Talollisen poika Aatu (Adam) Toivanen ilman maita ja mantuja - Amerikkaan vai Iisalmeen?

 

Jussila, sittemmin Vilhola 1930-luvulla otetussa kuvassa.
Talon rakennuskanta lienee uudistunut lähes täysin 1900-
luvun alusta. 

Adam (Aatu) Wilhelm Toivanen syntyi Pöljällä Jussilan talossa (nro 9) 30.3.1889. Hänen isänsä oli talollinen Aatami Toivanen (s. 15.12.1845) ja äitinsä Wilhelmiina Toivanen (s. 6.8.1863). Jussila oli iso talo, 1900-luvun vaihteessa perhe omisti myös Savolan tilan (Pöljä 12). Aatamin isä oli Wilhelm Toivanen (s.1798) ja äiti Hedvig Lovisa Halonen (s. 1804) molemmat Pöljältä. Aatami omisti puolet Jussilan tilasta, toisen puolen omisti Maria Toivanen. 

Toivasten suku oli muuttanut Pöljälle 1700-luvun alussa, suvulla oli hallussaan myös Toivola (Pöljä 7, nykyisin Pulaste). Poika syntyi siis pitkään tilallisena eläneeseen sukuun. Jotakin dramaattista tapahtui kuitenkin vuosisadan vaihteessa Pöljän Jussilassa.

Olen kirjoittanut Jussilan tilasta ja Aatami Toivasesta blogitekstissä Adam Toivanen hakee lainaa Waltionkonttorilta. Tila oli pinta-alaltaan suuri, peltoja ja niittyjä oli yllin kyllin, mutta silloinen isäntä Aatu Wilhelm oli ajautunut vaikeuksiin ja velkoihin. Hän joutui myymään tilansa Nestori Haloselle. Perhe muutti Syrjämäen torppaan samalla kylällä.

Toivasten perhe, johon kuuluivat vanhempien lisäksi Yrjö Weikko (1895), Terttu (1898), Laina Helga (1904), Eva (1908), Heta (1886), Aatu Wilhelm ja Ferdinand (1892) muutti vuonna 1910 Iisalmelle. Aatu Wilhelm Toivanen oli hakenut Amerikan passia varten todistuksen Maaningalta vuonna 1909. Tämän hetken tiedon mukaan hän ei kuitenkaan lähtenyt Amerikkaan.

Luuniemen saha Iisalmessa.
Iisalmen Kameraseura.

Aatu Wilhelm Toivasen vaiheista Iisalmessa tiedämme sen vuoksi, että hänet pidätettiin 5.6. 1918 Iisalmessa ja toimitettiin Kuopion vankileirille. Hän oli kuulunut paikalliseen punakaartiin, jolla ei kuitenkaan ollut aseita eikä oikein toimintaakaan. Hänet oli kuitenkin valittu Iisalmen punakaartin 6. plutoonan 11. osaton päälliköksi tammikuun lopussa 1918.

Kuulusteluasiakirjassa hän kertoo työskennelleensä viimeiseksi Iisalmen Nahkatehtaalla, sitä ennen kymmenen vuotta Iisalmen sahalla. Kuulusteltava asui tuolloin edelleen yhteisessä kodissa vanhempiensa kanssa osoitteessa Pohjolankatu 16.

Iisalmen Nahkatehdas Oy:n työntekijöitä 1910-luvulla.
Iisalmen Kameraseura.

Nämä tiedot vahvisti myös Iisalmen suojeluskunnan esikunta lausunnossaan, jonka se antoi 16.6. 1918. Esikuntaan kuuluivat ”Ylipäällikkö S. Sahlström, kasööri A. Lyytikäinen, wiskaali H. Vainikainen, insinööri Fr. A. Karvonen ja nimismies T. Meklin.

Aatu Toivanen oli liittynyt oman ilmoituksensa mukaan työväenyhdistykseen vuonna 1917 ja sitä ennen ollut sahatyöväen ammattiosaston jäsen. Suojeluskunnan esikunta antoi Aatu Toivasesta erittäin myönteisen lausunnon. Hänestä sanottiin mm., että hän ”on tehnyt yleensä kiitettävän vaikutuksen.”

Toivanen sai valtiorikosoikeudelta avunannosta valtiopetokseen kaksi vuotta kuritushuonetta ehdollisena ja kolmen vuoden koetusajalla. Lisäksi hän menetti kansalaisluottamuksensa kahdeksi vuodeksi. Tuomio oli lievä. Selvästikin Toivanen oli pikkutekijä Iisalmen punaisten toiminnassa.

Kuopion vankileiri 1918. 
Museovirasto.

Aatu näyttää palanneen Iisalmeen, josta muutti 29.12.1922 Iisalmen maaseurakunnan puolelle. Toivasen kohdalla seurakunnan pääkirjoissa kummittelee merkintä ”Amerika” 1910-1930. Hän oli varmuudella ainakin vuoteen 1918 Suomessa. Todennäköistä on, ettei hän koskaan lähtenyt Amerikkaan, vaikka passi olikin hankittu. Ainakaan hänen liikkeistään ei löytynyt tietoa siirtolaisrekisteristä yms. lähteistä.

Aatu asui elämänsä viimeiset ajat veljensä Ferdinand Toivasen taloudessa Sonnilan kylällä. Aatu Toivanen kuoli perheettömänä 7.10. 1960.

Joissakin lähteissä on väitetty, että Aatu Toivanen olisi osallistunut 1918-1919 Muurmannin legioonan toimintaan, mutta se näyttää hyvin epätodennäköiseltä.

Lähteet

Maaninka syntyneet 1833-1846 (AP I C:4) 1846 SSHY; http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40743&pnum=126 

Maaninka rippikirja 1843-1853 (AP_2 I Aa:12)  Sivu 372 Pöljä 9 ;

SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40647&pnum=116 

Maaninka syntyneet 1881-1892 (MKO7-13 I C:7) Sivu 275 1889 maaliskuu huhtikuu ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=29919&pnum=139 

Maaninka rippikirja 1901-1910 (AP_1 I Aa:23)  Sivu 475 Pöljä 9 ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40662&pnum=480 

Maaninka muuttaneet 1905-1916 (AP I Ba:8, I Bb:10)  Sivu 67 1910 ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40736&pnum=70 

Iisalmen kaupunkiseurakunta rippikirja 1911-1920 (AP I Aa:5)  Sivu 439  ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=42054&pnum=433 

VRO  https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=4775056136&aineistoId=2661435552, https://digihakemisto.net/item/2630955760/8413410040/60

Kuopion aluerekisterikeskus, Aadam Wilhelm Toivasen virkatodistus 7.7.2023

Nykänen, Veli, Maaningalta Muurmannin radalle töihin ja legioonaan. Uutis-Jousi 17.5.2023.

