Isovihan kätköt ja irtaallaan ollut omaisuus - saako löytäjä pitää?

 

Lehmisavu, Eero Järnefelt 1891. Sota tarkoitti kärsimystä 
myös eläimille, kun niiden rauhallinen elämä häiriintyi.

Venäläisret olivat vieneet kesällä 1714 kaksi lehmää ratsumestari  Henrik Oppmanin talosta Rantasalmelta. Ne oli otettu pantiksi, kunnes talon väki olisi toimittanut Venäjän armeijan kapteeni Thurofille kaksi kannua paloviinaa. Lehmät oli vienyt lautamies Hukkanen, jonka tehtäväksi epämiellyttävä venäläisten avustaminen oli tullut. Mutta Hukkaselta ne kävi ottamassa Ruotsin armeijan kersantti Elg. Tämän jälkeen kaksi ratsumestari Oppmanin renkiä kuljetti lehmät ja oletettavasti muutakin arvotavaraa Kuopioon nimismies Henrik Hoffrenin taloon heinäkuun viimeisinä päivinä 1714. 

Venäläinen partio piipahti ensimmäisen kerran sodan aikana Kuopiossa 6.8.1714. Tämä säikäytti rengit pakosalle, jolloin lehmät jäivät nimismiehen hoiviin.

Venäläisten lähdettyä tulivat kersantti Elg ja vääpeli Qvist kyselemään lehmiä. Elg antoi toisen niistä palkaksi Hatsalan kylästä kotoisin olleelle torppari Olli Hallikaiselle, sillä Olli oli järjestänyt Ruotsin Elgin joukoille hevosia. Toinen lehmistä jäi edelleen Hoffrenille, sen sanottiin olleen vanha ja raihnainen. Seuraavana vuonna kapteeni Hausen Kajaanin varuskunnasta oli pakomatkallaan ensin vaatinut lehmää itselleen, mutta kuitenkin myynyt lehmän Hoffrenille. Hausen pakeni venäläisiä sellaisella kyydillä ettei ehtinyt jäädä lehmää teurastamaan. Niinpä Hoffrén oli lahdannut lehmän syksyllä 1715 omiksi tarpeikseen. 

Oikeus katsoi, että  lehmät olivat venäläisten varastamaa sotasaalista, jota Elg, Hoffrén tai sen paremmin Hausen eivät omistaneet. Niinpä Hoffrénin piti palauttaa Hausenilta saamansa maksu Oppmanille, toisen lehmän kohtalo jäi auki, koska torppari Hallikainen ei ollut oikeudessa paikalla.

Nimismies Henrik Hoffrén jäi paikoilleen ja asettui osaksi venäläishallintoa, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että paikalliset lautamiehet nimismiehen johdolla auttoivat venäläisiä kiskomaan tarvitsemansa verot, muonat ja työt väestöltä.

Kun miehitysaika kesti noin kuusi vuotta, niin voi vain kuvitella kuinka laittomaksi meno yltyi. Tässä tapauksessa kaikki osapuolet varastivat , nimismieskin. 

Ihmiset piilottivat omaisuuttaan metsiin miehitysaikana. Sodan jälkeen käytiin jonkin verran oikeutta näiden kätköjen omaisuudesta. Sattuipa joskus niinkin, että varas halusi tunnustaa rikoksensa itse. Niinpä Hakkaralan kylältä Jöran Rissanen kertoi 1727 (!) oikeudessa ottaneensa Anders Rissasen kätköstä miehitysaikana mustan naisten röijyn. Röijy on naisten parempaan pukuun liittyvä takki. Hänen vaimonsa Maria Vänätär oli käyttänyt takkia, mutta se oli  sittemmin varastettu heiltä. Röijyn hinnaksi arvioitiin 10 riikintaalaria. 

Jöran tuomittiin näpistyksestä kolmeksi päiväksi vankilaan ja pyytämään synninpäästön. 

Naisten kansanomainen röijy 1700-
luvulta. Nykyisin sanoisimme ehkä 
jakku. 

Lukkarilassa Påhl Leino sai kuulla äitinsä Riitta Ollikaisen kuolinvuoteen äärellä, että äiti oli  piilottanut Venäjän miehitysvallan aikana Kuopion pitäjän Kaaraslahteen rahaa. Paikka oli ollut Olkiniemi ja aivan järven rannassa. Näillä tiedoilla kätköä oli varmasti mahdoton löytää, mutta nyt Leino oli kuullut huhuja, joiden mukaan Pekka Pekkarisen vaimo Sofia Pitkänen (Pitkätär) olisi löytänyt rahaa Kaaraslahdessa. Hän oli haastanut Pitkäsen oikeuteen.

