Parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa - talvikalastuksen ja liikenteen vaaroja 1800-luvulla

 

Avannolla onkijat, Juho Rissanen 1900. Kala oli tavattoman
tärkeä ravintoaine suomalaisille. Kun pelto petti, niin järvi 
piti väen hengissä yli talven.
Kansallisgalleria.

Joskus kuulee sanottavan, että nykyisin ei oikein tunneta jääolosuhteita ja ilmastomuutoksen vaikutuksia ei osata ottaa huomioon. Sitten ajellaan avantoihin. Sattumoisin vastaani tuli avantoon ajo vuodelta 1857. Asiaa käsiteltiin oikeudessa, koska hevosensa menettänyt Johan Hoffrén Räimän Konttihovista syytti vahingosta naapuriaan Matti Risssasta Toivalan Mömmölän talosta.

Lampuoti Johan Hoffrén läksi 8.12. 1857 kotoaan normaalia talvitietä kohti Sammakkolahden rantaa, josta hän kääntyi jäätielle kohti Kehvoa. Hän oli menossa jauhattamaan muutamia tynnyreitä viljaa Räimänkosken myllylle. Oli ollut vähäluminen alkutalvi, eikä järven jäällä ollut juuri lunta.

Palatessaan aamunkoitteessa 10.12. samaa reittiä kotiinsa, hän ajoi nuotta-avantoon Sammakkolahden jäällä lähellä rantaa. Avantoa ei Hoffrénin mielestä oltu ollenkaan merkitty ja se se oli sijoitettu keskelle vakiintunutta talvitien reittiä. Niin Hoffrén kuin reen lasti saatiin pelastettua, mutta hevonen hukkui. Hoffrén vaati hevosestaan 65 hopearuplan korvausta Matti Rissaselta, jonka nuotta rannassa oli ollut. 

Vuoden 1915 Kuopion pitäjän kartassa näkyy Toivala 2 Mömmölä
Kumpu-Jälän järven rannalla Räimä 2 Konttihovi. Sammakkolahti
on Jokiharjun tilasta länteen. 

Oikeudessa vastuuseen haettiin Matti Rissasta ja hänen poikaansa Adamia. Matti kertoi, ettei hänellä ole osaa eika arpaa nuottaan, sillä hänen nyttemmin edesmennyt poikansa Josef ja itsellismies Pekka Koponen olivat yhdessä kalastaneet kyseisellä nuotalla. 21-vuotias Josef Rissanen oli kuollut tammikuussa 1858 kuumeeseen, joten hän ei ollut enää oikeuden tavoitettavissa. Adam Rissanen ei tullut oikeuteen, vaikka hänet oli sinne haastettu. 

Hoffrén sanoi, että isäntä Matti Rissanen vastasi talon töistä eikä nuottaa olisi voinut laittaa järveen ilman isännän lupaa ja määräystä. Rissanen sanoi tähän, että joka tapauksessa Koposen olisi pitänyt huolehtia avannon merkitsemisestä. Asiassa todistivat itselliset Pekka Koponen ja Heikki Rissanen ja renki Pekka Miettinen. 

Pekka Koponen oli tullut Mömmölaan aamulla kysymään töitä, jolloin paikalla olivat olleet pojat Adam, Josef ja Matin puoliso Anna Brita Kumpulainen. Koposen mukaan Matti Rissanen oli myös tullut tupaan ja ainakin hän oli tiennyt poikien ja Koposen olevan nuotan laittoon lähdössä. Pekka Koponen todisti varovaisesti, sillä hän oli varmasti riippuvainen Mömmölän työtilaisuuksista jatkossakin. Hän kuitenkin mainitsi, että avannon teossa oli mukana myös talon tytär Anna Lovisa Rissanen. Avannon koko oli “ungefär fem aln i fyrkant” eli neliön muotoinen avanto, noin kolme metriä kantti. 

Nuotta-avanto. Kuva T.H. Järvi 1930. Nuottaus on vanha 
kalastusmenetelmä, jossa nuottaverkko tiputetaan veteen
varoen, se asetetaan ikään kuin ympyrän muotoon, jotta se
toimisi kuin iso haavi.

