Pöljän kyläläisten elämää 1800-luvulla tuomiokirjojen valossa 2

 

Isojakokartassa 1806 tämä kumpuileva peltomaasto on merkitty
viljelymaaksi, mutta ei pelloksi. Lienee siis kaskimaata,
 ahoa,lepikkoa ja koivikkoa. Näkymä Hoikinharjun mailta.
Kuva Jouni Kiimalainen.

Ote iojakokartasta 1806. Kartassa näkyy Ylä-Hoikka, Ala-Hoikka,
Hoikanpuro, Oravaisenpuro ja Riitaniityn pohjoisen jakokunnan osa.

1800-luvun oikeusriitojen asiakirjoja lukiessa avautuu näkymä siihen elämänpiiriin, jossa täällä elettiin 170 vuotta sitten. Tällä kertaa katsotaan elinkeinoja.

Pöljän puustellin vuokraaja, lampuoti Pekka Halonen oli tyytymätön Olli Niskasen toimintaan. Niskasen Saunalahden niitty, joka kuului tilaan n:ro 20 Pöljän kylällä oli Puustellin maiden keskellä. Sinne olisi pitänyt kulkea ihan rantaa pitkin tai järveltä. Nyt Niskanen oli Halosen mielestä laiduntanut niityllä hevosiaan ja niittänyt Puustellin niityn puolelta heinää. Hän vaati Niskasta korvaamaan aiheuttamansa vahingon. Oikeus oli samaa mieltä.[1]

Kolmisopella taas vuonna 1861 oli erimielisyyttä Syrjänjoen niityistä Kolmisoppi 1, Ville Taskisen ja Kolmisoppi 5 Pekka ja Joel Ruuskasen välillä. Siinä tapauksessa oli kysymyksessä karttavirhe, jonka oikeus velvoitti nämä yhdessä maanmittarin avulla korjaamaan.[2] Tuomiokirjoissa on juttuja Pöljältä, joissa puhutaan Oravaisenpuron niityistä ja riitaisista omistuksista. Nykyisin peltona oleva entinen niitty oli jo isojakokirjoissa nimetty Riitaniityksi.[3]

Niityistä riideltiin tuon tuostakin, koska 1800-luvun karjanhoidon kipeä piste oli rehun niukkuus. Rehu koetettiin hommata luonnonniityiltä tai niittyinä hoidetuilta mailta, rehuheinää ei tuohon aikaan viljelty. Lukuisat ovat ne tarinat, joissa kerrotaan heikkokuntoisia ja nälkiintyneitä lehmiä kannetun ulos jo huhtikuussa jyrsimään ensimmäisiä pälvipaikkoja. Toinen syy riitoihin oli se, että 1800-luvun vaihteessa valmistunut isojako jäi osittain epäselväksi, koska rajojen pyykitystä ei tehty huolella.

Pöljän Puustelli on tässä kartassa merkitty tunnuksella C. 
Saunalahden pohjukassa näkyy kiistanalaiset tilan nro 20 
niityt. Pohjoisen jakokunnan isojakokartta 1785.

Kalastamisesta käytiin oikeusriitoja, sillä kala oli erittäin tärkeä osa ihmisten päivittäistä ruokaa. Järvikalaa syötiin suolattuna ja tuoreena paljon. Nykyisin kalastusoikeus perustuu lähtökohtaisesti alueen maanomistuksen kautta tulleeseen oikeuteen. Tämä on kuitenkin suhteellisen uusi tulkinta vesialueiden käytöstä, sillä kalastus oli varsin vapaata 1900-luvun alkuun asti.

Vuonna 1814 Hamulan kylän lautamies Matti Kejonen ja talollinen Mikko Toivanen valittivat, että laittomat kalastajat ovat verkoillaan sulkeneet kalojen vapaan kulun Helskonsalmessa, joka yhdistää Kevättömän ja Pöljänjärven toisiinsa.[4]

Suuremmilla vesillä käytiin ihan samoja riitoja. Kuuslahtelaiset valittivat vuonna 1850 sitä, että Kasurilan kyläläiset käyvät kalassa Juurusvedellä Mäntysaaren, Nikinsaaren, Rapoluodon ja Havukkasaaren seudulla. Kasurilasta riitaan haettiin todistajiksi vanhoja miehiä, jotka kertoivat isiensä kalastaneen jo 1700-luvun puolivälissä varmasti Juurusvedellä. Esimerkiksi 80-vuotias Sakari Laakkonen Kasurilasta kertoi isänsä kalastaneen Mäntysaaren ympäristössä jo 1700-luvun puolivälissä.[5] 

