Pöljän kyläläisten elämää 1800-luvulla tuomiokirjojen valossa 2

 

Isojakokartassa 1806 tämä kumpuileva peltomaasto on merkitty
viljelymaaksi, mutta ei pelloksi. Lienee siis kaskimaata,
 ahoa,lepikkoa ja koivikkoa. Näkymä Hoikinharjun mailta.
Kuva Jouni Kiimalainen.

Ote iojakokartasta 1806. Kartassa näkyy Ylä-Hoikka, Ala-Hoikka,
Hoikanpuro, Oravaisenpuro ja Riitaniityn pohjoisen jakokunnan osa.

1800-luvun oikeusriitojen asiakirjoja lukiessa avautuu näkymä siihen elämänpiiriin, jossa täällä elettiin 170 vuotta sitten. Tällä kertaa katsotaan elinkeinoja.

Pöljän puustellin vuokraaja, lampuoti Pekka Halonen oli tyytymätön Olli Niskasen toimintaan. Niskasen Saunalahden niitty, joka kuului tilaan n:ro 20 Pöljän kylällä oli Puustellin maiden keskellä. Sinne olisi pitänyt kulkea ihan rantaa pitkin tai järveltä. Nyt Niskanen oli Halosen mielestä laiduntanut niityllä hevosiaan ja niittänyt Puustellin niityn puolelta heinää. Hän vaati Niskasta korvaamaan aiheuttamansa vahingon. Oikeus oli samaa mieltä.[1]

Kolmisopella taas vuonna 1861 oli erimielisyyttä Syrjänjoen niityistä Kolmisoppi 1, Ville Taskisen ja Kolmisoppi 5 Pekka ja Joel Ruuskasen välillä. Siinä tapauksessa oli kysymyksessä karttavirhe, jonka oikeus velvoitti nämä yhdessä maanmittarin avulla korjaamaan.[2] Tuomiokirjoissa on juttuja Pöljältä, joissa puhutaan Oravaisenpuron niityistä ja riitaisista omistuksista. Nykyisin peltona oleva entinen niitty oli jo isojakokirjoissa nimetty Riitaniityksi.[3]

Niityistä riideltiin tuon tuostakin, koska 1800-luvun karjanhoidon kipeä piste oli rehun niukkuus. Rehu koetettiin hommata luonnonniityiltä tai niittyinä hoidetuilta mailta, rehuheinää ei tuohon aikaan viljelty. Lukuisat ovat ne tarinat, joissa kerrotaan heikkokuntoisia ja nälkiintyneitä lehmiä kannetun ulos jo huhtikuussa jyrsimään ensimmäisiä pälvipaikkoja. Toinen syy riitoihin oli se, että 1800-luvun vaihteessa valmistunut isojako jäi osittain epäselväksi, koska rajojen pyykitystä ei tehty huolella.

Pöljän Puustelli on tässä kartassa merkitty tunnuksella C. 
Saunalahden pohjukassa näkyy kiistanalaiset tilan nro 20 
niityt. Pohjoisen jakokunnan isojakokartta 1785.

Kalastamisesta käytiin oikeusriitoja, sillä kala oli erittäin tärkeä osa ihmisten päivittäistä ruokaa. Järvikalaa syötiin suolattuna ja tuoreena paljon. Nykyisin kalastusoikeus perustuu lähtökohtaisesti alueen maanomistuksen kautta tulleeseen oikeuteen. Tämä on kuitenkin suhteellisen uusi tulkinta vesialueiden käytöstä, sillä kalastus oli varsin vapaata 1900-luvun alkuun asti.

Vuonna 1814 Hamulan kylän lautamies Matti Kejonen ja talollinen Mikko Toivanen valittivat, että laittomat kalastajat ovat verkoillaan sulkeneet kalojen vapaan kulun Helskonsalmessa, joka yhdistää Kevättömän ja Pöljänjärven toisiinsa.[4]

