Piian elämää Pohjois-Savossa 1800-luvun alkupuolella

 

Pyykkiranta, Eero Järnefelt, 1889

Tuomiokirjat historian lähteenä ovat tietenkin vääristynyt näköala elämään, sillä oikeuteen mentiin, kun oli tapahtunut jotakin poikkeavaa. Toisaalta tavallisen rahvaan elämästä on jäänyt vähän lähteitä, joissa arkielämä tulee yhtä monipuolisesti esille kuin tuomiokirjoissa. Kirjoitustaidoton kansa ei jättänyt jälkeensä kirjeitä tai päiväkirjoja. Heidän tahtonsa ja äänensä kuuluu lähinnä erilaisissa sopimuksissa, perukirjoissa ja oikeuden pöytäkirjoissa.

Jokaista riitaisaa palkollissuhdetta kohti oli varmasti kymmeniä sovussa solmittuja ja molemmin puolin sovitusti toteutuneita työsuhteita. Silti oikeustapauksia kannattaa tutkia. Sieltä avautuu kokonaan toisenlainen työmarkkina ja sopimuskäytäntö mihin nykyihminen Suomessa on tottunut.

Piika solmi yleensä työsopimuksen koko vuodeksi. Hän sai ns. pestuurahan ja vuosipalkan. Palkkaan saattoi liittyä muutakin, kuten vaatteita ja kengät. Pestuuraha maksettiin heti, mutta suurin osa vuosipalkasta maksettiin vasta työsuhteen lopussa. Tässä oli erilaisia menettelytapoja, mutta riitatilanteissa näkyy usein, että osa palkasta oli jo maksettu. Yleisimmin oikeustapauksissa pestuuvuosi alkaa 1.11. Töihin sai ottaa vain sellaisia tulijoita, joilla oli edelliseltä työantajalta päästökirja.

Piika oli kirjoilla talossa, mihin hän otti pestin ja isäntä maksoi hänestä henkiveron. Jokaisen työkykyisen ihmisen tuli olla töissä ja kirjoilla. Kuljeskelevaa elämäntapaa ei hyväksytty, siitä saattoi joutua irtolaisena työlaitokseen tai sakotetuksi, jopa vankilaan. 

Maaningan Halolassa piika Anna Loviisa Väyrynen nosti oikeusjutun isäntäänsä, Haapaniemen Abraham Hoffrenia vastaan. Hän oli työskennellyt tilalla vuonna 1844 piikana, vuosipalkaksi oli sovittu 19 seteliruplaa ja 50 kopeekkaa. Isäntä ei maksanut palkkaa, vaikka piialla oli osoittaa Hoffrenilta saatu suomeksi kirjoitettu velkakirja vuosipalkalle. Hoffren ei tullut oikeuteen, mutta siitä huolimatta oikeus ratkaisi asian piian hyväksi.[1]

Eeva Sofia Knuutinen Räimältä taas joutui perimään piian palkkaansa oikeudessa Taavetti Adaminpoika Savolaiselta, jonka luona hän oli ollut töissä koko vuoden. Piian asiaa ajoi edunvalvojana talollinen Johan Väänänen. Oikeus määräsi Savolaisen heti maksamaan puuttuvan palkan ja maksamaan oikeuskulut.[2]

Eeva Stina Kettunen Haatalasta oli pestautunut vuodeksi töihin lampuoti Matti Rautiaisen talouteen. Eeva oli sairastunut vakavasti kesken vuoden, jolloin hänen siskonsa Maria Kettunen tuli piiaksi Rautiaiselle. Palkaksi oli sovittu 20 seteliruplaa, kengät ja vaatetavaraa, siten kuin alueella on ollut tapana. Matti ei ollut maksanut koko palkaa. Marialla oli todistaja talollisen tyttäret Anna Brita Pitkänen ja Maria Pasanen, he todistivat piian puheet oikeaksi. Niinpä tässäkin tapauksessa Rautiainen velvoitettiin maksamaan palkka Maria Kettuselle.[3]

Iltalypsy lehmisavulla. U.S. Salokangas.
Museovirasto

Aina piian nostama palkkajuttu ei suinkaan ratkennut kantajan hyväksi. Vilhelmiina Keinänen Väänälästä väitti, ettei hänen isäntänsä ollut antanut hänelle piian palkkaan kuuluvaa kangasta, kolmea paitaa, hametta ja kaulaliinaa. Isäntä Yrjö Kämäläinen kertoi oikeudessa, että hän oli luvannut vain kaksi paitaa rahapalkan lisäksi. Samalla isäntä kertoi piian olleen laiska ja niskotteleva. Kolme todistajaa kertoivat yhtäpitävästi, että talonväellä oli ollut vaikeuksia Keinäsen kanssa. Talon emäntä oli moittinut piikaansa kevytmieliseksi, sillä hän seurusteli liian vapaasti renkien kanssa.

Keinäsellä ei ollut todistajia istunnossa. Oikeus katsoi, että piian kanne oli aiheeton.[4]

Joskus piika saattoi tehdä sopimuksen, jossa sitoutui työhön isännälle siten, että kaikki palkka ja omaisuus luovutettiin talolle loppuelämän syytinkiä vastaan.[5] Katariina Karvonen oli syntynyt 1794. Hän teki tämän syytinkisopimuksen Juhan Iivanaisen kanssa 1. päivä huhtikuuta 1845 tilanteessa, jossa hänen terveytensä oli jo horjunut. Rippikirjassa mainitaan hänen toisen silmänsä olleen sokea. Karvonen kuoli 13.4. 1846 Iivanaisen talossa, Enonlahti 4.[6] Rippikirjamerkintöjen mukaan Karvonen ei ollut talon pitkäaikainen piika.

