Nimismiehen tehoratsia salaviinanpolttajien työmaille joulun alla 1859 - kuiva joulu Pöljälle, Kasurilaan ja Kolmisopelle?

 

Joulukuussa 1859 Pöljällä ja lähialueella valmistauduttiin joulunviettoon. Rahvaan joulu oli varmasti varsin yksinkertainen, eikä siihen suinkaan kuulunut joulukuuset tai joulupukit, tuskin lahjatkaan. Mutta viinaryyppy jouluna oli oltava, kuten muissakin vuoden tärkeissä taitekohdisssa tai perhejuhlissa.

Paloviina oli kuulunut jo 1500-luvulta alkaen rahvaan elämään, arkeen ja juhlaan. Maaseudulla kotitarvepoltto oli sallittua maata omistaville talonpojille. He joutuivat maksamaan siitä viinaveroa, vaikka eivät olisi viinaa polttaneetkaan. Torpparit ja irtain työväki ei saanut polttaa viinaa.

Viinan polttoajat oli tarkoin määrätty, samoin kuin määrä, jonka talollinen sai viinaa polttaa. Isot talot saivat polttaa enemmän kuin pienet. Nimismies keräsi tiedot viinapannuista ja niiden piti olla valvottuina. Nimismies sai käydä tarkistamassa pannujen tilan halutessaan eikä niitä ei saanut lainata muille.

Viinan valmistus oli varsin tuottoisa kotiteollisuuden muoto. Jos ylijäämäviljaa oli, niin viinanmyynnillä oli mahdollista ansaita hyvät rahat. Talonpojat perustelivat viinanpolttoa myös sillä, että prosessissa syntyi rankkia, jota pidettiin erinomaisena karjan rehuna.

Pöljälläkin viinan valmistuksen taito oli hyppysissä. Tämä näkyi esimerkiksi Suomen sodan (1808-09) aikaisissa vahinkoilmoituksissa. Sodan jälkeen kyläläiset hakivat korvauksia venäläisten sotilaiden viemistä elintarvikkeista ja aiheutetuista vahingoista. Menetyksissä mainittiin useita kannullisia viinaa.

Helmikuussa 1860 Kuopion pitäjän käräjillä käsiteltiin useita salaviinanpolttoon liittyneitä juttuja. Näyttäisi siltä, että nimismies Viktor Acshen avustajaan sotilas Johan Blomster oli tehnyt 15.12.1859 kierroksen Kasurilan, Pöljän ja Kolmisopen kylissä etsimässä salaviinanpolttajia. Ja löytyihän heitä.

Konginkankaalta siirreteyt Niemelän torpan viinanpolttolaitteet.
Viinapannu, jossa hattu ja piiput, jäähdytystynnyri, viinakannu,
nassakka ja kuljetustynnyri.
Museovirasto.

Kolmisoppi 3 torppari Hannu Väänänen yllätettiin itse teosta. Nimismiehen tullessa paikalle Väänäsellä oli tulet viinapannun alla, sen hattu ja piiput olivat paikoillaan. Viinapannussa oli hattu, joka kiinnitettiin polton aikana tiiviisti kiinni. Siitä lähti yleensä kaksi piippua, joissa höyrystynyt viina jäähdyttämällä tiivistyi nesteeksi. Viina tippui piipuista viina-astiaan. Hannu Väänäsen lukutaitoa ei pappi ollut rippikirjassa juuri arvostanut. Oli kyllä päästänyt ripille, mutta kommentoinut: ”Yksinkertainen!”. Lukuhommat ja kristinoppi ei Hannulta sujunut, mutta viinanpoltto silloisilla välineillä vaati kyllä varsin paljon hoksottimia ja osaamista. Hannu oli ilmeisesti enemmän kemisti kuin jumaluusoppinut.

Taavetti Launosen torpalla Pöljällä nimismies ja Blomster löysivät mallasta, mäskiä, hiivaa ja rankkia. Tässä tapauksessa käräjille oli haastettu myös Launosen isäntä, talollinen Aatu Savolainen. Vastaajat väittivät, että he eivät olleet polttaneet viinaa, vaan valmistaneet kaljaa. Todistajana Blomster sanoi, että paikalla oli vastapoltettua rankkia. Toiseksi todistajaksi oli kutsuttu loinen Tobias Takkinen Pöljältä, mutta hän ei sanonut tietävänsä asiasta mitään. Asia siirrettiin seuraaviin käräjiin.