Suuremmilla vesillä käytiin ihan samoja riitoja. Kuuslahtelaiset valittivat vuonna 1850 sitä, että Kasurilan kyläläiset käyvät kalassa Juurusvedellä Mäntysaaren, Nikinsaaren, Rapoluodon ja Havukkasaaren seudulla. Kasurilasta riitaan haettiin todistajiksi vanhoja miehiä, jotka kertoivat isiensä kalastaneen jo 1700-luvun puolivälissä varmasti Juurusvedellä. Esimerkiksi 80-vuotias Sakari Laakkonen Kasurilasta kertoi isänsä kalastaneen Mäntysaaren ympäristössä jo 1700-luvun puolivälissä.[5] 

Kuopion läänin kuvernööri Kraemerilla ei ollut juuri hyvää sanottavaa savolaisten metsien käytöstä, maanviljelystä saatikka rakennuskulttuurista. Vuonna 1870 hän loihe lausumaan raportissaan: ”Maatiloilla on läänissä enimmäkseen runsaammin metsää kuin ne oikeastaan tarvitsevat ja pystyvät kunnolla hoitamaan. Niin kauan kuin jokaisella talonpojalla, torpparilla ja mäkitupalaisella on heidän käsityskykynsä yli yltäviä ja hallittavakseen mahdollisia metsäaloja, eivät he herkeä lämmittämästä uunejaan vuorokaudet läpeensä, panemaan epälukuisia pikkuviljelyksiään korkeaan ja tiuhaan aitaan ja kyhäämään piha-aukeilleen paria-kolmeakymmentä erikokoista ja kaikki tyynni yhtä huonosti suunniteltua rakennusta.”[6]

Pöljäläiset käyttivät valtavasti puuta. Vielä 1960-luvulla oli ihan tavallista törmätä keskellä sankkaa metsää pisteaitaan. Muistumia vanhoista kaskipelloista, aidatuista niityistä löytyi tuon tuostakin. Koska karja laidunsi vapaasti, viljelykset suojattiin hyvin tiiviillä aidalla. Suuret savutupien uunit veivät runsaasti puuta. Täällä lämmitettiin uuneja kesälläkin, koska Savossa leivottiin vähintään kerran viikossa leipää. Kuvernööri oli tavallaan oikeassa.

Pöljän kotiseutumuseon savutupa.
Kuva Jouni Kiimalainen.

Kun puuta oli ollut ”rajattomasti”, niin ihmiset tekivät kaiken puusta. Historiassa puhutaan kivikaudesta, pronssikaudesta ja rautakaudesta. Wirilander sanoi mainiossa Savon historiassaan, että voitaisiin myös puhua ”puukaudesta”. Tämä näkyy myös oikeustapauksissa.

Aatu Savolainen Pöljältä vei 1841 käräjille lampuoti Mikko Holopaisen Hakkaralasta, koska Holopaisen työmiehet Pauli Rautiainen, Eelis Hoffrén ja Pekka Hakkarainen olivat kaataneet puita Savolaisen puolelta. Holopainen velvoitettiin korvaamaan kolme kesälastia halkoja.[7]

Vaikuttaisi siltä, että rajojen ymmärtämien oli erityisen vaikeaa kylärajojen laitamilla. Talolliset Lauri ja Samuel Roivainen Mikkajärveltä olivat vastaamassa vuonna 1830 käräjillä luvattomasta koivuhalkojen hakkaamisesta. Todistajat olivat nähneet Isäntien pojat Aaro Samuelinpojan ja hänen alaikäisen veljensä Hiskiaksen koivuhalkokuormaa kuljettamassa Pöljän kylältä kotoisin olevan Fredrik Toivasen mailta. Samoissa puuhissa väitettiin olleen myös Taavetti Laurinpoika Roivaisen. Aaro Samuelinpoika myönsikin varastaneensa viisi kuormaa koivuhalkoja, mutta Taavetti Roivainen oli hänen mukaansa vienyt vielä enemmän. (!)

Todistajina oikeudessa olivat Kari Lämsä, Anders Miettinen, Johan Myöhänen ja Henrik Myöhänen. Taavetti Roivaisen osuus halkovarkauteen jäi kuitenkin todistamatta.[8]

Toisaalta kaikki korjattu puu käytettiin tarkasti. Esimerkiksi poltetun kasken palamisjätteet kerättiin ja niillä lämmitettiin uuneja.

