Lehmiä ja ihmisiä - eläinrääkkäyksestä järkiperäiseen karjatalouteen

Haapaharjun navetta 1928. Kuva Ahti Rytkönen.
Museovirasto.

Pöljän kylällä on varmuudella asuttu vakituisesti jo 1500-luvulla. Ihmisten mukana tulivat elontaistoa käymään myös kotieläimet. Tarkastelen tässä lähinnä lehmien hoitoa ja merkitystä perinteisen maatalouden aikana.

Wirilanderin mukaan karjanhoito oli savolaisen maatalouden aristavin kohta, sillä karja oli oikeastaan olemassa vain lannantuotannon vuoksi. Karjan hoito pysyi pitkään heikolla tasolla. ”Rehun niukkuus oli eritoten kevättalvella ja keväällä aivan yleinen ja kiristyi heinäkatojen aikana suoranaiseksi puutteeksikin. Karja talviruokinta oli oikeastaan eläinrääkkäystä.”[1]

Jos lehmät pystyivät kävelemään keväällä ulos navetasta, niin asiat olivat vielä jotakuinkin hyvin. Varsin tavallista oli, että nälkiintyneet eläimet eivät enää keväisin pysyneet jaloillaan, vaan ne oli kantamalla vietävä kuloheinää kaluamaan.[2] Samoin Soininen toteaa, että lannan määrä oli karjan pidossa pääasia ja sen vuoksi karjan laatua ei ymmärretty arvostaa.[3]

Kun lanta oli karjan tärkein tuote, niin navetat olivat pitkään ns. sekasontanavetoita. Niissä lehmät olivat irti ja lanta kuivikkeineen porkkaantui talven aikana lehmien alla suoraan pellolle vietäväksi. Ahtaat, matalat ja usein ikkunattomat navetat olivat lehmien talvihelvetti. Lehmät olivat yltä päältä liassa ja nälkiintyneitä. Luontinavetassa sonta luotiin päivittäin lantalaan. Jälkimmäinen malli oli lehmien puhtauden kannalta paljon parempi. Näissä navetoissa (parsinavetta) lehmät olivat myös kiinni ja niiden yksilöllinen ruokinta oli mahdollista.[4]

Karjan hyvä hoito ymmärrettiin vielä 1840-luvullakin enemmänkin lannan kuin maidon kautta. Lukemisia maamiehille varoitti liian suurista karjoista, joita ei sitten jakseta kunnolla ruokkia. Lannasta ei tule silloin voimallista.[5]

Jokakeväinen karjan ruuanpuute ymmärrettiin ainakin jossain määrin jo 1870-luvulla eläinrääkkäykseksi.[6] Ymmärrys eläinten huonosta kohtelusta oli alkanut nousta Suomessakin esiin 1800-luvun puolivälin jälkeen. Ensin kiinnitettiin huomiota mm. kaupunkien hevosajurien toimintaan. Suomessa ei käytetty hevosen lihaa ravintona, mikä johti siihen, että eläimet ajettiin ns. loppuun.[7] Toinen eläinten ystäviä huolestuttava seikka olivat erilaiset eläinnäyttelyt, joissa eksoottisia eläimiä kuljetettiin pienissä laatikoissa kesät talvet toreilla ja turuilla töllisteltävinä. Eläimet kärsivät oloistaan tavattomasti.[8]

Maaseudulla saatettiin olla ikään kuin ”sokeita ilmeisimmälle”, rehun puute oli ollut vallitseva olotila karjanhoidon alkuajoista lähtien. Siihen oli totuttu ja turruttu.

Kaupunkilaiset huvimatkailijatkin näkivät karjanhoidon ja lehmien tilan kesäretkillään valoisimmillaan. Varsinkin täällä Savossa kesälaitumet olivat varsin hyviä pitkään jatkuneen kaskeamisen seurauksena, oli mehevää heinää ahoilla ja rantaniityillä. Yleensä kaikki maito ja voi tuotettiin kesäkuukausina. Silloin lehmät olivat hyvin ruokittuja ja puhtaita. ”Omituisen runollisen ja viihdyttävän vaikutuksen tunnen katsellessani lypsyä pihamaalla kesäiseen aikaan. Aamusella vallitsee silloin vielä verrattain hiljainen tyyneys sekä raittiissa luonnossa, että talonväen toimissa ja päivän tehtävät ovat vasta kuin kapaloistaan aukeavina aikeina, joiden toteutumista vakavina odotellaan.”[9]

Lypsyllä.
Kyläkirjaston Kuvalehti 1.6.1901.

