. Ankaran kirkkokurin synkin puoli liittyi epätoivoisiin tekoihin, joita naiset tekivät häpeän ja näköalattomuuden keskellä. Vuonna 1857 käsiteltiin Kuopion käräjillä Kasurilassa tapahtunutta lapsenmurhaa. Siinä hyvin nuori piikatyttö synnytti yksin lapsen talvikylmään, jätti heitteille ja aiheutti siten lapsen kuoleman.

Lapsenmurha tai raskauden keskeyttäminen koettiin aikalaisten mielissä hirveänä tekona, mutta samalla jo tuolloin varsin laajasti ymmärrettiin tekojen tausta. Muun muassa Minna Canth kirjoitti aiheesta näytelmässään Anna-Liisa.

Lähteet

Pasi Saarimäki, Naimisen normit, käytännöt ja konfliktit https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/23241

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:30, 18 (879)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:31, 19 (568)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:36, 1 (1527)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:36, 1 (1520)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:28, 291 (1135)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:42, 84 (75)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:41, 79 (1167)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:42, 487 ((355)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:38, 120 (97)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:42, 84 (95)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:37, 1 (2)

Maaningan kirkonkirjat

Vankeinhoitohallituksen kertomus vuodelta 1890 https://www.doria.fi/handle/10024/154654

 

 

 

 

 

Pöljän kyläläisten elämää 1800-luvulla tuomiokirjojen valossa

 

Pulasteen talo ja Pöljän kylä 1910-luvulla.

Kansallisarkisto on digitoinut tuomiokuntien asiakirjoja. Niiden avulla on mahdollista tutustua esimerkiksi vuosien 1800-1875 Kuopion tuomiokunnan oikeustapauksiin. Aineistosta voi hakea tietoa asiasanoilla, sukunimillä, paikkakunnan mukaan jne.[1] Tekoäly on opetettu lukemaan käsin kirjoitettuja tekstejä ja se muuntaa ne varsin luettavaksi ruotsiksi. Näin harrastajakin saa selvää koukeroisesta käsialasta.

Valtaosa Pöljän kylän ihmisiin liittyvistä asiakirjoista käsittelee kyläläisten taloudellisia suhteita, kuten lainhuutoja, kauppakirjoja, velkojen perintää. Maanomistusriidat käsiteltiin maaoikeuksissa, joten niitä ei tässä aineistossa ole. Erityisesti velka-asioita näyttäisi olevan paljon. Koska pankkilaitosta ei ollut, niin tilalliset lainasivat tarpeisiinsa toisiltaan rahaa. Syntyi monimutkaisia taloudellisia suhteita sukujen välille ja niitä jouduttiin setvimään oikeudessa.

Vuoden 1834 talvikäräjissä Kuopiossa pöljäläinen tilallinen Pekka Kejonen (s. 1776) peri velkaa Antti Happoselta Hamulan kylältä. Pekasta oli tullut veljensä lasten holhooja, kun Aatu Kejonen kuoli Oulussa 14.4.1832. Aatu oli ollut urakoimassa kirkkorakennusta Oulussa ja velkaantunut siellä. Rahaa tarvittiin, ettei Pekkakin menettäisi tilaa.[2] Pekka ajoi asiaa veljensä lasten ja lesken, Liisa Karhusen puolesta.

Happonen oli lainannut Kejosilta vuonna 1830 300 riikintaalaria, josta oli vielä maksamatta osa. Pekka Kejonen katsoi, että velka oli ulosotettavissa Aatun kuoleman vuoksi. Koska velkaa oli lyhennetty, antoi oikeus Happoselle vielä aikaa maksaa loppuvelka seuraaville käräjille asti.[3]

1800-luvun alku oli varmasti kovaa aikaa Pöljänkin tilallisille. Isojaon valmistuminen oli vienyt yli 20 vuotta. Siitä aiheutui kuluja osakkaille. Kun vielä Suomen sota kulki kylän yli 1808-09, niin eipä ihme, että velkakierteitä syntyi.