Pitkänen kielsi löytäneensä mitään. Leivon kutsumana todistajana Heikki Ruuskanen samaiselta Kaaraslahden kylältä kertoi, että Pitkänen oli noin viisi vuotta aiemmin kysynyt Ruuskaselta, onko hän kätkenyt jotain rantaan. Koska Ruuskasella ei ollut kätköä rannassa, asia oli jäänyt siihen. Mitään muuta tämä todistaja ei asiassa osannut sanoa. Kun Leivon muut todistajat, Olli Lukkarinen Sänkimäestä ja leski Beata Toivanen (Toivatar) Kaaraslahdesta eivät olleet paikalla, juttu siirrettiin seuraaville käräjille. Leivon usko asiaan lienee hiipunut, sillä asiaa ei käsitelty ainakaan seuraavilla käräjillä.

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:23 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1723-1723, sivu 57, tiedosto 45

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:28 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1728-1728, sivu 103, tiedosto 54 Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:28 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1727-1727, sivu 52, tiedosto 98 

https://www.geni.com/people/Henrik-Henriksson-Hoffrén-Toivalan-haara/6000000029405649012https://www.geni.com/people/Henrik-Oppman/6000000011820594451

Miehittäjän ankara nyrkkivalta Pöljällä ja Kurolanlahdessa 1715-1719

 

Pohjois-Savossa tiedetttin Pohjanmaan, Karjalan ja Kainuun 
julmuuksista ennen venäläisten tänne tuloa. 

Erityisen uteliaasti olen etsinyt tietoja kotikyläni Pöljän tapahtumista isovihan aikaan. Kylän onneksi sen nykyisin läpäisevä valtatie valmistui vasta myöhemmin 1700-luvulla. Tienvarsikylät kärsivät yleensä eniten. Tähän mennessä tuomiokirjoista ei ole löytynyt viitteitä miehittäjien väkivallasta Pöljällä. Miehityshallinto Savossa toimikin niin, että paikalliset lautamiehet, starostit tekivät ryssänrenkeinä veronkannon. Jos suostui nöyrästi antamaan, mitä vaadittiin, niin henkikulta säästyi.

Lauri Miettinen Pöljältä joutui antamaan hevosensa venäläisten postin kuljetukseen. Påhl Matinpoika ajoi hevosen Pöljältä Viipuriin, jossa venäläinen luutnantti oli ottanut sen ja ajanut sillä kaksi viikkoa. Satulakin oli vioittunut, lopulta hän oli ostanut hevosen kahdella taalarilla. Kotona Pöljällä Påhl Matinpoika väitti hevosen kuolleen.

Oikeus määräsi Matinpojan antamaan rahat Lauri Miettiselle. Matinpojalla oli tuskin ollut varaa valita, ”myikö” hän hevosen vai ei. Luutnantti oli maksanut hevosesta niin huonosti, ettei Lauri varmasti sillä uutta hevosta saanut.

Toinen Pöljän talollinen, Matti Kejonen joutui antamaan starosti Juhan Miettiselle 1719 lehmän, härän, lampaan ja 6 kappaa maltaita. Kejonen epäili oikeudessa, että starosti olisi kerännyt veroja omaan pussiinsa. Juhan Miettinen pystyi kuitenkin todistamaan, että kaikki meni venäläisille, eikä hän ollut vetänyt välistä. Kejonen ei saanut hyvitystä. Tämä olikin varsin tyypillistä näissä oikeusjutuissa, sillä Ruotsi ja Venäjä olivat sopineet armahdusperiaatteista, jotka suojasivat Venäjän valtaa palvelleita ”ryssänrenkejä”. Pöljän kylä kärsi kuten muutkin Kuopion alueet ankarasta verotuksesta ja pakkoluovutuksista. On myös merkkejä, että tiloja autioitui, koska asukkaat lähtivät pakoon ja ne jäivät viljelemättä. 

