Isojako Pöljällä Kuopion pitäjässä III - miten maat jaettiin?

Isojalokarttoihin merkittiin myös vakiintuneet maastossa
kulkevat polut, koska ne olivat rasitus; yhteisesiä teitä
yksityisillä mailla. Kuva Jouni Kiimalainen.

Vuosina 1777-1807 Pöljällä toteutettu isojako oli pitkä prosessi. Eikä prosessi suinkaan loppunut vuonna 1807, jolloin korjattu kartta eteläisen jakokunnan maista viimeisteltiin. Kylän maille lyötiin syyskesästä 1809 osakkaiden maita merkitsemään rajapyykit. Riitaisa ja paljon epävarmuutta mukanaan tuoneen isojaon lisäksi kylän ja kyläläisten kestävyyttä rasitti Suomen sota (1808-1809), joka koetteli mm. Kuopio-Iisalmi -tien läheisyydessä asukkaita ankaralla kädellä.[1]

Kerron seuraavassa lyhyesti molempien jakokuntien tilojen osuudet jakokunnan maista. Pohjoisen jakokunnan jakokartta ja karttaselitys on vuodelta 1785. Jako-osuuden perustana oli tilusten nautinta. Jokaisen piti saada jaossa suhteessa saman verran viljelymaata ja metsää kuin tilalla oli ollut ennen jakoa. Aiemmin on jo tullut esille, ettei se ihan helppoa ollut. Oli pitänyt määrittää jakokuntien rajat, tilusten nautintaoikeudet ja jyvittää maat. 1700-luvun lopussa elettiin kuitenkin vielä osittaisen yhteisomistuksen kulttuurissa.

Pohjoisessa jakokunnassa jaettiin kaikki maat huomioiden 2690 tynnyrinalaa eli 1345 ha maata. Tähän sisältyvät myös ns. joutomaat, joita ei laskettu verotuksessa mukaan. Tynnyrinala on noin ½ hehtaaria nykyisillä pinta-alamitoilla. Jakokunnan osakkaita olivat (jakokarttaan viittaava tunnus nimen jälkeen): Lauri Pertinpoika Miettinen (A), hänelle mitattiin kaikkiaan 531 tynnyrinalaa (noin 260 ha) maata. Niistä oli peltoja 4 ½ ha, niittyjä ja kaskiviljelmiä 12 ½ ha ja metsämaita noin 250 ha. Heikki Miettinen (Aa), 199 tynnyrinalaa (100 ha), peltoja 5 ½ ha, niittyjä ja kaskiviljelmiä 3 ha, metsämaita 91 ha, Antti Miettinen (Ab), 184 tynnyrinalaa (92 ha), peltoa 4 ½ ha, niittyjä ja kaskiviljelmiä 4 ha, metsämaita 77 ha, Matti Miettinen (Ac), 189 tynnyrinalaa (95 ha), peltoa 5 ½ ha, niittyjä ja kaskia 3 ½ ja metsämaita 86 ha. Nämä tilat syntyivät vanhasta kruununtila Pöljä n:ro 2.

Kruununtilan Pöljä n:ro 4 omistivat puoliksi Lauri Miettinen (B) ja Risto Kejonen (Ba). Lauri Miettiselle jako määräsi 313 tynnyrinalaa (n.160 ha) maata, peltoa 9 ha, niittyä ja kaskiviljelmiä 4 ½ ha, metsämaita 143 ha. Risto Kejoselle mitattiin 545 tynnyrinalaa (273 ha) maata, peltoa  3 ½ ha, niittyä ja kaskiviljelmiä 8 ha, metsämaita 261 ha.

Pöljän Puustelli 1950-luvulla. Kuva Pekka Rautiainen.

Jakokuntaan kuului vielä Pöljä n:ro 7, Pöljän sotilasvirkatalo. Se oli yksi Kuopion komppanian virkataloista, joka oli perustettu 1695. Isonjaon toimittamisen aikaan virkataloa isännöi Lars Orbinski (C).[2] Virkatalolle mitattiin 568 tynnyrinalaa , siitä peltoa 3 ½ ha, niittyä ja kaskiviljelmiä 8 ha. Kun jako oli valmis, niin pohjoisen jakokunnan alueelle oli jäänyt ns. liikamaata, josta nyt muodostettiin kruununtila (Ca). Siihen tuli 319 (160 ha) tynnyrinalaa niittyjä, kaskiviljelmiä ja metsiä. Tilaan kuului Kärängänharjun, Kokkosenlammin ja Pohjolanmäen alueen maita. Myöhemmin siitä tuli Pöljä n:ro 22, Laurila.

Lauri Miettisen kaskiviljelys B33 kartassa joutui kruunun omistukseen.
Oikealla Oravaisenpuron (Riitaniityn) haluttuja niittyjä.

Alueella oli mm. Lauri Miettisen kaskiviljelyä (kartassa B33) ja useiden talojen hyödyntämän Oravaisenpuron niittyjä. Nyt ne siirtyivät kylän nautinnasta pois.[3] Niittyalueen nautinnan kiemuroita kuvannee sen nimi: Riitaniitty. Lisäksi Kokkosenlampi jäi nyt kokonaan valtion maiden keskelle, joten ainakin periaatteessa sen yhteiskäyttö nyt loppui.[4]

Riitaniitty. Kuva Aira Roivainen.

Minulla ei ollut hallussani pohjoisen jakokunnan jakokokousten pöytäkirjoja, joten en pysty tämän syvällisemmin jaon ongelmia ja perusteluja tässä käsittelemään. Isojaon viivästyminen Pöljän eteläisellä kyläalueella voisi viitata siihen, että pohjoisen jaon kokemukset eivät olleet hyviä? Mitenkään poikkeuksellista pöljäläisten vastahanka ei ollut. Jaon oikeudenmukaisuutta epäiltiin, hyötyisikö naapuri enemmän kuin minä? Lisäksi täällä asuttiin lähellä toimeentulominimiä, silloin kalliit ja riskialttiit hankkeet pelottivat.[5] Talonpojat joutuivat maksamaan nämä toimituksista maanmittareille, ruokkimaan ja kuljettamaan sekä avustamaan maastomittauksissa.