Kuopion läänin kuvernööri Kraemerilla ei ollut juuri hyvää sanottavaa savolaisten metsien käytöstä, maanviljelystä saatikka rakennuskulttuurista. Vuonna 1870 hän loihe lausumaan raportissaan: ”Maatiloilla on läänissä enimmäkseen runsaammin metsää kuin ne oikeastaan tarvitsevat ja pystyvät kunnolla hoitamaan. Niin kauan kuin jokaisella talonpojalla, torpparilla ja mäkitupalaisella on heidän käsityskykynsä yli yltäviä ja hallittavakseen mahdollisia metsäaloja, eivät he herkeä lämmittämästä uunejaan vuorokaudet läpeensä, panemaan epälukuisia pikkuviljelyksiään korkeaan ja tiuhaan aitaan ja kyhäämään piha-aukeilleen paria-kolmeakymmentä erikokoista ja kaikki tyynni yhtä huonosti suunniteltua rakennusta.”[6]

Pöljäläiset käyttivät valtavasti puuta. Vielä 1960-luvulla oli ihan tavallista törmätä keskellä sankkaa metsää pisteaitaan. Muistumia vanhoista kaskipelloista, aidatuista niityistä löytyi tuon tuostakin. Koska karja laidunsi vapaasti, viljelykset suojattiin hyvin tiiviillä aidalla. Suuret savutupien uunit veivät runsaasti puuta. Täällä lämmitettiin uuneja kesälläkin, koska Savossa leivottiin vähintään kerran viikossa leipää. Kuvernööri oli tavallaan oikeassa.

Pöljän kotiseutumuseon savutupa.
Kuva Jouni Kiimalainen.

Kun puuta oli ollut ”rajattomasti”, niin ihmiset tekivät kaiken puusta. Historiassa puhutaan kivikaudesta, pronssikaudesta ja rautakaudesta. Wirilander sanoi mainiossa Savon historiassaan, että voitaisiin myös puhua ”puukaudesta”. Tämä näkyy myös oikeustapauksissa.

Aatu Savolainen Pöljältä vei 1841 käräjille lampuoti Mikko Holopaisen Hakkaralasta, koska Holopaisen työmiehet Pauli Rautiainen, Eelis Hoffrén ja Pekka Hakkarainen olivat kaataneet puita Savolaisen puolelta. Holopainen velvoitettiin korvaamaan kolme kesälastia halkoja.[7]

Vaikuttaisi siltä, että rajojen ymmärtämien oli erityisen vaikeaa kylärajojen laitamilla. Talolliset Lauri ja Samuel Roivainen Mikkajärveltä olivat vastaamassa vuonna 1830 käräjillä luvattomasta koivuhalkojen hakkaamisesta. Todistajat olivat nähneet Isäntien pojat Aaro Samuelinpojan ja hänen alaikäisen veljensä Hiskiaksen koivuhalkokuormaa kuljettamassa Pöljän kylältä kotoisin olevan Fredrik Toivasen mailta. Samoissa puuhissa väitettiin olleen myös Taavetti Laurinpoika Roivaisen. Aaro Samuelinpoika myönsikin varastaneensa viisi kuormaa koivuhalkoja, mutta Taavetti Roivainen oli hänen mukaansa vienyt vielä enemmän. (!)

Todistajina oikeudessa olivat Kari Lämsä, Anders Miettinen, Johan Myöhänen ja Henrik Myöhänen. Taavetti Roivaisen osuus halkovarkauteen jäi kuitenkin todistamatta.[8]

Toisaalta kaikki korjattu puu käytettiin tarkasti. Esimerkiksi poltetun kasken palamisjätteet kerättiin ja niillä lämmitettiin uuneja.

Siltavouti Perh Treskman haastoi joukon Pöljän kylän talonpoikia käräjille 1831, koska he olivat hänen mielestään laittomasti vieneet Pöljän sillan korjauksen jäljiltä jääneet vanhat lankut, 700 kpl omaan käyttöönsä. Pöljän puusilta oli uusittu 1831.

Käräjille oli haastettu Petter Kejonen, Fredrik Toivanen, Knut Väänänen sekä Lauri ja Jooseppi Miettinen. Knut Väänänen oli ottanut siltaurakan hoitaakseen korvausta vastaan. Urakkaan kuului myös sillan hoito kymmenen seuraavaa vuotta.[9] Korjauksesta jäänyt puutavara ei ollut siltavoudin mukaan Väänäsen omaisuutta. Kiista osoittaa, puutavara oli pöljäläisille arvokasta, vaikka kuvernööri pitikin savolaisia tuhlareina.

Kasken poltto näkyy myös käräjillä Esimerkiksi vuonna 1862 torppari Taavetti Launosen kaski tilan Pöljä 22 mailla levisi Pöljän Puustellin niitylle. Kaskenpolttopäivänä oli ollut kova tuuli. Launonen oli laittanut tulet yhdessä mäkitupalainen Benjamin Vainikaisen kanssa. Launosen mielestä kyseessä oli vahinko, josta ei voi syyttää ketään.[10] Pöljän Puustellin niittyä oli Pitkänjoen rantamilla.