Vasta ns. järkiperäinen karjatalous muutti eläinten ruokintaa ja varmasti hyvinvointiakin. Maidon ja erityisesti vointuotanto alkoivat kehittyä 1800-luvun lopulla viljanviljelyn rinnalle merkittäväksi tuotantosuunnaksi. Pöljällekin perustettiin osuusmeijeri vuonna 1905.[10] Kolme vuotta myöhemmin kylälle perustettiin karjantarkastusyhdistys.[11] Samalla kylän elämään liittyi uusi ammattilainen, kun yhdistys palkkasi tarkastustoimintaan koulutetun karjakon. Ensimmäiseksi tarkastuskarjakoksi tai assistentiksi, kuten tehtävää  myöhemmin kylällä nimitettiin Anni Rissanen Kuopiosta.[12] 1920-luvulla toimessa työskenteli ainakin Alma Upero. Erityisesti kylällä muistetaan Anna Saastamoisen pitkä työura assistenttina (1941-1971).[13]

Harjun tilan härkä ja isäntä Nestori Halonen.
Kuva Nestor Halosen kotiarkisto.

Halosten Harjun tilalta on säilynyt Tarkastustuloksien kirja vuodelta 1915. Kirja on vaikuttava osoitus siitä, kuinka huolellisesti karjankasvattajat koettivat mittailla annetun rehun määriä ja seurata tuotantoa.

Karja sai ”kylvyheinää”, luonnonheinää, kauran ja rukiin olkia, turnipsia, kuivattua väkirehua  ja kaurajauhoja.[14] Oljista ja jauhoista oli Savossa tapana tehdä lämpimän veden kera haude rehuksi. Tilalla oli 40 lehmää. Kyseessä oli ehdottomasti Pöljän napatalo, mutta siltikin vain kolmen lehmän vuosituotanto ylitti 2000 kg. Kokonaistuotanto oli 47798 kg.

Jalostustyö oli vasta alussa. Pöljällä karjanjalostusta kiritti oman kylän karjatalousmies Tatu Nissinen, jonka suuri elämäntyö ja missio oli suomenkarjan jalostuksen edistäminen. Vuosisadan vaihteessa Pöljän karja oli 100 % suomenkarjaa, vieläpä kuvien perusteella enimmäkseen itäsuomenkarjaa.

Harjun tilan (sittemmin Ilkka) tarkastuskirjassa 1927 on lypsyssä 17 lehmää, mutta vuosituotanto ylsi lähes samaan kuin kymmenisen vuotta aikaisemmin. Puolet pienempi karja tuotti maitoa 40908 kg vuodessa. Nyt karjan parhaat lehmät Muisto, Omena ja Tellu lypsivät kukin reippaasti yli 3000 kg vuodessa.

Savonniemen karjaa Suomalaisen tilalla Pöljällä 1925. Väliaikaisista
tiloista huolimatta lehmät ovat puhtaita ja navettaan tulee valoa.
Kuva Päivi Miettinen

1920-luvulla Pöljän parhaaksi karjaksi Nissinen arvioi Pirttilahden tilan karjan, jota tuolloin isännöi Janne Korhonen. Siellä karjan keskituotanto oli vuonna 1926 3585 kg.(Nissinen, Itäsuomalaisia karjoja, 1927)

Nykyisin suomalaisten lehmien keskituotanto vuodessa on 9140 kg. (Luonnonvarakeskus)

Anneli Pietarinen juottaa vasikkaa Pöljänjärven rannalla. Aikaan ennen suurtiloja lehmien hoito 
oli varsin yksilöllistä ja laidunaika pitkä.
Kuva Reponiemen talon arkisto.

