Kuva teoksesta Kipsivuoren juurella, Siilinjärven luonnon vaiheita. |
Helsingin
Sanomat tiesi kertoa jo vuonna 1963, että hiljaiseen Kuuslahden kylään tulee
apatiittikaivos.[1] Lohjan
Kalkkivuori Osakeyhtiö oli tehnyt kaivospiirin perustamisanomuksen kauppa- ja
teollisuusministeriölle ja uutisessa arvioitiin tämän tarkoittavan lähes
varmasti kaivoksen avaamista. Kaivoksen alue oli 250 ha, yhtiö omisti jo
tuolloin 89 ha maata Kuuslahdesta. Suunnitelulla kaivosalueella oli noin 30 tilaa.[2]
Apatiitti. Siilinjärven kaivos.Jari Väätäinen. 2003. GTK |
Jorma Hakalan vuonna 1950 tekemä malmilöydös
Kuuslahdesta oli ollut alusta asti aktiivisen kiinnostuksen kohteena.
Siilinjärvi-Juankoski rataa rakennettaessa louhittiin reittejä ja oikeastaan jo
vuodesta 1864 lähtien ”tiedossa” ollut kiinnostava kiviaines nousi näkyviin.[3]
Löydös oli Lohjan Kalkki Oy: omistuksessa vuoteen 1965, jolloin Siilinjärven
apatiittiesiintymä siirtyi Typpi Oy:n haltuun.[4]
Siilinjärvellä
tohistiin Rikkihappo Oy:n tehtaan tulosta, Kekkonenkin kävi muuraamassa
peruskiven keväällä 1968. Siilinjärven luonnon ja asutuksen kannalta paljon
suurempi asia muhi suhteellisen hiljaisuudessa taustalla. Apatiittiesiintymän
köyhyys tarkoitti sitä, että kaivoksesta tulisi avolouhos. Sen paremmin tehtaan
kuin kaivoksenkaan vaikutuksista luontoon ei juurikaan keskusteltu. Esimerkiksi
Rikkihappo Oy:n tehtaan ympäristölupa järjestyi kahdessa viikossa ja yhtiö
varoitti kunnanhallitusta valittamasta, jos ympäristön pilaantumista ilmenisi.[5]
Kuuslahteen rakennettiin
Rikkihappo Oy:n tehdas, jossa tuotettiin fosforihappoa, rikkihappoa ja monoammonfosfaattia.
Tehdas aloitti toimintansa vuonna 1969. Se osti alkuvuosina tarvitsemansa
apatiitin Neuvostoliitosta. Vuonna 1967 Rikkihappo Oy ja Typpi Oy lunastivat
yhdessä esiintymän Lohjan Kalkkitehdas Oy:ltä ja perustivat yhdessä uuden
yhtiön, jonka nimeksi tuli Apatiitti Oy.[6]
Kenttätutkimukset ja syväkairaukset sekä laboratoriotutkimukset tehostuivat
entisestäänkin.[7]
Tutkimuksissa
tultiin siihen tulokseen, että tuontiapatiitti olisi halvempaa kuin oman
kaivoksen perustaminen. Apatiitti tuotiin tuolloin Neuvostoliitosta. Kaivoshanke
liikahti kuitenkin eteenpäin vuonna 1973, jolloin Kemiraksi muuttunut yhtiö
aloitti uudestaan selvityksen kaivoksen kannattavuudesta.[8]
Koelouhos avattiin Särkijärvellä. Maaseudun Tulevaisuus 11/1975. |
Ensimmäinen
pamaus Särkijärven louhoksella ammuttiin kevättalvella 1975. ”Tämäntapaisten
suhteellisten köyhien esiintymien ja hinnaltaan suhteellisten halpojen
mineraalien louhimiseen on louhinta avolouhoksesta luonnollisin vaihtoehto. Tänne
voidaan tarvittaessa perustaa suuravolouhos, joka 20 vuoden toiminta-ajan
jälkeen olisi lähes kaksi kilometriä pitkä, 4-600 metriä leveä ja syvimmältä
kohdaltaan 150 metriä syvä.”[9]
Lisäksi alueelle oli rakennettu 3,5 ha jätekenttä. Louhoksen sivukivelle
tarvittiin säilytystilaa.
