Siilinjärvestä kaivospaikkakunta V – työtä, elintasoa ja ympäristöongelmia

Kuva teoksesta Kipsivuoren juurella, Siilinjärven luonnon vaiheita.

Helsingin Sanomat tiesi kertoa jo vuonna 1963, että hiljaiseen Kuuslahden kylään tulee apatiittikaivos.[1] Lohjan Kalkkivuori Osakeyhtiö oli tehnyt kaivospiirin perustamisanomuksen kauppa- ja teollisuusministeriölle ja uutisessa arvioitiin tämän tarkoittavan lähes varmasti kaivoksen avaamista. Kaivoksen alue oli 250 ha, yhtiö omisti jo tuolloin 89 ha maata Kuuslahdesta. Suunnitelulla kaivosalueella oli noin 30 tilaa.[2]

Apatiitti. Siilinjärven kaivos.Jari Väätäinen. 2003. GTK 

Jorma Hakalan vuonna 1950 tekemä malmilöydös Kuuslahdesta oli ollut alusta asti aktiivisen kiinnostuksen kohteena. Siilinjärvi-Juankoski rataa rakennettaessa louhittiin reittejä ja oikeastaan jo vuodesta 1864 lähtien ”tiedossa” ollut kiinnostava kiviaines nousi näkyviin.[3] Löydös oli Lohjan Kalkki Oy: omistuksessa vuoteen 1965, jolloin Siilinjärven apatiittiesiintymä siirtyi Typpi Oy:n haltuun.[4]

Siilinjärvellä tohistiin Rikkihappo Oy:n tehtaan tulosta, Kekkonenkin kävi muuraamassa peruskiven keväällä 1968. Siilinjärven luonnon ja asutuksen kannalta paljon suurempi asia muhi suhteellisen hiljaisuudessa taustalla. Apatiittiesiintymän köyhyys tarkoitti sitä, että kaivoksesta tulisi avolouhos. Sen paremmin tehtaan kuin kaivoksenkaan vaikutuksista luontoon ei juurikaan keskusteltu. Esimerkiksi Rikkihappo Oy:n tehtaan ympäristölupa järjestyi kahdessa viikossa ja yhtiö varoitti kunnanhallitusta valittamasta, jos ympäristön pilaantumista ilmenisi.[5]

Kuuslahteen rakennettiin Rikkihappo Oy:n tehdas, jossa tuotettiin fosforihappoa, rikkihappoa ja monoammonfosfaattia. Tehdas aloitti toimintansa vuonna 1969. Se osti alkuvuosina tarvitsemansa apatiitin Neuvostoliitosta. Vuonna 1967 Rikkihappo Oy ja Typpi Oy lunastivat yhdessä esiintymän Lohjan Kalkkitehdas Oy:ltä ja perustivat yhdessä uuden yhtiön, jonka nimeksi tuli Apatiitti Oy.[6] Kenttätutkimukset ja syväkairaukset sekä laboratoriotutkimukset tehostuivat entisestäänkin.[7]

Tutkimuksissa tultiin siihen tulokseen, että tuontiapatiitti olisi halvempaa kuin oman kaivoksen perustaminen. Apatiitti tuotiin tuolloin Neuvostoliitosta. Kaivoshanke liikahti kuitenkin eteenpäin vuonna 1973, jolloin Kemiraksi muuttunut yhtiö aloitti uudestaan selvityksen kaivoksen kannattavuudesta.[8]

Koelouhos avattiin Särkijärvellä. Maaseudun Tulevaisuus 11/1975.

Ensimmäinen pamaus Särkijärven louhoksella ammuttiin kevättalvella 1975. ”Tämäntapaisten suhteellisten köyhien esiintymien ja hinnaltaan suhteellisten halpojen mineraalien louhimiseen on louhinta avolouhoksesta luonnollisin vaihtoehto. Tänne voidaan tarvittaessa perustaa suuravolouhos, joka 20 vuoden toiminta-ajan jälkeen olisi lähes kaksi kilometriä pitkä, 4-600 metriä leveä ja syvimmältä kohdaltaan 150 metriä syvä.”[9] Lisäksi alueelle oli rakennettu 3,5 ha jätekenttä. Louhoksen sivukivelle tarvittiin säilytystilaa.