Maria Borgman oli henkikirjoilla Lappetelän Makkolassa. Josef Sikasen mielestä Borgman oli hänen piikansa, niin lukee myös rippikirjassa.[7] Maaningan seurakunta tulkitsi kuitenkin antamassaan todistuksessa hänet itselliseksi. Sikaselle harmia tuotti se, että Borgman oli lähtenyt sadonkorjuun aikaan töihin saman kylän toiselle isännälle, Paavo Eskeliselle. Sikanen vaati korvauksia laillisesti palkatun piian nappaamisesta kesken pestuuvuoden.

Eskelinen sanoi, ettei hän tiennyt Borgmanin työsuhteesta, koska oli nähnyt hänet jo vuosia kiertämässä työpaikasta toiseen. Maria Borgman oli syntynyt 1816, hänet oli kirjattu Maaningan köyhiin vuonna 1859. Maria Borgmanilla oli tyrä, joka esti raskaat työt. Hän esitti oikeudelle vaivastaan lääkärintodistuksen.[8]

Tämän oikeustapauksen ratkaisu jäi vielä arvoitukseksi. Maria Borgman oli ollut naimisissa Pekka Väisäsen kanssa, mutta hän ei elänyt puolisonsa kanssa. Vuonna 1862 hän avioitui renki, leskimies Johan Timosen kanssa. Pariskunta muutti Lappetelästä saman pitäjän Tavinsalmelle.[9] Ainakaan Marialle ei kyseisestä oikeustapauksesta tullut rippikirjan mukaan seurauksia. Avioliitto Pekka Väisäsen kanssa saattoi vaikuttaa siihen, että Maria pystyi valitsemaan vapaammin työnsä, eikä hänen ollut pakko ottaa vuosipalvelusopimusta.

Helena Miettinen varasti leskirouva Karoliina Winterin puuvillamekon, nenäliinan ja puuvillaliinan. Vaatteet olivat olleet kuivumassa Vainikkalan talon pesutuvassa, Hamula 6. Oli joulukuun loppu vuonnq 1854. Helena oli vasta 14-vuotias piika, joka oli ottanut hatkat neljän viikon palvelun jälkeen Hamulan kylällä sijainneesta talosta. Hän väitti isännän lähennelleen häntä. Vainikkalassa oli tuttu piika, joka antoi hänen yöpyä talossa.

Helena Miettinen oli otettu kiinni seuraavana päivänä Haatalassa, silloin hänellä oli ollut mukanaan kadoksissa olleet vaatekappaleet. Hänet vangittiin ja tuotiin oikeuden istuntoon Kuopion lääninvankilasta. Miettinen katsottiin irtolaiseksi, sekin oli rikos.

Isäntä, joka ottanut Miettisen ”kokeeksi” taloon, sanoi hänen olleen ihan arvoton työntekijänä. Oikeuden istunnossa Helena Miettinen myönsi varkauden sekä perui puheensa isännän sopimattomasta käytöksestä.[10] Hänet tuomittiin varkaudesta ja perättömistä puheista sakkoihin. Miettinen istui noin kaksi viikkoa Kuopion vankilassa, joilla sakot tuli kuitattua.[11]

Mitä mahtoi Helena Miettinen, 15-vuotias tyttö miettiä tammikuisena päivänä, kun hän astui ulos vankilan ovesta. Elämä ei ollut varmasti ollut helppoa aiemminkaan. Hän oli syntynyt 2.2.1840 aviottomana lapsena Leena Miettiselle, Laurilan talossa Pöljä 22.

Ensikertalaisena hän oli välttänyt passituksen työlaitokseen, mutta irtolaisuus ja sitä kautta erilaiset pakkotoimet olivat uhkana.

On hyvinkin mahdollista, että Helena Miettinen puhui isännästään perättömiä. Hänellä oli vaikea tilanne, irtolaisuussyyte uhkasi. Oli luvallista lähteä palveluspaikasta, jos piian siveellisyys oli vaarassa. Piikojen ahdistelutapaukset eivät ihan harvinaisia liene olleet, joten tähän syyhyn vetoaminen saattoi houkutella.

Inge Hyvärinen Kotalahdesta oli ottanut pestin Kuopioon kulta- ja hopeaseppä, raatimies Lauri Östmanin leskelle, Katariina Makkoselle 1.11.1835. Hyvärinen oli lähtenyt pois kesken pestuuvuoden. Makkonen oli haastanut Kuopion käräjille Kotalahden isäntiä ja torppareita, jotka olivat ”hyysänneet” eli ottaneet Hyvärisen töihinsä. Makkonen vaati hyysääjiä lailliseen edesvastuuseen.[12]

Hyvärisen todistajina teurastaja Adam Qvick ja palovartija Pekka Meclin Kuopion kaupungista kertoivat leskirouva lyöneen piikaansa kepillä sekä vääntäneen piian sormia, kun tämä ei ollut rouvan mielestä osannut auttaa oikein turkkia päälle. Oikeus uskoi todistajia ja katsoi Hyvärisellä olleen peruste lähteä pois palveluspaikasta. Myöskään hänelle töitä antaneille ”hyysääjille” ei tullut mitään seuraamuksia.[13]