Kemira ilmoitti
1976 halukkuudestaan aloittaa kaivostoiminta kunnassa. Koerikastukset olivat
onnistuneet.[10] Samaan
aikaan Rautaruukki Oy:llä oli kuitenkin pitkälle valmisteltu hanke Savukosken
Soklin esiintymän käyttöönotosta. Liiketaloudelliset ja poliittiset kysymykset
kietoutuivat yhteen, Soklia kannattivat pohjoisen vasemmistopoliitikot ja
Siilinjärveä taas Kemira Oy:n keskustalainen hallintoneuvoston puheenjohtaja Matti
Mattila verkostoineen.[11]
Kuvassa maanviljelijä Lauri Laitinen ja piiriagrologi Matti Voutilainen tutkivat koerikastamon apatiittirakastetta 1976. MT 4.11.1976. |
Huhtikuussa
1977 Suomen hallitus päätti, että kaivos ja rikastamo perustetaan Siilinjärvelle.
Sokliin oli mahdollista perustaa koerikastamo.[12]
Kaivostyö Kuuslahdessa käynnistyi jo syyskuussa 1977 ja tavoitteena oli, että
täysimittainen tuotanto voitaisiin aloittaa vuonna 1979. Avajaisia
juhlistettiin räjäytyksellä, jota oli seuraamassa valtiovarainministeri Paul
Paavela. Tuolloin Kemira pääjohtaja Martti Hovi arvioi, että apatiittia
riittää sadaksi vuodeksi. Tunnettu malmio oli noin 15 kilometrin pituinen kokonaisuus.[13]
Vuosina
1975-77 Kemira osti kaivosta varten lisää maata noin 1200 ha. Kun tehtaan tulo
kosketti lähinnä Kuuslahden asukkaita, niin nyt ostokset suuntautuivat
Kolmisopen, Raasion ja Mustin kylille.[14]
Vuoteen 1976-77 Kemiran omistukseen tehdas- ja kaivosalueelta oli siirtynyt 34
tilaa.[15]
Mustin kylää valmistellaan rikastehiekka-altaaksi. Kuva Kari Roivainen. |
Mustin kylää valmistellaan rikastehiekka-altaaksi. Kuva Kari Roivainen. |
Mustin kylää valmistellaan rikastehiekka-altaaksi. Kuva Kari Roivainen. |
”Itku
tuli niin, että kesä meni itkiessä. Tila myötiin Kemiralle 30.7.1974 ja uusi
talo ostettiin. Kemiran osto tuli pommina. 1958 alkoivat Lohjan Kalkin miehet
kierrellä ja tekivät koekuoppia 1959 ja 1960 ja näiden tekemisestä maksettiin
korvausta pari sataa markkaa vuodessa.
Tilalla
oli 8 lypsävää ja lisäksi mulleja ja vasikoita yhteensä 16 1974. Hevosta
pidettiin, samoin sikaa. Lampaita oli aiemmin pidetty 3-4 villan takia, kanoja
oli 5-6 sekä kukko. Lypsykone oli ostettu 1963 ja vesi tuli painesäiliöstä.
Maidon jäähdyttäjä hankittiin 1965, sitä ennen jäähdytettiin jäillä ja kaivossa.
Jäät nostettiin Kortteisen lammesta.”[16]
Viljam ja Bertta Wemanin kotitila ja lähdön tunnelmat olivat varmaan varsin tyypilliset.
Joissakin haastatteluissa sanottiin, että haikeutta ja surua helpotti se, että
tietää muidenkin joutuneen lähtemään. Yhteinen suru.