Kuopion kirkkoherra Henrik Hoffrén varautui venäläisten tuloon 1713. Hän siirsi joulukuussa 1713 Maaningan Kurolanlahteen Påhl Mykkäsen aittoihin Kuopiosta säilyviä elintarvikkeita: rukiinjyviä ja ruisjauhoja tynnyrikaupalla, suolattua ja kuivattua kalaa, sianlihaa suolattuna ja savustettuna sekä sian ihraa. Sattui kuitenkin niin, että Pohjanmaalta päin tulleet venäläiset osautuivat Mykkäsen aitoille.

Maastosta saattaa löytää tällaisia painaumia, joita kansantarinoissa
sanotaan piilopirttien jäänteiksi. Kangaslampi.
Museovirasto

Tieto venäläisten tekemistä hirmuteoista Pohjanmaalla tehdyistä oli jo ehtinyt Savoon, joten väki osasi paeta Kurolanlahdeltakin venäläisten tieltä. Oli viety valmiiksi kätköihin tavaroita ja piilopirttejä valmisteltu. Kirkkoherran tavarat jäivät kuitenkin venäläisten käsiin, he mursivat aitat auki ja ottivat, mitä tahtoivat.

Vuonna 1722 kirkkoherran poika Johan Hoffrén haki korvauksia, niiltä paikallisilta, jotka olivat hänen tietonsa mukaan ottaneet avoimista aitoista tavaraa, kun venäläiset olivat poistuneet Kurolanlahdesta. Luutnantti syytti Haatalan isäntiä Matti Kiminki, Heikki Sipponen, Pehr Huttunen ja Niilo Hyrkäs ja vaimo Marketta Silvotar sekä Tavinsalmelta Antti Lappalaista ja Kurolanlahden Mykkäsiä isänsä varastojen verottamisesta. Se myönnettiin, että Haatalan ja Tavinsalmen kyläläiset olivat paenneet Kurolanlahteen. Lisäksi muutamat kyläläiset kertoivat ottaneensa pahimpaan hätään jotain aitoista, mutta he olivat maksaneet niistä kirkkoherralle myöhemmin. Hyrkäs kertoi olleensa Kurolanlahdessa ja ottaneensa Jeremias Savolaisen (Haatalasta) kanssa vähän jauhoja. Kyläläiset kertoivat vielä, että aitoilla oli ollut myös kirkkoherran oma renki Antti Miettinen.

Lisäksi he kertoivat, että venäläisiä oli auttamassa heille tuntematonta väkeä. Nämä olivat ottaneet mukaansa niin paljon kuin vain olivat jaksaneet kantaa. Erityisesti moitittiin nimeltä mainiten Marketta Sivosta, jonka sanottiin nykyisin elävän Iisalmen pitäjässsä.

Pekka Huttunen sanoi olleensa Kurolanlahdessa ryöstelyn jälkeen sen vuoksi, että hän oli lähettänyt poikansa turvaan sinne ja kävi hänet hakemassa. Huttusella ei ollut mitään tietoa aittojen kadonneista tavaroista.

Osa kertoi olleensa ihan muualla paossa, eikä heillä ollut mitään tietoa varkauksista. Oikeusjutusta tulee sellainen vaikutelma, etteivät kyläläiset olleet kovin pahana pitäneet, jos joku oli aitoista jotain ottanutkin. Asia siirrettiin seuraaville käräjille, eikä aineistosta enää löytynyt. Ehkäpä luutnantti Hoffrén joutui antamaan periksi, kun todistajia syytöksille ei löytynyt. Tässä saivat myös Tavinsalmen kyläläiset tutustua uuteen naapuriinsa, sillä luutnantti Hoffrén oli juuri muuttanut kylälle. Käräjiä riitti jatkossakin.

Kuvassa on Pöljän kotiseutumuseon savutuvan pöytä.
Siinä tarinan mukaan venäläiset olisivat pilkkoneet teurastamansa
karjan lihaa, hakkaumat näkyvät. Tämä lienee tapahtunun 1808, ei
isovihan aikaan. 

