Ei ainakaan kunnan elätiksi!

Pöljän kylä 1940-luvulla. 

Vanhoilla päivillään mummoni, Anna-Helena Roivainen sanoi joskus tuskastuneena, että hänet pitäisi viedä kunnalliskotiin. Lapsikin tajusi, että kunnalliskotiin joutuminen olisi suunnilleen pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Mihin perustui vuonna 1893 Nilsiässä syntyneen mummoni tieto kunnalliskodista pahana paikkana?

Sattumalta sain käsiini dokumentin, joka johdatti Helleena-mummon ahdistuksen jäljille. Vihkonen oli Köyhäinhoidon Piirimiehen Avustusluettelo, Atte Rautiainen. Pöljän köyhäinhoitopiiri muodostui Pöljän, Pohjolanmäen ja Hökösen koulupiireistä. Atte Rautiainen oli Siilinjärven kunnan huoltolautakunnan jäsen 1937-1940. Vihkonen sekä Siilinjärven kunnan köyhäinhoidon säilyneet asiakirjat avaavat karun näkymän suomalaiseen köyhyyteen 1930-luvulla.

Köyhäinhoidon järjestämisestä vastasi köyhäinhoitolautakunta (vuodesta 1937 huoltolautakunta). Lisäksi järjestelmään kuului ns. kaitsijoita. He valvoivat ja arvioivat tuen tarvetta alueellaan.  Vuosina 1926-1940 Pöljän piirin köyhäinhoidosta vastasivat Aarne Väänänen, Matti Pitkänen, Janne Holopainen, Aaro Rissanen, Otto Itäkallio ja Atte Rautiainen.

Atte Rautiainen perheineen 1939.

Köyhyys iski Pöljällä ja muuallakin, kun elämän riskit toteutuivat: sairaus, vanhuus, halvaus, aviopuolison kuolema, työttömyys, sokeus. Muitakin syitä oli. Ajan asenteista kertoo Atte Rautiainen arviot avun anojista: ”ovat huononlaisia ihmisiä, opettaneet laiskuuteen ja velttouteen poikansa”, avustuksen syy ”saamattomuus, osaksi laiskuus”, ”K.M. ei itse huolehdi perheestään, kuleksii maailmalla renttuilevaa elämää.” Silti apua annettiin.

Keuhkotauti oli tavattoman yleinen sairaus. Aten vihkosessakin on useita mainintoja keuhkotautia sairastavista avustettavista. Joka neljäs kuoli keuhkotautiin Pohjois-Savossa vuosisadan alussa. Siilinjärvellä oli Tarinaharjun keuhkotautiparantola, mutta sinne eivät kaikki päässeet.

Huoltolautakunta päätti maksusitoumuksista kokouksissaan. Näin toimittiin kaikissa sairauksissa. Eräällekin anojalle myönnettiin maksusitoumus lääninsairaalaan Kuopioon umpisuolen leikkaukseen. Kiireelliset tapaukset yritettiin tietenkin hoitaa. Maksusitoumus käsiteltiin myöhemmin.

Koko Suomi oli yhtä suurta sote-aluetta.

Siilinjärveläisiä sairaita kuljetettiin Kaatuvatautisten parantolaan Ouluun, Kuopion lääninsairaalaan, Ihotautiklinikalle Helsinkiin, kirurgiseen hoitoon Helsinkiin, ”hermotautisten" osastolle Helsinkiin, Niuvanniemeen ja Kortesjoen kaatuvatautisten parantolaan.  Harjamäen piirimielisairaala oli kunnassa, mutta säästösyistä kunta piti mielisairaitaan mieluummin kunnalliskodissa. Anomuksesta köyhätkin kuitenkin saivat erikoissairaanhoitoa.

Siilinjärveläisiä tuotiin Torniosta, Helsingistä ja Viipurista kunnalliskotiin, koska kotipaikka oli Siilinjärvi. Naapurikuntien kanssa riideltiin vaivaisista, joita jokainen kunta koetti sysätä toiselle.

Kunnalliskoti vihittiin käyttöön vuonna 1931. Komean näköinen rakennus kätki sisäänsä surkeita ihmiskohtaloita.