Jos vesialue liittyi vain  vaatimattomalla purolla toisiin
vesialueisiin niin se jäi isojaossa sen tilan yksinomistukseen, 
jonka mailla lampi/järvi oli. Kokkosenlampi oli ainakin hetken
 valtion yksinomistuksessa. Kuvassa lammen pohjoispään puro.

Eteläisessä jakokunnassa jaettiin kaikenkaikkiaan 6591 tynnyrinalaa maita (3295 ha). Jakokunnan osakkaille maat jakautuivat seuraavalla tavalla: Antti Väänänen (A) Knuutila sai 547 tynnyrinalaa (274 ha), peltoa 7 ½ ha, kaskiviljelmiä 14 ha, metsämaata 235ha, Lauri Väänänen Lassila (B) 475 tynnyrinalaa (238 ha), peltoa 5 ½ ha, niittyjä 15 ½ ha, kaskiviljelmiä 15 ½ ha, metsämaita 200 ha. Nykyisin Kolmisopen kylään kuuluva Heikkilä kulki pitkään Pöljän kylän matkassa. Heikkilän isännälle Heikki Väänäselle mitattiin 527 tynnyrinalaa (264 ha), josta peltoa 9 ½ ha, niittyä 10 ha, kaskiviljeltyä 10 ha ja metsää 234 ha.

Risto Kejosen perillisille (D) tuli maata 532 tynnyrinalaa ( 266 ha), peltoa ja muuta viljelymaata (?) 23 ha, niittyjä 14 ½ ha ja metsää 224 ha. Tätä tilaa isännöi Matti Kejonen, joka oli hyvin pettynyt isojaon tulokseen. Näistä maista syntyi Ristolan talo Pöljä n:ro 4 (myöhemmin Rissala ja Uudistalo), sillä Risto Kejosen perikunta määrättiin isojaossa muuttamaan rakennuksensa pois Pulasteen niemeltä Hoikanpuron taakse.

Olli Kejosen perillisille (E) mitattiin maita 565 tynnyrinalaa (283 ha), peltoja ja viljelymaata 30 ha, niittyjä 15 ha, metsämaata 195 ha. Kejosten kohdalla on sanottava, että heille ei jäänyt jaossa peltoja eivätkä niitytkään parhaasta päästä olleet. Metsiksi valikoitui Saarismäen ja Kanalahden kivikkoisia maita ja uusien talojen paikat olivat ilmeisesti vanhoja kaskimetsiä. Nykyihminen voi katsoa näitä metsähehtaareja isonakin omaisuutena, mutta 1700-luvun lopussa metsällä ei ollut sellaista arvoa. Uuden talon paikan perustaminen oli valtavan työn takana. Talon paikaksi valikoitui Saarisen rantamaat, Pöljä n:ro 5 Ollila. Molemmat Kejosten uudistalot ovat edelleenkin asuinpaikkana, vaikka alkuperäinen suku hävisikin tiloilta varsin pian 1800-luvun alkupuolella.

Jaakko Kejonen (F) Jaakkola sai 544 tynnyrinalaa (272 ha), peltoa 9 ha, niittyjä 13 ½ ha, kaskiviljelmiä 3 ½ ha ja metsämaita 246 ha. Gabriel Toivasen perilliset Toivola saivat 387 tynnyrinalaa (194 ha), peltoa 11 ha (mukaan lukien ”Kejosen pelto” 6 ½ ha), niittyjä 10 ha, metsää 173 ha. Seuraavaksi Antti Toivasen Anttilan (H) omistukset, 586 tynnyrinalaa (293 ha), peltoa 7 ½ ha, niittyjä 15 ha, 268 ha. Juho Toivasen (I) Jussilaan kuului 7 ½ ha peltoa, 24 ha kaskiviljelyä, 28 ha niittyä ja 250 ha metsämaata.

Pöljänjärven rantamaiden tasaisia peltoja 2020. Taustalla entinen Pietilä, nykyinen Ollikkalan tila.

Paavo Savolaisen (K) Paavolaan liitettiin 375 tynnyrinalaa (188 ha), josta peltoa 11 ½ ha, niittyjä 15 ha ja metsää 126 ha. Taavetti Savolaisen (L) Iivarilaan erotettiin 247 tynnyrinalaa (124 ha), josta peltoa 4ha, niittyjä 14 ha ja metsää 106 ha. Iivari Heikinpoika Savolaisen (M) Ilkkaan liitetettiin 289 tynnyrinalaa (145 ha), josta peltoa 8 ½ ha, niittyjä 17 ha,  metsämaita 120 ha. Juho Savolaisen (N) Savola sai isojaossa 393 tynnyrinalaa (197 ha), peltoa 7 ½  ha, niittyjä 13 ½ ha, metsää 183 ha. Vihonviimeisenä Iivari Pekanpoika Savolaisen (O) Pietilä, joka sai 611 tynnyrinalaa, josta peltoa 15 ha, niittyjä 24 ha ja metsää 266 ha.

Ilkka (Harju) 1930-luvulla.

Talollistenkin keskuudessaan uudistuksen vaikutukset olivat ristiriitaisia. Kaikki talolliset eivät pysyneet syystä tai toisesta muutoksen mukana. Toisaalta osa talollisista osasi ottaa hetkestä vaarin ja onnistui voittamaan suvulle hyvät lähtökohdat. Tilaton väestö (mäkitupalaiset, itselliset) kärsi isojaosta, sillä heidän oikeutensa yhteismaan käyttöön loppui (ei heti, mutta vähitellen). Yhteismailla oli jonkin verran kaskettu,  otettu tarvepuuta ja laidunnettu karjaa. Nyt kaikki maa oli yksityistä tai kruununmaata, eikä metsiä saanut samalla tavoin hyödyntää.[6]

Kuopion läänisä talon keskimäräinen pinta-ala oli isonjaon jälkeen 350 ha. (Kupiainen, 42) Tähän verraten Pöljän maatilojen koot jäivät alle keskiarvon.