Koposen mukaan Rissasen väki lähti avannolta viimeiseksi, eikä hän tiedä avannon merkitsemisestä mitään. Sammakkolahdella oli varmaan paljon pyydetty nuotalla, sillä salmessa on Nuottasaari. Siellä varmaan säilytettiin välineitä, kun ne eivät olleet vedessä. 

Heikki Rissanen kertoi nähneensä avannon tieon ja hän mainitsi sen olleen “lähellä yleistä jäätietä”. Heikki Rissanen kuuli Hoffrénin avunhuudot ja sai pelastettua hänet ja lastin. Hevonen vajosi jään alle, eikä sitä saatu enää pelastettua.

Pekka Miettinen kertoi, että avanto oli aika matalan veden kohdalla. Vettä ei ollut kuin vähän yli metri, mutta järven pohja oli niin löysä, ettei hevosta saatu pelastettua silti.

Tämä oikeusjuttu jäi avoimeksi, sillä se siirrettiin seuraaville käräjille. Siellä sitä ei kuitenkaan enää käsitelty, joten ehkäpä naapurit sopivat asian. Juttu herättää filosofisen kysymyksen siitä, miten lumettomalla jäällä voi nähdä talvitien? Toisaalta vakiintunut reitti oli varmasti aina se suorin, sillä matkat olivat muutenkin jo vaivalloisia ilman turhia mutkiakin. Oikeusjutussa puhutaan myös talvitiestä “pitäjäntienä” eli ne olivat virallisia ja jollakin tavalla hoidettujakin. Periaatteessa ne myös viitoitettiin, mutta lumettomana talvena asia ei ole ollut vielä ajankohtainen.

Lienee ilmiselvää, että avanto kuului merkitä, joten ehkäpä Matti Rissanen taipui korvauksiin. Tässä tapauksessa ihminen aiheutti vaaratilanteen avaamalla nuotta-avannon varomattomasti. Kuopion pitäjän kirkonkirjoissa kuolleiden kirjaa selatessa on kyllä havaittavissa syksyiset marraskuun hukkumiset, samoin kuin keväällä huhtikuussa sattuneet vahingot. Kalastus oli tavattoman tärkeä ravinnon lähde menneinä vuosisatoina, että joskus jäälle mentiin ihan puhtaasti nälkää pakoon. Tai sitten väsyneenä päivän töistä oikaistiin, kun sillä säästettiin matkaa jopa kymmeniä kilometrejä. 

Esi-isäni Lauri Matinpoika Roivainen hukkui kevätjäihin Mikkajärvellä 1732. Silloin on ollutkin pitkä kevät, sillä kuolinpäiväksi on merkitty 18.5.1732. Toinen traaginen hukkumistapaus suvussa on Iisalmen pitäjän Naarvanlahden onnettomuus, jossa Stina Lovisa Roivaisen puoliso Johan Kourunen (52 v.), poika Juhan (28 v.) ja tytär Anna Stiina (14 v.) hukkuivat 26.11.1837. Oltiinko kalassa vai muuten työmatkalla, vaikea tietää, mutta kaikki hukkuivat yhdessä. 

Jännevirta otti omansa 2.11.1811. Silloin vaarallisesta virtauksestaan tunnettua väylää yrittivät ylittää sotilaan vaimo Kristiina Rissanen, hänen kaksi poikaansa Pekka ja Aaron Ruotsalainen sekä Anna Ruotsalainen (Kristiina Rissasen miehen sisko). Huomiota kiinnitti, että samaisessa paikassa hukkui seuraavana päivänä vielä renki Adolf Henrikinpoika. Myös Puutossalmi toistuu hukkumisonnettomuuksissa. Nämä ovat olleet liikenteen solmupaikkoja, joissa ei ole aina voitu tai ymmärretty malttaa.

Mutta osasivatko ihmiset ennen paremmin järven oikut kuin nykyisin? Hukkuneita on varmasti vähemmän nykyisin, mutta niin on jäällä liikkujiakin. Savon järvet kuhisivat elämää kylien lähellä kalastuksen takia. Lisäksi talvitiet olivat suuri helpotus, mutta sitten riskikin. Ehdotan varaovaisesti, että ennen tunnettiin vesien vaarat, mutta sinne oli joskus riskilläkin mentävä. Varmasti paikalliset tunsivat lähialueensa jäät ja virtaukset, mutta järvillä liikkui myös muita kulkijoita, joille vaaranpaikat eivät olleet niin tuttuja.

