Onkiveden murhenäytelmä syksyllä 1811 – tapaturma vai ryöstömurha?

 

Carl Theodor Staaff, Taflor till Fänrik Ståls sägner.

Pohjois-Savo ja koko Suomi palautui hiljalleen normaaliin elämään Suomen sodan (1808-09) tuhoista. Iisalmen pitäjässä Mikkajärvellä isäntä Sakari Roivainen oli onnistunut säästämään 72 riikintaalaria, joilla hän ensin oli maksanut 50 riiikintaalaria velkojaan Mikko Toivaselle. 10.11.1811 hän oli lähdössä Onkiveden kylälle Olli Ruotsalaisen luokse hevosen ostoon.

Lumi oli jo maassa ja jäät kantoivat järvillä. Sakarin vaimo Liisa Roivainen jäi kotiin, kun Sakari hyppäsi aamuvarhaisella naapurin rekeen. Ensin mentiin Maaningan kirkolle. Siellä Sakarilla lienee ollut asioita hoidettavanaan, koskapa hän ei mennyt suoraan hevoskaupoille.

Maaningalta Sakari Roivainen lähti jalan kohti Viantaa, mutta sai sitten rekikyytiä ensin Olli Hujaselta ja sitten renki Olli Pykäläiseltä. Kun Roivainen jäi pois Pykäläisen kyydistä, hän kertoi menevänsä Aatu Väätäisen taloon Onkivesi 1 ja sieltä Olli Ruotsalaisen luokse Onkivesi 3. Väätäisen talo sijaitsi Käänninnemessä ja Ruotsalaisen talo oli nykyistä Tölvän kylää. Roivainen oli puhunut hevoskaupoistaan Olli Pykäläiselle, rahaa oli kuulemma ihan hyvään hevoseen. Rahoja Pykäläinen ei ollut nähnyt.

Hujasen ja Pykäläisen mukaan Roivainen oli terve ja hyvässä kunnossa, kun hän jäi pois heidän kyydeistään. Adam Väätäiseltä Roivainen lähti kävellen jäätä pitkin Onkiveden kylälle järven toiselle puolelle. Väätäisen taloon jäi isäntä ja hänen vaimonsa Katariina Hiltunen, Simo Simonpoika Ruotsalainen sekä Lumijoen kappeliseurakunnasta, Siikajoen pitäjästä talossa majaileva kerjäläinen, jonka nimeä ei mainittu. Lisäksi oli muuta Väätäisen talonväkeä. Talonväki oli nähnyt ikkunasta Roivaisen lähtevän talosta yksin rantaan päin.

Seuraavana päivän aamu, kun sotilas Anders Alm tuli Olof Ruotsalaisen talosta Väätäiselle, hän oli huomannut runsaasti verijälkiä jäällä. Hän kertoi oikeudessa luulleensa jälkien olevan peräisin hevosturmasta, josta oli kuullut. Iltapäivällä palatessaan hän ryhtyi kuitenkin tutkimaan jälkiä tarkemmin. Alm löysi miehen ruumiin rannalta. Tämän jälkeen Väätäinen tuli kahden tyttärensä kanssa paikalle, Kaarina ja Kristiina olivat rannalla todistamassa ruumiin löytämistä. Ruumis oli kevyesti lumen peitossa. Hänen päähänsä oli kohdistunut kova isku, verta oli vuotanut runsaasti.

Sakari Roivainen oli kuollut varsin pian Väätäisen talosta lähdettyään. Turma oli sattunut järven jäällä, josta hän oli onnistunut raahautumaan rannalle. Hänet löydettiin seuraavana aamuna. 

Gustaf Aminoff, Savon ja Karjalan kuvernööri
vuosina 1810-1827.

Vainaja vietiin 1.12.1811 Maaningan kirkolle haudattavaksi. Kuopion maaseurakunnan kirkkoherra Arvid Vallgren kieltäytyi siunaamasta vainajaa ennen kuin asiasta on pantu toimeen tutkinta. Savon ja Karjalan kuvernööri Gustaf Aminoff määräsi piirilääkäri Axel Fredrik Laurellin tekemään kuolemansyyntutkinnan.

Piirilääkärin ruumiinavauspöytäkirja on päivätty 9.1.1812. Siinä hän yksiselitteisesti toteaa Sakari Roivaisen kuolleen voimakkaaseen päähän kohdistuneeseen iskuun ja verenvuotoon. Mitä vakavampia sairauksia vainajalla ei ollut.

