Hoikin kylän torpparitaisto – oliko Kustaa Nurmi torppari vai tilallinen?

Torpparivapautuslaki 1918 ja Lex Kallio 1922 saivat maaseudulla aikaan myönteistä vipinää, mutta kaikki aktiivisuus ei varmaan ollut lainsäätäjän toivomaa. Maan lunastushintana pidettiin vuoden 1914 hintaa, kun yleisesti uskottiin rahan palaavan sodan jälkeen tuon vuoden tasalle. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan sodanaikainen inflaatio pudotti lunastettujen torppien hinnan lunastusajan loppuun mennessä yhteentoista osaan vuoden 1914 arvosta. Maanhankinta torpparina oli siis edullista. Pöljällä Kustaa Nurmi kävi ankaraa taistoa statuksestaan, oliko hän torppari vai tilallinen?

Kustaa Nurmi oli puolisonsa Annan kanssa viljellyt Räsälän torppaa Hoikin tilalla (Pöljä N:o9) vuodesta 1907 lähtien. Nurmi on henkikirjoissa merkitty torppariksi aina vuoteen 1918 saakka. Hoikin tilan omisti v. 1907 Fredrik Niskanen ja sitä viljeli tuolloin lampuoti Taavi Julkunen.[1] Vuoden 1918 henkikirjassa Kustaa Nurmen kohdalle on merkitty, että hän on torppari, mutta samalla tilanomistaja Hamulan kylässä N:o12.[2]

Kustaa Nurmi.
Kuva Juha Rekolan albumi.

Hoikin tilan omistaja oli nyt Israel Kärkkäinen (vanh.), joka oli ostanut tilan vuonna 1916. Kun Kustaa Nurmi alkoi vaatia torpan lunastusta vuonna 1926[3], Hoikin tilan isäntänä hääri Israelin poika Niko Kärkkäinen. Hän oli ostanut tilaosansa vuonna 1922 vanhemmiltaan.[4] Kärkkäisen ja Nurmen välit olivat ilmeisesti jo varsin huonot. Vuokralautakunnan kokoukseen Nurmi tuli kuopiolaisen avustajan Juho Suomalaisen kanssa. Maanomistajaa edusti Juha Komulainen ja alaikäisiä edunsaajia holhooja Janne Korhonen. Israel Kärkkäisen (vanh.) perintö oli vielä siis vielä jakamatta.

Kärkkäiset kiistivät Nurmen oikeuden torpan lunastukseen, koska hänellä oli tila naapurikylällä. Tiedettiin kyllä, että Nurmi oli myynyt tilansa langolleen Aatu Räsäselle vuonna 1922. Kärkkäiset pitivät kauppaa tekaistuna, jolloin Nurmella ei voi olla vuoden 1918 lain perusteella lunastusoikeutta. Vuokralautakunta oli samaa mieltä, tosin se ei pohtinut ratkaisussaan Nurmen tilakauppojen luonnetta. Nurmi ei sen mielestä ollut vuoden 1918 lain tarkoittamalla tavalla tilattomaan väestöön kuuluva. Hän oli kiistämättä omistanut tilan vuoteen 1922 saakka.[5]

Lähes samaan aikaan vuokralautakunnalla oli käsiteltävä Hanna ja Kalle Savolaisen häätöjuttu. Siinä tilalliset Aatu Räsänen ja Kustaa Nurmi voittivat vuokralautakunnassa. Torpparipariskunta joutui lähtemään torpastaan, mutta ei aivan tyhjin käsin. Nurmi ja Räsänen maksoivat Savolaisille 6410,00 markkaa ja pariskunta sai asua torpan kamarissa kesäkuun loppuun asti.[6] Tehtyä sopimusta oli allekirjoittamassa myös Nurmi. Kun Räsälän torpan ja Hamulan talon välillä ei ole kymmentäkään kilometriä, niin ymmärtää vuokralautakunnan nihkeyden Nurmen lunastusasiaan.

Torpasta käytiin ankaraa riitaa vielä vuoteen 1931 saakka. Nurmi vetosi Viipurin maaoikeuteen ja sieltä vielä korkeimpaan oikeuteen, mutta hävisi kaikissa asteissa.[7] Torppa tuli Niko Kärkkäisen ja perikunnan hallintaan. 

