Isojaon jälkimaininkeja Kolmisopen Syrjänjoella, isännät eri mieltä rajoista

 

Eero Järnefelt, Niitty ja aita, 1882. 
Niityt jouduttiin usein aitaamaan, sillä karja laidunsi
vapaana. 

Vanhan maatalouden kipeä piste Pohjois-Savossa oli rehun puute. Karja nälkiintyi talvisin niin, että sanotaan lehmiä kannetun ulos navetasta huhtikuun lopulla järsimään pälvipaikoilta jotakin heinätuppoja pahimpaan nälkään. 

Heinät koottiin pääasiassa luonnonniityiltä järvien, jokien ja soiden kosteikoilta. Niittyjä toki raivattiin ja pidettiin eri keinoin avonaisina, mutta usein ne olivat luonnontilaisia. Heinää kerättiin joka puolelta, ennen isojakoa talojen niityt olivat pirstaleisina, hyvinkin pieninä aloina pitkin kylän maita. Eipä siis ole ihme, että vielä isojaon jälkeenkin saattoi niittyoikeuksista tulla riitaa. 

Karttalehti Kasurilan pohjoisen jakokunnan maista 1795.
Syrjänjoki kiemurtelee Syrjänjärveen. Nykyisin puhutaan
Syrjänpurosta ja Syrjänlammesta.

Isojaossa kylän maihin vedettiin viivasuorat rajat, pyykkikivet merkittiin ja maariitojen olisi pitänyt siihen loppua. Kuitenkin nykyisen Kolmisopen kylällä uhkailivat isännät jo huhujen mukaan väkivallalla ja ampumisella kesällä 1811 luvattoman niittyheinän korjuun vuoksi.

Hannu Jääskeläinen Hamulan kylältä oli haastanut Kasurilan Ruuskaset, Matin ja Aatun käräjille, koska he olivat hänen mielestään laittomasti korjanneet 15 heinäkuormaa Hannun omistamalta niityltä Syrjänjoen rantamilta. Ruuskaset taas olivat eri mieltä ja katsoivat niityn kuuluvan Kasurila 7 eli Paavolan käyttöön. Jääskeläinen oli ostanut Kasurila 5 Marttilan, jonka maita riidanalainen niitty oli.

Syrjänjoen rantamilla Kolmisopella oli laajoja niittyalueita, joita oli jaettu Kasurilan pohjoisen 1795 isojakokartan mukaan kolmelle talolle, Toivasten Toivalalle, Knuutisten Pertttulalle ja Ruuskasten Ruuskalalle. Todistaja Johan Heikkinen kertoi, että kyseinen niitty on Jääskeläisen puolella. Ruuskasten isäpuoli Yrjö Kääriäinen oli raivannut Ruuskasten suota ja samassa yhteydessä ottanut vähitellen käyttöön Jääskeläisen niittyä. Ilmeisesti Marttilan tilan hoidossa oli ollut leväperäisyyttä, joka oli houkutellut suurpiirteisyyteen rajalla.Kääriäinen mainitaan Ruuskasten torpparina. Toinenkin todistaja Iivari Knuutinen kertoi yhtäpitävästi maanomistusoloista.

Tilat A, F ja H eli Toivala, Perttula ja Ruuskala saivatkukin
oman kaistaleensa Syrjänjoen niittyä, mutta rajoista oli riitaa.
Kartta Anders Rostedt 1795.

Kun Hannu Jääskeläisellä läänin maamittauskonttorilta Israel Caloniuksen todistus, jossa maiden kuuluminen Kasurila Marttilan maihin tuli selväksi, joutuivat Ruuskaset maksumieheksi. Heidän tuli korvata heinänä tai rahana Jääskeläisen heinät sekä maksaa huomattava sakko, 20 riikintaalari tai 10 hopearuplaa. Mikäli sakkoa ei kyettäisi maksamaan, joutuisivat Ruuskaset suorittamaan 14 vuorokautta vankeutta.

