Piian elämää Pohjois-Savossa 1800-luvun alkupuolella

 

Pyykkiranta, Eero Järnefelt, 1889

Tuomiokirjat historian lähteenä ovat tietenkin vääristynyt näköala elämään, sillä oikeuteen mentiin, kun oli tapahtunut jotakin poikkeavaa. Toisaalta tavallisen rahvaan elämästä on jäänyt vähän lähteitä, joissa arkielämä tulee yhtä monipuolisesti esille kuin tuomiokirjoissa. Kirjoitustaidoton kansa ei jättänyt jälkeensä kirjeitä tai päiväkirjoja. Heidän tahtonsa ja äänensä kuuluu lähinnä erilaisissa sopimuksissa, perukirjoissa ja oikeuden pöytäkirjoissa.

Jokaista riitaisaa palkollissuhdetta kohti oli varmasti kymmeniä sovussa solmittuja ja molemmin puolin sovitusti toteutuneita työsuhteita. Silti oikeustapauksia kannattaa tutkia. Sieltä avautuu kokonaan toisenlainen työmarkkina ja sopimuskäytäntö mihin nykyihminen Suomessa on tottunut.

Piika solmi yleensä työsopimuksen koko vuodeksi. Hän sai ns. pestuurahan ja vuosipalkan. Palkkaan saattoi liittyä muutakin, kuten vaatteita ja kengät. Pestuuraha maksettiin heti, mutta suurin osa vuosipalkasta maksettiin vasta työsuhteen lopussa. Tässä oli erilaisia menettelytapoja, mutta riitatilanteissa näkyy usein, että osa palkasta oli jo maksettu. Yleisimmin oikeustapauksissa pestuuvuosi alkaa 1.11. Töihin sai ottaa vain sellaisia tulijoita, joilla oli edelliseltä työantajalta päästökirja.

Piika oli kirjoilla talossa, mihin hän otti pestin ja isäntä maksoi hänestä henkiveron. Jokaisen työkykyisen ihmisen tuli olla töissä ja kirjoilla. Kuljeskelevaa elämäntapaa ei hyväksytty, siitä saattoi joutua irtolaisena työlaitokseen tai sakotetuksi, jopa vankilaan. 

Maaningan Halolassa piika Anna Loviisa Väyrynen nosti oikeusjutun isäntäänsä, Haapaniemen Abraham Hoffrenia vastaan. Hän oli työskennellyt tilalla vuonna 1844 piikana, vuosipalkaksi oli sovittu 19 seteliruplaa ja 50 kopeekkaa. Isäntä ei maksanut palkkaa, vaikka piialla oli osoittaa Hoffrenilta saatu suomeksi kirjoitettu velkakirja vuosipalkalle. Hoffren ei tullut oikeuteen, mutta siitä huolimatta oikeus ratkaisi asian piian hyväksi.[1]

Eeva Sofia Knuutinen Räimältä taas joutui perimään piian palkkaansa oikeudessa Taavetti Adaminpoika Savolaiselta, jonka luona hän oli ollut töissä koko vuoden. Piian asiaa ajoi edunvalvojana talollinen Johan Väänänen. Oikeus määräsi Savolaisen heti maksamaan puuttuvan palkan ja maksamaan oikeuskulut.[2]

Eeva Stina Kettunen Haatalasta oli pestautunut vuodeksi töihin lampuoti Matti Rautiaisen talouteen. Eeva oli sairastunut vakavasti kesken vuoden, jolloin hänen siskonsa Maria Kettunen tuli piiaksi Rautiaiselle. Palkaksi oli sovittu 20 seteliruplaa, kengät ja vaatetavaraa, siten kuin alueella on ollut tapana. Matti ei ollut maksanut koko palkaa. Marialla oli todistaja talollisen tyttäret Anna Brita Pitkänen ja Maria Pasanen, he todistivat piian puheet oikeaksi. Niinpä tässäkin tapauksessa Rautiainen velvoitettiin maksamaan palkka Maria Kettuselle.[3]

Iltalypsy lehmisavulla. U.S. Salokangas.
Museovirasto

Aina piian nostama palkkajuttu ei suinkaan ratkennut kantajan hyväksi. Vilhelmiina Keinänen Väänälästä väitti, ettei hänen isäntänsä ollut antanut hänelle piian palkkaan kuuluvaa kangasta, kolmea paitaa, hametta ja kaulaliinaa. Isäntä Yrjö Kämäläinen kertoi oikeudessa, että hän oli luvannut vain kaksi paitaa rahapalkan lisäksi. Samalla isäntä kertoi piian olleen laiska ja niskotteleva. Kolme todistajaa kertoivat yhtäpitävästi, että talonväellä oli ollut vaikeuksia Keinäsen kanssa. Talon emäntä oli moittinut piikaansa kevytmieliseksi, sillä hän seurusteli liian vapaasti renkien kanssa.