Ollila Hoikilla. Toivo Rytkönen osti tilan 1930-luvun alussa. Kuva otettu
hiukan ennen talon purkamista 1990-luvulla.

Kärkkäisen perikunnan maista myi oman osuutensa sittemmin Israel Kärkkäinen Kusti Roivaiselle vuonna 1933. Hän oli menettänyt lampuotitilansa Pöljä N:o5, Ollila, kun Toivo Rytkönen osti sen 1930-luvun alussa.

Vuokra-alueiden lunastusten lisäksi uusia viljelyksiä syntyi vapaaehtoisilla kaupoilla. Kusti Roivainenkin sai
10 000 markan asutuslainan tilan käteismaksuun. Tässä Roivaisten pientila v. 1960. Kovasti oli aherrettu
vuodesta 1933 alkaen.

Kuopion läänissä vuokralautakunnat käsittelivät vuonna 1919 2713 vuokra-alueiden lunastusanomusta.[8] Vuosina 1920-21 lunastettiin läänissä yhteensä 413 vuokratilaa.[9] Alku oli varsin vaatimatonta. Kaiken kaikkiaan Siilinjärvelle syntyi vuoden 1918 torpparilain perusteella 104 itsenäistä tilaa. Vuosien 1922 ja 1936 asutuslakien nojalla syntyi vielä 73 tilaa.[10]

---

[1] Kuopion läänin henkikirjat - Henkikirja 1908-1908. http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=78330903

[2] Kuopion läänin henkikirjat - Henkikirja 1918-1918 http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=77224917

[3] Siilinjärven vuokralautakunnan pöytäkirja 19.3.1927. Kunnanarkisto

[4] Siilinjärven kunnan vuokralautakunta 1924-1948. Saapuneet kirjeet. Kunnanarkisto.

[5] Siilinjärven vuokralautakunnan pöytäkirja 19.3.1927. Kunnanarkisto.

[6] Siilinjärven vuokralautakunnan pöytäkirja 30.4.1927. Kunnanarkisto

[7] Siilinjärven vuokralautakunnan pöytäkirja 30.4.1930. Kunnanarkisto.

[8] Savon Sanomat 27.7.1920 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1292448/articles/78423879

[9] Savon Sanomat 1.12.1921 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1463838/articles/78423880

[10] Kinnunen, Savon historia V. Vastakohtien aika 1919-1944, 242-243

Torpparivapautuksen 1918 vaikutukset Pöljällä ja lähiseudulla

Pöljän kotiseutumuseon savutupa 2019. Kuva Jouni Kiimalainen.

Katkeran sisällissodan jälkeen eduskunta sääti jo syksyllä 1918 pitkään valmistellun lain torppareiden ja mäkitupalaisten oikeudesta lunastaa vuokra-alueensa omaksi. Lakia täydennettiin vielä vuoden 1919 eduskuntavaalien jälkeen siten, että se koski myös lampuoteja. Lain täytäntöönpano alkoi 1.1. 1919.

Torppareiden ja muiden maaseudun maattomien tilanne oli nähty keskeisenä sosiaalisena ongelmana jo 1800-luvun loppupuolella. Vuoden 1906 eduskuntauudistuksen jälkeen SDP nosti torpparien vaatimukset lainsäädännön keskiöön. Mitä enemmän torppien lunastamisesta tai vuokra-aikojen pidentämisestä puhuttiin, sitä haluttomampia maanomistajat olivat sopimuksia jatkamaan. Lisäksi metsien arvon nousu ja siirtyminen karjatalouteen nostivat vuokramaan arvoa isäntien silmissä. Torpat ja lampuotitilat haluttiin yhä useammin palauttaa päätilan yhteyteen.