Osoituksena riidan tulisuudesta kertokoon, että samoilla käräjillä piti käsitellä ampumisella uhkailua, jota Hannu Jääskeläinen sanoi kuulleensa. Ilmeisesti osapuolet olivat harkinneet asioita uudelleen, sillä tämä oikeusjuttu raukesi.

Kotikylälläni Pöljällä on Riitaniitty, joissakin kartoissa se on Pitkäniitty. Niityt olivat viljelyn ja luonnosta keräilyn rajamaastossa, joka saattoi tehdä rajat liukuviksi ihmisten mielissä. Alussa mainitsemani rehun puute oli tietysti se suurin syy laittomuuksiin. Peltoviljelyssä tarvittiin lehmän lantaa, jota ei saatu, jos karjat olivat kovin pieniä ja nälkiintyneitä.

Hannu Paavonpoika Jääskeläinen (2.2.1769-23.4.1839), puoliso Reetta Laitinen  (20.5.1790-18.5.1852), Matti Ruuskanen s. 1776, Aatu Ruuskanen s.1779.

Lähteet

Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1912-1812 KO a:16, s.428-429  https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/?#/documents/851191/pages/428

Arvo M. Soininen, Vanha maataloutemme: maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle,

 

 

Pöljän kievarin tarjoomuksista ja Matti Pekanpoika Kejosesta (1802-1862)

 

Pöljän Puustelli, entinen sotilasvirkatalo, sittemmin valtion
virkatalo. Kuva 2017.

Kuopiolainen kauppias Carl Fogman ajautui konkurssiin keväällä 1852. Hän oli aikansa suurkauppias, joka operoi laajalla alueella. Suurimmat velkojat olivat kauppiaita ja tehtailijoita Pietarista, Viipurista, Helsingistä, Turusta, Littoisista, Pietarsaaresta ja Argangelista saakka.[1]

Kauppaan kuului tuolloinkin velaksi myyminen sekä rahan lainaaminen toisille kuin myös veloilla äkillisten maksuvaikeuksien tai investointien hoitaminen. Niinpä yhden kauppiaan kaatuminen saattoi aiheuttaa dominoefektin. Konkurssipesä alkoi velkoa saataviaan kaikilta, jotka olivat kauppias Fogmanille velkaa.

Tässä yhteydessä on Kuopion käräjäoikeuden pöytäkirjoissa säilynyt selvitys Pöljän kievarinpitäjän, Matti Kejosen tekemistä ostoksista ja suoritetuista maksuista kahden vuoden ajalta 1849-1851.[2]

Kejonen oli tehnyt ostoksia 88 hopearuplan, 68 kopeekan arvosta. Ostoksista oli maksamatta 11 ruplaa, 68 kopeekkaa. Kestikievareissa tarjottiin matkustajille palveluja vaihtelevasti, yösija ja vaihtohevoset oli aina satava. Lisäksi kievareissa näyttää olleen varsin kattava tarjoilu virvokkeiden osalta. Pöljällekin oli hankittu rommia, punssia, konjakkia, ranskalaista viiniä, punaviiniä, portviiniä ja kivennäisvettä. Lisäksi kylästä varmasti saatiin omatekoista olutta ja viinaa.

Kahvia ja teetä oli ostettu, samoin sokeria, mannaryynejä, kanelia ja pippuria sekä sikareja. Juomalaseja, sylkykuppi ja mahdollisesti kievarinpitäjälle tyylikäs lakki, kun sellainenkin listalta löytyi. Kaiken kaikkiaan juomatarjoilu oli siis varsin laaja. Kovin usein Kejonen ei Kuopiossa Fogmanin kaupassa asioinut, sillä kahden vuoden aikana hän teki ostoksia seitsemän kertaa. Kejonen on tietysti voinut ostaa tavaraa muualtakin.