Siltavouti Perh Treskman haastoi joukon Pöljän kylän talonpoikia käräjille 1831, koska he olivat hänen mielestään laittomasti vieneet Pöljän sillan korjauksen jäljiltä jääneet vanhat lankut, 700 kpl omaan käyttöönsä. Pöljän puusilta oli uusittu 1831.

Käräjille oli haastettu Petter Kejonen, Fredrik Toivanen, Knut Väänänen sekä Lauri ja Jooseppi Miettinen. Knut Väänänen oli ottanut siltaurakan hoitaakseen korvausta vastaan. Urakkaan kuului myös sillan hoito kymmenen seuraavaa vuotta.[9] Korjauksesta jäänyt puutavara ei ollut siltavoudin mukaan Väänäsen omaisuutta. Kiista osoittaa, puutavara oli pöljäläisille arvokasta, vaikka kuvernööri pitikin savolaisia tuhlareina.

Kasken poltto näkyy myös käräjillä Esimerkiksi vuonna 1862 torppari Taavetti Launosen kaski tilan Pöljä 22 mailla levisi Pöljän Puustellin niitylle. Kaskenpolttopäivänä oli ollut kova tuuli. Launonen oli laittanut tulet yhdessä mäkitupalainen Benjamin Vainikaisen kanssa. Launosen mielestä kyseessä oli vahinko, josta ei voi syyttää ketään.[10] Pöljän Puustellin niittyä oli Pitkänjoen rantamilla.

Eli Pöljällä kalastettiin intensiivisesti, niitettiin luonnonniittyjä ja kaskettiin peltoviljelyn ohella 1800-luvun puolivälissä. Rajanveto yksityisen maanomistuksen ja yhteisen käyttöoikeuden välillä oli käynnissä. Karja laidunsi varsin vapaasti kylän alueella. Talolliset laittoivat vielä 1900-luvun vaihteessa kuulutuksia lehtiin, ettei heidän maillaan saa laiduntaa vapaasti.

Lähdeviitteet ohjaavat Tuomiokirjahaun sivuille, jossa hakusanana käytetty Pöljä.

---

[1]Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1850-1850 KO a:30, 503

[2] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1861-1861 KO a:41, 1148

[3] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1862-1862 KO a:6, 280

[4] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1814-1814 KO a:18, 836

[5] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1850-1850 KO a:30, 503

[6]Soininen, Vanha maataloutemme: maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle, 299

[7] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1841-1841 KO a:21, 87

[8] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1830-1830 KO a:10, 176

[9] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1831-1831 KO a:11, 512

[10] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1862-1862 KO a:42, 555

Sananen matkustavaisten oloista 1800-luvun alkupuolella Kuopion pitäjässä

 

Werner Holmberg, Maantie Hämeessä 1860.
Kansallisgalleria.

Nykyisen Siilinjärven asukkaiden elämään on keskeisesti vaikuttanut valtamaantie Kuopiosta Iisalmeen. Vaikka vesitiet ja jäätiet olivat pitkään ylivoimaisen helppokulkuisia reittejä, niin tieverkkokin kehittyi hiljalleen.

Veijo Saloheimon mukaan Kuopio-Iisalmi tien rakennuttivat todennäköisesti venäläiset verotyönä 1710-luvulla isovihan miehityksen aikaan. Tiettömät taipaleet olivat vähän suojanneetkin Pohjois-Savoa, jossa isovihan (1700-21) miehitysaika ei ilmeisesti ollut lähellekään niin tuhoisaa kuin Etelä-Suomen tai Pohjanmaan seuduilla.

1860-luvulla nykyisen Siilinjärven alueella oli hyvin vaatimaton tieverkosto. Kuopio-Iisalmi tiestä erkani tie Jännevirran lossin kautta Riistavedelle ja Tuusniemelle. Lisäksi Räimälle pääsi Kasurilasta tietä pitkin. Nykyisen kirkonkylän seutuvilla risteytyivät pitäjäntiet Nilsiään ja Maaningalle.

