Kirkkoherra Henrik Henriksson Hoffrénin surkea veronkeräysmatka syksyllä 1693

 

Savolaisvene järvellä, Ferdinand von Wright 1879

Kirkkoherra Henrik Hoffrén oli tullut Kuopion kirkkoherraksi vuonna 1693. Samana syksynä hän kierteli uudessa seurakunnassaan keräämässä veroja. Syksy oli veronkantoon parasta aikaa, sillä silloin talonpoikien aitat olivat täynnä kesän satoa. Hänellä oli seurueessa mukana ainakin piiskuri, spögubbe, korpraali Akseli Hanska. Verojen kerääminen oli sujunut ilmeisesti hyvin, sillä kirkkoherralla oli Kehvolle tultaessa mukanaan kolme lehmää ja viljaa. Kirkkoherra oli tullut Kehvolle Käärmelahdesta tietä pitkin.

Sattumoisin Kehvon kievarissa Matti Väänäsen luona olivat tiistaina 10.10. iltapäivällä myös neljä soutajaa, jotka olivat edellisenä päivä vieneet kihlakunnan tuomarin Kuopiosta Halolaan Maaningalle. Soutajat Pentti Eskilinpoika Kaikkonen, Juho Akselinpoika Hanska, Påhl Erikinpoika Kainulainen ja Risto Peerinpoika Kaikkonen olivat levänneet yön Halolassa ja soutivat tiistaina kohti kohti Kuopiota. He olivat poikenneet iltapäivällä tiistaina 10.10. Kehvolla kievarin rantaan, ehkäpä hetkeksi levähtämään ja murkinoimaan ennen viimeistä taivalta kohti Kuopiota.

Syysmyrskyjen aika oli alkanut, sillä edellä mainitun tuomarinkin matka oli viivästynyt kaksi päivää, koska ei oltu uskallettu lähteä kovaan tuuleen. Kirkkoherra hoksasi, että Kuopioon suuntaavat soutajat voisivat ottaa yhden hänen lehmistään veneeseensä. Yhdessä kuitenkin nähtiin, että tarvittaisiin parempi vene, jota Kehvon kievarista ei löytynyt. Akseli Hanska lähti Koivusaareen Olli Savolaisen taloon ja hän sai sieltä kaksilautaisen veneen.

Savolaismallinen vene Pielavedeltä. Kaksilautainen, valmistettu 1876.
Veneessä on kaksi reunalautaa.
Suomen kansallismuseo

Venettä hommatessa ja lastatessa aikaa kului. Pieni hieholehmä vikuroi, eikä suostunut sovinnolla veneeseen. Silloin otettiin vanhempi ja isompi lehmä. Se oli ehkä tottuneenpi venekyytiin, sillä se saatiin aseteltua olkien päälle ja peitettiin. Tässä vaiheessa osalla touhuun osallistuvista alkoi tulla huoli liian painavasta lastista ja pimeän laskeutumisesta. Todistajien mukaan kirkkoherra oli pyytänyt lastin keventämistä, eikä hän ollut vaatinut miehiä matkaan tiistai-iltana. Sen sijaan Juhan Hanska ja Kainulainen olivat itse halukkaita lähtemään, heillä oli kiire töihinsä kestikievarinpitäjä Lauri Björnin taloon Savilahteen.

Risto Kaikkonen vakuuttui Hanskan ja Kainulaisen reippaista otteista ja lähti myös matkaan, vaikka oli ensin aikonut jäädä odottamaan aamua Kehvolle. Pentti Eskilinpoika Kaikkonen ja Kainulainen asettuivat soutamaan, Juho Hanska piti perää ja Risto Kaikkonen vahti lehmää.

Kävi kuitenkin niin, että lehmä tuli levottomaksi matkalla. Venekunta oli lähellä Ilvessalon rantaa (nyk. Ilvessaari), kun vene hörppäsi vettä ja sen seurauksena kellahti nopeasti ympäri. Kaikki joutuivat veden varaan. Tilannetta pahensi se, että vesi oli varsin kylmää ja oli jo pimeää. Miehet tarrautuivat jotenkin venee köliin, mutta Kainulainen ja Hanska väsyivät ensimmäisenä ja luisuivat järveen. Miehet olivat huutaneet apua koko ajan. Avunhuudot kuultiin ja Akseli Hanska, kirkkoherran renkipoika Antti Asikainen ja torppari Lauri Ristonpoika Mähönen kiirehtivät apuun.

Kaikkoset saatiin pelastajien veneeseen, mutta heistä vain Risto virkosi tuvan lämpimässä elolle. Risto oli myös oikeudessa kertomassa tapahtumista. Uhreista Kainulaisen ruumis oli vielä käräjien aikaankin 24.10. kateissa. Käräjille oli jouduttu, sillä uhrien lesket Kirsti Påhlintytär Vehviläinen (Vehvitar), Anna Peerintytär Huttunen (Huttutar) ja Kaarina Peerintytär Raatikainen (Raatar) olivat haastaneet kirkkoherra Hoffrénin käräjille. Oliko soutajia painostettu lähtemään pimeään ja oliko veneen lastaus asiallinen?

Kuten edellä tuli esille kirkkoherran todistajat olivat varsin vakuuttavia. Akseli Hanskan poika oli hukkunut onnettomuudessa ja silti hänen todistuksensa vapautti kirkkoherran syytteistä. Samoin pelastunut Risto Kaikkonen kertoi, että matkaan lähdettiin lähinnä Hanskan ja Kainulaisen kiireen vuoksi.

Kirkkoherran loput lehmät toimitettiin Kuopioon seuraavana päivänä kolmilautaisella veneellä. Talonpojilla oli monenlaisia veneitä eri tarkoituksiin ja paljon kokemusta lastien kuljettamisesta. Eläinten kuljetus veneissä lienee ollut varsin tavallista ja soutajat osasivat asiansa. Oikeus katsoi, että kysymyksessä oli onnettomuus, kirkkoherra ei hoputtanut miehiä ja oli jopa pyytänyt keventämään lastia.

Soutajat olivat yleensä ravakoita nuoria miehiä ja naisia. Kirsti Vehviläiselle jäi neljä alaikäistä lasta huollettavaksi, Kaarina Raatikaiselle yksi pieni lapsi.

Henrich Hoffrén toimi Kuopion kirkkoherrana vuodesta 1693 aina kuolemaansa asti 1718. Ei voi olla miettimättä sitä, jättikö tapaus kirkkoherran ja seurakuntalaisten välille epäluuloa. Hoffrénin kausi oli poikkeuksellisen vaikeaa aikaa, sillä vuosina 1696-1697 kärsittiin ankarasta nälänhädästä koko maassa ja vuonna 1700 alkoi Suuri Pohjan sota. Hoffrén ei kuitenkaan paennut venäläismiehitystä, vaan kaatui ns. saappaat jalassa sairauskohtaukseen toimittaessaan hautausta 1718.

Kartassa merkittynä Kehvon kievari ja Ilvessaari punaisella
merkillä.

