Hautausmaakävelyllä mietittyä - Viinamäen hautausmaa Siilinjärvellä

 

Viinamäen hautausmaa 2023.

Äitini sanoi 90-vuotiaana Viinamäen hautausmaalla, että ”täällä on niin mukava kävellä, kun tapaa niin paljon tuttuja”. Hän tarkoitti sillä ihmisiä, joiden nimiä luimme muistomerkeistä. Usein pysähdyimme minulle tuntemattoman ihmisen haudalle ja äitini kertoi tarinan.

Viinamäki on kaunis ja hyvin hoidettu hautausmaa. Siellä hahmottuu hyvin alueen ihmisten pitkä historia, vaikka Siilinjärven kunta onkin varsin nuori. Hautausmaan perustivat Kasurilan, Kolmisopen ja Hakkaralan kylän isännät 25.2. 1878. Perustettiin hautausmaayhtiö, jonka perustamisasiakirjan allekirjoittivat Paavo Kasurinen, Erik Asikainen ja Anders Miettinen. Aikalaiset pitivät Viinamäen nimeä juuri sopivana hautausmaalle.

Mari Katri Koistinen 1833-1901.
 Kuva ja hautatieto Annu Jauhiainen. Suurin 
osa 1800-luvun hautamuistomerkeistä lienee 
ollut puisia.

Viinamäen nimestä on erilaisia käsityksiä. 1800-luvun lehtiä lukiessa tulee selväksi, että Viinamäki oli taajaan käytetty raamatullinen termi, jolla tarkoitettiin uskonnollisissa puheissa ja kirjoituksissa viinitarhaa. Tavallaan kyseessä on käännösvirhe tai suomalaiseen ymmärrykseen muokattu sana.

Toinen tarina nimen taustalla on liittynyt juuri viinanjuontiin. Oli myös käytössä liikaa juopottelevan miehen kuvaus ”viinamäen mies”. Kerrottiin, että Siilinjärven miehet tullessaan kaupunkireissuiltaan Kuopiosta nousivat Tarinaharjun rinteelle juomaan tuliaisviinoja, jolloin olisi alettu puhua Viinamäestä. Pidän uskottavampana, että Viinamäki tarkoittaa ennemmin viinitarhaa kuin juopottelupaikkaa. 

Varsinainen lupa hautausmaalle saatiin Suomen senaatilta kesällä 1879. Yhtiön osakkaiden hautajaismatkat olivat pitkiä, piti mennä joko Kuopioon tai Nilsiään. Varsinkin rospuuttoaikaan ja myrskyissä matkat saattoivat olla vaarallisiakin. Lisäksi pitkiin matkoihin liittyi jopa neljänkin päivän hautajaispeijaiset, syöminkejä ja juominkeja, jotka aiheuttivat kuluja.

Vaikka hautausmaayhtiön perustamista aluksi vastustettiinkin, niin varsin nopeasti asian hyödyt huomattiin. Hautajaispeijaisistakin selvittiin yhdessä päivässä. Aikalaiset kertoivat, että muidenkin juhlien viettoa oli alettu lyhentää hautajaisten esimerkin mukaan ja ”viikkokausien juomingit” loppuivat. 

Hautausmaat tuli aidata huolellisesti, etteivät eläimet päässeet
penkomaan maata. Kuvassa Pielaveden Kirkkosaaren hautausmaa.
Ahti Rytkönen, Museovirasto. 1928.

Hautausmaan maat lahjoitti Kasurila 5 talon isäntä Adam Väänänen. Aluksi maa-ala oli noin puolitoista hehtaaria, vuonna 1907 yhtiö hankki 50 markan hinnalla vielä lisää maata Ananias Korhoselta. Korhonen sai lisäksi ainaishautaoikeuden Viinamäelle. Niin Adam Väänänen kuin Ananaias Korhonenkin on haudattu Viinamäelle.

Adam Väänänen 1814-1884. Adam luovutti
Viinamäen hautausmaan maat.
Kuva Kari Kolehmainen.

Ananias Korhonen puolisoineen,  pojat Lauri
ja Eino sekä Einon puoliso Ada.

Alkuaikoina köyhät haudattiin yhteishautoihin ja maksukykyiset ja yhtiön osakkaat erillishautoihin. Hautamuistomerkkejä tehtiin puusta tai niitä ei laitettu ollenkaan. Kuvaavaa oli, että hautausmaan maan luovuttaneen Adam Väänäsen haudalla ei vielä vuonna 1891 ollut mitään muistomerkkiä. Adam oli kuollut lähes kymmenen vuotta aiemmin. Tuohtunut "Kasurilan mies" kirjoitti asiasta Uusi Savo lehteen mielipidekirjoituksen. Ilmeisesti kehoitus laittaa haudalle muistomerkki otettiin todesta, sillä Adamin haudalla on nykyisin kivinen muistomerkki.

Kun alueen uuden seurakunnan nimeä mietittiin kokouksessa 1902, esitettiin nimeksi Kasurila, Aamurusko, Siilinjärvi, Honka, Kolmio ja Viinamäki. Näistä tuli tuolloin valituksi Viinamäki. Eli nimen kirkollinen ja uskonnollinen merkitys koettiin vahvasti. Kerrotaan naisten silti vastustaneen Viinamäen nimeä juuri mainitun viinan takia. Joka tapauksessa ensimmäinen seurakunnan nimiehdotus oli Viinamäki. Sittemmin Siilinjärven rautatieaseman nimi alkoi vakiintua paikkakunnasta käytetyksi nimeksi ja vuonna 1915 seurakuntalaiset päätyivät nimeen Siilinjärvi.