Roivaisen asiaa käsiteltiin Iisalmen pitäjän käräjäoikeudessa tammikuussa 1812.  Iisalmen nimismies Anders Bogislaus Vinter kuulusteli edellä mainittuja kyläläisiä. Lisäksi kuulusteltiin myös Påhl Njöidia ja Risto Puurusta. Verijälkiä oli ollut noin 70 kyynärän päässä jäällä (noin 35 metriä). Useampi todistaja korosti, etteivät he olleet nähneet rahaa Roivaisella. Tyttäret todistivat, että kaikki Väätäisen kotiväki oli jäänyt sijoilleen, kun Roivainen lähti jatkamaan matkaansa.

Näiden lisäksi kuulusteltiin vielä Adam Väätäisen anoppia Saara Martikaista.

Käräjäoikeus tuli siihen tulokseen, ettei mikään viittaa siihen, että Sakari Roivainen oli joutunut väkivallan kohteeksi, vaan hän on kaatunut ja epäonnekkaasti lyönyt päänsä.

Oikeusjuttu jättää lukijalleen useampiakin kysymyksiä avoimeksi. Vaikuttaa siltä, ettei yksikään viranomainen käynyt turmapaikalla. Missä Roivaisen rahat olivat? Oliko mahdollista, että Roivainen ja talonmiehet olisivat nauttineet viinaa? Se voisi selittää jo varsin iäkkään Roivaisen kompuroinnin. Viinasta ei vaan sopinut oikeudessa puhua, koska silloin olisi voinut joutua sakotetuksi. Viinaahan sai juoda, mutta ei juopua.

Jaana Luttinen tutkinut perusteellisesti Iisalmen pitäjän oloja Suomen sodan aikaan ja sodasta toipumista. Sota oli järkyttänyt yhteisöjen turvallisuutta, taloutta ja laillisuutta syvästi. Alueella syksyllä 1808 majoittuneet venäläiset joukot tyhjensivät talojen ruoka- ja rehuvarastot, tuhosivat omaisuutta, varastivat vaatteita, tarvekaluja ja tallasivat peltoja. Lisäksi sotilaiden mukana tulivat vielä kulkutaudit, jotka nostivat kuolleisuuden hyvin korkeaksi.

Voi kysyä, että oliko 20 riikintaalaria riittävä syy kalauttaa tuttu naapurikylän mies hengiltä? Vai kaatuiko Roivainen ja häneltä otettiin raha vasta sen jälkeen? Kun lehmä maksoi 12 riikintaalaria, niin ryöstettävä summa vaikuttaa aika pieneltä. Tosin Sakari oli puhunut useammalle henkilölle olevansa menossa ostamaan hyvää hevosta. Sellainen saattoi maksaa 40 riikintaalaria. Kukaan Onkivedellä ei tiennyt, paljonko Roivaisella oli rahaa. Kun sodasta toipuminen oli vielä ihan kesken, saattoi kaikki raha houkutella.

Luetettavinta lienee kuitenkin lähteä siitä, että paikalliset puhuivat valan velvoittamana totta ja Sakari Roivaisella oli vain tavattoman huono onni. Hänen vaimonsa ei tiennyt Sakarin rahojen kohtaloa eikä osannut rahoja oikeudessa kaivata. Tuon ajan taloissa isännät pitivät huolen raha-asioista.

Leski Liisa Roivainen jäi yksin pienen pojan kanssa. Liisa meni myöhemmin naimisiin Knuut Vainikaisen kanssa ja jatkoi tilallisen puolisona elämäänsä Mikkajärvellä. Heille syntyi ainakin lapset Wilhelmiina (1816) ja poika Benjamin (1821).

Sakari Roivainen oli Juho Laurinpoika Roivaisen ja Riitta Kuosmasen poika. Sakari oli Lauri Juhonpoika Roivaisen (1753-1833) veli ja siten aika läheistä sukua kirjoittajalle.

Lähteet

Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat. Talvikäräjät 16.1.1812, pykälä 147, sivu 77. https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/851191/pages/80

Maaninka kuolleet 1807-1842, AP I F:2

Maaninka rippikirja 1809-1820, AP I Aa:5

Maaninka syntyneet 1799-1821 AP I C:2

Jaana Luttinen, ”Mitä mielestä tuntui, ei arvaa kukkaan.” Sodan kuormittavuus ja kriisinkestävyys Iisalmen pitäjän kotitalouksissa 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/65915

Kaisa Kyläkoski, Sukututkijan loppuvuosi -blogi, https://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2015/08/kuvia-suomen-sodasta-ja-tekstia.html

 

 

 

 

 

Räyhäkkäitä kauppiaita liikkeellä Pöljällä

Olen aiemmin kirjoittanut matkustavaisten erilaisista hankaluuksista 1800-luvun alkupuolen Savossa. Oli huonot, kuoppaiset ja kivikkoiset tiet. Kyyti tärisytti sisuskalut irti. Kievarien tarjoamat palvelut ja siisteys antoivat aihetta moitteisiin, ainakin säätyläisillä, jotka olivat jo tottuneet edes jonkinlaisiin mukavuuksiin.