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:4, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1689-1693, tiedosto 1237

Savon henkikirjat 1693, https://www.rajapuro.net/savohk/savo_hk.html

Elämän veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta

Saloheimo, Savon historia III, Savo suurvallan valjaissa 1617-1721

Matkanteon vaivoja Kuopion pitäjässä 1793, komissiomaanmittari suuttuu Kehvolla

 

Nykyihmisen ei ole helppo ymmärtää kuinka
tärkeää vesillä liikkuminen oli Savossa menneinä
vuosisatoina. Soutamaan opittiin jo lapsena.
Museovirasto

1700-luvun puolivälstä vakiintui Kuopion seudullekin kievarilaitos. Huomio on useimmiten keskittynyt maanteihin ja hevoskyyteihin. Kuitenkin liikkuminen vesiä pitkin säilyi kesäisin ylivoimaisena liikkumismuotona pitkälle 1800-luvulle asti. Tiet olivat sään ja epäsäännöllisen hoidon raiskaamia ja kyyti niissä otti koetteli takapuolen kestävyyttä. Toista oli edetä sinisiä järvenselkiä rivakoiden soutajien kyydissä.

Niinpä matkalaiset, jotka pyrkivät Kuopiosta pohjoiseen kulkivat usein Kehvon, Väänälänrannan ja Kurolanlahden kautta Maaningalle ja siitä Iisalmeen, Pielavedelle. Vuonna 1760 Kuopion kirkonkylässä päätettiin, että siellä on pidettävä kaksi soutajaa, jotka kuljettivat matkustavaisia pohjoiseen.ⁱ Sama sääntö lienee koskenut vesireittien kestikievareita. Jokaisessa kestikievarissa oli päiväkirja, johon matkalaiset saivat kirjata valituksensa. Nimismies valvoi näiden päiväkirjojen avulla kestikievareiden toimintaa.

Komissiomaanmittari Israel Calonius (1748-1838) jätti syksyllä 1793 valituksen Kuopion voudille Anders Gönlundille, sillä Caloniusta oli hänen mukaansa virkamatkalla palveltu huonosti ja kohdeltu vielä huonommin Kehvon kestikievarissa. Kievaria hoiti Matti Väänänen (1751-1821).ⁱⁱ Alkuun on vielä sanottava, että riitapukarit tunsivat varmasti toisensa, sillä Calonius oli toiminut maanmittarina alueella jo vuodesta 1776. Savossa oli menossa isojako, maanmittaajat olivat suhanneet pitäjiä jo 1770-luvun puolivälistä.ⁱⁱⁱ Katsotaanpa ensin Caloniuksen tarina, joka luettiin käräjillä.^iv

Ensimmäinen väli Kurolanlahdesta Väänälänrantaan. 
Matka-aika hyvinkin kolme tuntia kahdella soutajalla.
Kartta Tapio Nykyri.

Komissiomaanmittari oli työskennellyt varhaisesta aamusta Kurolanlahdessa Tuovisen talossa perjantaina 19.7.1793. Siellä oli ilmeisesti pidetty kokousta, sillä Caloniuksen kanssa yhtä aikaa venekyytejä tarvitsivat lääninkirjuri Gustaf Kepplerus, varalääninsihteeri Johan Bäck ja kauppias Mikael Dhyr. Päivän päätyttyä edellä mainitut herrat liikkuivat Caloniuksen edellä kohti Kuopiota. Niinpä hän sai Väänälänrannan kestikievarista vain yhden soutajan kuljettamaan häntä Kehvolle. Hän kertoi soutaneensa itse apuna, että matka joutuisi nopeammin. Väänälänrannalta Kehvolle matka oli noin 11 m. Soutajana Caloniuksella oli piika Maria Kejotar.^v

Ote Kuopion pitäjän kartasta 1915. Matti Väänäsen kievaritalo oli ilmeiseti Kehvonsalon vieressä, kartassa merkitty Huttula.

Maanmittarilla oli kiire, sillä hänen oli vietävä perjantaina Toivalan kestikievariin Keyrityn alueen kartta. Hänen kollegansa Anders Röstedt toimitti isojakoa Nilsiän Suojärvellä ja kartta olisi saatava joutuin sinne. Kun Calonius tuli väsyneenä ja nälissäänkin Kehvon kestikievarille vähän ennen kymmentä illalla. niin talossa ei ollut ketään aikuista näkyvillä, vain kaksi lasta pihamaalla. Aikansa huhuiltuaan matkalainen näki vanhemman naisen tulevan maitoastian kanssa lehmiä lypsämästä, Calonius kysyi soutajia. Nainen oli Lauri Väänäsen leski Anna Korhotar, joka kertoi koko talon väen olevan metsässä töissä.

Korhotar lähti pois paikalta, eikä Calonius tiennyt mitä tehdä. Samassa kuitenkin talon väkeä alkoi tulla pihaan. Isäntä Matti Väänänen alkoi palvella Caloniusta. Kärsimätön ja kiireinen matkalainen vaati äkkiä soutajia, sillä nyt tuvassa oli 10-12 miestä. Väänänen sanoi, että pitää tässä ensin vähän levätä ja syödä. Arvatenkin talon väkikin oli päivän töistä väsynyt. Calonius väitti Väänäsen puhutelleen häntä epäkohteliaasti, eikä sanonut "herra" Caloniukseksi. Kun matkalainen oli vielä pyytänyt kolmannen soutajan, oli Väänänen kieltäytynyt siitä. Vaikuttaa siltä, että Calonius oli kokenut tulleensa nöyryytetyksi talonväen edessä.

Lopulta Väänänen oli Caloniuksen mukaan järjestänyt soutajat ja veneen, mutta sanonut samalla; ”Perkele sinusta huolikoon, männään ja sumpataan ruoka perseisiimme, saapa sitten nähdä kuinka tässä käy!”^vi Calonius pääsi Toivalaan seuraavan vuorokauden puolella. Toivalaan Kehvolta oli vähintää se kahden tunnin soutaminen, ehkä enemmänkin. Valituksessaan hän vielä sanoi, että hänen viranhoitoon liittyviä tavaroita oli tuotu vasta seuraavana päivänä Toivalaan. Caloniuksen soutivat torpparin pojat Räimältä, Taavetti ja Paavo Vidkopp.

Valituksessaan Calonius muistutti, että hän oli tärkeällä virkamatkalla, jolloin olisi erityisen tärkeää palvella vitkastelematta. Ja toinen valitus liittyi siihen, että isäntä oli ollut hänelle tyly ja epäkohtelias. Voi olla, että osallistuminen soutamiseen Väänärannasta Kehvolle ei myöskään ollut mielialaa kohentanut.

Valitusta käsiteltiin kaksilla käräjillä, sillä ensimmäisellä kerralla todistajat eivät olleet paikalla ja Matti Väänänen kiisti Caloniuksen väitteet. Todistajat kertoivatkin sitten varsin erilaisen tarinan.