Siilinjärven kunnalliskoti 1931-76.

Köyhäinhoidon piiritarkastaja Tolonen puuttui toistuvasti kunnalliskodin puutteisiin: mielisairaat, lapset, keuhkotautiset ja vanhukset olivat samoilla osastoilla. Tunnelma ei ollut viihtyisä. Yli kaksivuotiaita lapsia sai lain mukaan pitää kunnalliskodissa korkeintaan kuuden viikon ajan. Esimerkiksi vuonna 1936 kunnalliskodissa oli 23 lasta.

Atte Rautiaisen vihkosessa on Luettelo Pöljän Huoltopiirissä Sioitetuista lapsista. Luettelossa on 23 lasta, jotka on sijoitettu pöljäläisiin sijaiskoteihin vuosina 1937-40. Listasta löytyi ukkini Kusti Roivainen, joka 1000 markan korvausta vastaan antoi kodin viisivuotiaalle tytölle. Tyttö eli sijaisperheessään kaksi vuotta. Tällä tarinalla oli onnellinen loppu, sillä lapsi pääsi Ruotsiin äitinsä luokse. Vuonna 1938 Siilinjärvellä oli 55 sijoitettua lasta. Kunnassa oli alle 10 000 asukasta.

Köyhäinhoidon piiriin joutunut ihminen menetti kansalaisoikeutensa. Hän ei esimerkiksi päässyt pois kunnalliskodista ilman lautakunnan suostumusta. Huoltolautakunta antoi varoituksia, määräsi työlaitokseen ja päätti sterilisaatioista. Vuonna 1937 sterilisaatiota haettiin seitsemälle talon asukkaalle.

Millaista apua oli saatavissa? Jauhoja, maitoa, rahaa, lääkärilippu, sairaalalupa, lapset huostaan, viljelyspalsta, siemenviljaa- tai perunaa, kunnalliskotipaikka. Kaksi avustuksen anojaa sai v.1926-1940 lehmän. Avustukset perittiin takaisin, jos avustuksen saajan tilanne parani. 

Pöljäläinen köyhyys oli keuhkotautia, yksihuoltajuutta, vammaisuutta ja vanhuutta. Ihminen menetti arvokkuutensa ja vapautensa, jos hän joutui turvautumaan köyhäinhoitoon. Mummoni ei koskaan ollut niin köyhä, että olisi tarvinnut kunnanavustuksia. Mutta hän oli elänyt ankaran köyhäinhoidon ajan ja pelkäsi kunnalliskotia 1970-luvullakin.

Ensimmäinen merkki hyvinvointivaltioajattelusta oli äitiysavustus. Sitä hakivat ja sen saivat myös äidit, jotka eivät olleet köyhäinhoidon piirissä. Äitiysavustusta annettiin vuodesta 1937 alkaen.

Lähteet: Köyhäinhoidon Piirimiehen Atte Rautiaisen Avustusluettelo. Köyhäinhoitolautakunnan pöytäkirjat 1925-29, Kunnalliskodin johtokunnan pöytäkirja 1932-1940, Siilinjärven kunnan arkisto.Kasurinen&Kasurinen, Siilinjärvi. Puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja kuvin.Valokuvat Lassilan ja Puustellin arkistot.

”Surkeutta, vaivaa, valitusta.”

”Jääkukat peittävät lasin, ne ovat rumia, tekevät pilaa kesäniitystä, kuoleman kukkaset. Kuura levittäytyy kuin rikkaruoho ikkunan puitteista hirsien saumoja pitkin seinälle. Pahin on ovi, sen raoista lumi työntyy sisään ja kehystää oviaukon kuin kalma, joka aikoo asettua torppaan asumaa.”  Näin miettii teoksessa Nälkävuosi Korpelan  torpan emäntä Marja. Marja jättää miehensä kuolemaan kylmään tupaan ja lähtee lasten kanssa kerjuulle. Tällaisten valintojen äärelle suomalaiset oli ajanut suuri katovuosi 1867.