Keinäsellä ei ollut todistajia istunnossa. Oikeus katsoi, että piian kanne oli aiheeton.[4]

Joskus piika saattoi tehdä sopimuksen, jossa sitoutui työhön isännälle siten, että kaikki palkka ja omaisuus luovutettiin talolle loppuelämän syytinkiä vastaan.[5] Katariina Karvonen oli syntynyt 1794. Hän teki tämän syytinkisopimuksen Juhan Iivanaisen kanssa 1. päivä huhtikuuta 1845 tilanteessa, jossa hänen terveytensä oli jo horjunut. Rippikirjassa mainitaan hänen toisen silmänsä olleen sokea. Karvonen kuoli 13.4. 1846 Iivanaisen talossa, Enonlahti 4.[6] Rippikirjamerkintöjen mukaan Karvonen ei ollut talon pitkäaikainen piika.

Maria Borgman oli henkikirjoilla Lappetelän Makkolassa. Josef Sikasen mielestä Borgman oli hänen piikansa, niin lukee myös rippikirjassa.[7] Maaningan seurakunta tulkitsi kuitenkin antamassaan todistuksessa hänet itselliseksi. Sikaselle harmia tuotti se, että Borgman oli lähtenyt sadonkorjuun aikaan töihin saman kylän toiselle isännälle, Paavo Eskeliselle. Sikanen vaati korvauksia laillisesti palkatun piian nappaamisesta kesken pestuuvuoden.

Eskelinen sanoi, ettei hän tiennyt Borgmanin työsuhteesta, koska oli nähnyt hänet jo vuosia kiertämässä työpaikasta toiseen. Maria Borgman oli syntynyt 1816, hänet oli kirjattu Maaningan köyhiin vuonna 1859. Maria Borgmanilla oli tyrä, joka esti raskaat työt. Hän esitti oikeudelle vaivastaan lääkärintodistuksen.[8]

Tämän oikeustapauksen ratkaisu jäi vielä arvoitukseksi. Maria Borgman oli ollut naimisissa Pekka Väisäsen kanssa, mutta hän ei elänyt puolisonsa kanssa. Vuonna 1862 hän avioitui renki, leskimies Johan Timosen kanssa. Pariskunta muutti Lappetelästä saman pitäjän Tavinsalmelle.[9] Ainakaan Marialle ei kyseisestä oikeustapauksesta tullut rippikirjan mukaan seurauksia. Avioliitto Pekka Väisäsen kanssa saattoi vaikuttaa siihen, että Maria pystyi valitsemaan vapaammin työnsä, eikä hänen ollut pakko ottaa vuosipalvelusopimusta.

Helena Miettinen varasti leskirouva Karoliina Winterin puuvillamekon, nenäliinan ja puuvillaliinan. Vaatteet olivat olleet kuivumassa Vainikkalan talon pesutuvassa, Hamula 6. Oli joulukuun loppu vuonnq 1854. Helena oli vasta 14-vuotias piika, joka oli ottanut hatkat neljän viikon palvelun jälkeen Hamulan kylällä sijainneesta talosta. Hän väitti isännän lähennelleen häntä. Vainikkalassa oli tuttu piika, joka antoi hänen yöpyä talossa.

Helena Miettinen oli otettu kiinni seuraavana päivänä Haatalassa, silloin hänellä oli ollut mukanaan kadoksissa olleet vaatekappaleet. Hänet vangittiin ja tuotiin oikeuden istuntoon Kuopion lääninvankilasta. Miettinen katsottiin irtolaiseksi, sekin oli rikos.

Isäntä, joka ottanut Miettisen ”kokeeksi” taloon, sanoi hänen olleen ihan arvoton työntekijänä. Oikeuden istunnossa Helena Miettinen myönsi varkauden sekä perui puheensa isännän sopimattomasta käytöksestä.[10] Hänet tuomittiin varkaudesta ja perättömistä puheista sakkoihin. Miettinen istui noin kaksi viikkoa Kuopion vankilassa, joilla sakot tuli kuitattua.[11]

Mitä mahtoi Helena Miettinen, 15-vuotias tyttö miettiä tammikuisena päivänä, kun hän astui ulos vankilan ovesta. Elämä ei ollut varmasti ollut helppoa aiemminkaan. Hän oli syntynyt 2.2.1840 aviottomana lapsena Leena Miettiselle, Laurilan talossa Pöljä 22.

Ensikertalaisena hän oli välttänyt passituksen työlaitokseen, mutta irtolaisuus ja sitä kautta erilaiset pakkotoimet olivat uhkana.

On hyvinkin mahdollista, että Helena Miettinen puhui isännästään perättömiä. Hänellä oli vaikea tilanne, irtolaisuussyyte uhkasi. Oli luvallista lähteä palveluspaikasta, jos piian siveellisyys oli vaarassa. Piikojen ahdistelutapaukset eivät ihan harvinaisia liene olleet, joten tähän syyhyn vetoaminen saattoi houkutella.

