Aaro Miettisen perunkirjoitus Pöljällä 1820-luvulla

 

Riikintaaleri, Kustaa III, 1790.
Museovirasto

Tilallinen Aaro Miettinen (1778-1820) kuoli hivutustautiin eli ilmeisesti keuhkotautiin 2.11.1820. Hän oli syntynyt Pöljällä 1778. Hänen isänsä oli Juho Pertunpoika Miettinen (1745-1780), Pöljä 2 kantatilan toinen isäntä. Juho oli naimisissa Susanna Toivasen (s.1747) kanssa. Perheeseen syntyivät lapset Maria (1771), Elisabeth (1774), Joseph (1776), Aaro (1778) ja Johan (1780).[1]

Niin Juho Pertunpoika kuin Aarokin kuolivat varsin nuorina, Juho Pertunpojan kuolinsyynä oli näivetystauti. Mahdollisesti perheessä sairastettiin keuhkotautia sukupolvelta toiselle.

Miettiset isännöivät tilaa Pöljä 2. Se kuului Pöljän pohjoiseen jakokuntaan, jonka isojakotoimitus alkoi 1785 ja päätöspöytäkirja päivättiin vuonna 1804.[2] Jakokuntaan kuului yhteensä 1318 ha (2690 tynnyrinalaa). Jakokunnan maista kuului Miettisten omistukseen 430 ha. Tästä kokonaisuudesta kuului Lauri Pertunpoika Miettisen jälkeläisille lähes puolet.

Suuretkaan maaomaisuudet eivät niin kovin suuriksi osoittautuneet, kun niitä jaettiin pojille perinnöiksi. Aaro Miettinen oli isännöinyt veljensä Johanin kanssa tätä ¼ tilaosaa kantatilasta, isojakokartassa talon tunnus oli A, Ad. Talo sijaitsi Pöljän joen ja järven rantamilla. Sen maita oli Reponiemellä, Mikanjoella ja Kärängän korvessa- Lisäksi talolla oli Saviniemen (Savonniemen?) torppa.[3]

Pöljällä isojaosta alkanut maatalouden murros näkyi siinä, että osalle tilanomistajista kävi ylivoimaiseksi pitää hallussaan isojaossa saatuja maaomaisuuksia. Ainakin Miettisten ja Kejosten osalta voi sanoa näin. Syitä oli monia Suomen sodasta 1808-1809, taudeista ja verotaakasta lähtien. Yhtä selittävää tekijää ei varmasti ole, mutta Aaro Miettisen sukukunnan kohdalla tekisi mieli sanoa keuhkotaudin heikentäneen perheen elinvoimaa merkittävästi. Talon voima oli terveessä työvoimassa, Miettisten isännät kuolivat noin 40-vuotiaana. Aaro Miettisen veli Johankin kuoli kuumeeseen 1818.[4]

Aaro Miettinen oli naimisissa Loviisa Juhontytär Miettisen (s.1772) kanssa. Loviisa oli kotoisin Iisalmen pitäjän Naarvanlahdesta. Joissakin lähteissä heillä mainitaan olleen neljä lasta, mutta löysin lastenkirjoista vain Maria Lovisan (s. 1806, k.1808) ja Josephin (1809-1871).[5]

Perunkirjaa[6] olivat kirjoittamassa kruununvouti Jacob Johan Malmberg sekä uskottuina miehinä Aaro Väänänen ja Pekka Toivanen. Perunkirja antaa varsin tarkan kuvan vainajan taloudellisesta tilanteesta kuoleman hetkellä. Lesken tuli valalla vahvistaa, että kaikki omaisuus on tuotu perunkirjoituksessa esille.

Venäjän keisari Pietari II. Hopearupla 1728.

