Ratajätkän kuolema Iisalmessa 1918

 

Armas Roivainen oli toisen polven radanrakentaja. Hänen isänsä, Lapinlahden Nerkoolla syntynyt Juho Roivainen oli aloittanut ratatöissä vuonna 1887 Oulun radan työmaalla. Oulussa Juho myös meni naimisiin Susanna Mäläskän kanssa samana vuonna.

Juho Roivainen kulki työn perässä ratatyömaalta toiselle. Hänen rippikirjassaan on maininta ”sot. ratavahti”. Juho Roivainen on voinut toimia ratatyömaiden vartijana. Perheen lasten syntymiä seuraten voi tarkastella miehen työuraa: Oulun ratatyömaan aikaan syntyi Aino 1887, Savon rataa rakennettaessa Anna Suonenjoella 1889, Karjalan rataa rakennettaessa Armas Sortavalassa 1891, Helena Viipurissa 1894 ja Eino Uskelassa 1898. Lapsista vain Armas ja Helena elivät aikuisuuteen asti. Eino kuoli Espoossa 1899, kun Juhon työ oli vienyt perheen rantaradan rakennustöihin.

Ammattilaiset radanrakentajat siirtyivät työmaalta toiselle lähestulkoon vakituisen työvoiman tavoin. Varsinkin erikoisosaamista vaativissa töissä radanrakentaja suosi kokenutta väkeä. Kivimiehet, maaleikkauksien tekijät, porasepät, kiskottajat jne. olivat oppineet radanrakentamisen erityistaitoja. Lisäksi työmailla oli tietysti paljon paikallisiakin sekatyömiehiä.

Isänsä mukana Armaskin lienee radanrakentajaksi kasvanut. Jopa 7-vuotiaita lapsia työskenteli ratatöissä. Työ ratatyömailla oli kovaa, mutta vakiintuneille ammattilaisille se takasi kuitenkin säännöllisen palkan. Työaika vuosisadan vaihteessa oli 11-12 tuntia päivässä.

Juho ja Armas Roivainen olivat uuden ajan maalaisköyhälistöä, jolla oli mahdollisuus edes yrittää ottaa kohtalo omiin käsiinsä. Juho Roivainen oli joutunut elättämään itseään nuorukaisena Nerkoolla eri talojen renkinä. Siellä hän saattoi joutua kuuntelemaan korvat punaisena kokkapuheita taustastaan. Äiti Maria oli ollut köyhistä köyhin.

Juho Roivaisen äiti piika Maria Roivainen (s. 11.6. 1834) oli elänyt ”pahantapaista elämää”. Hän synnytti aviottomia lapsia, joista osa kuoli sylivauvoina. Ilmeisesti tästä syystä hänet lähetettiin vuonna 1862 Lappeenrannan kehruuhuoneelle. Kirkonkirjoista ei ilmene, että häntä olisi tuomittu rikoksista. Näin ollen Lappeenrantaan lähettämisen syy lienee ollut löysäläisyys.

Lappeenrannan kehruuhuone. Kuva Kaija Kainulainen.

Kehruuhuoneelle tuotiin 1800-luvulla rikoksesta tuomittuja naisia koko maasta. Lisäksi siellä oli pahatapaisina ja joutilaina tuomittuja irtolaisnaisia Viipurin, Kymenkartanon, Kuopion, Vaasan ja Oulun läänistä. Yli puolet Lappeenrannan kehruuhuoneen vangeista oli saanut tuomion vuosien 1819–1881 aikana irtolaisuudesta, noin neljännes lapsenmurhasta, noin 15 % varkaudesta.

Maria Roivaisen elossa olevat lapset Maria Fredrika (s. 1854) ja Juho (s. 1860) olivat ilmeisesti äitinsä mukana Lappeenrannan laitoksessa. Maria palasi Lapinlahden Nerkoolle 1.2.1864. Heti paluuvuonna hänelle syntyi avioton tytär Anna Liisa. Tyttönen kuoli vajaan vuoden vanhana 24.2.1865.

Maria Roivainen kuoli 11.7. 1866 hermokuumeeseen, jolla voidaan tarkoittaa nykytermein esim. lavantautia. Lapset jäivät Nerkoon kylälle. Juho suoritti kolmevuotisen asepalveluksen vuosina 1883-86. Ehkäpä se avarsi nuoren miehen ajatuksia, sillä hän muutti heti asepalveluksen jälkeen pois kotinurkista.