Hautausmaayhtiö luovutti Viinamäen hautausmaan Siilinjärven seurakunnan haltuun vuonna 1924.

Viinamäen hautaumaalta syksyllä 2021.

Lähteet

Viinamäen hautausmaan syntyvaiheet on huolella kuvattu Riitta ja Jukka Kasurisen kirjassa Siilinjärvi, puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja kuvin.

Uusi Savo 26.2.1891 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/572970/articles/81580676

Tapio 20.9.1879 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/441509/articles/81580678

Uusi Savo 7.8.1902 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/735246/articles/81580683

Kari Kolehmainen, Hautausmaakävelyjen aineistot, Siilinjärven srk

Annu Jauhiainen, tieto Mari Katri Koistisen haudasta

 

 

 

 

Kansakoululaitoksen alkutaipaleen ahertajat - Ananias Korhosen taival torpasta kartanoihin

 

Koskelan aitta Koivulahti 2, Tervo. Aitta on melko varmasti
seissyt sijoillaan jo silloin, kun nuori Ananias Korhonen kylällä
asui.

Ananias Korhonen syntyi 16.2. 1845 Koivulahden kylässä. Kylä on aikojen saatossa kuulunut Rautalammin, Karttulan, Pielaveden ja Tervon pitäjiin. Hänen isänsä oli torppari Paavo Paavonpoika Korhonen (s. 1811) ja äitinsä Eeva Loviisa Laurintytär Huuskonen (s. 1807). Heidän torppansa oli Ananiaksen syntyessä Koivulahti 2 Raiskion mailla.

Ananias Korhoselta on säilynyt muistelma lapsuudesta, jossa hän kuvaa torpanpojan työntäyteistä elämää Koivulahdessa. Muistelma lienee kirjoitettu lähes 70-vuotiaana, kun Mäntsälän Ehnroosin koulun historiikkiin kerättiin tarinoita opettajilta ja oppilailta. Kirja ilmestyi vuonna 1919.

”Marja-aikoina poimittiin marjoja, joilla vaihdettiin varakkaan talon emännältä jauhoja. Vuoroin käytiin kiskomassa petäjän kuorta, jolla jatkettiin jauhoannoksia. Muina aikoina oli aamusta iltaan otettava osaa kaikkiin pikku askareihin, mitä pikku torpassa esiintyi. Ja olihan niitä: perunan kuorimista, lattian lakaisemista, halon hakkuuta, huoneen lämmitystä y.m.”

Kuusivuotiaana poika sai kummisedältään ”Viipurin aapisen”. Äiti Eeva Loviisa Huuskonen osasi lukea ja hän vanhemmille pojille kirjaimia rukkia polkiessaan. Siinä Ananiaskin oppi alkeet. Äiti opetti laulamalla kirjaimia, joita pojat sitten aapisen kirjaimistosta etsivät. Kotona oli Katekismus, virsikirja ja Uusi Testamentti. Naapurista saatiin vielä lainaksi Raamattu, Genoveva, Sydämenkuvakirja, Vihta Paavon runot, jopa sanomalehtiäkin.

Vihta-Paavo, Paavo Korhonen (1775-1840) oli rautalampilainen kansanrunoilija, jonka tuotanto tunnettiin kotiseudulla. Elias Lönnrot toimitti hänen runoistaan kokoelman vuonna 1848. Hänen runojaan ilmestyi myös sanomalehdissä ja pikku vihkosina.

Kirjoittamisen oppimista hankaloitti paperin ja kirjoitusneuvojen puute. Jauhettiin hiiltä veteen, vuoltiin tikku teräväksi ja aapiskirjan marginaaleihin mahtui koettamaan. Kirjoitustouhuja tosin pidettiin jo ajan tuhlauksena, joten taitoa piti lopulta opetella salaa koivun tuohelle. Ananiaksen kirjoitusharjoitukset tulivat kotona sallituiksi vasta, kun Koivulahden isäntämiehet alkoivat teettää hänellä asiakirjojaan.

Talluskylän kumpuilevia maisemia 2023.

Paavo Paavonpoika Korhonen kuoli jo vuonna 1853. Äiti Eeva Loviisa Huuskonen meni naimisiin talollinen Taavetti Laurinpoika Mähösen kanssa vuonna 1863. Ananias muutti äidin mukana Talluksen kylälle taloon Mäkelä 1. Siellä Ananias muisteli hoitaneensa hevosia ja tehneensä talon kaikki hevostyöt.

”Muutaman vuoden neuvoteltuaan” Ananias pääsi Savon Maanviljelyskouluun, jonka aloitti tammikuun alussa 1867. Koulu toimi Kuopion Leväsellä. Hän valmistui sieltä lokakuussa 1868, 23-vuotiaana. Koulusta valmistuneiden ajateltiin sijoittuvan työnjohtajiksi maa- ja metsätiloille.

