Waldemar Pantzarin Amerikan seikkailut (1913-1931)

 

 

Israel Pantzare Pajala, Sattajärvi.

Waldemar Pantzar syntyi Sattajärvellä 29.11.1894. Hänen isänsä oli Israel Pantzar ja äitinsä Selma Ylipää. Perheen lapsista neljä lähti siirtolaiseksi Amerikkaan. Waldemar lähti Ruotsista 30.4.1913. Sattajärvellä ja lähiseuduilla ei ollut työtä ja kylältä oli jo ”toiset puolet mennyt Amerikkaan”.

Matka kesti yli kolme viikkoa, laivojen ruuat olivat huonoja ja olosuhteet likaiset. Walde sanoi, että hänen takissaan oli niin paljon täitä, että se liikkui itsekseen, jos sen penkille laittoi. 

Amerikassa Walde matkusti Michiganin kaivosalueelle, jossa aloitti työt trammerinina eli lapiomiehenä ja malmivaunun työntäjänä. Työ oli vaarallista, raskasta ja siitä sai huonoa palkkaa. Miltei joka päivä kaivoksessa loukkaantui tai kuoli joku. Kaivoksen hierarkiassa mainarit eli poramiehet olivat ykkösiä. Heidän työaikansa oli lyhyempi, työ helpompi ja palkka parempi kuin trammerilla. Ja mikä pahinta, Walden mukaan tansseissakin mainarit pääsivät paremmin tyttöjä saatille kuin muut.

Waldemar Pantzar Amerikassa.

Kaivostöihin tottui, eikä enää niin pelottanut. Silti Walde sanoi, että välillä tuli mieleen Ruotsiinkin paluu ja lähtö kadutti. Waldemar Pantzar työskenteli Kuparisaarilla ainakin Calumetissa ja Ahmeekissa. Sitten hän sanoi alkaneensa pitää Amerikan vapaudesta, hän oppi kielen ja vaihtoi työpaikkaa, kun entinen ei enää miellyttänyt. Kuparisaarilta hän siirtyi Montanaan kaivostöihin, jossa pääsi sitten ”mainarinkenkiin”. kaivostöissä maksettiin yhä huonommin, niinpä Walde hyppäsi junaan ja aloitti Idahossa metsätyöt. Näitä töitä hän teki myös Seatlessa.

Puiden läpimitta saattoi olla jopa 5 metriä ja niitä kaadettiin käsipelillä. Kaatopykälää saatettiin hakata miesjoukolla 2-3 päivää yhteen puuhun. Myös näissä töissä oli paljon tapaturmia. Palkka oli kuitenkin hyvä, 5-7 dollaria tunnilta. Uusilla työpaikoilla Walde oppi aina vaan paremmin englantia ja elämä Amerikassa alkoi maistua. Jokaisessa pikkukylässäkin oli tanssihaali ja soittokunta. Nuoret miehet juopottelivat, meno miesten asuntoloissa oli usein väkivaltaista ja viinanhuuruista. Walde osasi pitää oman käyttönsä kohtuudessa. 

Walde vasemmalla ystävineen Calumetissa
1910-luvun loppupuolella. Tämä kortti 
lähetettiin vanhaan maahan.

Walde avioitui kotikylän tytön, Ainon kanssa ja heillä syntyi yksi poika. Avioliitto kuitenkin päättyi eroon. Vuonna 1924 Walde oli muuttanut Detroitiin, jossa tapasi Suomesta, Siilinjärveltä tulleen EevaVartiaisen. Eeva oli tullut ensimmäisen kerran Amerikkaan jo 1917, mutta hän kävi välillä Suomessa. Nyt hän oli tullut takaisin Kanadan kautta, sillä vapaa siirtolaisuus Yhdysvaltoihin oli loppunut. Salakuljettajat veivät tulijat Kanadan rajan yli Yhdysvaltoihin 50 dollarin maksusta.

Eeva Vartiainen oli elättänyt itsensä New Yorkissa palvelijana.

Walde ja Eeva, hääkuva 1925.