Perunkirjan tarkastelun tekee kiinnostavaksi se, että Kuopion alueella oli vielä 1800-luvun alkupuolella käytössä Ruotsin valtion rahaa, hopeinen riikintaaleri ja setelirahana pankkoriksi ja Ruotsin valtionvelkakonttorin velkakirja – tai valtionvelkariksejä. Päävaluutta oli periaatteessa rupla, jota käytettiin pääasiassa setelirahana eli pankkoruplana. Lisäksi liikkeellä oli pieniarvoisia kuparikopeekoita.[7]

Eri valuuttojen vaihtosuhteet vaihtelivat ja varmasti vaikeuttivat perunkirjoituksia. Aaro Miettisen perukirjassa käytettiin arvon mittana hopearuplaa, kopeekkoja, pankkoriksiä ja valtionvelkariksejä. Monimutkaisuudestaan huolimatta väestö oli varsin tottunut monivaluuttajärjestelmään, joten se sekavuudestaan huolimatta lienee toiminut kohtuullisesti.[8] Perukirjan laatimiseen tarvittiin kuitenkin rahan vaihtoarvot tunteva asiantuntija, kuten tässä tapauksessa kruununvouti Malmberg.

Aaron maatila ja rakennukset arvioitiin 1000 hopearuplan arvoiseksi. Peltoa oli 10 tynnyrinalaa (5 ha), niittyjä 60 kesäkuorman verran, puuta omiksi tarpeiksi metsistä. Lisäksi erikseen mainittiin, että kalavedet olivat huonot. Se tarkoittaa Pöljänjärveä. Taloon kuului, kuten jo edellä mainittiin yksi torppa.

Irtaimen tavaran arvo oli varsin vaatimaton. Kun yksi hopeaesine, eläimet, taloustavarat, vaatteet ja saatavat laskettiin yhteen, niin omaisuuden arvo oli 1175 ruplaa 62 kopeekkaa. Saatavia oli Pekka Ruotsalaiselta Pajujärveltä kaksi ruplaa ja Pekka Vartiaiselta Toivalasta samoin 2 ruplaa. Pekalle Aaro oli lainannut kaksi kappaa ruista.

Arvokkain omaisuus oli navetassa ja tallissa. Talossa oli ruuna ja vanha tamma, neljä lypsävää lehmää, porsas, kaksi sikaa ja kolme lammasta, arvoltaan 66 ruplaa. Aitassa oli talven varalle säilöttynä 10 tynnyriä ruista, 5 tynnyriä ohraa, yksi leiviskä suolakalaa ja 3 leiviskää suolalihaa. Yksi leiviskä oli 8,5 kg. Ruokatavaran arvoksi tuli 56 hopearuplaa.

Olipa kalavedet huonot tai hyvät, aina yritettiin kalastaa. Aaro Miettiselläkin oli vene, verkko, nuotta ja rysä. Kulkupelinä työreki ja parempi reki ja kuomuton kärry. Sitten on lueteltu tavallisia työvälineitä (kirves, aura, höylä), puisia säilytys- ja lypsyastioita, kirnu, kapan mitta.

Aaro Miettisellä oli vaatekaapissa sarkainen lyhytviittainen takki, villaliivi, housut, lammasturkki, huopahattu, talvimyssy, kaulaliina, pieksusaappaat, villasukat ja nuttu.

Vielä on mainittava pieni hopeaesine (5 ruplaa) ja viinapannu hattuineen ja piippuineen (5 ruplaa). Kylälle poikkeuksellista harrastusta lukemiseen osoitti, että Aaro Miettisen jäämistöstä löytyi Raamattu, Wegeliuksen postilla ja virsikirja. Kirjat arvotettiin viiden ruplan arvoisiksi. Wegeliuksen postilla oli ilmestynyt 1740-luvulla ja se levisi laajalti Savossakin. Herännäisjohtaja Paavo Ruotsalaisen sanotaan pitäneen Wegeliuksen teosta suuressa arvossa.[9]

Wegelius Pyhä evankeliumillinen valkeus.
I osa 1747.