Musta lehmä, mustikki, musta mullikka. Rakkaalla lapsella
oli monta nimeä. Kuvassa näkyy hyvin viinapannun piiput ja
hattu. Pannut olivat yleensä kuparia.
Museovirasto

Myös torppari Martti Knuutinen jäi nimismies Viktor Aschenin haaviin Kasurilassa 15.12.1859. Häneltä löytyi viinapannu ja vastapoltettua rankkia. Knuutinen oli kuollut ennen käräjiä, joten paikalle oli haastettu leski Anna Liisa Kejonen. Leski myönsi syytteen ja sai 30 hopearuplan sakon. Todettiin, että ellei leski pysty maksamaan, niin Martti Knuutisen jäämistöstä otetaan sakkoraha. Kiinnostavaa oli, että viimekädessä sakon saattoi joutua maksamaan torpparin isäntä, Jussi Miettinen. Hänellä ei kuitenkaan tuomiokirjan mukaan ollut suoraan asian kanssa tekemistä.

Salapolttopaikkojen oli oltava suojaisissa paikoissa, metsissä. Talviaikaan syntyi kuitenkin paljastavia polkuja. Lautamies Pekka Niskanen löysi jälkiä seuraten torppari Heikki Kainulaisen keittopannun piippuineen. Lisäksi löytyi puteli viinaa ja vastakeitettyä rankkia. Keittopaikalla oli myös pussillinen tyhjiä pulloja. Kainulaista vastaan todisti leski Agneta Oksman (Kasurila 5). Hän sanoi useampaan otteeseen varoittaneensa Kainulaista viinankeitosta. Kainulainen sai 14 ruplaa sakkoja ja pannun piiput rikottiin.

Viinan nauttiminen, ostaminen sekä hallussapito oli luvallista. Mutta juopumus oli rangaistava rikos. Vuoden 1733 juopumusasetuksessa säädettiin, että jos esiintyi silminnähden juovuksissa, sai sakot. Vuonna 1829 rangaistuksia kovennettiin ja toistuvista juopumuksista saattoi saada sakkojen lisäksi jalkapuuta ja jopa pakkotyötä.

Nassakka, jolla kuljetettiin viinaakin.
Museovirasto

Kovin paljon juopumusrikoksia ei kuitenkaan tuomiokirjoissa näy. Todennäköisesti kyläläiset harvemmin ilmiantoivat naapureitaan. Seuraavaksi saattoi olla itse tai läheiset liemessä.  

Nimismies keräsi pöljäläisten viinapannut 17.12.1844  (pannut kerättiin yhteiseen varastoon välillä, silläkin pyrittiin rajoittamaan ylenmääräistä viinanpolttoa). Kuvernöörillä oli myös lupa kieltää esim. katovuosina viinanpoltto kokonaan.Tilalliset ja kestikievarin pitäjät saivat myydä maaseudulla viinaa, mutta muilta se oli kielletty.

Leili. Pienenpi nesteiden kuljetukseen sopiva
puuastia.
Museovirasto

Siilinjärven aluen torppareiden salaviinapoltto oli aikakaudelle tyypillistä. Jokaisesta Pohjois-Savon kylässä asiaa harrastettiin. Viina oli vakiintunut osa ihmisten arkea, mutta mitenkään yletöntä alkoholin käyttö ei ilmeisesti ollut. Oli monia rajoittavia tekijöitä.  ”Vanhan raittiuskirjallisuuden esittämä kuva erityisen suuresta paloviinan kulutuksesta ennen kotipolton kieltoa (1866) on liioitteleva. Viinanpoltto-oikeus oli vain maatilojen ja kaupunkikiinteistöjen omistajilla. Alkoholin käyttökään ei ollut täysin säätelemätöntä. Oikeus viinan juomiseen ja juopumiseen oli lähinnä itsensä elättämään pystyvillä miehillä. Tilallismiehet valvoivat vaimojensa, palkollistensa ja alaikäisten viinankäyttöä. Yletöntä juopottelua ehkäisivät myös viljan niukkuus sekä kylvön ja sadonkorjuun kiivas työtahti.” (Kaartinen) 

 