---

[1] Wirilander, Savo kaskisavujen aikana, Savon historia

[2] Soininen, Vanha maataloutemme: maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden

  loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle, 225

[3] sama, 220

[4] Bläuer, Voita, villaa ja vetoeläimiä. Karjan ja karjanhoidon varhainen historia Suomessa, 102

[5] Lukemisia maamiehille 1.1.1849 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/942219/articles/80375879

[6] Savonlinna 13.10.1877 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/451787/articles/80936866

[7] Uusi Suometar 19.3. 1877 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/426596/articles/80936865

[8] Luonnon Ystävä 1.3.1898 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/919734/articles/81287929

[9] Kyläkirjaston kuvalehti 1.9.1901 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/870396/articles/80152887

[10] Pöljän osuusmeijeri 1905-1921, http://airaroivainen.blogspot.com/2021/08/poljan-osuusmeijeri-1905-1921.html

[11] Otava 13.10.1909 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/727210/articles/80934891

[12] Savo 17.12.1910 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/687614/articles/81012875

[13] Assistentin elämäntyö Pöljällä http://airaroivainen.blogspot.com/2013/11/assistentin-elamantyo-poljalla.html

[14] Harjun tilan Tarkastustulosten kirja 1915, Nestor Halosen kotiarkisto.

 

Assistentin elämäntyö Pöljällä

Mikan Niskala vuosisadan alussa. Suomenkarjaa laitumella.
Yksi lehmä tuotti noin 1000 kg maitoa vuodessa 1900-luvun alussa.

Suomen karjatalouden historiaan liittyy keskeisesti Karjantarkkailuyhdistysten työ. Jo 1800-luvun loppupuolella oli Suomessa aloitettu määrätietoinen karjatalouden kehittäminen. Viimeistään nälkävuodet 1860-luvulla näyttivät karusti, kuinka haavoittuvainen Suomen elintarviketuotanto oli. Pöljälläkin kehitysinto näkyi. 

Kunniakirja Viipurin maanvilelyskokouksesta 1887.

Vuosisadan vaihteessa maito kirnuttiin kotona ja siitä tehtiin voita. Harjun tilalla on säilynyt kunniakirjat Viipurin ja Savonlinnan meijerinäyttelyistä 1880-luvulta. Siellä pöljäläinen kotona kirnuttu voi palkittiin. Rautatie edisti voikauppaa Kuopioon ja vietiinpä Pöljältä voita Lontooseen saakka 1910-luvulla. Kylällä toimi ainakin vuodesta 1914 meijeri, joissakin lähteissä mainitaan vuosi 1910.

Kylän karjat olivat 1940-luvulla pelkästään suomenkarjaa, Itä-Suomen kyyttöjä. Suomenkarjan jalostaminen ja puhtaana pitäminen oli pöljäläisen agronomi Tatu Nissisen suuri missio. Pirttilahden tilan karja Pöljältä pääsi Nissisen kirjaan Itäsuomalaisia karjoja (1927). Tilan omisti tuolloin Janne Korhonen. 

Maatalousnäyttelyt olivat suuria tapauksia. Kuva Maatalousseuran näyttelystä.
Kuopio 1921. Taustalla Puijo.

Jotta jalostaminen olisi tehokasta, täytyi tietää lehmien tuotokset ja suku. Alettiin perustaa erityisiä yhdistyksiä sitä varten. Pöljällekin perustetiin karjantarkkailuyhdistys. Harjun tilalla on säilynyt karjantarkkailupäiväkirja vuodelta 1915.

Karjanjalostus ja lehmien parempi ruokinta näkyy maidon tuotannossa. Lehmien määrä väheni, mutta maitoa saatiin enemmän. Pöljän lehmien keskimääräinen vuosituotto tarkkailukarjoissa:

1927 2131 kg 
1931 2242 kg
1942 2131 kg 
1953 2937 kg
1962 3471 kg
1981 4610 kg 
1991 5880 kg

Vuonna 1900 Pöljällä oli arvion mukaan noin 500 lehmää. Sata vuotta myöhemmin kylällä oli 269 lypsävää. Samaan aikaan vuosituotto kasvoi puolesta miljoonasta kilosta 1,8 miljoonaan kiloon!