Juho Roivainen palasi perheineen Iisalmeen 1904. Silloin Suomessa ei ollut yhtään isoa ratatyömaata toiminnassa. Ehkäpä työttömyysjaksoa oli helpompi viettää synnyinseudulla. Armas Roivainen lähti Iisalmelta Kaskisiin Suupohjan ratatyömaalle 1911. Silloin hän oli 20-vuotias nuorukainen. Suupohjasta hän palasi Iisalmeen syksyllä 1917, kun tuli tieto, että Iisalmi-Ylivieska -radan rahoitus oli varmistunut. Elettiin 1. maailmansodan ja Venäjän vallankumouksien murrosaikaa. Sadat ratatyöläiset tulivat Iisalmeen työn toivossa.

Radan rakentajia Suupohjan radalla
Ilmajoella 1911.
Rautatiemuseo

Vuoden 1917 aikana elintarvikepula, työttömyys ja inflaatio olivat aiheuttaneet jo suoranaista nälkää väestön keskuudessa. Samalla poliittinen tunnelma oli kärjistynyt sosialistien ja porvarillisten voimien välillä. Iisalmellekin perustettiin punakaarti ja suojeluskunta.

Armas Roivaisen poliittisesta toiminnasta syksyllä 1917 tai keväällä 1918 ei ole tietoa. Ratatyömaan aloitus viivästyi joulukuulle, joten kaupungissa oli paljon ylimääräistä toimeentulostaan huolestunutta väkeä. Voi olettaa, että rautatien rakentajien yhteisö oli osallistunut esim. suurlakon aikaan syksyllä 1917 mielenosoituksiin ja osa liittynyt punakaartiinkin.

Iisalmen työväentalo.

Sisällissodan jälkeen työväenlehdet julkaisivat kertomuksia valkoisesta terrorista. Kansan Lehti julkaisi vuonna 1921 kertomuksen Iisalmelta.

Armas Roivainen oli pidätettynä Iisalmen poliisivankilassa maaliskuun alussa 1918. Ei ole tietoa, miksi hän siellä oli. Myöhään illalla maaliskuun 4. päivänä Iisalmen suojeluskunnan aktiivinen jäsen, maanmittausinsinööri Urho Kainuvaara tuli poliisivankilaan. Hän ampui revolverilla jo yöpuulle asettuneen Roivaisen kuoliaaksi. Ampuja poistui paikalta ja jätti ruumiin virumaan putkan lattialle vankitovereiden suureksi kauhuksi.

Iisalmessa punaiset eivät olleet tehneet väkivaltaisia tekoja, joten Kainuvaaran toimintaa paheksuivat omatkin. Tarina kertoo, että Kainuvaara painostettiin liittymään Malmin retkikuntaan, jota koottiin Kuopiossa. Mies oli saatava pois silmistä ja tuomiolta. Malmin tavoitteena oli miehittää Muurmannin rata ja Vienan rannikko. Kainuvaara jäi Vienan Kemissä tiedusteluretkellä punaisten vangiksi ja punakaartilainen Kalle Vesanto ampui hänet. Väitetään, että Kainuvaaran Iisalmessa tekemä murha olisi ollut teloittajien tiedossa.

Ajankohdan huomioiden paikalliset porvarilliset lehdet sivuuttivat Kainuvaaran kuoleman Vienassa hyvin lyhyin muistokirjoituksin. Armas Roivaisen kuolema ilmoitettiin vain seurakuntauutisissa.

Patsas Lappeenranna kehruuhuoneen pihamaalla.
"Kehruutyttö" on siinä kuvattuna rautakehikon
sisällä. Tekijä Pertti Kuorttinen.
Kuva Kaija Kainulainen.

 

Lähteet

Armas Roivaisen sukujuonnon on tutkinut Kaija Kainulainen. Ohessa muutamia keskeisiä linkkejä. Erityisen arvokas oli Kaijan havainto Lappeenrannan kehruuhuoneesta. En olisi lastenkirjasta asiaa ymmärtänyt ilman Kaijan tietoja.

Iisalmen maaseurakunta lastenkirja 1854-1869 (AP_I I Ab:10) Sivu 500-501;  http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=42106&pnum=254

Iisalmen maaseurakunta kuolleet 1853-1872 (AP I F:7) Sivu 1188 ; http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=42138&pnum=91

Iisalmen kaupunkiseurakunta rippikirja 1911-1920 (AP I Aa:5) Sivu 396; http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=42054&pnum=390

Lapinlahti rippikirja 1880-1890 (MKO65-101) Sivu 441 Nerkko-Nerkoo 28; http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=14095&pnum=442

Oulu Tuomiokirkkoseurakunta rippikirja 1881-1890 (MKO22-37)  Sivu 290/691 R ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=3814&pnum=262

Oulu Tuomiokirkkoseurakunta vihityt 1880-1886 (MKO96-97)  vuosi 1886 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=18640&pnum=52

Kansan Lehti 14.11.1921. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1498794?page=3

Uusi Aura 21.10.1917. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1194423?page=2

Harjula, Mirko, Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914-1922.

