Punavangin tie – Heikki Hartikainen 1918-1920

Lastukosken kylät ry:n kotisivut.

Kuopion valtiorikosoikeus tuomitsi 17.7.1918 Heikki Aadolf Hartikaisen kahdeksan vuoden vankeuteen yllytyksestä valtiopetokseen[1] Heikki oli kanavarengin poika Lastukoskelta, Nilsiän pitäjästä. Hänen isänsä Adolf Hartikainen oli toiminut Lastukosken kanavavartijan Gustaf Mathias Brunoun apulaisena ja poika toimi tehtävässä ”lyhyitä taukoja lukuunottamatta” aina vuoteen 1928 saakka.[2]

Heikki Adolf Hartikainen.
Kuva Korhonen, Lastukoski, rajojen kylä.

Heikki Hartikainen pidätettiin kotoaan Nilsiän Vuotjärveltä 28.2.1918. Tuolloin aloitettiin yleisemminkin valkoisten hallitsemilla alueilla työväenliikkeen aktivistien vangitsemiset. Heikki Hartikainen oli osallistunut Lastukosken työväenyhdistyksen toimintaan, hän oli Nilsiän sosiaalidemokraattisen kunnallistoimikunnan tilintarkastaja vuonna 1915[3] ja kirjoitteli lukijan kirjeitä Savon Työmieheen.[4] Kirjoituksessa tammikuussa 1917 H.H. valitti työväenyhdistyksen toiminnan lamaannusta. ”Me emme saa enää nukkua, mutta meidän on alettava toimia päämäärämme saavuttamiseksi, ja velvollisuutemme on saada koko työtätekevä luokka liittymään työväen suureen järjestöön.”[5]

Nilsiän työväentalo 1912. Työväen kalenteri 1.1.1912.

Taistelu punaisten ja valkoisten välillä Pohjois-Savossa päättyi 8.2., kun valkoiset valloittivat Kuopion. Kuopion pohjoispuoleiset pitäjät säästyivät taisteluilta, mutta julkisesti työväenliikkeessä toimineille henkilöille koitti kovat ajat. Nilsiän suojeluskunta piti Hartikaista vangittuna noin kuukauden. Maaliskuun 23. päivänä suojeluskunta kuulusteli todistajia ja pidätettyä.

Erityisen raskauttavaksi asiaksi tuli kolmen todistajan voimin Heikki Hartikaisen puheet Lastukoskella 10.2.1918 August Heikkisen mökissä. Kolme todistajaa kertoi, että Hartikainen oli puhunut kiivaasti valkoista hallitusta vastaan, solvannut Kuopion suojeluskunnan johtaja Malmia ja muistuttanut, ettei Kuopion taistelun häviön tarvitse merkitä punaisten asian häviötä. Kuulusteltava kielsi puhuneensa kiihottavasti ja sen sijaan kehottaneensa kaikkia rauhallisuuteen.[6]

Nilsiän suojeluskunta kokoontui 27.3. päättämään osaltaan asiasta. Paikalla olivat Y. Riihosalmi, V. Koistinen, I. Kranqvist, P. Kuosmanen, A.G.Reijonen, H. Janhunen ja Johan H. Hyvärinen.

”Keskusteltiin työmies H Hartikaisen kuulustelupöytäkirjan johdosta sekä siitä millaisena hän on yleensä tunnettu seutukunnalla. Yleinen mielipide oli, että hän on toiminut kapinaan kiihottajana ja tyhjäntoimittajana ja että on saatettava ankarimman rangaistuksen alaiseksi.” Tällä lausunnolla Nilsiän suojeluskunta tuomitsi Heikki Hartikaisen kuolemaan. Päätöksen allekirjoittivat kaikki muut, paitsi Hyvärinen, joka selitti, että vastikään paikkakunnalle muuttaneena ei tunne Hartikaista riittävästi yhtyäkseen tuomioon.[7]

Vankileiri Kuopion kasarmilla 1918. Kuva V. Barsokevitsch.
Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Tuomiota ei pantu toimeen Nilsiässä, vaan tuomittu lähetettiin Kuopion vankileirille, jonne hän saapui 28.3.1918. Kesäkuun alussa 1918 Nilsiän suojeluskunta antoi lausunnon vangista. Hänet luonnehdittiin kiivaaksi, veltoksi ja agiteeraavaksi ja paikkakunnan ehkä vaarallisimmaksi henkilöksi. 

