Itsemurhaajan tie vie helvettiin – Helga Påhlintytär Saikotaren epätoivo

 

Talvimaisema, iltarusko. Fanny Chunberg, 1878.
Kansallisgalleria, Ateneum

Vanhojen tuomiokirjojen yksi raskaimpia aineistoja ovat oikeudenkäynnit itsemurhan jälkeen. Itsemurha oli hyvin vakava rikos 1600-luvulla ja siitä määrättiin tuomio törkeiden asioiden kaaressa. Samaisessa Kristofferin maanlain (vuodelta 1442) kohdassa määrättiin mm. tuomiot murhista, toisen surmaamisesta taikuudella, noituudella tai myrkyllä, eläimiin sekaantumisesta, sodomiasta ja valtiopetosrikoksista. Tuomituille näistä rikoksista oli seurauksena kuolema ja ruumiin häpäisy.

Itsemurha oli rikos jumalallista järjestystä vastaan, sillä jumala antaa elämän ja päättää sen päättymisestä. Itsemurha oli myös merkki siitä, ettei ihminen ollut luottanut jumalaan, vaan otti oikeuden omiin käsiinsä. Rikollinen oli kuollut, mutta oikeudenkäynneissä tutkittiin huolella, oliko itsemurhan tehty täydessä ymmärryksessä vai oliko henkilö ollut mieleltään sairas ja siten ei vastuussa teostaan. Kysymys oli tärkeä, koska oikeuden päätös ratkaisi vainajan hautaustavan ja häpeän määrän. Pahin lopputulos oli se, että pitäjän mestaaja/pyöveli vei vainajan metsään ja hautasi sinne. Mielisairaaksi todetut haudattiin hiljaisesti omaisten saattamana kirkkomaan ulkopuolelle.

Iisalmen pitäjän käräjillä Martikkalassa jouduttiin 12.3.1697 näiden asioiden äärelle, kun käsiteltiin Helga Påhlintytär Saikotaren itsemurhaa 10.3.1697. Oikeutta istuivat lautamiehet Antti Kaarakainen, Juho Lappalainen, Hannu Pesonen, Påhl Huttunen ja Knuutti Kainulainen. Puhetta johti nimismies Samuel Cajanus. Ilmoituksen kuolemasta toi kirkkoherra Heinrich Hoffreniukselle Heikki Juhonpoika Huttunen. Huttunen kertoi, että kaskitorppari Harmosen leski, Helga Saikotar oli surmannut itsensä.

Tragedian taustalla oli ensinnäkin Helga Saikotaren miehen kuolema. Heikki Antinpoika Harmonen oli kuollut maaliskuun alkupäivinä. Samoin Helgan äiti Kirsti Tiilikatar oli kuollut maaliskuussa. Tuomioikirjassa ei viitata katovuosiin, mutta tuolloin elettiin suuren nälän aikaa. On mahdollista, että perheessä oli tällainenkin kriisi. Vuosina 11696-1697 on arvioitu jopa 1/3 suomalaisista kuolleen nälkään, Pohjois-Savoonkin hätä iski kovasti.

Kaikki tapauksen omin silmin nähneet olivat Helgan perheen jäseniä. He kertoivat Helgan olleen surun murtama miehen kuoleman jälkeen. Hän ei ollut syönyt, itkeskeli ja oli aivan välinpitämätön arjen askareisiin. Perhe oli päättänyt, että leski Helga Saikotar muuttaa anoppinsa perheeseen samalla kylällä. Helga ei halunnut lähteä, valitti huonovointisuutta ja päänsärkyä. Lopulta hänet oli saatu rekeen, johon istuuduttuaan hän oli peittänyt itsensä kokonaan rekipeitteellä.

Helga oli ollut suuressa tuskassa, hänen kuultiin huutavan reessä niin, että lopulta hevonen oli pysäytetty. Tällöin huomattiin, että Helga Saikotar oli viiltänyt itseltään kurkun auki. Hän kuoli sanaakaan sanomatta valtavaan verenvuotoon. Oikeudessa tapahtumasta kertoi silminnäkijänä mm. 12-vuotias Samuel Harmonen, Heikki Antinpoika Harmosen veli. Tuomioikirjoista ei tule esille jäikö Heikki Antinpojalta ja Helgalta lapsia.