Maantien tuli olla 10 kyynärää (noin 6 metriä) leveä. Ohjeenmukainen pitäjäntie oli 6 kyynärää eli vähän yli kolme metriä leveydeltään. Sitten oli kylätiet, jotka olivat tallautuneet vuosisataisen asumisen myötä ja niitä pidettiin sellaisessa kunnossa kuin jaksettiin. Lisäksi oli olemassa tiheä polkujen verkosto talojen ja kylien välillä. Talonpoikien tehtävä oli ollut vuosisadat rakentaa ja hoitaa tiet, samoin kuin kyyditykset. Se oli varsinkin tienvarsikylien talonpojille raskas taakka.

Vaikka kuva on Vienan Karjalasta v. 1894,
niin varsinkin pitäjäntiet ja kylätiet olivat
varsin vaikeakulkuisia Savossakin.

Vielä 1870-luvulla Topelius kuvasi maantiekyytiä Suomessa kyytikärryillä seuraavasti:

Mitä ovat kyytikärryt? Kalu, jossa huhmaren, tamppumyllyn ja hullunhevosen avut ovat yhtyneet. Kaksi tavallista pyörää, akseli välissään; akselin päällä lautakyhäys, jonka jatkona aisat ovat. Laitrojen päällä kohoaa selkälaudallinen istuin, joskus varustettu kankeilla puuresooreilla, useimmiten ilman mitään välitintä kiinnitetty akseliin. Jokaisen ajokalun hytkähdys tuntuu kohta sinun jaloissas ja selässäs. Jokainen pikkukivi maantiellä kostaa siitä kun häntä häiritset, jokainen kuoppa antaa tyrkkäyksen tyrkkäystä vastaan, jokainen siltakapula sinulle tuntuvasti osoittaa vihastuntansa. Ajapas tällä tavoin tuntikausi kivistä tietä, niin olet kurittanut lihasi tavalla, joka on paljon vaikeampi ja siis ansiollisempi kuin jos olisit toimittanut toivioretken Roomaan, herneitä kengässäsi.

Isompien teiden matkustavaisten turvaksi oli rakennettu kievarilaitos. Vuonna 1758 lähialueen kievarit olivat Koivusaaressa, Halolassa ja Lapinlahden Pajujärvellä. Vuonna 1767 mainitaan jo kievari Pöljälläkin. Yksinkertaisimmillaan kievarin tuli tarjota matkustavaiselle maksua vastaan yösija, ruokaa ja kyyti. Kievarilla oli omia hevosia, mutta tilallisten oli luovutettava hevonen ja kyytimies ajoon manttaaliluvun mukaan. Tämä oli usein vaikeaa ja vastenmielistä. Hevosia ja työmiestä tarvittiin omiin ajoihin.

Vuonna 1858 Pöljän kestikievarin pitäjä Pekka Leskinen haastoi Pekka Wäänäsen Kehvon kylältä käräjille, koska Wäänänen ei ollut suorittanut hollivastuutaan Pöljän kievarille. Pekka nimittäin omisti osan Pöljän talosta N:ro 2. Samasta asiasta Leskinen kävi käräjiä Taavetti Muonaa ja Fredrika Aganderia vastaan. Heidän torpparinsa oli käynyt tekemässä ajoa vain viikon, vaikka manttaalien mukaan työtä olisi kuulunut tehdä kaksi viikkoa.

 Jussi Hiltunen Koivusaaresta oli lähettänyt Kasurilan kievarin holliajoon huonon hevosen ilman kunnon kärryjä. Hollivuoroa hoitamaan hän oli vielä laittanut pikkupojan. Kasurilan kievarista vastaava Taavetti Launonen haastoi Hiltusen käräjille vuonna 1855. Hiltusta sakotettiin asiasta.

Kievarissa oli päiväkirja, johon matkustavaiset kirjoittivat nimensä ja mahdolliset moitteet matkalta tai kievarin oloista. Näitä moitteita nimismies vei aika ajoin käräjille, sillä nimismiehen tehtävänä oli valvoa kestikievarien palvelun tasoa.

Usein hevosia ei kerta kaikkiaan ollut kievarissa, kun kyydin tarvitsija oli tullut kyytiä pyytämään. Hovioikeuden ylimääräinen kanslisti Alexander Nordentreng jäi matkallaan Maaningalta Kuopioon jumiin tuntikausiksi Hamulan kestikievariin, koska kievarin vastaava Iwar Wäänänen ei ollut kyennyt hevosta matkalaiselle osoittamaan. Kievarinpitäjä sai asiasta sakot käräjillä 1850.