Kallio, Ratajätkät. Rautatienrakentajien kokemukset 1857-1939. Helsinki 2022.

Roselius, Teloittajien jäljillä. valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa. Helsinki 2006.

Siironen, Valkoiset. vapaussodan perintö. Jyväskylä 2012.

Kaija Kainulainen, Natalia Edlund vanginvartijana Lappeenrannan Kehruuhuoneella. Puhe Suomen Lappalaisten sukukokouksessa 11.9.2021.

 

 

 

Muistamisesta sananen - Alfred Pietikäisen muistikuvia vapaussodasta 1918

 

Pohjan Poika 29.1.1938.

Vääpeli Alfred Pietikäinen Pielavedeltä muisteli Pohjan Poika -lehdessä vuonna 1938 vaiheitaan Suomen sisällissodassa 1918, Pietikäiselle sota tietysti oli vapaussota.[1] Artikkeli kiinnosti minua heti, sillä Pietikäinen oli kuulunut Kuopion Suojeluskunnan IV komppaniaan, sen kolmanteen joukkueeseen. Monet kotiseutuni miehet olivat palvelleet samaisissa vapaaehtoisjoukoissa.

Pietikäisen kertoma tarina sai minut ajattelemaan muistamista. Sotakeväästä oli vuonna 1938 kulunut 20 vuotta. Aika oli hapertanut yllättävän paljon vapaussoturin muistia.

Kuopion 3. ja 4. suojeluskuntakomppanian valatilaisuus Kuopion
lyseolla helmikuun lopulla 1918. Joukossa mukana varmasti myös
Alfred Pietikäinen. Kuva Victor Barsokevitsch, Kuopion kultt.hist.
museo.

Ensinnäkin hän kertoi, että ”komppanian päällikkönä oli Canth ja jääkärikapteeni Öhman”. Kuopion suojeluskunnan esikunnassa toimi Jussi Canth, aktivisti ja jääkärivärväri, mutta häntä ei mainita suojeluskuntajoukkojen päällystössä rintamalla Mäntyharjulla. Sen sijaan hän osallistui ns. Malmin retkikuntaan, joka lähti maaliskuussa vapauttamaan Vienan Karjalaa punaisten vallasta.[2]

Jääkärikapteeni Georg Öhman oli olemassa, mutta hän ei sotinut Savon rintamalla Kuopion Suojeluskunnan joukoissa, vaan Tampereen suunnalla ja haavoittumisensa jälkeen hän vastasi Itäarmeijan eläinlääkintähuollosta.[3]

Alfred Pietikäisen komppaniaa komensi jääkärivänrikki E.J. Putaansuu. Sekaannus johtunee siitä, että Putaansuu käytti Saksassa ollessaan peitenimeä Åhman.[4] Ehkäpä peitenimi savolaisittain tulkittuna oli jäänyt tuoreemmin Pietikäisen mieleen kuin varsinainen sukunimi.

Joukkueenjohtajana toimi agronomi Miettinen Muuruvedeltä ja ryhmänjohtajana Lauri Julkunen Siilinjärveltä. Julkunen oli siilinjärveläinen maatalon ja kievarin poika[5], joka osallistui vapaussotaan. Ei ole syytä epäillä muistikuvan oikeellisuutta. Pietikäinen sanoi olleensa koko sodan ajan Julkusen ryhmässä.

Pietikäinen kuljettaa joukkonsa tunnettujen tietojen mukaisesti Kuopiosta Mikkeliin ja sitten Mäntyharjun rintamalle. Pietikäinen osallistui Mouhun taisteluun, joka hänen muistoissaan tapahtui 2.3.1918, mutta todellisuudessa päivää myöhemmin 3.3. Myös Turkinkylän taistelun päivämäärä on artikkelissa väärin, taistelu käytiin 6.4.1918 eikä 5.4., kuten Pietikäinen muisteli.