 

Sammakkolahti Vuorelan koulun pihalta kuvattuna 8.3.2026.

Lähteet

Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden renovoidut pöytäkirjat 1858-1858 KO a:38, sivu 64

Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1854-1863 (AP_VII Aa:39) sivu 41 Toivala 9 Mömmölä SSHY

Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1854-1863 (AP_VII Aa:39), sivu 123, Räimä 2 Asplund Konttihovi

Kuopion maaseurakunta kuolleet 1850-1860 (AP I Fb:2), kuva 68 SSHY

Kuopion maaseurakunta kuolleet 1803-1838 (AP I Fb:6) sivu 140, 1811 SSHY

Matti Laurinpoika Roivainen https://www.geni.com/people/Lauri-Roivainen/6000000052395592821

Hiski haku

Wirilander, Savon historia III, Savo kaskisavujen kautena 1721-1870

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Matkanteon vaivoja Kuopion pitäjässä 1793, komissiomaanmittari suuttuu Kehvolla

 

Nykyihmisen ei ole helppo ymmärtää kuinka
tärkeää vesillä liikkuminen oli Savossa menneinä
vuosisatoina. Soutamaan opittiin jo lapsena.
Museovirasto

1700-luvun puolivälstä vakiintui Kuopion seudullekin kievarilaitos. Huomio on useimmiten keskittynyt maanteihin ja hevoskyyteihin. Kuitenkin liikkuminen vesiä pitkin säilyi kesäisin ylivoimaisena liikkumismuotona pitkälle 1800-luvulle asti. Tiet olivat sään ja epäsäännöllisen hoidon raiskaamia ja kyyti niissä otti koetteli takapuolen kestävyyttä. Toista oli edetä sinisiä järvenselkiä rivakoiden soutajien kyydissä.

Niinpä matkalaiset, jotka pyrkivät Kuopiosta pohjoiseen kulkivat usein Kehvon, Väänälänrannan ja Kurolanlahden kautta Maaningalle ja siitä Iisalmeen, Pielavedelle. Vuonna 1760 Kuopion kirkonkylässä päätettiin, että siellä on pidettävä kaksi soutajaa, jotka kuljettivat matkustavaisia pohjoiseen.ⁱ Sama sääntö lienee koskenut vesireittien kestikievareita. Jokaisessa kestikievarissa oli päiväkirja, johon matkalaiset saivat kirjata valituksensa. Nimismies valvoi näiden päiväkirjojen avulla kestikievareiden toimintaa.

Komissiomaanmittari Israel Calonius (1748-1838) jätti syksyllä 1793 valituksen Kuopion voudille Anders Gönlundille, sillä Caloniusta oli hänen mukaansa virkamatkalla palveltu huonosti ja kohdeltu vielä huonommin Kehvon kestikievarissa. Kievaria hoiti Matti Väänänen (1751-1821).ⁱⁱ Alkuun on vielä sanottava, että riitapukarit tunsivat varmasti toisensa, sillä Calonius oli toiminut maanmittarina alueella jo vuodesta 1776. Savossa oli menossa isojako, maanmittaajat olivat suhanneet pitäjiä jo 1770-luvun puolivälistä.ⁱⁱⁱ Katsotaanpa ensin Caloniuksen tarina, joka luettiin käräjillä.^iv

Ensimmäinen väli Kurolanlahdesta Väänälänrantaan. 
Matka-aika hyvinkin kolme tuntia kahdella soutajalla.
Kartta Tapio Nykyri.