Aihetta käsitelty aiemmin tässä blogissa:
Isojako Pöljällä I
Isojako Pöljällä II

[1] Luttinen, Jaana, ”Miltä mielessä tuntui, ei arvaa kukkaan”. Sodan kuormittavuus ja kriisinkestävyys Iisalmen pitäjän

   kotitalouksissa 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä (2019)

[2] Marja-Liisa Kankainen, Puustellin tarina I, https://airaroivainen.wordpress.com/2013/04/01/puustellin-tarina-1/

[3] Pöljän pohjoisen jakokunnan isonjaon kartta ja karttaselitys http://digi.narc.fi/digi/slistaus.ka?ay=524231

[4] Haataja, Jakolainsäädäntö, 30

[5] Suomen maatalouden historia I. Perinteisen maatalouden aika esihistoriasta 1870-luvulle, 350

[6] Salonen, Vanha maataloutemme. Maatalous ja maatalousväesto Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle, 321

Kupiainen, H., Savotta-Suomen synty, kukoistus ja hajoaminen.

Isojako Pöljän kylässä Kuopion pitäjässä 1700-luvun lopussa I

Pöljän kotiseutumuseo 2019. Etualalla savusauna.
Kuva Jouni Kiimalainen.

Ruotsissa ja Suomessa aloitettiin 1700-luvunpuolivälissä isojakona tunnettu maanjako- ja verotusuudistus. Uudistuksen tavoitteena oli poistaa entinen monipalstaisuus ja koota kunkin talon tilukset mahdollisimman harvoihin suuriin lohkoihin. Lisäksi jaettiin myös aiemmin jakamattomiksi jääneet metsä- ja laidunmaat.[1]

Pöljällä oli viljelty maata jo 1500-luvun alkupuolelta asti, joten tänne oli syntynyt kotipeltoja, vakiintuneita niittyjen nautintaoikeuksia ja talojen kaskimaita. Nyt tuli siis saattaa sekamuotoinen yhteisomistuksen ja yksityisomistuksen järjestelmä yksinkertaisemmaksi. Perimmäisenä syynä uudistukseen oli kruunun toive tehostaa maanviljelyä ja verotusta.

Pöljän kylän talot oli numeroitu vuoden 1664 verotietojen mukaan numeroihin 1-7. Tiloja oli kuitenkin huomattavasti enemmän, sillä suvut olivat perustaneet uusia asuinpaikkoja Pöljänjärven ja Kevättömänjärven ympäristöihin. Kun isojakotoimitus aikanaan oli saatu valmiiksi, kylällä oli taloja numeroilla 1-22.[2]

Eteläisen jakokunnan taloja isojakokartassa 1807. 

Taloja: Knuutila, Lassila, Heikkilä, Ristola, Ollila, Jaakkola, Toivala, Anttila, Jussila, Paavola, Iivarila, Ilkka, Miettilä, Mattila, Hinkkala, Ahola. Pöljän kylällä oli myös sotilasvirkatalo, Pöljä Boställe. Suurin osa talojen nimistä oli tullut isäntien mukaan. Ristolaa isännöi 1700-luvun lopulla Risto Kejonen, Heikkilää Heikki Wäänänen, Lassilaa Lauri Wäänänen, Jaakkolaa Jaakko Kejonen, Iivarilaa Ivari Savolainen, Jussilaa Juho Toivanen, Knuutilaa Knut Wäänänen jne. Talon nimen pysyvyydestä lienee johtunut savolainen tapa nimetä vanhin poika aina samalla nimellä kuin isänsä? Toivola ja Savola olivat poikkeuksia, talon nimillä viitattiin sukunimeen Toivanen ja Savolainen.

Pöljänjärven lahdet, Saunalahti ja Luvelahti vasemmalla. Pohjoisen jakokunnan
talot asettuivat nauhaksi Pöljänjoesta pohjoiseen järven rantaa. Viimeisenä
oli sotilasvirkatalo Pöljä Boställe, Puustelli.

Isojakotoimitus lienee alkanut Pöljällä vuonna 1777, jolloin komissiomaanmittari Backman mittasi kylän maat, metsät jätettiin mittaamatta. Pöljäläisillä oli esimerkiksi Vellimäen alue yhteisomistuksessa. Kylä jaettiin kahteen jakokuntaan, pohjoiseen ja eteläiseen. Tässä syntyi kylälle vakiintunut jako, joka näkyi aikanaan mm. koulupiirijaossa ja kuuluu tänäänkin paikallisten puheessa. Varsinkin termi Etelä-Pöljä on käytössä.

Pohjoinen jakokunta sai työnsä valmiiksi vuonna 1785 ja eteläinen vuonna 1807. Eteläisen jakokunnan asiakirjoissa on säilynyt komissiomaanmittari Nils Hallensonin laatima kyläkuvaus, johon seuraavat tiedot pohjautuvat.

Pöljän kylä rajautui Iisalmen pitäjään, Tavinsalmeen ja Kuopion pitäjään. Isojakoa valmistellessa oli määriteltävä rajat naapurikyliin/jakokuntiin: Mikka, Naarvanlahti, Käärmelahti, Hamula, Kasurila ja Kolmisoppi. Kylän talot olivat sijoittuneet nauhaksi Pöljänjärven ja Kevättömänjärven rantamaille sekä Pulasteen-Pitkänjärven alueelle. Jos seisoi nykyisen Pöljän pysäkin kohdalla kylää halkoneella Kuopio-Iisalmi tiellä, niin pystyi näkemään Iivarilaa lukuunottamatta kaikki kylän talot. Taavetti Savolaisen Iivarila jäi ehkä Likolahden kallion taakse.

Läänin pääkaupunkiin Kuopioon Pöljältä oli matkaa 3 peninkulmaa (noin 32km), kotikirkkoon Maaningan kappeliseurakuntaan 2 peninkulmaa (noin 21km). Isojaon toimitusmiehet kehuivat kylän taloja hyvin rakennutuiksi ja hyväkuntoisiksi. Olivatpa pöljäläiset rakentaneet oikein kivestä lammasläävänkin. Peltoja järvien rannalla Hallenson sanoi tasaisiksi, mutta kivisiksi. Ojitustakin oli tehty, erikoisuutena maanmittarit mainitsivat pihapeltojen salaojat (blinda diken). Täällä osattiin latoa syviin, peitettyihin ojiin pikkukiviä, joiden välistä vesi pääsi kulkemaan.[3]

Pelto- ja niittymaan tarpeeseen Pöljällä oli tehty myös sjö uttappningar eli järven laskuja. Kiinnostava tieto, sillä vuonna 1910 Pöljänjärveä laskettiin 90cm. Oli kova pula niityistä, heinää ei tuolloin viljelty rehuksi ollenkaan, vaan karjan tarvitsema heinä kerättiin niityiltä. Oli suo-, järvi- ja jokiniittyjä, joihin oli vakiintuneet nautintaoikeudet taloittain. Heinät koottiin niityille pieleksiin, josta ne haettiin taloon. Latoja ei ollut.

Maanmittarit arvioivat, että 1700-luvun lopussa eteläisen jakokunnan niittyjen tuotolla voisi elättää talven yli 30 hevosta, 110 lehmää ja 120 lammasta. Lehmiä pidettiin tuolloin pitkälti lannan tuotannon takia. Kylällä harjoitettiin vuoroviljelyä. Pelto lepäsi joka toinen vuosi, viljeltiin ruista ja ohraa, hamppua, naurista ja hernettä. Humalaa pöljäläiset viljelivät omiksi tarpeikseen.

Metsät oli kaskettu kylän lähialueelta siten, ettei tukkipuuta juuri ollut, mutta polttopuutarpeet metsistä saatiin. Kaskeamisessa muuten jäi paljon palamatonta puuta, joka kerättiin ja käytettiin savutupien lämmitykseen. Voi vain kuvitella, miten mustia ja likaisen näköisiä asukkaat joskus olivat, kun hiilestyneitä puita käsittelivät. Kylää halkoi harjujono, jonka hiekkaiset maat eivät kaskeamiseen sopineet. Silti Pöljällä, kuten koko Pohjois-Savossa elettiin selkeästi vielä kaskiaikaa 1700-luvun lopulla.

Kaski Telkkämäessa Kaavilla 2018.

Pöljäläiset harjoittivat järvillään ja lammillaan intensiivistä kalastusta. Joka talolla oli nuotta, rysiä ja katiskoja. Vedet olivat yhteisomistuksessa. Pöljänjoessa oli toiminut mylly, mutta vuonna 1794 se oli poissa käytöstä, tarvittaessa pöljäläiset käyttivät Kasurilan kylän myllyä.

Kylällä oli tilojen lisäksi ainakin Hoikan torppa (Ylähoikan ja Alahoikan pohjoisrannalla), Hoikanjoen torppa (myöh. Joel Julkusen talo), Savonniemen torppa, Purnun (Kevätön) ja Kalliolammen torpat (Kolmisoppi). Kalliolampi ja Heikkilän tila ovat nyttemmin Kolmisopen kylää.

Pöljäläiset osallistuivat Ruotsin maanpuolustusponnistuksiin ylläpitämällä osaltaan ruotusotamiehiä Adam Hielp, Elias Gnist (yhdessä Hamulan kylän kanssa), Henric Kock (Kasurilan kylän kanssa). Yksi ruotusotamiehen paikka oli täyttämättä. Sota ei ollut vieras asia tuon ajan pöljäläisille, sillä 1700-luvulla seutu oli saanut kokea peräti kaksi kertaa venäläisten miehitysvaltaa.[4] Olimme Ruotsin valtakunnan rajaseutua.

Isojako- ja verollepanotoimitus alkoi eteläpuolen talojen kohdalla siis vuonna 1794. Koska pohjoisen jako oli tehty jo kymmenen vuotta aiemmin, niin jaon luonne ja tarkoitus oli varmasti kyläläisille jo tuttu. Eteläisen jakokunnan isäntiä oli toiminut pohjoisen toimituksessa lautamiehinä, samoin he olivat osallistuneet Mikan kylän jakotoimitukseen.

Lintuniemen väkeä 1900-luvun alussa. Vuodesta 1742 taloa isännöivät
Väänäset ja talon nimenä oli Knuutila. Takana näkyvistä rakennuksista
ainakin osa lienee ollut pystyssä jo 1794. Lintuniemen talon arkisto.

Asiakirjoista ei välity tietoa, miten isännät eteläisessä jakokunnassa suhtautuivat isojakoon. Jonkin verran huolta lienee aiheuttanut se, että vuoden 1794 kokouksessa tuli jo esille, että joitakin taloja jouduttaneen siirtämään pääkylältä syrjempään. Pohjoisen jakokunnan toimituksessa ei siirretty taloja entisiltä sijoiltaan. Siellä oli kuitenkin käynyt niin, että jaon jälkeen jakokuntaan oli jäänyt ns. liikamaata, joka meni kruunun omistukseen. Nykyisen Pohjolamäen tilan ja Kokkosenlammen ja Kärängänharjun alueelle syntyi sittemmin kruununtila, Laurila, Pöljä n:ro 22. Tilaa viljeli lampuotina Matti Matinpoika Takkinen 1790-luvulla.[5]

Päälähteenä oheisessa tekstissä on Pöljän eteläisen jakokunnan jakoasiakirjat 1794-1814 sekä eteläisen jakokunnan kartta ja asiakirja. Kiitos Pekka Räsänen, joka hankki aikoinaan asiakirjat ja kirjoitutit ne puhtaaksi. Kiitos Nestori Halonen, että huolellisesti asiakirjoja 30 vuotta säilytit. Kiitos Kaija Kainulainen Pöljän kylän asukkaiden metsästyksestä henkikirjoista ja kirkonkirjoista. Seuraavaksi käsittelen tarkemmin isojaon toimittamista Pöljällä ja toimitukseen liittyneitä erinäisiä seikkoja.