Eli Pöljällä kalastettiin intensiivisesti, niitettiin luonnonniittyjä ja kaskettiin peltoviljelyn ohella 1800-luvun puolivälissä. Rajanveto yksityisen maanomistuksen ja yhteisen käyttöoikeuden välillä oli käynnissä. Karja laidunsi varsin vapaasti kylän alueella. Talolliset laittoivat vielä 1900-luvun vaihteessa kuulutuksia lehtiin, ettei heidän maillaan saa laiduntaa vapaasti.

Lähdeviitteet ohjaavat Tuomiokirjahaun sivuille, jossa hakusanana käytetty Pöljä.

---

[1]Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1850-1850 KO a:30, 503

[2] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1861-1861 KO a:41, 1148

[3] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1862-1862 KO a:6, 280

[4] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1814-1814 KO a:18, 836

[5] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1850-1850 KO a:30, 503

[6]Soininen, Vanha maataloutemme: maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle, 299

[7] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1841-1841 KO a:21, 87

[8] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1830-1830 KO a:10, 176

[9] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1831-1831 KO a:11, 512

[10] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1862-1862 KO a:42, 555

Nimismiehen tehoratsia salaviinanpolttajien työmaille joulun alla 1859 - kuiva joulu Pöljälle, Kasurilaan ja Kolmisopelle?

 

Joulukuussa 1859 Pöljällä ja lähialueella valmistauduttiin joulunviettoon. Rahvaan joulu oli varmasti varsin yksinkertainen, eikä siihen suinkaan kuulunut joulukuuset tai joulupukit, tuskin lahjatkaan. Mutta viinaryyppy jouluna oli oltava, kuten muissakin vuoden tärkeissä taitekohdisssa tai perhejuhlissa.

Paloviina oli kuulunut jo 1500-luvulta alkaen rahvaan elämään, arkeen ja juhlaan. Maaseudulla kotitarvepoltto oli sallittua maata omistaville talonpojille. He joutuivat maksamaan siitä viinaveroa, vaikka eivät olisi viinaa polttaneetkaan. Torpparit ja irtain työväki ei saanut polttaa viinaa.

Viinan polttoajat oli tarkoin määrätty, samoin kuin määrä, jonka talollinen sai viinaa polttaa. Isot talot saivat polttaa enemmän kuin pienet. Nimismies keräsi tiedot viinapannuista ja niiden piti olla valvottuina. Nimismies sai käydä tarkistamassa pannujen tilan halutessaan eikä niitä ei saanut lainata muille.

Viinan valmistus oli varsin tuottoisa kotiteollisuuden muoto. Jos ylijäämäviljaa oli, niin viinanmyynnillä oli mahdollista ansaita hyvät rahat. Talonpojat perustelivat viinanpolttoa myös sillä, että prosessissa syntyi rankkia, jota pidettiin erinomaisena karjan rehuna.

Pöljälläkin viinan valmistuksen taito oli hyppysissä. Tämä näkyi esimerkiksi Suomen sodan (1808-09) aikaisissa vahinkoilmoituksissa. Sodan jälkeen kyläläiset hakivat korvauksia venäläisten sotilaiden viemistä elintarvikkeista ja aiheutetuista vahingoista. Menetyksissä mainittiin useita kannullisia viinaa.

Helmikuussa 1860 Kuopion pitäjän käräjillä käsiteltiin useita salaviinanpolttoon liittyneitä juttuja. Näyttäisi siltä, että nimismies Viktor Acshen avustajaan sotilas Johan Blomster oli tehnyt 15.12.1859 kierroksen Kasurilan, Pöljän ja Kolmisopen kylissä etsimässä salaviinanpolttajia. Ja löytyihän heitä.

Konginkankaalta siirreteyt Niemelän torpan viinanpolttolaitteet.
Viinapannu, jossa hattu ja piiput, jäähdytystynnyri, viinakannu,
nassakka ja kuljetustynnyri.
Museovirasto.

Kolmisoppi 3 torppari Hannu Väänänen yllätettiin itse teosta. Nimismiehen tullessa paikalle Väänäsellä oli tulet viinapannun alla, sen hattu ja piiput olivat paikoillaan. Viinapannussa oli hattu, joka kiinnitettiin polton aikana tiiviisti kiinni. Siitä lähti yleensä kaksi piippua, joissa höyrystynyt viina jäähdyttämällä tiivistyi nesteeksi. Viina tippui piipuista viina-astiaan. Hannu Väänäsen lukutaitoa ei pappi ollut rippikirjassa juuri arvostanut. Oli kyllä päästänyt ripille, mutta kommentoinut: ”Yksinkertainen!”. Lukuhommat ja kristinoppi ei Hannulta sujunut, mutta viinanpoltto silloisilla välineillä vaati kyllä varsin paljon hoksottimia ja osaamista. Hannu oli ilmeisesti enemmän kemisti kuin jumaluusoppinut.