 

 

 

Aatu Väänänen Hillosensalmen taistelussa ja Paljakanlahdella 2.-3.3.1918

Aatu ja Jenny Väänänen 1950-luvulla. 

Kotimaisten kielten keskuksessa on säilynyt jonkin verran Pöljällä 1960- ja 1970-luvulla tehtyjä haastatteluja. Haastattelijat kyselevät vanhuksilta entisajan työntekoon ja tapoihin liittyviä kysymyksiä. Pohjolanmäen isäntää Aatu Väänästä haastateltiin heinäkuussa 1961 kotonaan. Niin tallentui nauhalle myös Aatu Väänäsen kokemukset sisällissodassa jälkipolvien kuultavaksi. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin blogissa Aatu Väänäsen sota 1918. Tässä Aatu kertoo omin sanoin, miltä tuntui joutua ensimmäiseen taisteluun 2.-3.3. 1918 Mäntyharjulla ja Hillosensalmella. Aatu oli syntynyt vuonna 1897, maalaistalon poika, joka kolmesta Lassilan talon pojasta valikoitui sotaretkelle.

"No, se oli niin ikävä juttu, että sitä ei paljo passoo sannoon, mitteee se olj se rintamajuttu. Kun ens päevänä jouvuttiin sille surullisen kuulusalle Hillosen reissulle, niin senhän tietää, miltä se tuntuu. Semmonen, joka ei oo tottuna ollenkaan. Sehän kävi niin, että kun oli taistelelut taisteltu Hillosensalamella ja Paljakalla, joka olj niitä vappausovan niitä epäonnistuneimpia retkiä, niin sehän jo panj ajattelemaan. Yöllä pohdittiin sen ryhmän kanssa, että kyllä se taetaa olla niin, että se joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. 

Mäntyharjun kirkolta lähettiin ja siinä pantiin kaikki lumipuvut päälle ja päälliköt sanovat, että yhdeksän kilometriä on matkoo, kun hevosella lähettiin nimittäin, Se oli sellainen kiertoliike, joka tehtiin vihollisen selustaan. Yhdeksän kilometriä on matkoo, siihen asti suatte tupakoida, keskustella ja tehhä mitä tahhaa siinä reessä, mutta sitten kun lähetään ensmäisen pysähdyspaekan jälkeen, niin ei sua tulia tehhä eikä keskustella. Pittää olla hiljasuuvessa, kun mäntiin siinä yhksän kilometrin kohalla rintamalinjan toeselle puolelle vihollisen selustaan. aamunkoitteessa oltiin Hillosen pysäkillä, saarten takana ja siitä järjestettiin sitten se hyökkäys asemalle.

Hyökkäys onnistui ihan hyvin, kyllähän siinä kuatu joitain ja haavottu, mutta se mänj suurin piirtein suunnitelman mukasesti, mutta se myöhästy pikkusen, tulj selevä päevä kun avoimelta jiältä hyökättiin Hillosen asemalle. Että pikkasen myöhästy, ei siinä mittään ollu, vallattiin sitä rattaa muutamia kilometrejä ja oltiin päivä siellä. Mutta sitten tultiin sanomaan, tuli komento että pittää lähtee pyrkimään poes, että se yleisuunnitelma mikä olj sillosilla upseerilla ei ollu männä niinkuin ois pitänä männä. Kututtiin meijjät pois ja tulomatkallahan sitte se onnettomuus tapahtu siellä Paljakanlahella. Siellä mäntiin vihollisen sylliin. Olivat valamiusasemissa, kun ottivat meijät vastaan ja ajettiin kuin hautajaissaatto rekihevosilla vihollisen sylliin ja siinä tulj se suuri onnettomuus.

Koko porukka meni hajalle ja pienissä ryhmissä harhailivat Mäntyharjuun."

Mäntyharjun rintamalla oli maaliskuun alussa Mikkelin 1. komppania, päällikkönä Villiam Spåre, Kajaanin sissikomppania, Eljas Rihtniemi, Mäntyharjun komppania, J. Snellman sekä Kuopion 4. komppania, kapteeni L.W. Lundahl, ja 500 "Savon jääkäriä", päällikkönään ruotsalainen luutnantti G.Cronstedt. Kuopion alueen miehet palvelivat kahdessa viimeksi mainitussa joukko-osastossa. Aatu Väänänen kuului savon jääkäreihin, tässä se ei tarkoita suinkaan Saksassa koulutettuja jääkäreitä, vaan tavallisia Savon miehiä, jotka vapaaehtoisena läksivät vapaussotaan. Heidän sotilaskoulutuksensa oli hyvin vaatimatonta. Yksi viikko Kuopiossa teollisuuskoululla ja toinen viikko Mikkelissä.

Cronstedtin joukot lähtivät hevosilla illalla Mikkelistä kohti Hillosensalmea. Retkue oli laskeutunut Vuohijärven jäälle vähää ennen Paljakan kestikievaria. Noin klo 7 aamulla retkikunta oli Hillosensalmen kohdalla. Pääjoukko teki hyökkäyksen avointa jäätä pitkin asemalle. Puolustajat tekivät kovaa vastarintaa, mutta puolen päivän aikaan pysäkki joutui valkoisten haltuun. Valkoisia kaatui 10 ja 23 haavoittui. Kauaa ei voitosta ehditty iloita, kun tuli tieto punaisten panssarijunasta, joka lähestyi Hillosensalmea. Cronstedt antoi käskyn perääntyä ja liike muuttui hallitsemattomaksi paoksi.

Pakenevat joukot menivät hajalle, pakokauhua ja tappioita lisäsi valkoisten ammusreen räjähtäminen punaisten luodeista Paljakanlahden jäällä. Onnettomuudessa kaatui kymmeniä valkoisia. Retkikunnan johtajiltakin otti kaksi päivää löytää takaisin Mäntyharjulle. Suomen vapaussota vuonna 1918 -kirjassa Hillosensalmen retkeä pidettiin huonosti suunniteltuna. Mentiin liian pienellä joukolla liiaan syvälle vihollisen selustaan. Kun joukoilla ei ollut yhteyttä muiden joukkojen kanssa, oli kiertoliike tuomittu epäonnistumaan. Taistelu vaikutti kokemattomiin joukkoihin lamaannuttavasti.

Maaningalta, Kuopion maalaiskunnasta, Nilsisästä ja Lapinlahdelta kaatui näissä  Hillosensalmen ja Paljakan taisteluissa  yhdeksän valkoista sotilasta. Yleisestä sekasorrosta kertoo, että osa kaatui vahingonlaukauksiin ja kaatuneita jäi punaisten käsiin. Mäntyharjulla rintama asettui asemasotavaiheeseen.