Reponiemen nupopäitä 1950-luvulla.
Suomenkarjan lehmät ovat yleensä sarvettomia.

Pöljäläisten navetoissa oli 1940-luvulle asti pelkästään suomenkarjaa. Oheisen kuvan nupopäät ovat valkoselkäistä itäsuomenkarjaa eli kyyttöjä. Ensimmäiset ayshirelehmät tulivat Särkiniemeen 1940-luvun lopussa. Anna Saastamoisen jäädessä eläkkeelle 1973 oli  holstain-friisiläisrodun voittokulku alkanut Pöljälläkin. Nykyisin itäsuomenkarja on uhanalainen. 

Anna Saatamoinen Pöljällä 1941-1973

Pöljän Karjantarkkailuyhdistyksen pitkäaikaisin karjantarkkailija eli ”assistentti” oli Anna Saastamoinen. Hän oli syntynyt vuonna 1909 Kiuruvedellä. Hän opiskeli ensin Peltosalmella karjakoksi ja valmistui vuonna 1936 tarkkailukarjakoksi Maaningan Halolasta. Saastamoinen toimi aluksi Leppalälahden tarkkailupiirissä Maaningalla ja tuli sieltä vuonna 1941 Pöljälle.

Anna Saastamoinen Solalla 1959.
 Kuvassa myös Kari Rytkönen ja hanhi Aatu.

Kerran kuukaudessa assistentti tuli taloon. Hän mittasi lehmien maidontuotoksen ilta- ja aamulypsyllä. Jokaisen lehmän maidosta otettiin näyte, jonka assistentti tutki pikalaboratoriossaan. Lapsista jännittävintä assistentin työssä oli rasvatutkimus. 

Puulaatikossa oleva sentrifugi eli linko erotteli rasvan maidosta. Lapset saivat istua painona tärisevän laitteen kannella. Lisäksi karjantarkkailija laati ruokintasuunnitelmia ja pyrki edistämään hyviä karjanhoidon käytänteitä tiloilla. 

Anna Saastamoinen ”asui” kaksikymmentä vuotta Solalla ja viimeiset kymmenen vuotta Harjulla Otto ja Eveliina Itäkallion ullakkohuoneessa. Karjantarkkailijan työ oli varsinaista matkalaukkuelämää.  Assistentilla oli neljä vapaapäivää kuukaudessa. Muun ajan hän kulki kylällä ja yöpyi aina siinä talossa, jonka karjasta näytteet ja mitat otettiin. Kuljetuksesta huolehtivat talolliset. Assistentilla oli rasvan mittauksessa käytettäviä välineitä paljon, joten hevoskyyti vähintään oli järjestettävä.

Assistentti  Anna oli nauravainen ja ystävällinen ihminen, joka sopeutui kaikenlaisiin oloihin. Viihtymiselle oli eduksi se, että hän äänesti maalaisliittoa ja osallistui Pöljän marttojen toimintaan. Hän tiesi taatusti Pöljän kylän tilallisten asiat varsin tarkkaan, mutta ilkeämielinen juoruilu ei ollut hänen tapansa. Maalaiselämään tottuneena hän tarttui navetalla luontevasti töihinkin. Monelle emännälle Annan vierailut olivat varmasti myös mukavaa vaihtelua. Ehkä Annalla oli kylällä  myös ”terapeutin” rooli.

Lyydia Hirvonen ja Hoikin sonniosuuskunnan sonni.

Lähteet:

Räsänen, Savo ja sen kansa (2008), Nissinen, Itäsuomalaisia karjoja (1927), Uutis-Jousi 9.8. 1973, Räsänen, Pekka, Pöljän maatalouden kehitys 1900-luvulla (moniste), Raija Rytkösen ja Irma Roivaisen haastattelut, http://www.faba.fi/jalostus/lypsykarja .Kuvat Helena Heikkisen, Reino Heikkisen, Niilo Pietarisen, Raija Rytkösen ja Nestori Halosen kotiarkistot, 

Oheisissa kuvissa Jussi Ollikaisen karjaa Ollikkalan tilan peloilla kesällä 2013. Karjan huippuyksilö lypsää 16500kg maitoa vuodessa.