Anna Kejotar kertoi, että Anna Korhotar oli heti lähtenyt heti Caloniuksen tultua Väänästen pihamaalle hakemaan soutajia naapuri Zacheuksen talosta. Hän oli kuitenkin kääntynyt matkalta takaisin, kun talonväki tuli vastaan. Kejottaren mukaan Calonius ei ollut pyytänyt suurempaa venettä tai kolmatta soutajaa. Kejotar ei myöskään ollut kuullut Väänäsen puhutelleen Caloniusta epäkohteliaasti. Lisäksi hän sanoi, ettei maanmittarilla ollut Väänälänrannasta lähdettäessä mittapöytää tai merkkiseivästä mukana. Ne haettiin hänen mukaan seuraavana päivänä Pulkonkoskelta.

Maanmittarin välineitä, mittapöytä, tähtäinviivain,
harppi ja pieni kompassi. Kuva kirjasta Huhtamies, Maan
mitta, maanmittauksen historia Suomessa 1633-2008.

Vidkoppin veljekset kertoivat myös, että Calonius oli saanut vaaditun kyydin, sää oli hyvä eikä isompaa venettä tai useampia soutajia tarvittu. Komissiomaanmittarin valitukselle ei jäänyt oikein mitään perustetta. Oikeus katsoi, että Calonius oli saanut riittävän nopeasti kyydin, hänen odotusaikansa Kehvolla oli todistajien mukaan ollut noin tunnin verran. Matti Väänänen vapautettiin kaikista syytteistä.^vii

Komissiomaanmittari Calonius oli tehnyt jo kuusi tuntia matkaa Kurolanlahdesta tullessaan Kehvolle. Sitä ennen hän oli työskennellyt omien sanojensa mukaan kella viidesta alkaen aamulla töissään. Voidaan olettaa, että hän oli väsynyt tullessaan, kun seisoskeli yksin tyhjällä kestikievarin pihalla ja Anna Korhotarkin oli hävinnyt sanaa sanomatta pois paikalta. Sitten paikalle tulee talonväki, joka on varmasti myös väsynyt päivän uurastamisesta. Kohtaaminen on lähtenyt ilmeisesti heti alusta huonoon suuntaan. Väsymys riittää selitykseksi, mutta voi mukana olla ripaus säätyerojen tuomaa kitkaa. Sen verran loukkaavaksi Calonius oli tulkinnut Väänäsen epäkohteliaisuutta tai vitkastelua soutajien järjestämisessä.

Isojakotoimitukset eivät myöskään aina sujuneet mutkattomasti ja toimituksiin liittyi kuluja, joten talonpojilla saattoi olla jotakin hampaan kolossa mittareita vastaa. Näitä kievarikyytejä käyttivät käytännössä vain virkamiehet ja kauppiaat. Tavallinen rahvas huolehti kyydeistään omin voimin. Kievarinpitäjä sai verohelpotuksen toimestaan, mutta voi kuvitella, että niin hevosten kuin soutajien hommaaminen kävi voimille. Tässäkin tapauksessa kyydin tarvitsijoita oli ollut päivän aikana useita.

Kiitos Ville Pekka Kääriäinen vanhan tekstin lukuavusta ja Tapio Nykyri soutuavusta.

iWirilander, Savon historia III, Savo kaskisavujen kautena 1721-1870,

iiTalo oli Kehvo 2, nykyinen Huttula Kehvonsalon kupeessa.

iiiAkatemiasampo https://akatemiasampo.fi/fi/people/page/p8819/table

ivPien-Savon renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1794-1794, KO a:114, s.1479

vMahdollisesti 13.6. 1767 Pöljällä syntynyt: https://www.geni.com/people/Maria-Keijonen/6000000210489775869

viPien-Savon renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1794-1794, KO a:114, s.1480, Tekstikohta on epäselvä, mutta perkele ja persesilmä sen verran hyvin erottuu, että Calonius väittää Väänäsen puheen olleen todella epäkohteliasta.

viiPien-Savon varsinaisten asioiden renovoidut tuomiokirjat 1794-1794, KO a:115, s. 580

Unohduksiin jäänyt paikallinen edelläkävijä- kirjakauppias Pietari Väänänen (1781-1846) Kehvon kylältä ja Kuopiosta

 

Kuopio 200 vuotta sitten. Jukka Pekka Räsänen 2025.

Milloin suomalaiset oppivat lukemaan? Uskonnontunneilla saatoimme oppia, että kirkko opetti 1600-luvulta alkaen kinkereillä ja lukkarinkouluissa rahvaan tutkimaan itse luterilaisen uskon perusoppeja, kuten Luther oli kehottanut. Tarkemmin asiaan perehtyessään joutuu siirtämään lukutaitoisuuden aikarajaa selvästi myöhemmäksi aina 1800-luvulle asti. Silloinkin kattavan ja aidon sisälukutaidon varmisti lopulta kansakoululaitos. 

Mutta lukutaidon ja uskonnon nimissä tehtiin lujasti töitä pitkään. Eräs kiinnostava paikallinen suurmies lukemisen ja kirjallisen kulttuurin edistäjänä Savossa oli Pietari Väänänen Kehvolta. Hän perusti Kuopioon 1819 uskonnollista kirjallisuutta myyvän kirjakaupan. Hanke oli rohkea ja omaperäinen, sillä koko itäisessä Suomessa ei ollut tällaista liikettä. 

Pietari syntyi Kehvolla talonpaikseen perheeseen Haapalahden tilalle vuonna 1781, Hänen isänsä oli Iivari Mikonpoika Väänänen ja äitinsä Anna Katariina Hollender. Hänellä oli kaksi veljeä, Iivar ja Aaro sekä sisar Eeva Kristiina. Yksi lapsista oli kuollut pienenä. 

Vaikka Pietari Väänänen syntyi talonpoikaiseen sukuun, kylällä ei eletty umpiossa. Pietarin serkut Kehvon Puiroonlahden tilalta, Erik Mikael, Aaron ja Juhan Väänänen (Venell), olivat opiskelleet Turun yliopistossa. Myös nuorin veljeksistä Fredrik muutti Turkuun ja toimi siellä kauppiaana. Aaron Väänäsestä tuli Kuopion triviaalikoulun opettaja ja sittemmin rehtori. Aaron Venell toimi vuodesta 1832 Nurmeksen kirkkoherrana. 

Pietarin äidin Anna Katariina Hollenderin ukki oli ollut Kokkolan kirkkoherra, joten hänenkin kauttaan perheeseen saattoi tulla kirjallisen kulttuurin taitoa ja tietoa. Pietari Väänäsen veli Iivar Jordan Väänänen oli lautamies ja aikansa talonpoikaisvaikuttaja Kuopion pitäjässä. Näin voi sanoa, että Pietari Väänäsen kirjakauppiaan ura ei syntynyt täysin talonpoikaiselta pohjalta, vaan hänellä oli ainakin periaatteessa hyvät verkostot yliopistoon ja Turkuun. 

Kirkolle riitti, kunhan rahvas osasi edes ulkoa kristinopin perusasiat ja siihen riitti katekismuksen opit. Pietari Väänäsen lisäksi 1810-luvulla Kehvon kylälle on merkitty vain kaksi muuta sisälukutaitoista henkilöä, he olivat Puiroonlahden vanha emäntä Katariina Hyvärinen sekä korpraali Gustaf Adolf Mellin. Mutta tilanne oli muuttumassa 1700-luvun vaihteessa, sillä Suomessakin alkoivat vaikuttaa erilaiset herätyskristilliset liikkeet. 