Nilsiän suojeluskunnan esikunnan jäsenet kirkkoherra Hannuksela, Riihossalmi, Kuosmanen ja Matti Väänänen kertoivat, ettei vangittu ole tehnyt mitään varsinaista työtä ja punakaarti jäi häneltä perustamatta vain sen vuoksi, että jäi valkoisten hallitsemalle alueelle. Lausunnossaan esikunta kuitenkin myönsi, ettei Hartikainen ole tehnyt mitään väkivaltaista. Lopuksi esikunta vielä sanoi syytetystä, että ”olisi suotavaa, ettei palaisi milloinkaan paikkakunnalle.”[8]

Hartikaisen puolesta antoivat lausuntonsa Mathias Brunou, Matti Hartikainen, Oskar Wikman, Kalle Hartikainen ja Heikki Tuovinen. He sanoivat, ettei Hartikainen ole ottanut kapinaan osaa millään tavoin. He vakuuttivat myös, että Hartikaisesta ei olisi vaaraa, jos hänet laskettaisiin vapaalle jalalle.

Kuopion vankileirin olot olivat ankarat. Kova nälkä, vesipöhö ja syöpäläiset vaivasivat siellä vankeja. Paikalliset saivat toimitettua ainakin jonkin verran elintarvikkeita vangeille, mutta muualta Suomesta Kuopioon siirretyillä oli hyvin vaikea tilanne. Esimerkiksi Tampereelta tuotiin satoja vankeja toukokuussa. Pahimmillaan kymmeniä vankeja kuoli vuorokaudessa, vainajia laitettiin kolme samaan arkkuun, muistelee Kuopion punakaartilainen Matti Niskanen.[9]

Heikki Hartikainen anoi Kuopion valtiorikosoikeuden langettamaan kahdeksan vuoden tuomioon armoa valtiorikosylioikeudelta. Se ratkaisi asian 17.8. 1918 Hartikaisen kannalta kielteisesti. Tuomio pysyi ennallaan.[10] Kuopion vankileiriä alettiin syyskuussa 1918 tyhjentää. Vangit siirrettiin Hennalan vankileiriin Lahteen. Vangit lastattiin härkävaunuihin eikä ovia avattu ennen kuin Lahdessa. Mukana oli eri tavoin sairaita vankeja ilman ruokaa ja juomaa.

Konnunsuon vankien asuntoja 1919. Kuva Vankeinhoito 1.1.1924.

Vankien kaivamia kuivatusojia Konnunsuolla. Vankeinhoito 1.1.1925.

Tulijoihin Hennalan kasarmit tekivät siivottaman vaikutuksen verrattuna Kuopion oloihin.[11]

Marraskuussa 1918 ”riskin näköisiä” vankeja valittiin Konnunsuon vankileiriin suon kuivatustöihin. Heikki Hartikainen oli pienen Konnunsuolle siirretyn ryhmän mukana.[12] Leirin olot olivat kolkot, vankien piti rakentaa asuinparakit ensimmäiseksi. Työpäivät olivat pitkiä ja ravinto riittämätöntä. Osa vangeista sairastui espanjantautiin.[13] Jossakin vaiheessa Hartikainen siirrettiin Riihimäen vankilaan.[14]

