Siilinjärveltä Stalinin vainojen uhriksi – Nousiaisen perheen ikitie

 

Siilinjärven asema 1902. Kuva Viktor Barsokevitsch, 
Kuopion kultt.hist.museo.

Otto Annanpoika Nousiainen (9.4.1870) ja Johanna Turunen (9.12.1882) menivät naimisiin Kuopiossa toukokuussa 1900. He saivat ensimmäisen lapsensa Otto Eliaksen samana vuonna. Pieni perhe oli asettunut Siilinjärvelle, Kasurila 3.[1] Otto oli radanrakentaja. Pariskunnan muutto Siilinjärvelle liittynee Kuopio-Iisalmi radan rakentamiseen. Ratatyö toi alueelle paljon näitä ”ratajätkiä” ja heidän perheitään. Usein kokonaiset perheet työskentelivät työmaan monissa tehtävissä. Työmaiden ydinjoukko oli arvostettuja ja hyvin palkattuja ammattimiehiä, jotka saattoivat luottaa aina uuteen urakkaan uudella ratatyömaalla. 

Otto Nousiainen oli kotoisin Karttulasta ja Johanna Turunen Leppävirralta. Pariskunta pysyi kirjoilla Siilinjärvellä, silloisessa Kuopion maalaiskunnassa aina vuoteen 1918. Perhe kasvoi: syntyivät Uuno Arvi, Aino Siviä, Yrjö. Tämän jälkeen perheeseen syntyi vielä kaksi lasta. Tauno Ilmari Teuvassa 1912 ja Veikko Ensio Kaukolassa 1915. Lasten syntymäpaikoista voi päätellä, että perhe liikkui työmaiden mukana eri puolilla maata, mutta henkikirjat pidettiin Siilinjärvellä.

Esikoinen Elias (1900) syntyi Siilinjärvellä (?) perheen ollessa töissä Kuopio-Iisalmi radalla, Uuno Arvi (1905) Elisenvaara-Savonlinna radalla, Aino Siviä (1908) ilmeisesti Tervolassa, kun rakennettiin Laurila-Rovaniemi rataa. Yrjö (1910) ja Tauno Ilmari Suupohjan rataa rakennettaessa. Viimeinen työmaa oli Hiitola-Raasuli radalla Karjalassa, jossa siis Veikko Ensio syntyi.

Radanrakentajia ja muuta väkeä Putikon asemalla 1908.
Koko perhe kulki vuosikausia kestävillä työmailla mukana.
Rautatiemuseo.

Nousiaisen koko perhe oli muuttanut Karjalaan. Siellä rakennettiin vuodesta 1913 alkaen rataa Hiitolasta Käkisalmen ja Raudun kautta Raasuliin, josta reitti jatkui aina Pietariin saakka. Venäjän valtio rakensi rataa omalla puolellaan ja suomalaiset omallaan. Rata oli vielä pahasti kesken, kun Venäjän vallankumous maaliskuussa 1917 suisti Suomenkin vallankumoukselliseen myllerrykseen.

Kalle Kallio on teoksessaan Ratajätkät arvioinut, etteivät radanrakentajat olleet aktiivisimpia vallankumousintoilijoita. Heitä suojasi jonkinlainen ulkopuolisuus radanvarren paikallisista intohimoista. Useimmat halusivat Kallion mukaan pysytellä taisteluista mahdollisimman kaukana ja selvitä hengissä.[2]

Ratajätkiä Hiitola-Raasuli radan työmaalla 1917.
Rautatiemuseo.

Poikkeuksena edelliseen Hiitola-Raasuli ratatyömaalla ”vallankumouksen laineet löivät korkeimmalla Raudussa”. Vuoden 1917 aikana työläisten ja työnjohdon välillä käytiin kiivasta taistelua 8 tunnin työaikalain toimeenpanosta ja palkoista. Kiista ratkesi sikäli työntekijöiden voittoon, että he saivat neuvoteltua alan ensimmäisen työehtosopimuksen.[3]

Saavutettu sopimus ei tuonut työrauhaa, vaan suurlakon aikana 1917 työväen järjestyskaartit ottivat vallan radalla. Alettiin maksella kalavelkoja työnjohdolle. Aseita heiluteltiin, työnjohtajia vangittiin ja peloteltiin.[4]

Elias Nousiaisen vaiheista 1917-1918 tiedetään jotakin, sillä hänestä on säilynyt valtiorikosoikeuden asiakirjoja. Luulusteluissa hän kertoi liittyneensä punakaartiin Pietarissa, koska kaarti maksoi palkkaa. Hän kielsi olleensa osallinen Raudun suurlakon aikaisiin tekoihin. Kaksi ratavartijaa väitti häntä kiivaaksi agitaattoriksi, sanoi hänen heiluneen Raudun asemalla aseen kanssa ja yllyttäneen lakkoihin.[5]

Raudun rautatieasema rakenteilla. Sen sanottiin ollleen Suomen
kolmanneksi suurin asema. Pikkukylästä piti tulla merkittävä rajaasema
Pietarista ja Pietariin suuntautuvalle liikenteelle. Museovirasto.