Lähteet

Wilkuna, Kustaa H.J., Juomareiden valtakunta. Suomalaisten känni ja kulttuuri

Mäntylä, Suomalaisen juoppouden juuret. Viinanpoltto vapauden aikana

Rossi, Leena, Suomalaisen viinapään arvoitus. https://agricolaverkko.fi/review/suomalaisen-viinapaan-arvoitus/

Lares, Jenni, Alkoholinkäytön sosiaaliset merkitykset 1600-luvun länsisuomaisessa maaseutuyhteisössä. https://trepo.tuni.fi/handle/10024/122686

Kaartinen, Aija, Kieltolaki ei kuivattanut Suomea. https://www.duodecimlehti.fi/duo10667

Kuopion tuomiokunta, 1860. https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700738/pages/71?t=P%C3%B6lj%C3%A4

Kuopion tuomiokunta 1845 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700724/pages/549?t=P%C3%B6lj%C3%A4

Kuopio maaseurakunta rippikirja 1854-1863 (TK1637 II A 15:3)  Sivu 17 Kolmisoppi ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=15491&pnum=21

Kuopio maaseurakunta rippikirja 1864-1873 (MKO108-120) Sivu 30 Kolmisoppi Rot- ock Kyrkfattige SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=23071&pnum=30

Kuopio maaseurakunta rippikirja 1854-1863 (TK1636-1637 II A 15:2)  Sivu 198 Kasurila ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=14106&pnum=209

 

 

Pöljän kyläläisten elämää 1800-luvulla tuomiokirjojen valossa

 

Pulasteen talo ja Pöljän kylä 1910-luvulla.

Kansallisarkisto on digitoinut tuomiokuntien asiakirjoja. Niiden avulla on mahdollista tutustua esimerkiksi vuosien 1800-1875 Kuopion tuomiokunnan oikeustapauksiin. Aineistosta voi hakea tietoa asiasanoilla, sukunimillä, paikkakunnan mukaan jne.[1] Tekoäly on opetettu lukemaan käsin kirjoitettuja tekstejä ja se muuntaa ne varsin luettavaksi ruotsiksi. Näin harrastajakin saa selvää koukeroisesta käsialasta.

Valtaosa Pöljän kylän ihmisiin liittyvistä asiakirjoista käsittelee kyläläisten taloudellisia suhteita, kuten lainhuutoja, kauppakirjoja, velkojen perintää. Maanomistusriidat käsiteltiin maaoikeuksissa, joten niitä ei tässä aineistossa ole. Erityisesti velka-asioita näyttäisi olevan paljon. Koska pankkilaitosta ei ollut, niin tilalliset lainasivat tarpeisiinsa toisiltaan rahaa. Syntyi monimutkaisia taloudellisia suhteita sukujen välille ja niitä jouduttiin setvimään oikeudessa.

Vuoden 1834 talvikäräjissä Kuopiossa pöljäläinen tilallinen Pekka Kejonen (s. 1776) peri velkaa Antti Happoselta Hamulan kylältä. Pekasta oli tullut veljensä lasten holhooja, kun Aatu Kejonen kuoli Oulussa 14.4.1832. Aatu oli ollut urakoimassa kirkkorakennusta Oulussa ja velkaantunut siellä. Rahaa tarvittiin, ettei Pekkakin menettäisi tilaa.[2] Pekka ajoi asiaa veljensä lasten ja lesken, Liisa Karhusen puolesta.

Happonen oli lainannut Kejosilta vuonna 1830 300 riikintaalaria, josta oli vielä maksamatta osa. Pekka Kejonen katsoi, että velka oli ulosotettavissa Aatun kuoleman vuoksi. Koska velkaa oli lyhennetty, antoi oikeus Happoselle vielä aikaa maksaa loppuvelka seuraaville käräjille asti.[3]

1800-luvun alku oli varmasti kovaa aikaa Pöljänkin tilallisille. Isojaon valmistuminen oli vienyt yli 20 vuotta. Siitä aiheutui kuluja osakkaille. Kun vielä Suomen sota kulki kylän yli 1808-09, niin eipä ihme, että velkakierteitä syntyi.

Kun Pöljällä aloitettiin isojako 1785, niin kylällä oli isäntinä Väänäsiä, Toivasia, Kejosia, Savolaisia ja Miettisiä. Kruunun virkataloa, puustellia hallinnoi silloin Lorenz Orbinski.

