Talvisodan ankaraa satoa Laatokan Karjalassa - Erkki Pietikäinen (1917-1940)

 

Vapautemme hinta, talvisodan
muistojulkaisu.

Erkki Olavi Pietikäinen syntyi Pielavedellä 17.12. 1917. Heikki ja Karoliina Pietikäisellä oli jo aiemmin syntynyt kaksi tyttöä, Martta (1908) ja Anna Kerttu (1910). Heistä Anna Kerttu kuoli jo vuonna 1924 keuhkotautiin.

Heikki ja Karoliina muuttivat helmikuussa 1929 Siilinjärvelle. Silloin perheeseen oli syntynyt vielä kaksi lasta, Tauno (1920) ja Bertta (1922). Vuoteen 1935 heidän asuinpaikastaan ei ole tarkkaa tietoa, mutta tuosta vuodesta lähtien Heikkiä tituleerataan kirkonkirjoissa palstatilalliseksi eli pienviljelijäksi. Pietikäiset olivat ostaneet Piippola – nimisen tilan Pöljänmyllyltä (Kasurila 14).[1]

Heikki ja Karoliina Pietikäinen. 
Kuva Anne Kettunen

Erkki Pietikäinen oli vasta 17-vuotias, kun hän lähti vuonna 1934 metsätöihin Kittilään, hänen enonsa Ville Leinonen olisi siellä töissä. Kantakortista ei selviä, miksi Erkin varusmiespalvelusta lykättiin vuonna 1937. Tuolloin hän kävi kutsunnoissa, mutta astui palvelukseen vasta 6.5.1939 Pohjan Rykmenttiin. Tämän rykmentin miehiä koulutettiin tuolloin Kuopiossa.[2] Lykkäyksiä oli varsin paljon 1930-luvulla erilaisista syistä.

Erkki vannoi sotilasvalan 6.6.1939, loppukesästä hän oli kaasunsuojelukurssilla ja määrättiin reservialiupseerikurssille 17.9. 1939. Tuolloin II maailmansota oli jo syttynyt ja tilanne kiristynyt myös Suomen rajoilla. Erkki kuului niihin varusmiehiin, jotka joutuivat kesken varusmieskoulutuksen oikeasti sotaan.

Jalkaväkirykmentti 64 perustettiin Kemissä joulukuussa 1939. Rykmentti muodostettiin Suomen Valkoisen kaartin ja Pohjan rykmentin alokkaista sekä Tampereen, Seinäjoen ja Kokkolan seutujen reserviläisistä. Rykmentin komentajana toimi everstiluutnantti Uno Fagernäs.

Erkki Pietikäinen palveli ainakin sodan loppuvaiheessa Kapteeni Paavo Simeliuksen komentamassa III pataljoonassa.

JR 64 talvisota alkoi joulukuun lopussa Suomussalmen taistelussa. Siellä venäläisten 163. divisoona aloitti voimakkaan hyökkäyksen 30.11. Raatteeseen ja Juntusrantaan. Alueella oli heikko miehitys ja jo 7.12. sinne lähetettiin JR 27. Suomalaiset pitivät hyvin puoliaan, mutta 20.12. tehdyn tiedusteluhyökkäyksen myötä ymmärrettiin, että venäläiset olivat saaneet ukrainalaisen 44. divisioonan pääosat tuotua paikalle. Tarvittiin lisää voimaa. Ylipäällikkö asetti kaksi uutta rykmenttiä Suomussalmen rintaman vahvennukseksi, näistä toinen oli Erkki Pietikäisen JR 64.

Raatteen tiellä.

Tämä voimien lisäys pelasti tilanteen viime hetkessä, sillä jo jouluaattona vihollinen aloitti yleisen hyökkäyksen sekä Raatteentiellä että Suomussalmen kirkonkylässä. Tämän jälkeen suomalaiset joukot aloittivat hyökkäysvaiheen. Fagernäsin taisteluryhmä JR 64 (ei I pataljoona) eteni 5.1.-7.1. Likoharjuun ja oli omalta osaltaan vaikuttamassa siihen, että venäläisten vastarinta murtui 7.1. 1940.[3]

Näin Erkki Pietikäinen joutui 22-vuotiaana varusmiehenä kokemaan hurjat Raatteen tien taistelut.

Hyrynsalmen vuonna 1938 valmistunut asemarakennus.
Rautatiemuseo.

Kun Suomussalmen tilanne oli vakautunut, JR 64 siirrettiin nopeasti Laatokan Karjalaan. Miehet marssivat taisteluasemista Hyrynsalmen vasta valmistuneelle asemalle, jossa 12.-13.1. 1940 pataljoona kerrallaan lastattiin juniin ja lähetettiin matkaan. Yhden pataljoonan lastaus kesti noin neljä tuntia. Reitti kulki Kontiomäen, Nurmeksen, Joensuun ja Matkaselän kautta Leppäsyrjän asemalle illalla talven pilkkopimeässä. Asemarakennuksessa ei ollut mitään kylttejä, mutta joku joukosta tunnisti paikan.