Rautu oli sisällissodan alussa valkoisten hallussa. Pietarin suomalainen punakaarti hyökkäsi venäläisten tukemana rajan yli ja valtasi Raudun aseman 23.2.1918. Elias Nousiainen oli ilmeisesti tässä mukana. Punaiset linnoittautuivat asemakylään maaliskuun aikana. Huhtikuun alussa valkoiset olivat saartaneet raudun asemalle arviolta 2200 ihmistä. Venäläisiä, punakaartilaisia, radanrakentajia perheineen sekä rautulaisia siviilejä.

Huhtikuun 5. päivänä piiritetyt päättivät murtautua saartorenkaasta ja paeta rajan yli Venäjälle. Ylikankaan arvioiden mukaan ehkä vain noin 500 onnistui paossa. Raudun taistelussa kuoli mahdollisesti lähes tuhat ihmistä.[6]

Raudun Kuolemanlaakso. Tätä tietä pitkin punaiset koettivat 
murtautua ulos valkoisten saarrosta. Vainajia lojui pitkin metsiä.
Museovirasto.

Elias Nousiainen vangittiin Perkjärvellä 26.4.1918. Omien puheidensa mukaan hän oli ollut viimeiseksi Kuusaan punakaartin kuormastossa hevosmiehenä. Hän kertoi myös, että hänen vanhempansa Otto ja Hanna olivat Venäjällä.[7] Heidän mukanaan kulkivat varmasti myös nuoremmat lapset, Aino Siviä oli 10 v., Uuno Arvi 13 v. ja Yrjö 8 v. sekä pienimmät Tauno 5v. ja Veikko 3v.[8]

Oliko perhe mennyt rajan yli jo aiemmin, vai selvisivätkö he 1918 Raudun verilöylystä? Työttömyys oli Suomessa ankaraa syksyllä 1917. Rajan pinnassa muutettiin myös Pietariin, jossa työtä oli tarjolla. Miehet olivat rintamalla ja metropin työvoiman tarve oli suuri.

Taisteluja pakeneva perhe Raudussa huhtikuussa 1918.
Kuva Työväen Arkisto.

Viipurin ja Tammisaaren vankileireillä vietetyn kesän jälkeen Elias tuomittiin 10.10.1918 kahden vuoden ehdolliseen vankeustuomioon.[9]

Voi olla, että Nousiaisista ei ole jäänyt minkäänlaista muistijälkeä, sukulaisuussuhdetta tai muuta sidettä Siilinjärvelle. Valtiorikosoikeuden kuulusteluissa Elias mainitsi läheisimmiksi sukulaisikseen Suomessa tätinsä Kustaava Miettisen ja Taavetti Turusen, molemmat Kuopiosta.[10]

Nousiaisten kohtalo Venäjällä ei ollut sen parempi kuin muidenkaan sinne paenneiden. Historiantutkija Lahti-Argutina on tutkinut suomalaisia vainonuhreja Stalinin Neuvostoliitossa. Hänen kirjassaan on tietoja tuhansista suomalaisista. Sieltä löytyivät myös Nousiaisen veljekset Otto Elias ja Yrjö sekä tytär Aino Siviä.[11]

Eliaksesta (Eelis) on tieto, että hän olisi asunut Suomessa vuoteen 1931.Viimeisin asuinpaikka Suomessa oli Utajärvi. Sieltä hän loikkasi Neuvostoliittoon. Hän työskenteli Äänisenrannan piirin Lohijärvellä autonkuljettajana kuten veljensä Yrjö. Yrjö oli Neuvostoliiton kommunistisen nuorisoliiton jäsen. Aino Siviä toimi Petroskoissa ministerineuvoston suomen kielen opettajana.

Elias pidätettiin 7.4.1938 ja ammuttiin 2.10. 1939 Petroskoissa. Yrjö sai olla vapaalla jalalla vähän pidempään, hänet vangittiin 15.6.1938 ja ammuttiin 8.10.1938 Petroskoissa. Aino Siviästä on tieto, että hänet vangittiin 3.11.1945, tuomittiin vankilaan ja vapautettiin 21.9.1949. Hänet rehabilitoitiin vuonna 1957. Poikien maine palautettiin vuonna 1989.[12]

Muiden perheenjäsenten kohtaloista ei ole muuta tietoa kuin heidän julistamisensa kuolleeksi vuoronperään 1971 alkaen, jolloin Otto julistettiin kuolleeksi.

Oton ja Johannan syntymäpitäjät, muutto Kuopioon ja vihkipäivä löytyivät Päivi Hillevi Miettisen (Johanna Turunen) ja Pekka Antero Tanskasen (Otta Annanpoika Nousiainen) ylläpitämiltä sukusivustolta Genistä. Kahden nuorimman lapsen tiedot on saatu Kuopion aluerekisterista samoin kuin kuolleeksijulistamistiedot.

---

[1] Kuopion läänin henkikirja1901-1901, Kasurila 3, Taulumäki https://digihakemisto.net/item/1728441485/5249793845/274

[2] Kallio, Ratajätkät, 318

[3] Kallio, 308-309

[4] Kallio, 310

[5] VRO, https://digihakemisto.net/item/2661440252/4005286644/258

[6] Kallio, 313-314, Ylikangas, Rata Rautuun. Ratkaisutaistelu Karjalan kannaksella.

[7] VRO

[8] Kuopion läänin henkikirja1918-1918, Kasurila 3, Taulumäki. https://digihakemisto.net/item/1730428480/5352693027/600

[9] VRO https://digihakemisto.net/item/2630965124/5910522638/83

[10] Voi tarkoittaa Kuopion tuomiokirkkoseurakuntaa tai Kuopion maaseurakuntaa. Puhekielessä käytetään epätarkasti.

[11] Lahti-Argutina, Olimme joukko vieras vain, venäjänsuomalaiset vainon uhrit Stalinin Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun, s.368-369 https://www.doria.fi/handle/10024/178157

[12] sama

Ratajätkän kuolema Iisalmessa 1918

 

Armas Roivainen oli toisen polven radanrakentaja. Hänen isänsä, Lapinlahden Nerkoolla syntynyt Juho Roivainen oli aloittanut ratatöissä vuonna 1887 Oulun radan työmaalla. Oulussa Juho myös meni naimisiin Susanna Mäläskän kanssa samana vuonna.

Juho Roivainen kulki työn perässä ratatyömaalta toiselle. Hänen rippikirjassaan on maininta ”sot. ratavahti”. Juho Roivainen on voinut toimia ratatyömaiden vartijana. Perheen lasten syntymiä seuraten voi tarkastella miehen työuraa: Oulun ratatyömaan aikaan syntyi Aino 1887, Savon rataa rakennettaessa Anna Suonenjoella 1889, Karjalan rataa rakennettaessa Armas Sortavalassa 1891, Helena Viipurissa 1894 ja Eino Uskelassa 1898. Lapsista vain Armas ja Helena elivät aikuisuuteen asti. Eino kuoli Espoossa 1899, kun Juhon työ oli vienyt perheen rantaradan rakennustöihin.

Ammattilaiset radanrakentajat siirtyivät työmaalta toiselle lähestulkoon vakituisen työvoiman tavoin. Varsinkin erikoisosaamista vaativissa töissä radanrakentaja suosi kokenutta väkeä. Kivimiehet, maaleikkauksien tekijät, porasepät, kiskottajat jne. olivat oppineet radanrakentamisen erityistaitoja. Lisäksi työmailla oli tietysti paljon paikallisiakin sekatyömiehiä.

Isänsä mukana Armaskin lienee radanrakentajaksi kasvanut. Jopa 7-vuotiaita lapsia työskenteli ratatöissä. Työ ratatyömailla oli kovaa, mutta vakiintuneille ammattilaisille se takasi kuitenkin säännöllisen palkan. Työaika vuosisadan vaihteessa oli 11-12 tuntia päivässä.

Juho ja Armas Roivainen olivat uuden ajan maalaisköyhälistöä, jolla oli mahdollisuus edes yrittää ottaa kohtalo omiin käsiinsä. Juho Roivainen oli joutunut elättämään itseään nuorukaisena Nerkoolla eri talojen renkinä. Siellä hän saattoi joutua kuuntelemaan korvat punaisena kokkapuheita taustastaan. Äiti Maria oli ollut köyhistä köyhin.

Juho Roivaisen äiti piika Maria Roivainen (s. 11.6. 1834) oli elänyt ”pahantapaista elämää”. Hän synnytti aviottomia lapsia, joista osa kuoli sylivauvoina. Ilmeisesti tästä syystä hänet lähetettiin vuonna 1862 Lappeenrannan kehruuhuoneelle. Kirkonkirjoista ei ilmene, että häntä olisi tuomittu rikoksista. Näin ollen Lappeenrantaan lähettämisen syy lienee ollut löysäläisyys.

Lappeenrannan kehruuhuone. Kuva Kaija Kainulainen.

Kehruuhuoneelle tuotiin 1800-luvulla rikoksesta tuomittuja naisia koko maasta. Lisäksi siellä oli pahatapaisina ja joutilaina tuomittuja irtolaisnaisia Viipurin, Kymenkartanon, Kuopion, Vaasan ja Oulun läänistä. Yli puolet Lappeenrannan kehruuhuoneen vangeista oli saanut tuomion vuosien 1819–1881 aikana irtolaisuudesta, noin neljännes lapsenmurhasta, noin 15 % varkaudesta.

Maria Roivaisen elossa olevat lapset Maria Fredrika (s. 1854) ja Juho (s. 1860) olivat ilmeisesti äitinsä mukana Lappeenrannan laitoksessa. Maria palasi Lapinlahden Nerkoolle 1.2.1864. Heti paluuvuonna hänelle syntyi avioton tytär Anna Liisa. Tyttönen kuoli vajaan vuoden vanhana 24.2.1865.

