Vastaan haasteeseen! Taisteluterveisin, Ida Knuutinen, Kajaani

 

Akaatta Lappalaisen savupirtti Maaningan Haatalassa 1927.
Tällaiseen savutupaan Idakin todennäköisesti syntyi.
Kuva Ahti Rytkönen, museovirasto.

Maria Lähteenmäen tutkimuksessa Punapakolaiset käsitellään Suomesta eri syistä Neuvostoliittoon joutuneiden suomalaisnaisten kohtaloita. Kirjassaan hän kertoo Ida Knuutisen elämäntarinan. Idan tarina jäi vaivaamaan mieltäni, sillä hän kertoi syntyneensä 1887 Maaningalla kyläsepän tyttäreksi. Lisäksi ennen muuttoaan Kajaaniin Ida kertoi asuneensa Pöljällä.

Lapuan liikkeen kainuulaiset aktivistit kyyditsivät Kajaanin kaupunginvaltuuston jäsenen, kommunisteja edustaneen Idan ja neljä hänen toveriaan Neuvostoliiton rajalle elokuussa 1930. Heidät pakotettiin siirtymään Neuvostoliittoon. Minkälainen oli Idan elämä Suomessa, hänen matkansa poliittiseksi vaikuttajaksi ja äärioikeiston vihan kohteeksi?

Ida syntyi 22.5.1887 Maaningan Kurolanlahdella. Hänen äitinsä oli Anna Maria Eskelinen. Eskelinen oli ollut naimisissa Simo Mikonpoika Haataisen kanssa. Avioliitosta oli kaksi lasta, joista toinen kuoli jo ennen Idan syntymää. Simo Haatainen kuoli hyvin nuorena 1881. Anna Eskelinen synnytti Idan kuusi vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen, Ida oli siis äpärälapsi.

Kirjoittamassaan elämäkerrassa Ida kertoo äitinsä olleen palvelijatar ja isänsä kyläseppä. Hän oli joutunut jo 6-vuotiaana lapsenkaitsijaksi vieraaseen taloon, mutta kovan ikävän vuoksi hänet palautettiin vielä pariksi vuodeksi kasvamaan. Kahdeksanvuotiaasta Ida kertoo tehneensä työtä.

Idan lapsuus oli varmasti työntäyteinen. Leskiäiti kasvattiyksin kahta pienokaista, Idan isä Sylvester Haatainen tunnusti lapsensa vasta 1897. Lapsuudessaan hän on todennäköisesti saanut kokea syrjäyttämistä äpärälapsen asemansa vuoksi. 

14-vuotias Ida Haatainen lähti vuonna 1899 Viipuriin. Maaningan muuttokirjoista häntä ei löydy, mutta epäilemättä hän Viipuriin meni. Pohjois-Savossakin vuosisadan vaihteessa näkyi kaupunkien imu. Ei enää muutettu vain naapuripitäjiin, vaan monet suuntasivat tiensä Kuopioon, Helsinkiin ja Viipuriin.

Ida sai palvelijan paikan. Aura Kiiskinen on kuvannut palvelijoiden työoloja muistelmakirjassaan Vuosikymmenien takaa vuosisadan vaihteen Viipurissa. Palvelijoilla oli käytännössä rajoittamaton työaika, pieni palkka ja epäitsenäinen asema, joka teki työstä hyvin raskasta. Myös vaara nuorten tyttöjen seksuaaliseen hyväksikäyttöön oli ilmeinen.

Ida Haataisen palvelijanura päättyi dramaattisesti vuonna 1903. Hänet tuomittiin Viipurin raastuvanoikeudessa ensikertaisesta koti- ja murtovarkaudesta sekä näpistyksestä vuodeksi vankilaan. Hän suoritti rangaistuksensa Viipurin lääninvankilassa. Elämäkerrassa kerrottu kutojan koulutus saattoi siis tarkoittaa vankilan oppeja. Silloisissa vankiloissa työ kuului vankien arkeen.

Viipurin lääninvankila 1890-1909.
Lappeenrannan museot

Suomen vankiloissa istui keskimäärin 300 naisvankia vuosittain. Vuonna 1904 16-vuotias Ida Haatainen oli nuorin vankilaan joutunut nainen. Varkaus oli tuolloin tyypillinen rangaistusten syy, noin puolet naisvangeista istui varkaustuomiota. Ida Haatainen kuului hyvin pieneen vähemmistöön, vankilarangaistuksen täytyi olla valtava häpeä. Lisäksi maininta rikoksesta seurasi häntä papintodistuksessa joka paikkaan.

Ida Haatainen vapautui vankilasta 30.8.1904 hiukan etuajassa, sillä Keisarillisen Majesteetin armahduskirja vapautti hänet kuten sadat muutkin vangit. Armahduskirjan nojalla vankiloista vapautettiin yli tuhat vankia, heistä oli 224 naisia.

Palvelijan ammatti oli nyt Idalta suljettu. Vapauduttuaan vankilasta, hän oli tullut Maaningalle ja käynyt ripittäytymässä. Ida oli suorittanut rippikoulun vankilassa. Kevättalvella 1905 Ida lähti takaisin Viipuriin, josta sai Lähteenmäen mukaan töitä kenkätehtaalta, siellä ei niin tarkkaan mainetodistuksia kyselty.

Ida Haatainen tapasi Viipurissa tulevan miehensä Pekka Knuutisen. Pekka oli rautateiden rakentaja, ratajätkä.  Knuutinenkin oli kotoisin Maaningalta, asuinpaikaksi oli vuonna 1905 merkitty Käärmelahti 22. Loisenpoika Pekka Knuutinen ja kylänloppulainen Ida Haatainen vihittiin 5.11.1905 Maaningalla.

Pariskunta otti muuttokirjan 1911 Maaningalta Rovaniemelle. Todennäköistä on, että pariskunta on tässä vaiheessa ollut jo pitkään pohjoisessa. Rautatietä Rovaniemelle rakennettiin vuodesta 1907. Voisi olettaa Pekka Knuutisen olleen siellä töissä.

Rovaniemen työväentalo 1920-luvulla. Alunperin Renkaan talo. 
Lapin maakuntamuseo

Nuori pari aloitti yhteisen elämän poliittisesti kuohuvana aikana. Vuoden 1905 suurlakko ja sen seurauksena saatu eduskuntauudistus nosti työväenliikkeen ensimmäisen kerran vahvaksi vaikuttajaksi. Rovaniemellekin perustettiin työväenyhdistys jo vuonna 1905. Ida Knuutinen oli muistitiedon mukaan toiminut naisten työväenyhdistyksen puheenjohtajana.

Haarlan Lemmin poika Rovaniemen Työväennäyttämölla 1923.
Ida Knuutinen ei ole enää tuolloin Rovaniemellä, mutta hän oli 
mukana saman näytelmän toteutuksessa Kajaanissa.

Ida Knuutinen näytteli Rovaniemen työväennäyttämöllä vuonna 1915 ainakin Ibsenin Norassa ”mukiinmenevästi” palvelijatarta sekä salapoliisikomediassa Sherlock Holmes sivuroolia ”välttävästi”. Teatteriharrastus jatkui Idan elämässä myöhemmin Kajaanin Työväenteatterissa, jossa hän esiintyi lukuisissa näytelmissä. Silloin puhuttiin iltanäyttelijöistä, nykyisin puhuttaisiin avustajista.

Nykytiedoilla Ida Knuutinen löytyy vuonna 1918 Lapinlahdelta, Alapitkän kylältä. Hän oli siellä perustamassa Alapitkän Sosiaalidemokraattista nuoriso-osastoa. Ida valittiin puheenjohtajaksi ja rahastonhoitajaksi. Sosiaalidemokraattinen puolue oli hajonnut vuoden 1918 sisällissodan tuoksinassa. Maltilliset jatkoivat SDP:n nimen alla ja kommunismiin kääntyneet perustivat Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen. Käytännössä tämä puolue toimi kommunistien peitejärjestönä. Suomen kommunistinen puolue oli perustettu 1918 Moskovassa, Suomessa se oli laiton.

Kajaanilaisia naisaktiiveja 1926. Alhaalla istumassa
Ida Knuutinen, keskellä Anni Nousiainen (vas) ja
Mandi Vimpari, ylinna Anni Mustonen ja Eeva
Myyryläinen. Vaalikomitea.
Kuva Kansan Arkisto

Kommunistit saivat vankan kannatuksen mm. Kuopion läänin työväestön keskuudessa. Niin Alapitkän kuin muidenkin alueen kylien työväentalot joutuivat kommunistien haltuun. Alapitkän Sos.dem nuoriso-osasto oli nimestään huolimatta kommunistinen. Samanlainen nuoriso-osasto perustettiin myös naapurikylälle Pöljälle, jonka työväentaloa hallinnoi kommunistisen suunnan työväenliike.

Kajaanin työväentalo. Kuva Työväen Arkisto.

Kajaanin kansanpirtin näyttämö. Täällä Ida Knuutinen
näytteli lukiusissa Kajaanin Työväen Näyttämön esityksissä.
Kansan Arkisto

Vuodesta 1920 Ida Knuutisen ompelutyöilmoituksia alkaa ilmestyä Kajaanin seudun lehdissä. Hän asui eri osoitteissa kaupungissa ilmeisesti lähes koko 1920-luvun. Knuutinen toimi aktiivisesti 1920-luvun alussa Kajaanin sosialistisessa naisyhdistyksessä. Eniten hän näkyi kuitenkin julkisuudessa teatterin vuoksi. Hän näytteli säännöllisesti Kajaanin Työväen Näyttämön esityksissä. Hänellä ei ollut päärooleja, mutta hän oli selvästikin luotettava sivuosien tulkitsija.

Ida esiintyi ainakin seuraavissa näytelmissä: Nummisuutarit, Ludvig Fuldan Naisorja, Sigurd Braa, Kotzebuen Ryöstetty kaunotar, Haarlan Lemmin poika, Finnen Sysmäläiset, Seppälän Erämaan ritarit, Hevospaimen, Agapetus, Olenko tullut haaremiin.

Pekka Knuutinen työskenteli mahdollisesti rautateiden korjaustöissä Pöljällä vuonna 1927. Ida ei myöskään ilmoittele tuona vuonna ompelutöistään Kajaanissa. Perheessä ei ollut omia lapsia, joten koko perheen siirtyminen miehen työn perässä lienee sujunut suhteellisen helposti. Elämäkerrassaan Ida kertoi perheessä joskus olleen kasvattilapsen.

Vuonna 1928 Ida Knuutinen valittiin Kajaanin kaupunginvaltuustoon kommunistien listalta. Valtuusto oli vasemmistoenemmistöinen, sillä kommunisteilla oli 14 ja SDP:llä 2 valtuutettua, porvarillisilla puolueilla 13.

Ida oli toiminut tavalla tai toisella työväenliikkeessä yli kaksikymmentä vuotta. Kajaanissa hän oli mukana ainakin sosialistisessa naisyhdistyksessä, sosialistisessa nuoriso-osastossa, Järjestönuorten liiton toimikunnassa, Valtiollisten vankien huoltoyhdistyksessä, työväen paikallisjärjestössä ja työväen vaalikomitean rahastonhoitajana.

