torstai 28. maaliskuuta 2024

Tuli on irti Oulunsuolla!

 

Kuvassa Siilinjärven kirkonkylän asutus ja maanviljely vuonna 1947.
Alalaidassa pappila, sitten kunnalliskoti, manttu, asema ja kansakoulu.
Tarinaharjun parantola ja kirkko täydentävät kyläkuvan. Siilinjoen
rantamat ovat viljeltyjä, Tarinaharju on metsää.

Talollinen Elias Laitinen muutti perheineen Sutelan kylästä, Nilsiän pitäjästä vuonna 1856 Kasurilan kylälle. Hän teki vaihtokaupat Olli Ruuskasen ja hänen perillistensä kanssa. Laitinen antoi oman tilansa Sutela 9, jossa oli vesimylly ja tuulimylly. Tila oli arvioitu 2000 hopearuplan arvoiseksi. Vastineeksi Laitinen sai Iivolan tilan, Kasurila 7. Myös tähän liittyi 1/8 osa Siilin myllystä. Laitinen maksoi vielä yli 900 ruplaa välirahaa.

Elias Laitisen vaimo oli Lovisa Lustig. Heidän mukanaan muutti alle kymmenvuotiaat lapset Lars Petter, Johanna, Elias ja Gustaf Henrik.

Olli Ruuskasen pojat, Carl, Henrik, Johan ja Wilhelm allekirjoittivat myös kaupat. Lisäksi perheen alaikäisten Petterin, Anna Gretan, Maria Stiinan ja Eva Katariinan puolesta kaupan vahvisti holhoojana Juhan Tuppurainen.

Vakaa tilallisten elämä on melkoinen myytti, niin paljon tilalliset tekivät 1800-luvullakin maakauppoja tai menettivät tilojaan velkojen takia. Vuosisadan vaihteessa toteutunut isojako lisäsi verorasitusta ja oli velkaannuttanut monia tilallisia muutenkin, sillä talonpojat joutuivat maksamaan isojakotoimitukset. Isojako johti myös oikeusriitoihin, joiden selvittelyt maksoivat nekin. Lisäksi taudit saattoivat iskeä vakaisiinkin taloihin niin, että työvoima hiipui ja tilan jatko omalla suvulla ei onnistunut.

Uutta tulijaa ei välttämättä otettu vastaan innostuneesti. Kylissä oli totuttu toimimaan tukeutuen sukukuntaan ja avioliittojen myötä luotuihin verkostoihin. Laitiset kuitenkin juurtuivat Siilinjärvelle, jossa suvun luomutila toimii edelleenkin. Aivan ilman mutkia kylälle asettuminen ei alkanut.

Iivolan tilaan, Kasurila 7 kuului maita molemmin puolin Siilinlahtea, mm. nykyisen Leppäkaarteen alue. Elias Laitinen joutui riitelemään alueella olevasta Leppäkaarteen torpasta, sillä se kuului Kasurila 7 maihin, mutta Olli Ruuskanen oli antanut siihen torppari Anders Vainikaiselle elinikäisen oikeuden. Eli nykyisen Leppäkaarteen nimen taustalla lienee tuo 1850-luvulla alueella ollut torppa.

Eljas Laitinen ja hänen työmiehensä sotilas Sven Kärkkäinen joutuivat käräjille 1858 vastaamaan metsäpalosta, jonka väitettiin aiheutuneen Kärkkäisen huolimattomuudesta. Hän oli toiminut heinäniityllä korjuuväen työjohtajana, kun tuli oli päässyt irti. Asia oli niin vakava, että Kärkkäinen oli saanut oikeuteen asianajakseen vääpeli Gustaf Alftanin, jonka oli komentanut tehtäväänsä eversti Tavaststjerna.

Työväki oli työskennellyt 30.7. 1858 aamusta alkaen Oulunsuon niityllä heinänkorjuussa. Pitkä hellejakso oli kuivattanut maaston rutikuivaksi. Laitisen renki Aaron Kuosmanen oli vielä erikseen varoitellut, että tupakkapiippujen kanssa pitää nyt olla varovainen. Sofia Pitkäsen mukaan heinäväki oli tullut aamiaiselle, jonka jälkeen oli levätty noin tunti. Silloin Pitkänen oli nähnyt niityltä nousevan savua. Kekäläinen oli herännyt saman tien, siepannut astiaan vettä ja lähtenyt heti juoksujalkaa kohti palopaikkaa.

Muu työväki oli lähtenyt nopeasti hänen peräänsä. Tuli oli kuitenkin jo levinnyt laajalle Gustaf Hakkaraisen metsään. Niityn vieressä oli myös ojitettu ja kuivatettu suo. Palo tuhosi rukiille kylvettyä kuivatettua suota 5 tynnyrinalaa (2 ½ ha) ja noin 250 kuormaa puutavaraa. Palo jäi kytemään suolle, sammutustyöt olivat käynnissä vielä seuraavanakin päivänä. Vahingot arvio herastuomari Olli Miettinen, toimituksen todisti torppari Mikko Lempinen.

 Elias Laitinen oli ollut poissa kotoaan palon aikaan, hän tuli vasta seuraavana päivänä paikalle. Laitisen vävy Petter Lustig oli johtanut sammutustöitä jo edellisenä päivänä, vaikka hänkään ollut omien puheidensa mukaan työmaalla palon alkaessa. Kekäläisen mukaan Lustig oli ollut paikalla, kun tuli palo alkoi.

Todistaja Wilhelm Puro kertoi Kekäläisen ja Kuosmasen tehneen työtä sillä puolella niittyä, jossa tulipalo alkoi. Hän väitti jopa nähneensä, että Kekäläinen käytti tuluksia ja poltti piippua. Toinen todistaja Johan Miettinen sanoi, että hän ei nähnyt, kuka tulen sytytti, mutta Kekäläinen oli myöntänyt itse käsitelleensä tulta.

Korvausasia häviää käräjäoikeuden asiakirjojen uumeniin, pidän mahdollisena, että osapuolet ovat löytäneet riitaan sovun.

Kolmas kahakka, johon Laitinen joutui liittyi Siilinkosken myllyyn. Olen kirjoittanut aiheesta blogitekstissä Sattumuksia Kasurilan kylällä. Voi olla, että tässä riitajutussa uusi tulokas lopullisesti juurtui kylälle ja hyväksyttiin joukkoon. Yhteinen riesakin voi yhdistää.

Eino Laitinen istumassa edessä, oletettävasti vuonna 1918.

Elias Laitisen pojista Kalle (s. 1865) jatkoi tilanpitoa. Hänen pojastaan Eino Laitisesta kasvoi merkittävä kunnallinen vaikuttaja ja nuorisoseuramies Siilinjärvelle, ehtipä hän olla yhden kauden Maalaisliiton kansanedustajana vuosina 1945-1951.

 

Lähteet

Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:38, 625

Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:38, 779

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti