Heikki Väänäsen perunkirjoitus Kolmisopella Kuopion pitäjässä vuonna 1801

 

Taustalla Heikkilä, myöhempi Koivula Kolmisopella 1925. 
Kuva Einar Väänänen.

Väkeä oli kokoontunut 30.11.1801 Kolmisopelle Heikki Väänäsen tilalle. Oli alkamassa perunkirjoitus Heikki-isännän kuoleman jälkeen. Paikalla olivat lautamiehet Matti Mähönen ja Jussi Savolainen Kasurilan kylästä. Leski Maria Pekkarinen vannoi pesäluettelon oikeaksi. Kaikki perheen lapset olivat vielä alaikäisiä, joten heidän etuaan oli valvomassa vainajan veli Knuutti Väänänen.[1] Perunkirjan kirjoitti J.L. Mellin, sillä asiakirjat kirjoitettiin tuolloin ruotsiksi.

Isännän kuolema kosketti paljon suurempaa yhteisöä kuin oma perhe. Elettiin patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jossa valitsi hierarkkinen järjestys. Kaikki olivat kirkollisen ja maallisen vallan alaisia. Talossa niin perheenjäsenet kuin palkolliset ja torpparit olivat isännän käskyvallan alla. Isännällä oli velvollisuus huolehtia talon kunniasta ja kurittaa tarvittaessa niin perheenjäseniä kuin palkollisiakin. Toisaalta isännän odotettiin huolehtivan väestään hyvin.[2]

Henrik Väänänen oli syntynyt vuonna 1750 Pöljän kylällä talollisen pojaksi. Hänen isänsä Antti Väänänen oli muuttanut Kehvon kylältä Pöljälle 1740-luvulla. Heikki oli saanut viljeltäväkseen ja raivattavakseen maita nykyisen Kolmisopen kylän alueelta. Isojaossa  Heikin maat kuuluivat vielä Pöljän kylään, sen eteläiseen jakokuntaan.

 Heikki Väänänen kuoli kirkonkirjojen mukaan syöpään 50-vuotiaana marraskuussa 1800. Taudista ei ole täyttä varmuutta, sillä papit kirjoittivat kuolinsyyt omaisten taudinkuvauksen perusteella. Jos Heikki kuoli syöpään, niin se ei ollut aikakudelle tyypillisimpiä kuolinsyitä. Sen sijaan kuolema 50-vuotiaana tai jo aikaisemminkin oli tavallista. Erilaiset kulkutaudit olivat väestön riesana tuon tuostakin. Kuvaavaa oli, että Heikin ja Marian kuudesta lapsesta lapsesta esikoispoika Antti kuoli kuusivuotiaana (1797) ja tytär Anna viisivuotiaana (1803).[3]

Perunkirjoitukseen oli syynä se, että leski aikoi solmia avioliiton Samuel Paldaniuksen kanssa. Uusi avioliitto oli leskelle keino järjestää talon ja perheen elämä puolison kuoleman jälkeen. Samoin kuin nuorten avioliitot sovittiin vielä 1800-luvun alussa pitkälti perheiden kesken, myös lesken uusi avioliitto oli aina huolella mietitty taloudellinen ratkaisu.

Tapa oli, että naislesken tuli odottaa vuosi puolison kuolemasta ennenkuin sai solmia uuden liiton, miesleskien suruaika oli lyhyempi, puoli vuotta. 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa noin viidennes avioliitoista oli leskien solmimia.[4] Maria Pekkarisella oli Heikin kuollessa kolme lasta, 16-vuotias Kristiina, 10-vuotias Maria ja 3-vuotias Anna. Hän oli viimeisillään raskaana ja hän synnytti 20.1.1801 pojan, Staffanin eli Tahvon.

 Talossa oli kaksi renkiä ja kaksi piikaa. Lisäksi oli kaksi torppaa.

 Mitä Heikki Väänäseltä jäi perinnöksi?

Isojaossa, joka Pöljän eteläisessä jakokunnassa toimitettiin 1794-1806, Väänästen tila jaettiin kolmen veljeksen kesken, Antti, Lauri (Lassi) ja Heikki saivat kukin oman tilan, joiden rajat määriteltiin. Kun isojako lopullisesti valmistui 1806, Heikki ei enää ollut asiakirjoja ja karttoja hyväksymässä. Nämä tilat olivat olleet jo olemassa aiemmin, mutta nyt jako tehtiin näkyväksi.

Heikkilä, myöhemmin Koivulana tunnettu tila näkyy kartan
oikeassa laidassa tunnuksella C. Pöljän eteläisen jakokunnan
kartta 1806.

Heikki Väänäsen Heikkilään kuului yhteensä 447 tynnyrinalaa maata (noin 225 ha). Tilalla oli 8 ha peltoa, ”Tulikoivusen ja torpan pelto”, niittyjä Petäikön keskuksessa, Tulikoivusen lähellä, Murtoniitty ja Pieni niitty ja Levälammen rannan niitty, yhteensä 10 ha. Raivioita eli muokattuja metsämaita oli Tulikoivusen lähellä, Sivukorven alueella ja Sarvanpurolla. Lisäksi Tulikoivusen jo valmiiden peltojen luona oli raivio, yhteensä 10 ha. Metsää olikin sitten loput eli noin 235 ha. Heikkilä oli tyypillinen alueen tila isojaon jälkeen.[5] Perunkirjoituksessa maat ja rakennukset arvioitiin 400 riikintaalarin arvoiseksi.

Tyypillisessä savolaisessa pihapiirissä oli runsaasti rakennuksia. Savupirtti, jota jatkettiin, kun perhe kasvoi. Navetta, talli, lampola, riihi, sauna ja lukuisa määrä erilaisia aittoja. Lisäksi pihapiirissä oli usein keittokota. Perukirjassa ei kerrottu rakennuksista mitään. Ne olivat varmasti yksinkertaisia hirsirakennuksia, joissa oli tuohimalkakatot.

Irtain tavara lueteltiin tuolloin tavattoman tarkasti perukirjassa. Rahaa ja arvometalleja Heikkilässä oli vähän, jokunen seteli ja hopeinen kuppi. Vähän arvokkaampi metalliesine oli viinapannu hattuineen ja piippuineen, sekä kuparikattila. Oli veitsiä, rautaisia lapioita, pärerauta, keritsimet, kirveitä, aura, paistinpannu, kannu, jokunen haarukka, posliinilautasia, kaskikirves, kanki, hevosille ja lehmille ketjuja, iskurauta, jääkaira, viikatteita, kattilakoukku ja hiilikoukku.

Metalliesineet olivat sellaisia, joihin metalli oli hankittava talon ulkopuolelta. 1700-luvun lopussa Pohjois-Savossa elettiin hyvin omavaraisesti, mutta Heikkilässäkin oli jo aika paljon sepän tekemää tavaraa. Seppä löytyi kyllä usein omalta kylältä.