Pariskunta avioitui 1925 ja ensimmäinen lapsi, Irma syntyi seuraavana vuonna. Detroitin vuodet olivat aluksi vaurauden aikaa. Fordin tehtailla työläisille maksettiin hyvää palkkaa. Tuolloin sanottiinkin, että Detroit oli oikea työläisten paratiisi, eikä Neuvostoliitto.

Elettiin edistyksen ja uudistusten aikaa. Walden kertomassa vitsissä Ruotsin Heikki kuoli ja häntä kantoi kuusi miestä hautaan. Silloin Heikki nosti päänsä arkusta ja sanoi: Helvettiin tällainen työvoiman tuhlaus. Nyt pyörät alle ja yksi mies työntämään ja viisi miestä muihin töihin!

Walde ja Eeva Detroitissa (vas.), mukana Walden veli perheineen.
Vuosi lienee 1926.

Vapaa-ajan viettoa, Detroit. Kuvassa etualalla Eevan sisko
Liisa. Walde istuu kivellä.

Hyvä aika loppui ankaraan lamaan 1929. Fordin tehtailla siirryttiin lyhennettyyn viikkoon ja sitten irtisanomisiin. Pantzarin perhe, johon oli 1927 syntynyt poika Robert, muutti vielä kerran kaivosalueelle Michiganiin, Ahmeekiin. Sielläkin työt loppuivat ja osittain Eevan innostamana perhe päätti muuttaa Suomeen, Eevan pientä kotitilaa viljelemään.

Vuonna 1931 monia amerikansuomalaisia houkuteltiin muuttamaan Neuvosliittoon rakentamaan sosialismia. 

Perhe Pantzar, Ahmeek 1931.

Lähtö Amerikasta 1931. Ahmeek, Michigan.

Samalla laivalla kuin Pantzarit matkusti kymmeniä Neuvostoliittoon menijöitä. Helsingin edustalle heidät siirrettiin laivasta Pietariiin menevään alukseen. 5-vuotias Irma Pantzar muistaa kuinka heille vilkutettiin valkoisilla liinoilla ja he vastasivat punaisilla liinoillaan. Monille Neuvostoliittoon muuttaneille alkoi tuosta hetkestä piinojen taival Stalinin vainoissa.

Siilinjärvellä, Kolmisopen kylällä Waldemar Pantzar sitten eli loppuelämänsä. Perheeseen syntyi vielä tyttäret Mirja (1932) ja Selma (1933). Maanviljely ei pelkästään riittänyt perheen elatukseen, joten Walde välitti useita vuosia hevosia Suomesta Ruotsiin. Lisäksi hän osti vuonna 1938 auton, Fordin tietysti, ja alkoi ajaa taksia. Amerikasta Waldelle ja Eevalle oli jäänyt avoimuus uuteen tekniikkaan, perheen käytössä oli jo sota-aikana radio ja puhelin. 

Selma, Robert ja Mirja Kolmisopella.

Uusi kaupparakennus taustalla. Perhe alkoikasvaa uudella
sukupolvella.

Toisen maailmansodan jälkeen Walde ja Eeva perustivat kyläkaupan, jota sitten jatkoi aina 1980-luvulle saakka hänen poikansa Robert. Walde säilytti lämpimät suhteet sukulaisiin Ruotsin Pajalassa. Hän kävi siellä vähintään kerran vuodessa. Waldemar Pantzar kuoli Siilinjärvellä 13.3.1982 ja Eeva 12.3. 1983.

Eeva ja Walde.

Lähteenä on käytetty Anja Roivaisen tekemää Waldemar Pantzarin haastattelunauhoitusta 1970-luvulta ja muiden sukulaisten haastatteluja.

 

Elämän valintoja – Antti, Walde ja Eeva Amerikan kultamailla ja Suomessa

 

Antti Juntunen (1884-1956). Kansallisarkisto. teoksesta
Keskisarja, Raaka tie Raatteeseen.