Meille Pohjois-Savossa tutuin on Paavo Ruotsalaisen levittämä herännäisyys, jonka piiriin Pietari Väänänenkin kuului. Herännäisyyteen liittyi ajatus, että jokaisen pitää pystyä itse tutkimaan Raamattua ja muutakin uskonnollista kirjallisuutta. Kirkkokin oli omalta osaltaan suosinut kotihartauskirjallisuutta. Pitkät kirkkomatkat olivat totista totta vielä pitkälle 1800-lukua. Näin uskonnolliselle kirjallisuudelle alkoi syntyä uutta kysyntää.

Pietari Väänänen osti rakentamattoman tontin Kuopion kaupungista 1819 everstiluutnantti Ofsennikovilta Pohjoisen Vuorikadun varrelta 300 seteliruplalla. Tälle tontille hän rakennutti talon, jossa hänen kirjakauppansa toimi Väänäsen kuolemaan saakka 1846. Pietari Väänänen sai alkupääomaksi perintöosuutensa 2000 riikintaalaria Kehvon Haapalahden tilasta. 

Kuopio 1820-luvulla. Tuomiokirkon vieressä Vuorikadulla
punainen rakennus on Väänäsen kirjakauppa. 1800-luvun
lopulla rakennuksessa oli Minna Canthin kangaskauppa ja
salonki. Museovirasto.

Kuopiossa Väänänen liittyi pietistisesti suuntautuneeseen hengelliseen ryhmään, jonka johtohahmoja olivat hopeaseppä Jacob Herman Lundström ja apteekkari Anders Jacob Malmgren. Savon herätyksen johtohahmo Juhan Lustig muutti vuosiksi 1811-1812 torppariksi Nilsiän Murtolahteen, Kuopion kupeeseen. Myös Kuopion triviaalikoulun teinejä oli mukana. Alusta asti hartauskirjallisuus oli ollut Kuopion hengelliselle liikkeelle tärkeää. 

Millaisia kirjoja tästä Kuopion ja Suomen ensimmäinen sisämaan kirjakaupasta voi ostaa? Väänänen myi ja kustansikin evankelikaalisen kirjalähetysseuran kirjasia, kuten Yhden Torppari Flikan kristillinen elämä, Sydämellinen Neuvo Käändymättömille, Waroitus Sana Suruttomille Syndisille jne. Evankelikaalinen liike oli kansainvälinen ja Pietari Väänänen mainitaan vuonna 1817 New Yorkissa liikkeen vuosikertomuksessa. Kehvon kirjakauppias oli amerikkalaisille innoittava hengellisen työn esikuva. Ennen kirjakaupan perustamista hän oli omatoimisesti levittänyt kirjasia jo kymmenisen vuotta. 

Varoitus Sana Suruttomille Syndisille
1815. 

Pietari Väänänen avioitui 1819 Anna Margareta Sellströmin kanssa. Sellström oli edellä mainitun hopeaseppä Lundströmin ottotytär. Perheeseen syntyivät lapset Antti Weänänen (1820), Maria Dahlström (1825), Agata Neiglick (1828) ja Loviisa Väänänen (1830). Voi sanoa, että kaikki lapset onnistuivat pysymään kohonneessa kaupunkilaisessa säädyssään koulutuksen tai avioliittojen kautta. 

Kirjakauppa oli Väänäselle elämäntyö, johon liittyi syvä oma vakaumus. Se ei ole välttämättä hyvä lähtökohta liiketoimille. Väänäsen kirjapuodin arkistoa ei ole säilynyt, joten myydyistä kirjamääristä ei ole tarkkaa tietoa. Hän myi kirjoja vähittäiskauppana sekä välitti suuria kirjaeriä ainakin Kajaaniin, Pieksänmäelle, Liperiin ja Mikkeliin. Väänäsen kirjakauppa oli hyvällä paikalla Kuopion tuomiokirkon vieressä silloisen torin laidalla, joten vähittäiskauppakin varmasti käytiin. 

Väänästen perhettä kohtasi skandaalimainen murhenäytelmä, kun Pietarin veljen Iivar Jordanin kaksi vanhinta poikaa hankkivat palkkamurhaajat surmaamaan isänsä. Kehvon Haapalahden isäntä hakattiin hengiltä ja upotettiin Räimän järveen, niin ettei häntä koskaan löydetty. Vuonna 1837 tapahtunut isänmurha oli koko seutukuntaa vahvahduttanut tapaus. Pietari Väänänen oli ollut hyvin murheissaan, kun oli saanut jo aiemmin tietää, että Iivar Jordanin kotielämä oli tavattoman riitaisaa. Veli oli jopa uskoutunut hänelle epäilyksistään poikiaan kohtaan. 

Kaksi vuotta myöhemmin Pietari Väänäsen vaimo Anna Sällström kuoli. Väänäsen terveys alkoi horjua vuodesta 1843 ja kirjakaupan toiminta hiipui, mutta se pysyi pystyssä velkaantuneenakin aina Pietari Väänäsen kuolemaan saakka. Perikunta jäi selvittelemään konkurssiin julistetun pesän asioita. 

Suurimmat konkurssipesän velkojat olivat Frenckell Turusta ja Mathias Ingman Kuopiosta. Heille pesä oli velkaa lähes 1000 hopearuplaa. Muuten velat olivat yksittäisiä pienempiä summia Kuopion käsityöläisille ja kauppiaille, kuten kauppias Gusf Gröndahlille, Johan Fellmannille (Oulu), leipuri Carl Wiikille, värjäri Fileniukselle, puuseppä Gustaf Björklundille, nuohooja Henrik Koistiselle ja räätäli Johan Lundenille. Ananias Koponen Lamperilasta oli lainannut 160 hopearuplaa Väänäselle. Lisäksi oli sairasteluun liittyen lääkäri Lars Oskar Thuringille ja apteekkari Anders Wembergille jäänyt maksettavaa. 

Pietari Väänänen ponnisti talonpoikaisesta taustasta kaupunkiin ja kulttuuripiireihin. Hänen lapsensa siirtyivät luontevasti rovasteiksi, opettajiksi ja säätyläisperheiden emmänniksi. Mainitaanpa Loviisa Väänänen Jyrkän ruukin taloudenhoitajana puolisonsa Otto Fredrik Braxin kuoltua. Kirjojen levittäminen edisti varmasti lukutaitoa ja omaehtoisen uskonnollisen maailmankuvan rakentamista alueella.

 

Kuninkaankatu Kuopio 1820-luvulla.
Museovirasto

Lähteet

Tämä teksti on kaiken velkaa Olli Viitaniemen väitöskirjan artikkelille Kirjakauppias Pietari Joosef Väänäsen verkostot ja elämäntyö pietistisen lukukulttuurin edistäjänä Savo-Karjalassa.

Olen lisäilyyt joitakin perhetietoja ja ehkä paikallisesti kiinnostavia yksityiskohtia, mutta Pietari Väänäsen työ tulee hienosti kuvattua Viitaniemen väitöskirjassa Kerettiläisten kirjakulttuuri. Savo-Karjalan talonpoikien kirjallistaminen kustavilaiselta ajalta konventikkelikäräjille (2025).