Ida Knuutinen ja Ester Immonen. 
Molemmat joutuivat lapuanliikkeen
painostuksen takia siirtumään
Neuvostoliittoon.
Kirjasta Pikkukaupungin unelmia.
Kainuun museo

Sitoutuminen ja uskollisuus omaksutuille aatteille mitattiin raskaimman kautta, kun lapuanliike aloitti suoran toiminnan tavoitteenaan kommunistien toiminnan kieltäminen Suomessa. Loppukesästä 1930 alkoivat kunnan – ja kaupunginvaltuustojen puhdistukset.

Kajaanissa valtuuston porvarilliset jäsenet ja lapuanliikkeen kannattajat vaativat 1.8.1930 laatimassaan kirjelmässä kaupunginvaltuuston kommunistijäseniä eroamaan kaikista luottamustehtävistään. Viisi valtuutettua kieltäytyi eroamasta, jolloin heidät vietiin 5.3.1930 Virastotalolta kolmentoista auton saattueessa pois kaupungista.

Muilutetut valtuutetut olivat Vihtori Vartiainen, Oskari Honkanen, Olli Tossavainen, Akseli Mod ja Ida Knuutinen. Kyyditetyt katosivat, eivätkä omaiset saaneet heihin yhteyttä. Oikeudenkäynti asiasta käytiin vasta vuotta myöhemmin Kajaanin raastuvanoikeudessa.

Kyyditsijöiksi oli ilmoittautunut 44 miestä. Ida Knuutista sanoi kuljettaneensa Reino Gunnar Karhu ja Oskari Jalmari Rönkä. Lisäksi Niilo Klemetti ja Eelis Mannila sanoivat istuneensa samassa autossa kuin Ida. Ainoana naisena hänet oli helppo tunnistaa miesjoukosta, joten muutama muukin kuulusteltava mainitsi tunnistaneensa hänet.

Suuri miesjoukko todisti yhdenmukaisesti oikeudessa, ”ettei mitään väkivaltaa käytetty”, kyyditysmatkalla vain ”keskusteltiin”. Herää tietysti kysymys, miten matka rajalle oli kulunut? Muutama todistaja kertoi, että Kajaanin Virastotalolla kommunistisiin valtuutettuihin tartuttiin kiinni ja heidät siirrettiin autoihin väkisin. Kukaan kyydittävistä ei huutanut apua tai pannut kovasti vastaan. Edustajilla oli ollut neljä päivää aikaa miettiä ratkaisujaan, joten alistuneisuudessa lienee ollut päättäväistä uhmaa. Eikä paikalla olevalta yleisöltä ollut odotettavissa mitään apua.

Kukaan painostetuista valtuutetuista ei muuttanut kyyditysmatkalla mieltään, vaan heidät kävelytettiin noin 100-150m rajalta ja Ida Knuutinen tovereineen käveli punaisen hämärän maahan.

Muilutetuista vain Akseli Mod palasi takaisin Suomeen. Myös kyyditettyjen perheet muuttivat Neuvostoliittoon. Kajaanin köyhäinhoitolautakunta maksoi Modin, Korhosen ja Tossavaisen perheiden matkakulut.

Kyyditsijät saivat teostaan muodolliset tuomiot, mutta jäivät vapaalle jalalle.

Ida Knuutinen liittyi NKP:n jäseneksi, sai Neuvostoliiton kansalaisuuden ja asettui Petroskoihin. Hän työskenteli Golikovin ruokalassa, oso-järjestössä, Punaisessa Ristissä ja osuustoimintatyössä. Hän opiskeli puoluetietoa ja harjoitteli venäjän kieltä. 

Ida oli 43-vuotias, kun hänet pakkosiirrettiin maasta. Kajaanin raastuvanoikeudessa 1931 eräs todistaja sanoi kaikkien kyydittyjen omaisten siirtyneen Neuvostoliittoon, joten Pekka Knuutinenkin lienee seurannut vaimoaan rajan yli.

Mahdollisesti viimeinen Suomessa otettu kuva
Ida Knuutisesta. Hän istuu vasemmalla. 
Vaalikomitea 1930 on vakavalla mielellä.
Kansan Arkisto

Lähteet

Tätä tekstiä ei olisi olemassa ilman Maria Lähteenmäen mainiota tutkimusta Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. Kirjassa on Ida Knuutisen tarina kerrottu tarkkaan. Olemme sukututkija Pekka Tanskasen kanssa etsineet joitakin lisätietoja sukutaustaan ja Idan nuoruusvaiheisiin Maaningalla ja Viipurissa. Idaa kyydityksen vaiheet ja taustat taas on kuvattu huolella Panu Pulman ja Oiva Turpeisen teoksessa Pikkukaupungin unelmia. Kajaani 1906-1976.

Maaninka lastenkirja 1881-1890 (AP_2 I Ab:12) Sivu 7 SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40724&pnum=11

Maaninka rippikirja 1901-1910 (AP_2 I Aa:24) Sivu 668 Haatainen; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40663&pnum=28

Maaninka rikosluettelo 1865-1921 (AP I Jh:1) Ida Haatainen; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40861&pnum=23

Maaninka muuttaneet 1905-1916 (AP I Ba:8, I Bb:10) Sivu 9; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40736&pnum=12

Maaninka vihityt 1892-1908 (MKO4-5 I E:3) Sivu 98 1905; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=29924&pnum=30

Maaninka rippikirja 1911-1920 (AP_3 I Aa:27) Sivu 1065; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40865&pnum=108