Ananias Korhosen maanviljelyskoulun todistus oli varsin hyvä, lukeminen, kirjoittaminen, laskento ja käytännön maanviljelystyöt olivat kiitettäviä. Sepän työt, hevosen kengittäminen ja puutarhan hoito arvioitiin välttäviksi. Itse Korhonen arvioi koulun tason ilmeisen keskinkertaiseksi:

”Toisinaan katseltiin mittausopillisia kappaleita, karttapalloa ja Suomen korkokarttaa. Koskaan ei tiedusteltu, mitä niistä oli nähty. Kun tämän lisäksi luettiin jotain maanviljelystä koskevaa teosta, niin voi sanoa, että sen koulun opetus oli siinä.”

Koulun jälkeen Ananias Korhonen lienee tullut takaisin Tallukseen, josta hän muutti 29.11.1869 metsänhoitajaksi Nurmekseen. Metsänhoitajan työ jäi lyhytaikaiseksi. Jyväskylään oli perustettu Suomen ensimmäinen kansakoulunopettajaseminaari vuonna 1863. Ananias Korhonen haki sinne maanviljelyskoulun todistuksella ja tuli valituksi. Hän aloitti opinnot seminaarissa syksyllä 1870, silloin opinahjossa opiskeli 89 tulevaa opettajaa.

Jyväskylän seminaari 1880-luvulla.
Kaivertaja Ewald Hansen. Museovirasto.

Rahvaan lukutaidon ja muunkin koulutuksen tarve alettiin ymmärtää 1800-luvun puolivälissä sivistyneistön keskuudessa. Herätysliikkeet ja kansallinen herätys korostivat kansan omaehtoista hengenelämää, joka tarvitsi syntyäkseen kansansivistyksen kohottamista. Maaseudun liikaväestö muutti kaupunkeihin ja tehtaisiin, jossa tarvittiin lukutaitoa.

Mutta ensin oli koulutettava opettajia. Kansanopetus oli ollut vapaaehtoisten ja mitä kirjavimmilla tiedoilla ja taidoilla varustettujen miesten ja naisten varassa. Jyväskylän seminaari tuli vastaamaan koulutettujen opettajien tarpeeseen.

Jyväskylän seminaarin opettajat 1872.
Oikealla ylhäällä Mnna Canthin puoliso
Ferdinand Canth. Museovirasto.

Ananias Korhonen kuuluu kansakouluopettajien ensimmäisiin sukupolviin. Ihanteena oli kasvattaa sivistynyt maamies, kristillissiveellinen, isänmaallinen kansankasvattaja. Jokaisessa opettajassa tuli hehkua ”pyhä rakkauden henki”. Opettajan tuli olla huutavan ääni korvessa, yksinäisellä työpaikalla luja, kutsumustietoinen hengen soturi.

Seminaarin suorittaminen vaati neljän vuoden seminaariopinnot ja koevuoden kansakoulunopettajana. Opiskelijat tekivät 50 tuntista työviikkoa, päivät alkoivat klo 5 aamulla ja päättyivät iltarukoukseen klo 22. Osa opiskelijoista ei asunut koulun asuntolassa, mutta heidänkin siveellistä ryhtiään valvottiin tiukasti. Joutilaisuus johtaa paheisiin!

Opettajia kasvatettiin kunnioittamaan auktoriteetteja ja olemaan tunnollisia sekä ahkeria. Seminaarien kova kuri siirtyi sittemmin opettajien mukana kansakouluihin. 

Jyväskylän seminaarissa menestystä eri oppiaineissa arvioitiin asteikolla 1-12. Heikko, välttävä, aivan välttävä, tyydyttävä, sangen tyydyttävä ja hyvä. Ankaruus näkyi arvostelussakin. Kukaan ei voinut saada erinomaisia arvosanoja! Ananias Korhosen ensimmäisen vuoden todistus näyttää, että hänen vahvuutensa olivat suomenkielessä, ainekirjoituksessa, laskennossa ja voimistelussa. Parannettavaa jäi erityisesti soitannossa ja laulannossa. Samoin ruotsinkieli oli ”aivan välttävä”.

Ananias Korhosen päästökirja Jyväskylän seminaarista 1874 oli erinomainen, hänen keskiarvonsa kuudestatoista oppiaineesta oli 9,2 ja opetustaito 8/12. Vuosittain seminaarista valmistui noin 40 opettajaa, miehiä ja naisia. Korhosen ensimmäinen työpaikka ja samalla kokelasvuosi kului Oulun ylemmän kansakoulun opettajana. Siellä hän joutui ikävään julkisuuteen, kun Oulun Wiikko-Sanomissa Karl Weijola arvosteli Ananiasta nimeltä mainitsematta, mutta tunnistettavasti huonosta soittotaidosta. Raastuvanoikeus tuomitsi Weijolan sakkoihin.

Iissä Ananias Korhonen meni naimisiin Matilda Sofia Wahlgrenin kanssa ja avioliitosta syntyivät lapset Otto (1876) ja Väinö (1878). Puoliso kuoli kuitenkin jo 26.12. 1879 lapsivuoteeseen.

Ananias siirtyi vuonna 1881 Raumalla opettajaksi, siellä hän opetti kansakoulun lisäksi lukemista ja kirjoittamista merimieskoulussa. Korhonen haki miltei välittömästi vuonna 1882 naapurikaupunkiin Poriin. Siellä hän viihtyi neljä vuotta. Työpaikan vaihtaminen onnistui helposti, sillä hän sai aina hyvän työtodistuksen. Pätevistä opettajista oli pulaa, joten hänellä oli varaa valita.