Heikkilässä oli neljä virsikirjaa, Johan Gerhardin hartauskirja ja Iso katekismus. Jää epäselväksi, mikä Gerhardin kirja talossa on ollut, mutta häneltä oli suomeksi julkaistu 1600-luvulla ja 1700-luvulla kirjoja, esimerkisi Pyhät tutkiskelemiset, jokapäiväinen Jumaluuden harjoitus (1781).[6] On arvioitu, että 1700-luvun puolivälissä Kuopion pitäjän väestön lukutaitoisuus olisi ollut alle 50%.[7]

Vanhempien odotettiin huolehtivan lastensa lukutaidon ja kristinopin alkeiden opettamisesta. Taloissa olevan kristillisen kirjallisuuden taustalla lienee ollut tämä tarve valmistaa lapsia ja aikuisia kinkereille ja rippikouluun. Kuopion seurakunnasta on säilynyt rippikoululaisten luetteloita jo vuodesta 1781 alkaen.

Perukirjassa luetellaan kaksi sivua erilaisia puuesineitä, saaveja, sankoja, kirnuja, kiuluja, maitosiivilöitä, kippoja, tynnyreitä, taikinatiinu, tuoppeja, kapustoja. Wirilander sanoikin Savon historiassaan, että samoin kun puhutaan kivikaudesta, rautakaudesta ja pronssikaudesta voisi puhua puukaudesta Savossa. Niin monenlaiset tarvekalut tehtiin puusta.

Kalastus oli tärkeä ruokahuollossa 1700-luvulla, Heikkilässäkin oli kaksi venettä, verkko ja nuotta. Talolla oli myös osuus kirkkoveneeseen, jota oletettavasti säilytettiin Siilinlahden rannalla. Toinen vaihtoehto olisi Sulkavajärvi, jos veden korkeus oletetaan sellaiseksi, että Siilinjokea olisi päässyt Siilinlahdelle kohtuullisen vaivattomasti. Kyläläisten kirkkomatkat suuntautuivat Kuopioon.

Koivula 1925. Kuva Einar Väänänen.

Heikkilässä oli kaksi hevosta, 12 lypsävää lehmää, kuusi lammasta, kaksi härkää ja kaksi sikaa.

Heikki Väänäsellä oli sarkavaatteita ja pellavapaitoja. Vain silkkinen kaulaliina vaikuttaa vaatteista ostotavaralta. Talvivaatteena oli lammasnahkaturkki ja lampaannahkaiset hansikkaat. Talon kohtuullisesta vauraudesta kertoo se, että Heikillä oli useampia vaatekertoja.

Perukirjaa tehtiin syksyllä, jolloin aitoissa oli ruista ja ohraa, suolakalaa ja monenlaista lihaa ja voita. Suola mainittiin myös. Kaiken kaikkiaan Heikki Väänäsen talous vaikuttaa olleen vakaalla pohjalla. Heikin velat ja saatavat olivat mitättömät. Tilan ja irtaimen omaisuuden yhteisarvoksi tuli 735 riikintaalaria. Se on ihan kelpo tilan arvo, kun vertailen alueelta vastaan tulleita perukirjoja tai tilakauppoja.

Perukirjassa määriteltiin lasten ja lesken osuudet, mutta tila jäi jakamattomaksi. Kaikki lapset olivat vielä alaikäisiä. Tytön perintöosuus oli puolet pojan osuudesta. Tyypillistä oli, että pojat tai poika osti tyttöjen osuuden itselleen. Leski aikoi avioon, mutta järjestelyt viittasivat siihen, että tila pidettiin tiukasti Väänästen käsissä. Olihan taloon jo kasvamassa poikapuolinen jatkaja, Tahvo.

Samuel Paldanius oli 27-vuotias vuonna 1801, talollisen poika Kehvon kylästä, Kuopion pitäjästä. Avioliitosta Maria Pekkarisen kanssa ei syntynyt lapsia. Talo siirtyi Heikin pojalle Tahvo Väänäselle ((1801-1861).[8] Samuli Paldanius kuoli kuumeeseen Pöljällä 24.11.1819 vain 46-vuotiaana.[9] Maria Pekkarinen kuoli vuonna 1824.

 

Tuli-Koivulan tilan porstua ja vesikorvo 1920-luvulla.
Näillä lattialaudoilla saattoi tarinamme Heikki Väänänen
kävellä. Kuva Einar Väänänen.

 

---

[1]Kuopio maaseurakunta perukirjoja 1793-1801 (AP I Jee:5); SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=47173&pnum=368

[2]Einonen & Karonen (toim), Arjen valta. Suomalaisen yhteiskunnan patrikaalisesta järjestyksestä myöhäiskeskiajalta teollistumisen kynnykselle (1450-1860).

[3]Kuopion maaseurakunta, lastenkirja 1786-1804, s. 431; Kuopion maaseurakunta, kuolleet 1803-1838, s. 10

[4]Luttinen, J., ”Mitä mielestä tuntui, ei arvaa kukkaan”. Sodan kuormittavuus ja kriisinkestävyys iisalmen pitäjän kotitalouksissa 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, 377

[5]Pöljä; N:ot 1-14, Etelä jakokunta, isonjaon kartta ja asiakirja 1807-1807) Kuvien esikatselu - Kansallisarkisto | Asiointipalvelu Astia

[6]https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2128497?page=5

[7]Rytkönen (toim), Kuopion pitäjän kirja, 412

[8]Tahvo Heikinpoika Väänänen https://www.geni.com/people/Tahvo-V%C3%A4%C3%A4n%C3%A4nen/6000000028964400087

[9]Maaninka kuolleet 1807-1842 (AP I F:2)  1819, 1820; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40760&pnum=58 / Viitattu 22.04.2025

Isojaon jälkimaininkeja Kolmisopen Syrjänjoella, isännät eri mieltä rajoista

 

Eero Järnefelt, Niitty ja aita, 1882. 
Niityt jouduttiin usein aitaamaan, sillä karja laidunsi
vapaana. 

Vanhan maatalouden kipeä piste Pohjois-Savossa oli rehun puute. Karja nälkiintyi talvisin niin, että sanotaan lehmiä kannetun ulos navetasta huhtikuun lopulla järsimään pälvipaikoilta jotakin heinätuppoja pahimpaan nälkään. 

Heinät koottiin pääasiassa luonnonniityiltä järvien, jokien ja soiden kosteikoilta. Niittyjä toki raivattiin ja pidettiin eri keinoin avonaisina, mutta usein ne olivat luonnontilaisia. Heinää kerättiin joka puolelta, ennen isojakoa talojen niityt olivat pirstaleisina, hyvinkin pieninä aloina pitkin kylän maita. Eipä siis ole ihme, että vielä isojaon jälkeenkin saattoi niittyoikeuksista tulla riitaa. 

Karttalehti Kasurilan pohjoisen jakokunnan maista 1795.
Syrjänjoki kiemurtelee Syrjänjärveen. Nykyisin puhutaan
Syrjänpurosta ja Syrjänlammesta.