Kun Riihimäen vankileirillä paloi yksi kasarmirakennus poroksi keväällä 1919, siirrettiin osa vangeista Sukevalle ja Kajaanin lähistölle suonperkuutöihin. Varkautelainen Uuno Pekka Kekäläinen oli yksi Riihimäeltä siirretyistä. Hän kirjoitti muistelmateoksen Poika maailman hartioilla. Muistelmissaan hän kertoo, kuinka Riihimäeltä lähdettiin 4.6.1919. Vangit saivat uudet vaatteet, matkaevääksi reikäleipää, 50 g voita ja kaksi silliä. Härkävaunuista pääsi matkalla välillä uloskin. Kuopioon saavuttiin klo 12.45. Vankeja jätettiin Nerkoon pysäkille. Kajaanissa oli suojeluskunta ottamassa vastaan vankeja. Asemalta miehet kuljetettiin höyrylaivalla Kuluntalahden laituriin. Vielä parin kilometrin kävely Vaarainsuolle, joka oli vankien työmaa.

Vaarainsuo 1918. Suomen paperi- ja puutavaralehti 15.3.1923.

Kekäläinen kertoo, kuinka ”ensimmäiseksi työksi Heikki Hartikaiselle ja minulle määrättiin talon ulkomaalaus.”[15] Ilmeisesti Lastukoskelta alkanut punavangin tie jatkui siis Kainuun korpimaille. Heikki Hartikainen vapautui tammikuussa 1920 annetun armahduslain nojalla 6.3.1920. Hän palasi kotiseudulleen, perusti perheen ja työllistyi kanavanvartijan apulaiseksi Lastukoskelle.

Lastukoski. Kuva Lastukosken kylät ry.

---

[1] Valtiorikosylioikeuden arkisto http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=201810

[2] Korhonen, Lastukoski, Rajojen kylä häikäilemättömien patruunoiden pihdeissä, 111

[3] Sanantuoja 13.4.1915 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1223888/articles/4028488

[4] Sanantuoja 25.1.1917 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1224437/articles/4028489

[5] sama. Nimimerkki H.H. voi toki olla joku muukin, mutta tuntuu varsin todennäköiseltä, että kyseessä on

  Heikki Hartikainen.

[6] Valtiorikosylioikeuden arkisto http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=201820

[7] Valtiorikosylioikeuden arkisto http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=201822

[8] Valtiorikosylioikeuden arkisto http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=201818

[9] Sisällissota 1918 – punaiset muistot: Loukussa Kuopion kasarmilla https://areena.yle.fi/1-4326641#autoplay=true

[10] Valtiorikosylioikeuden päätöstaltiot http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=48613158

[11] Kekäläinen, Poika maailman hartioilla, 233

[12] Konnunsuo kirjoitettu Hartikaisen asiakirjojen etulehdelle. http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=201809

[13] Sisällissota 1918 – punaiset muistot: Loukussa Kuopion kasarmilla https://areena.yle.fi/1-4326641#autoplay=true

[14] Riihimäki kirjoitettu Hartikaisen asiakirjojen etulehdelle. http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=201809

[15] Kekäläinen, 273

Pöljäläisiä sodassa 1

 Kuvia Pöljältä  –kokoelmassa on kuva Siilinjärven Asematieltä. Siinä kirjakaupan rappusilla istuskelevat ja  junaa odottelevat  pöljäläiset lotat Hulda Rissanen, Hanna Savolainen ja Katri Niskanen. Heidän seurassaan on Ville ja Vilho Ruuskanen. Lotat ovat palaamassa kotiin lottakurssilta. Eletään sota-ajan kesää. Pöljällä toimi aktiivinen lottayhdistys. Yhdistys perustettiin heti 1920-luvun alussa, kuten koko Lotta Svärd järjestö.

Jäsenistö muodostui enimmäkseen Pöljän kylän isompien talojen tyttäristä ja emännistä. Jako sisällissodan jälkeen näkyi, sillä syrjäkylien pientilalliset osallistuivat harvoin suojeluskunnan tai lottien toimintaan. Työväestöön itsensä kokeneet pöljäläiset eivät yhdistykseen menneet. Ajan ilmapiiristä kertoi paljon se, että Pöljän työväenyhdistyksen toiminta kiellettiin 1930-luvun alussa. Yhdistys jopa menetti vaivalla rakentamansa talon. Siitä tuli Maamiesseuran talo.