Vuonna 1909 eduskunta sääti lain, jolla turvattiin vuosina 1909-1916 päättyvien vuokrasopimusten jatkuminen, näin estettiin joukkohäädöt. Lakia säädettäessä oletettiin, että torpparikysymys olisi jo 1916 ratkaistu.[1] Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan häätöjen antaminen aloitettiin Pöljälläkin vuodesta 1916.[2] Nämä häädöt kuitenkin kiellettiin jatkamalla asetuksella umpeutuvia vuokrasopimuksia vuoteen 1922.[3]

Vuokrajärjestelmän purkaminen tarkoitti kajoamista yksityiseen sopimusvapauteen/ yksityiseen omistusoikeuteen. Isännät kokivat helposti oikeuksiaan loukatun ja vuokralaiset taas muistivat jokaisen kuokaniskun raivaamiinsa maihin. Kuinka torppareiden, mäkitupalaisten ja lampuotien itsenäistyminen Pöljällä ja lähiseudulla kehittyi? Käyn tässä ja seuraavissa postauksissa yksityistapausten kautta läpi lunastusprosessia, joka jatkui toiseen maailmansotaan saakka.

Joel Julkusen palstatilan synty 1933

Riitaniitty, josta Joel Julkusella oli osuus Pualpuroon asti.

Lunastusprosessi eteni siten, että torppari tai mäkitupalainen, joka halusi lunastaa maansa teki siitä lunastusisilmoituksen vuokranantajalle (maanomistajalle). Joel Julkunen toimitti tiedon 14.4. 1933 Toivo Rytköselle. Joel Julkusen torppa sijaitsi Pöljä N:ro 9 mailla. Tilaa omistivat omalta osaltaan myös A.J. Ihalainen, Kusti Roivainen ja Niko Kärkkäinen.[4]

Maanlunastajan tuli myös ilmoittaa aikeistaan kunnan vuokralautakunnalle, joka sitten kutsui asianomaiset kokoukseen maanlunastusta pyytäneen henkilön kotiin. Kokous pidettiin Joel Julkisen hallinnassa olevalla Jokimökillä 20.5.1933. Vuokralautakunnan jäseniä olivat Janne Holopainen (pj.), Juho Voutilainen ja Janne Savolainen. Kaikki asianasianosaiset olivat paikalla.[5] Kokoukset pidettiin aina maanlunastusta vaatineen vuokralaisen kodissa. Voisi ajatella, että tilanne oli siten vuokralaiselle turvallisempi ja tasa-arvoisempi kuin isännän kamari.

Julkunen uudisti vaatimuksensa ja ilmoitti suorittavansa tilan hinnan valtion välityksellä. Valtio maksoi lunastushinnan maanomistajille ja vuokralainen lyhensi velkaa valtiolle. Torppari oli hallinnut maitaan suullisella sopimuksella vuodesta 1914. Torppaan kuului hänen mukaansa talon ympärillä olevat pellot (aidatut), Riitaniitty Pualpuron rajaan, vuokraajalla on ollut oikeus ottaa polttopuu tilan mailta. Rakennukset olivat maanomistajan rakentamat. Vuokrana on ollut viisi viikkoa työtä taloon.

Pitkänjoen koski 2017 kuvattuna.

Niko Kärkkäinen luonnehti Joel Julkusta muonamieheksi, talon asunnossa asuvaksi työmieheksi, jota lunastusoikeus ei koske. Ihalainen taas totesi, että Julkusen mailla on koski, johon voisi laittaa teollisuuslaitoksen. Liian arvokas luovutettavaksi siis. Lisäksi Kusti Roivainen totesi mökin viljelyalan olevan reippaasti alle 2 ha, jolloin elinkelpoisen tilan erottaminen ei ole edes mahdollista. Samoin hän totesi, että tilat, joihin lunastus kohdistuu ovat pientiloja, joista ei ole järkevää maita ottaa.

Lopuksi Toivo Rytkönen sanoi, että jos maata on pakko antaa lunastukseen, niin ei ainakaan Julkusen vaatimalta paikalta.

Puheenvuorojen jälkeen lautakunta jäi päättämään asiasta ja osalliset poistuivat ulos. Välipäätöksessään lautakunta katsoi Julkusella olevan vuoden 1918 lain mukainen lunastusoikeus vuokra-alueeseen. Viljeltyä maata todettiin olevan 2 ha. Koska tilalla N:ro 9 oli juuri tuolloin menossa lohkominen, niin varsinainen lunastusalueen lohkominen siirrettiin tähän toimitukseen, jolloin pinta-ala ja hinta myös määrätään. Niinpä torppari Joel Julkusesta oli tullut palstatilallinen, pienviljelijä Hoikille.[6]

Joel Julkunen vasemalla kuistilla perheensä kanssa vuonna 1941. Jokimökin
tontille oli nyt rakennettu uusi talo.