Isojaossa kylän maihin vedettiin viivasuorat rajat, pyykkikivet merkittiin ja maariitojen olisi pitänyt siihen loppua. Kuitenkin nykyisen Kolmisopen kylällä uhkailivat isännät jo huhujen mukaan väkivallalla ja ampumisella kesällä 1811 luvattoman niittyheinän korjuun vuoksi.

Hannu Jääskeläinen Hamulan kylältä oli haastanut Kasurilan Ruuskaset, Matin ja Aatun käräjille, koska he olivat hänen mielestään laittomasti korjanneet 15 heinäkuormaa Hannun omistamalta niityltä Syrjänjoen rantamilta. Ruuskaset taas olivat eri mieltä ja katsoivat niityn kuuluvan Kasurila 7 eli Paavolan käyttöön. Jääskeläinen oli ostanut Kasurila 5 Marttilan, jonka maita riidanalainen niitty oli.

Syrjänjoen rantamilla Kolmisopella oli laajoja niittyalueita, joita oli jaettu Kasurilan pohjoisen 1795 isojakokartan mukaan kolmelle talolle, Toivasten Toivalalle, Knuutisten Pertttulalle ja Ruuskasten Ruuskalalle. Todistaja Johan Heikkinen kertoi, että kyseinen niitty on Jääskeläisen puolella. Ruuskasten isäpuoli Yrjö Kääriäinen oli raivannut Ruuskasten suota ja samassa yhteydessä ottanut vähitellen käyttöön Jääskeläisen niittyä. Ilmeisesti Marttilan tilan hoidossa oli ollut leväperäisyyttä, joka oli houkutellut suurpiirteisyyteen rajalla.Kääriäinen mainitaan Ruuskasten torpparina. Toinenkin todistaja Iivari Knuutinen kertoi yhtäpitävästi maanomistusoloista.

Tilat A, F ja H eli Toivala, Perttula ja Ruuskala saivatkukin
oman kaistaleensa Syrjänjoen niittyä, mutta rajoista oli riitaa.
Kartta Anders Rostedt 1795.

Kun Hannu Jääskeläisellä läänin maamittauskonttorilta Israel Caloniuksen todistus, jossa maiden kuuluminen Kasurila Marttilan maihin tuli selväksi, joutuivat Ruuskaset maksumieheksi. Heidän tuli korvata heinänä tai rahana Jääskeläisen heinät sekä maksaa huomattava sakko, 20 riikintaalari tai 10 hopearuplaa. Mikäli sakkoa ei kyettäisi maksamaan, joutuisivat Ruuskaset suorittamaan 14 vuorokautta vankeutta.

Osoituksena riidan tulisuudesta kertokoon, että samoilla käräjillä piti käsitellä ampumisella uhkailua, jota Hannu Jääskeläinen sanoi kuulleensa. Ilmeisesti osapuolet olivat harkinneet asioita uudelleen, sillä tämä oikeusjuttu raukesi.

Kotikylälläni Pöljällä on Riitaniitty, joissakin kartoissa se on Pitkäniitty. Niityt olivat viljelyn ja luonnosta keräilyn rajamaastossa, joka saattoi tehdä rajat liukuviksi ihmisten mielissä. Alussa mainitsemani rehun puute oli tietysti se suurin syy laittomuuksiin. Peltoviljelyssä tarvittiin lehmän lantaa, jota ei saatu, jos karjat olivat kovin pieniä ja nälkiintyneitä.

Hannu Paavonpoika Jääskeläinen (2.2.1769-23.4.1839), puoliso Reetta Laitinen  (20.5.1790-18.5.1852), Matti Ruuskanen s. 1776, Aatu Ruuskanen s.1779.

Lähteet

Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1912-1812 KO a:16, s.428-429  https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/?#/documents/851191/pages/428

Arvo M. Soininen, Vanha maataloutemme: maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle,

 

 

Savon rahvas kelvottomain virkamiesten kynittävänä

 

Fredrika Dorothea ja kuningas Kustaa IV Aadolf.
Jonas Forsslundin maalaus 1797-1800.

Kustaa IV Adolf ja kuningatar Fredrika Dorotean tekivät kesämatkan halki Suomen vuonna 1802. Kuninkaan vierailu oli tietysti hieno asia, mutta Suomessa kaikki eivät olleet innoissaan. Perättäiset katovuodet olivat köyhdyttäneet kansaa, virkamiehet tiesivät seurueen kestityksen ja huollon vaativan paljon resursseja.[1] 

Kaupunkeja alettiin siistiä, aitoja korjata ja katujen kuoppia tasoitella. Maaseutupitäjissäkin kuulutettiin kirkoissa, että kuninkaan matkareitin teitä on viipymättä ryhdyttävä korjaamaan. Tiedettiin, että kuningas tulisi Savoonkin ja ajaisi Kuopio-Oulu -tietä. Matkallaan he tulisivat kulkemaan myös Toivalan, Kasurilan ja Pöljän kylien ohi. Valtamaantie kulki suoraan näiden kylien halki.

Kaisa Kyläkoski on kuvannut kuninkaan matkan kirjassaan Kuningasparin kesämatka Suomeen 1802.

Vieraat saapuivat Turkuun 11.6.1802. Sieltä matkustettiin rannikon kaupunkeja myötäillen Ahvenkoskelle Venäjän vastaiselle rajalle. Täältä lähdettiin kohti pohjoista ja Savon kaupunkeja. Kuopioon saavuttiin noin puoli yhdeksän illalla 11.7. 1802. Koko matka oli kestänyt jo tasan kuukauden. 

Näkymä Kuopiosta, 1820-luku.
Historian kuvakokoelma, Museovirasto

Kuopiossa kuninkaalliset majoittuivat lääninkamreeri, asessori Gustaf Saloniuksen taloon. Vastaanottojuhlan kuvauksissa ei mainittu Savo-Karjalan läänin maaherra Ramsayta, mutta Kyläkoski arveli hänen liittyneen kuninkaan seurueeseen jo aiemmin, mahdollisesti läänin rajalla.[2]

Kaupunkilaiset panivat parasta pöytään ja maaherran rouva Johanna Barbara Petersen oli suunnitellut ja ohjannut vertauskuvallisen kuvaelman kuninkaan kunniaksi. Oli pystytetty ”kahdeksan aistikkaasti valmistettua alttaria toivolle, rauhalle, oikeudelle, vapaudelle, turvallisuudelle, valistukselle, kasvullisuudelle ja maineelle. Näiden keskellä kohosi vielä kuninkaallisten nimikirjaimilla ja kruunulla koristettu alttari.”[3]

Kuningas viipyi kaupungissa kaksi päivää. Vierailun toisena päivänä kuningasparille esiteltiin upseeristo, virkamiehistö ja porvaristo sekä 20 talonpoikaa ja aterian jälkeen vastaavasti naiset.