Sitten on eräs tuomiokirjoissa esiintyvä juttutyyppi, joka koskettaa. Nuoret naiset, tytöt, jotka tulevat raskaaksi avioliiton ulkopuolella ja joutuvat kantamaan vastuun hennoilla hartioillaan yksin. Anna M oli Hamulan talon piika, joka joutui vuonna 1843 oikeuteen lapsenmurhasta. Hän synnytti palveluspaikkansa lampolassa lapsen, joka ruumiinavauksessa todettiin syntyneen täysin kehittyneenä ja kuolleen ulkoisen syyn takia.[14]

Oikeudessa Anna M kertoi, että lapsen isä oli talon isäntä Olli H. Anna oli palvellut talossa vuodesta 1839. Isäntä sanoi, ettei hän edes tiennyt piian olleen raskaana. Anna oli kävellyt Hamulasta Pöljälle edestakaisin juuri ennen lapsen syntymää. Hän oli hakenut Pöljälle joitakin tavaroita, joita oli tarvittu Olli M:n puolison hautajaisissa. Puoliso oli kuollut keuhkotautiin tammikuussa 1843. Anna M surmasi lapsensa 4.2.1843, lapsi oli tyttö. Samaan aikaan talossa valmisteltiin emännän hautajaisia.

Anna M. oli elättänyt itsensä 16-vuotiaasta asti piikana. Hamulan talossa oli toinenkin piika, Liisa. Hän kertoi oikeudessa tienneensä Annan tilasta, mutta hänkin vasta aivan vähän ennen synnytystä. Anna M., jota kuvattiin hennoksi ja pienikokoiseksi naiseksi, tuomittiin maaliskuussa 8 vuoden vankeuteen lapsenmurhasta.[15] Hänet lähetettiin kärsimään tuomionsa Lappeenrannan kehruuhuoneeseen.

Lappeenrannan kehruunuoneen työtupa kuvattuna 1947-1951.
Lappeenrannan museot.

Isäntä Olli H. meni loppuvuodesta 1843 naimisiin toisen piikansa, Liisan kanssa.

Vuosipalkollisuuteen liittyi työntekijän kannalta monia riskejä. Työsopimukset olivat lähes aina suullisia ja niihin liittyi rahan lisäksi muitakin elementtejä kuin rahaa. Oli esimerkiksi saatettu sopia, että nuori piikatyttö saa käydä pestuuvuoden aikana rippikoulun. Tämäkään sopimus ei sitten riitelemättä toteutunut. Lisäksi vaatetavaraa kuului palkkaan.

Isäntäväellä oli oikeus kurittaa kohtuudella palkollisiaan, mutta kovin kovakourainen ei voinut olla. Yhdessä asuminen oli tietysti riski varsinkin naisille. Toisaalta isäntäväen tuli huolehtia sairaasta palkollisestaan. Mitään hoitoa se ei liene tarkoittanut, vaan sitä, että saa levätä sairaana.

Työsopimuksissa oli paljon tulkinnanvaraa, rippikirjat näyttävät, että Savon kylillä piiat ja rengit vaihtoivat palvelupaikkaa usein, niin omalla kylällä kuin yli pitäjän rajojenkin. Tuskin isäntienkään kannatti palkollisiaan kovin huonosti kohdella, sillä hyvä työvoima oli viimeistään sadonkorjuun aikaan arvossaan.

Kiitos Kaija Kainulainen uskonvahvistuksesta ja avuista!

---

[1] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1846-1846 KO a:26, s.849

[2] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1832-1832, KO a:12, s.708

[3] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1841-1841, KO a:21, s.87

[4] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1859-1859, KO a:39, s.497

[5] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat1845-1845 KO a:25, s. 679

[6] Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1844-1853, Enonlahti 4, s. 13

[7] Maaningan rippikirja 1854-1863, Lappvetelä 3, sivu 175

[8] Kuopion maaseurakunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1859-1859, KO a:39, s.541

[9] Maaningan rippikirja 1854-1863, Tavinsalmi 5, s. 289

[10] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1855-1855, KO a:35, s. 746

[11] Kuopion lääninvankilan päiväkirja 1853-1856, tammikuu 1855.

[12] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1836-1836, KO a:17, s. 462

[13] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1838-1838, KO a:18, s.248

[14] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1843-1843, KO a:23, s. 17

[15] Lappeenrannan kehruuhuoneen arkisto I Ba:8, Nimiluettelot (1843-1851), tiedosto 184

Vastaan haasteeseen! Taisteluterveisin, Ida Knuutinen, Kajaani

 

Akaatta Lappalaisen savupirtti Maaningan Haatalassa 1927.
Tällaiseen savutupaan Idakin todennäköisesti syntyi.
Kuva Ahti Rytkönen, museovirasto.

Maria Lähteenmäen tutkimuksessa Punapakolaiset käsitellään Suomesta eri syistä Neuvostoliittoon joutuneiden suomalaisnaisten kohtaloita. Kirjassaan hän kertoo Ida Knuutisen elämäntarinan. Idan tarina jäi vaivaamaan mieltäni, sillä hän kertoi syntyneensä 1887 Maaningalla kyläsepän tyttäreksi. Lisäksi ennen muuttoaan Kajaaniin Ida kertoi asuneensa Pöljällä.