Kuularuiskuasema Pääkallovuorella Turkinkylässä 6.4.1918.
Oikealta toinen mies, jääkärivänrikki Putaansuu ja kolmas
mies, varapäällikkö Penna Eskelinen kaatuivat muutaman 
tunnin kuluttua kuvan ottamisesta.
I.A. Ekström, Varkauden museot

Turkinkylässä kaatui monta Alfred Pietikäisen läheistä taistelutoveria. Joukkueenjohtaja Penna (Benjamin) Eskelinen kaatui, kun hän ryhtyi johtamaan joukkoja vakavasti haavoittuneen vänrikki Putaansuun sijaisena. Putaansuukin kuoli myöhemmin haavoihinsa. Jostakin syystä Pietikäinen kertoi Eskelisen olleen kotoisin Maaningalta, vaikka hän oli Kuopion maalaiskunnan miehiä. Samoin Pietikäinen muisti väärin kaatuneen Paavo Vuornoksen kotipaikan, ei Kaavi vaan Muuruvesi. M. Jänttiä ei Turkinkylässä kaatuneista löydy, mutta Pietikäinen tarkoittanee Pekka Jänttiä, kuopiolaista kauppaoppilaitoksen opiskelijaa.

Kaarlo Kovalainen (vas) ja Penna Eskelinen.
Boman, Sankarien muisto.

Evert Vesterinen (vas) ja Paavo Vuornos.
Boma, Sankareiden muisto.

Voikosken tiedusteluretkellä kaatuivat Otto Niiranen, joka oli kotoisin Maaningalta, ei Varpaisjärveltä ja Pietikäisen mainitsema  A. Vesterinen Keiteleeltä on Evert Vesterinen.[6]

Pietikäisen muistelossa on siis paljon tällaisia pieniä virheitä, jotka kotitutkijankin on hyvä ymmärtää, kun näitä artikkeleita ja yleensäkin muistitietoa käyttää lähteenä. Sodan kuvaus on kuitenkin tavattoman kiinnostavaa ja uskottavan tuntuista. Suomen maaseudun kevätpelloille kiikutetut lantakasat ja mahtavat kiviaidat antoivat suojaa niin punaisille kuin valkoisillekin.

Pietikäisen sota loppui jalkavammaan, jonka hän sai Leppäniemeen perääntyessään. Jalka juuttui louhikkoon ja kiireessä irrotellessa tuli vakavia vaivoja. Niinpä kertoja ei enää ollut mukana Karjalan taisteluissa eikä Viipurin valtauksessa. Sairasloman jälkeen hän liittyi omaan yksikköönsä, joka oli siirretty Viipurista Haminaan.

Pietikäinen ei mainitse kertomuksessaan mitään punaisten teloituksista eikä myöskään oman puolen kokemasta terrorista. Haminasta ja Mäntyharjulta hänellä olisi saattanut jotain kerrottavaa olla.

 Ohessa linkki Muistelmia Suomen vapaussodasta, vääpeli A. Pietikäinen.

Pietikäisen artikkelin nimiä tutkittu Suomen sotasurmat -sivuston ja Bomanin Sankareiden muisto -matrikkelin tietoihin. 

 

---

[1] Pohjan Poika 29.1.1938 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1364634/articles/80090858

[2] Kemppainen, Vienan kävijöitä. Muistelmia Vienan sodasta 1918, 7

[3] Luettelo jääkäreistä https://fi.wikipedia.org/wiki/Georg_%C3%96hman

[4] Luettelo jääkäreistä https://fi.wikipedia.org/wiki/Juho_Putaansuu

[5] Savon Jääkäri 18.12. 1918 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1233113/articles/80103852

[6] Suomen sotasurmat http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input?hakuid=23107

Vapaussodan muistomerkin kertomaa

Viljami Räisänen (1891-1918)

Kirjoitin aiemmin täällä Siilinjärven vapaussodan muistomerkistä. Olen saanut lisätietoja Viljami Räisäsen taipaleesta Siilinjärven hautuumaalle.

Viljami Räisänen syntyi Karttulassa 26.2. 1891. Hänen vanhempansa olivat Taavetti Heikinpoika Räisänen (1866-1950) ja Vilhelmiina os. Venäläinen (1868-1931). Viljamilla oli seitsemän sisarusta. Taavetti ja Vilhelmiina Räisänen muuttivat perheineen Maaningalle 1916. He ostivat Hamulan kylästä maatilan nimeltään Ahmo. Vuodesta 1925 alkaen tämä alue on kuulunut tuolloin perustettuun Siilinjärven kuntaan.

Taavetti ja Vilhelmiina Räisänen. Kuva ehkä 1920-luvulta.
Kuva on otettu Räisälässä, Siilinjärvellä.

Viljami opiskeli Kajaanin seminaarissa kansakoulunopettajaksi. Kesällä 1916 hän muutti virallisesti Maaningalta  Kurkijoelle. Siellä on opetti Lapinlahden kansakoulussa. Opettain lehti 13/1918 kuvasi hänen toimintaansa: "Hän tuli tunnetuksi ja pidetyksi tarmokkaan ja epäitsekkään toimintansa vuoksi nuorison hyväksi. Ollen nuorisoliikkeen johtavimpia sieluja oli hän ikäänkuin määrätty valamaan intoa ja isänmaanrakkautta seutunsa nuorukaisiin. Jo viime syyskuussa (1917) perusti hän seudullensa ensimmäisen suojeluskunnan harjoittaen miehiään ensin salaisesti, sittemmin julkisesti ja pelkäämättä."