Komissiomaanmittari oli työskennellyt varhaisesta aamusta Kurolanlahdessa Tuovisen talossa perjantaina 19.7.1793. Siellä oli ilmeisesti pidetty kokousta, sillä Caloniuksen kanssa yhtä aikaa venekyytejä tarvitsivat lääninkirjuri Gustaf Kepplerus, varalääninsihteeri Johan Bäck ja kauppias Mikael Dhyr. Päivän päätyttyä edellä mainitut herrat liikkuivat Caloniuksen edellä kohti Kuopiota. Niinpä hän sai Väänälänrannan kestikievarista vain yhden soutajan kuljettamaan häntä Kehvolle. Hän kertoi soutaneensa itse apuna, että matka joutuisi nopeammin. Väänälänrannalta Kehvolle matka oli noin 11 m. Soutajana Caloniuksella oli piika Maria Kejotar.^v

Ote Kuopion pitäjän kartasta 1915. Matti Väänäsen kievaritalo oli ilmeiseti Kehvonsalon vieressä, kartassa merkitty Huttula.

Maanmittarilla oli kiire, sillä hänen oli vietävä perjantaina Toivalan kestikievariin Keyrityn alueen kartta. Hänen kollegansa Anders Röstedt toimitti isojakoa Nilsiän Suojärvellä ja kartta olisi saatava joutuin sinne. Kun Calonius tuli väsyneenä ja nälissäänkin Kehvon kestikievarille vähän ennen kymmentä illalla. niin talossa ei ollut ketään aikuista näkyvillä, vain kaksi lasta pihamaalla. Aikansa huhuiltuaan matkalainen näki vanhemman naisen tulevan maitoastian kanssa lehmiä lypsämästä, Calonius kysyi soutajia. Nainen oli Lauri Väänäsen leski Anna Korhotar, joka kertoi koko talon väen olevan metsässä töissä.

Korhotar lähti pois paikalta, eikä Calonius tiennyt mitä tehdä. Samassa kuitenkin talon väkeä alkoi tulla pihaan. Isäntä Matti Väänänen alkoi palvella Caloniusta. Kärsimätön ja kiireinen matkalainen vaati äkkiä soutajia, sillä nyt tuvassa oli 10-12 miestä. Väänänen sanoi, että pitää tässä ensin vähän levätä ja syödä. Arvatenkin talon väkikin oli päivän töistä väsynyt. Calonius väitti Väänäsen puhutelleen häntä epäkohteliaasti, eikä sanonut "herra" Caloniukseksi. Kun matkalainen oli vielä pyytänyt kolmannen soutajan, oli Väänänen kieltäytynyt siitä. Vaikuttaa siltä, että Calonius oli kokenut tulleensa nöyryytetyksi talonväen edessä.

Lopulta Väänänen oli Caloniuksen mukaan järjestänyt soutajat ja veneen, mutta sanonut samalla; ”Perkele sinusta huolikoon, männään ja sumpataan ruoka perseisiimme, saapa sitten nähdä kuinka tässä käy!”^vi Calonius pääsi Toivalaan seuraavan vuorokauden puolella. Toivalaan Kehvolta oli vähintää se kahden tunnin soutaminen, ehkä enemmänkin. Valituksessaan hän vielä sanoi, että hänen viranhoitoon liittyviä tavaroita oli tuotu vasta seuraavana päivänä Toivalaan. Caloniuksen soutivat torpparin pojat Räimältä, Taavetti ja Paavo Vidkopp.

Valituksessaan Calonius muistutti, että hän oli tärkeällä virkamatkalla, jolloin olisi erityisen tärkeää palvella vitkastelematta. Ja toinen valitus liittyi siihen, että isäntä oli ollut hänelle tyly ja epäkohtelias. Voi olla, että osallistuminen soutamiseen Väänärannasta Kehvolle ei myöskään ollut mielialaa kohentanut.

Valitusta käsiteltiin kaksilla käräjillä, sillä ensimmäisellä kerralla todistajat eivät olleet paikalla ja Matti Väänänen kiisti Caloniuksen väitteet. Todistajat kertoivatkin sitten varsin erilaisen tarinan.

Anna Kejotar kertoi, että Anna Korhotar oli heti lähtenyt heti Caloniuksen tultua Väänästen pihamaalle hakemaan soutajia naapuri Zacheuksen talosta. Hän oli kuitenkin kääntynyt matkalta takaisin, kun talonväki tuli vastaan. Kejottaren mukaan Calonius ei ollut pyytänyt suurempaa venettä tai kolmatta soutajaa. Kejotar ei myöskään ollut kuullut Väänäsen puhutelleen Caloniusta epäkohteliaasti. Lisäksi hän sanoi, ettei maanmittarilla ollut Väänälänrannasta lähdettäessä mittapöytää tai merkkiseivästä mukana. Ne haettiin hänen mukaan seuraavana päivänä Pulkonkoskelta.