Maaningan suojeluskuntalaiset Eero Ikäheimo ja Armas Korhonen pidättivät Antti Juntusen Tuovilanlahdessa maaliskuun 11. päivänä 1929. Juntunen oli suojeluskuntalaisten mielestä levittänyt kylällä kiihotuskirjallisuutta uskonnon varjolla. Juntusella oli ollut pidätettäessä hallussaan käsin kirjoitettuja lehtisiä, joissa hän hyökkäsi erityisesti suojeluskuntaa vastaan. Juntusen tiedettiin liikkuneen myös Kiuruvedellä ja Iisalmen ympäristössä saarnamatkoillaan.[1]

Antti Juntunen oli omalaatuinen uskontoa ja kommunismia ajattelussaan yhdistelevä saarnaaja, joka vaikutti Kainuussa ja täällä Savossakin 1920- ja 1930-luvulla. Juntunen kiinnostaa osittain sen vuoksi, että hänellä oli samanlainen siirtolaistausta kuin ukillani Waldemar Pantzarilla ja miehet tunsivat toisensa Amerikan vuosien perusteella.

Antti Juntunen syntyi 17.8.1884 Suomussalmen Ruhtinaansalmessa Kemilän talossa.[2] Antti kävi kaksi luokkaa kansakoulua ja teki töitä kotitilallaan, kunnes 1903 hän lähti savottatöihin Kuolajärvelle. Vuonna 1906 hän on asunut Puolangalla ja lähti sieltä siirtolaiseksi Amerikkaan. Etruria lähti 19.5. 1906 Liverpoolista ja rantautui 27.5. New Yorkiin. Laivalla oli useita muitakin miehiä Puolangalta.[3]

Etruria

Juntunen työskenteli kirvesmiehenä ja kaivosmiehenä Pohjois-Michiganin Hancockissa ja Houghtonissa. Hancock oli Calumetin ohella Kuparisaarten keskeisiä kaivoskaupunkeja, jonne muutti tuhansia suomalaisia siirtolaisia. Jo vuodesta 1845 alueella oli louhittu kuparia ja Copper County, suomalaisittain Kuparisaari, oli koko maailman kuparintuotannon keskus ensimmäiseen maailmansotaan saakka.

Samoille seuduille asettui myös Waldemar Pantzar, joka lähti Ruotsin Pajalasta etsimään parempaa elämää. Petter Pantzarin ja Selma Ylipään kuudesta pojasta lähti siirtolaiseksi Michiganiin neljä: Waldemar, Otto, Oskar ja Johan. Walde muutti Ruotsista Amerikkaan 30.4.1913. Ei ole tietoa, missä Antti Juntunen ja Waldemar (Walde) tutustuivat, mutta oletettavaa on sen tapahtuneen Kuparisaarilla tai myöhemmin Detroitissa, jossa he ilmeisesti olivat yhtä aikaa töissä Fordin autotehtaalla 1920-luvun alussa.

Kaivoksissa tulija joutui aluksi lapiomieheksi ja malmivaunun työntäjäksi. Työolot olivat karmeat ja vaaralliset. Miltei joka päivä kaivosalueella kuoli tai loukkaantui joku. Walde sanoi, että aluksi pelotti kovasti mennä kaivokseen. Korjatakseen työolojaan kaivosmiehet menivät koko Kuparisaarten alueella lakkoon kesällä 1913. Lakon aikana oli väkivaltaisia yhteenottoja kansalliskaartin ja lakkolaisten välillä.

Lakkovahtikulkue Hancockissa 1913.
Työmiehen joulu 1.12.1913

Lisäksi Calumetissa italialaisten ”haalilla” tapahtui jouluaattona traaginen onnettomuus, kun lakkolaisten lasten joulujuhla päättyi sekasortoon, jossa tallautui kuoliaaksi 70 lasta. Onnettomuutta epäiltiin lakonmurtajien provokaatioksi. Joku huusi ”tuli on irti” syyttä, jolloin pakokauhuiset lapset tallautuivat rappusiin.

Näissä oloissa ihmiset hakivat turvaa ja selitystä uskonnollisista yhdistyksistä ja poliittisesta toiminnasta. Kaivosmiesten asiaa ajoi Lännen Kaivosmiesten Liitto, lisäksi kannatusta sai IWW, anarkosyndikalistinen ammattiyhdistysliike. Suomalaiset olivat aktiivisia kaikenlaisissa yhdistysriennoissa. Waldemar Pantzar ei koskaan kertonut suhteestaan poliittisiin liikkeisiin, mutta joissakin tarinoissa välittyi kuitenkin kaivosmiesten keskinäinen solidaarisuus virkavaltaa vastaan. Walde kertoi mm. 1. maailmansodan aikaisista pakkovärväyksistä, joita yhteisvoimin välteltiin. Antti Juntusen sen sijaan tiedetään olleen jonkin verran poliittinen, mutta ei johtotehtävissä.

