Vainajien karsikot Pöljällä

Lintuniemen kalliolta avautuu näkymä vanhalle 
Kuopio-Iisalmi tielle ja Pöljänjärvelle.
Kuva Aira Roivainen.

 Kun oli syöty kirkoltatuloruoka, suoritettiin karsikonnosto. Laudasta tai rautapellistä tehty karsikko, mihin oli merkitty vainajan nimi, syntymä- ja kuolinaika, naulattiin aitan, tallin tai muun rakennuksen seinään oven yläpuolelle. Paikoin näkee aarniopetäjiä, joiden kylkeen on kaiverrettu samat asiat kuin karsikkolautaan. Kansa nimittää niitä karsikkopetäjiksi.[1] Tämä tapahtui kirkkoon mentäessä.[2]

Näin kuvasi maaninkalainen Ahti Rytkönen on kuvannut tämän seudun karsikkoperinnettä kirjassaan Savupirttien kansaa. Vaikka vainaja oli siunattu ja haudattu, oli vielä paljon puuhaa, että niin omaiset kuin vainajakin voisivat olla rauhassa.

Ensimmäinen ja ylipäänsä vanhin kirjallinen tieto vainajan karsikoista on vuodelta 1786: ”Muolalaisilla on tapana lyödä puupilkka johonkuhun tien warrella olewaan petäjään, kun wiwwät ruumista kirkolle. Siihen seisattuwat juomaan. Taitawat arwella, ettei wainajan henki pääse sen petäjän siwutse kotiin kummittelemaan.”[3]

Karsikkoperinteen taustalla voi hyvinkin olla jopa esikristilliset tavat palvoa vainajan sielua. Kerrotaan, että kun uusi asukas otti eräalueita haltuunsa, niin hän ensimmäiseksi valitsi kotinsa läheltä tallaisen pyhän petäjän, josta tuli suvun vainajien muistopaikka. Tapa säilyi ja muuntui vuosisatojen aikana.

Hautajaismatkalla karsittiin sopivassa kohti matkan varrelta polun, tien tai vesireitin läheltä vainajalle muistopuu. Tapahtumaan liittyi puun karsintaa eri tavoin, riippuen vainajan sukupuolesta ja asemasta. Sen lisäksi puun kylkeen tehtiin merkinnät vainajasta. Tarkoitus oli estää vainajaa palaamasta kummittelemaan elävien maailmaan. Ajateltiin, että vainajan sielu pyrkisi vielä elävien joukkoon, mutta karsikon kohdalla hän ymmärtäisi lopullisesti kuuluvansa kuolleiden maailmaan.[4]

Karsikkomerkintöjä on Suomessa tehty vielä 1900-luvun puolellakin, Pohjois-Savossa karsikkoperinne näyttää olleen elinvoimainen vielä 1800-luvun lopulla.

Aluksi karsittiin ja merkittiin puita, sittemmin puihin alettiin kiinnittää karsikkolautoja. Niissä oli samat merkinnät, mutta laudat naulattiin puihin kiinni. Karsikkolaudat saattoivat olla varsin ammattimaisesti tehtyjä ja kauniisti kaiverrettuja.[5]

Ja seuraava vaihe perinteessä oli se, että muistolautoja ei enää kiinnitetty puihin, vaan vainajan kotitalon pihapiirin rakennuksiin. Yleensä siihen tilaan, missä vainaja oli odottanut hautausta. Karsikkolaudat asetettiin räystään alle sateelta ja auringon paahteelta suojaan. Mikäli talon aitta on säilynyt, niin karsikkolaudatkin ovat säilyneet helposti toistasataa vuotta. Yleensä karsikkolaudat tehtiin talon isännällä, emännälle ja vanhimmalle pojalle. Poikkeuksiakin on.

Salomon Wäänäsen karsikko. Lassilan talo.

Pöljällä tällaisia ulkona paikoillaan olevia karsikkolautoja on Lassilan talon aitassa. Salomon Wäänänen kuoli sairauskohtaukseen kaupunkimatkalla.[6]

Maria Sofia Wäänäsen ja Aaro Johannes Toivasen karsikot.
Pulaste.