Lapinlahden kansakoulu, Kurkijoki.

Viljami Räisänen oli mennyt naimisiin Kurkijoella. Kun sisällissota syttyi, hänen puolisonsa Mimmi oli raskaana. Viljami Räisänen kaatui huhtikuun 15 päivänä 1918 Antrean rintamalla.
Räisäset onnistuivat järjestämään poikansa Savoon, kotiväen lähelle haudattavaksi. Sisällissodassa kaatuneita haudattiin paljon muualle kuin kotiseudulle. Esimerkiksi Maaningan vapaussodan sankarihaudassa on yhdeksän nimeä, mutta vain kolme henkilöä on haudattu Maaningalle. Muut lepäävät Viipurin, Kuopion ja Siilinjärven hautausmailla.

Vapaussodan muistomerkki, Maaninka. Pystytti Maaningan
suojeluskunta 1920. Muualle haudatut on mainutti kivipaaden
sivupuolilla.

Viljami Räisänen haudattiin Siilinjärven Viinamäen hautausmaalle 1.5.1918. Ruumiinsiunauksen toimitti tri Päivänsalo. "Torvisoittokunnan soittaessa surumarssia, laulukuoron laulaessa ja suuren saattojoukon läsnäollessa peitettiin valkoinen arkku maan poveen. Seppelettä laskivat A. Väänänen Siilinjärven Esikunnan puolesta, opettaja Parras Kurkijoen opettajatoverien puolesta, neiti Heinonen Kurkijoen Lapinlahden Nuorisoseuran puolesta, maanviljelijä M.Pösö kansakoulun johtokunnan puolesta ja kansanedustaja J. Snellman itsensä ja perheensä puolesta. (Opettajain lehti, 13/1918) Juho Snellman oli kokoomuksen, aiemmin nuorsuomalaisten kansanedustaja Kuopion läntisestä vaalipiiristä. Hän oli kotoisin Karttulasta.

Viljami Räisänen haudattiin siis Siilinjärvelle, koska hänen perheensä oli muuttanut tänne 1916. Mimmi Räisänen, Viljamin puoliso osallistui varmastikin hautajaisiin, mutta lehtijutuissa kirjoitettiin virallisista muistamisista, ei niinkään omaisten surusta. Tämä oli tyypillistä myös myöhemmin  talvi- ja jatkosodan sankarihautajaisuutisissa.

Mutta elämä jatkui. Mimmi Räisänen synnytti Kuopiossa pojan, Villiam Kalervo Villiaminpojan 21.7.1918. Oheisessa kuvassa Kalervo Siilinjärvellä Onni-setänsä luona 1920-luvulla.

Mimmi Räisänen työskenteli käsityönopettajana ja koulutti poikansa ylioppilaaksi ja vuori-insinööriksi. Hän ei avioitunut uudestaan. Kuvassa Maija-Liisa Räisänen esittelee lähes sata vuotta sitten valmistunutta pöytäliinaa, joka on Mimmi Räisäsen alusta loppuun tekemä.

Tämä teksti on jatkoa aiemmalle kirjoitukselle vapaussodan muistomerkistä Siilinjärvellä. Tästä pääset lukemaan.

Lähteet: Räisästen kotiarkisto, Maija-Liisa Räisäsen hallussa, Opettajain lehti 13/1918, Boström, Sankarien muisto, 1927. Porvarillisen työn arkisto, Kurkijoki kuvin

Vapaussodan muistomerkki

Minulla on ollut periaatteena tässä blogissa, että pysyttelen hyvin tiiviisti Pöljällä ja pöljäläisten ihmisten elämänpiirissä. Pääsääntöisesti tarinoiden lähdeainestokin on löytynyt tästä kotikylältä. Valokuvat, kirjeet, päiväkirjat ja yhdistysten arkistot sekä asiakirjat (kauppakirjat, torpankontrahdit, perinnönjako, todistukset jne.). Siilinjärven kirkonkylällä käydessäni huomiotani kiinnitti vapaussodan muistomerkki.

Nämä miehet ovat kuolleet ja haudattu vuosina 1918-1919. Siilinjärven kirkko, jonka kupeella vainajat lepäävät on kuitenkin rakennettu vasta 1922-23. Hautapaikka ei oikein voi olla alkuperäinen, sillä Siilinjärven vanha hautausmaa, Viinamäki on toisaalla. Tottakai olin usein muistomerkkia aieminkin katsellut, mutta heräsi kysymyksiä. Keitä nämä ihmiset olivat? Milloin ja kenen toimesta muistomerkki on pystytetty?