Lottatoimintaan sitoutuminen oli kova haaste. Lotta Svärd tuki suojeluskuntajärjestöä. Lotat muonittivat miehet harjoituksissa ja muissa tilaisuuksissa. Kerättiin jatkuvasti rahaa erilaisiin kohteisiin: Suojeluskuntatalojen rakentamiseen,  hyväntekeväisyyteen ja hankittiin varusteita suojeluskunnille.  Pidettiin yhteisiä työiltoja. Jokainen lotta kouluttautui  maanpuolustuksen kannalta tärkeän osa-alueen osaajaksi. Oli lääkintä- ja muonituslotat.  Myöhemmin oli mahdollista erikoistua vielä vaatehuoltoon ja keräys- ja kanslialotaksi. Viime mainittu ryhmä sai koulutusta viestinnästä (radio ja lennätin), ilmavalvonnasta ja meteorologiasta.

Pöljän lottien arkistoista on säilynyt vain sirpaleita. Selma Niskanen piilotti aineiston, joka löytyi vasta 1990-luvun puolivälissä. Pääsin tutkimaan niitä silloin. Vuosina 1941 ja 1942 yhdistykseen kuului 34 jäsentä. Rintamalla Pöljän lotista olivat ainakin Aino Tikkanen  (Ollikainen), Anni Ollikainen ja Helga Jääskeläinen.  Lotat muonittivat sodan aikana suojeluskuntalaisia, jotka vahtivat rautatietä ja Pöljän pysäkkiä. Lotat auttoivat myös siirtoväen huollossa. Talvisodan aikana Siilinjärvelle tuli 127 perhettä sotaa pakoon. Heitä sijoitettiin myös Pöljälle.

Syksyllä 1941 Pöljällä toimi lyhyen aikaa sotavankileiri. Pöljän lotat muonittivat vangit ja vartijoina toimivat suojeluskuntalaiset. Sotavankileirin säilyneistä kuiteista voi päätellä, että suojeluskuntalaisille maksettiin päivärahaa, mutta lottatyö katsottiin vapaaehtoistyöksi. Tähän tuli muutos myöhemmin ja työhön määrätyille lotille alettiin myös maksaa päivärahaa. Irma Roivainen muisti , että  muonituslotta  Harjamäen sotasairaalassa sai myös säännöllisen tupakka-annoksen. Sillä oli merkitystä, sillä tupakalla voi käydä vaihtokauppaa!

Harjamäen sotasairaala oli Siilinjärven lotille iso työmaa. Harjamäen piirimielisairaala oli osa 20. sotasairaalaa talvi- ja jatkosodan aikana. Samoin Tarinaharjun tuberkuloosiparantola muutettiin osittain sotasairaalaksi.  Esimerkiksi Harjamäellä hoidettiin pelkästään talvisodan aikana 1600 potilasta, Tarinaharjussa 1942. Irma Roivainen (Pantzar), Hilkka Savolainen ja Tyyne Lappeteläinen työskentelivät Harjamäen sairaalassa.

Lähteenä Uutis-Jousi  28.11. 1996, Juhani Kärnä: Kuopion sotasairaala- 20. SotaS, Pöljän sotavankileirin dokumentteja. 

Merkillinen vankileiri

Lapsena ihmettelin äidin albumin kuvia, joissa kyläläiset poseerasivat pelloilla, seurantalolla ja kotipihoilla hymyilevien venäläisten sotavankien kanssa. Ihmettelin, mistä miehet olivat Pöljälle tulleet ja tunnelma vaikutti kummalliselta. Kuvissa oli naisia, lapsia ja vanhuksia vankien kanssa, joku pojankloppi suojeluskunta-asussa ”vahtimassa”. Suomi kävi sotaa, nämä miehet olivat vihollisia. Meidänkin kylältä oli kuollut poikia taisteluissa. Silti yhteiselo näytti kuvissa sopuisalta ja luontevalta.