Lisäksi Pulasteen aitan seinässä on äidin ja pojan muistolaudat.[7] Talollisenvaimo Maria Sofia Wäänänen kuoli kuumeeseen vuonna 1892. Hänen ainut poikansa Aaro Johannes Toivanen oli kuollut pikkulapsena 1883 hivutustautiin.

Nämä kaikki kolme karsikkolautaa liittyvät toisiinsa sillä tavoin, että Maria Sofia oli Salomon Wäänäsen sisko ja samalla Aaro Johanneksen kummi. Maria Sofia Wäänänen oli naimisissa Pulasteen talon isännän, Aaro Toivasen kanssa. Naiset pitivät näillä seuduilla oman sukunimensä avioiduttuaankin.

Loviisa Toivasen karsikko. Harju.

Harjulla on karsikkolauta otettu talteen sisätiloihin.[8] Siinä muistetaan talollisen vaimoa Loviisa Toivasta, joka kuoli turvotukseen.

Pöljän kotiseutumuseolla varsin iso kokoelma karsikkolautoja lähialueelta, suurin osa niistä on sijoitettuna Jyväskylän museoon.

Vainajan karsikko ja ristipuu Suomessa.
Vilkuna, Suomalaiset vainajien karsikot
ja ristipuut, s.40.

Karsikkoperinne on ollut yleistä Kaakkois-Suomesta Kainuuseen ulottuvalla alueella. Joissain paikoin puhutaan ristipuista, mutta merkinnän tarkoitus lienee ollut sama. Merkintöjä on myös tehty kallioihin ja kiviin. Kaikki puista löytyneet merkinnät eivät välttämättä ole vainajan karsikon merkkejä. Karsikkoja saatettiin tehdä mm. jonkin merkittävän tapahtuman, kuten häiden, suuren saaliin, ensikertalaisen kaupunki- tai markkinamatkan muistoksi jne.[9]

Karsikkomerkinnät tehtiin riittävän paksuihin puihin. Männystä voi ottaa korkeintaan yhden viidenneksen ympärysmitasta pois auki. Ensin ohennetaan taltalla kaarnapuuta ja sitten leikataan terävällä veitsellä aivan nilaan saakka. Pihka lähtee valumaan, muttei peitä kuorittua osaa, vaan virtaa pitkin reunoja estäen mukavasti lahosientä pääsemästä kuoren alle.[10]

Pöljän kylää on asutettu noin 500 vuotta, maisema on vuosisatojen työn muokkaamaa. Metsät ovat enimmäkseen varsin nuoria talousmetsiä, taimikoita ja avohakkuita. Jo kaskikansa oli käyttänyt tehokkaasti metsiä. Kaski, aitaaminen, rakentaminen ja savutupien lämmitys vaativat paljon puuta. Sen vuoksi satoja vuosia vanhat puut kotimaisemissa herättävät aina kysymyksen, miksi ne ovat säilyneet?

Karsikkopuut olivat vanhan kansan puheissa suojeltuja, niin kaataminen toi tekijälle huonoa onnea.

Pulasteen petäjä, noin 400 vuotta eloa.
Kuva Jouni Kiimalainen.

Keväällä 2022 kuulin ensimmäisen kerran, että Pöljän kylällä voisi olla karsikkopuita. Kari Törrönen otti yhteyttä ja kertoi, kuinka suvussa oli aina puhuttu Pulasteen karsikkopuusta. Tämä puu porattiin ja arvioitiin keväällä 2022 noin 400 vuotta vanhaksi. Aivan nuoriin puihin merkintöjä ei voinut tehdä. Periaatteessa Pulasteen puuhun on voitu tehdä merkintöjä jo 1700-luvulla. Pulasteen puun määrittäminen karsikkopuuksi on aika vaikeaa, koska puun arvet ovat täysin umpeen kasvaneita. Mänty kuroo veistämiä vuosien saatossa umpeen.

Lintuniemen karsikkopuu on jo kelottunut.
Kuva Aira Roivainen.

Puun kyljessä näkyy selvästi numero 6. 
Lintuniemen karsikkopuu.
Kuva Aira Roivainen.

Sen sijaan Lintuniemen kallioilta löytyi Nestori Halosen opastamana jo keloksi muuttunut ikivanha petäjä, josta oli löydettävissä hyvin selkeä numero 6. Muut numerot oli luonto jo hävittänyt. Karsikkopuu sijaitsee vanhan Kuopio-Iisalmi tien välittömässä läheisyydessä. Sopii hyvin hautajaismatkan lepopaikaksi, mutta tietenkään ei voi sanoa varmasti, mihin merkintä liittyy.

Nämä vanhat puut kantavat kiinnostavaa kulttuuriperintöä matkassaan, mutta samalla ne ovat kolopesijöiden koteja, täynnä elämää. Ehkäpä Lintuniemen suunnassa äskettäin pesinyt liito-orava poikasineen on asunut tässä muinoisen ihmisen muistopuussa.

Liito-oran poikasia Pöljällä. Kuva Jouni Kiimalainen.

Vainajien karsikoista ja ristipuista enemmän Janne Vilkunan tutkimuksessa.

---

[1] Rytkönen, Savupirttien kansaa, 69

[2] Vilkuna, Suomalaiset vainajien karsikot ja ristipuut, 19

[3] sama, 21

[4] sama, 42

[5] sama, 71

[6] Haastattelu Jenni Linnove

[7] Haastattelu Kari Törrönen

[8] Haastattelu Nestor Halonen

[9] Vilkuna, 16

[10] Seppo-Kovalainen, Puiden kansa, 105

Sananen Pöljän luonnosta ja asujaimistosta 1864-65 II

Pöljän kotiseutumuseon savutupa 1800-luvulta. Se on tuotu läheiseltä
Kolmisopen kylältä. Ensimmäiseksi asumukseksi tällä seudulla rakennettiin
yksinkertainen savutupa, johon sitten saatettiin lisätä kamareita ja jopa toinen
tupakin.

Maaperäkartoittajat Anders Ferdinand Thoreld ja apulaiset E.G. Gardberg, H.J. Werlander sekä Petter Kemiläinen saapuivat Pöljän kylälle Maaningan kirkolta heinäkuun lopussa 1864. Syystä tai toisesta he valitsivat asuinpaikakseen Lassilan eivätkä asettuneet kievariin, joka sijaitsi valtion virkatalossa Pöljän Puustellissa. Lassila oli kylän vanhimpia taloja, tuolloin sen rakennukset sijaitsivat aivan Pöljän järven rannassa. Kartassa se on talo n:ro 2.

Pöljänjärven rantaa vanhan Lassilan talon pihapiirin läheltä. Järvi on
tässä jo laskettu. Kuva Lassilan talon arkistos.

On huomattava, että Pöljänjärvi oli tuolloin nykyistä korkeammalla, sillä järveä laskettiin vuonna 1910 lähes metrillä. Lassilan talo siirrettiin 1900-luvun alussa nykyiselle paikalleen Savon radan tieltä. Talo oli seutukunnan isoimpia, vuonna 1802 talon asiakirjoissa peltopinta-ala oli 20 ha ja varsinainen metsämaa 215 ha. Millainen pihapiiri sitten oli?

Lintuniemen, Pöljä n:ro 2 pihapiiriä ja väkeä v. 1912. Tämä antaa hyvää
osviittaa Lassilan talon pihapiirin kuvittelemiseen.
Kuva Heikki Suhosen kotialbumi.

Kuopion läänin kuvernööri Kraemerilla ei ollut kovin korkeaa käsitystä alamaistensa rakennustekniikasta. Koska …jok´ikisellä talonpojalla, torpparilla ja mäkitupalaisella on käytettävänään heidän käsityskykynsä yli yltäviä ja hallittavakseen mahdottomia metsäaloja, eivät he herkeä lämmittämästä uunejaan vuorokaudet läpeensä, panemasta epälukuisia pikkuviljelmiään korkeaan ja tiuhaan aitaan ja kyhäämästä piha-aukeilleen paria- kolmeakymmentä erikokoista ja kaikki tyynni yhtä huonosti suunniteltua rakennusta.[1]

Lassilan pihapiirin aitta.

Koska nyky-Lassilan pihapiiristä on vieläkin löydettävissä 1800-luvun puolivälin rakennuksia, niin aivan mitätöntä kansanomainen rakennustaito ei ollut. Vertailuna voi kertoa, että valtion virkatalon pihapiiriin kuului 17[2] erilaista rakennusta. Vuonna 1950 Hannu Väänänen kirjoitti Kuopion isänmaalliselle seuralle lyhyen selostuksen Lassilan rakennuksista 1900-luvun vaihteesta.[3]

Silloinen asuinrakennus oli noin 24 metriä pitkä. Ensin rakennettiin tupa ja varallisuuden lisääntyessä lisättiin kamarit ja eteinen. Kamarien ja tuvan väliin rakennettiin kaksoisseinä, koska ei osattu liittää lisärakennusta muulla tavoin. Usein rakennettiin vielä toinen tupa. Pirttien uunit olivat sisäänlämpiävät ja uunien suut vuolukivestä. Kamarien uunit olivat uloslämpiävät ja eteinen aivan kylmillään.

Ikälän savupirtin uuni, Pajuskylä, Pielavesi.
Ahti Rytkönen, Museovirasto.

Eteläinen tupa oli ns. työtupa ja toisessa käytiin syömässä. Tässä rakennuksessa asui työväki, joskus myös vuokralaisia sekä talonväkeäkin. Pihan päärakennus taas muodostui neljästä kamarista ja kylmästä eteisestä. Vuosisadan vaihteessa kaikissa kamareissa sanottiin olleen uloslämpiävät uunit. Rakennuksessa asuivat isännät ja perheenjäsenet.

Navetta oli jaettu leveällä kujalla kahteen osaan, toisessa majailivat eläimet ja toisessa säilytettiin rehuja. Navetan ulkopuolella oli kota. Tallin yhteydessä oli vaateaitta. Vilja-aitta on vieläkin pystyssä Lassilan pihapiirissä. Lisäksi oli sauna, paja ja muitakin aittoja.[4]

Tiedämme, että Puustellin virkatalossa oli jo uloslämpiävät uunit ja lasi-ikkunat, sekä kamareissa kaakeliuunit, mutta miten oli Lassilassa vuonna 1864? Suurinta osaa kylän asumuksista lämmitettiin melko varmasti sisäänpäin lämpiävillä uuneilla ja ikkunat olivat avattavia luukkuja. Voimme melko varmasti sanoa, että Lassilan rakennuksia ei oltu maalattu. Tässäkin asiassa Puustellin virkatalo lienee näyttänyt esimerkkiä, sillä siellä on ensimmäinen maininta talon maalaamisesta punamultamaalilla ja nurkkalautojen valkoisesta pinnasta vuodelta 1871.[5]

Lassilan talossa asuivat kesällä 1864 leskiemäntä Helena Pekkarinen, isäntä Petter Väänänen oli kuollut vuonna 1860. Heidän viisi poikaansa, Lars Samuel, Salomon, Anders, Johan Petter ja Erik sekä kolme tytärtään Cristina, Eva ja Maria Sofia asuivat vielä kotona. Nuorin lapsista oli Erik, tuolloin 16-vuotias nuorukainen. Vain Lars Samuel oli naimisissa, hänen puolisonsa oli Eeva Pitkänen ja heillä oli kaksi poikaa, Aaron Henrik (s. 1856) ja Kalle Wilhelm (s. 1860).[6]

Lars Samuel isännöi taloa vuonna 1864. Hän myi osuutensa talosta vuonna 1865. Hänen poikansa Wilhelm (Vilho) toimi poliisina Kuopiossa ja hänen poikansa oli pöljäläisille kovin tärkeä kirjailija Kalle Väänänen. Petter Väänäsen pojista isännyyttä hoitivat myös Salomon sekä Johan Petter (Jussi).[7]

Lisäksi kirkonkirjoissa näkyy talon asukkaana sotilas Johan Venäläinen vaimonsa Maria Kataisen kanssa. Heillä oli kaksi lasta.[8]

Viljami ja Anna Mari Lån 1950-luvulla. Kuva Anja Långin kotialbumi.

Vieraat tulivat Pöljälle heinäaikaan. Vuonna 1878 syntynyt Viljami Lång muisteli tapana olleen, että Jaakolta ruvettiin heinään. Kaikki niitettiin viikatteella. Peltoja ei ollut, vaan niitettävät olivat jähiköitä ja luonnonniittyjä. Yöksi heinät pantiin yöruokoihin, ne tehtiin siten että heinät leppeinä pantiin ristiin. Aamulla ne hajotettiin ja puoliltapäivin ruvettiin kokoomaan. Hevosellako? Ei, vaan takkavitalla kannettiin latoon.[9] Elokuun alussa saatettiin jo korjata viljoja tai kylvää kaskeen ruista.

Usein heinät koottiin myös pieleksiin. Maaninka.
Ahti Rytkönen, Museovirasto.

Kovin herraskainen ei ruokatalous Pöljällä tuolloin ollut. Todennäköisesti niin taloissa kuin torpissakin syötiin samoja ruokia, vain ruuan riittävyydessä oli eroja.

Aamiainen oli 8:lta. Ei mitään herkkuja, ruispuuroa tai savolaisen koorapuuroo (talkkunata). Koorapuuro oli saanut nimensä siitä, että sitä otettiin kouraan eikä astiaan ja päälle voisilmä ja sitten veitsellä syötiin. Kun nukuttiin ruokaunet lähdettiin töihin.

Murkinalle eli päivälliselle mentiin 2:lta. Pottuhaavikkaita syötiin ja jolle ei kelvannut, se sai olla ilman. Illallisella oli piimävelliä, lusikkata ei ollut vaan puukupin reunalta hörpättiin. Eikä ne muutkaan astiat olleet posliinia. Jokaisella naisella oli veitsi, miehillä puukko ja tuohituppi, puulusikat ja puukupit, joista syötiin.Sintutuoppi oli myös puusta ja niitä oli kaksi, naisten ja miesten puolella. Kauhat ja kapustat olivat myös puisia.[10]

Pöljän kotiseutumuseon kokelmat.

Sintu oli kuorittua maitoa, usein vielä vedellä jatkettua ja hapantunutta. Voi olettaa, että Lassilassa kalalla oli suuri merkitys ruokataloudessa, asuttiinhan järven rannalla. Lassilan talossa pärjättiin omin voimin, mutta toisin oli Puustellissa, Pöljä n:ro 21.

Alun perin virkatalo oli ollut Ruotsin vallan aikana upseerin palkkaetu. Autonomian aikana valtio vuokrasi tilan tarjouskilpailun kautta. Vuonna 1864 tilaa vuokrasi Pekka Leskinen.[11]

Tilan kokonaispinta-ala oli 270 hehtaaria, josta peltoa 15 ha. Pihapiirissä oli kaksi asuinrakennusta ja 15 muuta talousrakennusta.  Pekka Leskisen lisäksi talossa asuivat hänen isänsä Påhl ja äitinsä Katarina. Samoin Pekan naimattomat tädit Kristiina Leskinen ja Anna-Maria Leskinen ja Pekan sisko Karoliina Leskinen asuivat Puustellissa.[12]

Puustellilla oli kaksi torppaa, Multamäki ja Seppälä, molemmat lähes pihapiirissä.[13] Torpista puhutaan vain virkatalon tarkistusraporteissa, rippikirjassa on mainittu vain mäkitupalaisia. Savossa näiden ryhmien jako oli hyvin häilyvä. Fredrik Miettisellä, Adam Lappveteläisellä ja Johan Korhosella oli mäkituvat. Pitäjänräätäli Aaron Knuutinen vaimonsa Albertina Väänänen kuuluivat talouteen. Oli myös kolme renkiä: Abraham Miettinen, Lars Petter Pykäläinen ja Aapeli Puustinen.