”Räntäsateessa lähdimme taivaltamaan etelään johtavaa maantietä. Pitkän junamatkan jälkeen tuntuikin aluksi mukavalta patikoida…Vasta aamun hämärtäessä pääsemme ensimmäiseen pysähdyspaikkaan. Ei se ole kylä eikä majatalo, ei lämmitettyjä huoneita, ei vuoteita. Majapaikkamme on samaa korpea, joka levittäytyy katkeamattomana tien molemmin puolin.”[4]

Telttamajoituksessa lepo oli huonoa, alkoi myös pakastaa. Päivän ”levon” jälkeen lähdettiin taas marssimaan lähes 40 asteen pakkasessa pimeään. Miehet eivät olleet saaneet mitään suuhunsa, marssi eteni vitkaan, toistuvasti pysähdyttiin. Miltei helvetillisenä muistaa pastori Airas Syskyjärven ylityksen kovassa pakkasessa ja viimassa tammikuussa 1940.[5] Paleltumilta ei vältytä. JR 64 on tullut tontilleen Pitkärantaan, Koirinojalle ja Maksimasaareen, jossa se taisteli talvisodan loppuun saakka.

Mottisotaa Laatokan Karjalassa.

Pitkärannan saariston saaret Maksima, Petäjä, Paimio ja Vuoratsu muodostivat 10.1.1940 tienoilla syntyneen Kitelän-Koirinojan motin saartorenkaan katkeilevan ja hajanaisen eteläosan. Maksimasaaren ja mantereen välisen noin kilometrin levyisen salmen kautta yritti jatkuvasti voimistuva vihollinen huoltaa motissa olevaa divisioonaansa.[6]

Sattumalta Erkki Pietikäisen kaatumisesta on säästynyt silminnäkijän kuvaus. Hän toimi Paavo Simeliuksen pataljoonan tähystäjänä 6.3.1940 Maksimansaaressa. Sieltä tähystäjä (mahdollisesti Erkki) kertoi aamupäivällä havaintoja Petäjäsaaresta, jonka venäläiset olivat kerta kaikkiaan päättäneet nyt ottaa haltuunsa. Suomalaisten tilanne siellä oli epätoivoinen, koska jäät olivat jo riittävän vahvoja hyökkäysvaunuille. Klo 10.20 hyökkäys kaikilla aseilla oli alkanut. Tähystäjän mukaan vain vähän yli tuntia myöhemmin  Petäjäsaari oli menetetty klo 12.[7]

Petäjäsaaressa kaatui yhden päivän aikana 46 rantasalmelaista ja 23 nilsiäläista miestä.

III pataljoonan sotapäiväkirjassa on lakoninen huomautus, että pataljoonan tähystyskukkulaa  pommitettiin myös. Koska tiedämme Erkki Pietikäisen kaatuneen tähystäjänä, niin maininta voi liittyä hänen kaatumiseensa. Pietikäinen haavoittui kuolettavasti vatsaan. Pataljoonan komentaja Simelius piti kuitenkin huolta, että hänen ruumiinsa saatiin pois.

Korpraali Erkki Pietikäinen oli syntynyt Pielavedellä, kirjoilla Kittilässä ja hänen vanhempansa ja sisaruksensa asuivat Siilinjärvellä. Hautapaikaksi isä Heikki onnistui järjestämään Siilinjärven, vaikka suvun tietojen mukaan vainajaa oltiin viemässä Kittilään.[8] Talvisodan muistokirjassa Vapautemme hinta Erkki Pietikäinen on Kittilän kohdalla.

Siilinjärven kirkko ja sankarihautausmaa
31.10.2020. Kuva Jouni Kiimalainen.

Erkin veli Tauno Pietikäinen palveli jatkosodassa ja Bertta liittyi Siilinjärven lottiin 18.3.1940. Hän työskenteli mahdollisesti Sotasairaala 20:ssa, jonkaosastoja oli sijoitettu Siilinjärvelle.[9]

 Kiitos Anne Kettunen suvun tietojen ja dokumenttien jakamisesta!

---

[1] Siilinjärven seurakunta, väestörekisteritietoja.

[2] Pietikäinen, Erkki; kantakortti http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=74433989

[3] Kuussaari, Eero, Suomussalmen suurtaistelu, Kansa Taisteli 12/1963

[4] Erkki Airas, julkaisematon käsikirjoitus, Kansa Taisteli arkisto http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1511124

[5] sama

[6] Jukka Jalkanen, taistelu Maksiman saaresta 15.2.1940.julkaisematon käsikirjoitus, Kansa Taisteli arkisto http://kansataisteli.sshs.fi/julkaisemattomat-kirjoitukset/kirjoitukset/ts/Kirjoitus_2935.pdf

[7] III patoljoona JR 64 sotapäiväkirja http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1511426

[8] Erkki Pietikäisen tietoja suvun arkistossa, Anne Kettusen hallussa.

