Kunta ennen hyvinvointivaltion syntyä - Siilinjärvi 1937

 

Siilinjärven kunnantalo vuodesta 1925-1963. Julkulan tila,
Siilinpään kievari.

Sanomalehtiarkistoa selaillessa tuli vastaan kiintoisa julkaisu. Kyseessä oli kuntahakemisto, jossa lueteltiin maalaiskunnat, niiden toimihenkilöt ja laitokset vuonna 1937. Mitäpä siellä kerrottiin Siilinjärvestä?

Siilinjärvellä oli vuonna 1937 5009 asukasta. Kunnanvaltuuston puheenjohtaja oli Martti Ahonen Kolmisopelta. Nykyistä kunnanhallitusta vastasi tuolloin kunnallislautakunta, jota johti Eino Laitinen. Maalaisliiton komennossa siis mentiin. Kummallakin oli kotona puhelin ja numero kerrottiin hakemistossa.

Huoltolautakuntaa, jota ennen sanottiin köyhäinhoitolautakunnaksi, johti Kalle Pekkarinen Räimältä. Kaikki edellä mainitut olivat maanviljelijöitä.

Muitakin lautakuntia oli, mutta hakemistossa mainittiin vain nämä, jotka laki ehdottomasti vaati jokaiseen kuntaan.

Kunnankirjuri eli nykyinen kunnanjohtaja oli Eino Rahikka. Kunnantoimisto sijaitsi entisessä Siilinpään kievarissa radan varressa suunnilleen rautatieasemaa vastapäätä, radan toisella puolen. Toimisto oli auki arkipäivisin klo 9-15. Toimistoapulaisena toimi Mirjam Toropainen. Kunnan postiosoite oli ytimekkäästi Siilinjärvi.

rakennus oli ensin Väänäsen kauppa, sitten Kuopion Osuusliikkeen tila ja lopulta se tunnettiin Hirvosen kahvilana 1930-luvulta alkaen. 

Kunnan rahoja hoiti Siilinjärven osuuskassa, rahasto oli avoinna tiistaisin ja perjantaisin klo 10-14. Esimerkiksi kunnallisverot maksettiin kassalla. Ulosottomiehenä ja lastenvalvojana toimi Paavo Ruuskanen.

Kunnalla ei ollut omaa kunnanlääkäriä, vaan Tarinaharjun parantolan ja Siilinjärven piirimielisairaalan lääkärit ottivat potilaita vastaan. Kunta hoiti siis lääkäripalvelut ostopalveluina. Kunnan kätilönä toimi Iida Hokkanen. Kunta osti myös terveyssisaren työpanosta seurakunnan diakonissalta.

Kunnalliskodin päärakennus 1931-1976.

Kunnalliskoti toimi Risuharjussa, siellä oli 41 hoidokkisijaa. Kunnalliskodilla oli johtajatar ja kaksi apulaista.

Kunnan alueella toimi 14 kansakoulua. Näin ollen opettajat olivat suurin ammattiryhmä kunnan palkkalistoilla. Tosin valtionosuudet kattoivat opettajien palkoista leijonanosan.

Kunnan palkkalistalla oli vähän yli 30 ihmistä. Hallinnon puolella vain kaksi, kunnanjohtaja ja toimistosihteeri.

Pohjolanmäen kansakoulu valmistui Pohjois-Pöljän koulupiiriin
1927. Koulujen rakentaminen oli nuoren kunnan suururakka.
Kuva Vilholan talon albumit.

Kunnan omaisuus muodostui siis kunnantalosta, kunnalliskodista ja koulurakennuksista tontteineen. Lisäksi kunta omisti 7 maatilaa, joissa oli viljelypinta-alaa 75 ha ja metsämaata 550 ha.

Vuonna 1937 Siilinjärvellä elettiin vielä keveän virkakunnan aikaa. Asiat hoidettiin lautakunnissa ja esimerkiksi koulujen johtokunnat toimittivat koulun toimintaan liittyvät hankinnat ja muut päätökset. Johtokunnat valitsivat opettajatkin itsenäisesti.

Jokainen voi miettiä, minkälainen oli näin kevyesti rahoitetun kunnan palvelutaso. Lautakuntatyöskentelystä maksettiin jäsenille pientä korvausta, mutta lähes talkoilla niissä työskenneltiin.

Siilinjärven rautatieasema. Kunnan kehityksen mahdollistaja.
Liikenne avattiin vuonna 1902.

Kuntien työntekijämäärät lähtivät kasvuun sotavuosina 1939-45, kun kansanhuolto ja työvoimapolitiikka vaativat tehokasta johtamista. Sotien jälkeen myös terveydenhuoltoon ja sosiaalitoimeen kiinnitettiin enemmän huomiota. Kuntalaiset alkoivat saada palveluja.

Ennen soteuudistusta vuonna 2022 Siilinjärven kunnassa työskenteli 1481 työntekijää. Soteuudistuksen jälkeen 2023 kunnan palkkaamana työskenteli 878 henkeä.

Oheisesta linkistä voit lukea perusteellisemmin kunnan alkutaipaleesta. Siilinjärven kunta 10 vuotta 1935

Lähteet:

Kuntahakemisto 1937 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/2425943/articles/81667943

Siilinjärven kunnan talousarvio ja tilinpäätös https://siilinjarvi.fi/siilinjarvenkunta/tietoa-siilinjarvesta/talousarvio-ja-tilinpaatos/

Kasurinen & Kasurinen, Siilinjärvi, puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä

Karppinen & Kauppinen, Entistä Siilinjärveä

 

 

 

Siilinjärven sairaalat jatkosodassa 1941-44

 

Siilinjärven piirimielisairaalan päärakennus. Rakennus säilyi
mielisairaanhoidon käytössä sota-ajan. Joitakin
potilashuoneita varattiin sotasairaalan lottien majoitukseen.

Tämä blogiteksti on jatkoa Siilinjärven piirimielisairaala ja Tarinaharjun keuhkotautiparantola talvisodassa postaukseen.

Kun talvisodan rauha solmittiin 13.3.1940, se merkitsi aseiden vaikenemista rintamilla, mutta sodan pitkät varjot jäivät vielä vaikuttamaan. Sotasairaalat olivat pullollaan potilaita, joita sitten hiljalleen kotiutettiin. Sitä tahtia pystyttiin myös vapauttamaan 20. Sotasairaalan rakennuksia ja osastoja taas takaisin siviilikäyttöön. Tarinaharjun sairaalasta tuli taas keuhkotautiparantola, mutta Siilinjärven piirimielisairaala ei päässyt vieläkään omilleen.

Siilinjärven majoituslautakunta oli saanut 30.4.1940 Pohjois-Savon Suojeluskuntain piiriesikunnasta käskyn suorittaa lainmukaisen vastaanottotarkastuksen Harjamäen Piirimielisairaalan ”paviljongissa” eli naisten talossa. Tila oli päätetty ottaa puolustusvoimien käyttöön edelleenkin, vaikka sota oli loppunut.

Luovutustarkastus pidettiin 4.5.1940. Kuntaa edustivat Iivari Himanen, Janne Savolainen ja Pekka Pitkänen. Pöytäkirjaa piti kunnankirjuri Eino Rahikka. Piirimielisairaalaa edusti kokouksessa Elon Enroth.

Tarkastuksessa todettiin rakennuksen olevan hyvässä kunnossa, joskin jonkin verran kulumista oli havaittavissa. Uusi kalusto ja liinavaatteet olivat myös käytössä jonkin verran rähjääntyneet. Asiakirjoista ei välity käyty keskustelu, mutta varmasti sairaalan menettäminen kirpaisi sairaanhoitopiirin kuntien edustajia. Naisten talosta tuli näin Harjamäen Sotilassairaala 3. Siellä hoidettiin toipuvia ja annettiin jatkohoitoa talvisodan jälkeen.

Harjamäen sotilassairaala 3 nykyisessä asussaan.
Syyskuu 2024.

Sotasairaaloissa palvelleet reserviläiset ja vapaaehtoiset lomautettiin. Töihin jääville henkilökunnalle alettiin maksaa normaalia rahapalkkaa ja luontaisedut poistettiin. Silti esimerkiksi Kuopiossa oli vielä 1.6.1940 sotilaiden majoituskäytössä kahdeksan koulua, VPK:n talo, Koivumäen kartano ja kansanopisto. Runnin kylpylaitos varattiin 10.6.1940 alkaen yksinomaan sotainvalidien hoitoon. Siellä potilaat saivat 1 kuukauden maksuttoman hoitojakson. Runni oli erityisesti tarkoitettu amputaatiosta tai reumaattisista oireista kärsiville.

Puolustusvoimat pyrki vapauttamaan tilat siviilikäyttöön nopeasti. Samalla kuitenkin muistutettiin, ettei sota-aikana rakennuksissa tehtyjä muutoksia ole syytä purkaa. Sotasairaalan varusteet varastoitiin, hälytyslaiteet, väestönsuojat, kaasutiiviit ovet ja ilmavalvontalaitteet oli säilytettävä sijoillaan. Myös pimennysvalmius oli säilytettävä.

Sotasairaalan valmiutta pidettiin myös harjoittelulla yllä. 12.8.1940 Päämajan lääkintäosasto pyysi ilmoittamaan ”montako potilaspaikkaa kirurgisia potilaita varten sotasairaalassanne saadaan toimimaan 1,2,5 tai 10 päivää määräyksen saatuanne.”

Vielä puoli vuotta sodan päättymisen jälkeenkin omaiset etsivät tietoja kadonneista ja kuolleista läheisistään. Päämajan lääkintäosaston kiertokirje 4.9.1940 luetteli pitkän listan sotilasta, joiden viimeisistä hetkistä etsittiin tietoa. Henkilöstä tiedettiin, missä hän oli haavoittunut, mutta ei kuolinpaikkaa, joku oli haavoittunut ja sittemmin kadonnut, kolmannen tiedettiin kuolleen ”jossakin sairaalassa”, sotilaan ruumis oli lähetetty jonnekin, mutta ei ollut tietoa, minne joutunut. Vaikka sodan byrokratia oli varsin tehokasta, niin joissakin tilanteissa potilaat näyttävät kuitenkin mystisesti kadonneen sairaalasta toiseen lähetettäessä. Epätietoisuus oli tietysti omaisille raastavaa.

Myös sota-aikana oli tapahtunut ikäviä erehdyksiä. Kotijoukkojen esikunnasta rovasti Hannes Anttila teroitti sairaaloille huolellisuuden merkitystä. Potilaiden vastaanotto- ja poistoilmoituksissa nimet ja osoitteet oli usein kirjoitettu niin epäselvästi, että oli ”sattunut muutamia valitettavia erehdyksiä”. Poistoilmoitus tehtiin potilaasta, joka oli kuollut.

Syksyllä 1940 Puolustusvoimat ja sairaanhoitopiiri laativat uuden vuokrasopimuksen Siilinjärven piirimielisairaalan rakennuksesta. Valtio maksoi 65 000 mk/kk vuokraa, se sisälsi valon, lämmön ja veden. Piirimielisairaala sitoutui valmistamaan ja toimittamaan sotilassairaalan potilaille ja henkilökunnalle ruuan, 12 mk/hoitopäivä. Lisäksi sairaala pesi sotilassairaalan pyykit 2mk/kg.

Hiljainen ketutus oli kasvamassa kahden sairaalan välille, sillä valtio oli ollut ilmeisen hidas maksamaan talvisodan aikaisia kuluja. Tähän viittaa piirimielisairaalan taloudenhoitaja Itkosen kirje Puolustusvoimain pääesikunnalle 15.7.1941. Kun akuutti talvisodan kriisi oli ohi, niin organisaatioilla oli enemmän aikaa riidellä?

Jatkosota (1941-44)

Samoin kuin sota ei lopu rauhanteon päivän, niin sotaa valmistellaan ja sitä tavallaan käydään jo paljon ennen sodan alkamista. Kenttäsairaalat varustetaan, kaatuneiden evakuointikeskuksiin tilataan ruumisarkut, sairaalajunat huolletaan ja varastoja täydennetään.

Suomen sotasairaaloille annettiin Päämajan lääkintäosastolta 17.6. 1941 käskyt sotasairaaloiden perustamisesta. Suojeluskuntapiirit välittivät käskyt ja sairaalat perustettiin. 20. Sotasairaala sai käskyn puhelimitse Pohjois-Savon suojeluskuntapiirin esikunnasta.

Saksa hyökkäsi 22.6.1941 Neuvostoliittoon. Suomi oli mukana hyökkäyksessä, joskin odotti taktisesti ensin NL:n toimia voidakseen hakea hyökkäyksen uhrin asemaa ja kansainvälistä oikeutusta sotaan. Suomen armeija asetettiin liikekannalle jo hyvissä ajoin ennen Saksan hyökkäystä. Lisäksi Lapissa oli saksalaisia joukkoja, jotka aloittivat Suomen alueelta hyökkäyksen. Suomen hallitus totesi Suomen olevan jälleen sodassa 26.6.1944.

Samalla kun Suomen puolustusvoimat ryhmittyivät laajalla rintamalla hyökkäykseen Karjalaan, niin kotirintamalla valmistauduttiin hoitamaan haavoittuneita ja sairaita. Harjamäestä ja Tarinaharjusta tuli taas 20. Sotasairaalan osastoja.

Sotasairaalan perustamiskäsky tuli samaan tapaan kuin talvisodassakin, suojeluskuntapiirin esikunnalta. Sairaala perustettiin 17.6.1941. Sotasairaalan sairaanhoitajien vastanotto tapahtui elokuvateatteri Scalassa Kuopiossa. Sotasairaalan esikunta toimi ensin Kuopion tyttölyseolla ja myöhemmin Karjatalousopistolla samassa kaupungissa.[1]

Harjamäkeen perustettiin 300 paikkainen kirurginen osasto (jaossairaala VIII) ja Tarinaharjuun 350 paikkainen kirurginen osasto (jaossairaala IX).

Harjamäellä oli jo valmiiksi 109 talvisodan vammoista toipuvaa sekä muista sisätaudeista hoidettavaa potilasta. Kansanterveyden tila oli vielä 1940-luvulla sellainen, että kutsuntarkastuksiin tulevia nuorukaisia joutui saman tien sairaalahoitoon erilaisten vaivojen vuoksi.

30.6.1941 Harjamäellä pidettiin jälleen luovutustarkastus. Sotilassairaalasta oli tullut 20. Sotasairaalan osasto ja oli sovittava uusista vuokraehdoista. Piirimielisairaala luovutti naisten talon, henkilökunnan asuinkerrostalosta 17 yhden hengen huonetta, 3 kahden hengen huonetta, juhlasalin, seurusteluhuoneen ja keittiön.

Tarkastuksessa Siilinjärven majoituslautakunta kiinnitti huomioita siihen, että vuokralaisen käsittelyssä lakkalattiat olivat kärsineet vaurioita, penkit ja tuolit olivat kärsineet vaurioita jonkin kemikaalin vaikutuksesta. Majoituslautakunta vaati vuokrankorotusta 100 000 mk/kk ja ruokamaksun korotusta 20 mk/päivä.  Majoituslautakunta piti tiukasti piirimielisairaalan puolta, vuokra nostettiinkin ja päivittäinen henkilökunnan ja sotasairaalan ruokamaksu nostettiin 18mk/päivä.

Harjamäkeä supistettiin vuonna 1942 240 paikkaiseksi ja Tarinaharju muutettiin takaisin tuberkuloosisairaalaksi 15.1. 1942. Tarinaharjuun varattiin 100 paikkaa sotilaskäyttöön. Loput paikat jäivät siviileille. Aivan jatkosodan loppuvaiheessa Tarinaharjuakin taas tarvittiin kirurgiseen hoitoon kesäkuusta 1944 alkaen.

Neuvotteluja kiristi sekin, että valtio ei ollut maksanut kaikkia vuokriaan talvisodan ja välirauhan ajalta. Lieneekö sitten johtunut tästä, että sotasairaalan arkistossa on runsaasti aineistoa kuntien ostosopimuksella sotasairaalassa hoidetuista potilaista, joiden maksuja kunnat eivät vaan hoitaneet lukuisista karhuamisista huolimatta.

20. Sotasairaala joutui tositoimiin heti heinäkuun puolivälistä alkaen. Suomen hyökkäys eteni vauhdikkaasti niin Karjalassa kuin Kannaksellakin, mutta voittojen vaatimat uhraukset olivat raskaita.

Kuopioon saapui heinäkuussa viisi sairasjunaa ja ne toivat 20. Sotasairaalan eri osastoille yhteensä 1510 potilasta. Syyskuussa 1941 haavoittuneiden tulo väheni vähän, mutta vielä lokakuussakin sairasjunia tuli kerran viikossa. Potilaita yhdessä junassa oli 238-368.

Jatkosodassakin sotasairaalat lainasivat kunnanlääkäreiltä röntgenlaitteita. Esimerkiksi Tarinaharjussa oli Juuan kunnansairaalan Telix-merkkinen kone. Se palautettiin omistajalleen jo 1942, jolloin Tarinaharju pärjäsi omilla koneillaan. Olihan siitä tullut taas tuberkuloosin hoitoon keskittyvä sairaala.

20. Sotasairaalan Harjamäen osastolla työskenteli kolme lääkäriä, 32 hoitajaa, 18 lääkintälottaa, 16 muuta lottaa, 10 siivoojaa, 8 pesijää, kaksi kanslistia ja taloudenhoitaja. Harjamäen osaston johtajana toimi lääkintäkapteeni Veikko Kolehmainen. Siviilityö oli ollut Pielaveden kunnanlääkärin virka. Potilaat olivat sairaalassakin sotilaskurin alaisia.

Tarinaharjun sairaala toimi enemmän omin voimin, mutta sielläkin oli lääkintälottia töissä. Lisäksi Tarinaharjussa toimi ilmavalvontalottayksikkö. Tarinaharjun sairaala oli äärimmäisen kuormitettu, sillä tuberkuloosi levisi rintamaoloissa ärhäkästi. Lisäksi Tarinaharjussa oli myös siviilipotilaita.

Sotilaita ja lottia sotasairaalan pääovella 1944. Eturivissä
keskellä Irma Pantzar (Roivainen).

Molemmat Siilinjärven sairaalat toimivat osana isoa sotasairaalaa, joten mitään kovin tarkkoja yksityiskohtaisia tietoja ei ole esittää hoidosta. Juhani Kärjä on tutkinut 20. Sotasairaalaa ja hänen mukaansa 20. sotasairaalassa hoidettiin jatkosodan aikana noin 40 000 potilasta.

Jatkosodan aikana alaraajojen murtumien hoito kehittyi ratkaisevasti, kun Kemissä saksalaisten sotasairaalassa toiminut lääkäri, G. Kuntscher kehitti ydinnaulauksen. Siinä luuydinonteloon isketään metallikisko, joka sitoo murtuman osat yhteen. Kuntscher kävi neuvomassa Tarinaharjun parantolan konemestari Taisto Paltemaalle ydinnaulojen valmistustekniikan ja menetelmä otettiin käyttöön Kuopiossa. Joistakin lääkkeistä oli aika ajoin pulaa, esimerkiksi insuliinista. Samoin sidetarpeita tuli edelleen säästää ankarasti.[2]

13-vuotias Veikko Rantala haavoittuneena Lieksan sotasairaalassa
elokuussa 1944. Myös Siilinjärven sotasairaaloissa hoidettiin 
siviilipotilaita.

Sukupuolitaudit levisivät. Sotasairaalan kirjeenvaihdossa vilautettiin jopa rangaistusten antamista miehille, jotka olivat saaneet sukupuolitaudin ”tuntemattomalta” naiselta. Kyseessä karkea huolimattomuus ja rangaistavaksi teoksi sota-ajan oloissa. Ehdotettiin kuukauden työpalvelusta rauhan tultua.

Ihotautiosastoilla oli havaittu pitkittyviä vaivoja, joita epäiltiin osittain itse aiheutetuiksi. Neuvottiin sitomaan tiukemmin, ette potilas pääse hinkkaamaan vammakohtaa.

Ensimmäisten antibioottien teho alkoi näkyä. Sulfapyridiini tehosi kehkokuumeeseen, aivokalvontulehdukseen ja tippuriin. Samalla kuitenkin huomattiin, että lääkkeellä oli sivuvaikutuksia maksaan ja munuaisiin.

 

Ruokakriisi talvella 1941-42 – epäsopua sotasairaalan ja piirimielisairaalan välillä

 

Syksyllä 1940 Harjamäen piirimielisairaalan keittiö oli sitoutunut valmistamaan sotasairaalalle ruuan omassa keittiössään. Piirimielisairaalan liittohallituksen pöytäkirjoissa tulee kuitenkin esille jo vuotta myöhemmin, että kahden sairaalan välille oli kehkeytymässä mojova riita. Taustalla oli koko maata vaivaava ruokapula ja ankara säännöstely.

Piirimielisairaalan liittohallitus ihmetteli kokouksessaan 22.10.1941, miksi sotasairaala vaatii potilaiden ruuat ennen sotia voimassa olleen Pohjan Rykmentin annoksilla. Se ei liittohallituksen mukaan ole luvallista, vaan Harjamäelläkin olisi noudatettava sota-aikana voimassa olevaa ruokalistaa. Sairaala ilmoitti, ettei se suostu valmistamaan nykyisillä hinnoilla sotasairaalan vaatimia annoksia. Piirimielisairaala oli tässä oikeassa, sotasairaalan arkistosta löytyi päiväkäsky, jossa muistutettiin sotasairaaloille annetusta annosohjeista.

Huono sopu näyttää vallinneen myös vuotta myöhemmin, kun sotasairaalan virkailijat olivat moittineet ruokaa keittäjälle. Liittohallitus huomautti, ettei sotasairaalan virkailijoilla ole mitään tekemistä piirimielisairaalan keittiöllä. Myöskään sotasairaalalle valmistettavan ruuan yksityiskohtainen jakaminen ei kuulu piirimielisairaalan henkilökunnalle. Kaikki valitukset tulisi osittaa piirimielisairaalan konttorille ja keittiön emännöitsijä on jätettävä rauhaan.

Kun Puolustusvoimat ei ollut ottanut mitään kantaa liittohallituksen anomukseen, jossa se ehdotti ruokamaksun korotusta, päätti liittohallitus lähettää puheenjohtaja Eino Laitisen ja piirimielisairaalan taloudenhoitaja A. Itkosen neuvottelemaan asiasta pääesikuntaan Helsinkiin.

Riitaisa pattitilanne ei tuntunut ratkeavan, sillä 11.6.1943 liittohallitus lähetti majuri Valtoselle pääesikuntaan kirjeen, jossa syytettiin sotasairaalan henkilökunnan käyttäytyvän sopimattomasti emännöitsijä neiti Palmua kohtaan. ”Herra majuri täällä talvella käydessä sovimme siitä, että asiat hoidetaan miesten ja konttorin kesken, niin että naisväki saisi olla rauhassa ja suorittaa tehtävänsä ilman mitään ulkoa päin tulevaa painostusta.”

20. Sotasairaalan toimintakertomuksessa vuodelta 1943 samaista asiaa käsiteltiin myös. Sotasairaalan näkökulmasta piirimielisairaala oli suhtautunut ”erittäin ynseästi” sotasairaalan toimintaan. Yhteiskeittiön ylläpitämisessä tuli ylitsepääsemättömiä ongelmia, jolloin Päämajan lääkintäosasto antoi sotasairaalalle luvan remontoida sotasairaalan alimpaan kerroksen oman keittiön.

Lääkintäkenraalimajuri Eino Suolahti. SA-kuvat.

Ratkaisua oli tukemassa ja edistämässä itse päämajan lääkintäosaston päällikön, kenraalimajuri Suolahden vierailu Harjamäessä syksyllä 1943. Keittiö valmistuikin alkutalvesta 1944. Harjamäkeen otettiin lisää muonituslottia töihin hoitamaan sotasairaalan keittiötä.

 

Mielisairaalan toiminnan ongelmia sotasairaalan varjossa ja sotavuosina

 

Piirimielisairaalalla oli iso maatila, jonka tuotteet olivat keskeinen osa sairaaloiden ruokahuollon järjestämisessä. Mielisairaalan vuosikertomuksessa vuodelta 1943 erityisesti mainittiin, että säännöstelyn aikaan ruoka on ollut yksipuolisempaa kuin normaalina aikana. Kuitenkin vuoden 1943 perunasato takasi sen, että perunaa oli saatu kuitenkin syödä niin paljon, kun jaksoi. Ankaraan sotaponnistukseen keskittyneessä maassa mielisairaaloiden potilaat olivat ruoka-annokseltaan kaikista heikoimmassa asemassa, heidän annoksensa olivat samat kuin sotavangeilla.

Siilinjärven piirimielisairaalan kuolleisuus ei ollut sotavuosina kovin korkea, vain vuoden 1940 16 kuollutta potilasta oli selkeästi korkeampi määrä kuin tavallisesti. Se johtui ennen kaikkea tuberkuloosista, jota oli paljon itärajan kunnalliskodeista evakuoiduissa potilaissa. Esimerkiksi ylikuormitetuissa Nikkilän ja Tyrnävän mielisairaaloissa kuolleisuus sotavuosina oli niin korkea, että joissakin tutkimuksissa on väitetty mielisairaalan olleen vaarallisin paikka sotavuosina Suomessa. Ahtaus, heikko ravinto ja kulkutaudit tekivät tehtävänsä.

Piirimielisairaalassa oli jatkuvasti yli 200 potilasta tiloissa, joihin oli ajateltu 176 potilasta. Lisäksi useita nais- ja mieshoitajia oli määrätty rintamatehtäviin. Vuonna 1941 kaikki mieshoitajat kahta lukuun ottamatta joutuivat rintamalle. Niinpä sairaalan remonttimies ja suutari joutuivat toimimaan ”hoitajina”.

Sotavuosien tilanahtaudesta kuvaava esimerkki oli se, että sairaalan ylilääkäri Elon Enroth joutui majoittamaan harjoittelijoita omassa asunnossaan.

Mielisairaalan potilaiden hoito kärsi tietenkin ahtaudesta. Insuliinista oli pulaa. Lisäksi erityisesti naisten työterapian järjestäminen oli vaikeaa, koska kutomiseen, neulomiseen yms. ei ollut riittävästi materiaaleja. Ulkotöissä Enrothin mukaan naiset ”eivät kesäisinkään voi työskennellä yhtä vapaasti kuin ennen, sillä useimmiten kerääntyy ympärille joukko töllisteleviä miehiä  sotasairaalasta, joiden puheet ja leikinlasku häiritsevät heitä työssään.” Lisäksi potilailla ei ollut riittävästi kunnon kenkiä.

Kesäkuussa 1944 piirimielisairaala joutui vielä ottamaan vastaa 146 Rauhan mielisairaalasta evakuoitua potilasta. Henkilökunnan asuinrakennuksen juhlasalista tehtiin lisätilaa potilaille.

20. Sotasairaala lakkautettiin 30.11.1944, henkilökunta ja potilaat kotiutettiin. Siilinjärven piirimielisairaala ei kuitenkaan saanut vieläkään tilojaan haltuunsa, vaan entisiin sotasairaalan tiloihin perustettiin Sotavammasairaala, joka toimi syksyyn 1945.

Sotasairaalana toimineen rakennuksen pääovella on siitä muistuttava seinälaatta.

---

[1]Kärjä, Kuopion sotasairaala – 20.Sot.S https://www.kuopionisanmaallinenseura.fi/kuopion-sotasairaala

[2]sama

Arkistolähteet

Harjamäen sairaalamuseon arkisto, Siilinjärven piirimielisairaalan toimintakertomukset 1939-47

Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin arkisto, otteita liittohallituksen pöytäkirjoista 1941-44

Sota-arkisto:

20. Sotasairaalan hallinnollinen arkisto (talvisota)

Yleinen kirjeenvaihto (talvisota)

Yleinen kirjeenvaihto 1940-41

Salainen kirjeenvaihto 1941-41

Kirjeenvaihto, taloustoimisto 1943-44

Päällikkölääkärin päiväkäskyt 1941-41

Muonavahvuusluettelot 1942-1945

Kansallisarkiston digitaaliarkisto:

20. Sotasairaalan toimintakertomus 17.6.1941-30.4.1943 https://astia.narc.fi/uusiastia/digitarkastelu.html?id=2398839116

20.Sotasairaalan toimintakertomus 30.4.1943-1.12.1943

https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6034154448&aineistoId=2398839974

20. Sotasairaalan toimintakertomus 1.12.1943-30.11.1944

https://astia.narc.fi/uusiastia/digitarkastelu.html?id=2398840276

 

 

 

 

 

 

Tuli on irti Oulunsuolla!

 

Kuvassa Siilinjärven kirkonkylän asutus ja maanviljely vuonna 1947.
Alalaidassa pappila, sitten kunnalliskoti, manttu, asema ja kansakoulu.
Tarinaharjun parantola ja kirkko täydentävät kyläkuvan. Siilinjoen
rantamat ovat viljeltyjä, Tarinaharju on metsää.