Kipsivuoren juurella, Siilinjärven luonnon vaiheita. |
Ensimmäiset rikastamomiehet. |
Siilinjärven
Ammatillinen Kurssikeskus koulutti puolen vuoden kurssilla 20 ”rikastamomiestä”:
Ari Ahonen, Seppo Asikainen, Arto Hartikainen, Matti
Kaipainen, Alpo Korhonen, Matti Korhonen, Jouko Kuosmanen,
Reijo Kuosmanen, Antero Kämäläinen, Matti Laitinen, Matti
Lappalainen, Pekka Pitkänen, Erkki Rönkkö, Heikki
Sarvasilta, Veikko Tengvall, Veikko Turunen, Hannu Vinni,
Juhani Väistö, Erkki Väisänen ja Pekka Udd. Kaikki valmistuneet
saivat työpaikan kaivokselta.[17]
Kaivoksen
rakennusteknillisten töiden urakoitsijoina mainittiin mm. Maansiirto Nurmi,
Maansiirto Torppavirta, Lujabetoni ja Kolmen Sähkö Siilinjärveltä. Kaivoksen
perustamisvaiheessa ja myöhemminkin työllistävä vaikutus on ollut merkittävä
paikkakunnalla.[18]
Kaivos
vihittiin käyttöön 26.3.1980. Vihkimisjuhlassa tehtaanjohtaja Heimo Karinen
kertoi, että yhtiön kehittämä rikastusprosessi on osoittautunut niin edulliseksi,
että kaivostoimintaa voidaan laajentaakin.[19]
Vuonna 1984
Siilinjärvellä oli 16 400 asukasta, veröäyri 16 penniä ja työttömyys 4,2%.
Kaksi suurinta teollista työllistäjää olivat Kemira ja Luja Betoni Oy. Työtä ja
hyvinvointia otettiin siis alueen komeista soraharjuista ja apatiittikaivoksen uumenista.
Ympäristöhaitat alkoivat nousta kunnolla keskusteluun 1980-luvun alussa.
Jätekipsivuori kasvoi, tehtaalta tupsahteli aika ajoin päästöjä ilmaan. Savon
Espooksi sanotulla Siilinjärvellä jopa vasta perustettu Vihreät sai kunnallisvaaleihin
paljon ehdokkaita ja kannatustakin.[20]
Särkijärven louhos. |
Tällä
hetkellä norjalaisessa omistuksessa oleva Yara (entinen Rikkihappo, Kemira), työllistää
noin 750 ihmistä Siilinjärvellä. Sen toiminta-alue (tehdas, louhos, rikastuslaitokset, sivukivialueet, rikastushiekka-altaat, kipsivuori) suojavyöhykkeineen on noin 5000 ha. Kunnan maapinta-alasta 11% on kaivoksen käytössä tai sen toiminnalle varattuna. Kipsivuoren viimeisin lupa antaa kasvattaa sitä 230 metriin. Siitä tulee yhtä korkea kuin Savon entinen maamerkki Puijo.
Tämän kokonaisuuden aiemmat tekstit:
Kaivospaikkakunta I
Kaivospaikkakunta II
Kaivospaikkakunta III
Kaivospaikkakunta IV
Tämän kokonaisuuden aiemmat tekstit:
Kaivospaikkakunta I
Kaivospaikkakunta II
Kaivospaikkakunta III
Kaivospaikkakunta IV
[1] Helsingin
Sanomat 8.3.1963
[2] sama
[3] Puustinen,
Siilinjärven karbonaattiesiintymän löytyminen, Geologi 70/2018,
[4] Seppälä,
Kemira Oy 1945-1980. Lujalla maalla, 163
[5]
Siilinjärvesta kaivospaikkakunta II,
[6] Seppälä,
237
[7] Seppälä
237-38
[8] sama
[9]
Maaseudun Tulevaisuus 11/1975
[10]
Helsingin Sanomat 3.11.1976
[11]
Seppälä, 239
[12]
Helsingin Sanomat 20.4.1977
[13]
Helsingin Sanomat 29.9.1977
[14]
Maaseudun Tulevaisuus 25.11.1978
[15] Martikainen,
Perinne- ja tallennustietoa Siilinjärven Kemiran alueelta. Siilinjärven
kirjasto, kotiseutukokelmat.
https://drive.google.com/open?id=16SQ-MIkEEyrT1bGl7KJZS75pDL2FvXFP
[16]
Martikainen, Perinne- ja tallennustietoa Siilinjärven Kemiran alueelta.
[17]
Uutis-Jousi 4.10.1979
[18]
Uutis-Jousi 14.6.1979
[19] Helsingin
Sanomat 27.3.1980
[20]
Helsingin Sanomat 9.10.1984