Kuopion raastuvanoikeuden varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1844-1847 RO a:17, s. 1045

Aaro Mikonpoika Venell Geni, jossa Jorma Väänäsen kirjoittama elämäkerta https://www.geni.com/people/Aaro-Wenell/6000000010399558414

Lisäksi jo perinteiset kiitokset Väänästen sukua perusteellisesti tutkineille sukututkijoille, joiden työtä olen Genin avulla hyödyntänyt.

Ivar Jordan Väänäsen murhasta kertova blogiteksti http://airaroivainen.blogspot.com/2025/05/ivar-jordan-vaanasen-elama-ja-kuolema.html

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ivar Jordan Väänäsen elämä ja kuolema - Kehvon Haapalahden tragedia

 

Savolaisen talonpojan puku. Wilhelm von
Wright 1800-1849.
Museovirasto

Koko Pohjois-Savossa kohahti, kun kesällä 1837 levisi tieto Kehvon Haapalahden isännän Ivar Jordan Väänäsen väkivaltaisesta kuolemasta. Herastuomari, suurtilan omistaja ja talonpoikainen vaikuttaja oli kuollut perhesurmassa. Surman takana olivat Ivar Jordanin pojat, Salomo ja Pekka.

1800-luvun alkupuolen patriarkaalisessa yhteiskunnassa teko oli tavaton. Satoja vuosia rahvaan päähän oli iskostettu Lutherin huoneentaulun oppeja, jossa kaikki olivat jumalan ka kuninkaan alamaisia ja hierarkkinen järjestys ulottui perheisiin siten, että isäntä oli talon ”jumala ja kuningas”. Isännällä oli oikeus ja velvollisuus pitää kurissa ja nuhteessa niin puoliso ja lapset kuin alustalaiset ja palkolliset. Isäntä sai mm. kohtuudella kurittaa fyysisesti talon väkeä. Miten tällaiseen tekoon oli tultu?

Väänästen suvun historia Kehvolla ulottuu aina 1500-luvulle saakka. Haapalahden talo oli alun perin osa Puiroonlahden tilaa, isojaossa Haapalahdesta tuli Kehvon kylän tila numero 3, myöhemmin Haapalahti tunnettiin numerolla 7. Isojaon aikaan tilaa isännöin Iivari Mikonpoika Väänänen (1778-1797).

Jaon jälkeen Haapalahteen kuului noin 500 hehtaaria maita Kallaveden rannalta Räimän järven pohjukkaan saakka. Räimänlahden ja  -järven länsipuolen maat kuuluivat Haapalahteen. Oli myllylle sopiva Räimänkoski, Pekolanlampi ja -joki rantaniittyineen ja torppia. Nykyisen Siilinjärven alueen isojaossa Haapalahtea voi pitää isona tilana, tavallisempi tilakoko täällä oli 200-300 hehtaaria.

Haapalahden talon isännyys siirtyi Ivar Jordanille hyvin nuorena, hän oli 18-vuotias isänsä kuollessa 1797. Täysikäisyyden eli 21 vuoden iän hän saavutti vuonna 1802. Hän oli epäilemättä valmistautunut vanhimpana poikana isännän vastuuseen. Nuoremmista veljistä Aaro Väänänen siirtyi tilanomistajaksi Kasurilan kylälle ja Pietari Väänäsestä tuli kirjakauppias Kuopioon. Sisar Eeva Stiina Väänänen myi ajan tapaan osuutensa tilasta avioituessaan vuonna 1797 Aatami Savolaisen kanssa.

Ivar Jordan Väänänen meni naimisiin Kristiina Väänäsen kanssa. Kristiina oli Murtolahden Väänäsä, säätyvaltiopäivämies Pietari Väänäsen veljen tytär. Avioliitossa solmittiin yhteen kaksi kunnianhimoista ja vaikutusvaltaltaista sukua. 

Haapalahden pytinki 2025 huhtikuussa.
rakennus valmistui 1836.

Ivar Jordan Väänänen vaikuttaa poikkeuksellisen tarmokkaalta ja monitaitoiselta talonpojalta. Häntä kuvattiin tummaksi, pienikokoiseksi mieheksi, jolla kuitenkin oli voimaa varressaan. Hänen sanotaan pukeutuneen talonpoikaisen yksinkertaisesti sarkanuttuun. Mutta hänellä oli myös halua näyttää vaurauttaan, siitä oli esimerkkinä juuri vähän ennen hänen kuolemaansa Haapalahteen valmistunut pytinki. Vielä nykypäivänäkin talo suvun vaalimana herättää kunnoitusta, Ivar Jordan kurkotti pytingillään Savon säätyläisten joukkoon. Talo oli täysin poikkeuksellinen talonpoikainen voimannäyttö seudulla.

Jotakin Ivarin kyvyistä kertoo, että hän luovutti vuonna 1802 Ruotsin kuninkaalle alueen talonpoikien valitukset läänin hallinnon epäkohdista ja talonpoikien ahdingosta. Tuntuu melkein mahdottomalta, kun tietää hänen olleen silloin vasta 21-vuotias nuorukainen. Kun keisari Nikolai I nousi valtaistuimelle 1825, kerrotaan Ivar Jordan Väänäsen olleen yksi neljästä talonpojasta, jotka kävivät häntä Suomen talonpoikien nimissä onnittelemassa Pietarissa.

Kehvon Väänäsissä oli jo 1700-luvulla kouluja käyneitä miehiä, joten Ivarkin osasi lukea ja kirjoittaa, lisäksi on arveltu hänen osanneen ainakin jonkin verran ruotsia. Se ei ole ihan mahdotonta, kun ottaa huomioon suvun kiinnostuksen koulutukseen.  Lisäksi Ivar Jordanin äidin Anna Katarina Hollanderin isoisä oli ollut Kokkolan kirkkohera. Hänen isänsä taas toimi Kuopion komppanian kersanttina. On mahdollista, että ruotsinkielen taito siirtyi vielä Anna Kristiinallekin, vaikka sukuhaaran voi katsoa joutuneen alenevaan säätykiertoon.

Palon viertäjät, Wilhelm von Wright, 1825.
Museovirasto

Haapalahden tytöt ja pojat osasivat lukea, mutta luetun ymmärtämisestä oli rippikirjassa merkintä vain Pietarin (Petter, Pekka) kohdalla. Mainittakoon, että tuollaisen maininnan Kehvon kylätä sai vain kolme henkilöä. Myös talonpoikien kirjoitustaito oli 1800-luvun vaihteessa näillä seuduilla hyvin heikko. Isojakoasiakirjojen allekirjoituksissakin näkee vain puumerkkejä.

Tarmokkaan viljelyn ja raivaamisen ohella Ivar Jordan Väänänen perusti tilalleen tiili- ja kalkkitehtaan ja toimi vuodesta 1805 Kuopion kihlakunnan lautamiehenä.