Kun Pöljällä aloitettiin isojako 1785, niin kylällä oli isäntinä Väänäsiä, Toivasia, Kejosia, Savolaisia ja Miettisiä. Kruunun virkataloa, puustellia hallinnoi silloin Lorenz Orbinski.

Vuonna 1856 Pöljän kylän taloja omistivat seuraavat tilalliset. Nimen jälkeen talon numero.

Antti Väänänen (1), kuudennusmies Pekka Väänänen (2), Staffan Väänänen (3), Antti Niskanen (4), Jussi Savolainen (5), Jussi Raatikainen (6), Antti Niskanen (7), Fredrik Niskasen leski (8), Aatu Toivanen (9), Abram Savolainen (10), Samuel Savolaisen leski (11), Jussi Toivanen (12), Pekka Heikkinen (13), Jussi Rissanen (14), Aatu Savolainen (15), Mikko Holopaisen leski (16), Pekka Sonnisen leski (17), Pekka Miettinen (18), Pekka Halonen (20), Lauri Koistinen (22). Pöljän puustellin vuokraajina olivat Pekka Halonen ja Pekka Leskinen.[4]

Kejosten ote tiloistaan, joita alun perin heillä oli kolme, oli kirvonnut. Samoin Miettisten ja Toivasten maanomistus oli hiipumassa. Tilallistenkin elämä oli epävarmaa, koska taudit kaatoivat nuortakin väkeä ja katovuodet olivat kovin tavallisia.

Pöljäläiset eivät varastaneet toisiltaan, jos tuomiokirjoja uskaltaa niin tulkita. Varkausjuttuja ei juuri tule vastaan. Vuonna 1827 loinen Taavetti Mielonen Pöljältä oli tuonut maanantaina Pöljän myllylle puoli säkkiä ruista, joka oli heti jauhettu. Mielonen oli jättänyt jauhot myllylle hakeakseen ne seuraavana maanantaina. Myllyn omistivat tuolloin Lauri Roivainen ja Pekka Roininen Kasurilasta sekä Fredrik Toivanen Pöljältä.

Kun Mielonen tuli hakemaan jauhojaan, niin jauhosäkki oli kadonnut. Oikeudessa Lauri Roivaista edusti Taavetti Roivainen. Roivaiset kertoivat jauhosäkin olleen myllyllä vielä perjantaina. Viikonlopun aikana myllyn yläovi oli lukittu, mutta myllyyn pääsi ryömimällä vesihuoneen kautta. Syyskäräjillä myllyn omistajat vakuuttivat, että he eivät ole Mielosen jauhoja varastaneet, mutta he korvasivat myötätunnosta köyhäksi tiedetyn Mielosen menetyksen.[5]

Kylän sosiaaliset jännitteet näkyivät riidassa kalastusoikeudesta. Ennen isojakoa kylien irtain väki ja torpparit olivat saaneet käyttää kylän yhteiskäytössä olleita metsiä ja kalavesiä ainakin jonkin verran. Vuonna 1835 Hamulan, Hakkaralan ja Pöljän jakokuntien isännät hakivat oikeudesta kalastuskieltoa kylien loisille ja torppareille Pöljän ja Kevättömän järvillä. Oikeus suostui isäntien tahtoon.[6] Kalastuksella oli suuri merkitys ruokataloudessa, kun pelto ja kaski joskus petti. Isojaosta hyötyivät eniten tilalliset, irtaimelle väelle uuden tilanteen hyväksyminen oli vaikeaa.

Veneliiteri ja nuottakota Tuovilanlahdessa Maaningalla.
Kuva Ahti Rytkönen, Museovirasto.

Eikä tilallistenkaan ollut helppoa luopua entisistä oikeuksistaan. Vuosina 1855-56 Pöljän ja Hamulan talolliset koettivat saada vahvistettua kalastusoikeutensa Sulkavajärvellä. Se oli vaikeaa, kun talojen maat eivät yltäneet Sulkavajärven rantaan. Eivätkä Hamulan ja Pöljän isännät järvelle päässeet, vaikka perinnäistapa sellainen oli ollut. Sulkavajärvi kuului Kasurilan jakokunnan käyttöön.[7]

 

Pöljänjärvi ja lato kuutamossa.
Kuva Hannu Väänänen.