Ananias ja Maria Ehnroosin koululla v.1897. Takana pojat Väinö ja Otto, edessä Lauri ja Elli. Eino oli syntynyt samna vuonna talvella, mutta ei ole kuvassa. Vasemmalla Marian äiti Ulrika Illberg.
Kuva Minna Murtomäki kotialbumi.

Varsinaisen elämäntyönsä kansakoulunopettajana Ananias Korhonen teki Mäntsälän Ehnroosin kansakoulussa. Hänet valittiin sinne 12 hakijasta vuonna 1885. Hän aloitti koulussa syksyllä 1886. Koulun toinen opettaja oli Maria Sofia Illberg, hän oli tullut kouluun vuonna 1885. Eipä aikaakaan, kun Ananias ja Maria vihittiin 11.6.1887. Perheeseen syntyi Mäntsälässä lapset Lauri (1888), Elli Amalia (1890) ja Eino (1897).

 Ehnroosin koulu Mäntsällä 1890-luvulla.
Museovirasto

Minkälainen opettaja Ananias oli? Entisten oppilaiden muistoissa välittyy aikansa tyypillinen ankara kurinpitäjä, joka kiivastui äkkiä häiriöistä. Erityisen kova tuntui olleen oman Väinö-pojan kohtalo, opettaja odotti häneltä aina esimerkillistä käytöstä ja kovisteli poikaa helposti. Tosin välillä kertomuksissa pilkahtaa ripaus itseironiaakin. Opettaja myönsi oppilaille kiivastuvansa joskus turhasta, silloin hän neuvoi lapsia nauramaan. Tosin se vaati lapsilta melkoista rohkeutta.

Opettaja Ananias Korhonen oli tunnollinen ja tiukka. Sanottiinkin, että jatko-opintoihin lähteneiden lasten todistusnumeroihin sai huoletta laittaa pari numeroa lisää, koska Ananias arvioi niin ankarasti. Se kertoo myös opettajan asenteesta ja vaatimustasosta itseään kohtaan.

Ehnroosin koulun johtokunnan puheenjohtajana Korhosten aikaan toimi Mäntsälän kirkkoherra C.E. Aspelund. Johtokuntaan kuului pitkään mm. Mäntsälän kartanon omistaja Leander Herlevi. Korhosten sukumuistoissa mainitaan, että opettajapariskunta oli saanut huonekaluja ja klavikordin kartanosta. Lisäksi albumeissa on kuvia ja kortteja, jotka viittaavat perheiden ystävystyneen muutenkin.

Mahdollisesti kuvassa Mäntälän kartanon väkeä. Kartanoa isännöi
leander Herlevi vuosisadan vaihteessa.
Kuva Minna Murtomäki kotialbumit.

Pitkän matkan oli Koivulahden torpan poika tehnyt Sisä-Savon köyhyydestä kartanoiden puistoihin. Toisaalta kansakoulunopettajista sanottiin, että he olivat ”puoliväkeä”, eivät olleet varsinaisesti kansaa, mutta eivät täysin herrojakaan. Seminaarissa opittiin paljon, mutta varmasti tapakulttuurissa riitti opittavaa säätykierron nousukiidossa.

Ananias Korhonen muutti eläkepäivikseen 1905 perheineen Siilinjärvelle. Hän osti pienen tilan Kasurilan kylältä. Vuonna 1916 Ananias ja Maria, joka käytti täällä Savossa itsestään nimeä May, muuttivat Pöljälle Kallion pientilalle. Ananias Korhonen kuoli 24.3.1929 ja hänen puolisonsa Maria 23.1.1947.

Otto (18.7.1876-28.2.1962) eli maanviljelijänä Suonenjoella, Väinö ( 14.2.1878-1922) opiskeli merikapteeniksi, Lauri (13.4.1888-23.12 1957) ja Elli Amalia (12.2.1890-26.6.1973) opiskelivat ylioppilaiksi Kuopion Suomalaisessa Yhteiskoulussa.

Eino (6.2.1897-13.12.1968) toimi metsätyönjohtajana ja vakuutusasiamiehenä.  Ananias, Maria, Eino ja Lauri on haudattu Siilinjärven Viinamäen hautausmaalle sukuhautaan.

 

Maria Sofia Illbergin nappaskengät ovat säilyneet pojan pojan
tyttären hallussa. 

 

Lähteet

Ananias Korhosen ja Maria Illbergin, Eino ja Ada Korhosen kotiarkisto. Minna Murtomäen hallussa.

Pielavesi rippikirja 1866-1875 (MKO1-48 I Aa:23-26) Sivu 965, kuva 934 Tallus no.1 Mäkelä ; SSHY

Ii kuolleet 1715-1884 (IK257 I F:1) Sivu 594, kuva 305 vuosi 1879; SSHY

Mäntsälä rippikirja 1880-1889 (AP_I I Aa:12) Sivu 232 kuva 235 Mäntsälä kylä; SSHY

Mäntsälä lastenkirja 1900-1909 (AP I Ab:8) Sivu 274-275, kuva 140 Mäntsälä, Ehnroosin kansakoulu; SSHY

Kaiku 3.1.1880 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/447003/articles/81562752

Helsingfors Dagbladet 28.6.1878. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/440128/articles/81562798

Ehnroosin koulu 1869-1919. https://digi.kirjastot.fi/items/show/121832

Rantala, Jukka, Kansakoulunopettajat. Teoksessa Valistus ja koulunpenkki. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1800luvulta 1900-luvulle, 2011.

