lauantai 13. huhtikuuta 2019

Siilinjärvestä kaivospaikkakunta IV – kirkonkylästä taajamaksi


Rikkihappo Oy:n tulo virkisti Siilinjärven kaikkea taloudellista toimintaa. Rakennusvaiheessa tehtaan työmaalla ahersi toista tuhatta työmiestä. Valmiina sinne sijoittuisi noin 350 eri ammattialojen työntekijää.

Tehdas rakenteilla.
Siilinjärven ammattikurssikeskus järjesti ensimmäisen prosessivalvojankurssin 23.9.1968-11.1.1969. Tälle kurssille otettiin 20 opiskelijaa, joista seitsemän oli Siilinjärveltä: Topi Lappeteläinen, Eero Lavonen, Veijo Rautiainen, Antti Rissanen, Eino Rissanen, Seppo Roivainen ja Heikki Sonninen.

Toinen kurssi käynnistyi heti joulukuussa 1968. Tässä 20 hengen ryhmässä oli 9 siilinjärveläistä.
Kaikki kursseille päässeet 40 nuorta miestä valmistuivat prosessinvalvojiksi. Molempien kurssien osallistujat yhtä lukuun ottamatta tulivat Pohjois-Savon alueelta. Heille kaikille oli luvattu työpaikka uudessa tehtaassa, jonka oli määrä aloittaa tuotanto syksyllä 1969.[1] Monet näistä miehistä tekivätkin sitten koko työuransa Rikkihapon/Kemiran/Yaran tehtaalla.

Kolmivuorotyötä tekevän tehtaalaisen elämä oli tätäkin. Vapaapäivinä
oli autettava kotiväkeä pientilan töissa. Matti Roivainen
Hoikilla 1970-luvulla.
Prosessinvalvoja kursseja järjestettiin myöhemminkin. Armeijan suoritettuaan kurssille meni mm. Matti Roivainen, jonka pitkä työura tehtaalla alkoi teoriaopinnoilla ja työharjoittelulla 3.1. 1972. Eläkkeelle hän jäi vuonna 2013.

Rikkihappo Oy:n Siilinjärven tehdas elokuussa 1968.


Rikkihappo OY:n Siilinjärven tehdas vihittiin käyttöön 18.8.1969. Kaikkien pettymykseksi presidentti Kekkonen perui tulonsa ja valtiovaltaa edustivat puhemies V.J. Sukselainen ja teollisuusministeri Väinö Leskinen.[2] Tehtaan johtajana aloitti Osmo Hämäläinen.[3]

Osmo Hämäläinen
Siilinjärvi ei ollut aivan tyypillinen kehitysaluekunta 1960-luvulla. Tarinaharjun keuhkotautiparantola, Harjamäen piirimielisairaala ja Luja Betoni toivat kuntaan työpaikkoja ja elinvoimaa, vaikka teollisuutta puuttuikin. Väkiluku oli vähintäänkin hienoisessa kasvussa koko ajan. Väkilukuun tehtaan tulon vaikutus oli dramaattinen. Suotuisaa kehitystä lisäsi aikavälillä myös se, että Kehvon ja Väänälänrannan kylät liitettiin Siilinjärveen vuoden 1969 alusta.[4]

Vuonna 1967 Siilinjärvellä oli kirjoilla 8828 asukasta ja kolme vuotta myöhemmin jo 1970 10245 asukasta.[5] Kunnassa alkoi kiihkeän rakentamisen aika. Rakennettiin asuntoja ja koetettiin pitää huolta asukkaiden palveluista. Mikäpä oli rakentaessa, kun kunnan veroäyrimäärä kasvoi v. 1968-1969 peräti 34,77%![6] Siilinjärven kunta aloitti vuonna 1969 omin varoin terveyskeskuksen ja kansalaiskoulun rakentamisen.

Asunto Oy Siilinpelto vastavalmistuneena 1968.
Rikkihappo Oy auttoi asuntopulaa rakennuttamalla yhdessä KOP:n kanssa Asunto Oy Siilinpellon kerrostalon, josta kuntakin oli ostanut yhden asunnon. Rakennus valmistui toukokuussa 1968.