Taavetti Launosen torpalla Pöljällä nimismies ja Blomster löysivät mallasta, mäskiä, hiivaa ja rankkia. Tässä tapauksessa käräjille oli haastettu myös Launosen isäntä, talollinen Aatu Savolainen. Vastaajat väittivät, että he eivät olleet polttaneet viinaa, vaan valmistaneet kaljaa. Todistajana Blomster sanoi, että paikalla oli vastapoltettua rankkia. Toiseksi todistajaksi oli kutsuttu loinen Tobias Takkinen Pöljältä, mutta hän ei sanonut tietävänsä asiasta mitään. Asia siirrettiin seuraaviin käräjiin.

Musta lehmä, mustikki, musta mullikka. Rakkaalla lapsella
oli monta nimeä. Kuvassa näkyy hyvin viinapannun piiput ja
hattu. Pannut olivat yleensä kuparia.
Museovirasto

Myös torppari Martti Knuutinen jäi nimismies Viktor Aschenin haaviin Kasurilassa 15.12.1859. Häneltä löytyi viinapannu ja vastapoltettua rankkia. Knuutinen oli kuollut ennen käräjiä, joten paikalle oli haastettu leski Anna Liisa Kejonen. Leski myönsi syytteen ja sai 30 hopearuplan sakon. Todettiin, että ellei leski pysty maksamaan, niin Martti Knuutisen jäämistöstä otetaan sakkoraha. Kiinnostavaa oli, että viimekädessä sakon saattoi joutua maksamaan torpparin isäntä, Jussi Miettinen. Hänellä ei kuitenkaan tuomiokirjan mukaan ollut suoraan asian kanssa tekemistä.

Salapolttopaikkojen oli oltava suojaisissa paikoissa, metsissä. Talviaikaan syntyi kuitenkin paljastavia polkuja. Lautamies Pekka Niskanen löysi jälkiä seuraten torppari Heikki Kainulaisen keittopannun piippuineen. Lisäksi löytyi puteli viinaa ja vastakeitettyä rankkia. Keittopaikalla oli myös pussillinen tyhjiä pulloja. Kainulaista vastaan todisti leski Agneta Oksman (Kasurila 5). Hän sanoi useampaan otteeseen varoittaneensa Kainulaista viinankeitosta. Kainulainen sai 14 ruplaa sakkoja ja pannun piiput rikottiin.

Viinan nauttiminen, ostaminen sekä hallussapito oli luvallista. Mutta juopumus oli rangaistava rikos. Vuoden 1733 juopumusasetuksessa säädettiin, että jos esiintyi silminnähden juovuksissa, sai sakot. Vuonna 1829 rangaistuksia kovennettiin ja toistuvista juopumuksista saattoi saada sakkojen lisäksi jalkapuuta ja jopa pakkotyötä.

Nassakka, jolla kuljetettiin viinaakin.
Museovirasto

Kovin paljon juopumusrikoksia ei kuitenkaan tuomiokirjoissa näy. Todennäköisesti kyläläiset harvemmin ilmiantoivat naapureitaan. Seuraavaksi saattoi olla itse tai läheiset liemessä.  

Nimismies keräsi pöljäläisten viinapannut 17.12.1844  (pannut kerättiin yhteiseen varastoon välillä, silläkin pyrittiin rajoittamaan ylenmääräistä viinanpolttoa). Kuvernöörillä oli myös lupa kieltää esim. katovuosina viinanpoltto kokonaan.Tilalliset ja kestikievarin pitäjät saivat myydä maaseudulla viinaa, mutta muilta se oli kielletty.

Leili. Pienenpi nesteiden kuljetukseen sopiva
puuastia.
Museovirasto

Siilinjärven aluen torppareiden salaviinapoltto oli aikakaudelle tyypillistä. Jokaisesta Pohjois-Savon kylässä asiaa harrastettiin. Viina oli vakiintunut osa ihmisten arkea, mutta mitenkään yletöntä alkoholin käyttö ei ilmeisesti ollut. Oli monia rajoittavia tekijöitä.  ”Vanhan raittiuskirjallisuuden esittämä kuva erityisen suuresta paloviinan kulutuksesta ennen kotipolton kieltoa (1866) on liioitteleva. Viinanpoltto-oikeus oli vain maatilojen ja kaupunkikiinteistöjen omistajilla. Alkoholin käyttökään ei ollut täysin säätelemätöntä. Oikeus viinan juomiseen ja juopumiseen oli lähinnä itsensä elättämään pystyvillä miehillä. Tilallismiehet valvoivat vaimojensa, palkollistensa ja alaikäisten viinankäyttöä. Yletöntä juopottelua ehkäisivät myös viljan niukkuus sekä kylvön ja sadonkorjuun kiivas työtahti.” (Kaartinen) 