Pesästä tuli maksaa köyhäinhoitomaksua 1,47 ruplaa, uskotuille miehille 11,75 ja kruununvoudille 35 ruplaa. Tämän lisäksi Aaro Miettisellä oli velkoja talollinen Antti Rissaselle, talollinen Antti Toivaselle, torppari Aatu Ruuskaselle, renki Josef Ruuskaselle, talollinen Pekka Toivaselle, renki Johan Toivaselle ja talollinen Johan Julkuselle. Pesästä oli maksettava vielä Aaron siskolle Maria Miettiselle sisarosuutta ja kuolleen Juhan veljen leskelle. Kaiken kaikkiaan maksettavaa kertyi 354,70 hopearuplaa. Melkein kaikki velat olivat syntyneet vuosina 1818-1820. Oliko Aaron kunto heikentynyt niin paljon, ettei tilan hoidosta tullut mitään? Samaan aikaan kuoli myös veli Johan.

Aaron ja Loviisan poika Joseph jäi setänsä Juhon perikunnan kanssa pitämään taloa Pöljällä vuoteen 1832 saakka, jolloin hän muutti kotivävyksi Lapinlahden Onkivedelle.[10]

Perukirjaa tutkimalla selvisi, ettei Pöljänjärveä pidetty kummoisenakaan kalavetenä, samoin tuli selväksi terveen työvoiman merkitys talonpidossa 1800-luvulla. Hyväkään talouden pohja ei pidä, jos talon väki sairastelee ja kuolee nuorena.

---

[1]Kuopio maaseurakunta lastenkirja 1769-1785 (TK1640 II A:6) Sivu 545 Pöljä; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=13227&pnum=284

[2] Isojaon kartta ja asiakirjat, Pöljän pohjoinen jakokunta https://astia.narc.fi/uusiastia/digitarkastelu.html?id=2535053474

[3] sama

[4] Kuopio maaseurakunta kuolleet 1803-1838 (AP I Fa:6) Sivu 114; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=47059&pnum=116

[5] Miettisten sukukirja II, Kuopio maaseurakunta lastenkirja 1804-1813 (AP_II I Ab:8) Sivu 451-452 Pöljä; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=46841&pnum=96

[6] Pien-Savon ylinen tk perukirjoja 1801-1820 (ES3565-3566 Kuopio 71) Sivu 821; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=15876&pnum=864 / Viitattu 25.12.2024

[7] Turunen & Voutilainen, Perinteen voitto vai keisarikunnan epäonnistuminen? Suomen rahaolot Venäjän kauden ensimmäisinä vuosikymmeninä, teoksessa Einonen & Voutilainen, Suomen sodan jälkeen, s. 182-183

[8] sama, 184-185

[9] https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-johan_18.html

[10] Miettisten sukukirja II, s. 400

Onkiveden murhenäytelmä syksyllä 1811 – tapaturma vai ryöstömurha?

 

Carl Theodor Staaff, Taflor till Fänrik Ståls sägner.

Pohjois-Savo ja koko Suomi palautui hiljalleen normaaliin elämään Suomen sodan (1808-09) tuhoista. Iisalmen pitäjässä Mikkajärvellä isäntä Sakari Roivainen oli onnistunut säästämään 72 riikintaalaria, joilla hän ensin oli maksanut 50 riiikintaalaria velkojaan Mikko Toivaselle. 10.11.1811 hän oli lähdössä Onkiveden kylälle Olli Ruotsalaisen luokse hevosen ostoon.

Lumi oli jo maassa ja jäät kantoivat järvillä. Sakarin vaimo Liisa Roivainen jäi kotiin, kun Sakari hyppäsi aamuvarhaisella naapurin rekeen. Ensin mentiin Maaningan kirkolle. Siellä Sakarilla lienee ollut asioita hoidettavanaan, koskapa hän ei mennyt suoraan hevoskaupoille.