Pöljän kylällä oli 22 taloa, niillä torppia ja mäkitupia. Suurin osa taloista oli asettunut molemmin puolin Pöljänjärveä nauhaksi. Ollila n:ro 5 oli kylän keskuksesta kaukaisin Saarisen järven rannassa. Kylällä asui vuonna 1865 481 asukasta.[14] 

Kuopio-Iisalmi tien lisäksi kylässä risteili talojen välillä kyläteiden ja tasaisiksi tallattujen polkujen verkosto. Olihan seutu ollut pysyvästi asutettu jo parisataa vuotta.

Lassilan talosta malminetsijöiden oli helppo lähteä tutkimaan aluetta eri suuntiin. Maiseman muodot ja maaperä ja kalliot näkyivät hyvin, sillä mihinkään koskemattomaan ja peitteiseen erämaahan miehet eivät Pöljällä ja Kolmisopella liikkuessaan törmänneet. Ahkera kaskikansa oli käynyt taistelua nälkää vastaan näillä tanhuvilla jo pitkään. Retkikunta oleskeli alueella kymmenen päivää.[15]

Lassilasta Kolmisopelle ja Pulasteen kautta Saarismäkeen ja Saariselle. Kolmisopen tien pohja itään
 näkyy vieläkin hyvin. maastossa. Saarismäkeen johtavä väylä on jo kadonnut hakkuiden myötä 1960-luvulla
polun pohja oli vielä helppokulkuinen ja ja hyvin maastossa näkyvä.

Loppuun vielä kuva savutuvasta, jonka allekirjoittaneen isoisoisä Taavetti Roivainen ja puolisonsa Wilhelmiina Lipponen rakensivat 1880-luvulla Saarismäkeen. Taavetti ja Wilhelmiina olivat Laurilan talon n:ro 22 torppareita. Tässä savutuvassa asuttiin aina 1960-luvulle asti. Roivaisten hallusta torppa siirtyi jo 1900-luvun alussa muille.

Tämä teksti on jatkoa Sananen Pöljän kylän luonnosta ja asujaimistosta 1864-65 I.

Saarismäen savutupa. Kuvakaappaus Siilinjärven pitäjänelokuvasta. https://www.youtube.com/watch?v=JUHoTnaeLyU&t=308s

---

[1] Wirilander, Savon historia III, Savo kaskisavujen kautena, 581

[2] Vuoden 1864 tarkastusraportti. Pöljä Pöljälän kuljettajan virkatalon arkisto. Kopiot Puustelli/Pekka Rautiainen.

[3] Väänänen, Selityksiä Pöljän Lassilan tilan karttaan, joka esittää rakennuksia entisessä paikassaan. 14.3. 1950.

   Lassilan talon arkisto. Selostus on tehty Kuopion Isänmaallisen Seuran arkistoon.

[4] sama

[5] sama

[6] Maaningan rippikirjat 1853-1865

[7] Lassilan talon arkistot/Jenni Linnove

[8] Maaningan seurakunnan arkisto, rippikirjat 1864-1874

[9] Viljami Långin haastattelu, Kaija Riitta Lång. Pöljän nuorisoseuran arkisto. Kotiseutuarkisto

[10] sama

[11] Vuoden 1864 tarkistusraportti. Pöljä Pöljälän kuljettajan virkatalon arkisto/Pekka Rautiainen

[12] Maaningan rippikirjat 1853-1865

[13] Karta öfver Pöljä förare boställe 1862. Puustellin arkisto/Pekka Rautiainen

[14] Kuopion läänin henkikirjat 1865, Maaninka http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=479606

[15] Thoreldin tutkimuspäiväkirja, Kansallisarkisto