Hellström, Suomen vanhin kansakouluopettajajisto, http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2010/11/suomen-vanhin-kansakoulunopettajisto_07.html

Alamainen kertomus Suomen kansakoulutoimen kehittymisestä lukuvuosina 1865-1886. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/93524/xkansak_a_1865-1886_1887_dig.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Kertomus koulutoimen tilasta Suomessa lukuvuotena 1871-1872. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/93487/xkansak_1871-1872_1874_dig.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Työssä on hyödynnetty Paavo Paavonpoika Korhosen perheen sukutietoja Genistä. Kiitos ahkerille sukututkijoille! Erityiskiitos Pekka Korhoselle Mänttään. Potkaisit koko tarinan liikkeelle.

 

 

 

 

 

 

Pöljän osuusmeijeri (1905-1921)

Atte Rautiainen tuo kermaa Pöljän meijerille Riuttaniemestä.
Rautiasten kotiarkisto, Puustelli.

Keväällä 1905 Pöljän kylän maanviljelijät päättivät perustaa kylämeijerin. Seuraavana päivänä meijerin osakkaat kokoontuivat ensimmäiseen viralliseen kokoukseensa ja valitsivat osuuskunnan hallituksen. Puheenjohtajaksi valittiin valtion virkatalon vuokraaja Aatu Virtanen, varapuheenjohtajaksi Pekka Niskanen sekä jäseniksi Aatu Savolainen, Johan (Jussi) Väänänen ja Taavetti Eskelinen.[1] Kuopion läänin kuvernööri hyväksyi meijerin ohjesäännon 2.5.1905.[2]

Reipas ajatus ei suinkaan syntynyt tyhjiössä, vaan pöljäläiset olivat hankkeellaan mukana 1900-luvun vaihteen yleisessä maatalouden murroksessa. Oltiin siirrytty ns. järkiperäiseen karjanhoitoon. Lehmiä ei enää pidetty lannantuotannon vuoksi, vaan maidosta ja voikaupasta oli tulossa maakunnan uusi ”rahasampo”. Osuustoimintaliike kiinnosti, Pöljälle perustettiin vuonna 1905 osuuskassa ja vuonna 1907 puimakoneosuuskunta.[3]

Maatiaisvoin kukoistusaika alkoi, kun Kannuksen, Taipaleen ja Saimaan kanavien valmistuttua 1856 vuoden jälkeen Savon voi alkoi kulkea Pietariin ja muuallekin Eurooppaan.[4] Tiloilla osattiin hyvin voin valmistusprosessi kerman erottelusta kirnuamiseen, voin vaivaamiseen ja suolaukseen. Esimerkiksi pöljäläinen Johan Toivanen Jussilan tilalta sai kunniakirjan laadukkaasta voista Viipurin maanviljelyskokouksesta 1887.[5] 

Isompien tilojen maidonkäsittelyhuoneita alettiin kutsua meijereiksi. Tällaisia pieniä tuotantolaitoksia oli Savossa vuonna 1891 jo yli sata. Maaningalla ja Nilsiässä oli molemmissa peräti seitsemän pienmeijeriä.[6] Vuonna 1878 oli keksitty separaattori, jolla voitiin kätevästi erotella rasva maidosta. Vuosisadan loppuun mennessä kehitettiin myös käsikäyttöinen versio laitteesta. Suomessa syntyi suoranainen separaattoreiden ostoryntäys. Valtio myös tuki lainoilla näitä hankintoja.[7]

Maaninkalainen kunnallismies Theodor Kolström oli jo vuonna 1889 perustamassa Pöljälle kylämeijeriä.[8] Pientuottajien tuottama voi oli jo markkinoille lähtiessään pilaantunut tai muuten maultaan viallinen, koska voita jouduttiin säilömään liian kauan. ”Kun tiedetään kuinka kerkäs maito on ottamaan kaikenlaisia makuja ja hajuja, niin ei ole ihmettelemistäkään, jos tällaisesta voista ei hintaa saataisikaan.” Hanke ei edennyt, mutta uudestaan yritettiin vuonna 1897, jolloin kahdeksan kylän taloa sitoutui meijerin perustamiseen. Osuusmeijerille haettiin toimintalupaa, jota lääninhallitus ei kuitenkaan antanut. Samassa yhteydessä hylättiin myös toisen Maaningan kylän, Tuovilanlahden meijerin hakemus.[9]

Pöljä meijerirakennus. Kuvausajankohta ei ole tiedossa.
Lassilan talon arkisto.