Vuonna 1856 Pöljän kylän taloja omistivat seuraavat tilalliset. Nimen jälkeen talon numero.

Antti Väänänen (1), kuudennusmies Pekka Väänänen (2), Staffan Väänänen (3), Antti Niskanen (4), Jussi Savolainen (5), Jussi Raatikainen (6), Antti Niskanen (7), Fredrik Niskasen leski (8), Aatu Toivanen (9), Abram Savolainen (10), Samuel Savolaisen leski (11), Jussi Toivanen (12), Pekka Heikkinen (13), Jussi Rissanen (14), Aatu Savolainen (15), Mikko Holopaisen leski (16), Pekka Sonnisen leski (17), Pekka Miettinen (18), Pekka Halonen (20), Lauri Koistinen (22). Pöljän puustellin vuokraajina olivat Pekka Halonen ja Pekka Leskinen.[4]

Kejosten ote tiloistaan, joita alun perin heillä oli kolme, oli kirvonnut. Samoin Miettisten ja Toivasten maanomistus oli hiipumassa. Tilallistenkin elämä oli epävarmaa, koska taudit kaatoivat nuortakin väkeä ja katovuodet olivat kovin tavallisia.

Pöljäläiset eivät varastaneet toisiltaan, jos tuomiokirjoja uskaltaa niin tulkita. Varkausjuttuja ei juuri tule vastaan. Vuonna 1827 loinen Taavetti Mielonen Pöljältä oli tuonut maanantaina Pöljän myllylle puoli säkkiä ruista, joka oli heti jauhettu. Mielonen oli jättänyt jauhot myllylle hakeakseen ne seuraavana maanantaina. Myllyn omistivat tuolloin Lauri Roivainen ja Pekka Roininen Kasurilasta sekä Fredrik Toivanen Pöljältä.

Kun Mielonen tuli hakemaan jauhojaan, niin jauhosäkki oli kadonnut. Oikeudessa Lauri Roivaista edusti Taavetti Roivainen. Roivaiset kertoivat jauhosäkin olleen myllyllä vielä perjantaina. Viikonlopun aikana myllyn yläovi oli lukittu, mutta myllyyn pääsi ryömimällä vesihuoneen kautta. Syyskäräjillä myllyn omistajat vakuuttivat, että he eivät ole Mielosen jauhoja varastaneet, mutta he korvasivat myötätunnosta köyhäksi tiedetyn Mielosen menetyksen.[5]

Kylän sosiaaliset jännitteet näkyivät riidassa kalastusoikeudesta. Ennen isojakoa kylien irtain väki ja torpparit olivat saaneet käyttää kylän yhteiskäytössä olleita metsiä ja kalavesiä ainakin jonkin verran. Vuonna 1835 Hamulan, Hakkaralan ja Pöljän jakokuntien isännät hakivat oikeudesta kalastuskieltoa kylien loisille ja torppareille Pöljän ja Kevättömän järvillä. Oikeus suostui isäntien tahtoon.[6] Kalastuksella oli suuri merkitys ruokataloudessa, kun pelto ja kaski joskus petti. Isojaosta hyötyivät eniten tilalliset, irtaimelle väelle uuden tilanteen hyväksyminen oli vaikeaa.

Veneliiteri ja nuottakota Tuovilanlahdessa Maaningalla.
Kuva Ahti Rytkönen, Museovirasto.

Eikä tilallistenkaan ollut helppoa luopua entisistä oikeuksistaan. Vuosina 1855-56 Pöljän ja Hamulan talolliset koettivat saada vahvistettua kalastusoikeutensa Sulkavajärvellä. Se oli vaikeaa, kun talojen maat eivät yltäneet Sulkavajärven rantaan. Eivätkä Hamulan ja Pöljän isännät järvelle päässeet, vaikka perinnäistapa sellainen oli ollut. Sulkavajärvi kuului Kasurilan jakokunnan käyttöön.[7]

 

Pöljänjärvi ja lato kuutamossa.
Kuva Hannu Väänänen.