Lauantaina 20.5.1837 Ivar Jordan lähti poikansa Erikin ja renki Antti Savolaisen kanssa kalastamaan Räimänjärvelle. Isäntä tuntuu olleen vielä 59-vuotiaana kapsakassa kunnossa, sillä reittiin kuului noin viiden kilometrin kävelytaival metsäpolkuja Pulasteenlammelta Haapalahteen. Isäntä oli lähtenyt yksin palaamaan kotiin iltapäivällä.

Johan Blom, 9-vuotias torpparinpoika oli ollut Pekolan myllyllä, kun hän kuuli kaameaa huutoa metsästä.Samoin Kolarin torpan väki oli kuulllut huudon: ”Älä lyö rakas ystävä, älä lyö!” Kun enempää ääniä eri ollut kuulunut, niin asiaa ei oltu tutkittu illan aikana.

Isäntää ryhdyttiin etsimään vasta sunnuntaiaamuna, kun poika Erik ja renki Savolainen tulivat kalalta kotiin. Järjestettiin etsintä, emäntä Kristiina Väänänen jakoi kaikille etsintään osallistuville viinaryyppyjä Haapalahden pihalla.

Nopeasti metsäpolun varrelta löytyi paikka, missä oli verijälkiä ja merkkejä raahaamisesta. Lopulta löytyi myös isännän verinen hattu välinpitämättömästi piilotettuna läheltä Potkuniemeä. Raahausjäljet johtivat Räimänjärven rantaan. Alkoi näyttää varsin selvältä, että oli tapahtunut murha. Ivar Jordan Väänäsen ruumista ei ole koskaan löydetty, ilmeisesti murhaajat upottivat vainajan huolella Räimänjärveen.

Savolaisia talonpoikia, Hilleström, Pehr. Kaivertaja Fredrik
Martin 1797-1805.
Museovirasto

Epäilykset suuntautuivat nopeasti talon omaan väkeen, koska epäsopu vanhimpien poikien ja isä Ivarin välillä oli yleisesti tiedossa. Perheen sisäisestä epäsovusta todisti mm. Ivar Jordanin veli Pietari. Kaksi todistajaa kertoi Salomonin luvanneen maksaa sille, joka tappaa hänen isänsä. Kalle Lämsälle Pekka Väänänen oli luvannut 200 hopearuplaa murhasta. Myös Ivar Jordan itse oli puhunut perheen tilanteesta ja peloistaan.

Murhan jälkeen kaikkea alettiin tulkita pahimman mukaan, mutta Pekka-pojan puheet Pekka Leskiselle keväällä 1837 olivat aika levottomia. Hän sanoi, että kun kerran vanhat eläimetkin teurastetaan, niin miksei sitten vanhoja ihmisiä? Lisäksi hän oli kehuskellut hommaavansa Haapalahden vanhalle härälle kunnon ketjut.

Pojat pidätettiin ja vietiin Kuopion lääninvankilaan, jossa Pekka Väänänen ahdistuneena ja omantunnon tuskissa tunnusti maksaneensa murhamiehet tappamaan Ivar Jordan Väänäsen. Pekka myös teki selväksi, että Salomon oli ollut hankkeessa mukana, vaikka toista väittikin. Tunnustuksen otti vastaan Aaro Hollander, joka oli mennyt tapaamaan vangittuja veljeksiä vankilaan. Hollander oli Ivar Jordan Väänäsen äidin veli Kuuslahdesta.

Pekka Väänänen tunnusti vielä virallisesti murhan pastori August Granitille. Hän hirtti itsensä kesken oikeudenkäynnin Kuopion lääninvankilassa 4.6.1837.

Kuulusteluissa tuli ilmi, että niin Salomon kuin Pekka Väänänen olivat olleet poissa talosta ennen murhaa. Keskiöön nousi Haapalahden entinen torppari Juho Hiltunen. Hiltusen isä oli ollut Haapalahden torppari Ryönän Talvisalossa. Juhanilla oli vaimo ja seitsemän alle 12-vuotiasta lasta. Ivar Jordan Väänänen irtisanoi Hiltuset torpasta 1832. Tämän jälkeen he asuivat Nilsiän Pahkamäessä ja Riistavedellä. Hiltunen oli Väänästen poikien hyvä tuttu ja suunnilleen saman ikäinen mies, syntynyt 1804 Iissä.

Juho Hiltunen oli sekaantunut ns. Nilsiän rosvojen puuhiin. Vuonna 1836 Hiltunen oli avustanut Juho Kolehmaista ja Pekka Lampelaista eräässä murtokeikassa. Hiltunen toimi oikeuden näkemyksen mukaan Väänästen poikien välimiehenä ja värväsi edellä mainitut miehet surmaamaan Ivar Jordan Väänäsen. Hiltunen väitti kuulusteluissa, ettei hänellä ollut mitään Haapalahden isäntää vastaan. Toisinkin saattoi olla, sillä irtisanominen torpasta johti perheen muuttojen ja epävarmuuden kierteeseen. Ehkäpä myös rosvojen apulaiseksi.

Talon palvelijat ja Salomon Väänäsen puoliso Anna Katariina Leskinen olivat nähneet Pekka Väänäsen kuljettavan ruokaa ja viinaa metsään useina päivinä ennen murhaa. Tälle löytyi muitakin todistajia talonväestä.

Kuopion pitäjän käräjäoikeus tuomitsi Salomo Väänäsen, Juho Hiltusen, Juho Kolehmaisen ja Pekka Lampelaisen murhasta. Hiltuselta, Kolehmaiselta ja Lampelaiselta oli katkaistava kaula ja ruumiit teilattava. Salomo Väänänen sai vielä ankaramman tuomion. Hänelle määrättiin 23 paria raippoja, kolme lyöntiä paria kohti, kärsimään kirkkorangaistuksen Kuopion pitäjän kirkossa. Tämän jälkeen häneltä oli lyötävä pois oikea käsi ennen kaulan katkaisemista ja teilaamista.

Käytännössä tällaiset tuomiot olivat jo historiaa eli silpomisia ei enää tuolloin Suomessa tehty, vaikka lakikirjassa rangaistus vielä seisoikin. Viimeinen siviilirikoksista annettu kuolemantuomio on vuodelta 1826. Kuolemantuomio muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi ja pakkotyöksi Siperiassa. Naisia ei pakotettu Siperiaan, samoin heikkokuntoiset ja vanhat tuomitut saivat kärsiä tuomionsa Suomessa.

Hovioikeus katsoi, että tapahtumien kulku oli melko varmasti ollut sellainen kuin käräjäoikeus oli tuomiossaan kuvannut. Silti näyttö ei riittänyt tuomioihin, vaan vangitut jäivät ns. tunnustusvankeuteen Viaporiin. Heitä ei vapautettu.

Kaularauta ja käsiraudat.
Suomen kansallismuseo

Pekka Lampelainen kuoli vankeudessa 1841, samoin Juho Hiltunen kuoli 46-vuotiaana Viaporissa 1846. Juho Kolehmainenkin kuoli vankeudessa, mutta häntä tutkinut Antti Lappainen ei löytänyt tarkkaa kuolinaikaa. Vain Salomo Väänänen vapautui vielä takaisin normaaliin elämään.