Kemira ilmoitti 1976 halukkuudestaan aloittaa kaivostoiminta kunnassa. Koerikastukset olivat onnistuneet.[10] Samaan aikaan Rautaruukki Oy:llä oli kuitenkin pitkälle valmisteltu hanke Savukosken Soklin esiintymän käyttöönotosta. Liiketaloudelliset ja poliittiset kysymykset kietoutuivat yhteen, Soklia kannattivat pohjoisen vasemmistopoliitikot ja Siilinjärveä taas Kemira Oy:n keskustalainen hallintoneuvoston puheenjohtaja Matti Mattila verkostoineen.[11]

Kuvassa maanviljelijä Lauri Laitinen ja piiriagrologi Matti Voutilainen tutkivat
koerikastamon apatiittirakastetta 1976. MT 4.11.1976.

Huhtikuussa 1977 Suomen hallitus päätti, että kaivos ja rikastamo perustetaan Siilinjärvelle. Sokliin oli mahdollista perustaa koerikastamo.[12] Kaivostyö Kuuslahdessa käynnistyi jo syyskuussa 1977 ja tavoitteena oli, että täysimittainen tuotanto voitaisiin aloittaa vuonna 1979. Avajaisia juhlistettiin räjäytyksellä, jota oli seuraamassa valtiovarainministeri Paul Paavela. Tuolloin Kemira pääjohtaja Martti Hovi arvioi, että apatiittia riittää sadaksi vuodeksi. Tunnettu malmio oli noin 15 kilometrin pituinen kokonaisuus.[13]

Vuosina 1975-77 Kemira osti kaivosta varten lisää maata noin 1200 ha. Kun tehtaan tulo kosketti lähinnä Kuuslahden asukkaita, niin nyt ostokset suuntautuivat Kolmisopen, Raasion ja Mustin kylille.[14] Vuoteen 1976-77 Kemiran omistukseen tehdas- ja kaivosalueelta oli siirtynyt 34 tilaa.[15] 

Mustin kylää valmistellaan rikastehiekka-altaaksi.
Kuva Kari Roivainen.

Mustin kylää valmistellaan rikastehiekka-altaaksi.
Kuva Kari Roivainen.

Mustin kylää valmistellaan rikastehiekka-altaaksi.
Kuva Kari Roivainen.

”Itku tuli niin, että kesä meni itkiessä. Tila myötiin Kemiralle 30.7.1974 ja uusi talo ostettiin. Kemiran osto tuli pommina. 1958 alkoivat Lohjan Kalkin miehet kierrellä ja tekivät koekuoppia 1959 ja 1960 ja näiden tekemisestä maksettiin korvausta pari sataa markkaa vuodessa.

Tilalla oli 8 lypsävää ja lisäksi mulleja ja vasikoita yhteensä 16 1974. Hevosta pidettiin, samoin sikaa. Lampaita oli aiemmin pidetty 3-4 villan takia, kanoja oli 5-6 sekä kukko. Lypsykone oli ostettu 1963 ja vesi tuli painesäiliöstä. Maidon jäähdyttäjä hankittiin 1965, sitä ennen jäähdytettiin jäillä ja kaivossa. Jäät nostettiin Kortteisen lammesta.”[16] Viljam ja Bertta Wemanin kotitila ja lähdön tunnelmat olivat varmaan varsin tyypilliset. Joissakin haastatteluissa sanottiin, että haikeutta ja surua helpotti se, että tietää muidenkin joutuneen lähtemään. Yhteinen suru.

Kipsivuoren juurella, Siilinjärven luonnon vaiheita.

Ensimmäiset rikastamomiehet.