Maaningalta Sakari Roivainen lähti jalan kohti Viantaa, mutta sai sitten rekikyytiä ensin Olli Hujaselta ja sitten renki Olli Pykäläiseltä. Kun Roivainen jäi pois Pykäläisen kyydistä, hän kertoi menevänsä Aatu Väätäisen taloon Onkivesi 1 ja sieltä Olli Ruotsalaisen luokse Onkivesi 3. Väätäisen talo sijaitsi Käänninnemessä ja Ruotsalaisen talo oli nykyistä Tölvän kylää. Roivainen oli puhunut hevoskaupoistaan Olli Pykäläiselle, rahaa oli kuulemma ihan hyvään hevoseen. Rahoja Pykäläinen ei ollut nähnyt.

Hujasen ja Pykäläisen mukaan Roivainen oli terve ja hyvässä kunnossa, kun hän jäi pois heidän kyydeistään. Adam Väätäiseltä Roivainen lähti kävellen jäätä pitkin Onkiveden kylälle järven toiselle puolelle. Väätäisen taloon jäi isäntä ja hänen vaimonsa Katariina Hiltunen, Simo Simonpoika Ruotsalainen sekä Lumijoen kappeliseurakunnasta, Siikajoen pitäjästä talossa majaileva kerjäläinen, jonka nimeä ei mainittu. Lisäksi oli muuta Väätäisen talonväkeä. Talonväki oli nähnyt ikkunasta Roivaisen lähtevän talosta yksin rantaan päin.

Seuraavana päivän aamu, kun sotilas Anders Alm tuli Olof Ruotsalaisen talosta Väätäiselle, hän oli huomannut runsaasti verijälkiä jäällä. Hän kertoi oikeudessa luulleensa jälkien olevan peräisin hevosturmasta, josta oli kuullut. Iltapäivällä palatessaan hän ryhtyi kuitenkin tutkimaan jälkiä tarkemmin. Alm löysi miehen ruumiin rannalta. Tämän jälkeen Väätäinen tuli kahden tyttärensä kanssa paikalle, Kaarina ja Kristiina olivat rannalla todistamassa ruumiin löytämistä. Ruumis oli kevyesti lumen peitossa. Hänen päähänsä oli kohdistunut kova isku, verta oli vuotanut runsaasti.

Sakari Roivainen oli kuollut varsin pian Väätäisen talosta lähdettyään. Turma oli sattunut järven jäällä, josta hän oli onnistunut raahautumaan rannalle. Hänet löydettiin seuraavana aamuna. 

Gustaf Aminoff, Savon ja Karjalan kuvernööri
vuosina 1810-1827.

Vainaja vietiin 1.12.1811 Maaningan kirkolle haudattavaksi. Kuopion maaseurakunnan kirkkoherra Arvid Vallgren kieltäytyi siunaamasta vainajaa ennen kuin asiasta on pantu toimeen tutkinta. Savon ja Karjalan kuvernööri Gustaf Aminoff määräsi piirilääkäri Axel Fredrik Laurellin tekemään kuolemansyyntutkinnan.

Piirilääkärin ruumiinavauspöytäkirja on päivätty 9.1.1812. Siinä hän yksiselitteisesti toteaa Sakari Roivaisen kuolleen voimakkaaseen päähän kohdistuneeseen iskuun ja verenvuotoon. Mitä vakavampia sairauksia vainajalla ei ollut.

Roivaisen asiaa käsiteltiin Iisalmen pitäjän käräjäoikeudessa tammikuussa 1812.  Iisalmen nimismies Anders Bogislaus Vinter kuulusteli edellä mainittuja kyläläisiä. Lisäksi kuulusteltiin myös Påhl Njöidia ja Risto Puurusta. Verijälkiä oli ollut noin 70 kyynärän päässä jäällä (noin 35 metriä). Useampi todistaja korosti, etteivät he olleet nähneet rahaa Roivaisella. Tyttäret todistivat, että kaikki Väätäisen kotiväki oli jäänyt sijoilleen, kun Roivainen lähti jatkamaan matkaansa.