Säräisniemen pappilan hevonen, kuvaaja Julius Ailio 1901.
Museovirasto

Jos matkalainen saikin kievarista hevosen, niin varsin usein hevosen matkakunnosta valitettiin.

Varatuomari Mauritz Hasselblatt koetti matkustaa vuonna 1844 Kuopiosta Iisalmeen. Hän sai Toivalasta Aaro Kejosen kyydin, mutta hevonen oli niin heikko, että se piti vaihtaa jo noin kahden kilometrin matkan jälkeen. Toivalan kievaria piti tuolloin Påhl Mömmö.

Mainintoja huonoista hevosista on niin paljon, että herää kysymys hevosten yleisestä kunnosta 1800-luvun Suomessa. Vaikka hevonen sai perinteisesti parhaat palat talon rehuista, niin nekin saattoivat keväisin olla ruuan puutteesta heikkoja. Ja kievariajoon ei varmasti talon parasta hevosta annettukaan.

Matkustavaiset majoitettiin useimmiten talonpojan itsensä asumiin suojiin, savutupiin, joissa maattiin olkipehmusteissa. Kievarit saivat myydä viinaa ja olutta. Tavoitteena oli, että valtamaanteillä kievari olisi noin 12,5 virstan välein (noin 13 kilometriä).

Tiet olivat kuoppaisia, kivikkoisia ja mutkittelivat väistellen korkeita mäkiä ja kallioita. Talvikunnossapito oli myös oma lukunsa.

Vuonna 1836 syyskäräjillä jaettiin valtamaantien talvikunnossapitourakat nykyisen Siilinjärven alueelle. Kuopion kaupungin rajalta Toivalan kievariin tien hoiti Pehr Gabrielsson Hoffrén (9 hopearuplaa). Toivalasta Kasurilaan Henrik Kinnusen talon kohdalle otti hoitaakseen Matti Kasurinen. Matkaa tuli yli 6 virstaa (noin 6,5 kilometriä), korvaus työstä oli 14 hopearuplaa. Seuraava tienpätkä loppui Kasurilan sillalle, tämän välin otti urakakseen Juhan Savolainen Kasurilasta. Hän sai siitä korvausta 13 hopearuplaa 50 kopeekkaa. Kasurilan sillalta Pyykankaalle tien piti auki Aron Kejonen 12 hopearuplan ja 50 kopeekan hinnalla. Samalla hinnalla hoiti Matts Kejonen tien Pyykankaalta Pöljälle. Pöljän kestikievarista Iisalmen pitäjän rajalle tietä urakoi kestikestikievarin pitäjä Matts Itkonen 10 hopearuplalla.

Urakoista oli helppo sopia ennen lumia, mutta teiden auraamattomuudesta näyttää käräjillä olevan paljonkin riita-asioita. Viime kädessä nimismies ja matkalaiset valvoivat teiden hoitoa valituksineen.

Kyytejä käyttivät lähinnä säätyläiset. Jonkinlaisen näppituntuman matkustamisen hintaan saa siitä, että renkipojan kolmen päivän palkka oli vuonna 1857 96 kopeekkaa. Noin 30 kilometrin matka edestakaisin maksoi 1 ruplan 25 kopeekkaa. Tällaisen ”rätingin” laittoivat Pekka Muona ja Johan Koponen kuluistaan, kun olivat tulleet Iisalmen pitäjästä Kuopioon käräjille todistamaan. Kyyti muodosti laskusta suuremman osan kuin heidän tekemättä jääneet työpäivänsä. Käräjäreissuun kului aikaa kolme päivää.

 

Tulo Kuopioon 1920-luvulla. Yläviistossa Koivumäen kartano.
Autoliikenne pakotti tasoittamaan maanteilta kivet ja kannot.
Kuopion kulttuurihist. museo.

Lähteet

Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1836-36 KO a:16, 472

Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1857-57, KO a:37, 413

Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1844-44, KO a:24, 424

Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1855-55, KO a:35, 768

Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1850-50, KO a:30, 1058

Saloheimo, Savon historia II:2, Savo suurvallan valjaissa, 574

Wirilander, Savon historia III. Savo kaskisavujen kautena, 499-566