Epäonnistuneiden yritysten jälkeen osuusmeijeri saatiin siis kuitenkin perustettua vuonna 1905. Saman vuoden lokakuussa meijerirakennukselle haettiin urakkailmoituksella rakentajaa.[10] Varsinaisesti meijeri lienee aloittanut omassa rakennuksessa vuoden 1906 aikana. Ainakin meijerille haettiin jo keväällä 1906 harjoittelijaa.[11] Ensimmäiseksi meijerskaksi valittiin Hilda Molander Tuusniemeltä. Meijerska asui meijerillä, työetuihin kuului asunto, lämpö ja valo.[12] Meijeristinä toimi ainakin Ulla Kankkunen[13] ja tehtävään valittiin lehtien mukaan myös Elsa Koistinen (varalle Siiri Rissanen).[14]

Meijeristi Ulla Kankkunen. 
Lassilan talon arkisto, kirjassa Savo ja
sen kansa.

Meijerin voimanlähteenä oli hevoskierto, kirnuna ilmeisesti holstainilainen malli. Siinä voi vaivattiin kirnuamisen jälkeen pöydällä. Tuolloin oli jo olemassa uudenaikaisempia malleja, joissa kirnu myös vaivasi voin. Tällaiset kirnut valmistettiin tehtaissa, yleisiä tuotemerkkejä olivat Simplex, Astra, Victoria ja Disprow. Pöljän meijeri tilasi Hankkijalta 1914 laajennuspiirustukset. Meijeriin oltiin hankkimassa Astra-kirnu (ei ole varmuutta, asennettiinko kirnua). Samassa yhteydessä meijerille hankittiin lokomobiili.

Pöljän meijerin laajennus ja laitteiston uusiminen 1914.
Lassilan talon arkisto.

Pöljän meijerin arkisto ei ole säilynyt. Koska meijeri liittyi vuonna 1915 Pohjois-Savon meijeriliittoon, meijeristä on säilynyt jonkin verran tilastotietoa Suomen meijerilehdessä.[15] Seuraavassa joitakin tietoja meijeristä vuodelta 1915.

Pöljän meijerissä oli vuonna 1915 osakkaita 24 ja heillä oli lehmiä 360. Kylällä oli 22 taloa, joten mukana oli myös lampuoteja/torppareita. Ainakin torppari August Korhonen Hamulan kylän puolelta oli mukana, samoin Rautiaiset Riuttaniemestä ainakin 1920-luvun vaihteessa. Jäsenistön ytimen muodostivat Pöljänjärven ympäristön talot, joista oli kätevää kuljettaa kerma/maito meijerille. Meijeri oli rakennettu Lassilan talon viereen, Kuopio-Iisalmi tien varteen.

Pöljän meijeri oli pienin Pohjois-Savon osuusmeijereistä. Kermaa/maitoa meijeri käsitteli 61230,00 kg. Osa tilallisista toi meijeriin kermaa, osa maitoa, joka separoitiin meijerillä. Voita tuotettiin vuodessa 2708,5 kg. Kermaa kului 4,1 kg yhteen voikiloon. Yhdestä rasvakilosta saatiin 1,24 kg voita. Nettotulot vuonna 1915 olivat 284,33 mk 100 voikiloa kohti.

Meijerin käyttövoimana oli höyry, käytössä oli kaivovesi, pastöroimislaitetta ei ollut, mutta haponvalmistuslaite oli. Meijerillä oli voin säilytyshuone, jäitä kului vuodessa 75 kuutiota. Puita kului lokomobiilin pyörittämisessä 0,93 kuutiota 100 kiloon voita. Useimmiten voin laatumoitteita meijeri oli saanut voin epäpuhtaudesta, kitkeryydestä ja vetisyydestä. Nämä moitteet olivat hyvin yleisiä ja lähes kaikki meijerit niitä näyttivät saaneen.[16]

Vuonna 1915 Pöljän meijeri oli uudistusten tarpeessa. Esimerkiksi pastörointilaite alkoi olla jo kaikissa meijereissä, samoin uudenaikaisemmat kirnut. Ei ole tietoa, ehtikö Pöljän meijeri viedä suunnitellut uudistukset läpi ennen kuin 1. maailmansota katkaisi kaupan länteen. Pöljän meijerin voi kuljetettiin Hankoon ja sieltä Englantiin.

Pöljän meijerin taival päättyi ilmeisesti vuonna 1921. Meijerillä oli maksuvaikeuksia[17] eikä sen toiminnasta löydy mainintoja tuon vuoden jälkeen. Pöljän maidontuottajien oli suhteellisen kätevää lähettää maito rautateitse Kuopioon. Maitoa keräävä juna pysähtyi myös seisakkeille, joten oman meijerin lopettaminen ei ehkä vaikuttanut dramaattisesti.

Mikan Niskalan talon karjaa Pöljällä vuosisadan alussa.