Jossakin vaiheessa juhlien, jumalanpalvelusten, esittelyjen ja kuvaelmien välissä kuningas ja virkamiehet tekivät töitäkin. Kuninkaalle alkoivat avautua läänin massiiviset laillisuusongelmat.

Jo vuoden 1800 valtiopäivillä Savon rahvas oli valittanut isojako- ja verollepanotoimitusten vakavista virheellisyyksistä. Arvottomia maa-aloja oli kirjattu verotettaviksi ja toisaalla veronalaisia maita jätetty huomioimatta verotuksessa. Kannettuja veroja oli kavallettu, talonpoikia kiristetty, lahjukset olivat enemmän sääntö kuin poikkeus ja väkivaltaakin oli käytetty.[4]

Suomalainen talonpoika 1803.
Kuva-arkisto, doria.fi

Esimerkiksi Hakkaralan ja Kasurilan kylän asukkaat valittivat edellä mainituista epäkohdista. Vuoden 1800 jälkeen heille oli kertynyt muutakin mielipahaa. Ei ole tiedossa veivätkö he valituksen lääninkamreeri Saloniuksen väkivaltaisesta käytöksestä Kuopioon vai pysähtyikö Kuningas Kasurilan kievarissa tapaamaan rahvasta.[5]

Salonius oli piessyt Pekka Rautiaista, Pauli Pitkästä ja Lauri Lyytikäistä Korpisuon niityllä Vaajasalossa 1802. Talonpojat olivat aiemmin kieltäytyneet antamasta omilta pelloiltaan keräämiään heiniä sotilaille. Saloniuksella oli mukanaan vänrikki Magnus von Fieandt ja sotilaita, jotka veivät talonpoikien heinät matkassaan.[6] Yksi silminnäkijöistä oli ehkä Kasurilasta Pekka Knuutinen.[7]

Isojakotoimitusten korvausrahoja oli kateissa. Talonpojat maksoivat maanmittareille toimituksista, mutta heille oli luvattu puolet kustannuksista takaisin. Näistä kruunun varaamista rahoista ei kunnon tilitystä ollut olemassa.

Lisäksi isojakotoimitukset olivat osin kelvottomia: ”Maaningan kirkolle vievän valtamaantien varrella sijaitsevan Halolan kylän maista, joihin kuului 900 tynnyrinalaa viljeltyä maata ja hyvät kalavedet, oli metsämaasta ¾ vapautettu verosta hylkymaana. Sen sijaan syrjäisemmässä Kaarakkalan jakoalueessa, jossa viljeltyä maata oli vain 34 tynnyrinalaa, kaikki suot ja louhikot oli laskettu kelvolliseksi maaksi. Manttaalimäärä oli Halolan kylässä 2 ¼ ja Kaarakkalassa 4 ¼. Kaarakkalan manttaalit nousivat peräti 17 kertaiseksi entisestä.”[8] Herää myös kysymys, oliko maanmittari lahjottu?

Kuninkaan vierailu pisti liikkeelle yhden kaikkien aikojen suurimmista rikostutkimuksista lääninhallinnossa. Savossa oltiin varsin kaukana Tukholman keskushallinnon valvonnasta ja tilaisuus oli tehnyt virkamiehistä varkaita. Päärosvona liehui lääninkamreeri Gustaf Salonius.[9] Eipä ihme, että Saloniuksen pytinki Kuopiossa oli komein ja edustavin. Siihen sopi majoittaa vaikka kuningas.

Läänin virkamiehiin kohdistuneita syytteitä alettiin tutkia 1803 alkaen Kuopion käräjillä ja sittemmin Vaasan hovioikeudessa. Ensimmäisenä asiana oli Saloniuksen rauhanrikos.

Epäkohtiin ja säälimättömään kiskontaan väsyneet talonpojat laittoivat toivonsa valituksiin, joilla olikin tällä kertaa varsin nopeasti vaikutusta. Esimerkiksi lääninkamreeri Salonius erotettiin ja hän joutui talonpoikien pahoinpitelystä Vaajasalossa vuodeksi Viaporin linnoitustyömaalle sekä maksamaan sakkoja ja lisäksi maksamaan korvauksia talonpojille. Lukuisia läänin nimismiehiä erotettiin ja Saloniuksen lisäksi muitakin ylimpiä virkamiehiä tuomittiin.[10]

Läänin kuvernööri Ramsay erosi ja hänen tilalleen valittiin Olof Wibelius. Seuraavina vuosina verotusta korjattiin, mutta epäkohtia ei täysin saatu purettua. Kuvaavaa oli, että vuonna 1827 isojakoon liittyneen verollepanouudistuksen jälkeiset verorästit pyyhittiin pois Iisalmen, Kuopion, Pielaveden ja Nilsiän tilallisilta.[11] Kohtuuttomuus oli ollut ilmeinen.

Savo-Karjalan maaherra Olof Wibelius 1808.
Kuva jacob Axel Gillbergin maalauksesta.
Museovirasto

Mielikuvitusta kutkuttaa ajatus kuninkaallisesta seurueesta kotikylässä Pöljällä. Pelkästään kuninkaan seurueen ja tavaroiden vetämiseen oli varattu 77 hevosta. Tämän lisäksi palveluskunta oli kulkenut edellä 53 hevosen kulkieena. He menivät edeltä valmistamaan Iisalmen yöpymispaikkaa kuninkaalliselle seurueelle sopivaan kuntoon.

Parhaimmillaan kuningas eteni noin 100 kilometriä päivässä. Silloin ei joka kievarissa ole pysähdytty. Korkeintaan on vaihdettu hollipaikassa hevosia, jolloin matkalaiset eivät kuitenkaan nousseet pois vaunuistaan.

Voimme kuitenkin olla varmoja, että pöljäläiset, kuten muutkin tienvarsikylien asukkaat kokoontuivat tien varteen 12.6. 1802 odottamaan kuninkaan seuruetta. Kuninkaan matkasta oli kuulutettu kirkoissa, lisäksi talonpoikia oli patistettu korjailemaan teitä ja siistimään ympäristöä. Kesä 1802 oli kylmä ja vaikea. Niittyjen heinä ei lähtenyt kasvuun. Vielä kesäkuussa vedet jäätyivät. Maaherroilla, joiden vastuulla matkan järjestelyt olivat, oli paljon huolta niin rehun kuin ruuan saannissa. Vaikka talonpoikien juhlamieli ei liene ollut ihan tapissa,[12] niin tällä kertaa kuninkaan saapumiseen on kuitenkin varmasti liittynyt paljon toivoa. Löytyisikö se lopulta herra herrallekin?

Armfelt-suvun matkavaunut 1800-luvun alkupuolelta.
Turun museokeskus. Kuva TMK.