[9] Siilinjärven Lotta Svärd jäsenluettelo. kansallisarkisto.

Siilinjärveläisten sisällissota 1918

Kuopion punakaartin III komppanian plutoona harjoituksissa työväentalon
pihalla. Museovirasto.

Punaiset ottivat vallan Etelä-Suomen suurissa kaupungeissa tammi-helmikuun vaihteessa 1918. Siilinjärven seutukunnalle keskeistä oli, miten tilanne kehittyi Kuopiossa. Kuopion punakaarti sai aseita joulukuussa 1917 ja tammikuussa 1918 se asettui kasarmeille. Suojeluskunta majaili lyseolla. Maaseutu jäi odottavalle kannalle.

Syksyllä 1917 Suomen Ammattijärjestö oli kehoittanut SDP:n paikallisjärjestöjä perustamaan järjestyskaarteja. Ainakin Kolmisopen työväenyhdistys oli saanut kaartin jäsenkirjoja yms. aineistoa käyttöönsä. Kaartia ei kuitenkaan Kolmisopelle perustettu.[1]

Aseisiin ei ollut mitään erityistä intoa. Punaiset jäivät odottamaan, miten tilanne kehittyy Kuopiossa, vain Toivalan punakaarti reagoi. Sieltä käytiin kasarmilla, tämä katsottiin sitten kapinan jälkiselvittelyissä raskaaksi rikokseksi.[2] Valkoiset valmistautuivat myös vaivihkaa. Kuopio ei ollut kummankaan osapuolen saartama, joten sinne ja sieltä liikuttiin puolin ja toisin. Maaseudulta mm. kuljetettiin ilmeisen helposti elintarvikkeita Kuopion lyseolle asettuneille suojeluskuntalaisille.

Niin valkoiset kuin punaiset miettivät, mitä tehdä. Kuopion punakaarti kävi etsimässä aseita Hiekkalasta ja Rissalasta Jännevirralla.[3] 

Helmikuun 1. päivänä Kuopion Työväen Neuvosto kutsui punaisia aseisiin:

Eikä aseellistakaan taistelua saa jättää yksinomaan järjestyskaartien tehtäwäksi, waan täytyy koko tyäwäen niin maaseudulla kuin kaupungissakin, ottaa taistelu omakseen ja warustautua mahdollisuuden mukaan, waikkapa ei olisikaan parempia aseita kuin wanhoja haulikoita,kirweitä, wiikatteita, puukkoja ja lujia seipäitä. Köyhälistön täytyy ponnistaa kaikki woimansa ja muuttaa taistelu todelliseksi kansalaissodaksi, jos porwaristo tahtoo sen siksi saattaa. Ilman taistelua emme antaudu emmekä kukistu.[4]

Kuopion taistelu oli lyhyt. Kaupungissa taisteltiin helmikuun ensimmäisellä viikolla ja ratkaisu kääntyi nopeasti Pohjanmaalta ja Kajaanista apua saaneiden valkoisten voittoon. Ylipäällikkö Mannerheim kiitti Kuopion suojeluskuntaa taistelun voitosta 8.2. 1918.[5]

Punaisten "taistelu" jatkui sitten Kuopion kasarmin vankileirillä. Kuopioon perustettiin myös valtiorikosoikeus, joka alkoi seuloa tuomioita kapinallisille. Työväenliikkeen toimintaan osallistuminen katsottiin nyt maanpetoksen valmisteluksi, joten yhdistysten puheenjohtajia ja aktiiveja pidätettiin.

Siilinjärvellä ainakin Taavetti Tuovinen[6] Kolmisopelta vangittiin. Antti Varosen kerrotaan paenneen Ruotsiin. Useita Toivalan työväenyhdistyksen jäseniä vangittiin, koska heidän katsottiin osallistuneen aseelliseen toimintaan. Pahimmassa pulassa heistä oli Johan Petter Laitinen, koska hänen väitettiin kuljettaneen aseita ja räjähteitä punaisille Kuopioon.[7]

Ensimmäinen siilinjärveläinen valkoinen kaatunut oli Helge Nykopp. Hän kaatui Varkauden taistelun loppuvaiheessa 21.2. massatehtaan luona. Hänet on haudattu Kuopion sankarihautaan.[8]

Helge Nykopp. Teoksessa Sotakuvia Savon ja Karjalan rintamilta.
Kuvaaja I.A.Ekström.