Pöljän kylän isojakokarttoja ja karttaselityksiä voi tarkastella tästä.

---

[1] Haataja, Jakolainsäädäntö (1917), 11

[2] Talonumerointi vaihtui isojaon yhteydessä kaksi kertaa, nykyisinkin voimassa oleva numerointi otettiin käyttöön

   vuonna 1854.

[3] Suomen maatalouden historia I, 412

[4] Iso viha 1700-1721, pikkuviha 1742-43

[5] RK Kuopio 1796-1804

Huonemiehet ja loiset maareformin rattaissa Pöljällä -sotilasvirkatalo jaetaan

Aaro Puurunen perheineen Tyynelän torpassa 1920-luvulla. Tyynelä oli Pöljän
sotilasvirkatalon torppa, jonka lunastuksesta käytiin pitkällinen prosessi.

Vuoden 1918 torpparivapautuslailla oli yksi ei-toivottu seuraus, joka näkyi Pöljälläkin. Maaseudun kaikista köyhimmät olivat vaarassa menettää asumisoikeutensa mökkeihinsä. Isännät olivat olleet usein varsin suurpiirteisiä mökkiläisten asumisen, karjan laiduntamisen ja polttopuun hankkimisen kohdalla. Suullisten sopimusten ja epämääräisten lupausten varassa oli asuttu mökeissä ja torpissa hyvinkin löysien vuokraehtojen suojissa. Joskus vuokrasopimus solmineet henkilöt olivat kuolleet ja perilliset eivät olleet tarkistaneet ehtoja.

Nyt asenteet kovenivat, kun mökkiläiset pyrkivät lunastamaan maita omikseen. Leski Ada Lilja oli asunut tilallinen Juho Ollikaisen omistamassa mökissä, jonka aidoilla rajattu piha-alue ei täyttänyt torpan käsitettä (n. 2 ha). Lisäksi tilanomistaja kertoi ostaneensa vuokraoikeuden Adan mieheltä aikoinaan. Ada Lilja sanoi, ettei ole antanut omasta puolestaan lupaa myyntiin. Lilja pyysi vielä asunto-oikeuden jatkoa, mutta siihenkään isäntä ei suostunut. Vuokralautakunta totesi myös, ettei lunastuslaki koskenut näin pientä vuokra-aluetta.[1] Toinen vastaavanlainen tapaus liittyi Pitkänpään torpan lunastuskiistaan.

Pitkänjärven maisemia Pitkänpäästä kuvattuna.
Kuva Irja Halosen arkistoso.

Johanna Korhonen ja hänen äitinsä Liisa Savolainen koettivat lunastaa asumaansa torppaa Adam Haloselta.[2] Torpan varsinainen vuokralainen Aaro Savolainen oli kuollut, jonka jälkeen torpan maita ei oltu viljelty. Mökin asukkaita oli pidetty loisina ja viimeisessä taksoituksessa heidät oli merkitty löysien[3] kirjoihin. Aaro Savolainen oli Johanna Korhosen mukaan rakentanut mökin, aitan, porstuan, navetan ja ladon, josta isäntä ei ole maksanut korvausta.

Talvinen kuva Pitkänpään rantaniityistä 1920-luvulta.

Koska Adam Halonen pystyi osoittamaan, ettei kyseessä ollut vuoden 1909 maanvuokra-asetuksen mukainen sopimus, niin vuokralautakunta kielsi lunastuksen.[4] Lautakunta katsoi, että sopimus oli tehty Aaro Savolaisen elinajaksi, eikä siis koskenut leskeä tai lesken tytärtä edellisestä avioliitosta. Adam (Aatu) Halonen rakensikin sittemmin torpan maille Pitkänpään talon, joka seisoo komeasti vieläkin paikoillaan Pitkänjärven rantamilla.

Pitkänpään talo. Kuva Marjo Länsivuori.

Lunastuskysymyksessä kriittinen raja meni loisen (huonemiehen) ja mäkitupalaisen välissä. Esimerkiksi Taavetti Mykkäsen lunastusasia Erik ja Anna Niskasen omistamalla Nevan vuokra-alueella kaatui siihen, että tilanomistaja pystyi osoittamaan tilan koon alle yhden ha kokoiseksi sekä Mykkäsen asuman talon isännän rakentamaksi. Tällöin Mykkänen katsottiin huonemieheksi, jolla ei lunastusoikeutta ole.[5] Mykkänen jäi asumaan sijoilleen ja koetti vielä vuonna 1938 lunastaa Niiles Niskaselta vuokra-aluetta omaksi.[6] Asutuslautakunnan ratkaisu oli edelleen kielteinen.[7]

Torpparivapautuslaki koski torppia, lampuotitiloja ja mäkitupalaisia. Vuonna 1922 säädettiin ns. Lex Kallio[8]. Lex Kallio antoi vuoden 1918 torpparilain perusteella maansa lunastaneille maanvuokraajille mahdollisuuden hankkia lisämaata pientilojensa elinkelpoisuuden parantamiseksi. Myös kokonaan maattomilla oli mahdollisuus saada edullisin ehdoin maata viljeltäväkseen.[9]

Pöljän Puustelli (ent. sotilasvirkatalo) v. 1952.
Kuva Pekka Rautiainen.