Siilinjärven kirkko 1920-luvulla.

Haudassa lepää neljä vapaussodassa ja kaksi sodan jälkeen Itä-Karjalan heimosotaretkillä kaatunutta vainajaa. He ovat syntyneet Kuopiossa, Kuopion maalaiskunnassa, Maaningalla, yhden kotipaikka on Kurkijoki. Kaatuneiden sekalainen tausta herättää kummastusta,

Villiam Räisänen oli kansakoulunopettaja Kurkijoelta, Karjalasta. Hän oli valmistunut Kajaanin seminaarista 1914. Samana vuonna hän aloitti työt Kurkijoella Lapinlahden kansakoulun opettajana. Räisänen kaatui 27-vuotiaana joukkueen päällikkönä Muolaan Punnuksen taistelussa.

Heikki (Hilarius) Pietikäinen oli syntyisin Kuopiosta. Hän kohtalonsa oli joutua surullisenkuuluisalle
Hillosensalmen ja Paljanlahden retkelle, jossa hän kaatui. Taistelusta enemmän Aatu Väänäsen muistelossa. Aaro Miettinen oli lampuodin poika Kuopion maalaiskunnasta ja Otto Niiranen Maaningalta.

Maaningalle vapaussodan muistomerkki laitettiin syksyllä 1920. Silloin juhlassa erikseen mainittiin, että Niiranen on haudattu Siilinjärvelle. Nestori Miettinen ja Aapeli Ruotsalainen ovat kaatuneet heimoretkillä. Ruotsalaisesta löytyy maininta sotasurmatietokannasta. Sen mukaan on kaatunut Viteleen Tuuloksessa 6.6. eikä hautakiven 7.6.1919 pitäisi paikkaansa. Hän oli kotoisin Kuopion maalaiskunnasta. Nestor Miettinen jää arvoitukseksi. Hautausmaan arkistosta miesten hautaamisesta v. 1918 ja 1919 ei löytynyt merkintää.

Pöljäläinen Anna Ollikainen piti päiväkirjaa vuosina 1920-23. Heinäkuussa 1920 hän kertoo päiväkirjassaan, että "Siilinjärven sankaripatsaan paljastusjuhlassa kävimme Sylvi, Maria ja minä jalkaisin, äiti, Pete, Aada Lilja ja Kukkolan Aino olivat hevosella." Nyt olikin sitten helppo etsiä paikallisten sanomalehtien uutiset aiheesta. Savo ja Savon Sanomat kirjoittivatkin juhlasta. Juhlaa myös mainostettiin. Kesällä 1920 näitä muistopatsaita paljastettiin ainakin Kuopiossa, Siilinjärvellä, Muuruvedellä ja Maaningalla. Patsaan sijainnin arvoitus ratkesi helposti. Alunperin vapaussodan muistopatsas pystytettiin siis Viinamäen hautausmaalle eikä nykyiselle paikalleen.

Seppelten lasku vapausssodan muistomerkilla 1940-luvulla. Muistomerkki sijaitsi
 nykyisen hautausmaan keskusaukiolla. Kuva Nina Kotanen.

Juhlapäivän aamu aukeni sateisena ja koleana Siilinjärvellä, mutta iltapäivää kohti sää selkeni sen verran, että paha ilma ei lehtijuttujen mukaan juhlaa haitannut. Patsaan on hankkinut Siilinjärven suojeluskunta, joka on perustettu 1919. Juhlallisuudet alkoivat muistomerkin paljastustilaisuudella, jossa musiikista huolehtivat Pohjois-Savon rykmentin soittokunta ja  Siilinjärven sekakuoro. Soittokuntaa johti kapellimestari Ripatti ja sekakuoroa  opettaja Albanus Sonninen. Kun patsas paljastettiin, soi taustalla Savolaisten laulu.

Kuopion läänin maaherra Ignatius puhui ja lopuksi laulettiin Maamme. Tämän jälkeen maaherra keskusteli kaatuneiden omaisten kanssa. Juhla jatkui Seuralassa, Siilinjärven edistysseurojen talolla. Kuopion suojeluskuntapiirin päällikkö jääkärimajuri Paavo Talvela otti suojeluskunnan "paraadin" vastaan Seuralan kentällä.

Edistysseurojentalo, myöhemmin Suojeluskuntatalo ja Manttaalikunnan talo
Siilinjärvellä.