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat KO a:22 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1722-1722, s. 108, tiedosto 74 msekä KO a:26 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1726-1726,  sivu 321, tiedosto 174

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:22 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1722-1722, sivu 126, tiedosto 83

https://digihakemisto.net/item/1592219483/9192154334/223

Vilkuna, Viha, perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta

Sattumuksia Suuren Pohjan sodan (1700-1721) ajoilta Pohjois-Savossa

 

 Naisen eloa, Juho Rissanen 1902

Kuopion seutu oli vuodesta 1714 tiukasti venäläisten hallussa. He olivat rakentaneet alueelle hallinnon, jossa paikalliset nimismiehet ja entiset lautamiehet joutuivat miehittäjän asiamiehiksi. He keräsivät kovalla kädellä Venäjän armeijan tarpeisiin viljaa, ruokatavaraa ja rehua. Lisäksi paikalliset joutuivat ns. robottitöihin miehittäjän rakennushankkeisiin. Robotti tulee venäjän sanasta robot, työ. Vallitsi oman käden oikeus ja väkivaltaa käyttivät niin omat kuin vieraat. Rahvas koetti selvitä tästäkin riesasta. Taudit ja katovuodet olivat kyllä kansaa opettaneet äkkinäisiin katastrofeihin. Niistä oli vain jotenkin selvittävä. Ensimmäinen tarina kertoo pelosta ja toinen selviytymisestä.

Pieni vainaja Kallaveden poukamassa

Keväällä 1722 Pekka Smolander, ruotusotilas Maaningan Käärmelahdesta souteli hiljakseen kohti Kuopiota. Hänet oli kutsuttu töihin rakentamaan venettä majuri Juhan Fiendtille. Häntä alkoi väsyttää, joten hän hakeutui Kehvon lähellä rauhalliseen poukamaan ja nukkui veneessä. Aamulla hän heräsi kylmää ja alkoi rakentaa rantaa nuotiota ja ja nauttia aamupalaa.

Puita etsiskellessään hän löysi alkeellisen kirstun, jossa oli lähes maatuneen lapsen jäänteet ja pellavaliinan paloja. Smolander lähti välittömästi viemään sanaa upseereilleen, josta tieto meni kirkkoherra Argilanderille. Käräjillä kukaan ei tiennyt pienestä vainajasta mitään. Oikeudessa tultiin siihen lopputulokseen, että lapsen omaiset olivat olleet tulossa hautaamaan lasta kirkolle, mutta eivät olleet uskaltaneet tulla venäläisten miehittämään kaupunkiin.

Kaarina Hyvärinen, kolmasti piiskattu

Yksinelävien naisten yksi selviytymisstrategia oli hankkiutua joko oman tai Venäjän armeijan sotilaan suojiin. Otetaan esimerkiksi Kaarina Hyvärinen (Hyväritär).

Kuopion käräjillä, jotka alkoivat 24.9.1722 tuli ilmi, että Kaarina Hyvärinen oli synnyttänyt lapsen korpraali Risto Kekäläiselle sekä eri aikoina ollut ”lihallisessa kanssakäymisessä” sotilaiden Pekka Mustonen ja Juhan Kröger kanssa. Lisäksi hän oli ollut yhdessä inkeriläisen pakolaismiehen Juhan Ingeron kanssa. Ingero oli joutunut lähtemään vuonna 1717 työpalvelukseen eli robottitöihin Pietariin., jossa hänen sanottiin kuolleen.

Mustosesta ja Krögeristä Hyvärinen oli jo rangaistuksensa kärsinyt, mutta nyt tarkasteltiin näitä muita syntejä. Kaarina Hyvärinen sai rangaistukseksi 18 piiskaniskua ja kirkon häpeärangaistuksen. Kekäläinen oli valmis menemään naimisiin Hyvärisen kanssa, mutta seurakunnan vihittyjen luettelossa heitä ei näy. Risto Kekäläinen oli iäkäs mies ja hän kuoli jo vuonna 1724. Kaarina Hyvärinen menee naimisiin Heikki Hiltusen kanssa Riistavedellä 1722. Ei kuitenkaan ole varmaa, että kyseessä on sama henkilö.

Niin sinnitteli Kaarina Hyvärinen sodasta rauhaan, kolmasti piiskattuna.

Hauta-Heikin mummo, Juho Rissanen 1897

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:22 1722-1722, sivu 311, tiedosto 175

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:22 1722-1722, sivu 614, tiedosto 327

Risto Kekäläinen https://www.geni.com/people/Risto-Kek%C3%A4l%C3%A4inen/6000000059368601902

Kuopion maaseurakunta vihityt 1722-1738 (AP I Eb:2) sivu 83 1722-1724

Isovihan kauhuja Jännevirralla ja Tuovilanlahdessa

 

Poltettu kylä, Albert Edelfelt 1878.