Uusia vapaaehtoisia liittyi suojeluskuntiin. Joukkoja koottiin Kuopioon ja alueen miehistä muodostettiin Pohjois-Savon Rykmentin 1. ja 2. pataljoona. Siilinjärveläisiä palveli ainakin Kuopion 3. ja 4. suojeluskuntakomppaniassa. Esimerkiksi Aatu Väänänen, Atte Rautiainen, Ilmari Jääskeläinen, Matti Niskanen ja Heikki Pietikäinen.[9]

Kupion suojeluskunnan 3. ja 4. komppania Kuopion lyseolla. Rintamalle lähtö.

Siilinjärveläiset joutuivat suoraan Mäntyharjun rintamalle ja Hillosensalmelle. Täysin kokemattomat joukot vietiin taisteluun 3.3.1918.

"No, se oli niin ikävä juttu, että sitä ei paljo passoo sannoon, mitteee se olj se rintamajuttu. Kun ens päevänä jouvuttiin sille surullisen kuulusalle Hillosen reissulle, niin senhän tietää, miltä se tuntuu. Semmonen, joka ei oo tottuna ollenkaan. Sehän kävi niin, että kun oli taistelelut taisteltu Hillosensalamella ja Paljakalla, joka olj niitä vappausovan niitä epäonnistuneimpia retkiä, niin sehän jo panj ajattelemaan. Yöllä pohdittiin sen ryhmän kanssa, että kyllä se taetaa olla niin, että se joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.”[10]

Aatu Väänänen (vas.) 1918. 

Paljakanlahdella joukot joutuivat punaisten väijytykseen, oma ammusreki räjähti ja kymmeniä miehiä kuoli yhdessä hetkessä. Joukkueenjohtaja Ilmari Jääskeläinen haavoittui vaikeasti jalkaan, sattumoisin tästä hetkestä on säilynyt lyhyt kuvaus Suojeluskuntalainen -lehdessä:

”Jokainen koetti saada suojaa itselleen. Ensimmäisten kuulien vastaamme saapuessa, olin minä joukkojen keskipaikkeilla jäällä. Vierustoverini Siilinjärven poika, sanoi minulle, kädellään osoittaen reittään: minuun sattunut. Heittäydyimme lähekkäin jäälle rekemme suojaan, vaan kun hevosemme sai kuolettavan luodin ja uhkasi rekineen kaatumaan päällemme, niin olimme pakotetut muuttamaan toiseen avonaiseen asemapaikkaan, vaikka kuulia satoi kuin rakeita. Pian olivat vihollisen luodit sattuneet räjähdysainekuormastoomme, joka samalla räjähti minusta noin 40 metrin päässä saaden tuhoa aikaan lähellä olevien miesten ja hevosten kesken, sekä teki suuren avannon jäähän.[11]

Heikki Pietikäinen haavoittui leukaan ja menehtyi myöhemmin haavoihinsa sairaalassa. Atte Rautiainen menetti kaikki varusteensa ja pyyteli kirjeissään Hamulan Riuttaniemeen lähettämään vaatteita. Varsinkin alussa joukoilla oli puutetta jopa kunnon muonasta.[12] Asemasotavaiheessa Atte pyysi Kinniltä, että lähettäisivät Kusti Pietarisen ”browninkia” lainaan. Suojeluskunnalta ei pistoolia saanut ja vartiossa olisi turvallisempi olla, jos kiväärin lisäksi olisi käsiase.[13]

Kuopion suojeluskunnan kortti. Atte Rautiainen oli kotoisin
Hamulan Riuttaniemestä. Puustellin talon arkistot/ Pekka Rautiainen.

Atte Rautiasen kirjeissä on myös kysymyksiä kotirintaman oloista. Hän kyselei mm. kotiseudulla punaisina tunnettujen liikkeistä. Mitään levottomuuksia ei kotikylältä Hamulasta tai Pöljältä ei ole kirjattu. Kunnan alueella toimivien työväenyhdistysten toiminta hiljeni ja talot otettiin suojeluskunnan käyttöön.

Jatkuu. 

---

[1] Valtiorikosylioikeuden asiakirjat, Taavetti Tuovinen

[2] Valtiorikosylioikeuden asiakirjat, Johan Petter Laitinen

[3] Savon Sanomat https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1292184/articles/

[4] Savon Työmies 1.2. 1918

[5] Savon Sanomat https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1292158/articles/2712624

[6] Valtiorikosylioikeuden asiakirjat, Taavetti Tuovinen

[7] Valtiorikosylioikeuden asiakirjat, Johan Petter Laitinen

[8] Boströn, Sankareiden muisto, 526

[9] Hajamietteitä Pöljältä http://airaroivainen.blogspot.fi/2013/04/sodassa-ja-rakkaudessa-hilda-ja-adiel.html

[10] Aatu Väänäsen haastattelu, Kotus. https://www.dropbox.com/s/c5whurog5bk6or5/Aatu.mp3?dl=0

[11] Suojeluskuntalaisen Lehti 9.9.1920. Komppanianpäällikkö ”Vilin” tarina.