 

---

[1] Otava 13.4.1905, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/674210/articles/81012878

[2] Pohjois-Savo 3.5.1905 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/683354/articles/81012879

[3] Pellervo 1.9.1907 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/929417/articles/81045052

[4] Suomen meijerilehti, 7.7.1916 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/913219/articles/81045053

[5] Hajamietteitä Pöljältä, Assistentin elämäntyö Pöljällä, http://airaroivainen.blogspot.com/2013/11/assistentin-elamantyo-poljalla.html

[6] Wirilander, 228

[7] Wirilander, Savon historia IV, 227-228

[8] Savo 9.5.1889 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/449336/articles/80631025

[9] Savo-Karjala 14.6.1897 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/565379/articles/81012886

[10] Pohjois-Savo 25.10.1905 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/683426/articles/81012880

[11] Otava 29.3.1906, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/674351/articles/81012881

[12] Pohjois-Savo 18.12.1907 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/683744/articles/81012882

[13] Savo ja sen kansa, 376

[14] Savon Sanomat 29.12.1915 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1291715/articles/81012869

[15] Suomen meijerilehti 30.3.1917 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/913253/articles/81045055

[16] sama

[17] Suomen Virallinen Lehti 4.7.1921 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1469285/articles/81065871

Urheiluharrastusta Pöljän kylällä – heinäladosta lentopallon kansalliselle huipulle

 

Siilinjärven Ponnistus on Pohjois-Savon vanhimpia urheiluseuroja. Se perustettiin vuonna 1907. Ensimmäinen puheenjohtaja oli Aaro A. Nuutinen. Seuran urheilijat harrastivat hiihtoa, yleisurheilua, voimistelua ja pesäpalloa. Vuonna 1931 Siilinjärven Ponnistus muuttui pitäjäseuraksi, jonka yhteydessä toimi neljä itsenäistä alaosastoa: Kirkonkylässä, Pöljällä, Kuuslahdessa ja Kolmisopella.[1]

Alaosastot kilpailivat keskenään eri lajeissa. Paljon huomiota lehdistössäkin sai 1930-luvulla järjestetyt viestinhiihtokilpailut kyläseurojen välillä. Viestissä hiihdettiin kylältä toiselle, lähtöpaikka ja maali vaihtuivat vuosittain. Vuonna 1934 kisaan lähdettiin Pöljältä Kievarin talon kohdalta, siitä reitti kulki Kolmisoppi-Kuuslahti- Siilinjärven kirkonkylä -Pöljä. Kisojen jälkeen oli vielä iltamat Pöljän Maamiesseurantalolla.[2]

Yleisurheilussa kyläseurat kilpailivat erilaisista kiertopalkinnoista. Siilinjärven suojeluskunnan yleisurheilukenttä valmistui 1933 Siilinjärvelle, sitä pidettiin aikanaan yhtenä parhaimmista kentistä Pohjois-Savossa. Rata oli pinnoitettu hiilimurskalla. Lisäksi kentällä pelattiin pesäpallo-otteluita.[3] Tuolloiselle urheilu-uutisoinnille oli tyypillistä, että kyläseurojen, pitäjänseurojen ja piirikunnallisten kisojen tuloksista uutisoitiin yhtä huolella kuin valtakunnan tai kansainvälisistä tuloksista. Siilinjärven Ponnistuksen järjestämät talvikisat Kuilun maastossa olivat valtakunnallisestikin merkittävät.[4]

Yleisurheilussa Pöljän Ponnistus voitti vuonna 1934 omakseen Ponnistuksen kiertopalkinnon, johon tarvittiin kolme peräkkäistä ”maaottelun” voittoa.[5]

Rata- ja kenttäurheilun kiertopalkinto, jonka oli lahjoittanut
T:mi J.R.Vartiainen. 1950-luvun lopulla palkinto luovutettiin
seuran parhaalle urheilijalle, Eero Kanerva ja Kalevi
Kilpeläinen saivat pokaaliin kiinnityksen.

Pöljän Ponnistuksen suuri yhteinen ponnistus oli osallistuminen Helsingin Suurkisoihin vuonna 1947. Siilinjärven edustusjoukkue oli pääosin Pöljältä.

Lähes koko voimisteluryhmä tuli Pöljältä. Eturivissä nuoret
pojat Siilinjärven Ponnistuksen edustujia, samoin lipunkantaja
Kalevi Savolainen.

Pöljällä hiihtourheilu keskittyi Kärängänharjun ja Pohjolanmäen koulun maastoihin. Sinne rakennettiin hyppyrimäki[6] ja tampattiin vapaaehtoisin voimin kilpailuihin kelpaavat ladut. Samoilla laduilla hiihtivät sitten Pohjolanmäen koulun oppilaat ja kyläläiset.

Marja Hartikainen kotitalonsa laiturilla 1960-luvulla. Taustalla
jyrkkä Kärängänharju ja hyppyrimäki. Pöljän talviurheilukeskus.
Kuva Marja Rojo.

1960-luvulla seuran toiminta oli edelleen vilkasta. Puheenjohtajana toimi Heikki Suhonen ja sihteerinä Saima Ruuskanen. Muita aktiiveja olivat mm. Paavo Niskanen, Ensio Korhonen, Niilo Lappeteläinen, Tapio Niskanen, Pentti Koponen, Jouko Tuhkanen ja Kalevi Hartikainen. Vuonna 1963 päätettiin kunnostaa lentopallokenttä kesäkäyttöön. Vuosittain järjestettiin eri sarjoissa yleisurheilu- ja talviurheilukisoja.

Pesäpalloa Pohjolanmäen kentällä 1950-luvulla.

Varoja toimintaan hankittiin järjestämällä iltamia. Esimerkiksi pikkujouluissa 2.12.1962 tervetulopuheen piti Heikki Suhonen, Pohjolanmäen koulun oppilaat esittivät tonttuleikkejä opettaja Sirkka Taunilan johdolla, Selma Hiltunen lausui runon, Niilo Lappeteläinen piti puuropuheen ja Toivo Juvonen hauskuutti yleisöä kilpailuilla ja muulla hauskalla ohjelmalla.[7]

Seura järjesti ns. vanhojen hiihtoja 1960-luvun alussa. Leikkimielinen hiihtotapahtuma oli selvästikin ollut tapaus kylällä. Tyyli oli vapaa!