Walde vasemmalla. Kuvakortti kotiin on
vitsikkään leveilevä. Calumet 1910-luvun 
lopulla. 

Miesten tiet erosivat vuonna 1923, kun Antti Juntunen matkusti takaisin Suomeen. Hän oli joutunut uskonnollisen herätyskokemuksen valtaan. Hän jätti vaimonsa Olgan ja kuusi lastaan oman onnensa nojaan. Walde jatkoi töitään Fordin autotehtaalla Detroitissa ja tapasi kaupungissa siilinjärveläisen Eeva Vartiaisen, jonka kanssa hän perusti perheen. Detroit tuntui heille kaivosten ja sitovan palvelustyön jälkeen ”työläisen paratiisilta”.

Walde ja Eeva äärimmäisenä vasemmalla, mukana myös Walden 
perhettä. Detroit 1926. 

Vapaa-aikaa Detroitissa. Walde ja Eeva, sukulaisia ja ystäviä.

Juntunen näki ”ei ainoastaan itsensä Jumalan, vaan taivaan ja helvetin”, jota kuvaili ”tukalaksi paikaksi”. Hän katsoi uudestisyntyneensä. Raamattu kytkeytyi Marxiin ja Leniniin sekä nälkäisen nuoruuden kaunoihin: kaiken A ja O kuului, että taivaaseen ei pääse tunnustamatta kommunismia.[4]

Kainuun, Viipurin ja Kuopion läänin syrjäseuduilla korpikommunismilla oli vankat tukijansa, Juntunenkin sai tuvat täyteen kuulemaan saarnojaan. Hän joutui useampaan otteeseen pidätetyksi, Etsivä Keskusrikospoliisi koetti karkottaa hänet Yhdysvaltoihin. Juntunen oli Amerikan kansalainen. Jopa Neuvostoliitosta hänet karkotettiin takaisin Suomeen 1926 (!). Hän ennusti puheissaan Punaisen ratsastajan tulevan ja panevan valkoisen Suomen matalaksi. Suojeluskuntalaisten hihamerkkiä hän sanoi ”peton (pedon) merkiksi”.

Keiteleellä vuonna 1928 Juntunen kävi kertomassa paikallisille, että ”kommunistinen ihannevaltio kaikkine mukavuuksineen häämöttää edessä…Heinäsirkat ja skorpioonit tulevat alas ja pimittävät maan…Ne vaivaavat maamme porvareita ja kiduttavat niitä viisi kuukautta.”[5] Poliisin, rajavartioiden ja etsivän keskusrikospoliisin asiakirjoissa häntä luonnehditaan mielenvikaiseksi, mutta myös vaaralliseksi yleisen turvallisuuden kannalta.

Täälläkö Robert-poika sanoi: "Maini huutaa."?
 Hancock ehkä vuonna 1930. 

Lähtö Suomeen. Ahmeek 1931.

Samaan aikaan toisaalla Walde ja Eeva lapsineen joutuivat suuren laman (1929) kouriin. Ford irtisanoi kymmeniä tuhansia työläisiään 1930 ja perhe joutui (lapset Irma s.1926 ja Robert s. 1928) palaamaan ensin kaivostöihin Michiganiin ja sitten Ahmeekista takaisin Eurooppaan ja Suomeen. Eeva Vartiaisella oli isänsä ja äitinsä perintönä pieni maatila Siilinjärven Kolmisopella. Perhe asettui viljelemään maata, Walde osti 1938 auton, jolla ajoi taksikyytejä. Myöhemmin hän perusti myös kaupan kylälle.

Juntusen elämä Suomessa oli sananjulistusta ja kiertelyä, pidätyksiä, pakkolaitostuomioita ja mielisairaalajaksoja. Vuosina 1939-44 hän oli turvasäilössä Tammisaaren vankilassa.