Salomon puoliso Anna Kaisa Leskinen muutti miehensä mukana Viaporiin, heille syntyi yhteinen lapsikin vankeusaikana. Väänästen suku anoi useampaan otteeseen Salomonille armoa. Vapaus koitti, kun Nikolai I armahti vankeja 1853.

Salomon Väänänen lienee saanut perintöosansa Haapalahden tilasta, sillä hän hankki itselleen Melaniemesta Tuovila-nimisen tilan 1855. Vapautumisensa jälkeen hän oli oleskellut Talvisalon Ryönän torpassa. Kehvolle ei kuitenkaan ollut paluuta, vaikka näyttäisi siltä, että suku halusi pitää Salomonista ja hänen perheestään huolta.

Asiakirjoista ei täysin avaudu perheen epäsovun syyt. Ivar Jordan itse puhui, että perhe on jakaantunut siten, että puoliso Kristiina on liittoutunut vanhimpien lasten kanssa häntä vastaan. Todistajanlausunnoissa tulee ilmi syvää suuttumusta ja vihaa perheessä. Viina mainitaan sen verran usein arjessa, että silläkin olisi voinut osuutta riitoihin. Olennaista  lienee se, että kolmekymppiset pojat Pekka ja Salomon olisivat halunneet päästä isännöimään ja päättämään talon asioista. Ivar Jordan sen sijaan oli vanhan kansan patriarkka, joka piti vallastaan kiinni. Toisaalta, kun välit olivat kääntyneet näin huonoiksi, Ivar Jordan Väänäselle ei ollut luvassa leppoisia syytinkivuosia.

 

Tämä blogiteksti on kaiken velkaa Antti Lappalaisen mainiolle kirjoitukselle teoksessa Savon metsärosvoista. Olen hiukan laajentanut kertomusta suvusta, lisäillyt yksityiskohtia. Olen kulkenut Antin tutkimien lähteiden perässä ja katsonut hiukan eri kulmasta asiaa. Mutta ilman Antti Lappalaista ei olisi tätä juttua.

 

Lähteet:

 

Kuopion käräjäkunnan välikärien pöytäkirja 18.7.1837, KA

Vaasan hovioikeuden pöytäkirja 23.7.1839, KA

Kuopion maaseurakunnan kirkonkirjat

Lappalainen, Antti, Savon metsärosvojen jäljillä (2001)

Ryökkynöitä ja talonpoikia= Riistaveden Siikaniemen tarina: Niilo Lintunen (1997)

Viitaniemi, Olli, Kerettiläisten kulttuuri. Savo-karjalan heränneiden talonpoikien kirjallistuminen kustavilaiselta ajalta konventikkelikäräjille (2025)

Väänästen sukupuu No 1/1945

Savo-Karjala 29.8.1890

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Paloviinasta vielä vähäsen

 

Förteknin över Fria Husbehofs Brännvins Bränning betalare
uti Öfre Savolax Härad

Paloviina oli kuulunut jo 1500-luvulta alkaen rahvaan elämään, arkeen ja juhlaan. Maaseudulla kotitarvepoltto oli sallittua maata omistaville talonpojille. Talonpojat saivat vapaasti kuljettaa ja myydä viinaa maaseudulla. He joutuivat maksamaan siitä viinaveroa, vaikka eivät olisi viinaa polttaneetkaan. Torpparit ja irtain työväki eivät saaneet polttaa viinaa.

Vuoden 1809 viinaveroluettelossa vuodelta 1808 on Kasurilan kylän talollisista mainittu Josef Matinpoika Toivanen, Pekka Toivanen, Johan Laakkonen, Iivari Knuutinen, Pauli Jääskeläinen, Pekka Hakkarainen, Heikki ja Matti  Ruuskanen, Iivari Knuutinen, Johan Toivanen, Aatu Sakarinpoika Knuutinen, Sakari Knuutinen, Taavetti Knuutinen, Iivari Pertinpoika Knuutinen, Aaro ja Risto Hollander, Pauli Ruotsalainen, Martti Kasurinen, Yrjö ja Sakari Laakkonen, Pekka Tossavainen, Matti Kasurinen, Matti Paulinpoika Kasurinen, Pauli Kasurinen, Pekka Laakkonen ja Jaakko Mäkelin.[1]

Paloviinanpolttoa sai harjoittaa 8 kuukautena vuodessa, joka vuosi tammikuun alusta toukokuun loppuun ja lokakuun alusta joulukuun loppuun. Poltto-oikeus oli sidottu manttaalien määrään. Osamanttaaleilla eli osatiloilla saatiin käyttää suhteellisesti tilavampia pannuja, koska niillä tavallisesti asui suhteellisesti enemmän ihmisiä. Asteikko salli alimmillaan 15 kannun pannun ja suurimmillaan 46 kannun polton. Koko manttaalia suuremmat maakartanot saivat käyttää 53-90 kannun pannuja.[2] Yhteen kannuun mahtui 2,5 litraa viinaa.

Nimismies keräsi tiedot viinapannuista ja niiden piti olla valvottuina. Nimismies sai myös käydä tarkistamassa pannujen tilan halutessaan, eikä niitä saanut lainata muille. Nimismies leimasi pannun käyttöön, kun oli sen tarkistanut. Jälkitarkastuksiakin tehtiin.

Haapalahden talon pytinki, joka on valmistunut vuonna 1836.
Kuva vuodelta 2025.

Vuonna 1853 kruunun nimismies Daniel Grönberg oli takavarikoinut Kehvon Haapalehden talon viinapannun. Pannun koko ja keitto-oikeus määräytyi siis talon manttaaliluvun mukaan. Haapalahdessa olisi tämän mukaan saanut olla 30 kannun pannu. Eli talossa olisi saanut valmistaa 30 kannua viinaa, mutta siellä oli käytössä 45 kannun pannu. Nimismies Norring oli jahtivouti Karhusen ja torppari Ville Tellerin todistaessa ottanut keittovälineet haltuunsa, koska ne olivat nimismiehen mukaan laittomat.

Haapalahden talonomistaja Karl Wenell oli ottanut pannun käyttöönsä hyvässä uskossa. Pannu oli talossa vanhastaan hänen äitinsä Kristiina Väänäsen peruja. Toisaalta pannu ei Wenellin mukaan ollut aivan niin suuri kuin väitettiin. Lisäksi hän totesi, että nykyisellä omistuksellaan hänellä olisi oikeus jopa 47 kannun valmistamiseen.[3] Wenell sai pannun hattuineen ja piippuineen takaisin, sillä Haapalahden tilalle oli yhdistetty Ryönän kylällä sijaitsevan, suvun omistuksessa olevan Talvisalon tilan poltto-oikeus. Haapalahden väellä oli osoittaa asiasta kuvernöörin tekemä päätös.