Lapuan liikkeen kainuulaiset aktivistit kyyditsivät Kajaanin kaupunginvaltuuston jäsenen, kommunisteja edustaneen Idan ja neljä hänen toveriaan Neuvostoliiton rajalle elokuussa 1930. Heidät pakotettiin siirtymään Neuvostoliittoon. Minkälainen oli Idan elämä Suomessa, hänen matkansa poliittiseksi vaikuttajaksi ja äärioikeiston vihan kohteeksi?

Ida syntyi 22.5.1887 Maaningan Kurolanlahdella. Hänen äitinsä oli Anna Maria Eskelinen. Eskelinen oli ollut naimisissa Simo Mikonpoika Haataisen kanssa. Avioliitosta oli kaksi lasta, joista toinen kuoli jo ennen Idan syntymää. Simo Haatainen kuoli hyvin nuorena 1881. Anna Eskelinen synnytti Idan kuusi vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen, Ida oli siis äpärälapsi.

Kirjoittamassaan elämäkerrassa Ida kertoo äitinsä olleen palvelijatar ja isänsä kyläseppä. Hän oli joutunut jo 6-vuotiaana lapsenkaitsijaksi vieraaseen taloon, mutta kovan ikävän vuoksi hänet palautettiin vielä pariksi vuodeksi kasvamaan. Kahdeksanvuotiaasta Ida kertoo tehneensä työtä.

Idan lapsuus oli varmasti työntäyteinen. Leskiäiti kasvattiyksin kahta pienokaista, Idan isä Sylvester Haatainen tunnusti lapsensa vasta 1897. Lapsuudessaan hän on todennäköisesti saanut kokea syrjäyttämistä äpärälapsen asemansa vuoksi. 

14-vuotias Ida Haatainen lähti vuonna 1899 Viipuriin. Maaningan muuttokirjoista häntä ei löydy, mutta epäilemättä hän Viipuriin meni. Pohjois-Savossakin vuosisadan vaihteessa näkyi kaupunkien imu. Ei enää muutettu vain naapuripitäjiin, vaan monet suuntasivat tiensä Kuopioon, Helsinkiin ja Viipuriin.

Ida sai palvelijan paikan. Aura Kiiskinen on kuvannut palvelijoiden työoloja muistelmakirjassaan Vuosikymmenien takaa vuosisadan vaihteen Viipurissa. Palvelijoilla oli käytännössä rajoittamaton työaika, pieni palkka ja epäitsenäinen asema, joka teki työstä hyvin raskasta. Myös vaara nuorten tyttöjen seksuaaliseen hyväksikäyttöön oli ilmeinen.

Ida Haataisen palvelijanura päättyi dramaattisesti vuonna 1903. Hänet tuomittiin Viipurin raastuvanoikeudessa ensikertaisesta koti- ja murtovarkaudesta sekä näpistyksestä vuodeksi vankilaan. Hän suoritti rangaistuksensa Viipurin lääninvankilassa. Elämäkerrassa kerrottu kutojan koulutus saattoi siis tarkoittaa vankilan oppeja. Silloisissa vankiloissa työ kuului vankien arkeen.

Viipurin lääninvankila 1890-1909.
Lappeenrannan museot

Suomen vankiloissa istui keskimäärin 300 naisvankia vuosittain. Vuonna 1904 16-vuotias Ida Haatainen oli nuorin vankilaan joutunut nainen. Varkaus oli tuolloin tyypillinen rangaistusten syy, noin puolet naisvangeista istui varkaustuomiota. Ida Haatainen kuului hyvin pieneen vähemmistöön, vankilarangaistuksen täytyi olla valtava häpeä. Lisäksi maininta rikoksesta seurasi häntä papintodistuksessa joka paikkaan.

Ida Haatainen vapautui vankilasta 30.8.1904 hiukan etuajassa, sillä Keisarillisen Majesteetin armahduskirja vapautti hänet kuten sadat muutkin vangit. Armahduskirjan nojalla vankiloista vapautettiin yli tuhat vankia, heistä oli 224 naisia.

Palvelijan ammatti oli nyt Idalta suljettu. Vapauduttuaan vankilasta, hän oli tullut Maaningalle ja käynyt ripittäytymässä. Ida oli suorittanut rippikoulun vankilassa. Kevättalvella 1905 Ida lähti takaisin Viipuriin, josta sai Lähteenmäen mukaan töitä kenkätehtaalta, siellä ei niin tarkkaan mainetodistuksia kyselty.

Ida Haatainen tapasi Viipurissa tulevan miehensä Pekka Knuutisen. Pekka oli rautateiden rakentaja, ratajätkä.  Knuutinenkin oli kotoisin Maaningalta, asuinpaikaksi oli vuonna 1905 merkitty Käärmelahti 22. Loisenpoika Pekka Knuutinen ja kylänloppulainen Ida Haatainen vihittiin 5.11.1905 Maaningalla.

Pariskunta otti muuttokirjan 1911 Maaningalta Rovaniemelle. Todennäköistä on, että pariskunta on tässä vaiheessa ollut jo pitkään pohjoisessa. Rautatietä Rovaniemelle rakennettiin vuodesta 1907. Voisi olettaa Pekka Knuutisen olleen siellä töissä.