Maanmittarin välineitä, mittapöytä, tähtäinviivain,
harppi ja pieni kompassi. Kuva kirjasta Huhtamies, Maan
mitta, maanmittauksen historia Suomessa 1633-2008.

Vidkoppin veljekset kertoivat myös, että Calonius oli saanut vaaditun kyydin, sää oli hyvä eikä isompaa venettä tai useampia soutajia tarvittu. Komissiomaanmittarin valitukselle ei jäänyt oikein mitään perustetta. Oikeus katsoi, että Calonius oli saanut riittävän nopeasti kyydin, hänen odotusaikansa Kehvolla oli todistajien mukaan ollut noin tunnin verran. Matti Väänänen vapautettiin kaikista syytteistä.^vii

Komissiomaanmittari Calonius oli tehnyt jo kuusi tuntia matkaa Kurolanlahdesta tullessaan Kehvolle. Sitä ennen hän oli työskennellyt omien sanojensa mukaan kella viidesta alkaen aamulla töissään. Voidaan olettaa, että hän oli väsynyt tullessaan, kun seisoskeli yksin tyhjällä kestikievarin pihalla ja Anna Korhotarkin oli hävinnyt sanaa sanomatta pois paikalta. Sitten paikalle tulee talonväki, joka on varmasti myös väsynyt päivän uurastamisesta. Kohtaaminen on lähtenyt ilmeisesti heti alusta huonoon suuntaan. Väsymys riittää selitykseksi, mutta voi mukana olla ripaus säätyerojen tuomaa kitkaa. Sen verran loukkaavaksi Calonius oli tulkinnut Väänäsen epäkohteliaisuutta tai vitkastelua soutajien järjestämisessä.

Isojakotoimitukset eivät myöskään aina sujuneet mutkattomasti ja toimituksiin liittyi kuluja, joten talonpojilla saattoi olla jotakin hampaan kolossa mittareita vastaa. Näitä kievarikyytejä käyttivät käytännössä vain virkamiehet ja kauppiaat. Tavallinen rahvas huolehti kyydeistään omin voimin. Kievarinpitäjä sai verohelpotuksen toimestaan, mutta voi kuvitella, että niin hevosten kuin soutajien hommaaminen kävi voimille. Tässäkin tapauksessa kyydin tarvitsijoita oli ollut päivän aikana useita.

Kiitos Ville Pekka Kääriäinen vanhan tekstin lukuavusta ja Tapio Nykyri soutuavusta.

iWirilander, Savon historia III, Savo kaskisavujen kautena 1721-1870,

iiTalo oli Kehvo 2, nykyinen Huttula Kehvonsalon kupeessa.

iiiAkatemiasampo https://akatemiasampo.fi/fi/people/page/p8819/table

ivPien-Savon renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1794-1794, KO a:114, s.1479

vMahdollisesti 13.6. 1767 Pöljällä syntynyt: https://www.geni.com/people/Maria-Keijonen/6000000210489775869

viPien-Savon renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1794-1794, KO a:114, s.1480, Tekstikohta on epäselvä, mutta perkele ja persesilmä sen verran hyvin erottuu, että Calonius väittää Väänäsen puheen olleen todella epäkohteliasta.

viiPien-Savon varsinaisten asioiden renovoidut tuomiokirjat 1794-1794, KO a:115, s. 580

Jacob Henrikinpoika Hoffrén (1683-1760), kaukainen esi-isä Maaningalta

 

Karoliinit kantamassa Kaarle XII:n ruumista.
Gustaf Cederström 1884

Lueskelin Maaningan Hoffrénien mainiota sukukirjaa¹, jossa oli huolella kerrottu luutnantti Jacob Hoffrénin elämäntarina. Jakob on ei-isäni isän äidin, Wilhelmiina Lipposen kautta. Löysin kiintoisan oikeustapauksen vuodelta 1726, joka liittyi Jacob Hoffréniin. Hän asettui sotilasuralta eläkkeelle Maaningan Tavinsalmelle suvun maatilan hoitajaksi, eika alku luvannut leppoisaa eloa kyläläisten kanssa.