Talollinen Elias Laitinen muutti perheineen Sutelan kylästä, Nilsiän pitäjästä vuonna 1856 Kasurilan kylälle. Hän teki vaihtokaupat Olli Ruuskasen ja hänen perillistensä kanssa. Laitinen antoi oman tilansa Sutela 9, jossa oli vesimylly ja tuulimylly. Tila oli arvioitu 2000 hopearuplan arvoiseksi. Vastineeksi Laitinen sai Iivolan tilan, Kasurila 7. Myös tähän liittyi 1/8 osa Siilin myllystä. Laitinen maksoi vielä yli 900 ruplaa välirahaa.

Elias Laitisen vaimo oli Lovisa Lustig. Heidän mukanaan muutti alle kymmenvuotiaat lapset Lars Petter, Johanna, Elias ja Gustaf Henrik.

Olli Ruuskasen pojat, Carl, Henrik, Johan ja Wilhelm allekirjoittivat myös kaupat. Lisäksi perheen alaikäisten Petterin, Anna Gretan, Maria Stiinan ja Eva Katariinan puolesta kaupan vahvisti holhoojana Juhan Tuppurainen.

Vakaa tilallisten elämä on melkoinen myytti, niin paljon tilalliset tekivät 1800-luvullakin maakauppoja tai menettivät tilojaan velkojen takia. Vuosisadan vaihteessa toteutunut isojako lisäsi verorasitusta ja oli velkaannuttanut monia tilallisia muutenkin, sillä talonpojat joutuivat maksamaan isojakotoimitukset. Isojako johti myös oikeusriitoihin, joiden selvittelyt maksoivat nekin. Lisäksi taudit saattoivat iskeä vakaisiinkin taloihin niin, että työvoima hiipui ja tilan jatko omalla suvulla ei onnistunut.

Uutta tulijaa ei välttämättä otettu vastaan innostuneesti. Kylissä oli totuttu toimimaan tukeutuen sukukuntaan ja avioliittojen myötä luotuihin verkostoihin. Laitiset kuitenkin juurtuivat Siilinjärvelle, jossa suvun luomutila toimii edelleenkin. Aivan ilman mutkia kylälle asettuminen ei alkanut.

Iivolan tilaan, Kasurila 7 kuului maita molemmin puolin Siilinlahtea, mm. nykyisen Leppäkaarteen alue. Elias Laitinen joutui riitelemään alueella olevasta Leppäkaarteen torpasta, sillä se kuului Kasurila 7 maihin, mutta Olli Ruuskanen oli antanut siihen torppari Anders Vainikaiselle elinikäisen oikeuden. Eli nykyisen Leppäkaarteen nimen taustalla lienee tuo 1850-luvulla alueella ollut torppa.

Eljas Laitinen ja hänen työmiehensä sotilas Sven Kärkkäinen joutuivat käräjille 1858 vastaamaan metsäpalosta, jonka väitettiin aiheutuneen Kärkkäisen huolimattomuudesta. Hän oli toiminut heinäniityllä korjuuväen työjohtajana, kun tuli oli päässyt irti. Asia oli niin vakava, että Kärkkäinen oli saanut oikeuteen asianajakseen vääpeli Gustaf Alftanin, jonka oli komentanut tehtäväänsä eversti Tavaststjerna.

Työväki oli työskennellyt 30.7. 1858 aamusta alkaen Oulunsuon niityllä heinänkorjuussa. Pitkä hellejakso oli kuivattanut maaston rutikuivaksi. Laitisen renki Aaron Kuosmanen oli vielä erikseen varoitellut, että tupakkapiippujen kanssa pitää nyt olla varovainen. Sofia Pitkäsen mukaan heinäväki oli tullut aamiaiselle, jonka jälkeen oli levätty noin tunti. Silloin Pitkänen oli nähnyt niityltä nousevan savua. Kekäläinen oli herännyt saman tien, siepannut astiaan vettä ja lähtenyt heti juoksujalkaa kohti palopaikkaa.

Muu työväki oli lähtenyt nopeasti hänen peräänsä. Tuli oli kuitenkin jo levinnyt laajalle Gustaf Hakkaraisen metsään. Niityn vieressä oli myös ojitettu ja kuivatettu suo. Palo tuhosi rukiille kylvettyä kuivatettua suota 5 tynnyrinalaa (2 ½ ha) ja noin 250 kuormaa puutavaraa. Palo jäi kytemään suolle, sammutustyöt olivat käynnissä vielä seuraavanakin päivänä. Vahingot arvio herastuomari Olli Miettinen, toimituksen todisti torppari Mikko Lempinen.

 Elias Laitinen oli ollut poissa kotoaan palon aikaan, hän tuli vasta seuraavana päivänä paikalle. Laitisen vävy Petter Lustig oli johtanut sammutustöitä jo edellisenä päivänä, vaikka hänkään ollut omien puheidensa mukaan työmaalla palon alkaessa. Kekäläisen mukaan Lustig oli ollut paikalla, kun tuli palo alkoi.

Todistaja Wilhelm Puro kertoi Kekäläisen ja Kuosmasen tehneen työtä sillä puolella niittyä, jossa tulipalo alkoi. Hän väitti jopa nähneensä, että Kekäläinen käytti tuluksia ja poltti piippua. Toinen todistaja Johan Miettinen sanoi, että hän ei nähnyt, kuka tulen sytytti, mutta Kekäläinen oli myöntänyt itse käsitelleensä tulta.

Korvausasia häviää käräjäoikeuden asiakirjojen uumeniin, pidän mahdollisena, että osapuolet ovat löytäneet riitaan sovun.

Kolmas kahakka, johon Laitinen joutui liittyi Siilinkosken myllyyn. Olen kirjoittanut aiheesta blogitekstissä Sattumuksia Kasurilan kylällä. Voi olla, että tässä riitajutussa uusi tulokas lopullisesti juurtui kylälle ja hyväksyttiin joukkoon. Yhteinen riesakin voi yhdistää.

Eino Laitinen istumassa edessä, oletettävasti vuonna 1918.

Elias Laitisen pojista Kalle (s. 1865) jatkoi tilanpitoa. Hänen pojastaan Eino Laitisesta kasvoi merkittävä kunnallinen vaikuttaja ja nuorisoseuramies Siilinjärvelle, ehtipä hän olla yhden kauden Maalaisliiton kansanedustajana vuosina 1945-1951.

 

Lähteet

Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:38, 625

Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:38, 779

 

Itsenäisen Siilinjärven kunnan alkutaipaleelta - katsaus kunnan talouteen ja tilaan vuonna 1935

 

Siilinjärven kirkko valmistui vuonna 1923.
Seurakunta perustettiin siis ennen kuntaa.

Siilinjärven kunta perustettiin Nilsiän, Maaningan ja Kuopion maalaiskunnan liepeistä vuonna 1925. Vuodesta 1902 kylää oli halkonut rautatie, jonka asemapaikaksi valikoitui Siilinlahden pohjukasta Siilinjärvi. Aiemmin kyläkunnan keskus oli ollut Kuopion suunnassa Kasurilan kylällä.

Aseman tienoo kasvoi ja kehittyi, Kuopio-Iisalmi maantie risteytyi Siilinjärvellä Maaningan-Nilsiän tien kanssa. Kun laivaliikennekin oli varsin vilkasta Siilinlahdelta, niin ei ole ihme, että asutus, kaupat ja lopulta kirkkokin nousivat harjumaisemaan.

Maalaisliiton pitkäaikainen vaikuttaja
ja myöhempi kansanedustaja.

Vuonna 1935 kunnallislautakunnan (nyk. kunnanhallitus) puheenjohtaja Eino Laitinen ja kunnankirjuri (nyk. kunnanjohtaja) Eino Rahikka kertoivat Savon Sanomille kunnan kuulumiset ensimmäisen kymmenen vuoden taipaleelta.[1] Rahikka oli valittu Siilinjärven kunnankirjuriksi lokakuussa 1934.[2] Hän tuli vastaavasta tehtävästä Sonkajärveltä.

Rahikka tuli Siilinjärvelle vuonna 1934.

Kunnan erottaminen omaksi itsenäiseksi alueeksi ei ollut ihan mutkatonta. Vain Nilsiän kanssa Siilinjärvi sai sovittua alueluovutuksista ja omaisuudesta ilman oikeusprosesseja. Itsenäistyminen toi kunnalle heti miljoonavelat, koska koulurakennuksista ja maista piti maksaa luovuttaville kunnille. Kuntaan siirtyi muista kunnista noin 5000 asukasta.

Niin Laitinen kuin Rahikkakin pitivät kunnan taloudellista tilannetta vuonna 1935 vakaana. Velkaa oli noin 1 400 000 markkaa ja kunnalla omaisuutta lähes 5,5 miljoonan markan arvosta. Velkaa oli 245 markka asukasta kohti, sitä molemmat pitivät varsin isona summana. Kunta oli vastikään rakennuttanut Pohjolanmäen ja Hökösen kansakoulut sekä kunnalliskodin, joten velka oli käytetty pakollisiin perusasioihin. Kaiken kaikkiaan Siilinjärvellä oli vuonna 1935 13 kansakoulua, Heinämäen koulupiiri oli juuri perustettu ja sinnekin suunniteltiin koulurakennusta. Uusi Kasurilan koulu oli jo päätetty rakentaa ja se valmistui vuonna 1936.

Kunnalliskoti valmistui vuonna 1931.

Kunnan suurin menoerä olikin koulujen ylläpito, mutta valtionosuudet kattoivat suurimman osan menoista. Rahikka sanoikin, että kun otetaan huomioon opettajien maksamat kunnallisverot ja koululaisten avustusrahat, niin koulujen ylläpito oli kunnalle varsin edullista.

Vanhempien keskuudessa harrastus lasten koulunkäyntiin oli Rahikan mukaan valitettavasti varsin heikkoa. Siilinjärven kansakouluikäisistä lapsista oli osa jatkuvasti poissa koulusta. Muutosta toivottiin, mutta ongelman syihin haastattelussa ei puututtu. Köyhemmissä perheissä ei ollut talviaikana riittävän lämpimiä vaatteita ja kenkiä lapsille, samoin ei ollut antaa kunnon eväitä. Vakavat kulkutauditkin jylläsivät pitäjässä tuon tuostakin. Tehokas vaateapu ja kouluruokailun järjestäminen olisivat todennäköisesti lisänneet kouluinnostusta Siilinjärvelläkin, vanhempien syyllistämisestä tuskin oli apua.

Pulavuodet olivat näkyneet tietysti myös kunnan taloudessa. ”Vuosi 1931 oli tässä suhteessa heikoin, sillä sanottuna vuotena menojen ylityksellä ja tulojen alituksella kulutettiin aikaisempien vuosien kunnallisrahaston säästöt ja vieläpä ”tappiota” siirtyi seuraavalle vuodelle lähes 90 000 markkaa. Tämä johtui kunnanvaltuuston äärimmilleen supistamasta talousarviosta ja odottamattomista menojen ja tulojen vaihtelusta sekä verovelvollisten maksukyvyn heikkenemisestä.” Vuonna 1934 tilanne oli jo parempi.

Köyhäinhoito nähtiin raskaana yhteiskunnallisena velvollisuutena. 1930-luvulla elettiin vielä hyvin ankaran köyhäinhoitoajattelun aikaa. Siihen liittyi varsinkin poliittisen oikeiston puolelta ajatus siitä, että köyhyys oli merkittävästi itse aiheutettua. Rahikka sanoi kylmästi, että Siilinjärvellä on loisia ja irrallisia työläisiä, jotka aiheuttavat sekä omassa kunnassa että sen ulkopuolella runsaasti köyhäinhoitomenoja.

Kuntien välillä käytiin ankaria oikeustaistoja siitä, kenen kuului kulloinenkin köyhä hoitaa. Kunnankirjuri Rahikan mukaan köyhäinhoidon suurimmat kulut syntyivät muille kunnille maksettavista korvauksista sekä mielisairaiden ja keuhkotautisten huollosta ja köyhäinhoidon sairashoidosta.

Vuonna 1934 Siilinjärvellä maksettiin jotakin köyhäinhoidon tukea noin 10 % kunnan asukkaista. Sijoitettuja lapsia kunnassa oli 54, aikuisia 15. Hyvinvointivaltioajattelusta oltiin Siilinjärvelläkin vielä varsin kaukana. Vaikka äärimmäinen köyhyys liittyi useimmiten sairauksiin ja vanhuuteen, puhetapa oli ankara. Kunnan riitelivät paikkakunnalta toiselle muuttaneiden köyhien ja sairaiden huollosta, viimeiseen asti koetettiin pakottaa joku toinen kunta maksamaan kulut.[3]

Siilinjärven piirimielisairaala Harjamäessä.

Siilinjärven kunta osti lääkäripalvelut paikkakunnalle sijoitetuista parantoloista, Siilinjärven piirimielisairaalasta ja Tarinaharjun parantolasta. Mielisairaalan ylilääkäri Elon Enroth oli myös koululääkäri. Sairaalahoitoon siilinjärveläiset vietiin tarvittaessa Kuopion lääninsairaalaan tai kaupunginsairaalaan. Lisäksi sairaita saatettiin lähettää käytännössä eri puolille maata saamaan erikoissairaanhoitoa.[4] Kunnan terveydenhoitomenoja kehuttiin pieniksi, koska omaa kunnallissairaalaa ja kunnanlääkärin asuntoa ei tarvinnut ylläpitää.

Tarinaharjun keuhkotautiparantola Siilinjärvellä.

Verojen periminen olikin sitten oma lukunsa. ”Veroja koetetaan periä aikanaan ja maksukykyiset verovelvolliset suunnilleen suorittavat veronsa varsinaisissa kannoissa, mutta suuri osa kuitenkin joutuu ulosoton kautta perittäväksi. Kuluvan vuoden (1935) rästiluetteloon joutui kannettavasta veromäärästä noin seitsemäsosa ja jää vuosittain noin 60-70 000 markkaa veroja kokonaan saamatta.” Veroja Siilinjärvi keräsi vuonna 1934 noin 780 000 markkaa.

1930-luvun maaseudun kunta oli palvelurakenteeltaan ja asenteeltaan varsin riisuttu. Kunta ylläpiti koulut, järjesti terveydenhoitoa ja köyhille sekä työttömille viimsijaista apua. Kunnalliskodin rakentaminen oli ollut iso satsaus, mutta talo oli alusta asti liian pieni. Lisäksi siellä hoidettiin sekaisin mielisairaita, tuberkuloottisia, vanhuksia ja pieniä lapsia.[5] Läänin terveystarkastaja puuttui epäkohtiin vuosittain, mutta asiaan ei muutosta tullut. Parantoloista kunta osti vain muutaman paikan vuodessa.

Kunta osti Siilinjärven työväentalon vuonna 1934 ja asutti siihen kunnan köyhiä. Talon osto vaikuttaa varsin erikoisesta ratkaisulta tarkan markan kunnassa, mutta osasyynä lienee ollut poliittinen tahto. Työväentalo oli vain saatava pois työväenliikkeen käytöstä.