[12] Atte Rautiaisen kirjeet 1918. Puustellin talon kotiarkistot/Pekka Rautiainen

[13] sama

Sodasta rauhaan - Pöljän demokraattinen yhdistys 1945-50

SKDL:n vaalijuliste 1945. Kansan Arkisto.

Siilinjärvellä järjestettiin 12.8.1945 suuri kansalaiskokous manttaalikunnan talolla (entisellä suojeluskuntatalolla). Sen takana oli SKDL, mutta puolueen linjana oli tuolloin luoda kuvaa spontaaneista kokouksista, joissa ”kansan” mielipide tuli esille. Kokouksessa käsiteltiin sotasyyllisyys- ja sotarikollisuuskysymyksiä sekä maamme taloudellista tilannetta ja erityisesti talonpoikaiskysymystä.[1] Lieneekö pöljäläisiä tuossa kokouksessa ollut, mutta samana päivänä kylälle kuitenkin perustettiin uusi yhdistys.

Siilinjärven suojeluskuntalo. Kun suojeluskuntajärjestö lakkautettiin 1944, niin tämä
talo siirtyi Siilinjärven kunnan omistukseen. Yli 20 vuotta suojeluskunta
oli hallinnoinut taloa, sitten siellä pidettiinkin kommunistien kansankokousta 1945.

Poliittisesti rikollisina kohdellut kommunistit ja vasemmistososialistit olivat aloittaneet taas julkisen järjestötoiminnan ja toisaalta vakiintuneita kansallismielisiä ja oikeistolaisia yhdistyksiä oli lakkautettu. Suomen poliittinen elämä oli aivan uudessa asennossa. Vuoden 1945 eduskuntavaaleissa SKDL sai 49 kansanedustajaa ja puolueesta tuli kertaheitolla merkittävä tekijä päivänpolitiikkaan. Tämä näkyi Pöljälläkin.

Pöljän Demokraattisen yhdistyksen perustava kokous pidettiin Ville Ruuskasen talossa 12.8.1945. Kokouksessa puhetta johti Juho Lyytikäinen ja sihteerinä toimi Esko Rissanen.[2] Suomen Kansan Demokraattinen Liitto eli SKDL oli perustettu syksyllä 1944. Puolueeseen liittyi vuosia kiellettynä olleen kommunistisen puolueen kannattajia ja SDP:stä eronneita vasemmistososialisteja. Pöljän Demokraattinen yhdistys liittyi SKDL:n osastoksi virallisesti 29.12.1945, jolloin oikeusministeriö hyväksyi yhdistyksen yhdistysrekisteriin.[3]

”Lapualaiskauden jälkeen ei Pöljällä ole ollut mainittavaa järjestötoimintaa. Silloin ryöstettiin meiltä toimitalo ja muu yhteinen omaisuus ja yhdistys laittomasti lakkautettiin. On kulunut vähän toista vuotta siitä, kun loppui rikollinen sota, jota työväestö on aina inhonnut. Vihdoinkin on suuri rikolliskopla, joka aiheutti lukemattomien ihmisten hengen menetyksen sekä suunnattomat aineelliset tappiot, saatettu oikeuteen vastaamaan teoistaan.

Vuosikausien fascistinen terrori on lyönyt leimansa pöljäläisiinkin, joten järjestötoimintaan nähden on ollut havaittavissa jonkinlaista arkuutta, mutta nyt on pelkomieli häviämässä.  Nyt on myös juuritettava facismin rippeet knnallisesta elämstä ja suoritettava puhdistus kunnallisessa virkakoneistossa.” Näin kirjoitti nimimerkki Kirjeenvaihtaja Pöljältä Kuopiossa ilmestyneessä Kansan Sanassa 18.10.1945.

Pöljän Demokraattisen osaston johtokuntaan valittiin Taavetti Koistinen, Ville Turunen, Kalle Koistinen, Ville Ruotsalainen ja Eetu Rissanen. Kunnallisvaaliehdokkaiksi tulivat Aaro Miettinen ja Juho Pietikäinen.

Yhdistykselle perustettiin huvitoimikunta ja päätettiin pitää iltamat. Uusia jäseniä liittyi innokkaasti, 19.8.1945 kokouksessa hyväksyttiin 19 uutta jäsentä.[4] Marraskuussa kokous otti kantaa sotasyyllisyyskysymykseen. ”Keskusteltiin sotasyyllisyyskysymyksestä ja päätettiin, että sotaan syylliset on vangittava viipymättä.”

Siilinjärvelle oli perustettu SKDL:n kunnallisjärjestö, jonka kokouksiin osallistuttiin Pöljältäkin.[5]

Perustavista jäsenistä viisi oli syntynyt 1800-luvun puolella ja viisi 1900-luvulla. Nuorin hallituksessa oli Ville Turunen, hän oli syntynyt 1917. Vanhin oli vuonna 1882 syntynyt Taavetti Koistinen.