Mutta ei ollut aina helppoa kyytimiehilläkään.

Tammikuussa 1842 oululainen kauppiasseurue matkusti niin railakkaasti Nilsiän Murtolahdesta Pöljälle, että asioita käsiteltiin vielä seuraavana syksynä Kuopion pitäjän käräjillä. Oululaisten seurueeseen kuuluivat kauppiaat Jacob Ravander, hänen kirjanpitäjänsä Gustaf Junelius, kauppias Johan Forsman, kultakauppiaan leski Kockfors sekä Ravanderin taloudenhoitaja neiti Sofia Östrand.

Seuruetta lähtivät Murtolahdesta kuljettamaan rengit Wilhelm Pura ja Aaro Pentikäinen sekä torpparin poika Olli Väätäinen. Seurueen kyytimiehistä joutui torpparin poika Olli Väätäinen pahoinpidellyiksi Kasurilan ja Pöljän välillä, lisäksi Väätäistä lyötiin vielä Pöljän kievarissakin. Ensimmäisen kerran asia oli käsiteltävänä käräjillä 20.8. 1842. Ilmiannon rikoksesta olivat tehneet talollinen Matti Iivanainen ja Olli Väätäinen, molemmat Murtolahden talosta 1, Nilsiän pitäjässä.

Tyypillinen matkareki Savossa.
Seurasaaren museo

Oikeuden asiakirjoissa puhutaan Kasurilan kievarista, oletan sen tarkoittavan Siilinpään kievaria. Seurueella tuskin oli mitään syytä koukata nykyisen Räimän tien risteykseen, jossa myös oli kievari 1840-luvulla. Matkalaiset olivat menossa pohjoiseen, oletettavasti Ouluun.

Olli Väätäisin kyydissä oli Forsman, joka hermostui Kasurilan ja Pöljän välillä Väätäisen ajoon. Forsman oli ollut kulkueen ensimmäisenä. mutta muut ohittivat heidät matkan aikana. Väätäisen mukaan kyydittävä oli alkanut lyödä häntä matkalla. Kun toinen ajomies Wilhelm Pura ohitti Forsmania kuljettaneen reen, niin Väätäisen hevonen oli seisahtuneena tiellä. Pura kertoi Väätäisen hypänneen pois reestä ja huutaneen apua.

Forsman kertoi oikeudessa, että ajomies oli ollut tottelematon. Lisäksi hän oli hidastellut tarpeettomasti, vaikka hänen hevosensa oli hyvä. Lopulta Forsman oli alkanut itse ajaa hevosta ja Väätäinen oli istunut loppumatkan kyydissä.

Koko muu Oulun seurue oli odottamassa hitaampia kyytiläisiä Pöljän kievarissa. Oli myöhäinen iltayö ja aivan pimeää. Kievarin vierashuone oli hämärä, yksi kynttilä valaisi pöydällä. Pöljän kievarin pitäjä Matti Kejonen kertoi, että Ravander otti kynttilän pöydästä tunnistaakseen tulijat. Sen jälkeen hän löi välittömästi Väätäistä kasvoihin (Kejonen ei ollut aivan varma, ketä ajomiehistä oli lyöty) niin, että veri valui nenästä ja suusta. Lisäksi Junelius löi Väätäistä selkään. Ravander myönsi oikeudessa lyöneensä, mutta vain kerran.

Kinahmin Pölkkypurolla Herman Roivaisen
pihapiirissä matkareki 1890. Kuvaaja Karl Granit.
Kuopion museo

Kaiken kaikkiaan Olli Väätäinen oli onnistunut suututtamaan matkustavaiset perusteellisesti. Hän oli 20-vuotias nuorukainen. Tammikuinen kyyti Murtolahdesta Pöljälle ei varmaan ollut mieleinen työ. Voi olettaa, että pimeässä ja kylmässä talvisäässä kukaan ei varsinaisesti nauttinut matkanteosta. Viinaa ei mainittu oikeuden asiakirjoissa, joten ilmeisesti kaikki olivat kuitenkin selvin päin.

Asia siirrettin Kuopion pitäjän talvikäräjille 15.1.1843. Gustaf Junelius haastettiin myös tulemaan paikalle, joku tiesi kertoa hänen olevan ulkomailla. Jostakin syystä talvikäräjien asiakirjoja ei löytynyt digitoiduista aineistoista. Kaija Kainulainen tarkisti ystävällisesti, ettei sen paremmin Ravanderilla kuin Forsmanillakaan ollut rippikirjoissa merkintöjä rangaistuksista. Asia lienee rauennut, vaikka Väätäisellä näyttäisi olleen syytä itselleen oikeutta hakea.

Lähteet: Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1842-1842, KO a:22, 20.8. ja 3.10. Sivut 1050 ja 1060 alkaen