Lähteet. Suomen vapaussota vuonna 1918 IV, 1923, Aatu Väänäsen haastattelu 10.7 1961, Kotus.
Suomen sotasurmat 1918 , Boström, Sankarien muisto. Suomen itsenäisyyden ja vapauden puolesta henkensä antaneiden kansalaisten elämänkertoja. Helsinki 1927.

Pöljäläisten kirjeitä sisällissodan ajalta 1918

Puustellin erinomaisessa kotiarkistossa on säilynyt kokoelma kirjeitä 1900-luvun alusta. Kirjeenvaihdon keskiössä on Atte Rautiainen ja hänen lähipiirinsä: Hilda-vaimo, Hildan sisko Hanna Pietarinen, Aten veljet Emil ja Taavi ja sisaret Anna ja Hanna, sekä Aten lapsuudenystävä Toini Snellman. Kirjeissä kuuluu sodan kumu. Hanna pelkää Helsingissä aseistettuja miehiä kaduilla, Atte kokee valkoisten voiton Mäntyharjulla. Siviilit elävät epätietoisuudessa ja huolehtien rakkaistaan. Anna Rautiaisen kirjeessä kuuluu pienesti punaisten pöljäläistenkin ääni, Kun Anna kertoo Atelle, ettei  Jussi Miettinen halunnut lähteä ampumaan ”veljiä”.

Hanna Pietarinen ja Hilda Rautiainen

 Hanna Hildalle  Helsingistä  

        

Maalisk. 11 p.

Kirjoitan nyt tähän vähän. On kulunut jo melkein kuukausi, kun aloitin. Olisi kyllä ollut aikaa kirjoittaa, vaikka joka ilta vaan ei osaa. Eikä posti tätä kuitenkaan nyt toisi, vaikka lähettäisinkin. Tässä kuuntelen kiväärien pauketta – se on tässä aivan lähellä. Siksi ei nukuta. Sitä on kestänyt jo vähän toista tuntia. Väliin kuuluu jokin kovempi paukahdus, joka ei ole tavallisen kiväärin. Mutta en tiedä mikä se on.

Olin vähä ennen 9sää tyttöjen huoneessa, he olivat jo sängyssä. Mutta kun ½ 10 aikaan alkoi ampuminen, niin he kaikki olivat pukeneet päällensä ja tulivat alas hyvin peloissaan. Toisilla oli jo päällysvaatteetkin päällä.

Katselin kadulle, on siellä liikettä, kulkee yksinäisiä aseistettuja miehiä, myöskin aseettomia ja naisiakin. Autoja myöskin menee sinne ja tänne oikein vinhaa vauhtia. Kello on noin 10 min vaille 11:ta, on jo rauhoittunut, kuuluu vain vielä silloin tällöin jostain laukaus.

On se kummallista, ei tiedä mitä tulee, mitä on edessä vielä. Me on saatu olla täällä Helsingissä tähän asti verrattain rauhassa moneen muuhun paikkaan nähden. Kuinkahan lienee sielläkin.  Teitä olen aina muistellut ja ajatellut. – On voinut tapahtua vaikka mitä, kun ei saa mitään tietoja.

Menen vielä vähän katsomaan ikkunasta ja sitten ruveta nukkumaan. Toisetkin ovat kai menneet jo huoneisiinsa. ---- ajatuksissani teille siellä – hyvää yötä! –

Näin kirjoitti Hanna Pietarinen sisarelleen Hildalle Helsingistä maaliskuussa 1918. Oli sota, perhe oli hajallaan rintamalinjojen eri puolilla. Hanna sinnitteli punaisessa Helsingissä ja Hilda oli Pöljällä.  Hanna ei tiennyt muiden sisarusten asioista mitään, sillä posti ei kulkenut.

Hannan tiedetään asuneen Kruunuhaassa ja Katajanokalla, mutta tämän kirjeen katunäkymästä ei ole tietoa. Sellaisenaankin se on jännittävä hetki historiaa, silmänräpäys sisällissotaa käyvän maan pääkaupungista.

Emil Rautiainen

Emil Rautiainen hoputti veljeään Attea lomalle. (14.3.-18)

”...koitahan hommata sinäkin sitä lomalle tuloa koita pyrkiä että kun on ollut se kuukausisopimus ja nyt on se kuukausi kulunut. Tänne tuli lomalle Lintuniemen Matti ja joku Harjun pojista viime viikolla niillä on viiden päivän lupa ja Savolan Evertti on kanssa lomalla.”  Atte oli pyytänyt kotoväkeä lähettämään Kusti Pietarisen pistoolin hänelle, mutta Emil ei halua sitä postissa laittaa, kun ”ei postihallitus vastaa mitään”.

Atte sai sotaan kirjeitä myös sisareltaan Annalta

”No, onko siellä nyt hyvä olla, kun sinne oli niin hipa meno. Vaan niinhän sinä luulit, että ei tarvitse mennä kuin Kuopioon vahtiin vaan ne veivät jos minne. Isäntähän se käytti Emiliä Kuopiossa. Se kuuluu meinanneen lähettää Emelin poikansa Jallun sijaan.”  Rautiaiset olivat Snellmanien torppareita. Jallu, Jalmari Snellman oli jo värväytynyt valkoiseen armeijaan, joten isännän suunnitelma ei toteutunut.

Anna huomioi kylän tapahtumia. Jussi Miettinen oli joutunut suojeluskuntaan ja harjoittelemaan Kuopioon. Miettinen oli sanonut, ”ettei minua vihollisen kuula ammu, vaan veljen. Siis Jussi oli vaan punikin mielinen. …Hyttis veljekset ei ollu menny syyniin. Nyt ovat olleet piilossa ensin ja sitten ne ovat menneet tarjoutumaan syyniin.” 

Senaatti (Suomen hallitus) oli saattanut voimaan yleisen asevelvollisuuden. Jokaisen 21-39-vuotiaan miehen tuli osallistua kutsuntoihin. Kaikki pöljäläiset eivät halunneet valkoiseen armeijaan, vaikka eivät punaisten joukkoihin olleet liittyneet. Pöljä oli syvällä valkoisten selustassa, joten punaisten asenne näkyi lähinnä kutsuntojen pakoilussa.

Atte, Anna ja Hanna Rautiainen

Atte Hanna Rautiaiselle

Mäntyharjussa 16/4 -18

”Heipä hei tuhannet kiitokset kirjeestäsi sain eilen kirjeesi samoin paketin, nyt sain ruunun puvun, takin ja housut lähetin omat vaatteeni eilen sinne kotiin. Täällä ollaan Mäntyharjun kirkonkylässä, eilen tultiin Nurmaan kylästä.” 