Inge Hyvärinen Kotalahdesta oli ottanut pestin Kuopioon kulta- ja hopeaseppä, raatimies Lauri Östmanin leskelle, Katariina Makkoselle 1.11.1835. Hyvärinen oli lähtenyt pois kesken pestuuvuoden. Makkonen oli haastanut Kuopion käräjille Kotalahden isäntiä ja torppareita, jotka olivat ”hyysänneet” eli ottaneet Hyvärisen töihinsä. Makkonen vaati hyysääjiä lailliseen edesvastuuseen.[12]

Hyvärisen todistajina teurastaja Adam Qvick ja palovartija Pekka Meclin Kuopion kaupungista kertoivat leskirouva lyöneen piikaansa kepillä sekä vääntäneen piian sormia, kun tämä ei ollut rouvan mielestä osannut auttaa oikein turkkia päälle. Oikeus uskoi todistajia ja katsoi Hyvärisellä olleen peruste lähteä pois palveluspaikasta. Myöskään hänelle töitä antaneille ”hyysääjille” ei tullut mitään seuraamuksia.[13]

Sitten on eräs tuomiokirjoissa esiintyvä juttutyyppi, joka koskettaa. Nuoret naiset, tytöt, jotka tulevat raskaaksi avioliiton ulkopuolella ja joutuvat kantamaan vastuun hennoilla hartioillaan yksin. Anna M oli Hamulan talon piika, joka joutui vuonna 1843 oikeuteen lapsenmurhasta. Hän synnytti palveluspaikkansa lampolassa lapsen, joka ruumiinavauksessa todettiin syntyneen täysin kehittyneenä ja kuolleen ulkoisen syyn takia.[14]

Oikeudessa Anna M kertoi, että lapsen isä oli talon isäntä Olli H. Anna oli palvellut talossa vuodesta 1839. Isäntä sanoi, ettei hän edes tiennyt piian olleen raskaana. Anna oli kävellyt Hamulasta Pöljälle edestakaisin juuri ennen lapsen syntymää. Hän oli hakenut Pöljälle joitakin tavaroita, joita oli tarvittu Olli M:n puolison hautajaisissa. Puoliso oli kuollut keuhkotautiin tammikuussa 1843. Anna M surmasi lapsensa 4.2.1843, lapsi oli tyttö. Samaan aikaan talossa valmisteltiin emännän hautajaisia.

Anna M. oli elättänyt itsensä 16-vuotiaasta asti piikana. Hamulan talossa oli toinenkin piika, Liisa. Hän kertoi oikeudessa tienneensä Annan tilasta, mutta hänkin vasta aivan vähän ennen synnytystä. Anna M., jota kuvattiin hennoksi ja pienikokoiseksi naiseksi, tuomittiin maaliskuussa 8 vuoden vankeuteen lapsenmurhasta.[15] Hänet lähetettiin kärsimään tuomionsa Lappeenrannan kehruuhuoneeseen.

Lappeenrannan kehruunuoneen työtupa kuvattuna 1947-1951.
Lappeenrannan museot.

Isäntä Olli H. meni loppuvuodesta 1843 naimisiin toisen piikansa, Liisan kanssa.

Vuosipalkollisuuteen liittyi työntekijän kannalta monia riskejä. Työsopimukset olivat lähes aina suullisia ja niihin liittyi rahan lisäksi muitakin elementtejä kuin rahaa. Oli esimerkiksi saatettu sopia, että nuori piikatyttö saa käydä pestuuvuoden aikana rippikoulun. Tämäkään sopimus ei sitten riitelemättä toteutunut. Lisäksi vaatetavaraa kuului palkkaan.

Isäntäväellä oli oikeus kurittaa kohtuudella palkollisiaan, mutta kovin kovakourainen ei voinut olla. Yhdessä asuminen oli tietysti riski varsinkin naisille. Toisaalta isäntäväen tuli huolehtia sairaasta palkollisestaan. Mitään hoitoa se ei liene tarkoittanut, vaan sitä, että saa levätä sairaana.

Työsopimuksissa oli paljon tulkinnanvaraa, rippikirjat näyttävät, että Savon kylillä piiat ja rengit vaihtoivat palvelupaikkaa usein, niin omalla kylällä kuin yli pitäjän rajojenkin. Tuskin isäntienkään kannatti palkollisiaan kovin huonosti kohdella, sillä hyvä työvoima oli viimeistään sadonkorjuun aikaan arvossaan.

Kiitos Kaija Kainulainen uskonvahvistuksesta ja avuista!

---

[1] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1846-1846 KO a:26, s.849

[2] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1832-1832, KO a:12, s.708

[3] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1841-1841, KO a:21, s.87

[4] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1859-1859, KO a:39, s.497

[5] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat1845-1845 KO a:25, s. 679

[6] Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1844-1853, Enonlahti 4, s. 13

[7] Maaningan rippikirja 1854-1863, Lappvetelä 3, sivu 175

[8] Kuopion maaseurakunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1859-1859, KO a:39, s.541

[9] Maaningan rippikirja 1854-1863, Tavinsalmi 5, s. 289

[10] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1855-1855, KO a:35, s. 746

[11] Kuopion lääninvankilan päiväkirja 1853-1856, tammikuu 1855.