---

[1] Kyläkoski, Kuningasparin kesämatka Suomeen 1802, 7-10

[2] Kyläkoski, 82-92

[3] Kyläkoski, 83-84

[4] Vaarama, Kuopion kaupungin historia II, 13; Kovero, Olavi Wibeliuksesta maaherrana, Hist.Aikakauskirja 1.1.1919

[5] Koskivirta Virkakunta varkaissa. Savon ja Karjalan lääninhallituksen johdon väärinkäytökset ja niiden kitkeminen 1800-luvun alussa, https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/110303

[6] Koskivirta

[7]Kuopio maaseurakunta rippikirja 1796-1804 (AP_I I Aa:11) Sivu 192 Kasurila; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=46671&pnum=198

[8] Kovero,

[9] Koskivirta

[10] Koskivirta

[11] Luttinen, Talollisen elämisen ehdot isojaosta moderniin maatalouteen, teoksessa Uudisraivaajien maa. Ylä-Savon asutus ja elämisen ehdot, 192

[12] Kyläkoski, 29-33

Kejosten sukukuntaa Pöljällä

 

Kuva Jouni Kiimalainen

1800-luvun vaihteessa valmistuivat Pohjois-Savossa isojakoprosessit, oli katovuosia ja lopuksi vielä sota runnoi alueen yli. Venäjä hyökkäsi Suomeen helmikuussa 1808 ja alkoi ns. Suomen sota (1808-09). Jaana Luttinen on tutkinut aikakautta väitöskirjassaan ja myös Uudisraivaajien maa -artikkeliteoksessa. Hänen innoittamanaan olen tutkinut Pöljällä pitkään vaikuttaneen Kejosten suvun vaiheita 1800-luvun vaihteessa.

Kun isojakoa ryhdyttiin valmistelemaan Pöljällä 1785, kylällä oli 7 tilaa, mutta käytännössä taloja oli paljon enemmän. Kejosten nimissä oli tila Pöljä 3.

Johan Habermanin maantarkastusluettelo vuodelta 1620 kertoo Pöljän kylän silloisiksi talonpojiksi kaksi Kososta, Påhl Toivasen, Jöns Keinosen (Kejonen), Matts Keinosen (Kejosen), Henrik Pippurisen ja Olli Toivasen. Heidän maansa sijaitsivat molemmin puolin Mikan jokea, Pitkänjärven joen rantamilla, Luvejärvenmäellä, Luvejärven joella, Saarisen etelämäellä, Peltosen joen rannoilla, Mikkajärven rannalla, Alapitkänpäässä, Hökösen lammin mäellä, Kokkosenmäessä ja Pitkänniemessä (Pulasteen niemi?).

Pöljällä on varmasti ollut jo asutusta 1500-luvulla, jopa aiemminkin. Verotus on tullut myöhemmin kuin asukkaat, savolaisten uumoillaan harrastaneen Pohjois-Savoon siirtymistä ihan oma-aloitteisesti ennen Klementti-kirjurin aikaa tai Kustaa Vaasan komentoja.

Pääasiallisena elantona oli kaski, kalastus ja eränkäynti. Järvien rantamat asutettiin ensin, sillä kalastus antoi turvaa huonoinakin satovuosina. Kaskeamiselle otollisia olivat korkeiden mäkien etelärinteet, joissa kaskiruis oli paremmin turvassa hallalta.

Kun isojakoa alettiin 1700-luvun lopulla valmistella, Pöljällä oli talollisina Väänäsiä, Miettisiä, Savolaisia, Kejosia ja Toivasia. Väänäset olivat kylän nuoria asukkaita, he olivat muuttaneet Kehvolta 1740-luvulla. Lisäksi kylällä oli puustelli, jota lampuodit hoitivat. Kylän väkiluku oli kasvanut, tiloilla oli torppareita ja muuta työväkeä. Päätilojen yhteyteen oli perustettu uusia taloja. Isojako erotti nyt talot itsenäisiksi. Tosin prosessi näyttää olleen huomattavan hidas, asiakirjoissakin vanha numerointi säilyy pitkälle 1800-luvulle.

Kejoset asuttivat tilaa numero 3 Pöljällä. 1700-luvun lopussa isännyyttä pitivät Risto Kejonen (1741-1791), Olli Kejonen (1752-1790) ja Heikki Kejonen (1761-1791) ja Jaakko Kejonen (1755-1810). Kuten kuolinvuosista huomaa, kolme talon vanhaa isäntää kuoli yhtenä ryppäänä. Risto ja Olli kuolivat kuumeeseen, Heikin kuolinsyy jäi avoimeksi.

Ollin ja Riston perillisten tilat arvioitiin isojakokokouksissa huonosti hoidetuiksi, talot rappeutuneiksi ja pellot hoitamattomiksi. Se teki heistä heikkoja neuvotteluissa, joissa ahtaalta Kevättömän ja Pöljäjärven alueelta sekä Pulasteen niemeltä piti valita talo, joka muuttaa talouskeskuksensa paikkaa. Valinta kohdistui Kejosten pytinkeihin ja peltoihin.

Isojakotoimitus oli aloitettu Pöljällä pohjoispuolen taloista jo 1785. Tieto isojaosta ja sen seurauksista on voinut vaikuttaa eteläisen jakokunnan talollisten intoon hoitaa peltojaan tai tilan rakennuksia, koska ne olivat mahdollisesti joutumassa toisten omistukseen.

Kuva Jouni Kiimalainen

1700-luvun valtio, ”kruunu” ei suinkaan kohdistanut tukitoimia niihin, jotka olivat heikoilla. Isojaossa oli tarkoitus tehostaa maanviljelyä, mutta keskeinen tavoite oli myös kruunun verotulojen kasvattaminen. Nyt maat mitattiin tarkemmin, takapellot ja niitytkin huomioitiin. Talolliset saivat isot maa-alueet henkilökohtaisesti verotettavaksi. Verotaakan on osoitettu kasvaneen merkittävästi.

Ennen isojakoa kuolleen Risto Kejosen perunkirjoitus toimitettiin hänen kotonaan Pöljällä 15.1.1792. Uskottuina miehinä toimivat Gabriel Toivanen ja Risto Skopa. Paikalla olivat vainajan leski Helena Miettinen, tytär Anna Kejosta edusti hänen miehensä Pekka Ruotsalainen, lapset Matti, Pekka, Risto ja Adam Johan. Tytär Maria Kejosta edusti Lauri Miettinen.

Kejosen tilan arvo oli 100 riikintaalaria. Irtaimen omaisuuden arvo oli hyvin vaatimaton, Tilalla oli ruuna, neljä lypsävää lehmää, kaksi sikaa ja viisi lammasta. Tilan, eläinten ja muun irtaimen arvo oli vaatimaton 150 riikintaalaria. Tilan ongelmien pitkäkestoisuudesta kertonee lista Riston veloista.