Siilinjärven Ammatillinen Kurssikeskus koulutti puolen vuoden kurssilla 20 ”rikastamomiestä”: Ari Ahonen, Seppo Asikainen, Arto Hartikainen, Matti Kaipainen, Alpo Korhonen, Matti Korhonen, Jouko Kuosmanen, Reijo Kuosmanen, Antero Kämäläinen, Matti Laitinen, Matti Lappalainen, Pekka Pitkänen, Erkki Rönkkö, Heikki Sarvasilta, Veikko Tengvall, Veikko Turunen, Hannu Vinni, Juhani Väistö, Erkki Väisänen ja Pekka Udd. Kaikki valmistuneet saivat työpaikan kaivokselta.[17]

Kaivoksen rakennusteknillisten töiden urakoitsijoina mainittiin mm. Maansiirto Nurmi, Maansiirto Torppavirta, Lujabetoni ja Kolmen Sähkö Siilinjärveltä. Kaivoksen perustamisvaiheessa ja myöhemminkin työllistävä vaikutus on ollut merkittävä paikkakunnalla.[18]

Kaivos vihittiin käyttöön 26.3.1980. Vihkimisjuhlassa tehtaanjohtaja Heimo Karinen kertoi, että yhtiön kehittämä rikastusprosessi on osoittautunut niin edulliseksi, että kaivostoimintaa voidaan laajentaakin.[19]

Vuonna 1984 Siilinjärvellä oli 16 400 asukasta, veröäyri 16 penniä ja työttömyys 4,2%. Kaksi suurinta teollista työllistäjää olivat Kemira ja Luja Betoni Oy. Työtä ja hyvinvointia otettiin siis alueen komeista soraharjuista ja apatiittikaivoksen uumenista. Ympäristöhaitat alkoivat nousta kunnolla keskusteluun 1980-luvun alussa. Jätekipsivuori kasvoi, tehtaalta tupsahteli aika ajoin päästöjä ilmaan. Savon Espooksi sanotulla Siilinjärvellä jopa vasta perustettu Vihreät sai kunnallisvaaleihin paljon ehdokkaita ja kannatustakin.[20]

Särkijärven louhos.

Tällä hetkellä norjalaisessa omistuksessa oleva Yara (entinen Rikkihappo, Kemira), työllistää noin 750 ihmistä Siilinjärvellä. Sen toiminta-alue (tehdas, louhos, rikastuslaitokset, sivukivialueet, rikastushiekka-altaat, kipsivuori) suojavyöhykkeineen on noin 5000 ha. Kunnan maapinta-alasta 11% on kaivoksen käytössä tai sen toiminnalle varattuna. Kipsivuoren viimeisin lupa antaa kasvattaa sitä 230 metriin. Siitä tulee yhtä korkea kuin Savon entinen maamerkki Puijo. 

Tämän kokonaisuuden aiemmat tekstit:
Kaivospaikkakunta I
Kaivospaikkakunta II
Kaivospaikkakunta III
Kaivospaikkakunta IV

---

[1] Helsingin Sanomat 8.3.1963

[2] sama

[3] Puustinen, Siilinjärven karbonaattiesiintymän löytyminen, Geologi 70/2018,

   http://airaroivainen.blogspot.com/2019/03/siilinjarvesta-kaivospaikkakunta-i.html

[4] Seppälä, Kemira Oy 1945-1980. Lujalla maalla, 163

[5] Siilinjärvesta kaivospaikkakunta II,

   http://airaroivainen.blogspot.com/2019/03/siilinjarvesta-kaivospaikkakunta-ii.html

[6] Seppälä, 237

[7] Seppälä 237-38

[8] sama

[9] Maaseudun Tulevaisuus 11/1975

[10] Helsingin Sanomat 3.11.1976

[11] Seppälä, 239

[12] Helsingin Sanomat 20.4.1977

[13] Helsingin Sanomat 29.9.1977

[14] Maaseudun Tulevaisuus 25.11.1978

[15] Martikainen, Perinne- ja tallennustietoa Siilinjärven Kemiran alueelta. Siilinjärven kirjasto, kotiseutukokelmat.

    https://drive.google.com/open?id=16SQ-MIkEEyrT1bGl7KJZS75pDL2FvXFP

[16] Martikainen, Perinne- ja tallennustietoa Siilinjärven Kemiran alueelta.

[17] Uutis-Jousi 4.10.1979

[18] Uutis-Jousi 14.6.1979

[19] Helsingin Sanomat 27.3.1980

[20] Helsingin Sanomat 9.10.1984

Siilinjärvestä kaivospaikkakunta IV – kirkonkylästä taajamaksi

Rikkihappo Oy:n tulo virkisti Siilinjärven kaikkea taloudellista toimintaa. Rakennusvaiheessa tehtaan työmaalla ahersi toista tuhatta työmiestä. Valmiina sinne sijoittuisi noin 350 eri ammattialojen työntekijää.