Paikkakunnalla toimi valtavati porvarillisia yhdistyksiä. Maamiesseurat, maa- ja kotitalousnaiset, nuorisoseurat, Martat ja Siilinjärven Ponnistus järjestivät kansalaiskuntoa kohottavaa valistus-, kulttuuri- ja urheilutoimintaa. Oma lukunsa oli tietysti Siilinjärven suojeluskunta ja Lotta Svärd, jotka toimivat aktiivisesti. Siilinjärven suojeluskunnan talon urheilukenttä oli suuri ylpeyden aihe paikkakunnalla, sitä pidettiin yhtenä Pohjois-Savon parhaista kentistä.

Hiilimurskaradan ja uusitun kentän avajaiset vuonna 1933.
Taustalla suojeluskunnantalo vanhassa asussaan.

Suojeluskunnalla oli torvisoittokunta, seuroilla kuoroja, kodeissa pianoja. Yhdistysten illanvietoissa näyteltiin, laulettiin ja lausuttiin runoja. Kulttuuririentoja oli, tosin ne olivat rajattuja omien yhdistysten jäsenille tai muuten maksullisia. Seurakunta oli tietysti myös merkittävä kulttuuri- ja kasvatustyön järjestäjä. Lisäksi kansanmusiikki oli vielä voimissaan, jokaisella kyläkunnalla oli harmonikkataitureita ja viulunsoittajia, jotka esiintyivät perhejuhlissa ja tansseissa. Nurkkatansseihin tuntui liittyvän järjestyshäiriöitä ja nurkkatanssit koetettiin kieltää kunnan alueella vuodesta 1935 alkaen.

Kulttuuri ja urheilu olivat siis kuntalaisten oman aktiivisuuden varassa. Pienenä poikkeuksena kuitenkin kirjastotoimi. Kunta ylläpiti kirjastoa kunnantalolla ja kahdeksaa piirikirjastoa kouluilla. Kunta haki palvelukseensa kirjastotoimen hoitajaa vuonna 1935.[6] Opettajien, kätilön, kunnankirjurin ja kunnalliskodin johtajan rinnalle alkoi syntyä uusia kunnallisia palkkatehtäviä. Muutenhan lautakunnat hoitivat pitkälti ihan käytännön kunnan tehtäviä.

Vuonna 1935 kunta avusti Siilinjärven suojeluskuntaa 5000 markalla. Urheiluharrastuksista näyttäisi suosituimpia olleen hiihto, yleisurheilu ja pesäpallo. Lisäksi raviurheilua harrastettiin innokkaasti.

Toivala-Jännevirta tie vuonna 1934. Kuva teoksesta Rissanen-Timonen, Hiekanpölläkkää.
Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Vuoden 1935 kunta oli todella riisuttu malli nykyisestä. Yksi asia vuonna 1935 oli kuitenkin kovin tutun kuuloista. Siilinjärven kunta ja Kuopion nahistelivat Toivala-Jännevirran tien kunnostamisesta ja oikaisemisesta. Siilinjärveä harmitti monikin asia, myös se, että tien korjausrahoja käytettäisiin Kuopion työttömien työllistämiseen, ei Siilinjärven.[7] Tie sai kuitenkin valtion avutuksen ja työhön ryhdyttiin.

Rahanarvolaskurin mukaan 100 markkaa olisi 2020 rahassa 38,32 euroa. Näin ollen kunnan velka/asukas vuonna 1935 oli 93,88 € nykyrahaksi muutettuna. Tällä hetkellä Siilinjärven kunnalla on velkaa 3851 €/asukas. Verotuloja arvioitiin saatavan 93, 7 milj. €. 

---

[1] Savon Sanomat 15.6.1935 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2089938/articles/79775863

[2] Savon Sanomat 13.10.1934 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1912103/articles/79791856

[3] Ei ainakaan kunnan elätiksi, http://airaroivainen.blogspot.com/2013/09/ei-ainakaan-kunnan-elatiksi.html

[4] sama

[5] sama

[6] Savon Sanomat 12.10. 1935 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2090926/articles/79796898

[7] Savi 17.1.1935 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2089618/articles/79785853

Pohjois-Savon sairaalapitäjä syntyy - piirimielisairaalan tulo Siilinjärvelle

Siilinjärven piirimielisairaan päärakennus nykyisessä asussaan.
rakennus on päiväkotikäytössä.

Hilda Tirkkonen katosi Maaningan Lappetelässä 26.5.1915. Hän oli 24-vuotias mökkiläisen tytär ja ”heikkomielinen”. Katoamisesta ilmoitettiin heti Maaningan nimismiehelle, joka määräsi yleisen etsiskelyn. Kaksi päivää myöhemmin tuotiin paikalle poliisikoira Kuopiosta. Lisäksi toista sata miestä haravoi Lappetelän metsiä, mutta kadonnutta ei onnistuttu löytämään.[1]

Poliisitutkimus toi esille sen verran ristiriitaisia lausuntoja, että Tirkkosten perhe, isä, äiti ja kolme poikaa joutuivat asiasta käräjille. Oli herännyt epäilys, että Hilda olisi murhattu. Vainajaa ei löydetty koskaan. Vielä syksyllä 1916 asiaa käsiteltiin käräjillä, mutta tapaus jäi avoimeksi. Todistajat kuvailivat varsinkin perheen poikien asennetta välinpitämättömäksi, väittipä joku nähneensä yhdellä pojista veriroiskeita takissa.[2]

Ankarissa oloissa, köyhyyden ja tietämättömyyden synkentämänä saatettiin päätyä tällaisiinkin ratkaisuihin, vaikka tapaus saattoi olla myös tavallinen katoaminen. Useimmat mielisairaat ja vammaiset elivät kotihoidossa vielä 1910-luvulla. Lisäksi heitä oli kunnalliskodeissa ja köyhäintaloissa. Hoidon taso vaihteli, mutta ajan asenteet olivat varsin ankarat sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka eivät pystyneet elättämään itseään. Mielisairaiden hoidon puutteisiin oli kiinnitetty huomiota jo pitkään. Levottomat, kärsivät mielisairaat koettiin hoidon ja huolenpidon häpeäpilkkuna.

Jo vuonna 1912 tehtiin Pohjois-Savossa ensimmäiset suunnitelmat kuntien yhteisen mielisairaalan rakentamiseksi. Silloin Bruno Sarlinin johtama 18 kunnan yhteenliittymä laati suunnitelman ja teki rahoitusanomuksen senaatille sairaalan rakentamisesta. Senaatti hylkäsi anomuksen 1915, sillä maailmansota katkaisi uudistustyön. Asiaan palattiin vasta 1919, jolloin eduskunta sääti lain piirimielisairaaloiden valtionavun perusteista.[3]

Maaherra Ingnatius kutsui koolle toimikunnan, jonka laatiman esityksen pohjalta 18 kuntaa[4] ”miltei yksimielisesti” päätti 5.11.1921 perustaa kuntien yhteisen piirimielisairaalan. Sairaalan paikasta sovittiin päätettävän myöhemmin. Yrityksen toteuttamisessa oli mukana mm. laitoksen tuleva ylilääkäri Elon Enroth, joka tuolloin toimi lääkärinä Rautalammilla.[5]

Harjamäen sairaalamuseo.