Suuren Pohjan sodan aikaan (1700-1721) venäläiset miehittivät Suomen alueen kokonaan. Pohjanmaa oli joutunut ottamaan vastaan valloittajien vihan kaikessa hirveydessään vuodesta 1714 alkaen. Siviiliväestö joutui siellä nykytermein sanottuna kansanmurhan kohteeksi. Silloin monet lähtivät pakoon kotikonnuiltaan Pohjois-Savoon, joka oli säästynyt systemaattiselta vainolta. Täällä venäläiset lähinnä hyödynsivät alueen resursseja ryöväämällä ”veroina” alueen talonpoikia. Tiettömien taipaleiden taakse valloittajan valta ulottui vai silloin, kun sotilaat tulivat kyliin.

Vuosina 1715-1721 täällä liikkui venäläisiä joukkoja verottamassa, heitä avustivat paikalliset lautamiehet, starostit. Yhteistoiminta oli varmasti pakon sanelemaa, sillä venäläiset ottivat haluamansa joka tapauksessa. Venäläisten lisäksi alueella oleskeli satunnaisesti Ruotsista lähetettyjä sotilasosastoja tukemassa paikallisia sissejä (kivekkäitä). Ruotsin sotilasosastot toiminnasta esimerkkinä olkoon lippumies Juhan Husson toiminta Jännevirralla kesällä 1716. Husson joukot olivat tulleet Suomeen Gävlestä.

Husson joukko-osasto oli saanut tiedon, että sotilaskarkuri Juhan Niskanen piilottelisi sukulaisensa Pehr Niskasen torpalla. Sotilaiden tarkoitus oli hakea näitä miehiä takaisin palvelukseen (tai rangaista heitä). Kun Pehr Niskanen ei kerrtonut sen paremmin karkurin kuin karjansa olinpaikkoja, tuikkasi Husso torpan rakennukset tuleen. Tosin hän kielsi polttaneensa mitään 1731, kun asiaa käräjillä Kuopiossa käsiteltiin. Hän arveli Pehrin itse polttaneen rakennuksensa. Niskanen ei saaanut korvauksia tuhoista, koska silminnäkijöitä ei ollut.

Husso oli myös ryöstänyt Nilsiän niinimäkeläiseltä Juhana Savolaiselta ja Rissalan Pekka Hämäläiseltä markkinakuormasta 72 leiviskää voita ja kaksi pukkia. Husso kuljetti saaliinsa Vuolijoelle siellä majailevien sissien muonaksi. Olli Backström on sanonut, että sotaa 1600-luvulla saattoi kuvata sotilaiden (omat tai vieraat) ja talonpoikien välisenä kamppailuna resursseista. Koska armeijat huollettiin suoraan kentällä väestöltä oteuilla ruuilla ja rehuilla, niin näkemys oli varmasti usein perusteltu.

Tuovilanlahdessa Maaningalla Pohjanmaan kauhut näkyivät pakolaisina. Aviopari Malin Juhontytär ja Juhan Jaakobinpoika Nivalainen tulivat Nivalasta, Kalajoen pitäjästä Olli Tuovisen taloon 1716. Venäläiset olivat tuhonneet pariskunnan koko omaisuuden, joten he työskentelivät Tuovisella piikana ja renkinä. Ruotsalainen joukko-osasto löysi Nivalaisen 1717 Tuovilanlahdesta ja pakotti mukaansa sotilaaksi. Hän joutui pohjanmaalaisten joukkojen mukana ensin Ruotsiin ja sitten pahamaineiselle Norjan sotaretkelle. Nivalainen katosi sinne.

Tapani Löfving oli yksi Isovihan sissejä.
Nykyisin sissien toimintaa pidetään 
lähinnä ryöstelynä, joka ei sodankäyntiin 
juuri vaikuttanut.

Malin Juhontytär jäi yksin Savoon. Elokuussa 1719 kivekkäät eli sissit tulivat Tuovilanlahteen. Väki pakeni metsiin, mutta Malin jäi sotilas Mikko Narsakan (ehkä inkeriläinen nimi) kynsiin. Toisen sotilaan avustuksella Malin oli viety tupaan, sidottu sänkyyn ja hiljennetty peitteellä. Tämän jälkeen Narsakka raiskasi Malinin.