 

Lähteet

Wilkuna, Kustaa H.J., Juomareiden valtakunta. Suomalaisten känni ja kulttuuri

Mäntylä, Suomalaisen juoppouden juuret. Viinanpoltto vapauden aikana

Rossi, Leena, Suomalaisen viinapään arvoitus. https://agricolaverkko.fi/review/suomalaisen-viinapaan-arvoitus/

Lares, Jenni, Alkoholinkäytön sosiaaliset merkitykset 1600-luvun länsisuomaisessa maaseutuyhteisössä. https://trepo.tuni.fi/handle/10024/122686

Kaartinen, Aija, Kieltolaki ei kuivattanut Suomea. https://www.duodecimlehti.fi/duo10667

Kuopion tuomiokunta, 1860. https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700738/pages/71?t=P%C3%B6lj%C3%A4

Kuopion tuomiokunta 1845 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700724/pages/549?t=P%C3%B6lj%C3%A4

Kuopio maaseurakunta rippikirja 1854-1863 (TK1637 II A 15:3)  Sivu 17 Kolmisoppi ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=15491&pnum=21

Kuopio maaseurakunta rippikirja 1864-1873 (MKO108-120) Sivu 30 Kolmisoppi Rot- ock Kyrkfattige SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=23071&pnum=30

Kuopio maaseurakunta rippikirja 1854-1863 (TK1636-1637 II A 15:2)  Sivu 198 Kasurila ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=14106&pnum=209

 

 

Pöljän kyläläisten elämää 1800-luvulla tuomiokirjojen valossa

 

Pulasteen talo ja Pöljän kylä 1910-luvulla.

Kansallisarkisto on digitoinut tuomiokuntien asiakirjoja. Niiden avulla on mahdollista tutustua esimerkiksi vuosien 1800-1875 Kuopion tuomiokunnan oikeustapauksiin. Aineistosta voi hakea tietoa asiasanoilla, sukunimillä, paikkakunnan mukaan jne.[1] Tekoäly on opetettu lukemaan käsin kirjoitettuja tekstejä ja se muuntaa ne varsin luettavaksi ruotsiksi. Näin harrastajakin saa selvää koukeroisesta käsialasta.

Valtaosa Pöljän kylän ihmisiin liittyvistä asiakirjoista käsittelee kyläläisten taloudellisia suhteita, kuten lainhuutoja, kauppakirjoja, velkojen perintää. Maanomistusriidat käsiteltiin maaoikeuksissa, joten niitä ei tässä aineistossa ole. Erityisesti velka-asioita näyttäisi olevan paljon. Koska pankkilaitosta ei ollut, niin tilalliset lainasivat tarpeisiinsa toisiltaan rahaa. Syntyi monimutkaisia taloudellisia suhteita sukujen välille ja niitä jouduttiin setvimään oikeudessa.

Vuoden 1834 talvikäräjissä Kuopiossa pöljäläinen tilallinen Pekka Kejonen (s. 1776) peri velkaa Antti Happoselta Hamulan kylältä. Pekasta oli tullut veljensä lasten holhooja, kun Aatu Kejonen kuoli Oulussa 14.4.1832. Aatu oli ollut urakoimassa kirkkorakennusta Oulussa ja velkaantunut siellä. Rahaa tarvittiin, ettei Pekkakin menettäisi tilaa.[2] Pekka ajoi asiaa veljensä lasten ja lesken, Liisa Karhusen puolesta.

Happonen oli lainannut Kejosilta vuonna 1830 300 riikintaalaria, josta oli vielä maksamatta osa. Pekka Kejonen katsoi, että velka oli ulosotettavissa Aatun kuoleman vuoksi. Koska velkaa oli lyhennetty, antoi oikeus Happoselle vielä aikaa maksaa loppuvelka seuraaville käräjille asti.[3]

1800-luvun alku oli varmasti kovaa aikaa Pöljänkin tilallisille. Isojaon valmistuminen oli vienyt yli 20 vuotta. Siitä aiheutui kuluja osakkaille. Kun vielä Suomen sota kulki kylän yli 1808-09, niin eipä ihme, että velkakierteitä syntyi.

Kun Pöljällä aloitettiin isojako 1785, niin kylällä oli isäntinä Väänäsiä, Toivasia, Kejosia, Savolaisia ja Miettisiä. Kruunun virkataloa, puustellia hallinnoi silloin Lorenz Orbinski.

Vuonna 1856 Pöljän kylän taloja omistivat seuraavat tilalliset. Nimen jälkeen talon numero.