Kauppias Fogmanin konkurssi näkyi ympäri pitäjää, niinpä on mahdollista verrata Kejosen ostoksia muidenkin kievareiden laskuihin. Kaikki ostivat samoja tuotteita eli tarjonta näyttäisi olleen juomien osalta kievareissa muuallakin samanlainen.[3] Osa ostoksista jäi arvoitukseksi, kannu Teneriffaa tai Attikaa oli juomaa, mutta mitä? Jotkut olivat ostaneet ihan Jamaikan rommia.

Kievarit saivat lihat, perunat, juustot, leivät ja ryynit omalta kylältä, osin omalta tilaltakin.

Matti Pekanpoika Kejonen toimi Pöljän kievarin hoitajana vuosina 1840-1852. Kievari toimi tuolloin valtion virkatalossa, Puustellissa, jonka vuokraajana Kejonen toimi. Paikka olikin mitä mainioin, sillä puustellin talouskeskus oli aivan Kuopio-Iisalmi tien varrella.

Matti Pekanpoika Kejonen (1812-1862) oli Pekka Kejosen poika. Pekka (1776-1842)) taas oli Risto Kejosen (1741-1791) poika. Samaan veljessarjaan kuuluivat myös Matti (1773-1839), Adam Juhan (1787-1832) ja Risto (1784-1849).

Matti Pekanpoika Kejonen sinnitteli pisimpään Pöljällä sen jälkeen, kun Kejoset menettivät maaomaisuutensa 1830-luvulla. Tämän sukuhaaran luisu alkoi Adam Juhan Kejosen kuolemasta 1832. Adamilla oli keskeneräinen kirkonrakennusurakka Oulussa, joka suisti lopulta myös Pekka-veljen konkurssiin 1836. Veljeksistä Risto oli myynyt osuutensa maaomaisuuteen veljilleen jo vuonna 1815.

Pyylahti 1932. Kuva Jääskeläisen sukualbumi.

Jaakko Kejosen (1755-1810) sukuhaara oli ilmeisesti pysytellyt erossa sukulaisten suurellisista hankkeista, mutta silti hekin muuttivat pois kylältä. Jaakon poika Jaakko Kejonen (1795-1851) ja hänen poikansa Aaro Kejonen (s.1802)[4] vaihtoivat tilansa Pöljä 6 (isojaon jälkeiset numerot) tilaan Kasurila 14.[5] Tämän Pyylahden tilan omisti Ivar Toivanen. Kejoset luopuivat myös kaikesta irtaimesta, paitsi saivat mukaansa talon viidestä hevosesta yhden. Lisäksi vaimot saivat pitää omat tavaransa.

Matti Pekanpoika Kejonen oli naimisissa Maria Väänäsen (s.1814) kanssa. Heillä oli lapset Albertina (1835), Pekka (1837), Aaro (1844), Maria (1845), Matti (1846), Staffan (1848), Anna Liisa (1850), Olga Maria (1853). Lapsista Maria kuoli sylivauvana.[6]

Taustalla Pitkäjärvi. Kuva on otettu Pitkänpäästä.
Kuva Halosen sukualbumi.

Valtion virkatalon vuokraajalla oli velvollisuus huolehtia tilan asioista huolella. Tarkastajat kävivät säännöllisin väliajoin tutkimassa tilan. Heti aloittaessaan vuokraajana Matti Kejonen joutui tarkastajan hampaisiin. Hän oli kaskennut luvattomasti tilalla.[7] Toisaalta hän piti tiukasti kiinni Puustellin kalastusoikeudesta Pitkäjärveen. Loismies Erik Toivanen oli virittänyt verkkonsa järveen ja Kejonen haastoi hänet käräjille. Oikeus oli samaa mieltä Kejosen kanssa ja määräsi Toivaselle sakkoa. Ei auttanut, vaikka Toivanen sanoi, ettei ollut saanut yhtään kalaa.[8]