Atte Rautiaisen ryhmä oli Mäntyharjulla, mutta osa joukoista oli lähtenyt tiedustelemaan punaisten asemia Voikoskella.  ”..he olivat päässeet hyvin likelle punaisien ketjuva ilman heitän huomaamatta kun olivat meitän pojat avanna yhtäkkiä kiivaan tulen niin likellä punaisia niin ne olivat lähtennä  pakoon siihen kun olivat meitän pojat päässeeet suolaamaan oli kymmeniä kaatunna heti paikalla…

Mäntyharjun rintamalla käytiin ankaria taisteluja, joissa tuli kovia tappioita puolin ja toisin. Atte Rautiainen, Taavetti Rautiainen, Jalmari Snellman ja Aatu Väänänen olivat kaikki Paljakanlahdella, kun valkoisten ammuslasti räjähti. Tappiot katkeroittivat. Vankeja ei otettu ja vihollisista oli jo tullut ”suolattavia” . Oheinen kuva on jääkäri Eino Albert Snellmanin albumista. Kuva on todennäköisesti Raudun rintamalta, mutta tuskin Mäntyharjun rintama maaliskuussa 1918 näytti paljonkaan erilaiselta.

Toini Snellman Atelle 11.3.1918

”Vai jo sinä olet ollut semmoisessa rähinässä ja niin lähellä kuoleman kylmää syleilyä. Löylyttäkää vain punaisia, että tietävät kerrankin kenen kanssa ovat tekemisissä ja kun nuo hävittömät kehtasivat viedä vielä meidän pojilta mitä he välttämättömästi tarvitsevat. Kostakaa ja oikein kovalla kädellä.”

Toinikin tiesi  Paljakanlahden räjähdyksestä. 

 

 Hanna Hildalle Helsingistä 13.5.1918

Nyt tämän kirjeen kirjoitan, johan on aikakin. Ja nyt posti tuo sen jo sinullekin. Nyt jo olemme olleet kokonaisen kuukauden vapaita – Jumalan kiitos!

12. p. viime kuuta tulivat saksalaiset ja pelastivat meidät. Se kävi niin pian ettei punaiset kerinneet täällä tehdä mitään lähtiessään ja ennen antautumistaan. Toisin on ollut muualla, se on niin hirveätä, mitä sanomalehdet kertovat ja mitä kertovat rintamalta tänne nyt tulevat nuoret soturimme. – Kenen isä, kenen veli on murhattu. Kenen koti on poltettu tai muuten ryöstetty. – Kuka olisi uskonut, että näin kauheata piti tulla. –

Miten lie Viipurissa Taavetin kanssa, liekö hän pelastunut?

Teistä siellä en ole levoton kun siellä joutui jo alussa valkoiset vallalle. Sen aikanaan Työmies –lehtikin  jo kirjoitti.

Kirjoitatko sinä nyt kohta, tahtoisin vähän tietää kaikesta! Meillä on suuri touhu täällä, kun sotaväkeä tulee kaikkialta täällä pidettävään paraatiin. Paljon niitä on, ei enää näe muita miehiä ensinkään, kaikki vain sotilaita. Joskus joku ylioppilas lakki päässä, mutta kuitenkin kivääri olalla.

Terveisiä pikku Untolle ja muillekin! Hanna

Hanna valmistautui 16.5. pidettävään valkoisten voitonparaatiin. Saksalaiset olivat kukistaneet punaiset huhtikuun puolivälissä. Voittajien lehdistö kertoi punaisten hirmutöistä. Siihen Hannakin kirjeessään viittasi.

Kotijoukkojen kortti Atelle Helsinkiin 28.12.1918.

Lähteet: Puustellin talon arkisto. Pekka Rautiaisen hallussa. Sisällissodan pikkujättiläinen.Jääkäri Eino Albin Snellmanin valokuva-albumi. Lisää samasta aiheesta blogeissa: Aatu Väänäsen sota 1918, Sodassa ja rakkaudessa 1-2 sekä Torpparin poika Janne Holopainen

(1891-1940).

Sodassa ja rakkaudessa - Hilda ja Adiel Rautiainen 1918-1919 osa 2

Atte Rautiainen syksyllä 1918.

Aviokriisi kesällä 1918

Atte Rautiainen ei palannut suoraan Viipurista kotiin Pöljälle, kuten monet muut suojeluskuntalaiset. Valkoisilla oli noin 80 000 punaista vangittuna ja leireillä. Lisäksi pakoilevia punakaartilaisia etsittiin edelleen. Pohjois-Savon rykmentistä irrotettiin ns. etappipataljoona (myöh. Helsingin vartiopataljoona), joka siirrettiin Helsinkiin.

Näin Atte loppujen lopuksi palveli Suomen Valkoisen Kaartin rykmentin 3. pataljoonan 8. komppanian ylikersanttina Katajanokalla. Siellä on erikoistui telofooniasioihin ja kehuskeli Hildalle osaavansa laittaa omin voimin pystyyn vaikka sentraalin!

Vielä keväällä 1918 Aten kirjoitustaito oli horjuvaa. Mutta esikunta-aliupseerin tehtävissä hänestä tuli varsin sujuva kirjoittaja. Hän oppi myös kirjoittamaan koneella, mikä ei ollut ollenkaan yleinen taito tuolloin.Hilda odotti puolisoaan kotiin, eikä häntä Aten viipyminen ilmeisesti juuri huvittanut. Hän ei oikein viihtynyt Riuttaniemessä miniänä ja oleskeli lopulta pitkiä aikoja syntymäkodissaan Reponiemellä.

Käydessään heinäkuun alussa Pöljällä Atte oli hävinnyt huomattavan summan rahaa Maaningalla tansseissa ja korttipelissä. Poliisikin oli lopulta miestä kovistellut. Hilda ei Aten selityksiä heti uskonut eikä ilmeisesti vastannut Aten kirjeisiin useampaan viikkoon.

Atte haikailee kirjeissään kotiin ja odottelee palveluksen loppua. Kaikista vakuutteluista huolimatta lukijan vaikutelmaksi jää, että nuori mies piti sotilaselämästä ja poikamiehen vapaudesta Helsingissä. Tosin aluksi ruokapula kosketti myös voittajia, ei vain leireihin ahdettuja vankeja. Atttekin valittaa toistuvasti nälkäänsä ja keiton kurjuutta.