Säröjä tehtaan ja kunnan asukkaiden suhteisissa koettiin varsin nopeasti. Tehdas oli ehtinyt toimia vasta vuoden, kun ensimmäiset huomiot ympäristön saastumisesta tehtiin 1970. Puut kuolivat tehtaan lähettyviltä. Neulaset tippuivat, niissä oli liikaa fluoria, rautaa ja rikkiä.[7] Tehtaalta luvattiin ryhtyä pikaisiin toimiin ilmansaasteiden vähentämiseksi.

Viikkoa myöhemmin Kallavedellä havaittiin sinilevää. Edellisenä kesänä tehtaalla oli tapahtunut ”pieni fosforihappovuoto”, johon oli kuitenkin ehditty varautua. Rikkihappo Oy laski suurimman osan jätevedestään Juurusveteen, josta se kulkeutui Kallaveteen. Tämän pelättiin aiheuttavan vaikeuksia Kuopion puhtaan juomaveden ja raakaveden saannille. Makuhäiriöitä oli ilmennyt Kuopiossa asti. Juurusvedessä kalastavat paikkakuntalaiset kertoivat, että vesi on sameaa ja kalat kuolevat kovin nopeasti pyydyksissä. Veden laatu koettiin tärkeäksi, sillä katselmustapaamiseen kunnantalolla osallistui satakunta asianomistajaa.[8]

Rikkihappo Oy sai luvan laskea jätevetensä vesistöön, mutta sille asetettiin joitakin ehtoja ja määriteltiin korvaussummat loma-asuntojen ja maatalouden haitan osalta.[9] Vuonna 1973 Kemiraksi muuttunut yhtiö sai Kekkosen ympäristönsuojelupalkinnon nimenomaan vesiensuojelusta.[10]

Kun tehdas oli toiminut viisi vuotta, alettiin kysyä tehtaan kipsin varastoinnin tulevaisuudesta.
Vuonna 1974 tehtaan jätteenä syntyvä kipsi muodosti 20 metrin korkuisen kasan tehtaan kupeeseen. Antero Pennanen harmitteli maiseman pilaantumista ja varmaankin myös hänen mailleen suunnitellun asuinalueen arvon alenemista.

Pennanen maalaa kauhukuvaa seurauksista kipsivuori kasvaisi metsän yli jokaisen näkyviin. Se sotkisi tuulet ja ilmavirrat niin, että tehtaankin höyryt tunkisivat Siilinjärven keskustaan (nyt ne eivät sitä tee). Saaste kuolettaa havupuut ja jäkälikön kauempaakin kuin kipsikasan vierestä (niin käy nyt) ja sadevesi huuhtoisi myrkyt ja kipsit suoraan Simonsalon asuntoalueelle.”[11] Mainittakoon, että vuonna 2017 kipsivuoren korkeus oli 175 metriä merenpinnasta.[12]

Siilinjärven keskusta 1997. Taustalla kipsivuori. Antero Pennasen maalaama kauhukuva on toteutunut.
Hyvinvoinnin hintaa jouduttiin miettimään myös toisaalla. Siilinjärvi on sijoittunut harjualueelle, Siilinlahden kainaloon. Kirkonkylän alueen loputtomilta näyttäviä soravaroja oli hyödynnetty jo 1800-luvun lopulta asti. Ensimmäinen iso lovi maisemaan syntyi, kun Savon rataa ja erityisesti Kallaveden ylittävää siltaa rakennettiin. Siihen tarvittiin soraa Siilinjärveltä asti. Nyt rakentaminen kiihtyi aivan uudelle tasolle. Vaikutus oli dramaattinen.

Siilinjärven taajama 1976. Kuva Savon Sanomat.