Suurimmat velat hänellä oli Olli Kejoselle, Jaakko Kejoselle, Ivar Savolaiselle ja Adam Miettiselle, kullekin noin 16 riikintaalaria. Lisäksi oli pikkuvippejä muiltakin Miettisiltä, Savolaisilta ja Toivasilta. Myös Väänäset olivat lainanneet rahaa Ristolle. Kaikkien velkojen kokonaissumma oli 132 riikintaalaria. Kylän keskinäisten velkojen verkosto on sittemmin tuttu 1800-luvun tuomiokirjoista.

Risto Kejosen tilan rakennuksista ja pelloista saa yksityiskohtaisemman kuvan isojakoasiakirjasta 27.6.1795. Riston pojan, Matti Kejosen (s.1773) isännyyteen siirtyneen tilan pihapiirissä Pulasteenniemellä oli asuinrakennuksena kaksi savupirttiä vastakkain, joiden välissä oli porstua. Lisäksi oli lampola, talli, savusauna, aitta, heinälato ja kota. Näistä asuinrakennusta pidettiin niin huonoina, että sitä ei kannattanut siirtää.

Pihapeltoja oli 12 tynnyrinalaa, joista 5 oli joltisenkin kunnossa, mutta loput pellot olivat hoitamattomina nurmettuneet. On muistettava, että 1700-luvulla Pöljälläkin harjoitettiin vielä voimaperäistä kaskiviljelyä. Riston tilan kiinteistöjen ja pellon arvoksi laskettiin 68 riikintaalaria ja 32 killinkiä. Eli Riston kuoleman jälkeen tilan talous ei ollut kohentunut.

Isojakoasiakirjoista selviää, että Olli Kejosen perilliset ja Matti Kejonen (eli Riston perilliset) määrättiin  muuttamaan talousrakennuksensa Hoikanjoen rantamille. Tällä hetkellä en tiedä, milloin tämä heidän vastustamansa muutos oikeasti toteutui. 1800-luvuln lopulta tunnetaan sitten Ollila (5) ja Rissala (4) ”Hoikanrandamilta”, mutta elo näyttäisi jatkuneen entisillä paikoilla pitkään.

Kiinnostava yksityiskohta on, että isojaossa syntyi Pöljän pohjoiseen jakokuntaan uusi tila, Laurila, jonka lampuotina 1800-luvun puolella esiintyy Ivar Savolainen. Näyttää siltä, että Kejosten muutto Pöljänjärven rannasta on neuvoteltu uusiksi. Ivar Savolainen on ottanut Pohjolanmäen kaskimaat viljelykseen. Tämä Pöljän pohjoisen jakokunnan liikamaista muodostettu tila näkyy numerona 8 henkikirjoissa, sittemmin se tunnetaan numerolla 22. Ensimmäinen tilan lampuoti oli Matti Takkunen jo 1780-luvulla.

Kuva Jouni Kiimalainen

Suomen sota vaikutti Pöljän kylän asukkaisiin raskaasti. Kejosen perheen menetyksiä voi tarkastella heidän esittämiään vahinkoilmoituksista 1809 Kuopion käräjäjillä. Matti Kejonen oli ilmoituksensa mukaan menettänyt hevosen, lehmän, hiehon, heinää, sianlihaa, humalaa, kärryt, kannun viinaa ja kokonaisen vaateaitan vaatteineen. Menetysten arvoksi hän vannoi 411 riikintaalaria eli varsin huomattavan summan. Vain Lauri Miettisen korvausanomus Pöljällä oli suurempi, 524 riikintaalaria.

Pöljän talot sijaitsivat nauhana Kuopio-Iisalmi tien varrella, helposti tavoitettavana. Kaikista taloista oli varmasti viety jotain, Jaakko Kejoselta 195 riikintaalarin menetykset ja Aatu Kejoselta 50 riikintaalarin arvosta heinää. Vahinkoilmoituksista on sanottu, että ne lienevät luotettavia. Kovin paljoa käräjillä ei voinut liioitella, kun vala velvoitti ja lautamiehet varsin tarkkaan paikkakunnan olosuhteet tunsivat.

Sota ei merkinnyt pelkästään aineellisia menetyksiä. Kun eversti Sandelsin joukot pitivät Toivalassa venäläisiä Kuopion puolella kesän 1808, suurimmat tappiot syntyivät kotirintamalla. Lisääntynyt liikenne ja sotilaiden majoittaminen ahtaissa pirteissä loivat otolliset olosuhteet tautien leviämiselle.

Vuonna 1808 Pöljän kylällä kuoli Maaningan kirkonkirjojen mukaan 25 ihmistä. Kaikki kuolleet eivät sotavuonna tulleet kirjattua, koska ihmisiä menehtyi pakomatkoilla. Vuoden alussa kuolivat lapset, loppuvuodesta nuoret aikuiset. Isorokko ja erilaiset kuumesairaudet, erityisesti pilkkukuume vei hautaan. Normaali kuolleisuus kylällä oli tuolloin noin 10 henkilöä vuodessa.

Matti Kejosen puoliso Maria Karhunen ja heidän pienokaisensa Loviisa Kejonen kuolivat maaliskuussa 1809 pilkkukuumeeseen. Myös Aatu Kejosen puoliso Saara Stina Savolainen kuoli jo 1810 keuhkotautiin. Molemmat miehet solmivat uudet avioliitot, Aatu meni naimisiin Anna Liisa Karhusen kanssa 1812 ja Matti Brita Jäppisen kanssa 1813. Matin uusi puoliso kuoli kuitenkin jo seuraavana vuonna.

Vuodelta 1815 on säilynyt Matti Kejosen käräjäoikeudessa vahvistama lupa: ”Minä alakirjoittaja olen veljeni lähettänyt myymään tämänvuotista voita Uleäboriin, tämä on tilain 3 ja 5 voita ja että tämä velejeni Crister saa kulkia vapaasti etes ja takaisin. Pöljällä 28.9.1815. Irtolaislainsäädäntö sitoi palkolliset tiukasti vuosisopimuksiinsa ja kauppa oli keskitetty kaupunkeihin. Todistuksella varmistettiin, ettei Risto joutuisi hankaluuksiin matkalla.

Risto Kejonen myi osuutensa Kejosten tiloihin 3 ja 5 Pöljällä vuonna 1815. Ostajina veljet Matti, Pekka ja Aatu. Talon 5 Kejoset olivat ostaneet Johan Toivaselta 27.7.1810 päivätyllä kauppakirjalla.

Aatu Kejonen joutui käräjille syksyllä 1815, koska hän oli markkina-aikaan Kuopiossa palannut rahapelejä kestikievarissa. Hän itse väitti kyseessä olleen vain leikki ja huvitus, mutta oikeus määräsi hänet kuitenkin maksamaan sakkoja 20 riikintaalaria. Olisiko Aatu valittanut tuomiosta, sillä rippikirjassa tuomiosta ei ole mainintaa? Peliringissä oli ollut myös säätyläisiä, joten Aatu ihmetteli oikeudessa, miksi yksinkertaista talonpoikaa rangaistaan?