Vuokralautakunnan päätöksistä oli mahdollista valittaa kihlakunnanoikeuteen tai maaoikeuteen. Tästä päätöksestä ei ilmeisesti valitettu, Joelin torppa ja talo kuuluivat Hoikin kylän maisemaan aina Erkki-pojan sairastumiseen ja poismuuttoon asti 1990-luvulle. Sanottiinpa Hoikin kylää halkovan tien jyrkkää mutkaakin pitkään ”Joelin mutkaksi”.

Joelin mutkassa Harri Roivainen 1970-luvulla.
 Pojan kohdalta lähtee tie vasemmalle
"Joelin Erkin mökille".
Kuva Anja Roivainen.

---

[1] Rasila, Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe, Suomen torpparikysymys vuosina 1909-1918, 44

[2] Torpparina Pöljällä http://airaroivainen.blogspot.com/2015/02/torpparina-poljalla-kiviset-pellot.html

[3] Rasila, 19-22

[4] Siilinjärven vuokralautakunta, saapuneet kirjeet 1924-48, III5 Ea:1. Kunnanarkisto

[5] Siilinjärven kunnan vuokralautakunnan lunastusasian pöytäkirja 1926-1938. Kunnanarkisto.

[6] sama

Maaottelumarssi 1941

Kävelijöitä Kievarin ylikäytävän kohdalla.
Holopaalan arkisto.

Välirauhan aikana 1941 Suomessa järjestettiin ainutlaatuinen urheilutapahtuma. Ruotsi haastoi Suomen kävelymaaotteluun. Tosin tästä on myös esitetty, että Suomi halusi tulla haastetuksi. Tapahtuman järjestelyt aloitettiin helmikuussa 1941. Järjestelytoimikunnan johdossa olivat tarmokkaat Urho Kekkonen ja Tahko Pihkala. Kävelymaaottelu pistettiin pystyyn vajaassa kolmessa kuukaudessa. Innostus oli Suomessa kova. Heti ensimmäisenä marssisunnuntaina 4.5. kävelijöitä oli yli 100 000.

Kilpailussa naisten ja lasten oli käveltävä 10 km alle 1 tunti 40 minuuttia. Miehet kävelivät 15 km, heidän oli alitettava 2 tuntia 20 minuuttia. Suoritusaikaa 4.-25.5.1941. Osallistujat täyttivät ns. marssikortit ja saivat lunastaa pronssisen rintamerkin, kun kävely oli suoritettu.

Kävelymaaottelun  rintamerkki. Maksoi 5mk.

Anna-Liisa ja Tellervo Holopainen Pöljältä muistavat osallistuneensa marssiin. Ruotsi oli rakas vihollinen urheilussa ja oli kunnia-asia osallistua kisaan. Tellervo muistaa kävelleensä yhdessä Sirkka Rahikan kanssa. Kilpaahan siinä oli lopulta kävelty! Pöljällä kävelyreitti alkoi Maamiesseuran talolta. Käveltiin Kuopio-Iisalmi -tietä etelään Pyylammille, jossa oli Ahtiaisen talon kohdalla tarkastuspiste. Toimitsijat leimasivat kortin ja kävelijät kääntyivät takaisin. Naapurikylällä Irma Pantzar lähti marssille Kolmisopen koululta ja suuntasi samoin Pyylammille.

Kävelysuoritus ei ollit mitään löntystelyä, sillä rajatulokseen pääseminen edellytti, että kävelijä käytti aikaa vain noin 10 minuuttia kilometrin matkalla. Säilyneissä kuvissa askellus näyttääkin varsin rivakalta.  Anna-Liisa Heikkinen muistaa, että hänen äitinsä Aino Holopainen olikin valittanut jalkakipuja kävelyn jälkeen! Aino oli kävellessään 58-vuotias.

Etualalla Toivo Rytkönen ja Risto Tolonen.
Vilholan arkisto.

Kuvan kävelijät ovat tunnistamatta, mutta Pyylammilla kävellään.
Vilholan arkisto.

Kävelijöitä Pöljän pysäkin seutuvilla. taustalla Solan talo.
Holopaalan arkisto.