Siirtolaistuttavat tapasivat vielä ainakin kerran Suomessa. Juntunen kävi Eevan ja Walden luona 1930-luvulla Siilinjärvellä. Mitään seuroja hän ei Kolmisopella pitänyt, isäntäväki ei ollut kallellaan mihinkään kiihkoiluun, mutta varmasti talossa Amerikan tuttavat mielellään vastaan otettiin. Ja epäilemättä Juntunen olisi halutessaan löytänyt torpan, jossa kommunismiaan saarnata. Sen verran korpikommunismin punaista löytyi näiltäkin seuduilta.

Kun Walde ja Eeva tulivat vuonna 1931 laivalla Suomeen, niin samalla laivalla matkusti satoja kommunismin aatteen innoittamia siirtolaisia Neuvostoliittoon. He jäivät laivasta pois Helsingin edustalla ja aloittivat tiensä kohti Stalinin joukkohautoja.

Walde apumiehen kanssa laittamassa peltoja kylvökuntoon.
Alusta piti aloittaa moni asia Suomessa.

Walde Pantzar, Sandelsin patsas Siilinjärvellä ja Ford.

Ihmiset unelmoivat suuria, tekivät rohkeita loikkia, mutta joskus vähän pienemmät unelmatkin olisivat voineet riittää. Walde ja Eeva suostuivat pieneen unelmaan, taloon, pientilaan, autoon, puhelimeen, radioon ja ahkeraan työhön perheen eteen. Koko maailman harteilleen nostaneet juntuset kolhivat itsensä pilvilinnojaan rakentaessaan. Tosin Antti Juntuselle kävi kuitenkin paremmin Suomessa kuin Neuvostoliittoon muuttaneille amerikansuomalaisille. Hän vapautui turvasäilöstä 1944 ja eli vapaana miehenä Suomessa. Juntunen kuoli v. 1956.

Ratkaisu lienee jo tehty. On päätetty
lähteä Suomeen. Eeva, Walde, Irma
ja Robert Amerikassa viimeistä kesää.

 

Selma, Robert ja Mirja 1950-luvun vaihteessa Kolmisopen
Kulhuassa.

Kuvassa jo Walden ja eevan lapsenlapsiakin.

Lähteenä käytetty Wikipedia-artikkelia Antti Juntunen

---

[1] Heinolan Sanomat 19.3.1930, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1532381/articles/79436879

[2] Suomussalmi, lastenkirja

[3] Ellis Island, matkustajalistat, https://heritage.statueofliberty.org/show-manifest-big-image/czoxNzoidDcxNS0wNzE2MDAzMi5qcGciOw==/1

[4] Keskisarja, Raaka tie Raatteeseen, 34

[5] Salmetar 9.8.1928, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1579539/articles/79436880

Eemil Rautiaisen kirjeitä Amerikasta

Eemil Rautiainen 1920

Suomesta lähti vuosina 1821-1929 noin 350 000 siirtolaista Pohjois-Amerikkaan. Kiihkeimmillään siirtolaisuus oli 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, mutta vielä itsenäistymisen jälkeenkin 1920-1929 60 000 suomalaista hyppäsi laivaan ja lähti tavoittelemaan parempaa elämää rapakon takaa.

Viimeisen siirtolaisaallon mukaan tempautuivat pöljäläisetkin. Puustellin talossa on säilynyt Emil Rautiaisen kirjeitä Kanadasta 1924-27. Eemil syntyi vuonna 1895 Maaningan Käärmelahdessa. Perhe muutti 1908 Riuttaniemeen Hamulan kylään. Torppa oli iso ja perhe varsin hyvinvoiva, mutta torpan varaan ei voinut rakentaa. Eemil päätti lähteä Kanadaan. Hänen kirjeistään paljastuu, että saman idean olivat saaneet monet muutkin nuoret miehet Pöljällä ja lähikylillä.

Kanadassa olivat myös Oskar Savolainen, Martti Saarela, Jussi Toivanen, Matti Niskanen, Nestor Halonen, Matti Pitkänen, Eemil Rissanen – kaikki Pöljän ja lähiseudun poikia. Otto Halonen Kievarista oli lähtenyt Amerikkaan jo 1913. Viisi Vartiaisen sisarusta Kolmisopelta muutti 1920-luvulla Amerikkaan. Amerikan tarinoita oli siis varmasti kuultu omin korvin ja kirjeitä luettu.