Asiaa käsiteltiin Kuopion talvikäräjillä 1723. On varmaa, että myös venäläiset sotilaat raiskasivat naisia Pohjois-Savossa, kuten muuallakin maassa. Mutta ne teot eivät näy välttämättä tuomiokirjoissa, koska syytettävät olivat poissa maasta. Malin oli synnyttänyt lapsen keskosena keväällä 1720. Lapsi kuoli pian synnytyksen jälkeen. Tämän todistivat Olli Tuovinen, Risto Ruuskanen, Gabriel Tuovinen, Risto Rönkä ja Pertti Ryynänen. Oikeudenkäynti oli järjestetty sen vuoksi, että Malinin maine puhdistettaisiin. Aviottoman lapsen synnyttäminen oli rikos, josta silloisen lain mukaan annettiin naimisissa olevalle naiselle ankara rangaistus.

Malinilta kysyttiin oliko hänelle tullut näkyviä vammoja, huusiko hän apua, kuuliko tai näkikö kukaan tapahtumia? Kylä ja talo oli tyhjillään, eikä apuja ollut saatavilla. Täkki oli peittänyt suun, joten huutaa ei voinut. Mustelmiaan Malin oli näyttänyt ja tapahtumasta kertonut Tuovisen talon emännälle Kaarina Ryynäselle. Ryynänen oli kuitenkin oikeudenkäynnin aikaan jo kuollut, joten häntä ei oikeudessa voitu kuulla. Raiskaajansa nimen Malin sanoi kuulleensa puoli vuotta myöhemmin eräältä sotilaalta, joka oli ollut kylässä tapahtumien aikaan. Oikeudenkäynnissä useampi todistaja kertoi kuulleensa tarinan raiskauksesta. Kirsti Mähönen oli auttanut Malinia synnytyksessä keväällä 1720. Hänellekin Malin oli kertonut väkisinmakuusta.

Naiset joutuivat ankaran tutkinnan kohteeksi, kun sukupuolimoraalia kytättiin. Tuolloinen oikeudenkäytäntö vaati rikosasioissa silminnäkijöitä, vähintään selkeitä kuulohavaintoja, että tuomioita olisi saatu. Niinpä mustelmat eivät riittäneet todistamaan raiskausta. Olli Tuovinen todisti vaimonsa Kaarina Ryynäsen puhuneen Malinin mustelmista ja raiskauksesta. Mutta silti oikeus katsoi, että Malin oli tuomittava salavuoteudesta sakkoihin ja kirkkorangaistukseen.

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:32 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1731-1731, tiedosto 51

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:23 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1723-1723, s. 294, tiedosto 165

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:23 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1723-1723, s.52, tiedosto 43

Salonheimo, Savon historia II

Bäckström, Suursodan unohdetut kasvot, naiset 30-vuotisessa sodassa

Jännevirta on nykyistä Siilinjärven kuntaa, vanhaa Kuopion pitäjää.

Jacob Henrikinpoika Hoffrén (1683-1760), kaukainen esi-isä Maaningalta

 

Karoliinit kantamassa Kaarle XII:n ruumista.
Gustaf Cederström 1884

Lueskelin Maaningan Hoffrénien mainiota sukukirjaa¹, jossa oli huolella kerrottu luutnantti Jacob Hoffrénin elämäntarina. Jakob on ei-isäni isän äidin, Wilhelmiina Lipposen kautta. Löysin kiintoisan oikeustapauksen vuodelta 1726, joka liittyi Jacob Hoffréniin. Hän asettui sotilasuralta eläkkeelle Maaningan Tavinsalmelle suvun maatilan hoitajaksi, eika alku luvannut leppoisaa eloa kyläläisten kanssa.

Kuopion kirkkoherra Henrik Hoffrénin poikana Jacobilla oli mahdollisuus opiskella, vaikka hänen nuoruutensa sattuu hyvin vaikeaan Suomen historian aikaan. Täällä ja muualla Itämeren alueella kärsittiin useita peräkkäisistä katovuosista 1690-luvulla, jotka johtivat ankaraan kuolleisuuteen. Suuren Pohjan sodan (1700-1721) syttyminen lisäsi vielä väestön hätää, vaikka tämä Suomessa myös isovihana tunnettu sota iski Pohjois-Savoon ankarimmillaan vasta 1715 alkaen. Ensin talonpojat kaapivat vilja- ja rehuvarastonsa omien sotilaiden huoltoon, sitten tuli ankara venäläismiehitys.