Aatu Kejonen maksoi sisarilleen Anna Marialle ja Brita Kristiinalle 17.11. 1815 95 riikintaalaria heidän perintöosuuttaan tilasta 3 Pöljällä. Aatu Kejosessa kiinnittää huomiota, että pelituomioiden ohella liikutteli varsin suuria summia velkakirjoilla. Hän kuoli 14.4.1832 Oulussa vilustumiseen. Hän oli siellä urakoimassa kirkon rakentamista.

Aatulla ja Anna Liisa Karhusella olivat lapset Albertina (s. 1814), Wilhelmiina (1819), Loviisa (1821), Anna Liisa (1823), Johan Wilhelm (1825) ja Hedvid Maria (1826).

 

Knuutilan (nyk. Lintuniemen) kalliolta näkymä vanhan Kuopio-
Iisalmi tien yli Pöljänjärvelle.

Lähteet          

Pöljän eteläisen jakokunnan isojakoasiakirjat 1794-1810. Tekijän hallussa paperikopioina.

Isojako Pöljällä I

Isojako Pöljällä II

Pöljän kylä sodan jaloissa 1808-09

Kuopion käräjäkunnan tuomiokirjat, KO: a19, sivu 637 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/851101/pages/637?t=Kejonen

Kuopio maaseurakunta rippikirja 1805-1812 (AP_II I Aa:14) Sivu 185 Pöljä; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=46674&pnum=185 / Viitattu 26.08.2024

Maaninka kuolleet 1807-1842 (AP I F:2)   ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40760&pnum=19 / Viitattu 26.08.2024

Kuopio maaseurakunta rippikirja 1812-1819 (AP_II I Aa:17) Sivu 125 Pölljä; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=46710&pnum=125 / Viitattu 26.08.2024

Voikauppa-asiakirja 1815 https://files.transkribus.eu/iiif/2/AJAIFBVWXWMZLVMBWBYAJMKM/full/full/0/default.jpg

Kuopio maaseurakunta lastenkirja 1769-1785 (TK1640 II A:6)  Sivu 547 Pöljä ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=13227&pnum=285 / Viitattu

Kuopio maaseurakunta rippikirja 1813-1819 (TK1628_II)  Sivu 120 Pölljä 3, Keijoin ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=8602&pnum=131 / Viitattu 26.08.202426.08.2024

Risto Kejosen perunkirja Pien-Savon tk perukirjoja 1760-1801 (ES3565 Kuopio 70); SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=15872&pnum=180 / Viitattu 27.08.2024

Maaninka rippikirja 1832-1842 (TK1203 I Aa:10) Sivu 315 Pöljä 4 Ristola ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=8519&pnum=333 / Viitattu 15.12.2023

Kuopio maaseurakunta lastenkirja 1823-1831 (TK1643_II II A12:6)  Sivu 846 Pöljä 3 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=14103&pnum=96 / Viitattu 27.08.2024

Jaana Luttinen, ”Mitä mielestä tuntui, ei arvaa kukkaan”. Sodan kuormittavuus ja kriisinkestävyys Iisalmen pitäjän kotitalouksissa 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/65915

Ojala &Turunen (toim.) Uudisraivaajien maa – Ylä-Savon asutus ja elämisen ehdot https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/96272

Kaija Kainulainen, Kejosia Pöljällä, tekijän hallussa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tilariita Mikkajärvellä 1812 -tunnelmat kiristyvät nyrkiniskuihin asti

 

Kartta vuodelta 1761 kuvaa Alapitkän maaomistusoloja, mutta 
aivan kartan alalaidassa, Mikkajärven rantamilla on Matts ja
Johan Roivaisten talot merkittynä.

Pien-Savon ylisen tuomiokunnan syyskäräjillä 1812 käsiteltiin pahoinpitelyjuttua. Mikkajärvellä Iisalmen pitäjässä Matti Matinpoika Roivainen (1767-1840) oli tullut sunnuntaina sisarensa Marketta Roivaisen (1766-1841) ja tämän puolison Pekka Ruotsalaisen kotiin humalassa. Hän oli lyönyt Markettaa niin, että oli aiheuttanut neljä verihaavaa ja mustelmia.

Asiassa ei ollut epäselvyyttä, todistajat Matti Savolainen ja Inkeri Rautiainen Tavinsalmelta olivat nähneet haavat. Matti Matinpoika sai yhteensä 16 hopearuplaa ja 72 kopeekkaa sakkoa humalassa olemisesta ja pahoinpitelystä.  Lisäksi tuli oikeuskulut 4 hopearuplaa. Mikä oli kiristänyt sisarusten välit näin huonoiksi?

Mikkajärvi oli Roivaisten kylä. Kylälle oli syntynyt 1700-luvun alusta alkaen useita taloja, joita Roivaiset asuttivat. Isojakotoimituksen asiakirjassa vuodelta 1787 allekirjoittajina esiintyvät Matti Roivainen, Johan Roivainen, Matti Matinpoika Roivainen, Johan Matinpoika Roivainen ja Johan Laurinpoika Roivainen, viimemainitulla nimellä oli kaksi allekirjoitusta puumerkkeineend. Mikkajärvi onkin oikea sukututkijan painajainen, sillä aukollisten lähteiden ja samankaltaisten nimien keskellä on helppo harhautua.

Palataksemme alun riitaan. Samoilla käräjillä kuin pahoinpitelyjuttua puitiin, käsiteltiin myös Matti Matinpojan Roivaisen ja hänen veljensä Johan Matinpoika Roivaisen (1790-1844) talonjakoon liittyvää riitaa.

Poikien isä, talon isäntä Matti Roivainen oli kuollut 14.2.1808. Matti Matinpojan sisarukset olivat myyneet sisarosuutensa Juhan Matinpojalle Mikkajärvi 1 perintötilasta. Matti haastoi sisarukset käräjille ja vaatii itselleen puolet sisarusten myymistä osuuksista. Sisaret Marketta, Tiina ja Maria Roivainen puolisoineen olivat vastapuolella. Lisäksi Liisa Roivaisen (k.1808) puoliso Martti Mielonen Pöljältä olivat sisarusten vastahaasteessa mukana.

Matti Matinpoika ja Juhan Matinpoika olivat eronneet eri ruokakunniksi 1809. Aiemmin Matti oli ostanut sedältään Juho Roivaiselta (1745-1807) vuonna 1803 tämän osuuden Mikkajärven perintötilaan. Päätila arvioitiin 500 hopearuplan arvoiseksi ja Matin ostama tilaosuus arvioitiin 250 hopearuplan arvoiseksi.

Perunkirjoituksessa ei päästy sopuun tilojen jaosta. Matti Matinpoika oli sitä mieltä, että vain hänellä oli oikeus ostamaansa tilaan. Juhan Matinpoika taas katsoi, että tila oli aikanaan ostettu yhteisillä varoilla.