Kysymyksessä oli suuri satsaus, sillä pelkkä laivalippu maksoi v. 1924 noin 4000 mk. Nykyrahassa arviolta 1300€. Se oli valtava raha. Lisäksi piti varautua matkakuluihin perillä. Emil Rautiainenkin lainasi rahaa veljeltään Atelta ja Miettisiltä. Vielä vuonna 1927 velkaa oli maksamatta.

Miksi Kanadaan? Yhdysvallat oli ottanut vastaan kymmeniä miljoonia eurooppalaisia siirtolaisia, mutta 1920-luvun puolivälissä maahantuloa kiristettiin. Avoimen muuton aika oli ohi. Sen sijaan Kanada ei sulkenut rajojaan. Niinpä muuttovirta suuntautui sinne. Tyypillinen reitti kulki Hangosta Liverpooliin ja sieltä Saint Johnin satamakaupunkiin New Brunswickiin. Jotkut jatkoivat Kanadasta laittomasti Yhdysvaltoihin.

Emil Rautiaisen siirtolaistaival oli varsin tyypillinen. Hän hankki kotipaikkatodistuksen Siilinjärven seurakunnasta passia varten 22.4.1924. Kanadassa hän työskenteli ensimmäiseksi ruotsalaisella farmilla elonkorjuussa. Palkka oli neljä ”taalaa” päivässä. Kyllä on eri hytinätä täällä puinti homma siinä joutuu kun 8 hevosparia on vetämässä lyhteitä, niin kaksi miestä luo hangolla minkä kerkiää koneen kitaan kyllä se vaan kerkiää niellä.  Emil kehaisi Atelle, että hän oli oppinut jo vähäsen tolkkaamaan englantia.

Eemil Erskinessä kylvöhommissa 1926.

Talvella 1924 Emil oli metsätöissä. Emil ei ole voinut lähettää rahaa, kun sitä ei ollut. Hän asui syrjäisellä metsäkämpällä, talvivaatteetkin ovat jääneet ostamatta. Kämpällä kaikki oli kallista. Emil sanoo lainanneensa rahaa tutuiltaan. Kotimaan kaipuuseen hän pyysi Attea tilaamaan Suomen Kuvalehden hänelle Kanadaan. Kesäisin Emil työskenteli farmeilla, Erskinessa Albertan osavaltiossa pitempäänkin.

Martti Saarela ja Emil lähettivät rahaa Suomeen. Kotiväki oli ihmeissään, kun saivat pankkisekkejä eivätkä tienneet, mitä niillä tehdään. Pohjolanmäen talon isäntä Aatu Väänänen auttoi Saareloita, ehkä hän neuvoi Atteakin. Dollarin kurssista puhutaan kirjeissä paljon! Vuonna 1926 dollarilla sai 39 markkaa.

Farmin työmiesten asunto. Eemil istuu rappusilla. Erskine 1927.

Jonkinlaisesta kotoutumisesta kertokoon seuraava kirje. Minä sain illalla englanninkielisen kirjeen yheltä varmin emännältä siinä olikin tavaamista että sai selvän ja piti viedä viimein se paassillen (työnjohtajalle) luettavaksi, että saimme kaikki selvillen kyllä se paasia nauratti kun siinä oli oli niitä tyttö asioita, sekun olisi se kielinen (englantia puhuva) varmin emäntä puhemiehenä meillen Martin kanssa ja niitten naapurissa tyttärillen, sanoi niitten olevan kipeänä ikävästä. Eemil sanoi, että pitää käydä tyttöjä tapaamassa, kun töiltään ehtii! 