Antti Väänänen (1), kuudennusmies Pekka Väänänen (2), Staffan Väänänen (3), Antti Niskanen (4), Jussi Savolainen (5), Jussi Raatikainen (6), Antti Niskanen (7), Fredrik Niskasen leski (8), Aatu Toivanen (9), Abram Savolainen (10), Samuel Savolaisen leski (11), Jussi Toivanen (12), Pekka Heikkinen (13), Jussi Rissanen (14), Aatu Savolainen (15), Mikko Holopaisen leski (16), Pekka Sonnisen leski (17), Pekka Miettinen (18), Pekka Halonen (20), Lauri Koistinen (22). Pöljän puustellin vuokraajina olivat Pekka Halonen ja Pekka Leskinen.[4]

Kejosten ote tiloistaan, joita alun perin heillä oli kolme, oli kirvonnut. Samoin Miettisten ja Toivasten maanomistus oli hiipumassa. Tilallistenkin elämä oli epävarmaa, koska taudit kaatoivat nuortakin väkeä ja katovuodet olivat kovin tavallisia.

Pöljäläiset eivät varastaneet toisiltaan, jos tuomiokirjoja uskaltaa niin tulkita. Varkausjuttuja ei juuri tule vastaan. Vuonna 1827 loinen Taavetti Mielonen Pöljältä oli tuonut maanantaina Pöljän myllylle puoli säkkiä ruista, joka oli heti jauhettu. Mielonen oli jättänyt jauhot myllylle hakeakseen ne seuraavana maanantaina. Myllyn omistivat tuolloin Lauri Roivainen ja Pekka Roininen Kasurilasta sekä Fredrik Toivanen Pöljältä.

Kun Mielonen tuli hakemaan jauhojaan, niin jauhosäkki oli kadonnut. Oikeudessa Lauri Roivaista edusti Taavetti Roivainen. Roivaiset kertoivat jauhosäkin olleen myllyllä vielä perjantaina. Viikonlopun aikana myllyn yläovi oli lukittu, mutta myllyyn pääsi ryömimällä vesihuoneen kautta. Syyskäräjillä myllyn omistajat vakuuttivat, että he eivät ole Mielosen jauhoja varastaneet, mutta he korvasivat myötätunnosta köyhäksi tiedetyn Mielosen menetyksen.[5]

Kylän sosiaaliset jännitteet näkyivät riidassa kalastusoikeudesta. Ennen isojakoa kylien irtain väki ja torpparit olivat saaneet käyttää kylän yhteiskäytössä olleita metsiä ja kalavesiä ainakin jonkin verran. Vuonna 1835 Hamulan, Hakkaralan ja Pöljän jakokuntien isännät hakivat oikeudesta kalastuskieltoa kylien loisille ja torppareille Pöljän ja Kevättömän järvillä. Oikeus suostui isäntien tahtoon.[6] Kalastuksella oli suuri merkitys ruokataloudessa, kun pelto ja kaski joskus petti. Isojaosta hyötyivät eniten tilalliset, irtaimelle väelle uuden tilanteen hyväksyminen oli vaikeaa.

Veneliiteri ja nuottakota Tuovilanlahdessa Maaningalla.
Kuva Ahti Rytkönen, Museovirasto.

Eikä tilallistenkaan ollut helppoa luopua entisistä oikeuksistaan. Vuosina 1855-56 Pöljän ja Hamulan talolliset koettivat saada vahvistettua kalastusoikeutensa Sulkavajärvellä. Se oli vaikeaa, kun talojen maat eivät yltäneet Sulkavajärven rantaan. Eivätkä Hamulan ja Pöljän isännät järvelle päässeet, vaikka perinnäistapa sellainen oli ollut. Sulkavajärvi kuului Kasurilan jakokunnan käyttöön.[7]

 

Pöljänjärvi ja lato kuutamossa.
Kuva Hannu Väänänen.

---

[1] Tuomiokirjahaku https://kansallisarkisto.fi/-/tuomiokirjahaku-uudistui-nyt-voit-tehda-kokotekstihaun-yli-kolmeen-miljoonaan-kasin-kirjoitettuun-sivuun

[2] Tuomiokirja 1833 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700714/pages/505?t=Petter%20Kejonen%201833

[3]Tuomiokirja 1834  https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700714/pages/503?t=Petter%20Kejonen%201833

[4] Tuomiokirja 1856 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700734/pages/1020?t=P%C3%B6lj%C3%A4

[5] Tuomiokirja 1827 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700708/pages/169?t=P%C3%B6lj%C3%A4

[6] Tuomiokirja 1835 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700715/pages/585?t=P%C3%B6lj%C3%A4

[7] Tuomiokirja 1855 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700733/pages/1001?t=P%C3%B6lj%C3%A4, Tuomiokirja 1856 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700734/pages/1532?t=P%C3%B6lj%C3%A4

Pöljän osuusmeijeri (1905-1921)

Atte Rautiainen tuo kermaa Pöljän meijerille Riuttaniemestä.
Rautiasten kotiarkisto, Puustelli.