Tehdas rakenteilla.

Siilinjärven ammattikurssikeskus järjesti ensimmäisen prosessivalvojankurssin 23.9.1968-11.1.1969. Tälle kurssille otettiin 20 opiskelijaa, joista seitsemän oli Siilinjärveltä: Topi Lappeteläinen, Eero Lavonen, Veijo Rautiainen, Antti Rissanen, Eino Rissanen, Seppo Roivainen ja Heikki Sonninen.

Toinen kurssi käynnistyi heti joulukuussa 1968. Tässä 20 hengen ryhmässä oli 9 siilinjärveläistä.

Kaikki kursseille päässeet 40 nuorta miestä valmistuivat prosessinvalvojiksi. Molempien kurssien osallistujat yhtä lukuun ottamatta tulivat Pohjois-Savon alueelta. Heille kaikille oli luvattu työpaikka uudessa tehtaassa, jonka oli määrä aloittaa tuotanto syksyllä 1969.[1] Monet näistä miehistä tekivätkin sitten koko työuransa Rikkihapon/Kemiran/Yaran tehtaalla.

Kolmivuorotyötä tekevän tehtaalaisen elämä oli tätäkin. Vapaapäivinä
oli autettava kotiväkeä pientilan töissa. Matti Roivainen
Hoikilla 1970-luvulla.

Prosessinvalvoja kursseja järjestettiin myöhemminkin. Armeijan suoritettuaan kurssille meni mm. Matti Roivainen, jonka pitkä työura tehtaalla alkoi teoriaopinnoilla ja työharjoittelulla 3.1. 1972. Eläkkeelle hän jäi vuonna 2013.

Rikkihappo Oy:n Siilinjärven tehdas elokuussa 1968.

Rikkihappo OY:n Siilinjärven tehdas vihittiin käyttöön 19.8.1969. Kaikkien pettymykseksi presidentti Kekkonen perui tulonsa ja valtiovaltaa edustivat puhemies V.J. Sukselainen ja teollisuusministeri Väinö Leskinen.[2] Tehtaan johtajana aloitti Osmo Hämäläinen.[3]

Osmo Hämäläinen

Siilinjärvi ei ollut aivan tyypillinen kehitysaluekunta 1960-luvulla. Tarinaharjun keuhkotautiparantola, Harjamäen piirimielisairaala ja Luja Betoni toivat kuntaan työpaikkoja ja elinvoimaa, vaikka teollisuutta puuttuikin. Väkiluku oli vähintäänkin hienoisessa kasvussa koko ajan. Väkilukuun tehtaan tulon vaikutus oli dramaattinen. Suotuisaa kehitystä lisäsi aikavälillä myös se, että Kehvon ja Väänälänrannan kylät liitettiin Siilinjärveen vuoden 1969 alusta.[4]

Vuonna 1967 Siilinjärvellä oli kirjoilla 8828 asukasta ja kolme vuotta myöhemmin jo 1970 10245 asukasta.[5] Kunnassa alkoi kiihkeän rakentamisen aika. Rakennettiin asuntoja ja koetettiin pitää huolta asukkaiden palveluista. Mikäpä oli rakentaessa, kun kunnan veroäyrimäärä kasvoi v. 1968-1969 peräti 34,77%![6] Siilinjärven kunta aloitti vuonna 1969 omin varoin terveyskeskuksen ja kansalaiskoulun rakentamisen.

Asunto Oy Siilinpelto vastavalmistuneena 1968.

Rikkihappo Oy auttoi asuntopulaa rakennuttamalla yhdessä KOP:n kanssa Asunto Oy Siilinpellon kerrostalon, josta kuntakin oli ostanut yhden asunnon. Rakennus valmistui toukokuussa 1968.