Rovaniemi rippikirja 1911-1920 (AP_III I Aa:28)  Sivu 1449 Kn: Knuutinen, Junnila, Haatainen, Tervo, Skopa, Paukkula, Knuuti; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=43350&pnum=264

Kajaanin raastuvanoikeus, pöytäkirja Ca:57 §903 18.6.1931

Vankeinhoitolaitoksen kertomus vuodelta 1904,

https://www.doria.fi/handle/10024/154681

https://fi.m.wikisource.org/wiki/Keisarillisen_Majesteetin_Armollinen_Julistus-_ja_Armahduskirja_1904,

Kiiskinen, Vuosikymmenten takaa

Mikkonen, Rovaniemen Sosiaalidemokraattisen Työväenyhdistyksen historiikki 1905-1955, https://kalevimikkonen27.blogspot.com/2017/10/rovaniemen-tyovaenliikkeenhistoriaa.html 

Viipuri 5.9.1903 

Oulun sanomat 5.5.1915 

Oulun sanomat 22.10.1915

Savo 7.12.1918

Savon Kansa 22.11.1919

Kajaani 7.12.1928 

Työväen näyttämötaide. Suomen työväen näyttämöiden liiton äänenkannattaja 1.11.1929.

 

 

Pahoinpitely Pitkälahden tiellä - kommunistien työmaaterroria Kuopiossa

 

Pitkälahden saha. Viktor Barsokevitsch, Kuopion museo.

Pitkälahden sahalla työskennellyt työmies Antti Korhonen pahoinpideltiin sunnuntaina 19.10.1930 Haminalahden ja Pitkälahden välisellä tiellä ns. Mustanmäen rinteessä. Korhonen oli palaamassa Haminalahden kartanossa järjestetyistä Lotta Svärd-iltamista.[1]

Hän oli aiemmin päivällä käynyt Kuopiossa. Sieltä hän oli ostanut puoli litraa spriitä katukaupasta. Kuopiossa kaksi miestä oli houkutellut häntä samaan matkaan linja-autoon takaisin Pitkälahteen, mutta hän oli tullut mieluummin ”pirssillä”.[2]

Päivän aikana Korhonen oli ilmeisesti naukkaillut kaupungin tuliaisiaan ja illalla hän meni tuttaviensa kanssa yhteisellä kyydillä Haminalahden kartanolle, jossa juhlan piti alkaa klo 19.00.

Haminalahden kartano. Kuva Signe Brander, Suomen kartanoita.

Lottien sunnuntaikarkelot olivat varmasti raittiit, mutta kartanon navetan takana, pihakuusien alla ja jopa kartanon sivuuttavalla tiellä oli paljon juhlaväkeä, joka ei ilmeisesti edes käynyt tanssipaikalla. Korhonenkin naukkaili pihakuusen alla ystäviensä kanssa vedellä jatkettua spriitä. Elettiin kieltolain aikaa.

Haminalahden kartanoa isännöivät ja emännöivät tuolloin jääkärieverstiluutnantti  Volmar Falkenberg ja hänen vaimonsa Liisa os. Peura. Liisa Falkenbergin isä, Heikki Peura omisti Pitkälahden sahan Kuopiossa. Hän oli ostanut Haminalahden kartanon von Wrighteiltä vuonna 1910. Peura oli suurliikemies, jolla oli sahoja ja muita liikelaitoksia myös Iisvedellä, Suonenjoen lähellä.[3]

Wolmr Falkenberg

Liisa (Aino Elisabeth) Falkenberg.
Rautalammin museo.

Korhonen oli todistajien mukaan aika juovuksissa lähtiessään kävellen kotiin Pitkälahteen. Tuttavat etsivät hänen hattunsa ja saattelivat kartanolta Karttulan tielle, missä hänelle neuvottiin reitti kohti Pitkälahtea. Korhonen pyysi yhtä saattelijaa mukaan kotimatkalle, mutta tämä ei lähtenyt.

Magnus von Wright, Mustalahdenmäki Haminalahdessa, 1857.
Tuskinpa tie kovin paljon parempi oli 1920-luvulla.

Mustanmäen rinteessä kolme miestä hyökkäsi hänen kimppuunsa ja yksi heistä sanoi: ”Nyt sinä perkeleen Pitkälahden lahtari loput!” Korhonen löydettiin verissä päin tieltä, josta hänet vietiin ensin Haminalahden kartanoon ja sieltä sairaalaan Kuopioon. Lehtitietojen mukaan hän sai vakavia vammoja, mutta ei ollut hengenvaarassa. Korhosen pahoinpitely ei ollut aivan yllätys. Hän oli saanut aiemmin kirjeen, jossa hänet uhattiin tappaa.

Antti Juho Korhonen oli syntynyt Nilsiän Palonurmessa 10.6.1889. Hän oli naimisissa Josefina Roivaisen kanssa ja heillä oli kuusi lasta. Korhonen oli osallistunut vapaussotaan Nilsiän suojeluskuntalaisten matkassa. Sodan jälkeen hän työskenteli vartijana Riihimäen pakkotyölaitoksella (1918-24) ja Tammisaaren vastaavalla laitoksella (1925-27). Tämän jälkeen hän oli siirtynyt Salmiin rajavartijalaitoksen palvelukseen. Pitkälahden sahalle Korhonen oli tullut vuonna 1929.