Nälkävuonna 1868 maaninkalaisia kuoli ja haudattiin omaan kirkkomaahan 336. Vainajista 36 oli Pöljän kylän asukkaita. Lisäksi pitäjässä kuoli kerjäläisiä, joita on haudattu yhteishautaan. 

Maaningalla normaalikuolleisuus oli 70-120 henkilöä vuodessa. Pöljän kylällä kuoli tavallisena vuonna11-15 asukasta.

Vuoden 1865 väestötilaston mukaan Maaningalla oli kirjoilla 4608 asukasta. Väestö oli täysin maatalouden varassa. Karjatalous oli kehittymätöntä, pääasiassa viljeltiin ruista ja ohraa.

Viljan viljely oli säänvaihteluille arka elinkeino. Vuoden 1867 luonnonolot olivat lähes koko maassa vaikeat. Kevät oli myöhässä. Jäät lähtivät Kuopion korkeudella järvistä vasta kesäkuun puolivälin jälkeen. Toukotyöt päästiin aloittamaan poikkeuksellisen myöhään kesäkuun jälkipuoliskolla.

Lämmin jakso keskikesällä antoi toivoa sadon onnistumisesta. Syyskuun alussa iski pakkanen. Kuopiossa ilmestynyt Tapio kuvasi 14.9.1867 hallan vaikutusta täystuhoksi: "Kevät- ja juuri-touwot kaikki olivat menneet...". Voi vain kuvitella aikalaisten kauhun, sillä jo kaksi edellistä satovuotta olivat olleet huonoja. Kohti talvea lähdettiin Pöljälläkin monessa torpassa ja loisperheessä lähes tyhjin käsin.

Pettua, olkia, jäkälää ja heinävelliä

Keväällä 1868  sanomalehti Tapiossa annettin ohjeita hätäravinnon valmistamiseen.  Villiyrttiresepti vuodelta 1868:

”Velli laitetaan sillä lailla, että heinäjauhot keitetään vedessä juurikasvien kanssa, kaalijuuren, nauriin tahi potaatti – mitä vaan on -; siihen sitten pannaan suurukseksi 1/3 osa (heinäjauhojen suhteen) ruisjauhoja, ja vähä nuorta maitoa, jos on, sekä suolaa miten hyväksi nähdään. Vielä maukkaammaksi se tulee, jos lampaan rasvaa tahi muuta sen moista löytyy pantavaksi lisään.”

Ohjeeseen kuului ruista, maitoa ja rasvaa. Touko- ja kesäkuuta 1868 lähestyttäessä nuo ruoka-ainekset olivat tuhansille savolaisille tavoittamattomissa.

Suomussalmen matkailuinfo 2013. Heikki Aspegrenin kuva.

Omaiset kuvasivat kuolemaan johtaneen sairauden oireet papille joka teki "diagnoosin" ja kirjasi kuolinsyyn. Seudulla liikkui useita kulkutauteja, joiden erottelu toisistaan ei tietenkään tuolloin onnistunut. Todellinen tauti kuoleman takana jää usein arvoitukseksi.

Pöljän kylällä kuoli vuonna 1868 16 lasta. Maria Keijonen kuoli hivutustautiin, Johanna Lindunen hinkuyskään. Monen lapsen kuolinsyynä on tyyfus. Sillä tarkoitettiin joko lavantautia, pilkkukuumetta tai toisintokuumetta. 7-vuotias David Johan Heiskanen kuoli punatautiin.

Suurina kuolonvuosina silmiinpistävää on se, että aikuisväestöä kuoli enemmän kuin lapsia. Pöljälläkin kaikkina vuosina 1866-68 aikuisväestön kuolleisuus oli suurempi kuin alle 15-vuotiaiden. Greta Pitkänen kuoli halvaukseen 67-vuotiaana, 65-vuotias Kaisa Tuhkanen tyyfukseen, samoin Brita Lisa Launonen ja Anna-Liisa Karhunen. 63-vuotiaan Anna Ålanderin kohtaloksi koitui hermokuume, samoin Adam Hildusen ja Anna Lappeteläisen.