Kävelymaaottelusta otettiin valokuvia  systemaattisesti, sillä siitä oli suunnitteilla kuvateos. Kirja ilmestyikin jo kesäkuussa. Se on yhtenäisyyden, yhteishengen ja kansan fyysisen ja henkisen kunnon ylistystä. Kuvissa maan johto, miehet ja naiset, jopa invaliidit, sokeat ja vanhukset marssivat reippaasti keväisessä Suomen luonnossa ja kaupunkien kaduilla.

Toukokuussa Suomi oli tehnyt valintansa. Saksan avulla voisimme saada menetetyt alueet takaisin ja turvaa NL:n painetta vastaan. Kävelymaaottelu kohotti kansalaisten mielialaa, toi ihmiset yhteen ja valmisti uuteen sotaan.

Maaottelun voitti Suomi musrkaavasti. Oli sovittu, että yksi kävelysuoritus vastasi Suomessa 2p, koska meitä oli vähemmän kuin ruotsalaisia. Suomi voitti ilman tasoitustakin, sillä täällä marssin suoritti yli 1,5 miljoonaa kävelijää, Ruotsissa suorituksia kertyi alle miljoona. Tulosta laskettiin lähes kuukausi, mutta sen julkistaminen jäi sitten paljon suurempien uutisten varjoon. Liikekannallepano vei huomion rauhanomaisesta maaottelumarssista totisempiin marsseihin.

Joka kolmas suomalainen osallistui maaottelumarssiin. Lapinlahdella 56-vuotias Edit Ruotsalainen marssi yhdessä kymmenen lapsensa kanssa, Mäntsälässä 94-vuotias Adolf Vilenius käveli ensin 7,5 km lähtöpaikalle, sitten 15 km suoritusta ja 7,5 km kotiin. Tahko Pihkala ei ollut tyytyväinen maaottelumarssin urheilulliseen tulokseen. Hän epäili kesäkuun alussa päivätysssä Suomen Kuvalehden pääkirjoituksessa, että Suomen miehet ovat romukunnossa! Vaikka olisi suorittanut marssin, niin se ei vielä "todista asiallisesti pätevää marssikuntoa juuri paljoa paremmin kuin, kuin sellainen silmän ja käden yhteistyö, jota tarvitaan vaalien viivan vedossa ja äänestyslipun usuttamisessa uurnan läpeen, on merkkinä ampumataidosta. (SK 23/1941).

Marssikortit on arkistoitu Suomen Urheilumuseoon. Palaan pöljäläisten osalta asiaan vielä myöhemmin, kun pääsen tutkimaan Siilinjärven kortteja.

Lähteet: Haastattelut: Anna-Liisa Heikkinen, TellervoJuvonen, Irma Roivainen.
Me marssimme: kuvateos Suomen ja Ruotsin välisestä marssimaaottelusta v.1941, Maaottelumarssi innosti, SUL 100 vuotta , Voitto Ruotsista oli kunniakysymys
Suomen Kuvalehti 17-25/1941.

                         

Yhdistyksessä et ole yksin!

Pöljällä pidettiin maaliskuussa 1960 hiihtokilpailut. Oli aurinkoinen maaliskuun lopun sunnuntai ja koko kylä oli liikkeellä. Maamiesseuran talon liepeille oli tehty kilometrin mittainen latu, jolla kylän eri yhdistykset kilpailivat. Viestissä hiihdettiin kolmen hengen joukkueilla. Kyseessä oli ”vanhojen hiihdot” eli joukkueen yhteenlaskettu ikä piti olla vähintään 150 vuotta.

Miesten viestin lopputulos on kylähistorian harrastajan runoutta: ”1) Pöljän Ponnistus 2) Hoikin Sonniosuuskunta 3) Pientalonpojat 4) Maalaisliitto 5) Maamiesseura 6) Parta-Martat 7) Hoikin Koneosuuskunta 8) Pöljän Sonniosuuskunta 9) SKDL 10) Metsästysseura 11) Kalastuskunta 12) Hoikin tiehoitokunta.” Naisten viestiin otti osaa kahdeksan joukkuetta. Edellisten yhdistysten lisäksi naisista löytyi Maatalousnaiset, Tarkastusyhdistys ja Luvelahden naiset. Kaikkiaan hiihtäjiä oli 60!