Korhonen otti julkisesti kantaa Lapuan liikkeen puolesta Savo-lehdessä elokuussa 1930. Kirjoitus oli vahvan uskonnollinen ja kansallismielinen.[4] Tähän sanomalehtikirjoitukseen hän sai kotiinsa nimettömän vastineen: 

LUULETKO SINÄ PERKELEEN LAHTARIN KOIRA SOKAISEVASI TYÖLÄISTEN SILMÄT KUN IHANTELET LAPUAN VERIHURTTIA SUAT NÄHÄ ETTÄ KAIKKI VERIHURTAT KOHTA OUVAT OLEMATTOMISSA KYLLÄ VENÄJÄLLÄ ON MIEHIÄ JA SEMMOISIA VEHKEITÄ ETTÄ EI LAHTARIT PITKÄLTI KOKAHTELE

LUULETKO ETTEI SINUA TUNNETA JO RIIHIMÄEN JA TAMMISAAREN KITUTUSLAITOKSIEN AJOISTA EI KUKKAAN PAMPPU OLLU NIIN VIHATTU KUIN SINÄ EI KUKKAAN PAMPPU OSANNU NIIN PIRULLISEN VIEKKAASTI JA NEROKKAASTI PENKOA VANKIE TAVAROITA KUN SINÄ JA PIMIÄÄN KOPPIIN OLIT ENSIMMÄINEN TOIMITTAMMAAN VANKEJA JOTTA KYLLÄ SINUN EDESOTTAMISESI TUNNETAAN JOKKA PAIKASSA[5]

Alusta asti pahoinpitelyn taustalla oletettiin olevan poliittinen motiivi. Muuten spriille haiseva pahoinpidelty vuonna 1930 olisi hoidon jälkeen saanut vielä sakot, eikä asiasta olisi lehdissä kirjoitettu.

Koivumäen kansanopistolla pidettiin 28.10. 1930 Lapuan liikkeen Pohjois-Savon suurkokous. Antti Korhonen oli paikalla, mutta ei ”siteidensä vuoksi voinut itse puhua.” Hän oli laatinut lausunnon, jonka johtaja Lönnblad luki kokoukselle.[6] Hänen pahoinpitelynsä osoitti lapuanliikkeen kannattajien mielestä kommunistien edelleen jatkuvaa uhkaa.

Maltilliset porvarit olivat alkaneet ottaa välimatkaa lapualaisiin presidentti Ståhlbergin kyydityksen jälkeen (14.10.1930). Koivumäen kokouksessa maalaisliittolaiset eivät enää lämmenneet lapualaisten puheille, vaan selkeästi erkaantuivat hankkeesta.

Korhosen pahoinpitely jäi selvittämättä, joten joulukuussa 1930 Kuopion läänin lääninrikosetsivä Väinö Kauppinen teki lisätutkimuksia.

Kuulusteluissa epäillyiksi nousi Aapel Sundqvist, Maaningan Halolassa syntynyt työmies. Todistajat kertoivat, että Sundqvist olisi uhkaillut Korhosta aiemmin samana vuonna savotassa. Korhosen pojat olivat laulaneet jotain lapualaislaulua, jolloin Sundqvist olisi sanonut: ”Jollette herkiä huutelemasta, niin korvat lyhenee.”  Samalla työmaalla Korhoselta oli rikottu saha. Tämä oli tyypillistä ”punaista työmaaterroria”. Uhkailua, kiusaamista ja jopa tahallista onnettomuuksien aiheuttamista.

Aapelin epäiltiin ilmeisesti olevan jollakin tavalla maanalaisen kommunistisen liikkeen toiminnassa. Hän oli ollut koko kesän 1930 ”jossakin pohjoisessa töissä”. Kuulusteltavat esittävät kyllä muitakin epäilyjä, pari kertaa mainittiin tiellä liikkuneen mustia umpiautoja. Saattoi olla kuulusteltavien hienovaraista vinoilua lapuanliikkeen suuntaan.

Toinen epäilty oli Esa Hietanen, kommunistiaktiivi, joka piilotteli myös pahimman kyyditysvaaran aikaan kesällä 1930. Pari kuulusteltavaa kertoi nähneensä Hietasen Neulamäen salolla[7], kun olivat olleet siellä marjassa. Hietanen oli kysellyt tietoja Korhosen asiasta. Myös Korhonen tunnisti poliisin kuvista Esa Hietasen mieheksi, joka oli puhutellut häntä pahoinpitelypäivänä Kuopiossa.

Juttu näyttäisi kuivuneen kasaan. Riittävää näyttöä ei löytynyt sen paremmin Sundqvistin kuin Hietasenkaan syyllisyydestä. Oikeudenkäynnistä saatikka tuomioista ei löytynyt sanomalehtiarkistosta merkkejä.

Antti Korhonen oli varmasti työmaaterrorin uhan alainen Kuopiossa. ”Suomen Moskovassa” kielletyn kommunistisen liikkeen kannatus oli merkittävä sotien välisenä aikana. Lapualaisterrorin katveessa tehtiin myös kommunistisen aatteen innoittamana väkivallantekoja tai vähintäänkin kiusaa vastustajille.

Antti Korhosen pahoinpitelyä voisi epäillä myös tekaistuksi mediatempuksi, ellei hän olisi ollut humalassa. Epäilemättä hänet pahoinpideltiin poliittisten ja uskonnollisten näkemystensä vuoksi, mutta syyllisiä ei tavoitettu.

 

 

[1] Savon Sanomat 23.10.1930 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1911162/articles/81477079

[2] Kuopion nimismiespiirin arkisto/Poliisitutkintapöytäkirjat (1925-1930), JoMa

[3] Petri Karonen, /jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/67514/kauppaneuvos%20heikki%20peura.pdf?sequence=1&isAllowed=y

[4] Savo 3.8.1930 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1909265/articles/81476423

[5] Kuopion nimismiespiirin arkisto/Poliisitutkintapöytäkirjat (1925-1930), JoMa

[6] Savo 28.10.1930 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1909318/articles/81476368

[7] Tarkoittaa ehkä Pienen Neulamäen aluetta Pitkälahden lähellä.