Parhaissa voimissaankin oleva aikuisväestö kaatui tautivuoteelle eikä enää noussut. Fredrik Keijonen ja Maria Hoffren kuolivat hermokuumeeseen, Aron Julkunen keuhkotautiin ja Krister Tissarinen vain 27-vuotiaana kuolioon. Renki Petter Savolainen kuoli “väkevistä juomista” saamiinsa vaivoihin. Olisiko nälkiintynyt nuori mies saanut viinaa jota elimistö ei kestänyt? Hätäruuista saatiin myrkytyksiä ja kouristuskohtauksia.

Vuosina 1866-68 Maaningalla kirjattiin 731 kuollutta. Normaalikuolleisuus olisi noin 300. Pitäjän kuolleisuus ei ollut mitenkään poikkeuksellinen. Synkempiäkin alueita oli. Oheisessa tilastossa on kuvattuna alkuvuoden 1868 kuolleisuus Pohjois-Savossa. Syksyllä tilanne alkoi kohentua, mutta esimerkiksi Maaningalla kuoli vielä syksyllä saman verran väkeä kuin normaalivuonna koko vuoden aikana. Uusi sato oli hyvä, mutta tuli silti monelle liian myöhään.

Kuopion lähikuntien kuolleisuus 1.1.-17.1868. Tapio 12.9.1868.

Lähteet: Kuolleet ja haudatut 1853-1869. Väkilukutilastot 1855, 1865, 1870.  Maaningan seurakunnan arkisto.   Tapio 1861-1868. Sanomalehtiarkisto. Oiva Turpeinen: Nälkä vai tauti tappoi? Kauhunvuodet 1866-68. Arno Forsius, Kuolinsyyt vuosien 1749-1877 väkilukutauluissa.http://www.saunalahti.fi/arnoldus/kuol_syy.html

Aki Ollikaisen vuonna 2012 ilmestynyt kirja Nälkävuosi on järkyttävä kuvaus kuolonvuosilta 1866-1868. Hieno pieni kirja, joka osittain innosti minua kirjoittamaan tämän blogin.

Sadepäivän ratoksi

Syyslomaviikolla sadepäiviä piisasi. Minua se ei kuitenkaan haitannut, sillä sain viettää niitä Nestori ja Helvi Halosen lämpimässä tuvassa. Oli hienoa tutkia talon asiakirjoja sadan vuoden takaa. Niitä oli säilytetty,  isoissa pöljäläisissä talossa oli itsetuntoa ja jatkuvuutta.

Vilholan tilan ja Harjun asujat ymmärsivät säilyttää asiakirjoja, koska elämä oli vakiintunut Pöljänjärven maisemaan. Naimakaupoilla ja sinnikkäällä työllä saatiin talo pysymään pystyssä ja samalla suvulla. Moni muu pöljäläinen ei ole niin onnekas. Valokuvat, asiakirjat ja kirjeet ovat kadonneet, ehkä lopullisesti.

Isän puolen sukuni on asunut Pöljällä ainakin sata vuotta. Mutta Roivaiset ovat olleet vuosisadan alussa maaseudun vähäväkistä joukkoa, torppareita, mäkitupalaisia ja itsenäistymisen jälkeen pienviljelijöitä. Ukkini Kusti Roivainen meni naimisiin Rytkölässä piikana olleen Anna Helena Sirviön kanssa 1914. Ahkeruudella ja riskinotolla perhe lunasti talon itselleen. Alkoi hidas sosiaalinen nousu. Vielä nuorena miehenä Kustikin kävi työväenyhdistyksen riennoissa, mutta Maalaisliittoa hän varmaan äänesti vanhemmiten.

Pienetkin häivähdykset menneestä, asiakirjat tai yllättävät valokuvat, innostavat minua. Esimerkiksi ”Luettelo Pöljän seudun kouluikäisistä ja nuoremmistakin lapsista vanhempain ja naapurien tietojen mukaan” ei vaikuta erityisen kiinnostavalta, mutta on se.