Tilaisuudesta on säilynyt Savo-lehden lehtileike ja valokuvia. Mummoni Helena Roivainen hiihtää lehtijutun kuvassa. Rinnalla viuhtoo Mari Soininen ja Lyydia (Lyyti) Hirvonen. Olen melko varma, että kukaan näistä naisista ei elämässään ollut aiemmin lehtiin päässyt. Oli uurastettu kovaa työtä koko elämä, mummoni oli jo leski ja yksi pojista oli kuollut sodassa.

”Hameen helmat hulmuten hiihti 67-vuotias Helena Roivainenkin sellaisella vauhdilla, että moni nuorempi jäi taakse. Kun vielä ikähyvitystä tuli melkoisesti, oli Roivaisen emäntä paras koko naisten sarjan henkilökohtaisessa kilpailussa.”

Näillä naisilla peruskuntoharjoittelu oli ollut sitkeää työntekoa läpi elämän. Silti huumorintajuakin tuntui piisaavan, kun satapäisen yleisön eteen oltiin valmiit tulemaan. Pitkät hameet ja huivi päässä ja menoksi!

Tämä viisikymmentä vuotta vanha lehtileike on tullut vastaani kylällä kierrellessäni useamman kerran. Sitä on huolellisesti säilytetty. On mukava kohdata tutut kyläläiset myös vapaa-ajan riennoissa. Voin vain kuvitella suunsoiton, jota esimerkiksi Topi Rytkönen on saanut kuulla hiihtäessään pussihousuissaan omaa osuuttaan!

Esteri Ruotsalainen, Iida Savolainen, Vieno Hartikainen, Helmi Rautiainen, Helvi Turunen, Mirja Kanerva, Saima Ruuskanen, Aini Pitkänen, Anja Lång, Kalle Rissanen, Kalle Ollikainen, Reino Heikkinen, Aapeli Puurunen, Kalle Savolainen, Arvo Suomalainen… Koko kylä on tosiaankin ollut liikkeellä.

Luulenpa, että tässä eletään Pöljän kylän vahvimman yhteisöllisyyden aikaa. Olen joskus sanonut, että kyläläiset eivät tienneet koko yhteisöllisyys-sanaa. Mutta elämäntavasta, yhteisistä töistä ja osuuskunnista kumpusi aito yhteisöllisyys.

Vuosisadan vaihteessa ja itsenäistymisen aikaan kylällä oli suuret sosiaaliset erot esimerkiksi talollisten ja irtaimen työväen välillä. Myös torpparit olivat usein tyytymättömiä sopimuksiinsa.

Toisen maailmansodan jälkeen kylä oli sosiaalisesti tasa-arvoistunut. Torppareista oli tullut pienviljelijöitä. Lisäksi rintamamiesten välille oli syntynyt keskinäisen auttamisen kulttuuri. Tämäkin hupaisa maaliskuun sunnuntai oli merkki tästä. Työväentalosta oli tullut Maamiesseuran talo. SKDL ja Maalaisliitto pystyivät hiihtämään samaa latua! Ja illalla seurantalolla juhlittiin.

Lähteenä Savo 28.3. 1960

Rukiinleikkuutalkoot Hoikilla

Valokuvien keräysharrastukseni alkoi oikeastaan yhdestä kotialbumissamme olevasta kuvasta. Siinä valokuvaaja on napannut harvinaisen otoksen. Ruispellolla on talkoot, väki on tauolla. Erikoista kuvassa on se, että kukaan ei poseeraa. Aivan kuin valokuvaaja olisi ottanut parhaan kuvansa kuvausta valmistellessaan. 

Melkein kuulen, kuinka joku kertoo hupaisaa juttua ja kohta nauretaan. On vuosi 1950. Kuuma aurinko porottaa. Ainakin kolme miehistä on rintamamiehiä. Kalle Nissinen on vasemmalla miesryhmässä, Vihtori Roivainen istuu laihana ja ruskettuneena, hattu päässään ja lepää. Toivo Hirvonen seisoskelee naisten ryhmän lähellä, taitaa kertoa juttua. Sota näkyy kuvassa myös sillä tavoin, että yksi talkoolaisista on evakko, myöhemmin kylältä pois muuttanut mies. Väinö Roivainen, Lauri ja Pekka Hirvonen olisivat myös tässä, ellei sotaa olisi ollut.