[12] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1836-1836, KO a:17, s. 462

[13] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1838-1838, KO a:18, s.248

[14] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1843-1843, KO a:23, s. 17

[15] Lappeenrannan kehruuhuoneen arkisto I Ba:8, Nimiluettelot (1843-1851), tiedosto 184

Lapsenruokkoja ja sikiönlähdetystä – ankaran sukupuolimoraalin kääntöpuoli

 

Näkymä Pöljän kylälle 1910-luvulla. Kylän taloista oli suora
näköyhteys melkein kaikkiin pihapiireihin 1850-luvulla.

1800-luvun puolivälin Pohjois-Savossa elettiin vielä ankaran kirkkokurin maailmassa. Sukupuolisuhteet olivat sallittuja vain avioliitossa eläville miehille ja naisille. Avioliittoon pyrkiminen oli normi, johon yltäminen on kirjattuna kirkon asiakirjoihin avioliittoon kuulutettujen, vihittyjen ja lastenkirjojen merkinnöissä.

Se toinen puoli tarinaa kerrotaan oikeuden pöytäkirjoissa ja rippikirjojen pienellä kirjoitetuissa huomautuksissa salavuoteudesta, maksetuista sakoista ja merkintöinä aviottomista lapsista. Seuraavassa kerron Pöljän kylältä muutaman oikeustapauksen, jossa valottuu 1800-luvun kyläyhteisöille tyypillisiä ilmiöitä. Pöljän kylä ei varmastikaan poikennut mitenkään seutukunnan muista kylistä, kirkkokuria noudatettiin yhtä hyvin tai huonosti niin täällä kuin muuallakin.

Tilallinen Pekka Pöljältä oli seurustellut Hakkaralan kylästä kotoisin olevan talollisen tyttären, Helenan kanssa. Suhteesta syntyi lapsi 1857. Kun Pekka ei halunnut ottaa vastuuta lapsesta, Helena haastoi hänet käräjille 1858. Helenalla oli todistajana renki Matti Miettinen. Matti kertoi nähneensä, että Pekka oli vieraillut usein kantajan luona ja maannut alasti Helenan vuoteessa. Myös toinen todistaja piti varmana, että Pekka on lapsen isä.

Oikeus oli samaa mieltä. Molemmille määrättiin sakkoja salavuoteudesta. Pekka määrättiin maksamaan kolme tynnyriä ruokaviljaa vuodessa lapselle, kunnes lapsen voi katsoa pärjäävän omillaan. Asian voisi ajatella tulleen loppuun käsitellyksi, mutta kolme vuotta myöhemmin 1861 käräjillä Pekka pyysi ruokon lopettamista. Hän halusi ottaa lapsen mieluummin hoitoonsa. Pekka oli solminut avioliiton 1860. Helena ei halunnut luovuttaa lasta ”vihaiseen” hoitoon. Oikeus ei suostunut Pekan pyyntöön, mutta siirsi asian seuraavaan istuntoon.

Talvikäräjille 1862 Pekka oli kutsunut perhe-elämästään todistamaan rengin vaimo Helena Heikkisen. Heikkinen kertoi Pekan Anna-vaimon olevan rauhallinen ja kunnollinen ihminen. Toisena todistajana piika Helena Mätä katsoi myös Pekan elävän hyvää ja sopuisaa elämää vaimonsa kanssa. Lisäksi Pekka oli ottanut hoitaakseen sairaan siskonsa. Todistuksista huolimatta lapsi jäi äidille ja lapsen elatus voimaan.

Maaningan lastenkirjan mukaan Pekalle ja Annalle ei syntynyt yhteisiä lapsia.

Niskalan talo Pöljällä 1900-luvun alkupuolella. Kylässä valta
oli talollisilla, jotka olivat työnantajia, lautamiehiä,
 kirkkoneuvostonja sittemmin kuntien toimielinten jäseniä.

Piika Wilhelmiina Kejoselle oli syntynyt avioton lapsi Karoliina 17.8.1848. Syyskäräjillä 1848 Wilhelmiinaa edustanut isä, Aaro Kejonen kertoi, että tilallinen Olli Kekäläinen Kolmisopelta oli lapsen isä. Olli oli luvannut mennä naimisiin Wilhelmiinan kanssa. Olli Kekäläinen oli paikalla oikeudessa. Hän kertoi pariskunnan menevän naimisiin ja samalla hän tunnusti lapsen omakseen. Wilhelmiina Kejonen ja Olli Kekäläinen vihittiin Maaningalla 26.7.1849. Mitenkään kiireellisenä Olli ei näytä avioliiton virallistamista pitäneen, koska vihkiminen tapahtui vasta lähes vuoden lapsen syntymän jälkeen. Kihlautuneiden sukupuolista kanssakäymistä ei yhteisössä yleensä paheksuttu, vaikka se kirkkokurin näkökulmasta olikin luvatonta.