Helsingin huveja Atte kuvaili Hildalle välillä piinallisen tarkasti. Kuinka käytiin vanhalla ylioppilastalolla teatterissa ja tanssiaisissa ja käveltiin Espalla. Talvella 1919 Atte osti luistimet ja vietti iltojaan Töölön luistinradalla, sielläkin musiikki soi. Alppilassa katsottiin mäkihyppyä, Kaisaniemessa oli mukava kelkkamäki. Atte kävi myös katsomassa jääpallo-ottelun Viipuri vs. Helsinki. Oliko Atesta kehkeytymässä helsinkiläinen seurapiirileijona?

”Pyydän älä ole pahoillasi Hilta rakas”

Atte Rautiainen (vas.) Sortavalassa huhtikuussa 1919. Hihanauhassa A.V.A. eli Aunuksen Vapaaehtoinen Armeija.

Sisällissodan jälkeen olot Suomessa ja lähialueilla säilyivät pitkään epävakaina. Atte kirjoitti toistuvasti punakaartien ja bolsevikkien uhasta. Hyökkäys Suomeen voi tulla milloin vain. Kesällä 1918  Atte vihjasi ensimmäisen kerran, että hän voisi lähteä sotimaan Vienan Karjalaan. Oli luvattu kymmenen päivää lomaa, jos sitoutuisi retkikuntaan.

Suomesta oli paennut kymmeniä tuhansia punaisia Venäjälle ja itärajalla oli levotonta. Roseliuksen mukaan 1919 Itä-Karjalassa vaikuttivat bolsevikit, ”valkoiset venäläiset”, ”valkoiset suomalaiset” ja karjalaiset sekä ”punaiset” suomalaiset ja karjalaiset. Lisäksi alueella oli englantilaisia joukkoja. Sinne koottiin nyt Suomesta valkoisen Aunuksen tueksi vapaaehtoisarmeijaa.

Valkoisille suomalaisille nämä heimosotina tunnetut sotaretket olivat vapaussodan jatkoa. Taistelu Karjalasta oli taistelua venäläisiä ja suomalaisia punaisia vastaan. Näiden voimien katsottiin aiheuttavan jatkuvan uhan Suomen itsenäisyydelle.

”Hilda rakkahin! Nyt rupesin sulle kirjoittamaan rakas Hilda, täällä olen Sortavalassa..” Huhtikuun 14. 1919 päivätyssä kirjeessä Atte Rautiainen selittelee lähtöään Aunuksen retkikuntaan. Ei ollut tarkoitus ollenkaan lähteä, mutta täällä sitä ollaan. Asiallisesti Atte selitti, että hän saa hyvän palkan. Hänet oli ylennetty vääpeliksi ja palkka oli 600 markkaa kuukaudessa.

Vapaaehtoisjoukkoja oli värvätty aktiivisesti ympäri Suomea. Atte kertoi, että Sortavalassa oli myös ”Pöljältä Liljan poika ja Hirvos Taavetin pieni poika ja Kolmisopelta on yksi Utin poika he tulivat eilen kuten minäkin muiten kuopiolaisten mukana.”(14.4.1919) Vahtolan mukaan arviolta 7000 miestä kävi sotimassa Aunuksessa.

Aunuksen retki kaiken kaikkiaan ei ollut erityisen maineikas. Vapaaehtoisjoukot kärsivät ankaria tappioita, eikä mikään asetetuista tavoitteista toteutunut. Lähes 400 vapaaehtoisjoukkojen miestä kaatui. ”Punaisten” tappioita ei tiedetä. Suomalaiset joukoille oli annettu ohje, ettei vankeja oteta. Jokainen kiinni jäänyt vihollinen joko ammuttiin paikalle tai päästettiin vapaaksi kuulustelun jälkeen.

Aunuksen vapaaehtoiset sitoutuivat vain kahden kuukauden palveluun. Retki osoittautui hyvin raskaaksi ja huonosti järjestetyksi. Attekaan ei tehnyt jatkosopimusta, vaan palasi kesällä 1919 Pöljälle perheensä pariin. Hänen tehtävänsä jatkuivat Siilinjärven suojeluskunnan aluepäällikkönä.

Siilinjärven suojeluskuntien yhteisharjoitus Pöljällä 1920-luvun alussa. taustalla Lassilan talo.

Lähteet: Atte Rautiaisen kirjeet Hilda Rautiaiselle 2.7.1918-14.4.1919 (Pekka Rautiaisen kotiarkisto), Roselius: Heimoaatteen nuoret uhrit. Suomalaisten sotilasretkikuntien henkilötappiot Itä-Karjalassa ja Petsamossa 1918-22, Vahtola: Nuorukaisten sota. Suomen sotaretki Aunukseen 1919. Valokuvat Pekka Rautiaisen ja Marja Linnoven arkisto. Kiitokset Marja-Liisa Kankaiselle tutkimusavusta.
Sodassa ja rakkaudessa 1

Sodassa ja rakkaudessa – Hilda ja Adiel Rautiainen 1918-1919 osa 1

Maaliskuussa 1917 ensimmäinen maailmansota riehui Euroopassa, mutta sen kumu ei juuri Pöljälle asti yltänyt. Sen sijaan  Venäjältä alkoi kehitys, joka kosketti syvästi Suomeakin. Keisari joutui luopumaan vallasta.  Venäjä ajautui vallankumoukselliseen kaaokseen, jonka yhtenä seurauksena oli Suomen itsenäisyys.

Viereisessä kuvassa poseeraavat Hilda ja Unto Rautiainen kesällä 1918. Torpparin poika Adiel (Atte, Ade) Rautiainen ja Reponiemen talon tytär Hilda Pietarinen olivat menneet naimisiin maaliskuussa 1917.

Nuorelle parille syntyi ensimmäinen lapsi kesällä. Yhteistä perhe-elämää ei kuitenkaan ehditty pitkää elää.

Kehitys Suomessa johti kansan kahtia jakautumiseen: Porvarilliset voimat perustivat suojeluskuntia puolustamaan lailliseksi katsomansa hallituksen asemaa. Samaan aikaan työväenliike organisoi punakaarteja. Suomalaiset valmistautuivat sotaan.

Pöljällä ei ollut tässä vaiheessa omaa suojeluskuntaa eikä punakaartia. Atte Rautiaisen tapaamme kuitenkin jo tammikuun alussa Mikkelin lyseolta. Hän sai siellä sotilaskoulutusta ja varusteet: ”Filtti, pohjalapikkaat, huopakengät, neulehousut, hansikkaat, pyyheliina, saippua, kivääri, tuoppi, lusikka ja evästä repussa.”