Pöljän Sonniosuuskunnan viestinviejä Salomo 
Suomalainen vanhain hiihdoissa. Suoritusta valvoo
Tapio Niskanen.

Yleisöä vanhain hiihdossa. Taustalla maamiesseuran talo.

Pöljän Ponnistuksen ensimmäinen aktiivinen toimintakausi loppui vuoteen 1967. Silloin järjestettiin vielä sarjahiihdot ja mäkikilpailut 12.2.1967, sitten toiminta hiipui. Seura herätettiin hiljaiselosta uudelleen henkiin vuonna 1973.[8]

Palloilujaostoa vetivät Kari Venehsalo, hiihtojaostoa Kalevi Hartikainen, Pekka Räsänen, Erkki Puustinen, Aatu Hämäläinen ja Tapio Niskanen, yleisurheilujaostoa Paavo Suhonen, Reijo Rojo ja Veikko Juvonen. Pidettiin kolmet hiihtokilpailut Kärängän maastoissa ja mäkikisat. Airi Lång ja Aira Roivainen menestyivät alle 14-vuotiaiden sarjassa piirinmestaruusviestissä (lisäksi mukana Liisa Soininen Siilinjärven Ponnistuksesta), Airi Lång palkittiin Uutis-Jousen palkinnolla Siilinjärven Ponnistuksen parhaana nuorena hiihtäjänä. Aikuisten sarjoissa seuraa kunniakkaasti edusti Aatu Hämäläinen, hänellä meriittinä mm. osuusvoitto maakuntaviestissä. 

Hiihtovalmennuksesta vastasi Leo Miettinen ja yleisurheiluvalmentajana toimi opettaja Paavo Pöntinen. Yleisurheilussa nuoret pärjäsivät piirinmestaruuskisoissa hyvin, mukana mm. Timo Ålander, Timo Räsänen, Anna Räsänen, Alpo Kiiskinen, Keijo Ryynänen ja Jari Taunila.[9]

Pöljän poikajoukkue voitti pitäjän puulaakisarjan 1970-luvun
alussa. Kuvassa kirkonkylän ja Pöljän pelaajia Pöljän koulun
kentällä.

Vuoden 1974 toimintakertomuksessa nousee ensimmäisen kerran esille lentopallo. Ponnistuksen joukkue oli mukana 5-sarjassa ja pärjäsi siellä mukavasti. Lentopalloharrastus oli alkanut viritä Hoikin kylällä, Kalle ja Anna-Liisa Heikkisen navetan varastotilassa 1970-luvun alkuvuosina. Kun Heikkisen lehmät olivat syöneet varastosta heinät, niin nuoret alkoivat kevättalvella pelata ”sisähallissa” lentopalloa. Verkkona oli naru.

Kalle ja Liisa Heikkisen tilan navettarakennus.
Parioven takana harjoiteltiin lentopalloa.
Kuva Merja Heikkinen.

Veijo ja Reijo Heikkinen, Jukka ja Pekka Sonninen, Mikko ja Mauri Roivainen, Erkki ja Reijo Roivainen, Pöljän ja Kolmisopen pojat kokoontuivat pelailemaan, joskus mukana oli myös Markku Hiltunen. Näistä nuorista alkoi hiljalleen kasvaa Pöljän Ponnistuksen lentopallomaine. Pieni kyläseura kampesi vuodesta 1975 alkaen sarjataso kerrallaan aina lentopallon ykkössarjaan asti (1988).

Vuoden 1975 toimintakertomuksessa todettiin lentopalloilijoiden toiminnan virkistyneen kovasti. Lentopalloilusta tulikin sittemmin seuran lippulaiva. Nousun alussa vuonna 1975 lentopallojaostoa vetivät Paavo Suhonen, Esko Ritanen ja Eero Hartikainen. Samana vuonna Pöljän Ponnistus myös erosi omaksi itsenäiseksi seuraksi Siilinjärven Ponnistuksesta.[10]

Lentopalloilun nousun myöhemmin lisää.

 

---

[1] Pohjois-Savo 8.10. 1932 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1894132/articles/80482886

[2] Savon Sanomat 15.2.1934 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1912051/articles/80482887

[3] Savo 14.6.1932 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1910033/articles/80482888

[4] Savon Sanomat 28.3.1939 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2091219/articles/80482889

[5] Savon Sanomat 12.3.1934 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1912059/articles/80482891

[6] Hyppyrimäki oli ahkerassa kisakäytössä 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa. Lienee rakennettu 1950-luvulla.

[7] Pöljän Ponnistuksen pöytäkirja 23.11.1962. Siilinjärven kunnan kotiseutuarkisto.

[8] sama, 25.2.1973, Pöljän Ponnistuksen toimintakertomus vuodelta 1973. Siilinjärven kunnan kotiseuuarkisto.

[9] Pöljän Ponnistuksen toimintakertomus 1974.

[10] Pöljän Ponnistus pöytäkirja 7.4.1975