Lex Kallioon sisältyi mahdollisuus pakkolunastuksiin, ellei maata saataisi jaettavaksi vapaaehtoisesti. Pöljällä ensisijaisesti katseet kääntyivät valtion sotilasvirkataloon. Keskellä kylää oli valtion 260 ha maatila metsineen. Tilan vuokraaja 1920-luvun alussa oli Paavo Virtanen. Asutushallitus vaati nyt Maaningan vuokralautakunnan välityksellä, että Pöljän sotilasvirkatalon vuokramiesten Aaro Puurunen, Hilda Tirkkonen, Taavetti Fröberg, August Argilander ja Taavetti Leskinen tulisi lunastaa vuokra-alueensa omikseen.

Niinpä vuokralautakunta oli kutsunut asianomaiset koolle Pöljä N:ro21 sotilasvirkatalolle[10] 22.11.1922. Edellä mainittujen lisäksi paikalla oli tietysti vuokralautakunta (Kalle Tuomainen, August Hyttinen, Janne Holopainen, pj.) sekä virkatalojen tarkastaja Valter Granfelt ja metsähallituksen edustajana metsänhoitaja J.O. Grönmark.

Olisi voinut kuvitella, että valtion maille asuttaminen ja maiden lunastus olisi ollut kivuton toimenpide, mutta tarkastaja Granfelt kyseenalaisti kaikkien muiden lunastustoimet paitsi torppari Aaro Puurusen. Hän katsoi, että mäkitupalaiset ovat ”oikeastaan huonemiehiä”. Lisäksi heidän asumuksensa sijaitsivat hänen mielestään virkatalon järkiperäisen viljelyn kannalta sopimattomasti. Maata ei voi antaa asutustarkoituksiin muuten, kuin asumukset siirtämällä tilan reuna-alueille. Vain Argilanderin mäkitupa sijoittui Granfeltin mielestä sopivasti.[11]

Kaikki virkatalon vuokra-alueiden haltijat halusivat lunastaa alueet omikseen. Vuokralautakunta päätti, että vuokra-alueiden järjestely aloitetaan. Ilmeisesti asutushallituksen voimat eivät riittäneet byrokraattisen hidastelun estämiseen, sillä asia ei edennyt. Vuonna 1926 säädettiin laki valtion virkatalojen maiden lunastamisesta. Vasta sen jälkeen päästiin liikkeelle.

Holopaisten vauva, Pauli Olavi kuoli 1926. Hautajaiskuvaan on myös tarttunut
Tyynelän torpan rakennukset. Kuva Aino Jormalainen.

Syyskuun 22. päivänä vuonna 1926 yritettiin uudestaan.[13] Oli tarkoitus neuvotella vuokra-alueiden järjestely. Aaro Puurunen ilmoitti hallinneensa 20 vuotta Tyynelä -nimistä torppaa Kokkolammen (Kokkosenlampi) rannalla. Hänellä oli myös ollut Nevan niitty käytössään. Argilander tahtoi lunastaa Multamäki -nimisen mäkitupa-alueen. Lisäksi hän toivoi lohkaistavaksi lisämaata. Virkatalon tarkastaja kielsi Argilanderin, Leskisen ja Tirkkosen oikeuden lunastukseen. Taavetti Fröberg oli muuttanut pois, joten hän ei vaatinut lunastusta.

Vasta vuoden päästä kokoonnuttiin uudestaan.[14] Virkatalon neliraajajarrutus lunastusasiassa jatkui. Argilander saikin tarpeekseen ja ilmoitti, ettei halua lunastaa maita, jos ei kerran ole niihin oikeutettu. Puurunen ja Leskinen pysyivät vaatimuksessaan. Päätökseksi tulikin, että vain Puurusella on oikeus maihin ja hänelle lohkaistiin myös kiistanalainen Nevan niitty.

Virkatalon maiden suojelu lunastukselta oli mielenkiintoinen prosessi. Valtion maita puolustettiin aivan yhtä aktiivisesti kuin yksityistenkin, vaikka eduskunnassa oli säädetty lakeja edistämään maaseudun maattomien asiaa. Lex Kallio antoi mahdollisuuden tietyin rajauksin pakkolunastaa maita tiloilta, joissa oli yli 200 ha maata. Siilinjärvelläkin vuokralautakunta listasi suurmaanomistajat kaiken varalta.[15] Pöljäläisiä kiinnostavasti listalla oli Johan Snellmanin neljä tilaa: Savonniemi, Partala, Kuivastenmäki, Savola. Pakkolunastuksia tehtiin koko maassa hyvin vähän, eikä Siilinjärvelläkään listaa pidemmälle menty.

Pöljä Pöljälän sotilasvirkatalon maiden kohtalo ratkesi lopullisesti vasta 1933, kun valtio myi viljelymaan, niityt ja osan metsistä asutettaville. Kaiken kaikkiaan virkatalosta lohkaistiin 14 erilaista palstaa, suurin osa näistä oli ns. asuntotiloja. Päätilan peltoineen osti Adiel (Atte) Rautiainen. Koko prosessi vei siis 11 vuotta, virallinen lohkominen tehtiin vasta 1937.

Oheiseen karttaan edellä myös linkki.

Tilalle asutettiin: Adiel Rautiainen, Taavetti Rautiainen, Pekka Virtanen, Hilda Tirkkonen, Aaro Väisänen, Väinö Eskelinen, Iivari ja Anna Lappeteläinen, Heikki ja Elna Roivainen, Veikko Hiltunen, Aaro Puurunen (vanh.), Janne Holopainen (lisämaata), Otto Ryynänen. Suomen valtio piti yli 80 ha metsämaata ja soraharjua omistuksessaan. Niitä maita jaettiin sitten Karjalan evakuoiduille myöhemmin.

Puustelli, entinen Pöljä Pöljälän sotilasvirkatalo v. 2017. Kuva Pekka Rautiainen.

Torpparivapautuksen vaikutuksesta Pöljällä on käsitelty aiemmin:
Vuoden 1918 torpparivapautuksen vaikutukset
Katkera riita Riuttaniemestä
Ei tule vaivatta vapaus
Niinkö sitä omillaan pärjäisi?
Taavetti Kuosmasen murhan jälkipyykki

[1] Maaningan kunnan vuokralautakunnan pöytäkirja 19.9.1921, Maaningan kunnanarkisto (Kuopio).