Säröjä tehtaan ja kunnan asukkaiden suhteisissa koettiin varsin nopeasti. Tehdas oli ehtinyt toimia vasta vuoden, kun ensimmäiset huomiot ympäristön saastumisesta tehtiin 1970. Puut kuolivat tehtaan lähettyviltä. Neulaset tippuivat, niissä oli liikaa fluoria, rautaa ja rikkiä.[7] Tehtaalta luvattiin ryhtyä pikaisiin toimiin ilmansaasteiden vähentämiseksi.

Viikkoa myöhemmin Kallavedellä havaittiin sinilevää. Edellisenä kesänä tehtaalla oli tapahtunut ”pieni fosforihappovuoto”, johon oli kuitenkin ehditty varautua. Rikkihappo Oy laski suurimman osan jätevedestään Juurusveteen, josta se kulkeutui Kallaveteen. Tämän pelättiin aiheuttavan vaikeuksia Kuopion puhtaan juomaveden ja raakaveden saannille. Makuhäiriöitä oli ilmennyt Kuopiossa asti. Juurusvedessä kalastavat paikkakuntalaiset kertoivat, että vesi on sameaa ja kalat kuolevat kovin nopeasti pyydyksissä. Veden laatu koettiin tärkeäksi, sillä katselmustapaamiseen kunnantalolla osallistui satakunta asianomistajaa.[8]

Rikkihappo Oy sai luvan laskea jätevetensä vesistöön, mutta sille asetettiin joitakin ehtoja ja määriteltiin korvaussummat loma-asuntojen ja maatalouden haitan osalta.[9] Vuonna 1973 Kemiraksi muuttunut yhtiö sai Kekkosen ympäristönsuojelupalkinnon nimenomaan vesiensuojelusta.[10]

Kun tehdas oli toiminut viisi vuotta, alettiin kysyä tehtaan kipsin varastoinnin tulevaisuudesta.

Vuonna 1974 tehtaan jätteenä syntyvä kipsi muodosti 20 metrin korkuisen kasan tehtaan kupeeseen. Antero Pennanen harmitteli maiseman pilaantumista ja varmaankin myös hänen mailleen suunnitellun asuinalueen arvon alenemista.

”Pennanen maalaa kauhukuvaa seurauksista kipsivuori kasvaisi metsän yli jokaisen näkyviin. Se sotkisi tuulet ja ilmavirrat niin, että tehtaankin höyryt tunkisivat Siilinjärven keskustaan (nyt ne eivät sitä tee). Saaste kuolettaa havupuut ja jäkälikön kauempaakin kuin kipsikasan vierestä (niin käy nyt) ja sadevesi huuhtoisi myrkyt ja kipsit suoraan Simonsalon asuntoalueelle.”[11] Mainittakoon, että vuonna 2017 kipsivuoren korkeus oli 175 metriä merenpinnasta.[12]

Siilinjärven keskusta 1997. Taustalla kipsivuori. Antero Pennasen maalaama kauhukuva on toteutunut.

Hyvinvoinnin hintaa jouduttiin miettimään myös toisaalla. Siilinjärvi on sijoittunut harjualueelle, Siilinlahden kainaloon. Kirkonkylän alueen loputtomilta näyttäviä soravaroja oli hyödynnetty jo 1800-luvun lopulta asti. Ensimmäinen iso lovi maisemaan syntyi, kun Savon rataa ja erityisesti Kallaveden ylittävää siltaa rakennettiin. Siihen tarvittiin soraa Siilinjärveltä asti. Nyt rakentaminen kiihtyi aivan uudelle tasolle. Vaikutus oli dramaattinen.

Siilinjärven taajama 1976. Kuva Savon Sanomat.

Keväällä 1971 Helsingin Sanomat uutisoi: ”Siilinjärven kirkonkylä putoamassa soramonttuihin”. Siilinjärven kunnan yleiskaavoittaja Juhani Wallenius harmitteli, ettei sorankaivuuta oltu saatu neuvotteluteitse maanomistajien kanssa järjestykseen. ”Siilinjärven soravaroja on käytetty koko maakunnan tarpeisiin suunnittelemattomasti jo vuosikymmenien ajan. Kirkonkylän ympäristöä rajoittavat joka puolelta suuret sorakaivannot.”[13]

Uutisessa kerrottiin, että kunnassa oli herätty. Oli pelastettava se, mikä oli vielä pelastettavissa. Kunnan virkamiehet olivat tehneet ”hiekka- ja soravarojen käyttösuunnitelmaehdotuksen, missä on selvitetty mm. hiekka- ja soravarojen inventointi, niiden nykyinen käyttö ja pohjaveden otto ja suojelu.” Maanomistajat katsoivat, että heidän yksityisomaisuutensa kajotaan, jos soranottoon puututaan.  Soran myynti oli vapaata ammatinharjoittamista, johon kunnan oli vaikea puuttua. Kunta oli hakenut sisäasianministeriöltä rakennuskieltoa yleiskaava-alueelle, jotta kunta voisi hoitaa tätäkin asiaa.

Siilinjärven keskusta 1988.
Kuva Savon Sanomat.

Tämä teksti on jatkoa teksteille:
Siilinjärvestä kaivospaikkakunta I
Siilinjärvestä kaivospaikkakunta II - Kekkonen tulee!
Siilinjärvestä kaivospaikkakunta III - kylä muuttaa

[1] Siilinjärven ammattikurssikeskuksen oppilasmatrikkelit 1964-1976. Siilinjärven kunnanarkisto.

[2] Helsingin Sanomat 19.8.1969

[3] Uutis-Jousi 15.8.1969

[4] Uutis-Jousi 3.1. 1969

[5] Kasurinen, J.& Kasurinen R., Siilinjärvi. Puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja

  kuvin, 54

[6] Uutis-jousi 20.11.1969

[7] Helsingin Sanomat 19.8.1970

[8] sama

[9] Helsingin Sanomat 25.8.1970

[10] Seppälä, Lujalla maalla. Kemira Oy 1945-1980, 232

[11] Helsingin Sanomat 3.10.1974

[12] https://yle.fi/uutiset/3-7921087

[13] Hesingin Sanomat 25.3.1971

Siilinjärvestä kaivospaikkakunta III – kylä muuttaa

Siilinjärven kunnanvaltuuston puheenjohtaja, mv. Pentti Konttinen istuu
pikamoottorin perätuhdolla sinisellä, puhdasvetisellä Juurusjärvellä. Hänen
takanaan levittäytyy 700 hehtaarin ranta-alue, joka pian tyhjentyy asukkaista
antaakseen tilaa nykyaikaiselle teollisuuslaitokselle. Seura 16.8.1967.

Se on epäilemättä kappale kauneinta Suomea, kauneinta Pohjois-Savoa, kauneinta Siilinjärveä.

Seitsemänsataa hehtaaria, kymmenkunta taloa, toistasataa asukasta.

Metsien ympäröimä viljelysaukea viettää loivasti kuulun Kallaveden jatkeena sijaitsevan puhdasvetisen Juurusveden rantaan. Kylä lepää sinisenä vyönä kimaltelevan kapeahkon järvenselän luoteisrannalla, niin että aurinko paistaa sen talojen ja niiden asukkaiden ylle pitkään niinä päivinä kun on paistaakseen. Piha-aukeat ovat toinen toistaan tunnelmallisempia.[1]

Näin kirjoitti Aake Jermo Seura-lehdessä Laukanrannasta loppukesällä 1967. Siilinjärvellä oli eletty kuuma toiminnan ja päätösten kesä.

Siilinjärven kunnanvaltuusto kokoontui historialliseen, kunnan kannalta äärimmäisen merkitykselliseen kokoukseen 16.5. 1967. Kokouksesta on säilynyt Teuvo P. Pirhosen tekemä nauhoite.[2] Paikalla oli valtuutettujen lisäksi runsaasti yleisöä sekä Rikkihappo Oy:n edustajana Erkki Erkkilä. Valtuusto hyväksyi kokouksessaan tuohon päivämäärään mennessä neuvotellut esisopimukset maa- ja kiinteistökaupoista.

Kova kiire ja paine kunnan ratkaisuissa tuntuu olleen. Vielä 11.5. Jaakko Pantsar, Pentti Konttinen (ML) ja Armas Leivo (SKDL) olivat olleet Helsingissä neuvottelemassa tehtaan tuloon liittyvistä ehdoista.