Jacob tuli ylioppilaaksi vuonna 1703, hänen sotilasuransa alkoi 25-vuotiaana 15.5.1708 savolaisjoukoissa katselmuskirjurina. Hän osallistui sotatoimiin Viipurin alueella. Joukot jäivät 1710 venäläisten piiritämiksija vangiksi, Jacob Hoffrénkin haavoittui. Venäläisten päästivät joukot laivoihin ja omiensa joukkoon. Jacobkin jatkoi palvelua Savossa. Hänet ylennettiin kersantiksi ja hän osallistui moniin hyökkäyksiin ja partioretkiin venäläisiä vastaan Käkisalmessa, Kirvussa, Koiterlahdessa, Jääskessä aina Salmin Mantsinsaareen saakka.

Ruotsin sotaonni kääntyi, venäläiset ajoivat armeijan pakosalle ja Jacobkin joutui Karjaan, Kostianvirran, Isokyrön ja Napuen taistelun jälkeen siirtymään Ruotsin puolelle. Hän oli menettänyt ilmeisesti kaiken omaisuutensa tässä rytäkässä. Tappioista huolimatta Jacob taisteli hyvin, sillä hänet ylennettiin vänrikiksi. Vuodesta 1714 Jacob Hoffrén palveli Ruotsin puolella.

Aarno Karimon maalaus Norjan sotaretken
perääntymisvaiheesta.

Hoffrén joutui vielä yhdelle tuhoon tuomitulle sotaretrkelle, kun Ruotsin kuningas Kaarle XII Kustaa keksi hyökätä Norjaan. Hoffrén taisteli joukoissa, jotka pyrkivät Trondheimiin, retki oli katastrofi. Omat tai vieraat ampuivat kuningasta Etelä-Norjassa kalloon ja pohjoisessa alkoi epätoivoinen perääntyminen hyytävässä talvikelissä vuorten yli Ruotsiin. Matkaan lähteneestä 5000 miehestä paleltui ja uupui malkalle 3450 miestä. Jacob kertoo itse Norjan retkestä:

1719 paluumarssilla Norjasta menetin terveyteni kylmyyden vuoksi, mistä on minulla edelleen suuresti vaivaa: kun armeija oli sitten tullut (tunturien) yli Duved Skanssiin, minut jätettiin sinne rykmentistä tehtävänä palata takaisinpäin etsimään paleltuneita miehiä ja muita rykmentin tavaroita, minkä teinkin mitä suurimmalla tunnollisuudella ja ahkeruudella, löysin saira ja paleltuneita ja samalla menetin omat hevoseni ja itse sain kärsiä sekä kylmää että nälkää.²

Jacob Hoffrénin ura armeijassa päättyi epäselvissä olosuhteissa. Hänen joukko-osastossaan sattui joukkotappelu, jossa Hoffrén surmasi Olof Kotilainen -nimisen sotilaansa. Tapahtumassa oli useita osallisia, eivätkä tutkijat ole varmoja tapahtumien kulusta. Hoffrén sai eron, mutta myöhemmin hänet valittiin vielä uuteen virkaan. Sitä hän ei ilmeisesti koskaan asemapaikallaan Pohjanmaalla hoitanut.

Ruotsissa ollessaan hän avioitui aatelisukuisen leskirouva Maria Eleanoora Stierncreutzin (1686-1754) kanssa. Aviopari muutti Tavinsalmelle, sillä Jacobilla ei ollut oikein muuta vaihtoehtoa, kun armeijaura oli tukossa. Hän oli Hoffrénin perheen vanhin poika ja katsoi olevansa tilan luonnollinen perijä. Perinnöstä riideltiin sitten useampia vuosia ja Jacob maksoi sisaruksilleen tuntuvat perintöosuudet.³

Stierncreutzin suvun vaakuna

Sota oli 1700-luvulla vielä varsin säännötöntä. Kaikki armeijat ruokkivat ja syöttivät sotilaansa valloitettujen alueiden tuotolla. Välillä talonpojat saivat pelätä lähes yhtä paljon omien sotilaiden toimia, kun ne pakko-ottivat tarvitsemansa talonpoikien aitoista. Lisäksi yleinen sekasorto ruokki ihan puhdasta ryöstelyä.

Jacob Hoffrén oli osallistunut Karjalan retkiin, jossa Ruotsin sotilaat kävivät oikeastaan uskonsotaa ortodokseja vastaan. Kun samaan aikaan tiedettiin venäläisten hirmuteot Suomessa, niin voimme olettaa Jacobinkin osallistuneen siviilien surmiin ja ryöstelyyn esimerkiksi sissiretkillä Salmiin. Sota ei taida jalostaa ihmisiä nykypäivänään, tuskin silloinkaan. Olkoon tämä pohjustuksena oheiselle oikeusjutulle, jossa äskettäen paikkakunnalle tullut Jacob Hoffrén osoitti, että Tavinsalmen taloon oli tullut uusi isäntä.