Atte kävi ilmeisesti vielä kotona. Emme tiedä hänen vaiheitaan tammi-helmikuussa. Hän oli 27.2. 1918 Kuopion lyseolla. Hilda vastusti kovasti Aten sotaretkeä, mutta puoliso lähti silti. Kirjeissään Atte Rautiainen ei tuo esille perusteluja sotaan lähdölle. Hänen tapauksessa on hiukan yllättävää, että hän oli vielä 1916 Pöljän työväenyhdistyksen jäsen!

Atte Rautiainen Kuopion lyseolla 1918.

Savon suojeluskuntalaisista muodostettiin Pohjois-Savon rykmentti. Atte Rautiainen kuului tähän rykmenttiin, joukko-osasto vaihtui välillä. Näiden joukkojen kovimmat paikat olivat Mäntyharjun rintamalohkolla. Aten lisäksi pöljäläisistä siellä taistelivat ainakin Aatu Väänänen, Matti Niskanen, Ilmari Jääskeläinen ja Heikki Pietikäinen.

Maaliskuun 1918 taisteluisssa Mouhulla ja Hillosensalmella kaatui 58 punaista ja 56 valkoista sotilasta. Hillosensalmella Atte menetti kaikki varusteensakin, mutta hän oli kuitenkin onnekas. Sekasortoisessa perääntymisvaiheessa punaisten harhaluoti tai omien huolimattomuus räjäytti valkoisten ammuslastin ja ainakin 15 miestä, hevosia ja tavaroita tuhoutui hirvittävässä räjähdyksessä. Tapahtumasta pelastunut Aatu Väänänen muisteli loppuelämänsä Hillosensalmen taistelua.

Myös Aten veljen, Eemilin oli ollut puhe lähteä sotaa. Perheestä oli jo kaksi poikaa valkoisissa joukoissa. Atte kirjoitti Hildalle: ”Jos ei ole pakkoa, niin ei tarvitse lähteä sillä ei täällä niinkään hauskaa ole olla kuin luulee. Eilen karkas meitän komppaniasta kaksi poikaa vaan saivat heidät  Mäntyharjussa kiinni en tiedä mitä heille tekivät.” (13.3.1918)

Sodan arki käy kirjeissä selväksi. On ikävä kotiin, joutui olemaan kevätloskaisissa keleissä ketjussa pahimmillaan kymmenen tuntia päivässä. On jatkuva univaje, ei saada ruokaa riittävästi, täit vaivaavat. Ja vartiossa jännittää. Atte pyysi Hildaa toimittamaan Kusti Pietarisen ”brownikin” eli pistoolin hänelle. Sen saisi nopeammin esille, jos punaisten tiedustelijat yrittäisivät yllättää.

Yhdessä kirjeessään Atte utelee kotikylän punaisten tekemisiä. Olivat Miettiset aloillaan ja kovinkin tyytyväisiä siitä, että Atte ja hänen veljensä Taavetti olivat lähteneet taistelemaan?

Huhtikuun alussa punaisten rintamat murtuivat kaikkialla. Mäntyharjultakin valkoiset pääsivät liikkeelle ja paine siirtyi Karjalan rintamalle. Viipurin punaiset antautuivat 29.4.1918.

Atte Rautiaisen vapputervehdys Pöljälle:

”Wiipurissa 1.5. -18

Rakas Hilda!

Noniin nyt on kuluna muutamia päiviä kun olen sinulle kirjoittanut nyt tässä vappuna kadulle katsoessani suurta joukon liikettä muistui mieleeni että pitää sulle toivottaa hauskaa vappua. Täällä on oltu Wiipurissa yksi vuorokausi, eilen tultiin Konkalasta siellä oltiin vahtissa ja ammuttiin 3 punaista minä ammuin yhten, tahto vähän tuntua ilkeältä kun niin läheltä tuli ampua vaan eipähän sille mitä täytyyhän se tehtä, nyt on Wiipuri ollut meitän muutamia päiviä tuhansia vankia on saatu täältä ja paljon muuta sotasaalista…”

Atte Rautiainen Viipurissa 1.5.1918.

Lähteet: Atte Rautiaisen kirjeitä Hilda Rautiaiselle (Pekka Rautiaisen kotiarkisto), Suomen sisällissodan pikkujättiläinen, Roselius: Amatöörien sota. Rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918. http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main

Kiitos Maija-Liisa Kankaiselle aineiston järjestämisestä ja tutkimusavusta.
Sodassa ja rakkaudessa 2

Torpparin poika Janne Holopainen (1891-1940) sodan ja rauhan töissä 2

Janne Holopainen 1919-20

Karjalan rintamalle

Karjalaan piti lähteä mutkan kautta, sillä Etelä-Suomen tilanne oli edelleen sekava. Ensin junalla reittiä Haapamäki-Jyväskylä-Pieksänmäki-Savonlinna-Elisenvaara-Hiitola-Kirvu-Antrea-Imatra. Sitten loppui junakyyti ja aloitettiin marssi kohti Lappeenrantaa.

Janne Holopainen havainnoi koko sotaretkensä luontoa, tunnisti lintuja ja arvioi maatalouden tilaa marssin ohessa. Imatran kosket olivat jylhä näky! Maalaispoika Pöljältä näki elämässään ensimmäisen kerran Tampereen tai Karjalan maisemia.

"Kaunis aurinkoinen päivä. Linnut livertävät. Peipposet sikertävät. Luonnossa näyttää vallitsevan rauha. Vaan ihmisten keskuudessa viha. Kuuluu kova taistelu Kämärällä." (23.4.1918) Vielä huhtikuun alussa päiväkirjassa puhuttiin ”ryssistä ja punikeista”, nyt ihmisistä.

Varsinaisia taistelukosketuksia oli vähän. Jannen ystävä Aatu Väänänen sanoi olleensa Viipurin valtauksessa vain "hevosen hännän pitelijä". Janne joutui kyllä panemaan Viipurin taisteluissa henkensä alttiiksi. Näätälässä Viipurin itäpuolella komppania joutui tulituksen kohteeksi. Samoin Lavolan sululla punaisten kranaattikeskitys haavoitti kahta sotilasta. Jääkärivänrikki Putkonen kaatui näissä taisteluissa 25.4. 1918 Holopainen kertoo, että he hautasivat vänrikin Lavolan sulun ja kosken väliseen saareen.

Viipuri antautui 29.4.1918. Janne Holopainen marssi samana päivä Viipuriin, joten hän sai kokea valkoisten voitonjuhlan. Lyhyeksi juhlat kylläkin jäivät, sillä jo seuraavana aamuna kello kolme oli lähdettävä marssille kohti Nurmen asemaa. Siellä Janne Holopainen sai vielä kerran maistaa sodan kurjuutta. Miehet sullottiin härkävaunuihin odottamaan lähtöä Kouvolaan. Koko yö hytistiin ja odotettiin. Sitten tuli käsky palata Viipuriin.