Kokouksiaan yhdistyksen hallitus piti jäsenten kotona. Vuoden toimittuaan yhdistys aktivoitui työväentalon asiassa. Vuodesta 1931 taloa oli isännöinyt Pöljän Maamiesseura. Kansan Sana oli jo tammikuussa 1945 ottanut taloasiat esille. Kysyttiin, miksi nuorisoseurat, maamiesseurat yms. eivät vapaaehtoisesti luovu taloistaan nyt, kun työväenliikkeen toiminta oli taas laillista kaikilta osiltaan.[6] Hallituksen kokous päätti tehdä anomuksen entisen toimitalon takaisin saamiseksi.[7] Savossa toimitilojen omistuksesta käytiin katkeraa kamppailua SKDL:n ja SDP:n yhdistysten välillä.

Talokysymys pitkittyi. Kaksi vuotta anomuksen tekemisestä oli kulunut, kun yhdistyksen hallituksessa pohdittiin seuraavan kerran talon omistuskysymyksiä. Silloin olikin tosi kysymyksessä, sillä talo oli päätymässä Pöljän sosiaalidemokraattiselle yhdistykselle. Olisi pystyttävä todistamaan omistussuhteita.[8] Seuraavassa kokouksessa ”keskusteltiin entisen toimitalomme takaisin saamisesta ja tehtiin toveri Eemil Soinisen avustamana selkoa Pöljän Työväenyhdistyksen toiminnasta ja otettiin ylös aikoja, jolloin se lakkautettiin antaaksemme siitä selostuksia eduskuntaan.”[9] Kansan Sana uutisoi syksyltä 1948, kuinka Muuruveden Pelonniemen ja Sukevan työväentalot olivat menneet ”väärille” omistajille.[10]

Yhdistys laati vielä tuomari Ruuthin ja toveri Pääkkösen avustamana kirjeluonnoksen valtioneuvostolle 29.10.1948 talon takaisin saamiseksi. Kirjeluonnoksia tulivat valaehtoisesti allekirjoittamaan vanhan yhdistyksen asioista tietävät Oskari Heikkinen, Juho Miettinen, Senja Miettinen, Ville Ruuskanen, Hannes Savolainen ja Otto Udd.[11] Vanhan yhdistyksen pitkäaikainen puheenjohtaja Aaro Miettinen oli kuollut vuonna 1946.[12]

Oskari Heikkinen, Pöljän vanhan työväenyhdistyksen
toimija 1920-luvulla. Asui Kokkosenmäessä.

Pöljän työväentalo annettiin eduskunnan päätöksellä syksyllä 1948 Pöljän Sosiaalidemokraattiselle Yhdistykselle. Tämä yhdistys oli varsin elinvoimaisena olemassa ainakin vuonna 1929. Silloin yhdistyksen nimi oli Siilinjärven Pöljän Työväenyhdistys. Johtokuntaan kuuluivat Heikki Halonen, Nestori Rautiainen, Kalle Hirvonen, Aatu Jääskeläinen, Otto Udd, Anni Halonen, Ivar Parviainen ja Topi Lapveteläinen.[13] Yhdistyksen toiminnasta 1930-luvulla ei ole löytynyt asiakirjoja, mutta keväällä 1949 yhdistys aloitti toiminnan Pöljän työväentalolla hienolla juhlalla.[14]

Vasemmalla Kalle Hirvonen, oikealla
Viljami Ollikainen.

Pöljän Demokraattinen yhdistys antoi SKDL:n piirijärjestölle avoimen valtakirjan riidellä rikki eduskunnan päätös[15], mutta muutosta ei tullut, sikäli kuin piiri enää mitään pystyi asialle tekemäänkään. Vanhan yhdistyksen talon omistusjärjestelyt olivat olleet sekavia, sillä se oli yrittänyt suojella taloa takavarikoinnilta 1920-luvulla.

Pöytäkirjojen valossa Pöljän Demokraattisen yhdistyksen toiminta perustamisen jälkeen vaikuttaa varsin maltilliselta. Sotasyyllisyyteen ja asekätkentäään reagoidaan SKDL:n valtakunnallisen linjan mukaan. Kunnallisverotuksessa kannatettiin omaisuusverotuksen kiristämistä, kannatettiin SKDL:n kansallistamisohjelmaa ja koetettiin kouluttaa järjestöaktiiveja erilaisilla kursseilla. Rahapula yhdistyksessä oli huutava, valtakunnallisiin kokouksiin ei aina pystytty lähettämään edustajia.