Maria Roivainen kuoli 11.7. 1866 hermokuumeeseen, jolla voidaan tarkoittaa nykytermein esim. lavantautia. Lapset jäivät Nerkoon kylälle. Juho suoritti kolmevuotisen asepalveluksen vuosina 1883-86. Ehkäpä se avarsi nuoren miehen ajatuksia, sillä hän muutti heti asepalveluksen jälkeen pois kotinurkista.

Juho Roivainen palasi perheineen Iisalmeen 1904. Silloin Suomessa ei ollut yhtään isoa ratatyömaata toiminnassa. Ehkäpä työttömyysjaksoa oli helpompi viettää synnyinseudulla. Armas Roivainen lähti Iisalmelta Kaskisiin Suupohjan ratatyömaalle 1911. Silloin hän oli 20-vuotias nuorukainen. Suupohjasta hän palasi Iisalmeen syksyllä 1917, kun tuli tieto, että Iisalmi-Ylivieska -radan rahoitus oli varmistunut. Elettiin 1. maailmansodan ja Venäjän vallankumouksien murrosaikaa. Sadat ratatyöläiset tulivat Iisalmeen työn toivossa.

Radan rakentajia Suupohjan radalla
Ilmajoella 1911.
Rautatiemuseo

Vuoden 1917 aikana elintarvikepula, työttömyys ja inflaatio olivat aiheuttaneet jo suoranaista nälkää väestön keskuudessa. Samalla poliittinen tunnelma oli kärjistynyt sosialistien ja porvarillisten voimien välillä. Iisalmellekin perustettiin punakaarti ja suojeluskunta.

Armas Roivaisen poliittisesta toiminnasta syksyllä 1917 tai keväällä 1918 ei ole tietoa. Ratatyömaan aloitus viivästyi joulukuulle, joten kaupungissa oli paljon ylimääräistä toimeentulostaan huolestunutta väkeä. Voi olettaa, että rautatien rakentajien yhteisö oli osallistunut esim. suurlakon aikaan syksyllä 1917 mielenosoituksiin ja osa liittynyt punakaartiinkin.

Iisalmen työväentalo.

Sisällissodan jälkeen työväenlehdet julkaisivat kertomuksia valkoisesta terrorista. Kansan Lehti julkaisi vuonna 1921 kertomuksen Iisalmelta.

Armas Roivainen oli pidätettynä Iisalmen poliisivankilassa maaliskuun alussa 1918. Ei ole tietoa, miksi hän siellä oli. Myöhään illalla maaliskuun 4. päivänä Iisalmen suojeluskunnan aktiivinen jäsen, maanmittausinsinööri Urho Kainuvaara tuli poliisivankilaan. Hän ampui revolverilla jo yöpuulle asettuneen Roivaisen kuoliaaksi. Ampuja poistui paikalta ja jätti ruumiin virumaan putkan lattialle vankitovereiden suureksi kauhuksi.

Iisalmessa punaiset eivät olleet tehneet väkivaltaisia tekoja, joten Kainuvaaran toimintaa paheksuivat omatkin. Tarina kertoo, että Kainuvaara painostettiin liittymään Malmin retkikuntaan, jota koottiin Kuopiossa. Mies oli saatava pois silmistä ja tuomiolta. Malmin tavoitteena oli miehittää Muurmannin rata ja Vienan rannikko. Kainuvaara jäi Vienan Kemissä tiedusteluretkellä punaisten vangiksi ja punakaartilainen Kalle Vesanto ampui hänet. Väitetään, että Kainuvaaran Iisalmessa tekemä murha olisi ollut teloittajien tiedossa.

Ajankohdan huomioiden paikalliset porvarilliset lehdet sivuuttivat Kainuvaaran kuoleman Vienassa hyvin lyhyin muistokirjoituksin. Armas Roivaisen kuolema ilmoitettiin vain seurakuntauutisissa.

Patsas Lappeenranna kehruuhuoneen pihamaalla.
"Kehruutyttö" on siinä kuvattuna rautakehikon
sisällä. Tekijä Pertti Kuorttinen.
Kuva Kaija Kainulainen.

 

Lähteet

Armas Roivaisen sukujuonnon on tutkinut Kaija Kainulainen. Ohessa muutamia keskeisiä linkkejä. Erityisen arvokas oli Kaijan havainto Lappeenrannan kehruuhuoneesta. En olisi lastenkirjasta asiaa ymmärtänyt ilman Kaijan tietoja.

Iisalmen maaseurakunta lastenkirja 1854-1869 (AP_I I Ab:10) Sivu 500-501;  http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=42106&pnum=254

Iisalmen maaseurakunta kuolleet 1853-1872 (AP I F:7) Sivu 1188 ; http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=42138&pnum=91

Iisalmen kaupunkiseurakunta rippikirja 1911-1920 (AP I Aa:5) Sivu 396; http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=42054&pnum=390

Lapinlahti rippikirja 1880-1890 (MKO65-101) Sivu 441 Nerkko-Nerkoo 28; http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=14095&pnum=442

Oulu Tuomiokirkkoseurakunta rippikirja 1881-1890 (MKO22-37)  Sivu 290/691 R ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=3814&pnum=262

Oulu Tuomiokirkkoseurakunta vihityt 1880-1886 (MKO96-97)  vuosi 1886 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=18640&pnum=52

Kansan Lehti 14.11.1921. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1498794?page=3

Uusi Aura 21.10.1917. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1194423?page=2

Harjula, Mirko, Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914-1922.

Kallio, Ratajätkät. Rautatienrakentajien kokemukset 1857-1939. Helsinki 2022.

Roselius, Teloittajien jäljillä. valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa. Helsinki 2006.

Siironen, Valkoiset. vapaussodan perintö. Jyväskylä 2012.

Kaija Kainulainen, Natalia Edlund vanginvartijana Lappeenrannan Kehruuhuoneella. Puhe Suomen Lappalaisten sukukokouksessa 11.9.2021.

 

 

 

Elon Enroth – Siilinjärven piirimielisairaalan ylilääkäri (1927-1954) sodassa ja rauhassa

 

Elon Enroth

Elon Enroth syntyi Isossakyrössä 29.1.1890. Hänen vanhempansa olivat Carl Theodor Enroth ja Maria Abramsdotter Enroth. Enroth kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1908. Hän valmistui lääketieteen kandidaatiksi vuonna 1913 ja lääketieteen lisensiaatiksi 1919.

Ensimmäisen maailmansodan aikana hän toimi mm. Ylitornion, Turtolan ja Kolarin vt. aluelääkärinä sekä Karstulan kunnanlääkärinä. Tämän lisäksi hän oli vuonna 1917 Nikkilän mielisairaalan vt. toisena alilääkärinä.[1]

Nikkilän mielisairaala. Kuva Hanna Laitisen albumi.
Lassilan talon arkisto, Pöljä.

Helsingin yliopistossa värvättiin ahkerasti ylioppilaita 1915 alkaen sotilaskoulutukseen Saksaan. Enroth oli ehkä hiukan yli-ikäinen sotilaaksi ja opinnot olivat jo loppusuoralla. Hän oli kuitenkin mukana ylioppilaskunnan ja osakuntien toiminnassa. Enroth oli mm. Eteläpohjalaisen osakunnan kuraattori vuonna 1916.[2] Vuonna 1917 hänet valittiin Eteläpohjalaisen osakunnan edustajaksi osakuntain väliseen valtuuskuntaan.[3] Venäjän maaliskuun vallankumous sähköisti ylioppilasnuorison aktiiviseen toimintaan.

Amiraali Maximov puhuu ylioppilaille 21.3.1917 Venäjän 
maaliskuun vallankumouksen aikana.
Helsingin kaupunginmuseo.

Keväällä 1917 Elon Enroth kuului ylioppilaiden delegaatioon, joka matkusti ottamaan yhteyttä jääkäreihin Ruotsiin. Jääkäreillä oli toimisto Haaparannassa. Delegaation muut jäsenet olivat Sven Donner ja Bertel Appelberg. Delegaation muodollisena tehtävänä oli viedä venäläisen Itämeren laivaston ylipäällikön, amiraali Maximovin viesti jääkäreille. Siinä vakuutettiin, että Venäjän uusi hallinto (tuolloin siis ns. väliaikainen hallitus) pyrkisi takaamaan suomalaisille täyden itsehallinnon.

Delegaatio lähti matkaan, mutta Donnerin mukaan venäläisten lupauksiin ei luotettu eivätkä jääkärit lieventäneet millään tavoin suhdettaan venäläistämistoimiin ja hallintoon. Samalla Donnerin mukaan saatiin häivytettyä kaikki väärinkäsitykset Suomessa ja rajan takana toimineiden aktivistien välillä. Lisäksi sovittiin, että värvätään vielä lisää miehiä sotilaskoulutukseen Saksaan.[4]

Suomen sisällissodan Elon Enroth koki dramaattisesti punaisten vankina ja Punaisen Ristin lääkärinä Mäntyharjun rintamalla.

Joissakin lähteissä Enrothin kerrotaan olleen Helsingin valkokaartin lääkäri vuonna 1918[5], mutta Mauno Vannaksen mukaan Enroth jäi Punaisen Ristin lääkäriryhmän mukana punaisten vangiksi Kouvolassa helmikuun alussa 1918. Ryhmä oli pyrkimässä punaisten hallitsemalta alueelta valkoisten alueelle. Punaisen Ristin henkilökunnalla oli punakaartin ylipäällikkö Haapalaisen lupa liikkua maassa. Silti heidät pidätettiin.

Kouvolassa vangitsemisen jälkeen Mauno Vannas, Yrjö Renqvist ja Elon Enroth suostuivat lähtemään junalla Mäntyharjun rintamalle, jossa heillä oli tarkoitus sopivassa tilanteessa loikata valkoisten puolelle.