Käytännössä sota oli Janne Holopaisen osalta ohi. He asettuivat kasarmimajoitukseen Viipuriin ja osallistuivat vapunpäivän paraatiin urheilukentällä. Ylipäällikkö Mannerheim piti puheen ja kiitti urhoollisuudesta. Laulettiin virsiä ja pappi puhui. Vappujuhlallisuudet saivat surkean käänteen, kun yletön alkoholinkäyttö johti rettelöihin.

Kuuluisin tapaus sattui Seurahuoneella, jossa sanaharkka johti säveltäjä Toivo Kuulan kuolemaan. Näistä tapahtumista raittiuslupauksen tehnyt ihanteellinen Janne Holopainen ei todennäköisesti tiennyt mitään. Sitä paitsi Seurahuoneella juhlivat upseerit ja heidän seuralaisensa.

Viipurissa pantiin toimeen raju puhdistus toukokuun alkupäivinä. Kaupungissa oli vanhastaan varsin iso venäläisperäinen asutus. Jääkärit surmasivat 400-600 venäläläistaustaista miestä, naista ja lasta. Perusteluna oli pelkästään se, että he olivat venäläisiä tai siis ei-suomalaisia. Lisäksi surmattiin arviolta 250 punaista pikaoikeuksien päätöksillä. Ilmeisesti yksi pöljäläinen, Janne Rautiainen teloitettiin Viipurissa.

Janne Holopainen kuului asevelvollisena kutsuttuun täydennyspataljoonaan. Ei ole mitään syytä epäillä, että hän olisi joutunut osallistumaan teloituksiin. Mutta aika karuja asioita nämä miehet varmaan näkivät. Päiväkirjaan niitä ei kuitenkaan ole kirjattu. Kotimatka takaisin Pöljälle alkoi 8.5.1918.

Lähteet: Janne Holopaisen päiväkirja 1918 (Anna-Liisa Heikkisen arkisto), Tellervo Juvosen ja Anna-Liisa Heikkisen haastattelut, Sisällissodan pikkujättiläinen, luettelo jääkäreistä http://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_j%C3%A4%C3%A4k%C3%A4reist%C3%A4

http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main

Torpparin poika Janne Holopainen (1891-1940) sodan ja rauhan töissä 1

Janne Holopainen 1919-20

Tampereen taistelut

Janne Holopainen oli äärimmäisen väsynyt ja myös sairas. Hän oli marssinut täysissä varusteissa Kuorekoskelta Heinjoelle, kevätliejuiset tiet ja aiemmat rasitukset olivat jo vieneet voimia. Osa miehistä oli uupunut matkalle. Miehet majoittuivat autioon taloon, jonka asukkaat olivat menneet kellarin suojaan. Viipuria puolustavien punaisten tykistön hajanainen tuli ylsi kylään.

Suomen sisällissota oli kääntynyt valkoisten voitoksi. Nyt punaiset taistelivat Viipurista ja pakoreitistä Venäjälle.

Janne Holopainen oli aloittanut sotaretkensä huhtikuun 2. päivä 1918  Kuopiosta. Elettiin  ratkaisevien taistelujen hetkiä. Suomen senaatti oli jo helmikuussa julistanut vuoden 1878 asevelvollisuuslain uudestaan voimaan. Näin kaikista asevelvollisuusikäisistä miehistä tuli periaatteessa sotilaita. Niinpä Savonkin miehet kutsuttiin aseisiin.

Janne Holopainen Pöljältä oli torpparin poika, mutta hän jakoi sydämestään valkoisen armeijan arvot. Miehet olivat lähdössä Tampereelle, jossa punaisten ja valkoisten taistelu kävi huhtikuun alussa kiivaimmillaan. Holopainen kuului Pohjois-Savon rykmentin täydennyspataljoonaan. Rykmenttiä johti jääkärimajuri Juho Henrik Heiskanen.

Vuorokauden härkävaunussa matkustettuaan miehet tulivat Orivedelle. "Mieliala miehistössä oli toverillinen, iloinen ja hilpeä.” Tampereen taistelun jyly kuului selvästi, sillä molemmilla osapuolilla oli raskasta tykistöä käytössä.

Vehmaisten asemalla kokemattomien miesten ilmeet vakavoituivat, sillä he saivat kokea sodan pauhun ihan tosissaan. Vaikka se oli oma patteri, joka moukaroi "ryssiä ja punikkeja", niin uni ei majoituspaikassa silmään tullut. Vehmaisista edettiin aina vain lähemmäs Tamperetta.

"Heitin olalleni patruuna vyön sekä kiväärin ja läksin seutuja tarkastelemaan. Heti huomasin, että maa oli melkein vapaa lumesta ja leivo liverteli ilmassa näin kuljin läheiselle joelle erään torpan rantaan kasvojani pesemään täällä sain eräältä vaimolta tietää että seutu oli Vuohensillan kylää Messukylän pitäjää 3 kilometriä Tampereelta pohjoiseen. Tämä seutu oli ollut aivan taistelun keskustana sen huomasi sillä rakennukset olivat aivan kuulien repimät, autiot ja ryöstetyt. Telefoonipylväitä sekä metsän puita olivat kranaatit murskanneet. Teiden varsilla näkyi ihmisten sekä hevosten ruumiita." (4.4.1918)

Janne Holopaisen silminnäkijäkuvaus Messukylästä on karu. Messukylässä oli taisteltu kiivaasti 24.-25.3. Valkoisten vainajat oli siivottu kentältä, mutta punaisten kaatuneet makasivat päiväkausia ojissa ja katujen varsilla. Ruumiiden oli tarkoitus herättää pelkoa joukoissa ja heidän kannattajissaan.

Janne Holopainen ei osallistunut varsinaisesti Tampereen taisteluihin. Asevelvollisuusjoukkoja säästettiin, koska niiden kokemus ja koulutus oli vähäinen. Punaiset antautuivat 5.4. Seuraavana päivänä Janne pataljoona marssi kaupunkiin. Janne kertoo olleensa vartiotehtävissä Tammelan torilla. Antautuvia punaisia kerättiin kauppatorille, mutta oletettavasti myös Tammelan torilla oli vartioitavaa. Valkoisten haltuun jäi arviolta 11 000 vankia.

Janne näki ylipäällikkö Mannerheimin Tampereen asemalla. Hänen komppaniansa määrättiin kunniavartioon, kun Saksan lähettiläs tuli vierailulle Tampereelle.

Mannerheim Tampereella 1918.