---

[1] Tuomiokirjahaku https://kansallisarkisto.fi/-/tuomiokirjahaku-uudistui-nyt-voit-tehda-kokotekstihaun-yli-kolmeen-miljoonaan-kasin-kirjoitettuun-sivuun

[2] Tuomiokirja 1833 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700714/pages/505?t=Petter%20Kejonen%201833

[3]Tuomiokirja 1834  https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700714/pages/503?t=Petter%20Kejonen%201833

[4] Tuomiokirja 1856 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700734/pages/1020?t=P%C3%B6lj%C3%A4

[5] Tuomiokirja 1827 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700708/pages/169?t=P%C3%B6lj%C3%A4

[6] Tuomiokirja 1835 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700715/pages/585?t=P%C3%B6lj%C3%A4

[7] Tuomiokirja 1855 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700733/pages/1001?t=P%C3%B6lj%C3%A4, Tuomiokirja 1856 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700734/pages/1532?t=P%C3%B6lj%C3%A4

Talollisen poika Aatu (Adam) Toivanen ilman maita ja mantuja - Amerikkaan vai Iisalmeen?

 

Jussila, sittemmin Vilhola 1930-luvulla otetussa kuvassa.
Talon rakennuskanta lienee uudistunut lähes täysin 1900-
luvun alusta. 

Adam (Aatu) Wilhelm Toivanen syntyi Pöljällä Jussilan talossa (nro 9) 30.3.1889. Hänen isänsä oli talollinen Aatami Toivanen (s. 15.12.1845) ja äitinsä Wilhelmiina Toivanen (s. 6.8.1863). Jussila oli iso talo, 1900-luvun vaihteessa perhe omisti myös Savolan tilan (Pöljä 12). Aatamin isä oli Wilhelm Toivanen (s.1798) ja äiti Hedvig Lovisa Halonen (s. 1804) molemmat Pöljältä. Aatami omisti puolet Jussilan tilasta, toisen puolen omisti Maria Toivanen. 

Toivasten suku oli muuttanut Pöljälle 1700-luvun alussa, suvulla oli hallussaan myös Toivola (Pöljä 7, nykyisin Pulaste). Poika syntyi siis pitkään tilallisena eläneeseen sukuun. Jotakin dramaattista tapahtui kuitenkin vuosisadan vaihteessa Pöljän Jussilassa.

Olen kirjoittanut Jussilan tilasta ja Aatami Toivasesta blogitekstissä Adam Toivanen hakee lainaa Waltionkonttorilta. Tila oli pinta-alaltaan suuri, peltoja ja niittyjä oli yllin kyllin, mutta silloinen isäntä Aatu Wilhelm oli ajautunut vaikeuksiin ja velkoihin. Hän joutui myymään tilansa Nestori Haloselle. Perhe muutti Syrjämäen torppaan samalla kylällä.

Toivasten perhe, johon kuuluivat vanhempien lisäksi Yrjö Weikko (1895), Terttu (1898), Laina Helga (1904), Eva (1908), Heta (1886), Aatu Wilhelm ja Ferdinand (1892) muutti vuonna 1910 Iisalmelle. Aatu Wilhelm Toivanen oli hakenut Amerikan passia varten todistuksen Maaningalta vuonna 1909. Tämän hetken tiedon mukaan hän ei kuitenkaan lähtenyt Amerikkaan.

Luuniemen saha Iisalmessa.
Iisalmen Kameraseura.

Aatu Wilhelm Toivasen vaiheista Iisalmessa tiedämme sen vuoksi, että hänet pidätettiin 5.6. 1918 Iisalmessa ja toimitettiin Kuopion vankileirille. Hän oli kuulunut paikalliseen punakaartiin, jolla ei kuitenkaan ollut aseita eikä oikein toimintaakaan. Hänet oli kuitenkin valittu Iisalmen punakaartin 6. plutoonan 11. osaton päälliköksi tammikuun lopussa 1918.