---

[1] Tuomiokirjahaku https://kansallisarkisto.fi/-/tuomiokirjahaku-uudistui-nyt-voit-tehda-kokotekstihaun-yli-kolmeen-miljoonaan-kasin-kirjoitettuun-sivuun

[2] Tuomiokirja 1833 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700714/pages/505?t=Petter%20Kejonen%201833

[3]Tuomiokirja 1834  https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700714/pages/503?t=Petter%20Kejonen%201833

[4] Tuomiokirja 1856 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700734/pages/1020?t=P%C3%B6lj%C3%A4

[5] Tuomiokirja 1827 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700708/pages/169?t=P%C3%B6lj%C3%A4

[6] Tuomiokirja 1835 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700715/pages/585?t=P%C3%B6lj%C3%A4

[7] Tuomiokirja 1855 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700733/pages/1001?t=P%C3%B6lj%C3%A4, Tuomiokirja 1856 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700734/pages/1532?t=P%C3%B6lj%C3%A4

Eläkkeelle 1800-luvun alkupuolella – lämpöä, ruokaa, kuusi kannua viinaa ja hevoskyydillä kirkkoon

 

Meidänkin suvusta löytyy ruotimummo, kirkonvaivainen. Isoisomummoni Kaisa Toivanen joutui kylänvaivaiseksi Pöljällä 1860-luvulla.[1] Hän eli viimeiset vuotensa sokeana. Ruotimummot joutuivat kiertämään talosta toiseen kylän huollossa. Kaisalla oli elossa olevia lapsia, mutta osa oli alaikäisiä tai he eivät muuten voineet äitiään hoitaa. Sukulaisten kuului vointinsa mukaan vanhukset hoitaa, mutta irtaimelle työväelle se oli usein tekemätön paikka.

Vasemalla Anna Helena Roivainen, s. 1893 ja oikealla Eeva
Pantzar, s. 1898. Molemmat olivat syytingillä eläkevuotensa.
Kirjoittajan isänäiti ja äidinäiti 1970-luvulla.

Talolliset hoitivat vanhusten huollon usein syytinkisopimuksella. Siinä vanha emäntä ja isäntä luovuttivat talon lapselleen, joka lupasi huolehtia vanhempansa kuolemaan saakka. Lisäksi sopimuksissa yleensä luvattiin järjestää kunniallinen hautaus. Tapa on vieläkin voimassa, vaikkakin lienee harvinaisempi nykyisin. Omilla 1980-luvulla kuolleilla isovanhemmillani oli tällainen sopimus, joka sitoi osapuolia kolmisenkymmentä vuotta. Myös toinen mummini eli syytinkiläisenä perheessämme kaksikymmentä vuotta.

Kuten Kaisa Toivasen kohtalo osoitti, vanhuuden turva oli tavattoman epävarma vielä 1800-luvulla. Syytinkisopimus oli aikansa eläketurva.  

Kuu torpparin aurinko. Lapsesta vanhuuteen oli työtä tehtävä, 
jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa. Koivula, Kolmisoppi.
Kuva Einari Väänänen.

Kuopion syyskäräjillä 1840 käsiteltiin aviopari Aatu Julkusen ja Anna Roivaisen syytinkisopimusta, jonka he olivat tehneet Aatu ja Matti Kejosen kanssa.[2] Kejoset isännöivät talonosaa Pöljä n:ro 4 Ristolasta. Näyttäisi siltä, että tässä syytinkisopimuksessa oli kysymys kiinteistökaupasta, ei sukulaisuudesta. Osapuolet allekirjoittivat sopimuksen Pöljällä 29.9. 1840.

Anna ja Adam olivat olleet talo-osakkaita Mikkajärvellä Jussilan talossa.[3] Anna oli Jussi (Johan) Roivaisen leski. Hän oli mennyt 1837 uusiin naimisiin Adam Julkusen kanssa. Toisen puolikkaan talosta omisti Taavetti Roivainen, joka myös oli mennyt naimisiin ensimmäisen aviopuolison kuoleman jälkeen 1837. Uusi puoliso oli edellä mainittu Kaisa Toivanen. Talo-osakkuus purkautui 1840-luvun alussa. Taavetti muutti perheineen Hamulaan.

Anna Roivainen oli syntynyt vuonna 1782, joten syytinkisopimus oli varmasti ajankohtainen. Hän oli jo 59-vuotiaana ajankohtaan nähden varsin iäkäs. Adam Julkunen oli selvästi nuorempi, syntynyt vuonna 1804. Mitä osapuolet siis sopivat?