Sasu Punanen, Pöljä, Savon rata

"Veli Giovanni" Viherjuuri ja "Sasu Punanen" (oik.) Pöljän pysäkillä
1935. Kuva Pöljän kotiseutumuseon kokoelmat.

Viime vuosisadan alkupuolella Pöljän kylällä vaikutti kolme kansallisellakin tasolla näkyvää henkilöä. Nimittäin agronomi, toimittaja, poliitikko Tatu Nissinen, kirjailija, opettaja Kalle Väänänen ja kolmantena toimittaja, kansanedustaja Yrjö Räisänen, nimimerkki Sasu Punanen.

Yrjö Räisänen osti Pulasteen tilasta tontin 1920-luvun lopulla ja rakensi Pitkänjärven rantaan perheelleen kesähuvilan.[1] Ensimmäinen viittaus huvilalomaan Pöljällä on vuodelta 1928, jolloin hän Suomen Sosiaalidemokraatin kolumnissaan kertoi:

Kun tätä luetaan, olemme jo painaltaneet maalle, kesälaitumille...Tämä on tarpeellista sanoa siksi, koska äkkijyrkät veljet voisivat taas selittää, kun me jätämme tämän tähystyspaikkamme, että ”nyt se on Sasu ratkennut juomaan.”

Menemme ”isänmaahan”, Savoon, Pöljän pysäkille.[2]

Sasu Punasen huvila Pöljän Pitkänjärvellä nykyisessä asussaan. Rakennus
on säilynyt ulkoaultaan alkuperäisessä asussa.

Yrjö Räisänen alias Sasu Punanen syntyi Kuopiossa 16.2. 1888. Hänen isänsä oli satulaseppämestari Kaarlo Räisänen ja äitinsä Riitta Lovisa Sutinen. Isän puolelta sukujuuret johtavat Pielavedelle, äidin puolelta Nilsiään. Yrjö -poika pääsi opintielle, mutta oppikoulu keskeytyi seitsemänteen vuoteen sairastelun vuoksi.[3] Oppikouluvuosinaan hän koki 17-vuotiaana nuorukaisena suurlakkovuoden 1905 hulinaa Kuopiossa.[4]

Vuodesta 1909 Räisänen työskenteli Savon Työmiehen/Sanantuojan eri tehtävissä Kuopiossa ja Iisalmella. Työväenliikkeeseen hän oli kasvanut jo kotonaan. Sanomalehtimiehen ura vei hänet lopulta Helsinkiin Työmiehen toimitussihteeriksi 1917. Samana vuonna hän meni naimisiin Kerttu Savolaisen kanssa, pariskunnalle syntyi kaksi poikaa, Yrjö Kullervo (1919) ja Juha Kaarlo (1921).[5]

Sisällissodan 1918 jälkeen Yrjö Räisänenkin pidätettiin ja hän joutui pahamaineiselle Iso Mjölön keskitysleirille. Kuitenkin jo saman vuoden syyskuussa, kun Suomen Sosiaalidemokraatti sai luvan ilmestyä, Räisänen aloitti lehden toimitussihteerinä. Heti ensimmäisessä lehdessä 16.9.1918 esiteltiin pakinoitsija Sasu Punanen, aluksi Niitä näitä - otsikolla, mutta sittemmin vakiintui Mitä Sasulle kuuluu -palsta. Kolumni/pakina oli yleensä heti etusivulla.

Sasun huvila oli komea ilmestys Pitkänjärvellä ja hänen oleskelunsa kylällä herätti uteliaisuutta. Esimerkiksi Pohjolanmäen isäntä Aatu Väänänen tutustui Räisäseen hyvin, talosta myytiin kesävieraille elintarvikkeita ja kyläilyä puolin ja toisin harrastettiin. Huvilalla apulaisena kylän nuorista naisista työskenteli ainakin Lyydia Roivainen (Puurunen). Oheisessa heinäpeltokuvassa taas oltiin Janne ja Aino Holopaisen heinäapuna.

Heinäväkeä Riitaniityllä Hoikilla. Etualalla istuvat Yrjö ja Kerttu Räisäsen pojat
 Yrjö Kullervo ja Juha Kaarlo. Oikealla seisoo Kerttu Räisänen, keskällä kuvaa
seisoo Lyydia Roivainen. Äärimmäisenä vasemalla istuu Janne Holopainen.
Kuva Kirsti Holopaisen arkistosta.

Vasemmalta Tellervo Holopainen, Lyydia Roivainen, Aino Holopainen, Hanna Kauppinen, Kerttu Räisänen, poika Räisänen, Pekka Kejonen, Janne Holopainen, poika Räisänen. Kuva Kirsti Holopaisen arkistosta.

Niin täysiverinen poliitikko Räisänen oli, että hän ei ilmeisesti malttanut olla agiteeraamatta kesälläkään. Ei liene sattumaa, että Pöljän Sosiaalidemokraattinen yhdistys aktivoitui nimenomaan 1920-luvun lopulla. Yhdistys koetti saada käyttöönsä Pöljän kommunistien hallussaan pitämän työväentalon. Työ näkyi myös vuoden 1929 vaalituloksessa ”nosken puolen” eli SDP:n kannatuksen nousuna Pöljällä. Näin Sasu kuvaili vaalipakinassaan Pöljän/Kuopion alueen kommunismin luonnetta.

Mitä Pöljään tulee, niin täällä nosken puoli nousi. Joku maalaisliittolainen sanoi, että ”se on sinun ansiotasi”. Kiistimme vastaan, koska emme ole mitään agitatsionia harjoittanut, vaan viettänyt kesävieraan tyyntä ja rauhallista elämää.