Keväällä 1971 Helsingin Sanomat uutisoi: ”Siilinjärven kirkonkylä putoamassa soramonttuihin”. Siilinjärven kunnan yleiskaavoittaja Juhani Wallenius harmitteli, ettei sorankaivuuta oltu saatu neuvotteluteitse maanomistajien kanssa järjestykseen. ”Siilinjärven soravaroja on käytetty koko maakunnan tarpeisiin suunnittelemattomasti jo vuosikymmenien ajan. Kirkonkylän ympäristöä rajoittavat joka puolelta suuret sorakaivannot.[13]

Uutisessa kerrottiin, että kunnassa oli herätty. Oli pelastettava se, mikä oli vielä pelastettavissa. Kunnan virkamiehet olivat tehneet ”hiekka- ja soravarojen käyttösuunnitelmaehdotuksen, missä on selvitetty mm. hiekka- ja soravarojen inventointi, niiden nykyinen käyttö ja pohjaveden otto ja suojelu.” Maanomistajat katsoivat, että heidän yksityisomaisuutensa kajotaan, jos soranottoon puututaan.  Soran myynti oli vapaata ammatinharjoittamista, johon kunnan oli vaikea puuttua. Kunta oli hakenut sisäasianministeriöltä rakennuskieltoa yleiskaava-alueelle, jotta kunta voisi hoitaa tätäkin asiaa.
Siilinjärven keskusta 1988.
Kuva Savon Sanomat.




[1] Siilinjärven ammattikurssikeskuksen oppilasmatrikkelit 1964-1976. Siilinjärven kunnanarkisto.
[2] Helsingin Sanomat 19.8.1969
[3] Uutis-Jousi 15.8.1969
[4] Uutis-Jousi 3.1. 1969
[5] Kasurinen, J.& Kasurinen R., Siilinjärvi. Puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja
  kuvin, 54
[6] Uutis-jousi 20.11.1969
[7] Helsingin Sanomat 19.8.1970
[8] sama
[9] Helsingin Sanomat 25.8.1970
[10] Seppälä, Lujalla maalla. Kemira Oy 1945-1980, 232
[11] Helsingin Sanomat 3.10.1974
[13] Hesingin Sanomat 25.3.1971

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Siilinjärvestä kaivospaikkakunta III – kylä muuttaa


Siilinjärven kunnanvaltuuston puheenjohtaja, mv. Pentti Konttinen istuu
pikamoottorin perätuhdolla sinisellä, puhdasvetisellä Juurusjärvellä. Hänen
takanaan levittäytyy 700 hehtaarin ranta-alue, joka pian tyhjentyy asukkaista
antaakseen tilaa nykyaikaiselle teollisuuslaitokselle. Seura 16.8.1967.
Se on epäilemättä kappale kauneinta Suomea, kauneinta Pohjois-Savoa, kauneinta Siilinjärveä.
Seitsemänsataa hehtaaria, kymmenkunta taloa, toistasataa asukasta.
Metsien ympäröimä viljelysaukea viettää loivasti kuulun Kallaveden jatkeena sijaitsevan puhdasvetisen Juurusveden rantaan. Kylä lepää sinisenä vyönä kimaltelevan kapeahkon järvenselän luoteisrannalla, niin että aurinko paistaa sen talojen ja niiden asukkaiden ylle pitkään niinä päivinä kun on paistaakseen. Piha-aukeat ovat toinen toistaan tunnelmallisempia.[1]

Näin kirjoitti Aake Jermo Seura-lehdessä Laukanrannasta loppukesällä 1967. Siilinjärvellä oli eletty kuuma toiminnan ja päätösten kesä.

Siilinjärven kunnanvaltuusto kokoontui historialliseen, kunnan kannalta äärimmäisen merkitykselliseen kokoukseen 16.5. 1967. Kokouksesta on säilynyt Teuvo P. Pirhosen tekemä nauhoite.[2] Paikalla oli valtuutettujen lisäksi runsaasti yleisöä sekä Rikkihappo Oy:n edustajana Erkki Erkkilä. Valtuusto hyväksyi kokouksessaan tuohon päivämäärään mennessä neuvotellut esisopimukset maa- ja kiinteistökaupoista.

Kova kiire ja paine kunnan ratkaisuissa tuntuu olleen. Vielä 11.5. Jaakko Pantsar, Pentti Konttinen (ML) ja Armas Leivo (SKDL) olivat olleet Helsingissä neuvottelemassa tehtaan tuloon liittyvistä ehdoista.