Kuopion kirkkoherra Henrik Hoffrénin poikana Jacobilla oli mahdollisuus opiskella, vaikka hänen nuoruutensa sattuu hyvin vaikeaan Suomen historian aikaan. Täällä ja muualla Itämeren alueella kärsittiin useita peräkkäisistä katovuosista 1690-luvulla, jotka johtivat ankaraan kuolleisuuteen. Suuren Pohjan sodan (1700-1721) syttyminen lisäsi vielä väestön hätää, vaikka tämä Suomessa myös isovihana tunnettu sota iski Pohjois-Savoon ankarimmillaan vasta 1715 alkaen. Ensin talonpojat kaapivat vilja- ja rehuvarastonsa omien sotilaiden huoltoon, sitten tuli ankara venäläismiehitys.

Jacob tuli ylioppilaaksi vuonna 1703, hänen sotilasuransa alkoi 25-vuotiaana 15.5.1708 savolaisjoukoissa katselmuskirjurina. Hän osallistui sotatoimiin Viipurin alueella. Joukot jäivät 1710 venäläisten piiritämiksija vangiksi, Jacob Hoffrénkin haavoittui. Venäläisten päästivät joukot laivoihin ja omiensa joukkoon. Jacobkin jatkoi palvelua Savossa. Hänet ylennettiin kersantiksi ja hän osallistui moniin hyökkäyksiin ja partioretkiin venäläisiä vastaan Käkisalmessa, Kirvussa, Koiterlahdessa, Jääskessä aina Salmin Mantsinsaareen saakka.

Ruotsin sotaonni kääntyi, venäläiset ajoivat armeijan pakosalle ja Jacobkin joutui Karjaan, Kostianvirran, Isokyrön ja Napuen taistelun jälkeen siirtymään Ruotsin puolelle. Hän oli menettänyt ilmeisesti kaiken omaisuutensa tässä rytäkässä. Tappioista huolimatta Jacob taisteli hyvin, sillä hänet ylennettiin vänrikiksi. Vuodesta 1714 Jacob Hoffrén palveli Ruotsin puolella.

Aarno Karimon maalaus Norjan sotaretken
perääntymisvaiheesta.

Hoffrén joutui vielä yhdelle tuhoon tuomitulle sotaretrkelle, kun Ruotsin kuningas Kaarle XII Kustaa keksi hyökätä Norjaan. Hoffrén taisteli joukoissa, jotka pyrkivät Trondheimiin, retki oli katastrofi. Omat tai vieraat ampuivat kuningasta Etelä-Norjassa kalloon ja pohjoisessa alkoi epätoivoinen perääntyminen hyytävässä talvikelissä vuorten yli Ruotsiin. Matkaan lähteneestä 5000 miehestä paleltui ja uupui malkalle 3450 miestä. Jacob kertoo itse Norjan retkestä:

1719 paluumarssilla Norjasta menetin terveyteni kylmyyden vuoksi, mistä on minulla edelleen suuresti vaivaa: kun armeija oli sitten tullut (tunturien) yli Duved Skanssiin, minut jätettiin sinne rykmentistä tehtävänä palata takaisinpäin etsimään paleltuneita miehiä ja muita rykmentin tavaroita, minkä teinkin mitä suurimmalla tunnollisuudella ja ahkeruudella, löysin saira ja paleltuneita ja samalla menetin omat hevoseni ja itse sain kärsiä sekä kylmää että nälkää.²

Jacob Hoffrénin ura armeijassa päättyi epäselvissä olosuhteissa. Hänen joukko-osastossaan sattui joukkotappelu, jossa Hoffrén surmasi Olof Kotilainen -nimisen sotilaansa. Tapahtumassa oli useita osallisia, eivätkä tutkijat ole varmoja tapahtumien kulusta. Hoffrén sai eron, mutta myöhemmin hänet valittiin vielä uuteen virkaan. Sitä hän ei ilmeisesti koskaan asemapaikallaan Pohjanmaalla hoitanut.