Piika Lovisalle syntyi lapsi, jonka isäksi hän käräjillä nimesi talollisen Pekka K:n. Todistajana Pekka Takkunen kertoi pariskunnan maanneen alasti yhdessä kuin aviopari ikään. Wilhelmiina Rautiainen sanoi kuulleensa, että Pekka K on luvannut huolehtia lapsesta. Pekka kiisti isyytensä, mutta oikeus ei häntä uskonut. Ruokot määrättiin ja molemmille tuli sakot salavuoteudesta.

Oikeusjutuista tulee nopeasti selväksi, että 1800-luvun puolivälin Pöljällä ei mikään pysynyt salaisuutena pitkään. Asuttiin yhteisissä huoneissa, saunottiin yhdessä ja väki liikkui töidensä takia eri puolilla kylää. Juorut levisivät nopsasti.

Piika Annan ja lampuoti Jussin oikeudenkäynnin loppuratkaisua ei löytynyt, mutta Anna oli haastanut Jussin käräjille. Lapsi oli syntynyt 1848. Piika Loviisa Kejonen oli nähnyt pariskunnan nukkavan yhdessä, samoin kertoi loinen Maria Pylkkönen. Jussi sanoi, ettei tehnyt sängyssä mitään sopimatonta. Kun todistajatkaan eivät voineet varmaksi väittää luvattomista teoista, niin asia siirrettiin seuraaville käräjille. On totta, että ihmiset saattoivat nukkua samoissa sängyissä ihan viattomastikin, koska varsinkin talvisin taloissa elettiin kovin ahtaasti. Tämä elatusjuttu jäi avoimeksi.

Naiselle oli tavattoman tärkeää saada elatus lapselle, sillä yksin lapsen kasvattaminen ja elättäminen oli hyvin vaikeaa. Asiaan liittyi vielä häpeä, jota naiset usein yksin kantoivat. Tilanne sai miettimään muitakin ratkaisuja.

Savutupa. 
Pöljän kotiseutumuseo.

Vuonna 1856 käsiteltiin Kuopion syyskäräjillä epäiltyä sikiönlähdetystä Pöljällä. Piika N.N. oli tullut raskaaksi sopimattomasta suhteesta renki Pekkaan. N.N. oli 32-vuotias nainen, joka oli työskennellyt piikana leski Maria Halosen taloudessa sekä Jussi Toivasella. Nimismies oli aloittanut tutkinnan asiassa, koska seudulla oli alkanut liikkua puheita sikiönlähdetyksestä.

Monet kylän naiset olivat saunoneet yhdessä ilmiannetun kanssa. Useampi todistaja kertoi, että he olivat havainneet ilmiannetun ulkomuodossa muutoksia, jotka viittasivat siihen, että hän odotti lasta. Lisäksi N. N. oli itsekin valitellut raskausvaivoja ja kertonut ainakin kolmelle todistajalle olevansa raskaana. N.N. oli myös kertonut suhteestaan Pekkaan. N.N. oli ymmärtänyt olevansa raskaana ”ensimmäisenä maaliskuun maanantaina”.

Loinen Stiina Hakkarainen kertoi, että N.N. oli kysynyt häneltä konsteja, miten lapsesta pääsi eroon. Todistaja sanoi varoitelleensa edes puhumasta sellaisia.

Kesällä N.N. hävisi palveluspaikastaan Jussilasta. Hän viipyi poissa viikon. Palatessaan hän oli kalpea ja huonovointinen, kertoi saaneensa keskenmenon. Oikeus pohti nyt isolla joukolla, oliko N.N. teettänyt laittoman sikiönlähdetyksen vai oliko kyseessä luonnollinen tapahtuma.

N.N. kertoi lähteneensä Maaningan kirkolle, käyneensä kirkossa ja menneensä sitten tapaamaan äitiään Käärmelahteen. Siellä hän oli tullut sairaaksi Kimingin torpassa, jonne oli mennyt kylään sisarpuolensa kanssa. Jussi Toivanen kertoi oikeudessa, että ennen katoamistaan N.N. oli puhunut ”itsensä tuhoamisesta” eli N.N. oli ollut hyvin ahdistunut ja levoton.

Sikiönlähdetys oli hyvin vakava rikos. Siitä joutui vankilaan niin raskaana ollut nainen kuin raskaudenkeskeytyksen tekijäkin. Tämä oikeusjuttu jäi sikäli kesken, ettei 11.10.1856 oikeudenkäynnin asiakirjoja ollut saatavilla. Kirkonkirjoista kuitenkin näkyy, että N.N. ei saanut tuomiota sikiönlähdetyksestä. Ainoana merkintänä hänellä kulki mukana ”sakot salavuoteudesta”. N.N. näyttäisi jatkaneen elämää Pöljän taloissa piikana normaalisti.