Kunnanhallitus oli kokoontunut aamulla 16.5. klo 8. Kokouksessa jouduttiin toteamaan, että Rikkihappo Oy edellytti kunnan rakentavan kunnallistekniikan tehdasalueelle. Se merkitsi lähes 2 miljoonan markan kustannusta kunnalle. Loppuun asti oli yhtiöltä toivottu jonkinlaista vastaantuloa. Nauhoitteelta ja asiakirjoista välittyy selkeästi, että tehtaan saaminen Siilinjärvelle koettiin kuitenkin niin tärkeäksi, ettei mikään puolue halunnut tehdä kunnallistekniikan rakentamisesta kynnyskysymystä.[3]

Mitä sitten miettivät he, jotka joutuivat myymään maansa tehtaan tulon vuoksi? Pienviljelijä, sotainvalidi Hannes Pekkarinen kertoi paikallislehden haastattelussa, että haikeaa lähtö on. Pienviljelijäperheellä oli 20 ha maata, siitä viljeltyä 7,5 ha. Perheessä oli viisi lasta, nuorin 10-vuotias. Asuinrakennusta oli vastikään korjattu, eikä muutto senkään vuoksi ollut mieleinen.[4] Hannes arveli, ettei voisi enää huonon kuntonsa vuoksi perustaa uutta viljelytilaa.[5]

Esa Kokkarinen kotaisalla traktoritiellään, josta nyt on luovuttava ja
jonka veroista viihtyisyydessä tuskin pystyy mistään löytämään.
Seura 16.8.1967.
Pienviljelijäperheen kotipiiriin liittyi kokonaisen elämäntavan muistot ja työ. Tila oli omin käsin muokattu, jokainen peltotilkku ja kiviraunion kivikin ainakin kertaalleen omissa käsissä pyöritelty.
Hannes Uimonen taas kertoi, että tilalle ei olisi ollut jatkajaa. Hän toivoikin, että saisi töitä uudesta tehtaasta. Oman talon paikka oli jo katsottuna kirkonkylällä. Esa Kokkarisella kelpo tila, 54 ha maata, josta viljeltyä 10 ha. Asuinrakennuksessa oli keskuslämmitys ja muutenkin viljelystä olisi mielellään jatkettu Laukanrannassa. Nyt oli uutta taloa isovanhemmille ja perheelle jo katseltu, mutta mieleistä ei ollut vielä löytynyt.

Toimittajan mukaan laukanrantalaiset suhtautuivat ”verrattaen tyynesti” lähtöön.[6] Seuran toimittaja Jermo vertasi jutussaan kylän tyhjentämistä evakkoon lähtöön. Nyt vain sai kerätä tavaransa rauhassa, eikä ajettu pois väkivalloin.[7]

Lähtijöistä Vilho Torgoutsa (s.1926) oli jo kerran saanut pakkolähdön kokea. Hänen taustansa oli Salmin Räimälässä, josta Vilhon perhe oli tullut ensin Heinävedelle ja sitten Koivumäkeen. Oman talonsa Vilho oli rakentanut Kuuslahden Laukanrantaan.

Kunta maksoi aikalaisten käsityksen mukaan maista ja rakennuksista hyvin. Jopa niin hyvin, että kunnanvaltuustossa jotkut valtuutetut vetosivat maanomistajiin, että ”yhteisen edun nimissä tulisi suostua hinnan alennuksiin”. Kallein maatila maksoi kunnalle 380 000 markkaa, mutta suurin osa tiloista oli alle 100 000 markan hintaisia. Lisäksi oli tietysti palstoja ja pientiloja, joista maksettiin muutamia tuhansia markkoja.[8] On muistettava, että ihmiset myivät kymmenien vuosien työpanoksensa, ammattinsa ja jotkut sukutilansa. Ei ihme, että osalle lähtö otti koville. Pirkko Martikainen haastatteli v. 1976-77 Kemiran alueelta muuttaneita.[9]

Muutto tuntui haikealta, koska sinne jäivät maat ja mannut. Pahaa mieltä lisäsi vielä kunnan ostajien pelottelu pakkolunastuksesta, jolloin tilalliset möivät tilansa miltei ilmaiseksi.
Nyttemmin on elämä alkanut sujua, vaikka aluksi tuntui haikealta.