Ruotsissa ollessaan hän avioitui aatelisukuisen leskirouva Maria Eleanoora Stierncreutzin (1686-1754) kanssa. Aviopari muutti Tavinsalmelle, sillä Jacobilla ei ollut oikein muuta vaihtoehtoa, kun armeijaura oli tukossa. Hän oli Hoffrénin perheen vanhin poika ja katsoi olevansa tilan luonnollinen perijä. Perinnöstä riideltiin sitten useampia vuosia ja Jacob maksoi sisaruksilleen tuntuvat perintöosuudet.³

Stierncreutzin suvun vaakuna

Sota oli 1700-luvulla vielä varsin säännötöntä. Kaikki armeijat ruokkivat ja syöttivät sotilaansa valloitettujen alueiden tuotolla. Välillä talonpojat saivat pelätä lähes yhtä paljon omien sotilaiden toimia, kun ne pakko-ottivat tarvitsemansa talonpoikien aitoista. Lisäksi yleinen sekasorto ruokki ihan puhdasta ryöstelyä.

Jacob Hoffrén oli osallistunut Karjalan retkiin, jossa Ruotsin sotilaat kävivät oikeastaan uskonsotaa ortodokseja vastaan. Kun samaan aikaan tiedettiin venäläisten hirmuteot Suomessa, niin voimme olettaa Jacobinkin osallistuneen siviilien surmiin ja ryöstelyyn esimerkiksi sissiretkillä Salmiin. Sota ei taida jalostaa ihmisiä nykypäivänään, tuskin silloinkaan. Olkoon tämä pohjustuksena oheiselle oikeusjutulle, jossa äskettäen paikkakunnalle tullut Jacob Hoffrén osoitti, että Tavinsalmen taloon oli tullut uusi isäntä.

Sokea kerjäläinen Pekka Kervinen oli 13.9.1726 ollut kutsuttu Jakob Hoffrénin äidin, kirkkoherra Hoffrénin lesken, Cristiina Lyran luokse. Lyra oli luvannut antaa hänelle sovintolahjan, koska Lyran hevoset olivat talloneet Kervisen kaskella satoa. Kervinen oli ollut talon pihamaan ulopuolella, kun luutnantti oli rynnänyt portille Kervisen luokse huutamaan, kuinka Kervinen ei olisi saanut valittaa hänen äidistään käräjillä. Kervinen vain totesi, että vahinko oli oikeasti tapahtunut.

Jakob Hoffrén oli käynyt Kerviseen käsiksi, ottanut kerjäläisen kepin ja lyönyt sillä Kervistä niin, että se meni poikki. Tämän jälkeen Hoffrén oli raahannut Kervisen leivontatupaan ja uhannut tulla lyömään vielä lisää häntä. Cristina Lyran piika Kaarina Heikitär (Heikkinen) oli piilotti Kervisen vaatteiden alle tuvan penkille, mutta lopulta Hoffrénin kadottua paikalta, Heikitär oli saatellut vaivaisen Kervisen ulos pihasta. Pekka Kervinen oli mennyt samana päivä lautamies Paavo Eskelisen luokse. Eskelinen oli todistamassa käräjillä, että Kervisellä oli kaksi pientä verihaavaa sekä kahdeksan mustelmaa kehossaan.

Vaikka luutnantti Hoffrén kielsi lyönnit, oikeus katsoi toteennäytetyksi, etteivät Kervisen vammat ole voineet tulla muutoin kuin Hoffrénin kovakouraisessa käsittelyssä. Kaarina Heikitär ja loismies Paavo Kärkkäinen (?) olivat nähneet tapahtumista varsin paljon, vaikka lyönnit olivatkin tapahtuneet pihamaalla.

Luutnantti Hoffrén joutui maksamaan sakkoja ja korvauksia Pekka Kerviselle.⁴ Ottaen huomioon, että Kervinen oli ilmeisen köyhä ja lisäksi sokea, tuntuu Hoffrénin toiminta aika kovakouraiselta. “Hän oli yli 40-vuotias, sotatoimissa haavoittunut, paleltunut ja henkisestikin kovia kokenut mies.”⁵ Isovihan kauhuja on huolella kuvannut Kustaa J. H. Vilkuna teoksessaan Viha, perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta.Tutkimusta on paikoin suotrastaan vaikea lukea, kun kuvataan siviilien kohtelua venäläisten käsissä. Hoffrén oli nähnyt ja kokenut varmasti sellaisia kauhuja, että jonkinlainen trauma on voinut jäädä.