Jonkinlainen pettymys yhteiskunnallisten olojen kehitykseen sodan jälkeen näkyi vuoden 1948 kuntavaalikommentissa: Kun työläinen saa oman kodin ja vähän perunapeltoa, kuinka heidän mielensä on muuttunut eräissä tapauksissa aivan ensiluokan porvariin asti.[16]

Vaalityön ja taloasian ohessa yhdistys kustansi Kalevalaisten naisten lepokotiin ainakin yhden äidin 1946, lisäksi tuettiin Sirola-opiston säätiön keräystä useampaan otteeseen. Vuoden 1945 vaaleissa Pöljällä SKDL ja SDP olivat lähes tasoissa. Vuoteen 1960 SDP:n kannatus oli hiipunut, SKDL:n taas noussut selvästi. Tämä asetelma kylällä säilyi 1970-luvulle asti.[17]

[1] Kansan Sana 16.8.1945

[2] Pöljän Demokraattisen yhdistyksen pöytäkirjat 1945-58. 12.8.1945. Siilinjärven kotiseutuarkisto.

[3] Ilmoitus yhdistysrekisteriin. Pöljän Demokraattisen yhdistyksen arkisto.

[4] Pöljän Demokraattisen yhdistyksen pöytäkirjat 19.8.1945

[5] sama 14.10.1945

[6] Kansan Sana 27.1.1945

[7] Pöljän Demokraattisen yhdistyksen pöytäkirjat 6.10.1946

[8] sama 5.9.1948

[9] sama, 3.10.1948

[10] Kansan Sana 14.9.1948

[11] Pöljän Demokraattisen yhdistyksen pöytäkirjat 29.10.1948

[12] sama 15.12.1946

[13] Vapaus 4.3.1929 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1713071/articles/2870779

[14] Hajamietteitä Pöljältä, Ministerivieras Pöljän talolla 1949.

    http://airaroivainen.blogspot.com/2015/03/ministerivieras-poljan-talolla-1949.html

[15] Pöljän Demokraattisen yhdistyksen pöytäkirjat 29.11.1948

[16] sama 29.1.1948

[17] Hajamietteitä Pöljältä, Vaaliuurnan tarina 1907-1982

    http://airaroivainen.blogspot.com/2017/11/vaaliuurnan-tarina-1907-1982.html

Vapaussodan muistomerkki

Minulla on ollut periaatteena tässä blogissa, että pysyttelen hyvin tiiviisti Pöljällä ja pöljäläisten ihmisten elämänpiirissä. Pääsääntöisesti tarinoiden lähdeainestokin on löytynyt tästä kotikylältä. Valokuvat, kirjeet, päiväkirjat ja yhdistysten arkistot sekä asiakirjat (kauppakirjat, torpankontrahdit, perinnönjako, todistukset jne.). Siilinjärven kirkonkylällä käydessäni huomiotani kiinnitti vapaussodan muistomerkki.

Nämä miehet ovat kuolleet ja haudattu vuosina 1918-1919. Siilinjärven kirkko, jonka kupeella vainajat lepäävät on kuitenkin rakennettu vasta 1922-23. Hautapaikka ei oikein voi olla alkuperäinen, sillä Siilinjärven vanha hautausmaa, Viinamäki on toisaalla. Tottakai olin usein muistomerkkia aieminkin katsellut, mutta heräsi kysymyksiä. Keitä nämä ihmiset olivat? Milloin ja kenen toimesta muistomerkki on pystytetty?

Siilinjärven kirkko 1920-luvulla.

Haudassa lepää neljä vapaussodassa ja kaksi sodan jälkeen Itä-Karjalan heimosotaretkillä kaatunutta vainajaa. He ovat syntyneet Kuopiossa, Kuopion maalaiskunnassa, Maaningalla, yhden kotipaikka on Kurkijoki. Kaatuneiden sekalainen tausta herättää kummastusta,

Villiam Räisänen oli kansakoulunopettaja Kurkijoelta, Karjalasta. Hän oli valmistunut Kajaanin seminaarista 1914. Samana vuonna hän aloitti työt Kurkijoella Lapinlahden kansakoulun opettajana. Räisänen kaatui 27-vuotiaana joukkueen päällikkönä Muolaan Punnuksen taistelussa.

Heikki (Hilarius) Pietikäinen oli syntyisin Kuopiosta. Hän kohtalonsa oli joutua surullisenkuuluisalle
Hillosensalmen ja Paljanlahden retkelle, jossa hän kaatui. Taistelusta enemmän Aatu Väänäsen muistelossa. Aaro Miettinen oli lampuodin poika Kuopion maalaiskunnasta ja Otto Niiranen Maaningalta.

Maaningalle vapaussodan muistomerkki laitettiin syksyllä 1920. Silloin juhlassa erikseen mainittiin, että Niiranen on haudattu Siilinjärvelle. Nestori Miettinen ja Aapeli Ruotsalainen ovat kaatuneet heimoretkillä. Ruotsalaisesta löytyy maininta sotasurmatietokannasta. Sen mukaan on kaatunut Viteleen Tuuloksessa 6.6. eikä hautakiven 7.6.1919 pitäisi paikkaansa. Hän oli kotoisin Kuopion maalaiskunnasta. Nestor Miettinen jää arvoitukseksi. Hautausmaan arkistosta miesten hautaamisesta v. 1918 ja 1919 ei löytynyt merkintää.