Eemil ja Martti liikkuivat työn perässä. Vuonna 1925 miehet olivat Coboltissa, Ontariossa. Alueelta oli löydetty vuosisadan vaihteessa eräs maailman tuottoisin hopea- ja kultaesiintymä. Kaivostyö olikin yksi suomalaisten tyypillisimpiä töitä Amerikassa. Se oli vaarallista, likaista ja raskasta työtä, jota tehtiin, kun muutakaan ei ollut. Lisäksi suhdanteet heittelivät alaa rajusti. Nikkelin kysyntä oli ollut 1. maailmansodan aikana korkealla ja kaivoksissa töitä. Sodan jälkeen tuhannet miehet jäivät työttömiksi. Tähän lamaan Pöljänkin pojat sattuivat tulemaan.

Hopeakaivos Coboltissa, Ontariossa.

Siirtolaisen henki oli halpa 1900-luvun alun kaivoksissa. Esimerkiksi Wyomingin Hannassa olevassa hiilikaivoksessa kuoli vuosina 1903-1908 228 kaivosmiestä kahdessa suuressa onnettomuudessa. Vuoden 1903 onnettomuudessa kuoli 93 suomalaista siirtolaista. 

Eemil oli torpparin poika. Oma maapala oli varmasti yksi tavoite, kun Kanadaan lähdettiin. Hän osti pienen maatilan, mutta ei onnistunut viljelyksissään. Hän palasi pätkätöihin farmeille, kaivoksiin ja metsätöihin.

Vuosien 1924-27 kirjeistä saa varsin ankean kuvan siirtolaisen arjesta. 

Toisaalta Eemil oli velkaa kotipuoleen, voi olla että hän ei hyvistä tienesteistä halunnutkaan kaikkea kertoa? Oheisessa kuvassa luki, "minä ja my car" eli jossakin vaiheessa meni paremmin? Kuva on vuodelta 1926.

Eemil Rautiaisen taival Kanadasssa jää hämärän peittoon. Hän ei käynyt enää koskaan Suomessa ja kuoli perheettömänä Vancouverissa vuonna 1973. Pieni perintö jaettiin Suomen sukulaisten kesken, yksi perillisistä osti rahalla kiikkustuolin. Sanoi tosin, että piti siihen vähän omia rahojakin laittaa! Tämä oli savolainen tapa kertoa, ettei Eemil ollut onnistunut Amerikan kultamailla.

Useimmat lähtijät ottivat viiden vuoden passin. Tarkoitus oli palata, mutta suurin osa lähtijöistä jäi sille tielleen.

Martti Saarela käviainakin  kaksi kertaa Suomessa. Vuonna 1929 ja 1973 (?). Tullessaan 1970-luvun alussa kotiinsa Kokkosenmäkeen hän käveli harhaan. Niin oli kotitie unohtunut, että Martti aamuyöstä kolkutteli naapuri-Heikkiset hereille ja ihmetteli tietä. Martti tapasi myös tyttärensä Meerin ja Meerin äidin. 

Martti Saarela  noin 1920.

Martti Saarela ja Meeri Roivainen 1970-luvun alussa.
Kuva Meeri Roivainen.

Eeva Vartiaisen seikkailut Amerikassa oheisessa blogissa. Amerikasta Kolmisopelle Martti Saarelan lähdön syistä oheisessa blogissa Kaksi lapsuutta Pöljällä

Lähteet: Eemil Rautiaisen kirjeet Atte Rautiaiselle 1924-27. Pekka Rautiaisen hallussa, Puustellin arkistot. Siilinjärven seurakunnan arkistot, tietoja ulkomaille muuttaneista 1924-30. Valokuvat Tuula Tuunaisen arkistot, Puustellin arkistot. Kankainen-Tuunainen, 300 vuotta Rautiaisia Käärmelahdessa.(2014), Kero, Suureen länteen. Siirtolaisuus Suomesta Pohjois-Amerikkaan, osa 1. Tauno ja Eeva Heikkisen haastattelu.

Amerikasta Pöljälle

Eeva Vartiainen New Yorkissa

Sata vuotta sitten näilläkin seuduilla Savossa vaikutti ”Amerikan kuume”. Tuhannet suomalaiset lähtivät hakemaan parempia elämän oloja rapakon takaa. Niin lähti myös Eeva Vartiainen 17-vuotiaana etsimään onneaan isosta maailmasta. Perillä oli jo veli Sakari, jonka luokse Eeva aluksi menikin.

Maahantuloasiakirjoissa Eeva ilmoitti tulevansa palvelijan hommiin, tulijoilta kyseltiin terveys ja luku- ja kirjoitustaito. Suomalaisten koulutus oli selvästi korkeammalla tasolla kuin monilta muilta Euroopan alueilta tulevilla siirtolaisilla; Eevakin oli käynyt kansakoulun ja osasi kyllä lukea ja kirjoittaa, mutta tietenkin vain suomea.

Aikanaan Eeva tapasi Ruotsin Pajalasta Amerikkaan tulleen Waldemar Pantzarin, jonka kanssa hän avioitui. Waldemar hankki elantonsa Detroitissa Fordin autotehtailla. Detroitissa syntyivät myös pariskunnan ensimmäiset lapset, Irma ja Robert.

Waldemar Pantzar oli tehnyt myös kaivostöitä. Kuuluisilla Kuparisaarilla, Calumetissa ja Hancockissa työskenteli tuhansia suomalaisia kaivoksissa ja maanviljelijöinä. Suomalaiset ja Torniojokilaakson ruotsalaiset olivat usein aika aatteellista väkeä. Osa toi mukanaan vahvan uskonnollisuuden ja osa radikalisoitui hyvinkin äärimmäisiin poliittisiin liikkeisiin. Suomalaisista monet kuuluivat anarkistiseen ja lakkoherkkään IWW-järjestöön, osa kääntyi 1920-luvulla tiukan linjan kommunismiin. Usein lakot murrettiin väkivalloin. Olosuhteet kaivoksissa olivat vaaralliset ja palkat huonot. Kaivosten kannattavuus kääntyi laskuun 1910-luvulla.

Lähtö Amerikasta, Ahmeek 1931. Irmalla nukke sylissä.

Irma  oli viisivuotias, kun Waldemar ja Eeva päättivät palata Eurooppaan, Eevan kotiseudulle. Suuri pörssiromahdus 1929 oli ajanut miljoonat ihmiset työttömyyteen ja tulevaisuus näytti vaikealta  Amerikassakin. Vuonna 1931 he nousivat laivaan New Yorkissa.

”Olin laivan kannella ja viimeinen näky oli Vapauden patsas. Olin liian nuori, että minulla voisi olla yhtenäistä kuvaa koko matkasta. Katsoin äskettäin televisiosta ohjelman ’Punalipun kantajat’. Se herätti voimakkaita tunteita, sillä olisin voinut olla yksi sen tarinan lapsista. Samalla laivalla meidän kanssa matkusti kymmeniä perheitä Neuvostoliittoon. Me emme olleet punaisen lipun kantajia. Muistan isän sanoneen, että laivalla oli kova kommunismin henki ja propaganda. Laivamatka kesti kolme viikkoa. Pohjanmerelle tullessa tuli  myrsky. Meille tultiin sanomaan hyttiin, että laitetaan kaikki kiinni jotenkin, tulemme kovaan myrskyyn.  Kaikki muut paitsi isä olivat merisairaita. Ravintolan pöydät ja tuolit olivat mullin mallin.”

Neuvostoliittoon menijät siirrettiin Helsingin edustalla Leningradin laivaan. ”Vilkutimme heille valkoisilla liinoilla ja he vastasivat meille punaisilla. Kiitos isälle ja äidille, että he valitsivat oikean sataman!”  Leningradiin menijöitä odotti kova kohtalo Karjalassa ja Stalinin vainojen uhreina. 

Pantzarin perhe matkusti ensin Helsingistä Pajalaan ja lopullisesti perhe asettui Siilinjärven Kolmisopelle. Heille syntyi vielä kaksi tyttöä, Selma ja Mirja. Heillä oli pieni maatila ja Waldemar hankki 1938 auton ja ajoi taksia.

Irma Roivainen asuu nyt Siilinjärven Pöljällä. Hän arvelee, että ilman pörssiromahdusta ja Amerikan lama-aikaa he eivät olisi tulleet takaisin Suomeen. Irma on syntynyt Detroitissa. Kun hän matkusti 1992 Amerikkaan käymään, niin kohteliaat passintarkastajat toivottivat hänet ”tervetulleeksi kotiin”.