Näiden lisäksi kuulusteltiin vielä Adam Väätäisen anoppia Saara Martikaista.

Käräjäoikeus tuli siihen tulokseen, ettei mikään viittaa siihen, että Sakari Roivainen oli joutunut väkivallan kohteeksi, vaan hän on kaatunut ja epäonnekkaasti lyönyt päänsä.

Oikeusjuttu jättää lukijalleen useampiakin kysymyksiä avoimeksi. Vaikuttaa siltä, ettei yksikään viranomainen käynyt turmapaikalla. Missä Roivaisen rahat olivat? Oliko mahdollista, että Roivainen ja talonmiehet olisivat nauttineet viinaa? Se voisi selittää jo varsin iäkkään Roivaisen kompuroinnin. Viinasta ei vaan sopinut oikeudessa puhua, koska silloin olisi voinut joutua sakotetuksi. Viinaahan sai juoda, mutta ei juopua.

Jaana Luttinen tutkinut perusteellisesti Iisalmen pitäjän oloja Suomen sodan aikaan ja sodasta toipumista. Sota oli järkyttänyt yhteisöjen turvallisuutta, taloutta ja laillisuutta syvästi. Alueella syksyllä 1808 majoittuneet venäläiset joukot tyhjensivät talojen ruoka- ja rehuvarastot, tuhosivat omaisuutta, varastivat vaatteita, tarvekaluja ja tallasivat peltoja. Lisäksi sotilaiden mukana tulivat vielä kulkutaudit, jotka nostivat kuolleisuuden hyvin korkeaksi.

Voi kysyä, että oliko 20 riikintaalaria riittävä syy kalauttaa tuttu naapurikylän mies hengiltä? Vai kaatuiko Roivainen ja häneltä otettiin raha vasta sen jälkeen? Kun lehmä maksoi 12 riikintaalaria, niin ryöstettävä summa vaikuttaa aika pieneltä. Tosin Sakari oli puhunut useammalle henkilölle olevansa menossa ostamaan hyvää hevosta. Sellainen saattoi maksaa 40 riikintaalaria. Kukaan Onkivedellä ei tiennyt, paljonko Roivaisella oli rahaa. Kun sodasta toipuminen oli vielä ihan kesken, saattoi kaikki raha houkutella.

Luetettavinta lienee kuitenkin lähteä siitä, että paikalliset puhuivat valan velvoittamana totta ja Sakari Roivaisella oli vain tavattoman huono onni. Hänen vaimonsa ei tiennyt Sakarin rahojen kohtaloa eikä osannut rahoja oikeudessa kaivata. Tuon ajan taloissa isännät pitivät huolen raha-asioista.

Leski Liisa Roivainen jäi yksin pienen pojan kanssa. Liisa meni myöhemmin naimisiin Knuut Vainikaisen kanssa ja jatkoi tilallisen puolisona elämäänsä Mikkajärvellä. Heille syntyi ainakin lapset Wilhelmiina (1816) ja poika Benjamin (1821).

Sakari Roivainen oli Juho Laurinpoika Roivaisen ja Riitta Kuosmasen poika. Sakari oli Lauri Juhonpoika Roivaisen (1753-1833) veli ja siten aika läheistä sukua kirjoittajalle.

Lähteet

Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat. Talvikäräjät 16.1.1812, pykälä 147, sivu 77. https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/851191/pages/80

Maaninka kuolleet 1807-1842, AP I F:2

Maaninka rippikirja 1809-1820, AP I Aa:5

Maaninka syntyneet 1799-1821 AP I C:2

Jaana Luttinen, ”Mitä mielestä tuntui, ei arvaa kukkaan.” Sodan kuormittavuus ja kriisinkestävyys Iisalmen pitäjän kotitalouksissa 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/65915

Kaisa Kyläkoski, Sukututkijan loppuvuosi -blogi, https://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2015/08/kuvia-suomen-sodasta-ja-tekstia.html

 

 

 

 

 

Vapaussodan muistomerkki

Minulla on ollut periaatteena tässä blogissa, että pysyttelen hyvin tiiviisti Pöljällä ja pöljäläisten ihmisten elämänpiirissä. Pääsääntöisesti tarinoiden lähdeainestokin on löytynyt tästä kotikylältä. Valokuvat, kirjeet, päiväkirjat ja yhdistysten arkistot sekä asiakirjat (kauppakirjat, torpankontrahdit, perinnönjako, todistukset jne.). Siilinjärven kirkonkylällä käydessäni huomiotani kiinnitti vapaussodan muistomerkki.