[2] Halonen oli saanut tilan haltuunsa äitivainajansa Maria Toivasen perintöosuutta lohkottaessa. Halonen selvitti

  torpan omistussuhteita vuokralautakunnan kokouksessa 28.5.1919.

[3] Varattomia, eivät maksaneet kunnallisveroa.

[4] sama, 28.5.1919

[5] sama, 23.5.1922

[6] Siilinjärven kunnan asutuslautakunnan pöytäkirja 12.11.1938. Siilinjärven kunnanarkisto.

[7] sama, 10.12.1938

[8] Laki maan hankkimisesta asutustarkoituksiin http://www.mlang.name/arkisto/asutuslaki.html

[9] http://itsenaisyys100.fi/asutuslait-taydensivat-torpparivapautusta-ja-olivat-tarkea-osa-nuoren-tasavallan-maaseutuun-nojannutta-yhteiskuntapolitiikkaa/

[10] Virkatalon tarinaan voi tutustua Marja-Liisa Kankaisen historiikista. https://airaroivainen.wordpress.com/2013/04/01/puustellin-tarina-1/

[11] Maaningan vuokralautakunnan pöytäkirja 18.11.1922. Maaningan kunnanarkisto (Kuopio).

[13] Pöytäkirja vuokra-alueiden järjestelystä Pöljälän sotilasvirkatalossa 22.9.1926. Puustellin talon arkisto/Pekka Rautiainen.

[14] sama, 10.10.1927

[15] Siilinjärven vuokralautakunta, saapuneet kirjeet, luonnosasiakirja ”Luettelo pakkoluovutuksella lunastettavista tiloista”. Siilinjärven kunnanarkisto.

Katkera riita Riuttaniemestä – itsenäinen tilanvuokraaja vai osatilanvuokraaja?

Näkymä Pöljänjärvelle, jonka rannalla kiistelty tila sijaitsi.
Kuva Upe Nykänen.

Vuoden 1918 torpparilakia laajennettiin 1919 koskemaan myös lampuotitiloja. Lampuoti oli ns. kokotilanvuokraaja. Tähän liittyen Atte (Adiel) Rautiainen ilmoitti Siilinjärven vuokralautakunnan puheenjohtaja Janne Holopaiselle kesällä 1926 haluavansa lunastaa vuodesta 1907 jatkuneen vuokravälikirjan nojalla hallinnassaan olevan Riuttaniemi nimisen lampuotitilan Hamula N:ro5. Tila oli Nils Jonatan Snellmanin maita.[1]

Riidassa havainnollistui, kuinka vuodesta 1907 eduskunnassa jatkunut keskustelu ja lainsäädäntötyö vuokraviljelijöiden asemasta oli tehnyt osapuolista melkoisia lainoppineita. Niin maanomistajat kuin vuokraajatkin pyrkivät tulkitsemaan lakia itselleen edullisella tavalla. Vuoden 1909 vuokra-asetus vahvisti merkittävästi vuokralaisten asemaa, joten sen varaan lunastusta perusteltiin.

Vuokralautakunta kokoontui 23.8.1926 Riuttaniemessä. Lautakunnan pj. oli Holopainen, Lauri Koistinen edusti vuokraajia ja Janne Savolainen vuokranantajia. Atte Rautiaisen avustajana toimi asioitsija Toivo Venäläinen Kuopiosta ja maanomistaja Jonatan Snellmanin avustaja oli maanviljelijä Otto Räsänen Alapitkältä. Lunastusasia oli alusta alkaen riitainen, molemmat osapuolet olivat tulleet kokoukseen avustajien kanssa, mikä ei ollut ollenkaan tavallista.[2]

Takana vasemmalta Antti ja Emil Rautiainen, räätäli H.J. Koponen, Atte ja
Taavetti Rautiainen. Keskellä vasemmalta Hannes, Anna Augusta ja Roosa Edita
Rautiainen. Edessä vas. Matti, isä-Pekka, Helli Sohvi, äiti-Saara sylissään Tyyne
Elina Rautiainen. 

Atte Rautiaisen isä Pekka Rautiainen oli vuokrannut Riuttaniemeksi nimetyn tilan vuonna 1907 20 vuodeksi Snellmanilta. Vuokraoikeus oli siirtynyt Pekan pojalle Taavetti Rautiaiselle 1916, joka taas myi oikeutensa Atelle vuonna 1922. Asioitsija Venäläinen pohjasi vuokralaisen vaatimuksen Maaningan pitäjän kihlakunnanoikeuden päätökseen, jossa katsottiin vuokraoikeuden olevan vuoden 1909 vuokra-asetuksen alainen. Eli Riuttaniemen vuokraus on vain tilaosan vuokrausta ja oikeastaan verrattavissa torppaan. Rautiainen pyysi lautakunnalta, että lunastettava alue käsittäisi lunastuslain salliman korkeimman määrän eli 40 ha. Samoin haluttiin kalastusoikeus jakokunnan yhteiseen kalaveteen. Lisäksi vuokraaja halusi lunastaa myös lunastettavalla alueella olevan puuston.

Vuokranantaja Snellmanin avustaja Otto Räsänen lausui: Anoja on itsenäinen tilan vuokraaja tai arenttilainen niin kuin kontrahti osoittaa, eikä lampuotitilan vuokraaja ja on hän 1902 vuokralain alainen ja siten ei edes tämän vuokralautakunnan käsittelyn alaiseksi kuulu tämän itsenäisen tilan N:ro 5 Hamulan kylässä vuokrasuhde, joten pyydän että vuokralautakunta ei ota ksiteltäväksi ensinkään anomusta, vaan hylkää ja onkin ihme että tallaisen itsenäisen tilan arenttimies, jolla on kaikki tilan viljelykset hallussaan yrittääkään ryöstää toisen omaisuutta, jota hän on melkein ilmaiseksi saanut käyttää ja viljellä yli 20 vuotta. Arenttilaisella ei edes ole sellaista vuokrasopimusta. …anojalla on aikomus ryöstää ja hävittää päätila, joka on vastoin lunastuslakia. Kielletään lunastus.