Kehvolla oli 1800-luvun alussa poltto-oikeus kahdeksalla talollisella. Antti Laakkonen, Salomon Savolainen, Juhan Sakeus, Erik Sakeus, Matti Väänänen, Knuutti Väänänen, Ivar Väänänen ja Pekka Mikonpoika Väänänen on merkitty 1808 läänintiliin Kehvolta viinanpolttoon oikeutettuina.[4]

Viinan valmistus oli varsin tuottoisa kotiteollisuuden muoto. Jos ylijäämäviljaa oli, niin viinanmyynnillä oli mahdollista ansaita hyvät rahat. Talonpojat perustelivat viinanpolttoa myös sillä, että prosessissa syntyi rankkia, jota pidettiin erinomaisena karjan rehuna. Myös kestikievarin pitäjät saivat myydä maaseudulla viinaa, mutta muilta se oli kielletty. On huomattava, että kestikievarit saivat tarjoilla viinaa vain matkustajille, ei oman kylän asukkaille.

Viinaa myös poltettiin yleisesti. Tämä näkyi esimerkiksi Suomen sodan (1808-09) aikaisissa vahinkoilmoituksissa. Sodan jälkeen talonpojat hakivat korvauksia venäläisten sotilaiden viemistä elintarvikkeista ja aiheutetuista vahingoista. Menetyksissä mainittiin usein menetetyt viinakannut.

Vilho Lammen työssä Viinankeittäjät vuodelta 1930 tiivistyy
hienosti salaviinanpolton tunnelma.Laillinen viina keitettiin
avoimesti pihapiirissä, olipa isoimmissa taloissa omat
keittohuoneetkin.

---

[1] Savon ja Karjalan lääni, läänintili, 1808-1808, SSHY s. 566

[2] Hytönen, Suomen paloviinakysymys Aleksanteri I aikana, s.10-11

[3] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1853-53, KO a:33, s. 326

[4] Savon ja Karjalan lääni, läänintili, 1808-1808, SSHY s. 566

Siilinjärven kunnan isojakokarttojen digitointi ja julkaisu Kansallisarkiston aineistoissa

 

Siilinjärven kunta teki kulttuuriteon, kun se maksoi kunnan alueen isojakokarttojen ja asiakirjojen digitoinnin. Kartat ovat nyt kaikkien tarkasteltavissa digitoituina Kansallisarkiston aineistoissa.

Nykyisen lentokentän seutua Hakkaralan
isojakokartassa 1788.

Suomessa toteutettiin 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa isojako. Siinä jaettiin ns. yhteismetsät ja yhteisessä nautinnassa olleet maat talonpojille yksityisomistukseen ja uudistettiin verotus. Tästä prosessista syntyi kartta-aineisto, joka on paikallishistoriallisesti kiinnostava.

Karttoihin merkittiin jakokuntien (kylien, kyläosien) pellot, niityt, kaskiviljelykset, metsät, tiet, polut, talojen paikat ja paljon kiinnostavaa luonnonoloista. Jakoasiakirjoista selviää luotettavasti kylän talojen omistajat, kun isojako valmistui. Eli kartoista avautuu myös aikaikkuna kylien asutukseen. Ja ennen kaikkea, maisemaan piirretyt rajat kuvasivat tarkasti maanomistuksen tilanteen.

Kartta-aineisto jakoasiakirjoineen on arvokas paikallishistoriallinen lähde, joka harmillisesti on Itä-Suomen pitäjien osalta suurelta osin arkistojen kätköissä. Kansallisarkisto on digitoinut Uudenmaan, Varsinais-Suomen ja Hämeen läänin kartat, mutta digitointihankkeelle ei ole jatkorahoitusta. Asiakirjojen ja karttojen digitointi helpottaa historiantutkijoiden, sukututkijoiden ja paikallishistoriantutkijoiden mahdollisuutta tutkia isojakoon liittyneitä ilmiöitä. 

Kartat kylittäin: 

Hakkarala1, Hakkarala2, Hamula, Kaaraslahti,Kasurila1, Kasurila2, Kehvo, Koivumäki, Koivusaari, 

Pöljä1, Pöljä2, Rissala, Räimä, Väänälänranta. 

Paikallisesti koulujen ja yhdistysten kotiseututyössä isojakoaineistoilla on paljon käyttömahdollisuuksia. Kartat ja karttaselosteet ovat jo itsessään valmis kulttuuripolun aineisto. Samoin koulujen kotiseutuhistorian opetuksessa kartat ovat hieno lisä. Digitointi on tehty laadukkaasti, joten tulosteet esimerkiksi kylätaloille, kyläkouluille ja kulttuuripoluille on helppo toteuttaa laadukkaasti.

Isojako on vaikuttanut kyläkuvaan ja asumiseen tähän päivään saakka. Kuvaavaa on, että etsiessäni Pöljällä vanhoja isonjaon rajapyykkejä, kuljin pitkin sähkölinjaa. Tuon linjan olivat aikanaan pyykittäneet Pöljän talonpojat 1800-luvun alussa.

Isojakoa tutkitaan edelleenkin, mutta sen ”konkreettisia tuloksia ja vaikutuksia sekä paikallisyhteisön reaktioita on tutkittu selvästi vähemmän, ja alueellisesti tutkimukset ovat keskittyneet Pohjanmaahan ja Hämeeseen”.[1]

Isojako mullisti pohjoissavolaisen kaskikulttuurin ja elämäntavan perusteita. Se vakiinnutti yksityismaanomistuksen niin peltojen, niittyjen kuin metsienkin hallinnassa ja merkitsi samalla myös takamaiden jakoa. Toimenpiteestä hyötyivät eniten tilallisväestö ja torpparit, mutta tilattomalle väestölle se merkitsi etuuksien menettämistä, mm. kylänmetsien käyttöoikeuden lakkaamista. [2] Lisäksi isojaon toimitusmaksut ja kohonnut verotus kaatoivat useita tilallisiakin. Kuopiossa ja Iisalmessa verotus nousi jopa yli 20-kertaiseksi entiseen nähden.[3]

Isojaon kriittisinä vuosina 1800-luvun vaihteessa sattui vielä niin, että läänin virkamieskunta oli sotkeutunut syvälle korruptioon ja asukkaiden suoranaiseen huijaamiseen. Aiheesta on olemassa Anu Koskivirran kiinnostava artikkeli Virkakunta varkaissa. Esimerkiksi Kasurilan ja Hakkaralan talonpojat valittivat lääninkamreeri Saloniuksen ja veromestari Edblomin väärinkäytöksista.

Saloniuksen usuttamat sotilaat olivat pieksäneet Hakkaralan kylän talonpojat Pekka Rautiaisen, Pauli Pitkäsen ja Lauri Lyytikäisen heinäpelolla ja vieneet heinät mukanaan. Sanottakoon, ettei Salonius näistä tekosista ilman rangaistusta selvinnyt. Eikä tämä teko suinkaan ollut Saloniuksen ainut konnankoukku. 

Lisäksi isojaon toimitusmaksut antoivat kieroille maanmittareille mahdollisuuden riistää talonpoikia. Isojako oli varmasti ns. kipeä leikkaus tai paremminkin uudistus. Nyt meidän on mahdollista tutkia asiaa omin silmin Siilinjärven kylien karttojen ja isojakoasiakirjojen avulla.

---

[1] Talvitie, Petri, Kyläosuudesta yksityiseen maaomaisuuteen, 15

[2] Koskivirta, Anu, Sisäinen vihollinen. Henkirikos ja kontrolli Pohjois-Savossa ja Karjalassa Ruotsin vallan ajan…, 312

[3] sama, 75