Tiedän nyt, että jatkosodan aikana (1941-44) Suomessa oli vakava elintarvikepula. Pöljälläkin miehet ja hevoset olivat rintamalla ja maatiloilla tarvittiin työvoimaa. Samaan aikaan vankileirien heikko ravinto ja huono hygienia nostivat esimerkiksi Pieksämäellä sijainneen Naarajärven vankileirin kuolleisuuden korkeaksi. Joku oivalsi, että olisi järkevää purkaa leirien ahtautta antamalla vankeja tiloille töihin. Samalla hoituisi myös ruokahuolto. Niinpä kotikylälläni oli pieni vankileiri. Vangit majoitettiin Maamiesseuran talolle keskelle kylää.

Siitä alkoi ehkä maailman merkillisimmän vankileirin pyörittäminen. Katri-emäntä kertoi hakeneensa polkupyörällä vangin tilalle töihin. Alkumatkasta Katri polki ja vanki istui kyydissä. Loppumatkasta osat vaihtuivat ja Katri istui tarakalla, kun vanki polki kohti Lintuniemen tilaa.  Toisella tilalla oli vanki, joka oli kotimaassaan eläinlääkäri. Hän kulki sitten Pöljän kylän lehmät hoitamassa. Lapset ja nuoret tytöt  liikkuivat vapaasti vankien kanssa pelloilla ja laitumilla tilojen töissä.

Pöljäläisten leirinpitoon puututtiin ylhäältäpäin, kun eräskin perunannosto venähti pitkäksi. Vartijat, isäntä ja vangit jäivät pitämään yhdessä hauskaa iltaa Hoikin Rytkölään, vaikka  vangit piti aina tuoda yöksi seurantalolle. Alkoholilla oli ehkä osuutta asiaan. Vangit eivät karanneet, koska rintamalle oli satoja kilometrejä matkaa eivätkä he tunteneet maata. Kiinni jääneen karkurin kohtalo oli  karu, joten sekin vähensi halua karata. Naarajärven oloihin verrattuna Pöljän ”leiri” oli varmasti parempi paikka.

Paikallisen suojeluskunnan aluepäällikkö asui Pöljällä. Hän yritti  virkansa puolesta pitää tiukempaa kuria kotivangin kanssa, mutta talon emäntä oli eri mieltä. Emännän mielestä mennään perinteisen tavan mukaan: Kaikki talon töitä tekevät ruokailevat tuvan pitkän pöydän ääressä ja syövät samaa ruokaa. Ellei tämä passaa, niin vankeja ei tarvitse tilalle tuoda. Maasta elävän kylän ihmisten korkein hyve ja elämän välttämättömyys oli työ. Kaikki tekivät suunnilleen samoja töitä, toisella oli enemmän maata ja toisella mökki. Mutta työ yhdisti. Siinä maailmassa pellolla yhdessä ponnisteltu päivä teki sotavangista ihmisen, samanlaisen.

Isoilla vankileireillä venäläisille vangeille kävi hyvin huonosti. Arviolta 22 000 vankia kuoli suomalaisten ylläpitämillä leireillä. Osa leirien henkilökunnasta suhtautui lähtökohtaisesti vankeihin huonosti. Ryssäviha oli yhdenlaisen isänmaallisuuden kantava voima. Pöljäläiset olivat varmasti isänmaallisia. Mutta näyttäisi siltä, että he pystyivät näkemään näissä venäläisissä vangeissa ensinnä ihmisen. Pari vuotta sitten erään vangin poika kävi täällä, etsi isänsä tuttuja ja katseli maisemia. Ei isä ollut pahalla silloisia pöljäläisiä muistellut!