Isäntä, Toivo Rytkönen istuu naisten ryhmän edessä. Hänen poikansa Väinö ja Kalle ovat pellolla myös. Erityisesti Väinö kiinnittää katseen, koska hän on niin elinvoimainen ja atleettinen. Vertaan häntä isääni. Vihtori tai  Vike on 30-vuotiaana sitkeän näköinen, perheellinen mies. Hänellä on kaksi lasta ja vaimo. Irma on myös pellolla, huivi päässä hän kurkistelee naisten ryhmän takarivissä. Väinö kohottautuu vasemmalta hienosti esille, melkein kuin kurkottaisi kuulemaan naisten puolella käytävää keskustelua. Isäni istuu selin naisiin ja keskittyy lepäämään eikä katso kameraan.

Kaikki naiset seisovat kuvassa, vain kaksi miestä seisoo. Ajattelen, että olen kasvanut sosiaalisesti varsin tasa-arvoisessa yhteisössä. Mutta aika tarkkaan miesten ja naisten käyttäytymistä yhteisössä säädeltiin. En usko, että kuvassa näkyvä asetelma olisi ihan sattumaa.

Kaikki olivat pienviljelijöitä. Rytkölän tila, jonka ruispellolla talkoissaan oltiin, oli isompi kuin isäni tila, mutta elämäntapa oli samanlainen kaikilla. Tästä kasvoi yhteisöllisyys. Tämä sanahan on kokenut jo inflaation. Minä ehdin kokea elämäntavasta kumpuavan, aidon yhteisöllisyyden aikoinaan Hoikin kylällä. Tämä talkooporukka ei taatusti käyttänyt sanaa “yhteisöllisyys”. He elivät sen keskellä.

Reino ja Helga Heikkisen talo paloi pääsiäislauantaina 1955. Kova lämmitys sytytti savupiipussa tulen ja juuri mitään ei ollut tehtävissä talon pelastamiseksi. Ihmiset sen sijaan saatiin suojaan. Reino kertoi kyyneleet silmissä, kuinka välitön apu saatiin naapureilta. Ensin yövyttiin Heikkilässä ja aamulla Toivo Rytkönen tuli sinne ja kutsui Rytkölään asumaan. Eikä mitään vuokranmaksuja, välillä oltiin talon ruuassakin, sanoi Reino. Yhtenä miehenä kyläläiset kaatoivat perheen taloon tarvittavat puut ja ajoivat ne metsästä.

Jokainen tarvitsi toistaan kylällä. Ei ollut niin vähäistä miestä tai naista tai lasta, joka ei olisi ollut tervetullut perunannostotalkoisiin. Joaisella oli paikkansa, hyvä sutkaus oikealla hetkellä oli myös tärkeää. Sato oli saatava joutuin koottua ja koneita oli aina 1960-luvulle asti hyvin vähän. Työtä oli paljon ja varmasti elämä oli ajoittain raskasta. Ajattelen erityisesti naisia, jotka hoitivat kasvavia lapsikatraita ja koettivat pitää perheen puhtaana ja ravittuna. Kodinkoneita ei ollut. Samalla piti tehdä  paljon työtä navetalla, puutarhassa ja pelloilla. Nämä naiset ja miehet olivat kasvaneet tähän elämään. Työtä oli tehtävä, muuten loppui leipä.

Rukiinleikkuukuvassa ihmiset elävät täyttä elämää, tasapainossa itsensä ja yhteisönsä kanssa. Olikohan tämä työpäivä äidilleni hetken helpottava irrottautuminen pienten lasten hoivasta? Anoppi kaitsi lapsia kotona ja nuori äiti sai tavata ikätovereitaan. Savolaisella talkoopellolla kerrottiin kaskuja. Jokainen osallistui taipumustensa mukaan, myös huumorin viljelijällä oli paikkansa Työ oli näille ihmisille myös virkistystä ja iloa, melkein juhlaa!

En tiedä, kuka otti kuvan talkoolaisista syksyisenä poutapäivänä 1950. Hän tuli tallentaneeksi hienon hetken. Siinä kylä ja Suomi toipuu sodasta työtä tehden, yhdessä.