Kaikki todistajat pyrkivät osoittamaan, että Saikotar oli ollut mielenhäiriössä ja jo alun alkaenkin ”heikko mieleltään”. Lautamies Antti Kaarakainen todisti koko Helgan suvun olleen heikkopäisiä. Yksi sukulainen oli hirttänyt itsensä. Samuel Harmonen sanoi Helgan puhuneen, kuinka ”paha on saanut vallan hänestä”. Todistelu tuntui johtavan siihen, että Helgan teko saisi vähän armoa ja hänet haudattaisiin hiljaisuudessa. Mutta toisin kävi.

Oikeus katsoi, että lähiomaisten todistukset mielen heikkoudesta eivät riittäneet. Puukon ottaminen mukaan ja vaipan alle peittoon meneminen kertoivat järkevästä suunnittelusta. Samaan aikaan todettiin Helgan olleen ahkera kirkossakävijä ja eläessään rehellinen ihminen. Silti oikeus päätti, että pyövelin tulee viedä Helgan ruumis metsään ja haudata sinne ilman saattajia tai siunausta. Ajan käsityksen mukaan Helga Saikotar oli tuomittu ikuiseen kadotukseen.

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan tuomiokirjat, KO a:6, varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1697-1697, tiedosto 138

Miettinen, Riikka, Itsensä surmaaminen vanhempien aikojen Suomessa https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/214983/Kleio_3_2019_kevyt_12.pdf;jsessionid=A85147C5AF14CB1FF474D3329C3F1CF2?sequence=1

Kirkkoherra Henrik Henriksson Hoffrénin surkea veronkeräysmatka syksyllä 1693

 

Savolaisvene järvellä, Ferdinand von Wright 1879

Kirkkoherra Henrik Hoffrén oli tullut Kuopion kirkkoherraksi vuonna 1693. Samana syksynä hän kierteli uudessa seurakunnassaan keräämässä veroja. Syksy oli veronkantoon parasta aikaa, sillä silloin talonpoikien aitat olivat täynnä kesän satoa. Hänellä oli seurueessa mukana ainakin piiskuri, spögubbe, korpraali Akseli Hanska. Verojen kerääminen oli sujunut ilmeisesti hyvin, sillä kirkkoherralla oli Kehvolle tultaessa mukanaan kolme lehmää ja viljaa. Kirkkoherra oli tullut Kehvolle Käärmelahdesta tietä pitkin.

Sattumoisin Kehvon kievarissa Matti Väänäsen luona olivat tiistaina 10.10. iltapäivällä myös neljä soutajaa, jotka olivat edellisenä päivä vieneet kihlakunnan tuomarin Kuopiosta Halolaan Maaningalle. Soutajat Pentti Eskilinpoika Kaikkonen, Juho Akselinpoika Hanska, Påhl Erikinpoika Kainulainen ja Risto Peerinpoika Kaikkonen olivat levänneet yön Halolassa ja soutivat tiistaina kohti kohti Kuopiota. He olivat poikenneet iltapäivällä tiistaina 10.10. Kehvolla kievarin rantaan, ehkäpä hetkeksi levähtämään ja murkinoimaan ennen viimeistä taivalta kohti Kuopiota.

Syysmyrskyjen aika oli alkanut, sillä edellä mainitun tuomarinkin matka oli viivästynyt kaksi päivää, koska ei oltu uskallettu lähteä kovaan tuuleen. Kirkkoherra hoksasi, että Kuopioon suuntaavat soutajat voisivat ottaa yhden hänen lehmistään veneeseensä. Yhdessä kuitenkin nähtiin, että tarvittaisiin parempi vene, jota Kehvon kievarista ei löytynyt. Akseli Hanska lähti Koivusaareen Olli Savolaisen taloon ja hän sai sieltä kaksilautaisen veneen.

Savolaismallinen vene Pielavedeltä. Kaksilautainen, valmistettu 1876.
Veneessä on kaksi reunalautaa.
Suomen kansallismuseo

Venettä hommatessa ja lastatessa aikaa kului. Pieni hieholehmä vikuroi, eikä suostunut sovinnolla veneeseen. Silloin otettiin vanhempi ja isompi lehmä. Se oli ehkä tottuneenpi venekyytiin, sillä se saatiin aseteltua olkien päälle ja peitettiin. Tässä vaiheessa osalla touhuun osallistuvista alkoi tulla huoli liian painavasta lastista ja pimeän laskeutumisesta. Todistajien mukaan kirkkoherra oli pyytänyt lastin keventämistä, eikä hän ollut vaatinut miehiä matkaan tiistai-iltana. Sen sijaan Juhan Hanska ja Kainulainen olivat itse halukkaita lähtemään, heillä oli kiire töihinsä kestikievarinpitäjä Lauri Björnin taloon Savilahteen.