Voi olla vähän kohtuutonta nostaa esille Matti Kejosen yhtä sakkotuomiota, jonka hän sai Kuopiossa käydessään. Hän oli 2.10.1852 talollinen Kusti Hakkaraisen kanssa ollut kaupungilla ja he olivat nauttineet alkoholia. Yökortteeriin palatessaan he joutuivat kahakkaan yövahti Lauri Räsäsen kanssa. Tässä yhteydessä Matti oli uhannut lyödä yövahtia. Käräjäoikeus sakotti häntä juopumuksesta ja häiriön aiheuttamisesta kaupungissa.[9]

Matti Pekanpoika Kejonen kuoli 6.2.1862 Miettilässä, Pöljä 20.

Lisätietoa oheisista blogiteksteistä: 1800-luvun tieoloista ja kievareista, sekä eräs sattumus Pöljän kievarissa.

 

Tässäkin työssä on hyödynnetty Kaija Kainulaisen selvitystä Kejosten vaiheista Pöljällä.

---

[1] Kuopion raastuvanoikeuden arkisto, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1853-1853, RO a:17, 12. 2.1853 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/850433/pages/37?t=Fogman%20konkurs

[2] Kuopion käräjäoikeuden arkisto, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1852-1852, KO a:32, 19.10.1852 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700730/pages/1022?t=P%C3%B6lj%C3%A4

[3] Kuopion käräjäoikeuden arkisto, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat, 19.10.1852 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700730/pages/1004?t=P%C3%B6lj%C3%A4

[4] Maaningan seurakunnan arkisto, Rippikirja 1832-1844, s. 320

[5] Kuopion käräjäoikeuden arkisto, Ilmoitusasioiden pöytäkirjat 1836-1838, KO b:4, §§ 77 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/195170/pages/112?t=Matti%20Kejonen

[6] Maaningan seurakunnan arkisto, Lastenkirja 1843-1853, s. 628

[7] Kuopion käräjäoikeuden arkisto, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1842-1842, KO a:22. s.692 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700721/pages/702?t=Matts%20Kejonen

[8] Kuopion käräjäoikeuden arkisto, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1853-1853, KO a:33, s.1053

[9] Kuopion käräjäoikeuden arkisto, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1852-1852, KO a:32,

Siilinjärveläisten sisällissota 1918

Kuopion punakaartin III komppanian plutoona harjoituksissa työväentalon
pihalla. Museovirasto.

Punaiset ottivat vallan Etelä-Suomen suurissa kaupungeissa tammi-helmikuun vaihteessa 1918. Siilinjärven seutukunnalle keskeistä oli, miten tilanne kehittyi Kuopiossa. Kuopion punakaarti sai aseita joulukuussa 1917 ja tammikuussa 1918 se asettui kasarmeille. Suojeluskunta majaili lyseolla. Maaseutu jäi odottavalle kannalle.

Syksyllä 1917 Suomen Ammattijärjestö oli kehoittanut SDP:n paikallisjärjestöjä perustamaan järjestyskaarteja. Ainakin Kolmisopen työväenyhdistys oli saanut kaartin jäsenkirjoja yms. aineistoa käyttöönsä. Kaartia ei kuitenkaan Kolmisopelle perustettu.[1]

Aseisiin ei ollut mitään erityistä intoa. Punaiset jäivät odottamaan, miten tilanne kehittyy Kuopiossa, vain Toivalan punakaarti reagoi. Sieltä käytiin kasarmilla, tämä katsottiin sitten kapinan jälkiselvittelyissä raskaaksi rikokseksi.[2] Valkoiset valmistautuivat myös vaivihkaa. Kuopio ei ollut kummankaan osapuolen saartama, joten sinne ja sieltä liikuttiin puolin ja toisin. Maaseudulta mm. kuljetettiin ilmeisen helposti elintarvikkeita Kuopion lyseolle asettuneille suojeluskuntalaisille.