Vuonna 1924 Harjamäen ja Lehtolan tilat ostettiin rakennusmestari Hämäläiseltä 800 000 markan hinnalla sairaalan alueeksi. Tilan oli aiemmin omistanut piirilääkäri Mortimer Nykopp, jonka tilanhoitajana työskennellyt poika Helge Nykopp kaatui Varkauden taistelussa helmikuussa 1918.[6] Ostoon liittyi dramatiikkaa, sillä Pielaveden kunta oli valittanut ostopäätöksestä. Toimikunta allekirjoitti kauppakirjan omalla riskillä, että hanke ei kaatuisi valitusten käsittelyn odotteluun. Kaikki valitukset myös hylättiin.[7]

Kun varsinaisesta rakentamisesta päätettiin vuonna 1925, hankkeen takana itse ilmoittautuneena tai velvoitettuna oli kaiken kaikkiaan 31 kuntaa. Vasta perustettu Siilinjärven kuntakin osallistui hankkeeseen. Siilinjärveä näissä neuvotteluissa ja hallinnossa edusti sitten pitkään Eino Laitinen.

Eino Laitinen.
Harjamäen sairaalamuseon arkisto.

Siilinjärven piirimielisairaalan suunnitteli arkkitehti Axel Mörne ja sen rakensi rakennusmestari K.A. Honkavaara. Rakennustyöt sujuivat rivakasti, sillä harjannostajaiset pidettiin 25.11.1925 ja laitoksen vihkiäisiä vietettiin 28.10. 1926. Iso rakennusurakka vaati yhden työntekijän hengenkin, kun työmiehet Herman Hassinen ja Aarne Miettinen putosivat 15 metrin korkeudelta katolta siten, että Hassinen kuoli ja Miettinen sai vikoja ”sisuskaluihin”.[8] Urakoitsijan väitettiin myös maksavan ”nälkäpalkkoja” työntekijöilleen, kirvesmies sai 4mk ja sekatyömies 2,50-3 mk tunnilta.[9]

Sairaalan rakennustyömaa. mahtoivatko katon miehet olla juuri Miettinen ja
Hassinen? Harjamäen sairaalamuseon valokuva-arkisto.

Honkavaara oli luvannut rakentaa sairaalan noin 7 miljoonan markan kuluilla, mutta lopulliseksi hinnaksi tuli noin 10 miljoonaa markkaa. Valtion avustusta ja lainaa saatiin 6 miljoonaa markkaa, kunnat maksoivat vähän yli 2 miljoonaa ja loput lainattiin pankista.[10]

Huoltaja 2.10.1926.

Lääkärin asunto, joka oli korjattu ja laajennettu Mörnen suunnitelman mukaan Nykoppien vanhasta huvilasta.
Harjamäen sairaalamuseon kuva-arkisto.

Sähkö- ja pesulaitos. Harjamäen sairaalamuseon kuva-arkisto.

Sairaala, lääkärin asunto ja Harjamäen tilan kunnostetut rakennukset olivat näyttävä kokonaisuus. Sähkölaitos ja pesula toimivat erillisessä rakennuksessa. Alimmassa kellarikerroksessa sijaitsivat laitoksen keittiö, leipomo, sauna, pannuhuone, halkovarasto, leikkaussali ja ruumishuone.

Ensimmäisessä kerroksessa oli ns. ”raivojen osasto”. Koko kerros oli jaettu kahtia, naisten ja miesten osastoiksi. Molemmissa oli neljä sairassalia, eristämishuoneet, ammehoitohuoneet sekä huuhtelu- ja kuivaushuoneet. Ikkunat olivat pieniruutuiset, vahvasta lasista, ilman rautaristikoita. Pokat oli vahvistettu rautakiskoilla. Toinen kerros oli suunnilleen samanlainen, mutta siellä oli tarkoitus pitää rauhallisempia potilaita. Ylihoitajan ja konttoristin asunnot oli sijoitettu tähän kerrokseen.

Kolmanteen kerrokseen oli sijoitettu toipilaiden osastot. Ylin kerros oli puurakenteinen. Ullakolle oli sijoitettu kaksi 15000 litran säiliötä, jonne pumpattiin sairaalan käyttövesi läheisestä Kevättömän järvestä. Sairaala purki myös jätevetensä samaiseen järveen. Sairaalan alue oli aidattu puuaidalla.

Suomen Kuvalehti 6.11. 1926.

Kaiken kaikkiaan Siilinjärven piirimielisairaalassa oli 150 sairaansijaa.[11] Ensimmäiset virat täytettiin toukokuussa 1926, jolloin lääkäriksi valittiin Kivelän sairaalan apulaislääkäri Reino Lagus, ylihoitajattareksi Lapinlahden keskuslaitoksen hoitajatar rouva Signe Waenerberg ja talouspäälliköksi Vilho Tikkanen.[12]  

Harjamäen sairaalamuseo.

Signe Waenerberg
Harjamäen sairaalamuseon kuva-arkisto
  

Juhlalliset avajaiset jouduttiin pitämään hiukan keskeneräisessä rakennuksessa 28.10. 1926. Paikalla oli sisäministeriksi noussut maaherra Ingnatius ja kaikki kynnelle kykenevät kunnallismiehet hankkeen kunnista ja lähiseudulta. Juhlavieraita oli noin 600.

Osa tuli jo edellisenä päivänä ja Kuopiosta oli järjestetty ylimääräinen juna juhlapäivänä. Suurin pettymys vihkijäisjuhlan järjestäjille tuli siitä, että vapaaherratar Sofie Mannerheim perui tulonsa. Häntä varten oli valmisteltu sairaalan kaunein huone, jota sittemmin kutsuttiin pitkään vapaaherrattaren huoneeksi.

Vihkijäisjuhla oli perusteellinen. Ohjelma alkoi puolen päivän aikaan ja juhlapäivällistä päästin syömään klo 18 illalla.[13]

Lue tästä jatkoa Pohjois-Savon sairaalapitäjä syntyy 2

---

[1] Savon Sanomat 7.6.1915 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1291702/articles/3887601

[2] Maaningan käräjäoikeuden syyskäräjät 1916, Joensuun maakunta-arkisto.

[3] Huoltaja 1926/22, https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/893060/articles/3523622

[4] Hankasalmi, Iisalmen kaupunki, Iisalmen maalaiskunta, Kaavi, Karttula, Keitele, Kiuruvesi, Kuopion maalaiskunta,

  Lapinlahti, Leppävirta, Maaninka, Muuruvesi, Nilsiä, Pielavesi, Rautalampi, Suonenjoki, Tuusniemi, ja Vesanto. 

[5] Siilinjärven piirimielisairaalan rakennuskertomus ja sairaalan edustajankokouksessa 8.4.1927 hyväksytyt

  rakennustilit, Harjamäen sairaalamuseon arkisto.

[6] Hajamietteitä Pöljältä, Siilinjärveläisten sisällissota,

   http://airaroivainen.blogspot.com/2018/11/siilinjarvelaisten-sisallissota-1918.html

[7] Siilinjärven piirimielisairaalan rakennuskertomus ja…Harjamäen sairaalamuseon arkisto

[8] Vapaus 20.11.1925 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1512384/articles/3526603

[9] Vapaus 8.4. 1925 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1512337/articles/3526604

[10] Siilinjärven piirimielisairaalan rakennuskertomus ja…Harjamäen sairaalamuseo.

[11] Rakennustaito 27.11.1926 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/965391/articles/3523630

[12] Helsingin Sanomat 7.5.1926 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1532672/articles/3526601

[13] Epione 1.11.1926 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/857721/articles/3675631