Samassa yhteydessä rouva Sonninen luovutti lottien valmistaman Siilinjärven suojeluskunnan lipun Talvelalle, joka sitten juhlallisesti antoi sen Siilinjärven suojeluskunnalle sanoen, että "lippu on sotajoukon sielu, sympooli. Lippu voi taistojen tuiskuissa ja lyijyn sateissa mustua, mutta sen kunnia ei saa mustua." Pohjois-Savon rykmentin pastori Kauppinen siunasi lipun tarkoitukseensa. Tilaisuudessa jaettiin myös vapaussotaan osaa ottaneille muistomitalit.

Siilinjärven suojeluskunnan lippu.

Illalla seurantalolla oli vielä juhla, jossa mm. maanviljelijä Janne Savolainen ja opettaja Sonninen puhuivat. Yleisömäärää ei muutoin ole uutisissa kerrottu, mutta Savo sanoi juhlilla olleen yleisöä erittäin paljon. Samana päivänä Muuruvedellä oli Savon mukaan  1500 juhlavierasta samantyyppisessä juhlassa. Kun juhla oli alkanut jo iltapäivällä klo 3, niin tanssimaan väki pääsi aikaisintaan klo 9 illalla.

Viinamäessä muistomerkki oli vuoteen 1946, jolloin vainajat ja muistomerkki siirrettiin seurakunnan aloitteesa kirkon viereen, Jos vapaussodan muistomerkki oli varsin vaatimaton ja sankaritkin kerätty naapuripitäjistä, niin talvi- ja jatkosodan muistolehtoon siunattiin sitten sitäkin useampi Siilinjärven mies.

Siilinjärven kirkko ja sankarihaudat. Kuva on otettu vapaussodan
muistomerkiltä kohti kirkkoa.

Lähteet: Savo, Savon Sanomat 1920, Anna Ollikaisen päiväkirja, Boström, Sankarien muisto, 1927. Siilinjärvi. Puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja kuvin. Koonneet Riitta ja Jukka Kasurinen, 1975. Viinamäen hautausmaan arkisto, Siilinjärven seurakuunan kirkkovaltuuston pöytäkirjat 1924-34. Siilinjärven seurakunnan vaiheita, Inkeri Risssasen koonti seurakunnan arkistosta. Suomen sotasurmat- tietokanta, Lippupiirustukset, digitaalinen arkisto

Aatu Väänänen Hillosensalmen taistelussa ja Paljakanlahdella 2.-3.3.1918

Aatu ja Jenny Väänänen 1950-luvulla. 

Kotimaisten kielten keskuksessa on säilynyt jonkin verran Pöljällä 1960- ja 1970-luvulla tehtyjä haastatteluja. Haastattelijat kyselevät vanhuksilta entisajan työntekoon ja tapoihin liittyviä kysymyksiä. Pohjolanmäen isäntää Aatu Väänästä haastateltiin heinäkuussa 1961 kotonaan. Niin tallentui nauhalle myös Aatu Väänäsen kokemukset sisällissodassa jälkipolvien kuultavaksi. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin blogissa Aatu Väänäsen sota 1918. Tässä Aatu kertoo omin sanoin, miltä tuntui joutua ensimmäiseen taisteluun 2.-3.3. 1918 Mäntyharjulla ja Hillosensalmella. Aatu oli syntynyt vuonna 1897, maalaistalon poika, joka kolmesta Lassilan talon pojasta valikoitui sotaretkelle.

"No, se oli niin ikävä juttu, että sitä ei paljo passoo sannoon, mitteee se olj se rintamajuttu. Kun ens päevänä jouvuttiin sille surullisen kuulusalle Hillosen reissulle, niin senhän tietää, miltä se tuntuu. Semmonen, joka ei oo tottuna ollenkaan. Sehän kävi niin, että kun oli taistelelut taisteltu Hillosensalamella ja Paljakalla, joka olj niitä vappausovan niitä epäonnistuneimpia retkiä, niin sehän jo panj ajattelemaan. Yöllä pohdittiin sen ryhmän kanssa, että kyllä se taetaa olla niin, että se joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. 

Mäntyharjun kirkolta lähettiin ja siinä pantiin kaikki lumipuvut päälle ja päälliköt sanovat, että yhdeksän kilometriä on matkoo, kun hevosella lähettiin nimittäin, Se oli sellainen kiertoliike, joka tehtiin vihollisen selustaan. Yhdeksän kilometriä on matkoo, siihen asti suatte tupakoida, keskustella ja tehhä mitä tahhaa siinä reessä, mutta sitten kun lähetään ensmäisen pysähdyspaekan jälkeen, niin ei sua tulia tehhä eikä keskustella. Pittää olla hiljasuuvessa, kun mäntiin siinä yhksän kilometrin kohalla rintamalinjan toeselle puolelle vihollisen selustaan. aamunkoitteessa oltiin Hillosen pysäkillä, saarten takana ja siitä järjestettiin sitten se hyökkäys asemalle.