Rovaniemen työväentalo 1920-luvulla. Alunperin Renkaan talo. 
Lapin maakuntamuseo

Nuori pari aloitti yhteisen elämän poliittisesti kuohuvana aikana. Vuoden 1905 suurlakko ja sen seurauksena saatu eduskuntauudistus nosti työväenliikkeen ensimmäisen kerran vahvaksi vaikuttajaksi. Rovaniemellekin perustettiin työväenyhdistys jo vuonna 1905. Ida Knuutinen oli muistitiedon mukaan toiminut naisten työväenyhdistyksen puheenjohtajana.

Haarlan Lemmin poika Rovaniemen Työväennäyttämölla 1923.
Ida Knuutinen ei ole enää tuolloin Rovaniemellä, mutta hän oli 
mukana saman näytelmän toteutuksessa Kajaanissa.

Ida Knuutinen näytteli Rovaniemen työväennäyttämöllä vuonna 1915 ainakin Ibsenin Norassa ”mukiinmenevästi” palvelijatarta sekä salapoliisikomediassa Sherlock Holmes sivuroolia ”välttävästi”. Teatteriharrastus jatkui Idan elämässä myöhemmin Kajaanin Työväenteatterissa, jossa hän esiintyi lukuisissa näytelmissä. Silloin puhuttiin iltanäyttelijöistä, nykyisin puhuttaisiin avustajista.

Nykytiedoilla Ida Knuutinen löytyy vuonna 1918 Lapinlahdelta, Alapitkän kylältä. Hän oli siellä perustamassa Alapitkän Sosiaalidemokraattista nuoriso-osastoa. Ida valittiin puheenjohtajaksi ja rahastonhoitajaksi. Sosiaalidemokraattinen puolue oli hajonnut vuoden 1918 sisällissodan tuoksinassa. Maltilliset jatkoivat SDP:n nimen alla ja kommunismiin kääntyneet perustivat Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen. Käytännössä tämä puolue toimi kommunistien peitejärjestönä. Suomen kommunistinen puolue oli perustettu 1918 Moskovassa, Suomessa se oli laiton.

Kajaanilaisia naisaktiiveja 1926. Alhaalla istumassa
Ida Knuutinen, keskellä Anni Nousiainen (vas) ja
Mandi Vimpari, ylinna Anni Mustonen ja Eeva
Myyryläinen. Vaalikomitea.
Kuva Kansan Arkisto

Kommunistit saivat vankan kannatuksen mm. Kuopion läänin työväestön keskuudessa. Niin Alapitkän kuin muidenkin alueen kylien työväentalot joutuivat kommunistien haltuun. Alapitkän Sos.dem nuoriso-osasto oli nimestään huolimatta kommunistinen. Samanlainen nuoriso-osasto perustettiin myös naapurikylälle Pöljälle, jonka työväentaloa hallinnoi kommunistisen suunnan työväenliike.

Kajaanin työväentalo. Kuva Työväen Arkisto.

Kajaanin kansanpirtin näyttämö. Täällä Ida Knuutinen
näytteli lukiusissa Kajaanin Työväen Näyttämön esityksissä.
Kansan Arkisto

Vuodesta 1920 Ida Knuutisen ompelutyöilmoituksia alkaa ilmestyä Kajaanin seudun lehdissä. Hän asui eri osoitteissa kaupungissa ilmeisesti lähes koko 1920-luvun. Knuutinen toimi aktiivisesti 1920-luvun alussa Kajaanin sosialistisessa naisyhdistyksessä. Eniten hän näkyi kuitenkin julkisuudessa teatterin vuoksi. Hän näytteli säännöllisesti Kajaanin Työväen Näyttämön esityksissä. Hänellä ei ollut päärooleja, mutta hän oli selvästikin luotettava sivuosien tulkitsija.

Ida esiintyi ainakin seuraavissa näytelmissä: Nummisuutarit, Ludvig Fuldan Naisorja, Sigurd Braa, Kotzebuen Ryöstetty kaunotar, Haarlan Lemmin poika, Finnen Sysmäläiset, Seppälän Erämaan ritarit, Hevospaimen, Agapetus, Olenko tullut haaremiin.

Pekka Knuutinen työskenteli mahdollisesti rautateiden korjaustöissä Pöljällä vuonna 1927. Ida ei myöskään ilmoittele tuona vuonna ompelutöistään Kajaanissa. Perheessä ei ollut omia lapsia, joten koko perheen siirtyminen miehen työn perässä lienee sujunut suhteellisen helposti. Elämäkerrassaan Ida kertoi perheessä joskus olleen kasvattilapsen.

Vuonna 1928 Ida Knuutinen valittiin Kajaanin kaupunginvaltuustoon kommunistien listalta. Valtuusto oli vasemmistoenemmistöinen, sillä kommunisteilla oli 14 ja SDP:llä 2 valtuutettua, porvarillisilla puolueilla 13.

Ida oli toiminut tavalla tai toisella työväenliikkeessä yli kaksikymmentä vuotta. Kajaanissa hän oli mukana ainakin sosialistisessa naisyhdistyksessä, sosialistisessa nuoriso-osastossa, Järjestönuorten liiton toimikunnassa, Valtiollisten vankien huoltoyhdistyksessä, työväen paikallisjärjestössä ja työväen vaalikomitean rahastonhoitajana.

Ida Knuutinen ja Ester Immonen. 
Molemmat joutuivat lapuanliikkeen
painostuksen takia siirtumään
Neuvostoliittoon.
Kirjasta Pikkukaupungin unelmia.
Kainuun museo

Sitoutuminen ja uskollisuus omaksutuille aatteille mitattiin raskaimman kautta, kun lapuanliike aloitti suoran toiminnan tavoitteenaan kommunistien toiminnan kieltäminen Suomessa. Loppukesästä 1930 alkoivat kunnan – ja kaupunginvaltuustojen puhdistukset.