Atte Rautiainen vetosi edelleen kihlakunnanoikeuden rekisteröimään vuokrasopimukseen, kertoi että isäntä on hyväksynyt vuokraoikeuden siirron ja kantanut vuokraa tilasta anojalta. Lisäksi hän huomautti, että isännällä on hallittavana osia tilasta n:ro5. Vuokranantajan edustaja Räsänen sanoi, että kihlakunnanoikeudelle on aikanaan vuokrasuhde väärin selostettu.

Vuokralautakunta tuli välipäätöksessään siihen tulokseen, että Atte Rautiaisella oli lunastusoikeus Riuttaniemeen. Lautakunta kuitenkin siirsi asian uuteen kokoukseen, koska kyseessä oli näin suuri vuokra-alueen lunastus.[3]

Seuraavassa kokouksessa 27.9. 1926 Riuttaniemessä olisi pitänyt keskustella palstan erottamisesta, mutta Snellman ilmoitti, ettei keskusteluun ole syytä, koska Rautiaisella ei ole lunastusoikeutta.[4] Seuraavana päivänä kokoonnuttiin uudestaan, mutta maanomistaja Jonatan Snellman ei ollut paikalla. Lautakunnan kokoukset olivat laillisia, vaikka joku koollekutsuttu ei olisikaan tullut paikalle. Atte Rautiainen kertoi, että vuoden 1911 katselmuksen jälkeen tilalle on raivattu 3 ha peltoa, ojitettu ja poistettu kiviä vanhoilta pelloilta sekä kunnostettu niittyjä. Samoin rakennuksia oli kohennettu ja uutta rakennettu.

Vuokralautakunta katsoi, että Atte Rautiainen oli oikeutettu kaiken kaikkiaan noin 35 ha lunastukseen.  Riuttaniemen alkuperäinen vuokrasopimus päättyi vuoden 1927 alussa, jolloin Snellman antoi Rautiaiselle häädön. Kihlakunnanoikeus kumosi häädön, koska lunastusmenettely oli vireillä. Tässä vaiheessa torppari/lampuoti Atte Rautiaisen tilanne vaikutti hyvältä.[5]

Atte rautiainen oikealla. Hän osallistui keväällä
1919 Aunuksen retkeen.

Maanomistajien ja torppareiden kiistelyn voisi helposti nähdä sisällissodan katkeruuden ja jakautuneisuuden jatkona, mutta Riuttaniemen tapauksessa kiistan osapuolet olivat kunnan vitivalkoista ryhmää. Atte Rautiainen oli vapaussodan ja heimosotien veteraani, aktiivinen suojeluskuntalainen. Vastapuolella Jonatan Snellman kuului Siilinjärven kunnan harvalukuiseen ryhmään maanomistajia, joilla oli maata yli 200 ha. Häneltä olisi lain mukaan voitu tarvittaessa pakkolunastaa maita asutukseen.

Lampuoti Rautiaisen haaveet Riuttaniemen osalta kaatoi maanjako-oikeus, Johon Jonatan Snellman valitti vuokralautakunnan päätöksestä.[6] Snellman toimitti oikeudelle maarekisteriotteen, jolla hän todisti, Hamula n:ro5 Paavola oli perintötalo. Rautiaiset olivat olleet siis itsenäisiä kokotalon vuokraajia alusta asti, eikä vuoden 1909 vuokra-asetus koskenut heitä.[7]

Häätöasia kulki vielä omaa tahtiaan valistusasteissa, mutta Viipurin hovioikeus velvoitti lopulta 29.10.1931 Atte Rautiaisen luovuttamaan Riuttaniemen heti omistajan Niiles Jonatan Snellmanin haltuun. Tästä oikeuden päätöksestä ei enää valitettu, Riuttaniemessä pidettiin lähtökatselmus 6.2.1932.

Jonatan Snellman maksoi Rautiaiselle rakennuksista ja tilan kunnostukseksi tehdystä työstä kertakorvauksena 16587,75 markkaa. Atte Rautiainen osti seuraavana vuonna osan Pöljälän valtionvirkatalosta N:ro21. Suunnilleen Riuttaniemeä vastaava talo maksoi 145000 markkaa.[8]

Olivatko Rautiaiset oikeasti tietämättömiä vuokrasuhteensa luonteesta vai pyrkivätkö he hyötymään uudesta tilanteesta? Savossa nimityksiä mäkitupalainen/torppari/lampuoti käytettiin hyvin väljästi. Pöljältä löytyi myös tilallinen, joka esiintyi sitkeästi torpparina ja vaati lunastusta hallitsemalleen vuokra-alueelle. Mutta hänestä myöhemmin.

Puustellin talo on edelleen rautiasen suvun hallussa. Kuva Upe Nykänen.

Tämä teksti on toinen osa kirjoitussarjasta, jossa tutkin yksityistapausten kautta torpparivapautuksen toteutumista Pöljällä ja lähiseudulla. Edellinen teksti:
Torpparivapautus Pöljällä 1

---

[1] Siilinjärven vuokralautakunnan pöytäkirja 23.8.1926. Kunnanarkisto

[2] sama

[3] sama

[4] Siilinjärven vuokralautakunnan pöytäkirja 27.9.1926. Kunnanarkisto

[5] Siilinjärven vuokralautakunnan pöytäkirja 28.9.1926. Kunnanarkisto

[6] Pöytäkirja Viipurin maanjako-oikeuden istunnosta 25.9.1930. Puustellin talon arkisto/Pekka Rautiainen.

[7] sama

[8] Pöljälän virkatalon arkisto, kauppakirjojen luonnoksia. Puustellin arkisto/Pekka Rautainen.