1.2.1918 tultiin Hillosensalmelle, mutta siellä olivat valkoiset räjäyttäneet rautatiesillan. Yö oli vietettävä junanvaunussa, jonka kylkeen lääkärit olivat sommitelleet punaisen ristin merkin. ”Illalla tuli luoksemme eräs hammaspotilas – suuri kolo. Enroth aikoi panna siihen morfiinia ja rupesi pumpulilla puhdistamaan koloa, mutta punakaartilainen juoksi ulos huutaen: ”Te myrkytätte minut.”[6]

Valkoisten sotasairaala Mäntyharjun rintamalla.
I.A. Ekström, Varkauden museot.

Ensimmäinen punaisten haavoittunut oli kotkalainen painija, joka toimi plutoonan päällikkönä. Kyseessä oli olympiavoittaja Kaarlo Koskelo, jonka tiedetään olleen myöhemmin punaisten Savitaipaleen rintaman komentaja.

Enroth tapasi Vannaksen mukana punaista päällystöä, kuten Aleksi Osipoffin ja Mäntyharjun rintaman päällikön, ”Röökerin” eli Heikki Krögerin.

Lääkärit perustivat Voikosken kansakoululle Punaisen Ristin sotasairaalan, jossa hoidettiin niin punaisia kuin valkoisiakin haavoittuneita. Sairaala toimi 2.2.1918-24.4.1918.[7] Koulun opettaja  Oskari Haavila ja hänen vaimonsa olivat pysytelleet sijoillaan. Sairaala perustettiin luokkahuoneisiin ja lääkärit majoittuivat opettajien huoneistoon. Lääkäreitä avustivat punaisten sairaanhoitajat.

Nuoret lääkärit olivat keskellä sisällissodan julmuutta. He näkivät, kuinka punaiset ampuivat valkoisia vankeja ja siviilejä. Punaisten sairaalassa hoidettiin kuitenkin myös valkoisia potilaita Punaisen Ristin periaatteiden mukaan.

Enrothin vaiheet sisällissodan loppuvaiheissa jäävät arvoitukseksi, Mauno Vannas toimi Hennalan vankileirin lääkärinä, mutta hän ei mainitse muistelmissaan Enrothin olleen enää tässä vaiheessa samassa matkassa. Enroth sai ansioistaan vapaussodassa 4.luokan vapaudenristin.[8]

Vuodesta 1919 Enroth hoiti Rautalammin kunnanlääkärin tehtävää. Tässä tehtävässä hän osallistui Rautalammin edustajana Pohjois-Savon piirimielisairaalan valmisteluun. Mielisairaala perustettiin Siilinjärvelle ja se aloitti toimintansa vuonna 1926. Sen ensimmäiseksi lääkäriksi valittiin Reino Lagus. Elon Enroth kuului Rautalammin suojeluskuntaan ja valittiin Rautalammin kunnanvaltuustoon. Puoluekannaltaan hän oli kokoomuslainen.

Siilinjärven piirimielisairaala.

Enroth valittiin Siilinjärven piirimielisairaalan lääkäriksi vuonna 1927. Samalla hänestä tuli Siilinjärven kunnanlääkäri (1927-1944), vastaanotto oli piirimielisairaalassa. Lisäksi lääkäri joutui lähtemään usein kotikäynneillekin pitkin pitäjää. Kunnan alue ei onneksi ollut kovin laaja. Viimeisinä työvuosinaan hän vielä toimi kunnalliskodin asukkaiden lääkärinä.

Siilinjärvelläkin Enroth tuli valituksi kunnanvaltuustoon ja suojeluskunnan johtotehtäviin. Lienevätkö vuoden 1918 tapahtumat radikalisoineet tohtorin, sillä 1930-luvulla hän oli aktiivinen lapuanliikkeen[9] ja IKL:n kannattaja[10]. Tosin koko 1910-luvulla yliopistossa opiskellut sukupolvi oli kasvanut aktivismin hengessä.

Opiskelutovereista hyvin monet kannattivat myöhempinä vuosinaan äärioikeistoa, jotkut hyvinkin ankaria aatteita. Esimerkiksi edellä mainittu Mauno Vannas innostui 1930-luvulla kansallissosialismista ja perusti natsi-Saksaa ihailleen Suomen Valtakunnan Liiton.[11] Samoin Sven Donner ihaili kansallissosialistista järjestelmää ja kannatti mm. vammaisten eutanasiaa.[12]

Enroth toimi vuosina 1927-1954 Siilinjärven piirimielisairaalan lääkärinä ja ylilääkärinä. Sairaalassa käytettiin kaikkia aikakaudelle ominaisia hoitomuotoja, mutta Anu Rissanen on tutkimuksessaan osoittanut, että Enroth oli erityisesti työhoidon kannattaja. Sairaalan yhteydessä toimi suuri maatila, jonka eri töihin potilaat osallistuivat vointinsa mukaan.[13]

Siilinjärven piirimielisairaalaa laajennettiin 1930-luvulla. Laajennuksessa sairaala sai uuden Naisten talon ja henkilökunnan asunnoiksi sairaala-alueelle rakennettiin asuinkerrostalo. Uusi sairaalarakennus ehdittiin juuri kalustaa valmiiksi, kun rakennus otettiin lokakuussa 1939 puolustusministeriön käyttöön.

Lottia sotasairaalan edustalla. 
Irma Roivaisen albumi.