Kuulusteluasiakirjassa hän kertoo työskennelleensä viimeiseksi Iisalmen Nahkatehtaalla, sitä ennen kymmenen vuotta Iisalmen sahalla. Kuulusteltava asui tuolloin edelleen yhteisessä kodissa vanhempiensa kanssa osoitteessa Pohjolankatu 16.

Iisalmen Nahkatehdas Oy:n työntekijöitä 1910-luvulla.
Iisalmen Kameraseura.

Nämä tiedot vahvisti myös Iisalmen suojeluskunnan esikunta lausunnossaan, jonka se antoi 16.6. 1918. Esikuntaan kuuluivat ”Ylipäällikkö S. Sahlström, kasööri A. Lyytikäinen, wiskaali H. Vainikainen, insinööri Fr. A. Karvonen ja nimismies T. Meklin.

Aatu Toivanen oli liittynyt oman ilmoituksensa mukaan työväenyhdistykseen vuonna 1917 ja sitä ennen ollut sahatyöväen ammattiosaston jäsen. Suojeluskunnan esikunta antoi Aatu Toivasesta erittäin myönteisen lausunnon. Hänestä sanottiin mm., että hän ”on tehnyt yleensä kiitettävän vaikutuksen.”

Toivanen sai valtiorikosoikeudelta avunannosta valtiopetokseen kaksi vuotta kuritushuonetta ehdollisena ja kolmen vuoden koetusajalla. Lisäksi hän menetti kansalaisluottamuksensa kahdeksi vuodeksi. Tuomio oli lievä. Selvästikin Toivanen oli pikkutekijä Iisalmen punaisten toiminnassa.

Kuopion vankileiri 1918. 
Museovirasto.

Aatu näyttää palanneen Iisalmeen, josta muutti 29.12.1922 Iisalmen maaseurakunnan puolelle. Toivasen kohdalla seurakunnan pääkirjoissa kummittelee merkintä ”Amerika” 1910-1930. Hän oli varmuudella ainakin vuoteen 1918 Suomessa. Todennäköistä on, ettei hän koskaan lähtenyt Amerikkaan, vaikka passi olikin hankittu. Ainakaan hänen liikkeistään ei löytynyt tietoa siirtolaisrekisteristä yms. lähteistä.

Aatu asui elämänsä viimeiset ajat veljensä Ferdinand Toivasen taloudessa Sonnilan kylällä. Aatu Toivanen kuoli perheettömänä 7.10. 1960.

Joissakin lähteissä on väitetty, että Aatu Toivanen olisi osallistunut 1918-1919 Muurmannin legioonan toimintaan, mutta se näyttää hyvin epätodennäköiseltä.

Lähteet

Maaninka syntyneet 1833-1846 (AP I C:4) 1846 SSHY; http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40743&pnum=126 

Maaninka rippikirja 1843-1853 (AP_2 I Aa:12)  Sivu 372 Pöljä 9 ;

SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40647&pnum=116 

Maaninka syntyneet 1881-1892 (MKO7-13 I C:7) Sivu 275 1889 maaliskuu huhtikuu ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=29919&pnum=139 

Maaninka rippikirja 1901-1910 (AP_1 I Aa:23)  Sivu 475 Pöljä 9 ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40662&pnum=480 

Maaninka muuttaneet 1905-1916 (AP I Ba:8, I Bb:10)  Sivu 67 1910 ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40736&pnum=70 

Iisalmen kaupunkiseurakunta rippikirja 1911-1920 (AP I Aa:5)  Sivu 439  ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=42054&pnum=433 

VRO  https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=4775056136&aineistoId=2661435552, https://digihakemisto.net/item/2630955760/8413410040/60

Kuopion aluerekisterikeskus, Aadam Wilhelm Toivasen virkatodistus 7.7.2023

Nykänen, Veli, Maaningalta Muurmannin radalle töihin ja legioonaan. Uutis-Jousi 17.5.2023.