Pöljäläinen Anna Ollikainen piti päiväkirjaa vuosina 1920-23. Heinäkuussa 1920 hän kertoo päiväkirjassaan, että "Siilinjärven sankaripatsaan paljastusjuhlassa kävimme Sylvi, Maria ja minä jalkaisin, äiti, Pete, Aada Lilja ja Kukkolan Aino olivat hevosella." Nyt olikin sitten helppo etsiä paikallisten sanomalehtien uutiset aiheesta. Savo ja Savon Sanomat kirjoittivatkin juhlasta. Juhlaa myös mainostettiin. Kesällä 1920 näitä muistopatsaita paljastettiin ainakin Kuopiossa, Siilinjärvellä, Muuruvedellä ja Maaningalla. Patsaan sijainnin arvoitus ratkesi helposti. Alunperin vapaussodan muistopatsas pystytettiin siis Viinamäen hautausmaalle eikä nykyiselle paikalleen.

Seppelten lasku vapausssodan muistomerkilla 1940-luvulla. Muistomerkki sijaitsi
 nykyisen hautausmaan keskusaukiolla. Kuva Nina Kotanen.

Juhlapäivän aamu aukeni sateisena ja koleana Siilinjärvellä, mutta iltapäivää kohti sää selkeni sen verran, että paha ilma ei lehtijuttujen mukaan juhlaa haitannut. Patsaan on hankkinut Siilinjärven suojeluskunta, joka on perustettu 1919. Juhlallisuudet alkoivat muistomerkin paljastustilaisuudella, jossa musiikista huolehtivat Pohjois-Savon rykmentin soittokunta ja  Siilinjärven sekakuoro. Soittokuntaa johti kapellimestari Ripatti ja sekakuoroa  opettaja Albanus Sonninen. Kun patsas paljastettiin, soi taustalla Savolaisten laulu.

Kuopion läänin maaherra Ignatius puhui ja lopuksi laulettiin Maamme. Tämän jälkeen maaherra keskusteli kaatuneiden omaisten kanssa. Juhla jatkui Seuralassa, Siilinjärven edistysseurojen talolla. Kuopion suojeluskuntapiirin päällikkö jääkärimajuri Paavo Talvela otti suojeluskunnan "paraadin" vastaan Seuralan kentällä.

Edistysseurojentalo, myöhemmin Suojeluskuntatalo ja Manttaalikunnan talo
Siilinjärvellä.

Samassa yhteydessä rouva Sonninen luovutti lottien valmistaman Siilinjärven suojeluskunnan lipun Talvelalle, joka sitten juhlallisesti antoi sen Siilinjärven suojeluskunnalle sanoen, että "lippu on sotajoukon sielu, sympooli. Lippu voi taistojen tuiskuissa ja lyijyn sateissa mustua, mutta sen kunnia ei saa mustua." Pohjois-Savon rykmentin pastori Kauppinen siunasi lipun tarkoitukseensa. Tilaisuudessa jaettiin myös vapaussotaan osaa ottaneille muistomitalit.

Siilinjärven suojeluskunnan lippu.

Illalla seurantalolla oli vielä juhla, jossa mm. maanviljelijä Janne Savolainen ja opettaja Sonninen puhuivat. Yleisömäärää ei muutoin ole uutisissa kerrottu, mutta Savo sanoi juhlilla olleen yleisöä erittäin paljon. Samana päivänä Muuruvedellä oli Savon mukaan  1500 juhlavierasta samantyyppisessä juhlassa. Kun juhla oli alkanut jo iltapäivällä klo 3, niin tanssimaan väki pääsi aikaisintaan klo 9 illalla.

Viinamäessä muistomerkki oli vuoteen 1946, jolloin vainajat ja muistomerkki siirrettiin seurakunnan aloitteesa kirkon viereen, Jos vapaussodan muistomerkki oli varsin vaatimaton ja sankaritkin kerätty naapuripitäjistä, niin talvi- ja jatkosodan muistolehtoon siunattiin sitten sitäkin useampi Siilinjärven mies.

Siilinjärven kirkko ja sankarihaudat. Kuva on otettu vapaussodan
muistomerkiltä kohti kirkkoa.

Lähteet: Savo, Savon Sanomat 1920, Anna Ollikaisen päiväkirja, Boström, Sankarien muisto, 1927. Siilinjärvi. Puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja kuvin. Koonneet Riitta ja Jukka Kasurinen, 1975. Viinamäen hautausmaan arkisto, Siilinjärven seurakuunan kirkkovaltuuston pöytäkirjat 1924-34. Siilinjärven seurakunnan vaiheita, Inkeri Risssasen koonti seurakunnan arkistosta. Suomen sotasurmat- tietokanta, Lippupiirustukset, digitaalinen arkisto