Kunnanhallitus oli kokoontunut aamulla 16.5. klo 8. Kokouksessa jouduttiin toteamaan, että Rikkihappo Oy edellytti kunnan rakentavan kunnallistekniikan tehdasalueelle. Se merkitsi lähes 2 miljoonan markan kustannusta kunnalle. Loppuun asti oli yhtiöltä toivottu jonkinlaista vastaantuloa. Nauhoitteelta ja asiakirjoista välittyy selkeästi, että tehtaan saaminen Siilinjärvelle koettiin kuitenkin niin tärkeäksi, ettei mikään puolue halunnut tehdä kunnallistekniikan rakentamisesta kynnyskysymystä.[3]

Mitä sitten miettivät he, jotka joutuivat myymään maansa tehtaan tulon vuoksi? Pienviljelijä, sotainvalidi Hannes Pekkarinen kertoi paikallislehden haastattelussa, että haikeaa lähtö on. Pienviljelijäperheellä oli 20 ha maata, siitä viljeltyä 7,5 ha. Perheessä oli viisi lasta, nuorin 10-vuotias. Asuinrakennusta oli vastikään korjattu, eikä muutto senkään vuoksi ollut mieleinen.[4] Hannes arveli, ettei voisi enää huonon kuntonsa vuoksi perustaa uutta viljelytilaa.[5]

Esa Kokkarinen kotaisalla traktoritiellään, josta nyt on luovuttava ja
jonka veroista viihtyisyydessä tuskin pystyy mistään löytämään.
Seura 16.8.1967.

Pienviljelijäperheen kotipiiriin liittyi kokonaisen elämäntavan muistot ja työ. Tila oli omin käsin muokattu, jokainen peltotilkku ja kiviraunion kivikin ainakin kertaalleen omissa käsissä pyöritelty.

Hannes Uimonen taas kertoi, että tilalle ei olisi ollut jatkajaa. Hän toivoikin, että saisi töitä uudesta tehtaasta. Oman talon paikka oli jo katsottuna kirkonkylällä. Esa Kokkarisella kelpo tila, 54 ha maata, josta viljeltyä 10 ha. Asuinrakennuksessa oli keskuslämmitys ja muutenkin viljelystä olisi mielellään jatkettu Laukanrannassa. Nyt oli uutta taloa isovanhemmille ja perheelle jo katseltu, mutta mieleistä ei ollut vielä löytynyt.

Toimittajan mukaan laukanrantalaiset suhtautuivat ”verrattaen tyynesti” lähtöön.[6] Seuran toimittaja Jermo vertasi jutussaan kylän tyhjentämistä evakkoon lähtöön. Nyt vain sai kerätä tavaransa rauhassa, eikä ajettu pois väkivalloin.[7]

Lähtijöistä Vilho Torgoutsa (s.1926) oli jo kerran saanut pakkolähdön kokea. Hänen taustansa oli Salmin Räimälässä, josta Vilhon perhe oli tullut ensin Heinävedelle ja sitten Koivumäkeen. Oman talonsa Vilho oli rakentanut Kuuslahden Laukanrantaan.

Kunta maksoi aikalaisten käsityksen mukaan maista ja rakennuksista hyvin. Jopa niin hyvin, että kunnanvaltuustossa jotkut valtuutetut vetosivat maanomistajiin, että ”yhteisen edun nimissä tulisi suostua hinnan alennuksiin”. Kallein maatila maksoi kunnalle 380 000 markkaa, mutta suurin osa tiloista oli alle 100 000 markan hintaisia. Lisäksi oli tietysti palstoja ja pientiloja, joista maksettiin muutamia tuhansia markkoja.[8] On muistettava, että ihmiset myivät kymmenien vuosien työpanoksensa, ammattinsa ja jotkut sukutilansa. Ei ihme, että osalle lähtö otti koville. Pirkko Martikainen haastatteli v. 1976-77 Kemiran alueelta muuttaneita.[9]

Muutto tuntui haikealta, koska sinne jäivät maat ja mannut. Pahaa mieltä lisäsi vielä kunnan ostajien pelottelu pakkolunastuksesta, jolloin tilalliset möivät tilansa miltei ilmaiseksi.

Nyttemmin on elämä alkanut sujua, vaikka aluksi tuntui haikealta.