Mirjam ja Klaes Räsänen ostivat uuden omakotitalon entisen tilan läheisyydestä. Sopeutumisvaikeuksia oli alkuun, Mirjam Räsänen ei käynyt muuton jälkeen 9:ään kuukauteen entisellä tilalla.[10] Irma Roivainen ajeli polkupyörällä 1970-luvulla Räsäseen kylään. Kaivoksen työmiehet eivät olisi päästäneet alueelle, koska juuri ammuttiin kalliota. Kun Irma sanoi menevänsä tuohon lähimpään taloon, niin päästivät. Kiven lohkareita lensi Räsästen pihaan. Eli Räsäset asuivat sitkeästi kotisijoillaan viimeiseen asti.[11] Lopulta hekin muuttivat kirkonkylälle kaivoksen tieltä.

Muutto oli raskas entiseltä tilalta, joka oli ollut kivipeltoa, josta sitten oli raivattu viljelykuntoiseksi. Sopeutuminen on ollut helpompaa, kun tietää myös muiden joutuneen lähtemään.: yhteinen suru.

Mustin kylää 1970-luvulla. Kuva Saini Nykänen.
Siilinjärven kunnanarkisto.
Laukanrantalaiset olivat ensimmäinen muuttajien sukupolvi. Kun kaivostoiminta päätettiin aloittaa 1970-luvulla, niin uusilta alueilta jouduttiin muuttamaan. Muun muassa kaunis Mustin kylä tyhjennettiin kokonaan. Nykyisin kaivosoikeudet omistaa norjalainen Yara. Se ostaa kiinteistöjä ja maita edelleenkin ja muutto alueelta jatkuu hiljalleen. Tällä hetkellä tehdas ja kaivos suoja-alueineen vie Siilinjärven kunnasta noin 9500 ha. Pienestä alusta on kasvanut yksi Euroopan suurimmista avolouhoksista.

Tulevaisuutta ei kukaan silloisista päätöksentekijöistä voinut ennustaa. Geologit tiesivät asioista tietenkin paremmin. 
Jukka Kasurinen
Ympäristöliike oli vielä syntymättä, joten tehtaan paikasta tai ympäristövaikutuksista ei juuri keskusteltu julkisuudessa. Jukka Kasurinen (kok) pohti kysymystä 1969 paikallislehdessä: Mikä on tämän kaiken hinta? Se on maaseutuidyllin särkyminen. Se on monien rakkaiksi käyneiden kotipaikkojen menetys, tosin rahallista korvausta vastaan. Se on pelko vesien, luonnon ja kaiken luonnon turmeltumisesta… Mutta jos näiden uhrausten kautta saadaan turvattu toimeentulo monille siilinjärveläisille ja pohjois-savolaisille, se kannatti maksaa. Näin varsinkin, jos huolehditaan siitä, etteivät tehdasrakennelmat rumenna, vaan kaunistavat maisemaa ja ettei korvaamattomia luonnonsuojelullisia vahinkoja pääse tapahtumaan.[13]




[1] Seura 16.8.1967
[2] Rikkihappo Oy esisopimus – maakauppa ja kunnan osallistuminen kustannuksiin. KV 16.5.1967.Nauhoite.
  Siilinjärven kunnanarkisto.
[3] Siilinjärven KH 16.5.1967 pöytäkirja, edellä mainittu nauhoite.
[4] Uutis-Jousi
[5] sama
[6] sama
[7] Seura 16.8.1967
[8] Kunnanvaltuuston kokouksen pöytäkirja 19.6.1967. Siilinjärven kunnanarkisto.
[9] Pirjo Martikainen, Perinne- ym. tallennustietoja Siilinjärven Kemiran alueelta. Kerätty 1976-77. Omistus- ja
   perhesuhteet, pinta-alat, rakennukset, viljelykset. Siilinjärven kirjasto, kotiseutukokoelma.
[10] sama
[11] Irma Roivaisen haastattelu 3.4. 2019.
[12] sama
[13] Uutis-Jousi 15.8.1969