Hyökkäys onnistui ihan hyvin, kyllähän siinä kuatu joitain ja haavottu, mutta se mänj suurin piirtein suunnitelman mukasesti, mutta se myöhästy pikkusen, tulj selevä päevä kun avoimelta jiältä hyökättiin Hillosen asemalle. Että pikkasen myöhästy, ei siinä mittään ollu, vallattiin sitä rattaa muutamia kilometrejä ja oltiin päivä siellä. Mutta sitten tultiin sanomaan, tuli komento että pittää lähtee pyrkimään poes, että se yleisuunnitelma mikä olj sillosilla upseerilla ei ollu männä niinkuin ois pitänä männä. Kututtiin meijjät pois ja tulomatkallahan sitte se onnettomuus tapahtu siellä Paljakanlahella. Siellä mäntiin vihollisen sylliin. Olivat valamiusasemissa, kun ottivat meijät vastaan ja ajettiin kuin hautajaissaatto rekihevosilla vihollisen sylliin ja siinä tulj se suuri onnettomuus.

Koko porukka meni hajalle ja pienissä ryhmissä harhailivat Mäntyharjuun."

Mäntyharjun rintamalla oli maaliskuun alussa Mikkelin 1. komppania, päällikkönä Villiam Spåre, Kajaanin sissikomppania, Eljas Rihtniemi, Mäntyharjun komppania, J. Snellman sekä Kuopion 4. komppania, kapteeni L.W. Lundahl, ja 500 "Savon jääkäriä", päällikkönään ruotsalainen luutnantti G.Cronstedt. Kuopion alueen miehet palvelivat kahdessa viimeksi mainitussa joukko-osastossa. Aatu Väänänen kuului savon jääkäreihin, tässä se ei tarkoita suinkaan Saksassa koulutettuja jääkäreitä, vaan tavallisia Savon miehiä, jotka vapaaehtoisena läksivät vapaussotaan. Heidän sotilaskoulutuksensa oli hyvin vaatimatonta. Yksi viikko Kuopiossa teollisuuskoululla ja toinen viikko Mikkelissä.

Cronstedtin joukot lähtivät hevosilla illalla Mikkelistä kohti Hillosensalmea. Retkue oli laskeutunut Vuohijärven jäälle vähää ennen Paljakan kestikievaria. Noin klo 7 aamulla retkikunta oli Hillosensalmen kohdalla. Pääjoukko teki hyökkäyksen avointa jäätä pitkin asemalle. Puolustajat tekivät kovaa vastarintaa, mutta puolen päivän aikaan pysäkki joutui valkoisten haltuun. Valkoisia kaatui 10 ja 23 haavoittui. Kauaa ei voitosta ehditty iloita, kun tuli tieto punaisten panssarijunasta, joka lähestyi Hillosensalmea. Cronstedt antoi käskyn perääntyä ja liike muuttui hallitsemattomaksi paoksi.

Pakenevat joukot menivät hajalle, pakokauhua ja tappioita lisäsi valkoisten ammusreen räjähtäminen punaisten luodeista Paljakanlahden jäällä. Onnettomuudessa kaatui kymmeniä valkoisia. Retkikunnan johtajiltakin otti kaksi päivää löytää takaisin Mäntyharjulle. Suomen vapaussota vuonna 1918 -kirjassa Hillosensalmen retkeä pidettiin huonosti suunniteltuna. Mentiin liian pienellä joukolla liiaan syvälle vihollisen selustaan. Kun joukoilla ei ollut yhteyttä muiden joukkojen kanssa, oli kiertoliike tuomittu epäonnistumaan. Taistelu vaikutti kokemattomiin joukkoihin lamaannuttavasti.

Maaningalta, Kuopion maalaiskunnasta, Nilsisästä ja Lapinlahdelta kaatui näissä  Hillosensalmen ja Paljakan taisteluissa  yhdeksän valkoista sotilasta. Yleisestä sekasorrosta kertoo, että osa kaatui vahingonlaukauksiin ja kaatuneita jäi punaisten käsiin. Mäntyharjulla rintama asettui asemasotavaiheeseen.


Lähteet. Suomen vapaussota vuonna 1918 IV, 1923, Aatu Väänäsen haastattelu 10.7 1961, Kotus.
Suomen sotasurmat 1918 , Boström, Sankarien muisto. Suomen itsenäisyyden ja vapauden puolesta henkensä antaneiden kansalaisten elämänkertoja. Helsinki 1927.