Renki Pekka ei tullut oikeudenkäynteihin, vaikka hänet oli sinne määrätty.

Naiset voittivat yhtä lukuun ottamatta kaikki tähän mennessä löytyneet lapsenruokkojutut, yksi juttu jäi epävarmaksi. Ehkäpä naiset, jotka uskalsivat kanteen nostaa olivat varmoja näytön riittävyydestä.

Jokaiselle sukututkijalle on tuttua, että syntyneiden kirjoja tutkiessa maininta ”äpärä” tulee vastaan. Usein niissä oli kuitenkin kysymys siitä, että avioliiton virallistaminen oli viivästynyt. Esimerkiksi isotätini sai ensin ”äpärän” ja meni vasta myöhemmin naimisiin (1880-luku). Mummoni oli viimeisillään raskaana, kun avioliitto solmittiin (1914). Kyläyhteisö hyväksyi kihlaparin suhteen, kun oli olemassa tieto tulevasta avioliitosta. Tämä saattoi joskus saada naisen aloittamaan suhteen, josta ei sitten seurannutkaan avioliittoa. Mutta näyttäisi kuitenkin siltä, ettei miestenkään ollut ihan helppo vastuitaan paeta kyläyhteisön valvovan silmän alla.

Avioliitto oli hyvin vakava asia. Brita Toivanen Pöljältä ja Henrik Ollikainen Lapinlahdelta olivat sopineet avioliitosta, heidät oli kuulutettu Maaningan kirkossa. Vuonna 1850 käytiin oikeutta siitä, että sovittu avioliitto ei ollut toteutunut. Henrik Ollikainen halusi oikeuden päätöksen siitä, että hän on vapaa uuteen avioliittoon.

Britan isä Wilhelm Toivanen piti tyttärensä kunnian puolta ja vaati avioliittoa toteutettavaksi, hänen mukaansa Henrik oli maannut kihlattunsa. Loppujen lopuksi 1851 oikeuteen tuotiin pariskunnan yhteinen todistus.

Sitten kun Maaningan kappelissa on meitä allakirjottajain edellä kolmesti Cristilliseen avioliittoon kuulutettu olemme me kuitenkin keskenämmä suostuneet tätä meidän naimiskauppaamme purkamaan ja koska me yhdessä molemmat olemme tulleet kylmäkiskoiseksi tässä asiassa, niin me yhdessä tahdomme vastata niistä ulosteoista kuin erokirjan hankinta Korkeasti kunnioitetulta konsistorilta myötänsä tuopi. Ynnä myös todistamme ettemme ole luvatonta yhteyttä eli kanssakäymista välissämme pitäneet. Pöljällä torstaina 14.2.1851.

Asiakirjan olivat allekirjoittaneet Brita Toivanen ja Henrik Ollikainen sekä Britan isä Wilhelm Toivanen. Wilhelm antoi naimiskaupan purkuun suostumuksensa. Lisäksi paikalla olivat ulkopuolisina todistajina Aaro ja Taavetti Miettinen.

Tämän kirjoituksen taustakirjallisuutena olen lukenut Pasi Saarimäen tutkimusta Naimisen normit, käytännöt ja konfliktit: esiaviollinen ja aviollinen seksuaalisuus 1800-luvun lopun keskisuomalaisella maaseudulla. Se käsittelee hiukan myöhempää aikaa kuin ohessa esitellyt oikeustapaukset, mutta antaa kuitenkin pohjaa tarkastelulle. Normi oli avioliitto ja sen piiristä poikkeavia asioita käsiteltiin usein käräjillä.

Vuoden 1890 lopussa Suomen vankiloissa istui 215 naista tuomittuna lapsenmurhasta tai yrityksestä siihen sekä kuolemantuottamuksesta sikiölle. Ankaran kirkkokurin synkin puoli liittyi epätoivoisiin tekoihin, joita naiset tekivät häpeän ja näköalattomuuden keskellä. Vuonna 1857 käsiteltiin Kuopion käräjillä Kasurilassa tapahtunutta lapsenmurhaa. Siinä hyvin nuori piikatyttö synnytti yksin lapsen talvikylmään, jätti heitteille ja aiheutti siten lapsen kuoleman.

Lapsenmurha tai raskauden keskeyttäminen koettiin aikalaisten mielissä hirveänä tekona, mutta samalla jo tuolloin varsin laajasti ymmärrettiin tekojen tausta. Muun muassa Minna Canth kirjoitti aiheesta näytelmässään Anna-Liisa.

Lähteet

Pasi Saarimäki, Naimisen normit, käytännöt ja konfliktit https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/23241

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:30, 18 (879)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:31, 19 (568)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:36, 1 (1527)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:36, 1 (1520)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:28, 291 (1135)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:42, 84 (75)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:41, 79 (1167)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:42, 487 ((355)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:38, 120 (97)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:42, 84 (95)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:37, 1 (2)

Maaningan kirkonkirjat

Vankeinhoitohallituksen kertomus vuodelta 1890 https://www.doria.fi/handle/10024/154654

 

 

 

 

 

Pöljän osuusmeijeri (1905-1921)

Atte Rautiainen tuo kermaa Pöljän meijerille Riuttaniemestä.
Rautiasten kotiarkisto, Puustelli.