Keväällä 1905 Pöljän kylän maanviljelijät päättivät perustaa kylämeijerin. Seuraavana päivänä meijerin osakkaat kokoontuivat ensimmäiseen viralliseen kokoukseensa ja valitsivat osuuskunnan hallituksen. Puheenjohtajaksi valittiin valtion virkatalon vuokraaja Aatu Virtanen, varapuheenjohtajaksi Pekka Niskanen sekä jäseniksi Aatu Savolainen, Johan (Jussi) Väänänen ja Taavetti Eskelinen.[1] Kuopion läänin kuvernööri hyväksyi meijerin ohjesäännon 2.5.1905.[2]

Reipas ajatus ei suinkaan syntynyt tyhjiössä, vaan pöljäläiset olivat hankkeellaan mukana 1900-luvun vaihteen yleisessä maatalouden murroksessa. Oltiin siirrytty ns. järkiperäiseen karjanhoitoon. Lehmiä ei enää pidetty lannantuotannon vuoksi, vaan maidosta ja voikaupasta oli tulossa maakunnan uusi ”rahasampo”. Osuustoimintaliike kiinnosti, Pöljälle perustettiin vuonna 1905 osuuskassa ja vuonna 1907 puimakoneosuuskunta.[3]

Maatiaisvoin kukoistusaika alkoi, kun Kannuksen, Taipaleen ja Saimaan kanavien valmistuttua 1856 vuoden jälkeen Savon voi alkoi kulkea Pietariin ja muuallekin Eurooppaan.[4] Tiloilla osattiin hyvin voin valmistusprosessi kerman erottelusta kirnuamiseen, voin vaivaamiseen ja suolaukseen. Esimerkiksi pöljäläinen Johan Toivanen Jussilan tilalta sai kunniakirjan laadukkaasta voista Viipurin maanviljelyskokouksesta 1887.[5] 

Isompien tilojen maidonkäsittelyhuoneita alettiin kutsua meijereiksi. Tällaisia pieniä tuotantolaitoksia oli Savossa vuonna 1891 jo yli sata. Maaningalla ja Nilsiässä oli molemmissa peräti seitsemän pienmeijeriä.[6] Vuonna 1878 oli keksitty separaattori, jolla voitiin kätevästi erotella rasva maidosta. Vuosisadan loppuun mennessä kehitettiin myös käsikäyttöinen versio laitteesta. Suomessa syntyi suoranainen separaattoreiden ostoryntäys. Valtio myös tuki lainoilla näitä hankintoja.[7]

Maaninkalainen kunnallismies Theodor Kolström oli jo vuonna 1889 perustamassa Pöljälle kylämeijeriä.[8] Pientuottajien tuottama voi oli jo markkinoille lähtiessään pilaantunut tai muuten maultaan viallinen, koska voita jouduttiin säilömään liian kauan. ”Kun tiedetään kuinka kerkäs maito on ottamaan kaikenlaisia makuja ja hajuja, niin ei ole ihmettelemistäkään, jos tällaisesta voista ei hintaa saataisikaan.” Hanke ei edennyt, mutta uudestaan yritettiin vuonna 1897, jolloin kahdeksan kylän taloa sitoutui meijerin perustamiseen. Osuusmeijerille haettiin toimintalupaa, jota lääninhallitus ei kuitenkaan antanut. Samassa yhteydessä hylättiin myös toisen Maaningan kylän, Tuovilanlahden meijerin hakemus.[9]

Pöljä meijerirakennus. Kuvausajankohta ei ole tiedossa.
Lassilan talon arkisto.

Epäonnistuneiden yritysten jälkeen osuusmeijeri saatiin siis kuitenkin perustettua vuonna 1905. Saman vuoden lokakuussa meijerirakennukselle haettiin urakkailmoituksella rakentajaa.[10] Varsinaisesti meijeri lienee aloittanut omassa rakennuksessa vuoden 1906 aikana. Ainakin meijerille haettiin jo keväällä 1906 harjoittelijaa.[11] Ensimmäiseksi meijerskaksi valittiin Hilda Molander Tuusniemeltä. Meijerska asui meijerillä, työetuihin kuului asunto, lämpö ja valo.[12] Meijeristinä toimi ainakin Ulla Kankkunen[13] ja tehtävään valittiin lehtien mukaan myös Elsa Koistinen (varalle Siiri Rissanen).[14]

Meijeristi Ulla Kankkunen. 
Lassilan talon arkisto, kirjassa Savo ja
sen kansa.

Meijerin voimanlähteenä oli hevoskierto, kirnuna ilmeisesti holstainilainen malli. Siinä voi vaivattiin kirnuamisen jälkeen pöydällä. Tuolloin oli jo olemassa uudenaikaisempia malleja, joissa kirnu myös vaivasi voin. Tällaiset kirnut valmistettiin tehtaissa, yleisiä tuotemerkkejä olivat Simplex, Astra, Victoria ja Disprow. Pöljän meijeri tilasi Hankkijalta 1914 laajennuspiirustukset. Meijeriin oltiin hankkimassa Astra-kirnu (ei ole varmuutta, asennettiinko kirnua). Samassa yhteydessä meijerille hankittiin lokomobiili.