Kajaanissa valtuuston porvarilliset jäsenet ja lapuanliikkeen kannattajat vaativat 1.8.1930 laatimassaan kirjelmässä kaupunginvaltuuston kommunistijäseniä eroamaan kaikista luottamustehtävistään. Viisi valtuutettua kieltäytyi eroamasta, jolloin heidät vietiin 5.3.1930 Virastotalolta kolmentoista auton saattueessa pois kaupungista.

Muilutetut valtuutetut olivat Vihtori Vartiainen, Oskari Honkanen, Olli Tossavainen, Akseli Mod ja Ida Knuutinen. Kyyditetyt katosivat, eivätkä omaiset saaneet heihin yhteyttä. Oikeudenkäynti asiasta käytiin vasta vuotta myöhemmin Kajaanin raastuvanoikeudessa.

Kyyditsijöiksi oli ilmoittautunut 44 miestä. Ida Knuutista sanoi kuljettaneensa Reino Gunnar Karhu ja Oskari Jalmari Rönkä. Lisäksi Niilo Klemetti ja Eelis Mannila sanoivat istuneensa samassa autossa kuin Ida. Ainoana naisena hänet oli helppo tunnistaa miesjoukosta, joten muutama muukin kuulusteltava mainitsi tunnistaneensa hänet.

Suuri miesjoukko todisti yhdenmukaisesti oikeudessa, ”ettei mitään väkivaltaa käytetty”, kyyditysmatkalla vain ”keskusteltiin”. Herää tietysti kysymys, miten matka rajalle oli kulunut? Muutama todistaja kertoi, että Kajaanin Virastotalolla kommunistisiin valtuutettuihin tartuttiin kiinni ja heidät siirrettiin autoihin väkisin. Kukaan kyydittävistä ei huutanut apua tai pannut kovasti vastaan. Edustajilla oli ollut neljä päivää aikaa miettiä ratkaisujaan, joten alistuneisuudessa lienee ollut päättäväistä uhmaa. Eikä paikalla olevalta yleisöltä ollut odotettavissa mitään apua.

Kukaan painostetuista valtuutetuista ei muuttanut kyyditysmatkalla mieltään, vaan heidät kävelytettiin noin 100-150m rajalta ja Ida Knuutinen tovereineen käveli punaisen hämärän maahan.

Muilutetuista vain Akseli Mod palasi takaisin Suomeen. Myös kyyditettyjen perheet muuttivat Neuvostoliittoon. Kajaanin köyhäinhoitolautakunta maksoi Modin, Korhosen ja Tossavaisen perheiden matkakulut.

Kyyditsijät saivat teostaan muodolliset tuomiot, mutta jäivät vapaalle jalalle.

Ida Knuutinen liittyi NKP:n jäseneksi, sai Neuvostoliiton kansalaisuuden ja asettui Petroskoihin. Hän työskenteli Golikovin ruokalassa, oso-järjestössä, Punaisessa Ristissä ja osuustoimintatyössä. Hän opiskeli puoluetietoa ja harjoitteli venäjän kieltä. 

Ida oli 43-vuotias, kun hänet pakkosiirrettiin maasta. Kajaanin raastuvanoikeudessa 1931 eräs todistaja sanoi kaikkien kyydittyjen omaisten siirtyneen Neuvostoliittoon, joten Pekka Knuutinenkin lienee seurannut vaimoaan rajan yli.

Mahdollisesti viimeinen Suomessa otettu kuva
Ida Knuutisesta. Hän istuu vasemmalla. 
Vaalikomitea 1930 on vakavalla mielellä.
Kansan Arkisto

Lähteet

Tätä tekstiä ei olisi olemassa ilman Maria Lähteenmäen mainiota tutkimusta Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. Kirjassa on Ida Knuutisen tarina kerrottu tarkkaan. Olemme sukututkija Pekka Tanskasen kanssa etsineet joitakin lisätietoja sukutaustaan ja Idan nuoruusvaiheisiin Maaningalla ja Viipurissa. Idaa kyydityksen vaiheet ja taustat taas on kuvattu huolella Panu Pulman ja Oiva Turpeisen teoksessa Pikkukaupungin unelmia. Kajaani 1906-1976.

Maaninka lastenkirja 1881-1890 (AP_2 I Ab:12) Sivu 7 SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40724&pnum=11

Maaninka rippikirja 1901-1910 (AP_2 I Aa:24) Sivu 668 Haatainen; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40663&pnum=28

Maaninka rikosluettelo 1865-1921 (AP I Jh:1) Ida Haatainen; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40861&pnum=23

Maaninka muuttaneet 1905-1916 (AP I Ba:8, I Bb:10) Sivu 9; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40736&pnum=12

Maaninka vihityt 1892-1908 (MKO4-5 I E:3) Sivu 98 1905; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=29924&pnum=30

Maaninka rippikirja 1911-1920 (AP_3 I Aa:27) Sivu 1065; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40865&pnum=108

Rovaniemi rippikirja 1911-1920 (AP_III I Aa:28)  Sivu 1449 Kn: Knuutinen, Junnila, Haatainen, Tervo, Skopa, Paukkula, Knuuti; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=43350&pnum=264