Keväällä 1905 Pöljän kylän maanviljelijät päättivät perustaa kylämeijerin. Seuraavana päivänä meijerin osakkaat kokoontuivat ensimmäiseen viralliseen kokoukseensa ja valitsivat osuuskunnan hallituksen. Puheenjohtajaksi valittiin valtion virkatalon vuokraaja Aatu Virtanen, varapuheenjohtajaksi Pekka Niskanen sekä jäseniksi Aatu Savolainen, Johan (Jussi) Väänänen ja Taavetti Eskelinen.[1] Kuopion läänin kuvernööri hyväksyi meijerin ohjesäännon 2.5.1905.[2]

Reipas ajatus ei suinkaan syntynyt tyhjiössä, vaan pöljäläiset olivat hankkeellaan mukana 1900-luvun vaihteen yleisessä maatalouden murroksessa. Oltiin siirrytty ns. järkiperäiseen karjanhoitoon. Lehmiä ei enää pidetty lannantuotannon vuoksi, vaan maidosta ja voikaupasta oli tulossa maakunnan uusi ”rahasampo”. Osuustoimintaliike kiinnosti, Pöljälle perustettiin vuonna 1905 osuuskassa ja vuonna 1907 puimakoneosuuskunta.[3]

Maatiaisvoin kukoistusaika alkoi, kun Kannuksen, Taipaleen ja Saimaan kanavien valmistuttua 1856 vuoden jälkeen Savon voi alkoi kulkea Pietariin ja muuallekin Eurooppaan.[4] Tiloilla osattiin hyvin voin valmistusprosessi kerman erottelusta kirnuamiseen, voin vaivaamiseen ja suolaukseen. Esimerkiksi pöljäläinen Johan Toivanen Jussilan tilalta sai kunniakirjan laadukkaasta voista Viipurin maanviljelyskokouksesta 1887.[5] 

Isompien tilojen maidonkäsittelyhuoneita alettiin kutsua meijereiksi. Tällaisia pieniä tuotantolaitoksia oli Savossa vuonna 1891 jo yli sata. Maaningalla ja Nilsiässä oli molemmissa peräti seitsemän pienmeijeriä.[6] Vuonna 1878 oli keksitty separaattori, jolla voitiin kätevästi erotella rasva maidosta. Vuosisadan loppuun mennessä kehitettiin myös käsikäyttöinen versio laitteesta. Suomessa syntyi suoranainen separaattoreiden ostoryntäys. Valtio myös tuki lainoilla näitä hankintoja.[7]

Maaninkalainen kunnallismies Theodor Kolström oli jo vuonna 1889 perustamassa Pöljälle kylämeijeriä.[8] Pientuottajien tuottama voi oli jo markkinoille lähtiessään pilaantunut tai muuten maultaan viallinen, koska voita jouduttiin säilömään liian kauan. ”Kun tiedetään kuinka kerkäs maito on ottamaan kaikenlaisia makuja ja hajuja, niin ei ole ihmettelemistäkään, jos tällaisesta voista ei hintaa saataisikaan.” Hanke ei edennyt, mutta uudestaan yritettiin vuonna 1897, jolloin kahdeksan kylän taloa sitoutui meijerin perustamiseen. Osuusmeijerille haettiin toimintalupaa, jota lääninhallitus ei kuitenkaan antanut. Samassa yhteydessä hylättiin myös toisen Maaningan kylän, Tuovilanlahden meijerin hakemus.[9]

Pöljä meijerirakennus. Kuvausajankohta ei ole tiedossa.
Lassilan talon arkisto.

Epäonnistuneiden yritysten jälkeen osuusmeijeri saatiin siis kuitenkin perustettua vuonna 1905. Saman vuoden lokakuussa meijerirakennukselle haettiin urakkailmoituksella rakentajaa.[10] Varsinaisesti meijeri lienee aloittanut omassa rakennuksessa vuoden 1906 aikana. Ainakin meijerille haettiin jo keväällä 1906 harjoittelijaa.[11] Ensimmäiseksi meijerskaksi valittiin Hilda Molander Tuusniemeltä. Meijerska asui meijerillä, työetuihin kuului asunto, lämpö ja valo.[12] Meijeristinä toimi ainakin Ulla Kankkunen[13] ja tehtävään valittiin lehtien mukaan myös Elsa Koistinen (varalle Siiri Rissanen).[14]

Meijeristi Ulla Kankkunen. 
Lassilan talon arkisto, kirjassa Savo ja
sen kansa.