Pöljän meijerin laajennus ja laitteiston uusiminen 1914.
Lassilan talon arkisto.

Pöljän meijerin arkisto ei ole säilynyt. Koska meijeri liittyi vuonna 1915 Pohjois-Savon meijeriliittoon, meijeristä on säilynyt jonkin verran tilastotietoa Suomen meijerilehdessä.[15] Seuraavassa joitakin tietoja meijeristä vuodelta 1915.

Pöljän meijerissä oli vuonna 1915 osakkaita 24 ja heillä oli lehmiä 360. Kylällä oli 22 taloa, joten mukana oli myös lampuoteja/torppareita. Ainakin torppari August Korhonen Hamulan kylän puolelta oli mukana, samoin Rautiaiset Riuttaniemestä ainakin 1920-luvun vaihteessa. Jäsenistön ytimen muodostivat Pöljänjärven ympäristön talot, joista oli kätevää kuljettaa kerma/maito meijerille. Meijeri oli rakennettu Lassilan talon viereen, Kuopio-Iisalmi tien varteen.

Pöljän meijeri oli pienin Pohjois-Savon osuusmeijereistä. Kermaa/maitoa meijeri käsitteli 61230,00 kg. Osa tilallisista toi meijeriin kermaa, osa maitoa, joka separoitiin meijerillä. Voita tuotettiin vuodessa 2708,5 kg. Kermaa kului 4,1 kg yhteen voikiloon. Yhdestä rasvakilosta saatiin 1,24 kg voita. Nettotulot vuonna 1915 olivat 284,33 mk 100 voikiloa kohti.

Meijerin käyttövoimana oli höyry, käytössä oli kaivovesi, pastöroimislaitetta ei ollut, mutta haponvalmistuslaite oli. Meijerillä oli voin säilytyshuone, jäitä kului vuodessa 75 kuutiota. Puita kului lokomobiilin pyörittämisessä 0,93 kuutiota 100 kiloon voita. Useimmiten voin laatumoitteita meijeri oli saanut voin epäpuhtaudesta, kitkeryydestä ja vetisyydestä. Nämä moitteet olivat hyvin yleisiä ja lähes kaikki meijerit niitä näyttivät saaneen.[16]

Vuonna 1915 Pöljän meijeri oli uudistusten tarpeessa. Esimerkiksi pastörointilaite alkoi olla jo kaikissa meijereissä, samoin uudenaikaisemmat kirnut. Ei ole tietoa, ehtikö Pöljän meijeri viedä suunnitellut uudistukset läpi ennen kuin 1. maailmansota katkaisi kaupan länteen. Pöljän meijerin voi kuljetettiin Hankoon ja sieltä Englantiin.

Pöljän meijerin taival päättyi ilmeisesti vuonna 1921. Meijerillä oli maksuvaikeuksia[17] eikä sen toiminnasta löydy mainintoja tuon vuoden jälkeen. Pöljän maidontuottajien oli suhteellisen kätevää lähettää maito rautateitse Kuopioon. Maitoa keräävä juna pysähtyi myös seisakkeille, joten oman meijerin lopettaminen ei ehkä vaikuttanut dramaattisesti.

Mikan Niskalan talon karjaa Pöljällä vuosisadan alussa.

 

---

[1] Otava 13.4.1905, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/674210/articles/81012878

[2] Pohjois-Savo 3.5.1905 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/683354/articles/81012879

[3] Pellervo 1.9.1907 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/929417/articles/81045052

[4] Suomen meijerilehti, 7.7.1916 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/913219/articles/81045053

[5] Hajamietteitä Pöljältä, Assistentin elämäntyö Pöljällä, http://airaroivainen.blogspot.com/2013/11/assistentin-elamantyo-poljalla.html

[6] Wirilander, 228

[7] Wirilander, Savon historia IV, 227-228

[8] Savo 9.5.1889 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/449336/articles/80631025

[9] Savo-Karjala 14.6.1897 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/565379/articles/81012886

[10] Pohjois-Savo 25.10.1905 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/683426/articles/81012880

[11] Otava 29.3.1906, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/674351/articles/81012881

[12] Pohjois-Savo 18.12.1907 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/683744/articles/81012882

[13] Savo ja sen kansa, 376

[14] Savon Sanomat 29.12.1915 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1291715/articles/81012869

[15] Suomen meijerilehti 30.3.1917 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/913253/articles/81045055

[16] sama

[17] Suomen Virallinen Lehti 4.7.1921 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1469285/articles/81065871