Maaningan kunnassa mietittiin koulupiirin jakoa. Pohjois-Pöljän lapsilla oli pitkä matka Pöljän kouluun eikä sinne kaikki mahtuneetkaan.  Niinpä piti kartoittaa tilanne. Luettelossa on lasten vanhempien nimi, asuinpaikka, ammatti ja lapsiluku. Ja sitten se omakätinen allekirjoitus! Asiakirja kertoo paljon 1920-luvun alun kylän nuorista perheistä ja kylän asukkaista.

Työväenyhdistyksen asiakirjat vuosilta 1906-1917 tempaavat mukaansa.  Alkuperäisen asiakirjan kieli, käsiala, kirjoitusvirheet  – kaikki siirtää lukijan aikamatkalle sadan vuoden taakse yhdessä hujauksessa. Ja taas yhä tutummaksi minulle käyviä nimiä kotikylältä. 

Pöljän työväenyhdistys kiellettiin 1930-luvulla kommunistisena järjestönä. Yhdistyksen paperit vuoden 1917 jälkeen on kadonneet. Olisi jännittävä tietää, kuka säilytti ja piilotti nämä pelastuneet asiakirjat.  Joskus nimi ”väärässä” paikassa saattaa  aiheuttaa hankaluuksia. Vapaa kansalaistoiminta ei aina ole ollut turvattua Suomessakaan.

 1990-luvulla sain tutustua Pöljän Lotta Svärd  –yhdistyksen papereihin. Ne oli piilotettu 1944 niin huolellisesti, että löytyivät vasta talon remontissa 50 vuotta myöhemmin. Hyvin harmittomia kuitteja, iltamatuottojen tilejä ja nimiä. Mutta Neuvostoliiton miehityksen pelossa ne piilotettiin.

Pelko oli muuten ihan perusteltu, sillä Neuvostoliitolla oli olemassa  suunnitelmia suojeluskuntalaisten ja lottien siirtämisestä leireille, jos Suomi antautuisi. Lottienkaan asiakirjoja ei hävitetty ja se on tärkeää. Yhdistysihmiset tiesivät työnsä arvon ja halusivat dokumenttien säilyvän. Miten muuten voisimme tutkia menneisyyttä?

Nyt pöydälläni on Pöljän maatalousnaisten pöytäkirja ja tilaisuuksien vieraskirja. Pöytäkirjat alkavat vuodesta 1974. Tämän yhdistyksen toiminta on jo minullekin tuttua eikä niin jännittävää. Mutta sadan vuoden päästä tämäkin kirja on valtavan arvokas. Siinä pöljäläisten naisten ahkera kotitalousharrastus ja sosiaalinen toiminta näkyy kauniisti ja kirkkaasti. Kylähistoriantutkijalle nämä aineistot ovat hienoa ajankuvaa jo nyt.

Nestori Halosella oli hallussaan Otto Itäkallion perintönä ”Köyhäinhoidon piirimiehen avustusluettelo”. Vihreään vihkosen on merkitty Pöljän kylän asukkaat, jotka saivat köyhäinapua 1930-luvulla. Lista ei ole pitkä ja avustukset ovat kovin vaatimattomia. Suurin osa avustuksen saajista oli naisia.

Mielenkiintoinen asiakirja, mutta nyt alkaa polttaa. Ollaankohan jo liian yksityisellä alueella? Kylähistoriassa on vaaranpaikkoja, sillä jo manalle menneiden kyläläistenkin yksityisyyttä on kunnioitettava. Tämän vuoksi köyhäinhoidon asiakirjoista ei saa julkaista muuta kuin tilastollisia tietoja. Köyhäinhoitoon pöljäläiset turvautuivat vain äärimmäisessä hädässä. Sen saaminen oli nöyryyttävää, koska tuolloin käsitys sosiaaliturvasta oli toinen. Avustus ei tosiaankaan ollut oikeus, vaan häpeä.

Nykyisin Pöljällä toimii kolme yhdistystä aktiivisesti:  Martat (vuodesta 1918),  Eräveikot ry (1958) ja Kyläyhdistys ry (2010). Toivottavasti sadankin vuoden päästä kylähistoriasta kiinnostunut tutkija tai harrastaja voi näiden yhdistysten dokumentteja tutkia.