Niin valkoiset kuin punaiset miettivät, mitä tehdä. Kuopion punakaarti kävi etsimässä aseita Hiekkalasta ja Rissalasta Jännevirralla.[3] 

Helmikuun 1. päivänä Kuopion Työväen Neuvosto kutsui punaisia aseisiin:

Eikä aseellistakaan taistelua saa jättää yksinomaan järjestyskaartien tehtäwäksi, waan täytyy koko tyäwäen niin maaseudulla kuin kaupungissakin, ottaa taistelu omakseen ja warustautua mahdollisuuden mukaan, waikkapa ei olisikaan parempia aseita kuin wanhoja haulikoita,kirweitä, wiikatteita, puukkoja ja lujia seipäitä. Köyhälistön täytyy ponnistaa kaikki woimansa ja muuttaa taistelu todelliseksi kansalaissodaksi, jos porwaristo tahtoo sen siksi saattaa. Ilman taistelua emme antaudu emmekä kukistu.[4]

Kuopion taistelu oli lyhyt. Kaupungissa taisteltiin helmikuun ensimmäisellä viikolla ja ratkaisu kääntyi nopeasti Pohjanmaalta ja Kajaanista apua saaneiden valkoisten voittoon. Ylipäällikkö Mannerheim kiitti Kuopion suojeluskuntaa taistelun voitosta 8.2. 1918.[5]

Punaisten "taistelu" jatkui sitten Kuopion kasarmin vankileirillä. Kuopioon perustettiin myös valtiorikosoikeus, joka alkoi seuloa tuomioita kapinallisille. Työväenliikkeen toimintaan osallistuminen katsottiin nyt maanpetoksen valmisteluksi, joten yhdistysten puheenjohtajia ja aktiiveja pidätettiin.

Siilinjärvellä ainakin Taavetti Tuovinen[6] Kolmisopelta vangittiin. Antti Varosen kerrotaan paenneen Ruotsiin. Useita Toivalan työväenyhdistyksen jäseniä vangittiin, koska heidän katsottiin osallistuneen aseelliseen toimintaan. Pahimmassa pulassa heistä oli Johan Petter Laitinen, koska hänen väitettiin kuljettaneen aseita ja räjähteitä punaisille Kuopioon.[7]

Ensimmäinen siilinjärveläinen valkoinen kaatunut oli Helge Nykopp. Hän kaatui Varkauden taistelun loppuvaiheessa 21.2. massatehtaan luona. Hänet on haudattu Kuopion sankarihautaan.[8]

Helge Nykopp. Teoksessa Sotakuvia Savon ja Karjalan rintamilta.
Kuvaaja I.A.Ekström.

Uusia vapaaehtoisia liittyi suojeluskuntiin. Joukkoja koottiin Kuopioon ja alueen miehistä muodostettiin Pohjois-Savon Rykmentin 1. ja 2. pataljoona. Siilinjärveläisiä palveli ainakin Kuopion 3. ja 4. suojeluskuntakomppaniassa. Esimerkiksi Aatu Väänänen, Atte Rautiainen, Ilmari Jääskeläinen, Matti Niskanen ja Heikki Pietikäinen.[9]

Kupion suojeluskunnan 3. ja 4. komppania Kuopion lyseolla. Rintamalle lähtö.

Siilinjärveläiset joutuivat suoraan Mäntyharjun rintamalle ja Hillosensalmelle. Täysin kokemattomat joukot vietiin taisteluun 3.3.1918.

"No, se oli niin ikävä juttu, että sitä ei paljo passoo sannoon, mitteee se olj se rintamajuttu. Kun ens päevänä jouvuttiin sille surullisen kuulusalle Hillosen reissulle, niin senhän tietää, miltä se tuntuu. Semmonen, joka ei oo tottuna ollenkaan. Sehän kävi niin, että kun oli taistelelut taisteltu Hillosensalamella ja Paljakalla, joka olj niitä vappausovan niitä epäonnistuneimpia retkiä, niin sehän jo panj ajattelemaan. Yöllä pohdittiin sen ryhmän kanssa, että kyllä se taetaa olla niin, että se joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.”[10]

Aatu Väänänen (vas.) 1918. 