Sokea kerjäläinen Pekka Kervinen oli 13.9.1726 ollut kutsuttu Jakob Hoffrénin äidin, kirkkoherra Hoffrénin lesken, Cristiina Lyran luokse. Lyra oli luvannut antaa hänelle sovintolahjan, koska Lyran hevoset olivat talloneet Kervisen kaskella satoa. Kervinen oli ollut talon pihamaan ulopuolella, kun luutnantti oli rynnänyt portille Kervisen luokse huutamaan, kuinka Kervinen ei olisi saanut valittaa hänen äidistään käräjillä. Kervinen vain totesi, että vahinko oli oikeasti tapahtunut.

Jakob Hoffrén oli käynyt Kerviseen käsiksi, ottanut kerjäläisen kepin ja lyönyt sillä Kervistä niin, että se meni poikki. Tämän jälkeen Hoffrén oli raahannut Kervisen leivontatupaan ja uhannut tulla lyömään vielä lisää häntä. Cristina Lyran piika Kaarina Heikitär (Heikkinen) oli piilotti Kervisen vaatteiden alle tuvan penkille, mutta lopulta Hoffrénin kadottua paikalta, Heikitär oli saatellut vaivaisen Kervisen ulos pihasta. Pekka Kervinen oli mennyt samana päivä lautamies Paavo Eskelisen luokse. Eskelinen oli todistamassa käräjillä, että Kervisellä oli kaksi pientä verihaavaa sekä kahdeksan mustelmaa kehossaan.

Vaikka luutnantti Hoffrén kielsi lyönnit, oikeus katsoi toteennäytetyksi, etteivät Kervisen vammat ole voineet tulla muutoin kuin Hoffrénin kovakouraisessa käsittelyssä. Kaarina Heikitär ja loismies Paavo Kärkkäinen (?) olivat nähneet tapahtumista varsin paljon, vaikka lyönnit olivatkin tapahtuneet pihamaalla.

Luutnantti Hoffrén joutui maksamaan sakkoja ja korvauksia Pekka Kerviselle.⁴ Ottaen huomioon, että Kervinen oli ilmeisen köyhä ja lisäksi sokea, tuntuu Hoffrénin toiminta aika kovakouraiselta. “Hän oli yli 40-vuotias, sotatoimissa haavoittunut, paleltunut ja henkisestikin kovia kokenut mies.”⁵ Isovihan kauhuja on huolella kuvannut Kustaa J. H. Vilkuna teoksessaan Viha, perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta.Tutkimusta on paikoin suotrastaan vaikea lukea, kun kuvataan siviilien kohtelua venäläisten käsissä. Hoffrén oli nähnyt ja kokenut varmasti sellaisia kauhuja, että jonkinlainen trauma on voinut jäädä.

Samalla tämä käräjätapaus voi olla pieni kurkistusikkuna säätyläisten ja tavallisen rahvaan suhteista pahimmillaan. Toisaalta on huomattava, että oikeuslaitos toimi riippumattomana ja tuomitsi tekijän, jonka asema oli kovin ylhäinen verrattuna Pekka Kerviseen.

Jacob Hoffrén eli kuolemaansa saakka Maaningalla viljellen tilaansa Tavinsalmella.

Poltettu kylä, Albert Edelfelt 1879

Lähteet

Koko Jacob Hoffrénin elämätarina perustuu sukukirjan tietoihin. Käräjäjuttu on omaa tutkimista.  

1Kari Selkimo, Antti Soini, Kierrä kivi älä kiroa, Hoffrénien sukuhistoria 3, Maaningan Hoffrénit

2Sama, s.28

3Kari Selkimo, Antti Soini, Hoffrénien sukuhistoria III, Maaningan sukuhaara. Edellisen tekstin pohjana on sukukirja.

4Pien-Savon renovoidut tuomiokirjat 1727-1727, varsinaisten asioiden pöytäkirjat, KO a:27, sivu 403

5Kari Selkimo, Antti Soini, Hoffrénien sukuhistoria 3, Maaningan Hoffrénit, 32