Meijerin voimanlähteenä oli hevoskierto, kirnuna ilmeisesti holstainilainen malli. Siinä voi vaivattiin kirnuamisen jälkeen pöydällä. Tuolloin oli jo olemassa uudenaikaisempia malleja, joissa kirnu myös vaivasi voin. Tällaiset kirnut valmistettiin tehtaissa, yleisiä tuotemerkkejä olivat Simplex, Astra, Victoria ja Disprow. Pöljän meijeri tilasi Hankkijalta 1914 laajennuspiirustukset. Meijeriin oltiin hankkimassa Astra-kirnu (ei ole varmuutta, asennettiinko kirnua). Samassa yhteydessä meijerille hankittiin lokomobiili.

Pöljän meijerin laajennus ja laitteiston uusiminen 1914.
Lassilan talon arkisto.

Pöljän meijerin arkisto ei ole säilynyt. Koska meijeri liittyi vuonna 1915 Pohjois-Savon meijeriliittoon, meijeristä on säilynyt jonkin verran tilastotietoa Suomen meijerilehdessä.[15] Seuraavassa joitakin tietoja meijeristä vuodelta 1915.

Pöljän meijerissä oli vuonna 1915 osakkaita 24 ja heillä oli lehmiä 360. Kylällä oli 22 taloa, joten mukana oli myös lampuoteja/torppareita. Ainakin torppari August Korhonen Hamulan kylän puolelta oli mukana, samoin Rautiaiset Riuttaniemestä ainakin 1920-luvun vaihteessa. Jäsenistön ytimen muodostivat Pöljänjärven ympäristön talot, joista oli kätevää kuljettaa kerma/maito meijerille. Meijeri oli rakennettu Lassilan talon viereen, Kuopio-Iisalmi tien varteen.

Pöljän meijeri oli pienin Pohjois-Savon osuusmeijereistä. Kermaa/maitoa meijeri käsitteli 61230,00 kg. Osa tilallisista toi meijeriin kermaa, osa maitoa, joka separoitiin meijerillä. Voita tuotettiin vuodessa 2708,5 kg. Kermaa kului 4,1 kg yhteen voikiloon. Yhdestä rasvakilosta saatiin 1,24 kg voita. Nettotulot vuonna 1915 olivat 284,33 mk 100 voikiloa kohti.

Meijerin käyttövoimana oli höyry, käytössä oli kaivovesi, pastöroimislaitetta ei ollut, mutta haponvalmistuslaite oli. Meijerillä oli voin säilytyshuone, jäitä kului vuodessa 75 kuutiota. Puita kului lokomobiilin pyörittämisessä 0,93 kuutiota 100 kiloon voita. Useimmiten voin laatumoitteita meijeri oli saanut voin epäpuhtaudesta, kitkeryydestä ja vetisyydestä. Nämä moitteet olivat hyvin yleisiä ja lähes kaikki meijerit niitä näyttivät saaneen.[16]

Vuonna 1915 Pöljän meijeri oli uudistusten tarpeessa. Esimerkiksi pastörointilaite alkoi olla jo kaikissa meijereissä, samoin uudenaikaisemmat kirnut. Ei ole tietoa, ehtikö Pöljän meijeri viedä suunnitellut uudistukset läpi ennen kuin 1. maailmansota katkaisi kaupan länteen. Pöljän meijerin voi kuljetettiin Hankoon ja sieltä Englantiin.

Pöljän meijerin taival päättyi ilmeisesti vuonna 1921. Meijerillä oli maksuvaikeuksia[17] eikä sen toiminnasta löydy mainintoja tuon vuoden jälkeen. Pöljän maidontuottajien oli suhteellisen kätevää lähettää maito rautateitse Kuopioon. Maitoa keräävä juna pysähtyi myös seisakkeille, joten oman meijerin lopettaminen ei ehkä vaikuttanut dramaattisesti.

Mikan Niskalan talon karjaa Pöljällä vuosisadan alussa.

 

---

[1] Otava 13.4.1905, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/674210/articles/81012878

[2] Pohjois-Savo 3.5.1905 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/683354/articles/81012879

[3] Pellervo 1.9.1907 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/929417/articles/81045052

[4] Suomen meijerilehti, 7.7.1916 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/913219/articles/81045053

[5] Hajamietteitä Pöljältä, Assistentin elämäntyö Pöljällä, http://airaroivainen.blogspot.com/2013/11/assistentin-elamantyo-poljalla.html

[6] Wirilander, 228

[7] Wirilander, Savon historia IV, 227-228

[8] Savo 9.5.1889 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/449336/articles/80631025

[9] Savo-Karjala 14.6.1897 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/565379/articles/81012886

[10] Pohjois-Savo 25.10.1905 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/683426/articles/81012880

[11] Otava 29.3.1906, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/674351/articles/81012881

[12] Pohjois-Savo 18.12.1907 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/683744/articles/81012882

[13] Savo ja sen kansa, 376

[14] Savon Sanomat 29.12.1915 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1291715/articles/81012869

[15] Suomen meijerilehti 30.3.1917 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/913253/articles/81045055

[16] sama

[17] Suomen Virallinen Lehti 4.7.1921 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1469285/articles/81065871