Risto Kaikkonen vakuuttui Hanskan ja Kainulaisen reippaista otteista ja lähti myös matkaan, vaikka oli ensin aikonut jäädä odottamaan aamua Kehvolle. Pentti Eskilinpoika Kaikkonen ja Kainulainen asettuivat soutamaan, Juho Hanska piti perää ja Risto Kaikkonen vahti lehmää.

Kävi kuitenkin niin, että lehmä tuli levottomaksi matkalla. Venekunta oli lähellä Ilvessalon rantaa (nyk. Ilvessaari), kun vene hörppäsi vettä ja sen seurauksena kellahti nopeasti ympäri. Kaikki joutuivat veden varaan. Tilannetta pahensi se, että vesi oli varsin kylmää ja oli jo pimeää. Miehet tarrautuivat jotenkin venee köliin, mutta Kainulainen ja Hanska väsyivät ensimmäisenä ja luisuivat järveen. Miehet olivat huutaneet apua koko ajan. Avunhuudot kuultiin ja Akseli Hanska, kirkkoherran renkipoika Antti Asikainen ja torppari Lauri Ristonpoika Mähönen kiirehtivät apuun.

Kaikkoset saatiin pelastajien veneeseen, mutta heistä vain Risto virkosi tuvan lämpimässä elolle. Risto oli myös oikeudessa kertomassa tapahtumista. Uhreista Kainulaisen ruumis oli vielä käräjien aikaankin 24.10. kateissa. Käräjille oli jouduttu, sillä uhrien lesket Kirsti Påhlintytär Vehviläinen (Vehvitar), Anna Peerintytär Huttunen (Huttutar) ja Kaarina Peerintytär Raatikainen (Raatar) olivat haastaneet kirkkoherra Hoffrénin käräjille. Oliko soutajia painostettu lähtemään pimeään ja oliko veneen lastaus asiallinen?

Kuten edellä tuli esille kirkkoherran todistajat olivat varsin vakuuttavia. Akseli Hanskan poika oli hukkunut onnettomuudessa ja silti hänen todistuksensa vapautti kirkkoherran syytteistä. Samoin pelastunut Risto Kaikkonen kertoi, että matkaan lähdettiin lähinnä Hanskan ja Kainulaisen kiireen vuoksi.

Kirkkoherran loput lehmät toimitettiin Kuopioon seuraavana päivänä kolmilautaisella veneellä. Talonpojilla oli monenlaisia veneitä eri tarkoituksiin ja paljon kokemusta lastien kuljettamisesta. Eläinten kuljetus veneissä lienee ollut varsin tavallista ja soutajat osasivat asiansa. Oikeus katsoi, että kysymyksessä oli onnettomuus, kirkkoherra ei hoputtanut miehiä ja oli jopa pyytänyt keventämään lastia.

Soutajat olivat yleensä ravakoita nuoria miehiä ja naisia. Kirsti Vehviläiselle jäi neljä alaikäistä lasta huollettavaksi, Kaarina Raatikaiselle yksi pieni lapsi.

Henrich Hoffrén toimi Kuopion kirkkoherrana vuodesta 1693 aina kuolemaansa asti 1718. Ei voi olla miettimättä sitä, jättikö tapaus kirkkoherran ja seurakuntalaisten välille epäluuloa. Hoffrénin kausi oli poikkeuksellisen vaikeaa aikaa, sillä vuosina 1696-1697 kärsittiin ankarasta nälänhädästä koko maassa ja vuonna 1700 alkoi Suuri Pohjan sota. Hoffrén ei kuitenkaan paennut venäläismiehitystä, vaan kaatui ns. saappaat jalassa sairauskohtaukseen toimittaessaan hautausta 1718.

Kartassa merkittynä Kehvon kievari ja Ilvessaari punaisella
merkillä.

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:4, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1689-1693, tiedosto 1237

Savon henkikirjat 1693, https://www.rajapuro.net/savohk/savo_hk.html

Elämän veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta

Saloheimo, Savon historia III, Savo suurvallan valjaissa 1617-1721