Paljakanlahdella joukot joutuivat punaisten väijytykseen, oma ammusreki räjähti ja kymmeniä miehiä kuoli yhdessä hetkessä. Joukkueenjohtaja Ilmari Jääskeläinen haavoittui vaikeasti jalkaan, sattumoisin tästä hetkestä on säilynyt lyhyt kuvaus Suojeluskuntalainen -lehdessä:

”Jokainen koetti saada suojaa itselleen. Ensimmäisten kuulien vastaamme saapuessa, olin minä joukkojen keskipaikkeilla jäällä. Vierustoverini Siilinjärven poika, sanoi minulle, kädellään osoittaen reittään: minuun sattunut. Heittäydyimme lähekkäin jäälle rekemme suojaan, vaan kun hevosemme sai kuolettavan luodin ja uhkasi rekineen kaatumaan päällemme, niin olimme pakotetut muuttamaan toiseen avonaiseen asemapaikkaan, vaikka kuulia satoi kuin rakeita. Pian olivat vihollisen luodit sattuneet räjähdysainekuormastoomme, joka samalla räjähti minusta noin 40 metrin päässä saaden tuhoa aikaan lähellä olevien miesten ja hevosten kesken, sekä teki suuren avannon jäähän.[11]

Heikki Pietikäinen haavoittui leukaan ja menehtyi myöhemmin haavoihinsa sairaalassa. Atte Rautiainen menetti kaikki varusteensa ja pyyteli kirjeissään Hamulan Riuttaniemeen lähettämään vaatteita. Varsinkin alussa joukoilla oli puutetta jopa kunnon muonasta.[12] Asemasotavaiheessa Atte pyysi Kinniltä, että lähettäisivät Kusti Pietarisen ”browninkia” lainaan. Suojeluskunnalta ei pistoolia saanut ja vartiossa olisi turvallisempi olla, jos kiväärin lisäksi olisi käsiase.[13]

Kuopion suojeluskunnan kortti. Atte Rautiainen oli kotoisin
Hamulan Riuttaniemestä. Puustellin talon arkistot/ Pekka Rautiainen.

Atte Rautiasen kirjeissä on myös kysymyksiä kotirintaman oloista. Hän kyselei mm. kotiseudulla punaisina tunnettujen liikkeistä. Mitään levottomuuksia ei kotikylältä Hamulasta tai Pöljältä ei ole kirjattu. Kunnan alueella toimivien työväenyhdistysten toiminta hiljeni ja talot otettiin suojeluskunnan käyttöön.

Jatkuu. 

---

[1] Valtiorikosylioikeuden asiakirjat, Taavetti Tuovinen

[2] Valtiorikosylioikeuden asiakirjat, Johan Petter Laitinen

[3] Savon Sanomat https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1292184/articles/

[4] Savon Työmies 1.2. 1918

[5] Savon Sanomat https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1292158/articles/2712624

[6] Valtiorikosylioikeuden asiakirjat, Taavetti Tuovinen

[7] Valtiorikosylioikeuden asiakirjat, Johan Petter Laitinen

[8] Boströn, Sankareiden muisto, 526

[9] Hajamietteitä Pöljältä http://airaroivainen.blogspot.fi/2013/04/sodassa-ja-rakkaudessa-hilda-ja-adiel.html

[10] Aatu Väänäsen haastattelu, Kotus. https://www.dropbox.com/s/c5whurog5bk6or5/Aatu.mp3?dl=0

[11] Suojeluskuntalaisen Lehti 9.9.1920. Komppanianpäällikkö ”Vilin” tarina.

[12] Atte Rautiaisen kirjeet 1918. Puustellin talon kotiarkistot/Pekka Rautiainen

[13] sama