Oikeudenkäynnin aikana kävi kuitenkin ilmi, että Juho Roivainen oli myynyt tilan veljenpojilleen Matille ja Juholle yhdessä. ”Minä Juho Matinpoika Roivainen teen tiettäväksi, että minä vapaasta tahdosta ja terveellä ymmärryksellä ja harkitusti myyn sekä rakkaan vaimoni suostumuksella myyn samasta kylästä oleville talollisille Juho ja Matti Matinpojat Roivaisille omistamani perintötalon nro 1 kaikkine siihen kuulvine tiluksineen kuten peltoineen, niittyineen ja metsineen, jotka ovat sille isossajaossa langenneet mukaan lukien torpat ja torpanpaikat, myllyt ja myllynpaikat, vesi ja maa-alueet ja kaikki, mitä siihen voidaan tulevaisuudessa lisätä.” Pojat olivat maksaneet sedälleen 444 riikintaalaria talosta.

Erikoista oli, että Juhan Matinpoika kertoi oikeudelle, että hänen nimensä on lisätty kauppakirjaan hänen isänsä vaatimuksesta. Poika oli myös kauppakirjan kirjoittamisen aikaan vasta 13-vuotias. Matti ei kiistänyt asiaa.

Myyjä Juho Roivainen pidätti itselleen oikeuden rakentaa itselleen Pitkänahonpää-nimiselle metsämaalle uuden torpan ja sai itselleen Hamulan kylän rajalta niityn, joka ulottui Hökösenniityn raivioon. Lisäksi hän sai kolmen kapanalan verran naurismaata sekä oikeuden kasketa metsää isännän luvan mukaan, tuotosta kolmasosa kuului Matille. Kuluvan vuoden kevätkylvöt jäivät myyjälle, heinät Juho ja Matti korjasivat puoliksi. Kuluvan vuoden verot ja sotilasmaksut maksettiin puoliksi. Hamppua Juholle luvattiin sopimuksessa kuusi kappaa tilan vanhalta pellolta kolmen vuoden ajan. Lisäksi Juho sai vanhalta talon paikalta aitan ja vanhan ladon. Ostaja Matin tuli siirtää rakennukset uuteen paikkaan ja rakentaa sinne yhdessä myyjän kanssa kolme syltä kertaa kolme syltä oleva pirtti.

Myyjä Juho Roivainen kuoli jo 1807, joten jää epäselväksi minkä verran uuden torpan rakentamisessa ehdittiin edetä.

Nilsiän Halunan Roivaisten sukuhaaran talo
Pölkkypuro 1890-luvun alussa. Tänne Juho 
Roivainen lopulta päätyi, kun elo Mikkajärvellä
kävi ahtaaksi. Karl Granit, Museovirasto.

Juhan Matinpoika Roivainen oli tarjonnut Matti Matinpojalle kummankin tilan tasajakoa, jossa molemmat olisivat maksaneet välirahaa. Jompikumpi olisi muuttanut majaansa ostetulle tilalle. Mutta Matti Matinpoika vaati saada pitää tilan ja lisäksi hän vaati Juhoa siirtymään pois isänperintönä saamaltaan maalta. Näin jälkikäteen näyttäisi siltä, että Matin vaatimus oli kohtuuton.

Matti Matinpoika ja Juhan Matinpoika esittivät samoilla käräjillä kuitteja erilaisista maksuista, joita kumpikin oli viimeisten vuosien aikana maksanut talon pitoon liittyvinä kuluina. Osapuolet koettivat saada toisensa maksamaan jälkikäteen maksuja. Oikeuden asiakirjasta näkyy, että talollisetkin elivät jatkuvan vippailun kulttuurissa. Lainojen korkoja ja veroja maksoi se, jolla oli rahaa. Matilla oli mm. kuitti, jolla osoitettiin hänen maksaneen vuosien 1805-1810 verot.

Oikeuden mielestä Matti Matinpoika oli kuitenkin ostanut tilansa pesän yhteisillä varoilla. Myös Matin ostaman tilanosan kuten myös vanhempien muun jäämistön tulee mennä jakoon lasten kesken. Juho ei voinut sulkea Mattia ulos sisarosuuksista. Näin molempien piti vastata samoilla osuuksilla kauppasummista, jotka Matti on sedälleen Juho Roivaiselle ja Juho sisarilleen sitoutunut maksamaan.

Ratkaisu ei miellyttänyt Matti Matinpoika Roivaista. Tästä lienee johtunut väkivaltainen purkaus sisko Markettaa kohtaan.

Tämän jälkeen elämä Mikkajärvellä oli epäilemättä hankalaa, joten Matti koetti vaihtaa tilansa Lauri Raatikaisen tilaan Käärmelahti 1. Mutta vaihtokauppa peruuntui1814 käräjillä, koska Mikkajärven tila ei ostajan mielestä vastannut sovittua.

Matti Matinpoika Roivainen ja hänen puolisonsa Maria Julkunen löytyvät vuodesta 1826 alkaen torpparina Maaninka Käärmelahti 1. Kovina tautivuosina 1830-luvun alussa Maria-puoliso kuoli. Matti Roivainen kuoli ruotuvaivaisena 3.5.1840 Käärmelahdessa.

Perintöriidan toinen osapuoli Juho Matinpoika Roivainen ei myöskään viihtynyt Mikkajärvellä, vaan osti tilan Nilsiän Halunalta, jossa kuoli tilanomistajana 54-vuotiaana.

Halunan Pölkkypuro. 
Kuva Karl Granit, Museovirasto.

Tilalliset elivät ankaraa murrosvaihetta vuosisadan vaihteessa. Isojako mullisti oloja ja ajattelumalleja, yhteistaloudet hajosivat riitaisasti. On hyvä myös muistaa, että Suomen sota oli kulkenut pienen Mikkajärven kylän yli kaikessa ankaruudessaan, kulkihan Kuopio-Iisalmi valtatie aivan kylän vierestä.

Juhanin ja Matin riitelyn taustalla saattoi myös olla se, että Matti oli 23 vuotta veljeään vanhempi. Hän saattoi kokea isännyytensä itsestään selvänä. Voi myös uumoilla, että Marketta-sisko oli jollakin tavalla tulemassa nuorta Juhoa tilakiistassa, ehkäpä sen vuoksi suuttumus kohdistui häneen enemmän kuin Juhoon?

Mikkajärvi, Siilinjärvi.

Lähteet

Roivanen, Urho, Kaskimailta maailman turuille

Maaninka rippikirja 1832-1844, s.279, kuva 285 (SSHY)

Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1812-1812, KO a:16, 1223, https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/851191/pages/1223?t=Mickaj%C3%A4rvi

Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1812-1812, KO a:16, 1225, § 257 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/851191/pages/1225?t=Roivain

Lisäksi tässä on hyödynnetty ahkerien ja huolellisten sukututkijoiden työtä, kun he ovat penkoneet ansiokkaasti Mikkajärven sotkuisia kiemuroita Genissä.