Valkoiset etsivät piileskeleviä punaisia. Jannekin kertoo tutkineensa Näsijärven rantoja. Muuten joukot elivät hiljaiseloa Messukylän vaivaistalolla. Ilmeisesti asevelvollisuusjoukkoja ei käytetty "puhdistuksissa" joita voittajat ankaralla kädellä panivat toimeen. Lauantaina 13.4. täydennyspataljoona lähti kohti Karjalan rintamaa. Viipuri ja sen ympäristö oli vielä punaisten hallussa.

Lähteet: Janne Holopaisen päiväkirja 1918 (Anna-Liisa Heikkisen arkisto), Tellervo Juvosen ja Anna-Liisa Heikkisen haastattelut, Sisällissodan pikkujättiläinen, luettelo jääkäreistä http://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_j%C3%A4%C3%A4k%C3%A4reist%C3%A4

Aatu Väänäsen sota 1918

Aatu Väänänen 1917

Heinäkuussa 1961 helsinkiläinen murretutkija haastatteli pöljäläisiä oikein nauhurille. Yksi haastatelluista oli Pohjolanmäen isäntä Aatu Väänänen. Kuuntelin haastattelun pyhäinpäivän kunniaksi.

Aatu opiskeli lukuvuonna 1916-1917 Pohjois-Savon kansanopistossa Pitkälahdessa. Hän kertoi, kuinka vallankumoushuuma levisi. Ihmiset pitivät punaisia ruusukkeita rinnassaan. Aatua se ainakin 50 vuotta myöhemmin arvelutti. Opiston rehtori oli varoitellut poikia.  Myöhemmin syksyllä tunnelmat alkoivatkin  kiristyä.

Aatun muistin mukaan ”Haminan huligaanit” kävivät ammuskelemassa kuularuiskulla Kuopiossakin. Elintarvikepula ja inflaatio sattui pahiten köyhimpiin kansalaisiin. Oli kaunaa ja katkeruutta, jako punaisiin ja valkoisiin vahvistui.

Tammikuun lopussa 1918 puhkesi sisällissota. Aatulle sota oli itsestään selvästi vapaussota. Pöljällä kuulosteltiin ja mietittiin. Piti olla vähän ”hissun kissun”. Viittasiko Aatu tällä siihen, että mökeissä ja torpissakin pohdiskeltiin. Kuopio oli osittain punaisten hallussa. He kuitenkin antautuivat 8. helmikuuta. Tämän jälkeen valkoiset kutsuivat suojeluskuntalaisia aseisiin.

Väänäsen veljeksistä lähti Aatu. Kalle oli vasta 18-vuotias ja Jannella oli jalkavamma. Ihan helppoa lähtö ei ollut. Aatu sanoo valvoneensa pari yötä päätöksen jälkeen. Suojeluskunta kirjoitti matkustusluvan ja Pöljän asemalta noustiin junaan. Aatu ei kerro haastattelussa lähtikö samaan aikaan muitakin miehiä.

Pöljältä valkoiseen armeijaan kuuluivat ainakin Atte ja Antti Rautiainen, Ville Pietarinen toimi siltavahtina Pöljän asemalla. Otto Itäkallio taisteli myös valkoisissa joukoissa, mutta pohjanmaalaisissa joukoissa.

Kuopiossa majoituttiin Teollisuuskoululle, nykyisin rakennuksessa toimii Snellmannin koulu. Pohjois-Savon rykmentin 1. ja 2. pataljoona perustettiin. Aatun pataljoonaa komensi ruotsalainen luutnantti Gabriel Cronstedt. Lyhyen koulutusjakson jälkeen lähdettiin. Suuntana oli Mäntyharjun rintama. Siellä kokemattomat joukot joutuivat hyvin pahaan paikkaan.

Hillosensalmella lumipukuihin pukeutuneet miehet tekivät kiertoliikkeen punaisten selustaan. Tavoitteena oli Hillosensalmen asema. Hyökkäys onnistui, asema valloitettiin. Mutta sitten tulikin käsky perääntyä asemista.  Lähdettiin rivistönä hevosilla huolettomasti kuin ”hautajaisväki”.

Osasto ajoi suoraan väijytykseen Paljakanlahdella. Punaisten tuli oli murhaavaa ja valkoisten mukana ollut räjähdysainelasti sai osuman.  Räjähdyksen voimasta syntyi 15 metrin laajuinen avanto, pohjamuta nousi jäälle. Kymmeniä miehiä hevosineen vajosi jäihin ja hukkui. Aikalaiskuvauksissa sanotaan, että räjähdyksen merkit näkyivät yli sadan metrin laajuudelta.

Maaliskuun 3. päivän taisteluissa Mäntyharjun rintamalla kuoli 48 valkoista sotilasta. Se on valtava tappioluku. Aatun haastattelunauhassa on välillä pitkiä hiljaisia hetkiä. Hän selvisi, mutta hajalle levinneissä joukoissa mietittiin jo Raamatun sanoja. ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.” Myöhemmin Aatu muisteli usein Hillosensalmen taistelua. Siihen osallistui muuten myös nuori Urho Kekkonen.

Viipurin valtauksessa Aatu sanoo olleensa ”hevosen hännän pitelijänä” eli reservissä. Huhtikuun tapahtumista Aatu kertoo hyvin vähän. En tiedä joutuiko hän osallistumaan kenttäoikeuksien tuomioiden toimeenpanoon. Aatun sotaretki päätyi Haminaan, josta hänet kotiutettiin 10.5.

Olojen sekavuudesta ja liikenneoloista kertoo aika paljon se, että kotona Pöljällä hän oli vasta 13.5. ”Yhden päivän siinä herrastelin, mutta sitten oli tartuttava toukotöihin.” Valkoisten voitonparaati pidettiin 16.5. 1918 Helsingissä. Pöljällä keskityttiin jo rauhan töihin. Aatu sanoi, että tuli hyvä sato ja siitä elämä lutviutui.

Kylä oli varmasti jakaantunut, kuten koko Suomi. Kaiken kaikkiaan Maaningalta, Kuopion maalaiskunnasta, Lapinlahdelta ja Nilsiästä kuoli sisällissodassa 119 ihmistä. Se on valtavan korkea kuolleisuus pienelle alueelle ja noin puolen vuoden ajalle. Ihmiset tunsivat toisensa. Sotasurmaluettelon kuolinsyyt ovat kammottavaa luettavaa: kaatunut on siisti sana, mutta murhattu, mestattu, kuollut vankileirillä, teloitettu kertoo karusti millainen sota meillä käytiin.

Aatu Väänänen (vas.) 1918

Lähteinä olen käyttänyt Aatu Väänäsen haastattelua,Sisällissodan pikkujättiläistä ja Suomen sotasurmat 1914-1922 sivustoa.