Tämä savolainen kommunismi ei kyllä itse asiassa mitään kommunismia olekaan. Ne ovat muuten vaan jyrkkiä täällä ja kun paikallinen työväenlehti joutui kansalaissodan jälkeen kommunisteille, niin on sen turvin voitu selittää ja syöttää kansalle sellaista, että se kommunismi onkin sitä oikeata työväenliikettä.

Täällä voi nähdä tavallisen päiväpalkkalaisen kävelevän suojeluskuntalaisen myssy päässä huolimatta siitä, että viivansa vetääkin vaikka kommunisteille. Kun kysyy, että mitenkä sinä Turpeisen poika kuleksit lahtarin hattu päässä, niin vastaukseksi saa, että ”ka, isäntä anto vanahan hattunsa, eikä näin hyvvee tavaroo henno pellolle heittöö.”

Yhdessä rassaillaan talon poikain kanssa pyssyjä, sihtaillaan ja paukutellaankin, yksissä keitellään viinojakin. Mutta sitten kun äänestämään mennään, niin eroavat tiet. Toinen vetää pötkän ”maaliitolle” ja toinen listalle, jonka otaksuu edustavan äkkijyrkkyyden korkeinta astetta.[6]

Sasu oli todellinen kuuluisuus aikanaan, sillä hän herätti pakinoillaan kovasti kiukkua niin äärioikealla kuin äärivasemmallakin. IKL:n vaalitilaisuuksissa  Pöljällä Sasu oli puhujien hampaissa eikä Kuopion seudun kommunistitkaan Räisästä silitelleet. Kuopiolaisen kommunistin, Emmanuel Juutin edesottamuksia Sasu kommentoi kirvelevän pilkallisesti.[7]

Räisänen vaikuttaa kuitenkin viihtyneen Pöljällä. Hän osasi solahtaa kylän elämään ja kehaista oikeita ihmisiä. Näin hienon mainetodistuksen hän antoi kolumnissaan pysäkki-Villestä, Vilho Ruuskasesta Suomen Sosiaalidemokraatissa 24.7. 1929.

Ja sitten tulkoon vielä tiedotuksena mainituksi, että tämän kirjoitettuamme painumme Savon junaan ja sitä tietä Pöljälle, josta pommitamme lehteen artikkeleita. Niin että jos kansalla on parin viikon aikana jotakin tähdellistä sydämellään, voi osoittaa kirjeensä Sasu Punanen, Pöljä, Savon rata.

Pysäkki-Ville, joka on Pöljän pysäkin asemapäällikkö, asemamies, postinhoitaja ja yleensä kaikki kaikessa - oikein hyvän virkamiehen esikuva - saa kyllä siitä lisää työtä, mutta hän ei uhkaile kiristyslakoilla niin kuin monet korkeammat virkaherrat.

Vilho Ruuskanen, pysäkki-Ville 1940-luvun lopulla.

Palaan Yrjö Räisäsen Pöljän kesiin, kun pääsen tutkimaan 1930-luvun Sosiaalidemokraattia.

---

[1] Niskanen, Pöljän Muisti, 289, Taksoituslautakunnan arkisto 1925-1948, Siilinjärven kunnanarkisto

[2] Suomen Sosiaalidemokraatti 19.8.1928

[3] Kansallisbiografia

[4] Työväen joulualpumi 1.1.1925

[5]  Kansallisbiografia

[6]  Suomen Sosiaalidemokraatti 7.7.1929

[7] Kurikka 26.10.1929

Pöljän työväenyhdistys 1918-1919

Pöljän työväenyhdistys on joutunut historiansa aikana luopumaan talostaan kolme kertaa. Yhdistys rakensi talon 1912-1913 ja joutui ensimmäisen kerran luopumaan sen hallinnasta keväällä 1918. Poliittinen ja sotilaallinen tilanne kärjistyi tammikuun 1918 aikana sisällissodaksi. Helmikuun 21. päivänä Pohjois-Savon ja Kajaanin sotilaspiirin vt. päällikkö luutnantti Kihlström käski sulkea alueen työväentalot. Niissä sanottiin pidettävän avoimia ja salaisia kiihotustilaisuuksia. Pöljän työväentalon viimeinen juhlatapahtuma ennen sotaa  liittyi Aappolassa pidettyyn käsityökurssiin. Sen lopettajaisjuhlat olivat 30.1. 1918. Yhdistys oli ilmeisesti vuokrannut tilan ulkopuolisille..

Sisällissota alkoi oikeastaan jo tammikuun puolivälissä, kun eri puolilta Suomea tuli viestejä aseellisista yhteenotoista. Porvarillinen lehdistö kirjoitti punakaartien laittomuuksista, työväenlehdet lahtareiden valmistautumisesta sotaan. Kuopion punakaarti etsi Jännevirralta Rissalan hovista ja Hiekkalasta aseita. Savon Sanomien mukaan 50 aseistautunutta miestä penkoi talot, aitat, ullakot ja ladot. Kuopiossa suojeluskunta ja punakaarti väijyivät toisiaan, suojeluskuntalaiset lyseolla ja punakaartilaiset kasarmeilla. Puuttui kuitenkin aseita.

Kuopion lehdet ilmestyivät normaalisti tammikuun loppuun asti, sitten osapuolilla oli riittävästi aseita aloittaa taistelu kaupungin hallinnasta. Kuopio päätyi muutamassa päivässä valkoisten käsiin. Kuopion kasarmista tuli vankileiri ja punaisten kaikki toiminta hiipui.

Kuopion vankileiri keväällä 1918. Museovirasto.