Rakennuksessa toimi sitten 20. Sotas 8. kirurginen osasto vuosina 1939-45. Sotasairaalan ja mielisairaalan yhteiselo ei sujunut kaikin ajoin sovussa. Enroth piti tiukasti sairaalan ja kuntainliiton puolia. Hän oli tyytymätön tilojen huolimattomaan hoitoon, sairaala-alueella liikkuvat sotilaspotilaat häiriköivät mielisairaalan potilaita, varsinkin naisia. Lisäksi sairaalat ajautuivat sovittamattomaan ristiriitaan potilaiden ja henkilökunnan ruokailusta.

Lopulta sotasairaala rakensi oman keittiön naisten talon alimpaan kerrokseen. Riidan syynä lienee ollut se, että sotasairaala halusi noudattaa henkilökuntansa ja potilaiden ruokailussa sotaa edeltävää annostelua, vaikka sotasairaaloille oli annettu selkeät uudet ohjeet.

Kuvassa vasemmalta lääkintäkenraalimajuri Eino Suolahti, 
lääkintäeverstiluutnantti Sven Donner ja lääkintäeversti Mauno Vannas.
Sotasairaalat olivat näiden miesten ohjauksessa. 

Monissa Suomen mielisairaaloissa kuolleisuus nousi sotavuosina järkyttävän korkeaksi. Siilinjärven piirimielisairaalan potilaiden kuolleisuus ei poikennut rauhanajan tilanteesta ollenkaan.[14] 

Elon Enroth oli naimisissa Edith Nygårdin kanssa, puolisoilla oli lapset Eva ja Erik. Hänet ylennettiin vuonna 1937 res. lääkintäkapteeniksi.[15] Enroth jäi eläkkeelle ylilääkärin tehtävästä vuonna 1954.

 

Elon Enroth.
Harjamäen sairaalamuseo.

---

[1] HS 29.1.1940

[2] Ylioopilaslehti, 26.3.1916, nro 10, s. 9

[3] Ylioppilaslehti, 15.04.1917, nro 12, s. 5

[4] Suomen vapaussota, 25.10.1938, nro 10, s. 4-10

https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1109848/articles/81501156?page=4

[5] HS 29.1.1940

[6] Vannas, Silmä silmästä. Lehtiä lääkärin sotapäiväkirjasta 28.1.-8.9.1918, Porvoo 1964.

[7] Vannas

[8] Finlands Allmänna Tidning, 10.04.1919, nro 83, s. 1-3

[9] Savo 3.3.1932 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1909807/articles/80015893

[10] Savo 3.11.1933 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1910679/articles/80015894

[11] https://fi.wikipedia.org/wiki/Mauno_Vannas

[12] https://fi.wikipedia.org/wiki/Sven_Donner

[13] Rissanen, Työtä, sokkeja, lääkkeitä: Siilinjärven piirimielisairaala ja potilaiden hoitomuodot vuosina 1926-1959, 60

[14] Siilinjärven piirimielisairaalan vuosikertomukset 1939-45

[15] Savo 28.3.1937, nro 71, s. 2

Muistamisesta sananen - Alfred Pietikäisen muistikuvia vapaussodasta 1918

 

Pohjan Poika 29.1.1938.

Vääpeli Alfred Pietikäinen Pielavedeltä muisteli Pohjan Poika -lehdessä vuonna 1938 vaiheitaan Suomen sisällissodassa 1918, Pietikäiselle sota tietysti oli vapaussota.[1] Artikkeli kiinnosti minua heti, sillä Pietikäinen oli kuulunut Kuopion Suojeluskunnan IV komppaniaan, sen kolmanteen joukkueeseen. Monet kotiseutuni miehet olivat palvelleet samaisissa vapaaehtoisjoukoissa.

Pietikäisen kertoma tarina sai minut ajattelemaan muistamista. Sotakeväästä oli vuonna 1938 kulunut 20 vuotta. Aika oli hapertanut yllättävän paljon vapaussoturin muistia.

Kuopion 3. ja 4. suojeluskuntakomppanian valatilaisuus Kuopion
lyseolla helmikuun lopulla 1918. Joukossa mukana varmasti myös
Alfred Pietikäinen. Kuva Victor Barsokevitsch, Kuopion kultt.hist.
museo.

Ensinnäkin hän kertoi, että ”komppanian päällikkönä oli Canth ja jääkärikapteeni Öhman”. Kuopion suojeluskunnan esikunnassa toimi Jussi Canth, aktivisti ja jääkärivärväri, mutta häntä ei mainita suojeluskuntajoukkojen päällystössä rintamalla Mäntyharjulla. Sen sijaan hän osallistui ns. Malmin retkikuntaan, joka lähti maaliskuussa vapauttamaan Vienan Karjalaa punaisten vallasta.[2]

Jääkärikapteeni Georg Öhman oli olemassa, mutta hän ei sotinut Savon rintamalla Kuopion Suojeluskunnan joukoissa, vaan Tampereen suunnalla ja haavoittumisensa jälkeen hän vastasi Itäarmeijan eläinlääkintähuollosta.[3]

Alfred Pietikäisen komppaniaa komensi jääkärivänrikki E.J. Putaansuu. Sekaannus johtunee siitä, että Putaansuu käytti Saksassa ollessaan peitenimeä Åhman.[4] Ehkäpä peitenimi savolaisittain tulkittuna oli jäänyt tuoreemmin Pietikäisen mieleen kuin varsinainen sukunimi.