Mirjam ja Klaes Räsänen ostivat uuden omakotitalon entisen tilan läheisyydestä. Sopeutumisvaikeuksia oli alkuun, Mirjam Räsänen ei käynyt muuton jälkeen 9:ään kuukauteen entisellä tilalla.[10] Irma Roivainen ajeli polkupyörällä 1970-luvulla Räsäseen kylään. Kaivoksen työmiehet eivät olisi päästäneet alueelle, koska juuri ammuttiin kalliota. Kun Irma sanoi menevänsä tuohon lähimpään taloon, niin päästivät. Kiven lohkareita lensi Räsästen pihaan. Eli Räsäset asuivat sitkeästi kotisijoillaan viimeiseen asti.[11] Lopulta hekin muuttivat kirkonkylälle kaivoksen tieltä.

Muutto oli raskas entiseltä tilalta, joka oli ollut kivipeltoa, josta sitten oli raivattu viljelykuntoiseksi. Sopeutuminen on ollut helpompaa, kun tietää myös muiden joutuneen lähtemään.: yhteinen suru.

[12]

Mustin kylää 1970-luvulla. Kuva Saini Nykänen.
Siilinjärven kunnanarkisto.

Laukanrantalaiset olivat ensimmäinen muuttajien sukupolvi. Kun kaivostoiminta päätettiin aloittaa 1970-luvulla, niin uusilta alueilta jouduttiin muuttamaan. Muun muassa kaunis Mustin kylä tyhjennettiin kokonaan. Nykyisin kaivosoikeudet omistaa norjalainen Yara. Se ostaa kiinteistöjä ja maita edelleenkin ja muutto alueelta jatkuu hiljalleen. Tällä hetkellä tehdas ja kaivos suoja-alueineen vie Siilinjärven kunnasta noin 9500 ha. Pienestä alusta on kasvanut yksi Euroopan suurimmista avolouhoksista.

Tulevaisuutta ei kukaan silloisista päätöksentekijöistä voinut ennustaa. Geologit tiesivät asioista tietenkin paremmin. 

Jukka Kasurinen

Ympäristöliike oli vielä syntymättä, joten tehtaan paikasta tai ympäristövaikutuksista ei juuri keskusteltu julkisuudessa. Jukka Kasurinen (kok) pohti kysymystä 1969 paikallislehdessä: Mikä on tämän kaiken hinta? Se on maaseutuidyllin särkyminen. Se on monien rakkaiksi käyneiden kotipaikkojen menetys, tosin rahallista korvausta vastaan. Se on pelko vesien, luonnon ja kaiken luonnon turmeltumisesta… Mutta jos näiden uhrausten kautta saadaan turvattu toimeentulo monille siilinjärveläisille ja pohjois-savolaisille, se kannatti maksaa. Näin varsinkin, jos huolehditaan siitä, etteivät tehdasrakennelmat rumenna, vaan kaunistavat maisemaa ja ettei korvaamattomia luonnonsuojelullisia vahinkoja pääse tapahtumaan.[13]

Tämä on jatkoa blogikirjoituksille Siilinjärvestä kaivospaikkakunta II - Kekkonen tulee! ja Siilinjärvestä kaivospaikkakunta I

---

[1] Seura 16.8.1967

[2] Rikkihappo Oy esisopimus – maakauppa ja kunnan osallistuminen kustannuksiin. KV 16.5.1967.Nauhoite.

  Siilinjärven kunnanarkisto.

[3] Siilinjärven KH 16.5.1967 pöytäkirja, edellä mainittu nauhoite.

[4] Uutis-Jousi

[5] sama

[6] sama

[7] Seura 16.8.1967

[8] Kunnanvaltuuston kokouksen pöytäkirja 19.6.1967. Siilinjärven kunnanarkisto.

[9] Pirjo Martikainen, Perinne- ym. tallennustietoja Siilinjärven Kemiran alueelta. Kerätty 1976-77. Omistus- ja

   perhesuhteet, pinta-alat, rakennukset, viljelykset. Siilinjärven kirjasto, kotiseutukokoelma.

[10] sama

[11] Irma Roivaisen haastattelu 3.4. 2019.

[12] sama

[13] Uutis-Jousi 15.8.1969