Porvarilliset lehdet alkoivat ilmestyä uudestaan helmikuun alussa ja niissä kerrottiin lamaannuttavia uutisia punaisten tappioista ja hirmuteoista. Jos into lähteä punakaartiin oli jo aluksikin vaisua, niin tuskinpa uutisointi sitä lisäsi. Maaningalta kerrottiin, että punaiset olivat laittaneet luoteja kunnantalon leivinuuniin. Kun palvelijatar Sohvi Ruotsalainen sytytti uunia, niin luodit räjähtivät.

Pöljältä ei ole varmaa tietoa punakaartiin lähteneistä tai vangituista työväenyhdistyksen jäsenistä. Kuopion vankileirillä kuoli nälkään ja tauteihin 475 vankia. Heistä lähes puolet oli savolaisia. Yhtään pöljäläistä ei ole tiedossa. Toukokuun 18. 1918 ammuttiin Janne Ananiaksenpoika Rautiainen Viipurin vankileirillä. Hän oli kotoisin Pöljältä. Kaiken kaikkiaan Maaningalta, Kuopion maalaiskunnasta, Lapinlahdelta ja Nilsiästä kuoli sisällissodassa 119 ihmistä.

Pöljällä ja Kolmisopella keskityttiin olennaiseen. Poliisikonstaapeli Pekka Martikainen paljasti viinatehtaan Kolmisopelta. Yksi keittäjistä oli Niko Koistinen Pöljältä. Viinankeitosta joutuikin vuonna 1918 kenttäoikeuteen, koska oli sotatila.

Joulukuun alussa 1918 Kuopiossa alkoi ilmestyä jälleen työväenlehti, kun Savon Kansa julkaisi ensimmäisen numeronsa 7.12. 1918. Punaisten kärsimys, katkeruus ja suru sai oman julkaisuväylän.

Savon Kansa 6.3.1919.

Siilinjärven ja Maaningan sos.dem. työväenyhdistykset pitivät 12.1.1919 kumpikin tahoillaan kokoukset, joissa toimintaa aloiteltiin uudestaan. Siilinjärvellä kokoonnuttiin "omalle talolle" ja Maaningalla A. Laakkosen talossa.

Pöljän työväenyhdistys oli tehnyt tammikuun alussa nimismiehelle ja kuvernöörille anomuksen, että se saisi työväentalon hallinnan takaisin. Talo oli varmasti omassa käytössä vasta 20.4., jolloin yhdistys piti vuosikokouksen ja valitsi toimihenkilöt. Savon Kansassa "Pikku-Jaska" kertoi kuitenkin, ettei työläisillä ole herkulliset päivät Pöljällä. "Mekin Pöljän punikit mennä laahustettiin vaaliin ja vedettiin punainen pökkä, vaikka se meidän naapurikylän surkean kuuluksi tullut "Jussi" oli pelotellut työläisiä vaalien edellä, että joka äänestää sosialisteja, se tapetaan entisten lisäksi." 

Eduskuntavaalit järjestettiin maaliskuun alussa 1919. SDP sai osallistua vaaliin. SDP sai Pöljällä 138 ääntä, ML 110, KOK 21, Edistys 64. Maalaisliitto ja sosialistit voittivat verrattuna vuoden 1917 eduskuntavaaliin. Maalaisliiton voitto oli roima, se lisäsi kannatustaan Pöljällä 54 äänellä.

Pöljän työväenyhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin 20.4. 1919 Lauri Viitanen, varapuheenjohtajaksi Oskari Heikkinen, rahastonhoitajaksi P.J.Ruuskanen, taloudenhoitajaksi Anton Lehtola ja kirjuriksi Tatu Pitkänen. Lisäksi hallitukseen valittiin Taavetti Ikäheimo, Kalle Savolainen, U. Savolainen, T. Venäläinen, ja Topi Lappeteläinen.

Kaiken kaikkiaan Pöljän työväenyhdistyksen toiminta alkoi uudestaan vilkkaana. Talolla oli iltamia ja kokouksia joka kuukausi, erityisesti torppariosasto oli toimelias. Pöljälle puuhattiin ihan tosissaan Maaningan osuusliikkeen sivupistettä, mutta hanke ei toteutunut.

Poliittisesti Pöljän työväenyhdistys kääntyi vasemmistososialistiselle kannalle. Yhdistys muotoili joulukuussa 1919 kannanoton, jossa se paheksui jyrkästi sos.dem puoluetoimikunnan ja piiritoimikunnan menettelytapoja ja sääntörikkomuksia. Yhdistys ilmoitti asettuvansa Savon Kansan ajaman suuntauksen kannalle. Käytännössä yhdistys kääntyi kommunistiselle linjalle. Päätös myötäili Pohjois-Savon yleistä kehitystä, sosiaalidemokraattien jalansija oli täällä hyvin hutera.

Pöljän suojeluskunta maksoi työväenyhdistyksellä vuokraa 306 markkaa siltä ajalta, kun talo oli ollut heidän hallinnassaan. Jonkinlainen valvontasuhde suojeluskunnilla työväentaloihin oli, mutta ainakin Siilinjärven työväenyhdistys kertoi, että he saivat kokoontua omalla talolla reilusti, eikä suojeluskunta ole puuttunut toimintaan. Ilmeisesti näin oli myös Pöljällä.

Yhdistys menetti talon kolme kertaa. Edellä Pöljän suojeluskunnalle 1918-1919 ja tästä linkistä löydät tietoja talon myöhemmistä vaiheista.

Lähteet: Wirilander, Savon historia IV. Uudistuksiin heräävä Savo 1870-1918. Kuopion vankileirikuva , Savo, Savon Sanomat, Savon Kansa (1918-1919),