Adam ja Anna antoivat kaikki tavaransa, eläimensä, viljansa ja rahansa Kejosille. Adam Julkunen vahvisti käräjillä myös Kejosten täyden omistusoikeuden Ristolan tilaan Pöljällä. Tämän vastineeksi Kejoset lupasivat elättää ja huolehtia syytinkiläisistä kuolemaan saakka sekä maksaa heidän kunniallinen hautauksensa. Tämä sopimus oli uusittava tarvittaessa 10 vuoden kuluttua.

Mikäli sopimus ei syystä tai toisesta toteutuisi, esimerkiksi yhteiselämä ei sujuisi, olisi Kejosten maksettava eläke muulla tavoin. Vuodessa syytinkiläisille kuuluisi: 5 ½ tynnyriä rukiita, 3 ½ tynnyriä ohria, ½ lehmä, ½ sika, 2 lypsävää lehmää (samaa sukua kuin luovutetut), 2 lammasta, muokattua peltoa, siten että syytinkiläiset voisivat kylvää 8 kappaa perunaa, 1 kappa pellavaa, tupakkaa tarpeen mukaan. Lisäksi oli annettava 8 kappaa suoloja ja 6 kannua paloviinaa. Yksi kannu oli noin kaksi litraa viinaa.

Viina lienee tässä ollut enemmänkin vaihdon väline, se oli arvonsa säilyttävä tuote, jolla saattoi vaihtaa tavaraa ja palveluja. Tuskin Anna ja Adam aikoivat juoda näitä viinoja. Lisäksi syytinkiläisillä piti olla lämmin huone ja valmiiksi hakatut polttopuut. Erikseen mainittiin, että kirkkomatkat ja muutkin asioinnit piti saada tehdä hevoskyydillä. Syytinki puolittui, kun toinen syytinkiläisistä kuoli.  

Syytinkijärjestelmästä on jäänyt sanontoja elämään. ”Ei tule mittään muorin kuolemasta, kun syöp ja ellää.” ”Kerjäläisenkin leipä on helpompi syödä kuin lasten antama.” ”Uudesta isännästä syytinki oli jonkinlaista arvan heittoa. Joka päivä, kun syytinkiläiset elävät, oli kuin tyhjän arpalipun otto.”

Kejosten syytinkisopimus ei kuitenkaan koskaan tullut voimaan. Adam Julkunen ja Anna Roivainen muuttivat Mikkajärveltä Naarvanlahteen, Hartikkalan tilan torppariksi. Seuraavaksi he siirtyivät Lapinlahden Koppolan kylälle Kuosmalan (n:ro 4) tilalle torppariksi. Adam Julkunen mainintaan Pajujärvi 10 isäntänä 1850-luvun lopussa.

Anna Roivainen kuoli 4.6.1860 Lapinlahdella vesipöhöön. Hän oli kuollessaan 77-vuotias, joten pitkä olisi ollut Kejosten syytinki, jos sopimus olisi toteutunut. Adam Julkunen kuoli Lapinlahden Pajujärvellä 6.1.1868 suonenvetoon.

 Adam Julkusen ja Anna Roivaisen vaiheet Mikkajärveltä muuton jälkeen on saatu sukututkijoilta Pekka Tanskanen ja Kaija Kainulainen. Kiitos!

Lapinlahti rippikirja 1851-1860 (TK1396)  Sivu 422 Pajujärvi 11, [1] Lapinlahti rippikirja 1851-1860 (TK1396)  Sivu 59 Koppola 4 Kuosmala, Lapinlahti kuolleet 1842-1860 (MKO1-2 I C:1), Lapinlahti kuolleet 1861-1886 (MKO3-5 I F:1)  1868 tamikuu-maaliskuu.

 

---

[1] Maaninka rippikirja 1854-1863 (TK1205_II I Aa:14)  Sivu 262 Pöljä Kyrko- och Rotfattige ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=8870&pnum=274 / Viitattu 10.12.2023

[2] Kuopion tuomiokunnan käräjät 5.10.1841. https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/195167/pages/540?t=David%20Roivainen

[3] Iisalmen maaseurakunta rippikirja 1827-1837 (MKO145-176 I Aa:13-14)  Sivu 361 Mikkajärvi 1, Jussila ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=5302&pnum=361 / Viitattu 10.12.2023