Kajaanin raastuvanoikeus, pöytäkirja Ca:57 §903 18.6.1931

Vankeinhoitolaitoksen kertomus vuodelta 1904,

https://www.doria.fi/handle/10024/154681

https://fi.m.wikisource.org/wiki/Keisarillisen_Majesteetin_Armollinen_Julistus-_ja_Armahduskirja_1904,

Kiiskinen, Vuosikymmenten takaa

Mikkonen, Rovaniemen Sosiaalidemokraattisen Työväenyhdistyksen historiikki 1905-1955, https://kalevimikkonen27.blogspot.com/2017/10/rovaniemen-tyovaenliikkeenhistoriaa.html 

Viipuri 5.9.1903 

Oulun sanomat 5.5.1915 

Oulun sanomat 22.10.1915

Savo 7.12.1918

Savon Kansa 22.11.1919

Kajaani 7.12.1928 

Työväen näyttämötaide. Suomen työväen näyttämöiden liiton äänenkannattaja 1.11.1929.

 

 

Pöljän osuusmeijeri (1905-1921)

Atte Rautiainen tuo kermaa Pöljän meijerille Riuttaniemestä.
Rautiasten kotiarkisto, Puustelli.

Keväällä 1905 Pöljän kylän maanviljelijät päättivät perustaa kylämeijerin. Seuraavana päivänä meijerin osakkaat kokoontuivat ensimmäiseen viralliseen kokoukseensa ja valitsivat osuuskunnan hallituksen. Puheenjohtajaksi valittiin valtion virkatalon vuokraaja Aatu Virtanen, varapuheenjohtajaksi Pekka Niskanen sekä jäseniksi Aatu Savolainen, Johan (Jussi) Väänänen ja Taavetti Eskelinen.[1] Kuopion läänin kuvernööri hyväksyi meijerin ohjesäännon 2.5.1905.[2]

Reipas ajatus ei suinkaan syntynyt tyhjiössä, vaan pöljäläiset olivat hankkeellaan mukana 1900-luvun vaihteen yleisessä maatalouden murroksessa. Oltiin siirrytty ns. järkiperäiseen karjanhoitoon. Lehmiä ei enää pidetty lannantuotannon vuoksi, vaan maidosta ja voikaupasta oli tulossa maakunnan uusi ”rahasampo”. Osuustoimintaliike kiinnosti, Pöljälle perustettiin vuonna 1905 osuuskassa ja vuonna 1907 puimakoneosuuskunta.[3]

Maatiaisvoin kukoistusaika alkoi, kun Kannuksen, Taipaleen ja Saimaan kanavien valmistuttua 1856 vuoden jälkeen Savon voi alkoi kulkea Pietariin ja muuallekin Eurooppaan.[4] Tiloilla osattiin hyvin voin valmistusprosessi kerman erottelusta kirnuamiseen, voin vaivaamiseen ja suolaukseen. Esimerkiksi pöljäläinen Johan Toivanen Jussilan tilalta sai kunniakirjan laadukkaasta voista Viipurin maanviljelyskokouksesta 1887.[5] 

Isompien tilojen maidonkäsittelyhuoneita alettiin kutsua meijereiksi. Tällaisia pieniä tuotantolaitoksia oli Savossa vuonna 1891 jo yli sata. Maaningalla ja Nilsiässä oli molemmissa peräti seitsemän pienmeijeriä.[6] Vuonna 1878 oli keksitty separaattori, jolla voitiin kätevästi erotella rasva maidosta. Vuosisadan loppuun mennessä kehitettiin myös käsikäyttöinen versio laitteesta. Suomessa syntyi suoranainen separaattoreiden ostoryntäys. Valtio myös tuki lainoilla näitä hankintoja.[7]

Maaninkalainen kunnallismies Theodor Kolström oli jo vuonna 1889 perustamassa Pöljälle kylämeijeriä.[8] Pientuottajien tuottama voi oli jo markkinoille lähtiessään pilaantunut tai muuten maultaan viallinen, koska voita jouduttiin säilömään liian kauan. ”Kun tiedetään kuinka kerkäs maito on ottamaan kaikenlaisia makuja ja hajuja, niin ei ole ihmettelemistäkään, jos tällaisesta voista ei hintaa saataisikaan.” Hanke ei edennyt, mutta uudestaan yritettiin vuonna 1897, jolloin kahdeksan kylän taloa sitoutui meijerin perustamiseen. Osuusmeijerille haettiin toimintalupaa, jota lääninhallitus ei kuitenkaan antanut. Samassa yhteydessä hylättiin myös toisen Maaningan kylän, Tuovilanlahden meijerin hakemus.[9]

Pöljä meijerirakennus. Kuvausajankohta ei ole tiedossa.
Lassilan talon arkisto.

Epäonnistuneiden yritysten jälkeen osuusmeijeri saatiin siis kuitenkin perustettua vuonna 1905. Saman vuoden lokakuussa meijerirakennukselle haettiin urakkailmoituksella rakentajaa.[10] Varsinaisesti meijeri lienee aloittanut omassa rakennuksessa vuoden 1906 aikana. Ainakin meijerille haettiin jo keväällä 1906 harjoittelijaa.[11] Ensimmäiseksi meijerskaksi valittiin Hilda Molander Tuusniemeltä. Meijerska asui meijerillä, työetuihin kuului asunto, lämpö ja valo.[12] Meijeristinä toimi ainakin Ulla Kankkunen[13] ja tehtävään valittiin lehtien mukaan myös Elsa Koistinen (varalle Siiri Rissanen).[14]

Meijeristi Ulla Kankkunen. 
Lassilan talon arkisto, kirjassa Savo ja
sen kansa.