Nämä miehet ovat kuolleet ja haudattu vuosina 1918-1919. Siilinjärven kirkko, jonka kupeella vainajat lepäävät on kuitenkin rakennettu vasta 1922-23. Hautapaikka ei oikein voi olla alkuperäinen, sillä Siilinjärven vanha hautausmaa, Viinamäki on toisaalla. Tottakai olin usein muistomerkkia aieminkin katsellut, mutta heräsi kysymyksiä. Keitä nämä ihmiset olivat? Milloin ja kenen toimesta muistomerkki on pystytetty?

Siilinjärven kirkko 1920-luvulla.

Haudassa lepää neljä vapaussodassa ja kaksi sodan jälkeen Itä-Karjalan heimosotaretkillä kaatunutta vainajaa. He ovat syntyneet Kuopiossa, Kuopion maalaiskunnassa, Maaningalla, yhden kotipaikka on Kurkijoki. Kaatuneiden sekalainen tausta herättää kummastusta,

Villiam Räisänen oli kansakoulunopettaja Kurkijoelta, Karjalasta. Hän oli valmistunut Kajaanin seminaarista 1914. Samana vuonna hän aloitti työt Kurkijoella Lapinlahden kansakoulun opettajana. Räisänen kaatui 27-vuotiaana joukkueen päällikkönä Muolaan Punnuksen taistelussa.

Heikki (Hilarius) Pietikäinen oli syntyisin Kuopiosta. Hän kohtalonsa oli joutua surullisenkuuluisalle
Hillosensalmen ja Paljanlahden retkelle, jossa hän kaatui. Taistelusta enemmän Aatu Väänäsen muistelossa. Aaro Miettinen oli lampuodin poika Kuopion maalaiskunnasta ja Otto Niiranen Maaningalta.

Maaningalle vapaussodan muistomerkki laitettiin syksyllä 1920. Silloin juhlassa erikseen mainittiin, että Niiranen on haudattu Siilinjärvelle. Nestori Miettinen ja Aapeli Ruotsalainen ovat kaatuneet heimoretkillä. Ruotsalaisesta löytyy maininta sotasurmatietokannasta. Sen mukaan on kaatunut Viteleen Tuuloksessa 6.6. eikä hautakiven 7.6.1919 pitäisi paikkaansa. Hän oli kotoisin Kuopion maalaiskunnasta. Nestor Miettinen jää arvoitukseksi. Hautausmaan arkistosta miesten hautaamisesta v. 1918 ja 1919 ei löytynyt merkintää.

Pöljäläinen Anna Ollikainen piti päiväkirjaa vuosina 1920-23. Heinäkuussa 1920 hän kertoo päiväkirjassaan, että "Siilinjärven sankaripatsaan paljastusjuhlassa kävimme Sylvi, Maria ja minä jalkaisin, äiti, Pete, Aada Lilja ja Kukkolan Aino olivat hevosella." Nyt olikin sitten helppo etsiä paikallisten sanomalehtien uutiset aiheesta. Savo ja Savon Sanomat kirjoittivatkin juhlasta. Juhlaa myös mainostettiin. Kesällä 1920 näitä muistopatsaita paljastettiin ainakin Kuopiossa, Siilinjärvellä, Muuruvedellä ja Maaningalla. Patsaan sijainnin arvoitus ratkesi helposti. Alunperin vapaussodan muistopatsas pystytettiin siis Viinamäen hautausmaalle eikä nykyiselle paikalleen.