Joukkueenjohtajana toimi agronomi Miettinen Muuruvedeltä ja ryhmänjohtajana Lauri Julkunen Siilinjärveltä. Julkunen oli siilinjärveläinen maatalon ja kievarin poika[5], joka osallistui vapaussotaan. Ei ole syytä epäillä muistikuvan oikeellisuutta. Pietikäinen sanoi olleensa koko sodan ajan Julkusen ryhmässä.

Pietikäinen kuljettaa joukkonsa tunnettujen tietojen mukaisesti Kuopiosta Mikkeliin ja sitten Mäntyharjun rintamalle. Pietikäinen osallistui Mouhun taisteluun, joka hänen muistoissaan tapahtui 2.3.1918, mutta todellisuudessa päivää myöhemmin 3.3. Myös Turkinkylän taistelun päivämäärä on artikkelissa väärin, taistelu käytiin 6.4.1918 eikä 5.4., kuten Pietikäinen muisteli.

Kuularuiskuasema Pääkallovuorella Turkinkylässä 6.4.1918.
Oikealta toinen mies, jääkärivänrikki Putaansuu ja kolmas
mies, varapäällikkö Penna Eskelinen kaatuivat muutaman 
tunnin kuluttua kuvan ottamisesta.
I.A. Ekström, Varkauden museot

Turkinkylässä kaatui monta Alfred Pietikäisen läheistä taistelutoveria. Joukkueenjohtaja Penna (Benjamin) Eskelinen kaatui, kun hän ryhtyi johtamaan joukkoja vakavasti haavoittuneen vänrikki Putaansuun sijaisena. Putaansuukin kuoli myöhemmin haavoihinsa. Jostakin syystä Pietikäinen kertoi Eskelisen olleen kotoisin Maaningalta, vaikka hän oli Kuopion maalaiskunnan miehiä. Samoin Pietikäinen muisti väärin kaatuneen Paavo Vuornoksen kotipaikan, ei Kaavi vaan Muuruvesi. M. Jänttiä ei Turkinkylässä kaatuneista löydy, mutta Pietikäinen tarkoittanee Pekka Jänttiä, kuopiolaista kauppaoppilaitoksen opiskelijaa.

Kaarlo Kovalainen (vas) ja Penna Eskelinen.
Boman, Sankarien muisto.

Evert Vesterinen (vas) ja Paavo Vuornos.
Boma, Sankareiden muisto.

Voikosken tiedusteluretkellä kaatuivat Otto Niiranen, joka oli kotoisin Maaningalta, ei Varpaisjärveltä ja Pietikäisen mainitsema  A. Vesterinen Keiteleeltä on Evert Vesterinen.[6]

Pietikäisen muistelossa on siis paljon tällaisia pieniä virheitä, jotka kotitutkijankin on hyvä ymmärtää, kun näitä artikkeleita ja yleensäkin muistitietoa käyttää lähteenä. Sodan kuvaus on kuitenkin tavattoman kiinnostavaa ja uskottavan tuntuista. Suomen maaseudun kevätpelloille kiikutetut lantakasat ja mahtavat kiviaidat antoivat suojaa niin punaisille kuin valkoisillekin.

Pietikäisen sota loppui jalkavammaan, jonka hän sai Leppäniemeen perääntyessään. Jalka juuttui louhikkoon ja kiireessä irrotellessa tuli vakavia vaivoja. Niinpä kertoja ei enää ollut mukana Karjalan taisteluissa eikä Viipurin valtauksessa. Sairasloman jälkeen hän liittyi omaan yksikköönsä, joka oli siirretty Viipurista Haminaan.

Pietikäinen ei mainitse kertomuksessaan mitään punaisten teloituksista eikä myöskään oman puolen kokemasta terrorista. Haminasta ja Mäntyharjulta hänellä olisi saattanut jotain kerrottavaa olla.

 Ohessa linkki Muistelmia Suomen vapaussodasta, vääpeli A. Pietikäinen.

Pietikäisen artikkelin nimiä tutkittu Suomen sotasurmat -sivuston ja Bomanin Sankareiden muisto -matrikkelin tietoihin. 

 

---

[1] Pohjan Poika 29.1.1938 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1364634/articles/80090858

[2] Kemppainen, Vienan kävijöitä. Muistelmia Vienan sodasta 1918, 7

[3] Luettelo jääkäreistä https://fi.wikipedia.org/wiki/Georg_%C3%96hman

[4] Luettelo jääkäreistä https://fi.wikipedia.org/wiki/Juho_Putaansuu

[5] Savon Jääkäri 18.12. 1918 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1233113/articles/80103852

[6] Suomen sotasurmat http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input?hakuid=23107