Meijerin voimanlähteenä oli hevoskierto, kirnuna ilmeisesti holstainilainen malli. Siinä voi vaivattiin kirnuamisen jälkeen pöydällä. Tuolloin oli jo olemassa uudenaikaisempia malleja, joissa kirnu myös vaivasi voin. Tällaiset kirnut valmistettiin tehtaissa, yleisiä tuotemerkkejä olivat Simplex, Astra, Victoria ja Disprow. Pöljän meijeri tilasi Hankkijalta 1914 laajennuspiirustukset. Meijeriin oltiin hankkimassa Astra-kirnu (ei ole varmuutta, asennettiinko kirnua). Samassa yhteydessä meijerille hankittiin lokomobiili.

Pöljän meijerin laajennus ja laitteiston uusiminen 1914.
Lassilan talon arkisto.

Pöljän meijerin arkisto ei ole säilynyt. Koska meijeri liittyi vuonna 1915 Pohjois-Savon meijeriliittoon, meijeristä on säilynyt jonkin verran tilastotietoa Suomen meijerilehdessä.[15] Seuraavassa joitakin tietoja meijeristä vuodelta 1915.

Pöljän meijerissä oli vuonna 1915 osakkaita 24 ja heillä oli lehmiä 360. Kylällä oli 22 taloa, joten mukana oli myös lampuoteja/torppareita. Ainakin torppari August Korhonen Hamulan kylän puolelta oli mukana, samoin Rautiaiset Riuttaniemestä ainakin 1920-luvun vaihteessa. Jäsenistön ytimen muodostivat Pöljänjärven ympäristön talot, joista oli kätevää kuljettaa kerma/maito meijerille. Meijeri oli rakennettu Lassilan talon viereen, Kuopio-Iisalmi tien varteen.

Pöljän meijeri oli pienin Pohjois-Savon osuusmeijereistä. Kermaa/maitoa meijeri käsitteli 61230,00 kg. Osa tilallisista toi meijeriin kermaa, osa maitoa, joka separoitiin meijerillä. Voita tuotettiin vuodessa 2708,5 kg. Kermaa kului 4,1 kg yhteen voikiloon. Yhdestä rasvakilosta saatiin 1,24 kg voita. Nettotulot vuonna 1915 olivat 284,33 mk 100 voikiloa kohti.

Meijerin käyttövoimana oli höyry, käytössä oli kaivovesi, pastöroimislaitetta ei ollut, mutta haponvalmistuslaite oli. Meijerillä oli voin säilytyshuone, jäitä kului vuodessa 75 kuutiota. Puita kului lokomobiilin pyörittämisessä 0,93 kuutiota 100 kiloon voita. Useimmiten voin laatumoitteita meijeri oli saanut voin epäpuhtaudesta, kitkeryydestä ja vetisyydestä. Nämä moitteet olivat hyvin yleisiä ja lähes kaikki meijerit niitä näyttivät saaneen.[16]

Vuonna 1915 Pöljän meijeri oli uudistusten tarpeessa. Esimerkiksi pastörointilaite alkoi olla jo kaikissa meijereissä, samoin uudenaikaisemmat kirnut. Ei ole tietoa, ehtikö Pöljän meijeri viedä suunnitellut uudistukset läpi ennen kuin 1. maailmansota katkaisi kaupan länteen. Pöljän meijerin voi kuljetettiin Hankoon ja sieltä Englantiin.

Pöljän meijerin taival päättyi ilmeisesti vuonna 1921. Meijerillä oli maksuvaikeuksia[17] eikä sen toiminnasta löydy mainintoja tuon vuoden jälkeen. Pöljän maidontuottajien oli suhteellisen kätevää lähettää maito rautateitse Kuopioon. Maitoa keräävä juna pysähtyi myös seisakkeille, joten oman meijerin lopettaminen ei ehkä vaikuttanut dramaattisesti.

Mikan Niskalan talon karjaa Pöljällä vuosisadan alussa.

 

---

[1] Otava 13.4.1905, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/674210/articles/81012878

[2] Pohjois-Savo 3.5.1905 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/683354/articles/81012879

[3] Pellervo 1.9.1907 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/929417/articles/81045052

[4] Suomen meijerilehti, 7.7.1916 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/913219/articles/81045053

[5] Hajamietteitä Pöljältä, Assistentin elämäntyö Pöljällä, http://airaroivainen.blogspot.com/2013/11/assistentin-elamantyo-poljalla.html

[6] Wirilander, 228

[7] Wirilander, Savon historia IV, 227-228

[8] Savo 9.5.1889 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/449336/articles/80631025

[9] Savo-Karjala 14.6.1897 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/565379/articles/81012886

[10] Pohjois-Savo 25.10.1905 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/683426/articles/81012880

[11] Otava 29.3.1906, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/674351/articles/81012881

[12] Pohjois-Savo 18.12.1907 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/683744/articles/81012882

[13] Savo ja sen kansa, 376

[14] Savon Sanomat 29.12.1915 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1291715/articles/81012869

[15] Suomen meijerilehti 30.3.1917 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/913253/articles/81045055

[16] sama

[17] Suomen Virallinen Lehti 4.7.1921 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1469285/articles/81065871