Seppelten lasku vapausssodan muistomerkilla 1940-luvulla. Muistomerkki sijaitsi
 nykyisen hautausmaan keskusaukiolla. Kuva Nina Kotanen.

Juhlapäivän aamu aukeni sateisena ja koleana Siilinjärvellä, mutta iltapäivää kohti sää selkeni sen verran, että paha ilma ei lehtijuttujen mukaan juhlaa haitannut. Patsaan on hankkinut Siilinjärven suojeluskunta, joka on perustettu 1919. Juhlallisuudet alkoivat muistomerkin paljastustilaisuudella, jossa musiikista huolehtivat Pohjois-Savon rykmentin soittokunta ja  Siilinjärven sekakuoro. Soittokuntaa johti kapellimestari Ripatti ja sekakuoroa  opettaja Albanus Sonninen. Kun patsas paljastettiin, soi taustalla Savolaisten laulu.

Kuopion läänin maaherra Ignatius puhui ja lopuksi laulettiin Maamme. Tämän jälkeen maaherra keskusteli kaatuneiden omaisten kanssa. Juhla jatkui Seuralassa, Siilinjärven edistysseurojen talolla. Kuopion suojeluskuntapiirin päällikkö jääkärimajuri Paavo Talvela otti suojeluskunnan "paraadin" vastaan Seuralan kentällä.

Edistysseurojentalo, myöhemmin Suojeluskuntatalo ja Manttaalikunnan talo
Siilinjärvellä.

Samassa yhteydessä rouva Sonninen luovutti lottien valmistaman Siilinjärven suojeluskunnan lipun Talvelalle, joka sitten juhlallisesti antoi sen Siilinjärven suojeluskunnalle sanoen, että "lippu on sotajoukon sielu, sympooli. Lippu voi taistojen tuiskuissa ja lyijyn sateissa mustua, mutta sen kunnia ei saa mustua." Pohjois-Savon rykmentin pastori Kauppinen siunasi lipun tarkoitukseensa. Tilaisuudessa jaettiin myös vapaussotaan osaa ottaneille muistomitalit.

Siilinjärven suojeluskunnan lippu.

Illalla seurantalolla oli vielä juhla, jossa mm. maanviljelijä Janne Savolainen ja opettaja Sonninen puhuivat. Yleisömäärää ei muutoin ole uutisissa kerrottu, mutta Savo sanoi juhlilla olleen yleisöä erittäin paljon. Samana päivänä Muuruvedellä oli Savon mukaan  1500 juhlavierasta samantyyppisessä juhlassa. Kun juhla oli alkanut jo iltapäivällä klo 3, niin tanssimaan väki pääsi aikaisintaan klo 9 illalla.

Viinamäessä muistomerkki oli vuoteen 1946, jolloin vainajat ja muistomerkki siirrettiin seurakunnan aloitteesa kirkon viereen, Jos vapaussodan muistomerkki oli varsin vaatimaton ja sankaritkin kerätty naapuripitäjistä, niin talvi- ja jatkosodan muistolehtoon siunattiin sitten sitäkin useampi Siilinjärven mies.

Siilinjärven kirkko ja sankarihaudat. Kuva on otettu vapaussodan
muistomerkiltä kohti kirkkoa.

Lähteet: Savo, Savon Sanomat 1920, Anna Ollikaisen päiväkirja, Boström, Sankarien muisto, 1927. Siilinjärvi. Puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja kuvin. Koonneet Riitta ja Jukka Kasurinen, 1975. Viinamäen hautausmaan arkisto, Siilinjärven seurakuunan kirkkovaltuuston pöytäkirjat 1924-34. Siilinjärven seurakunnan vaiheita, Inkeri Risssasen koonti seurakunnan arkistosta. Suomen sotasurmat- tietokanta, Lippupiirustukset, digitaalinen arkisto