Samalla tämä käräjätapaus voi olla pieni kurkistusikkuna säätyläisten ja tavallisen rahvaan suhteista pahimmillaan. Toisaalta on huomattava, että oikeuslaitos toimi riippumattomana ja tuomitsi tekijän, jonka asema oli kovin ylhäinen verrattuna Pekka Kerviseen.

Jacob Hoffrén eli kuolemaansa saakka Maaningalla viljellen tilaansa Tavinsalmella.

Poltettu kylä, Albert Edelfelt 1879

Lähteet

Koko Jacob Hoffrénin elämätarina perustuu sukukirjan tietoihin. Käräjäjuttu on omaa tutkimista.  

1Kari Selkimo, Antti Soini, Kierrä kivi älä kiroa, Hoffrénien sukuhistoria 3, Maaningan Hoffrénit

2Sama, s.28

3Kari Selkimo, Antti Soini, Hoffrénien sukuhistoria III, Maaningan sukuhaara. Edellisen tekstin pohjana on sukukirja.

4Pien-Savon renovoidut tuomiokirjat 1727-1727, varsinaisten asioiden pöytäkirjat, KO a:27, sivu 403

5Kari Selkimo, Antti Soini, Hoffrénien sukuhistoria 3, Maaningan Hoffrénit, 32

Räimän turpakäräjät Kukkosen torpalla

 

Pöljän kotiseutumuseon savutupa. Sotilastorpan
savutuvan piti olla vähintään 28 neliön suuruinen.
Oheinen tupa on suurempi.

Vuodelta 1756 silmiini sattui tuomiokirjoista kipakka tappelu Kukkosen torpalla Räimällä. Mukana rähäkässä oli isäntiä ja Kasurilan ruotusotilaita. Ennen kuin menemme yksityiskohtiin, on hyvä tietää jotakin 1700-luvun vero-oloista ja ruotuarmeijan järjestelyistä. 

Pöljällä on 1700-luvun vaihteesta asustanut aina 1-2 sotilasta. Ruotsin valtakunnassa pantiin toimeen armeijan uudistus 1680-luvulta alkaen. Siinä valtakunnan armeija hajautettiin rauhan aikana elämään osin talonpoikien, osin oman työnsä varassa ympäri maata. He kokoontuivat enemmän tai vähemmän säännöllisesti harjoituksiin. Tähän samaan uudistukseen liittyivät puustellit, upseerien virkatalot, mutta niistä kirjoitan toisen kerran. 

Talolliset joutuivat 2-4 talon ruotuna varustamaan ja huolehtimaan yhden sotilaan tarpeista. Osalle sotilaista annettiin sotilastorppa, osa elätti itseään muulla tavoin. Talonpoikien tuli varata torpan elannoksi pieni ala peltoa ja niittyä. Tuli rakentaa savutupa, navetta, rehuvaja ja aitta sekä pieni kotipelto nauriille, pellavalle jne. 

Lisäksi ruodun piti antaa sotilaalle työvaatteet, sarkatakki ja -housut, liivit, pieksut, paita, huivi, villasukat, hattu ja villakintaat sekä vasikannahkainen reppu. Talonpoikien tuli myös maksaa uudelle sotilaalle pestiraha. Näistä maksuista ja vaatteista voitiin sopia vapaasti, jos molemmat osapuolet niin tahtoivat. Varsinaisen sotilaan puvun ja aseet kustansi kruunu. Niitä säilytettiin siellä, missä komppania harjoitteli. 

Talonpoikien tuli varata sotilaalle eväät ja kuljetus harjoituksiin tai muihin matkoihin, joita sotilas armeijan määräyksestä teki. Sotilaita saatettiin käyttää mm. linnoitustöihin. 

Savon jääkärirykmentin asepuku 1700-luvun lopulta. Kuva on jäljennös maalauksesta.

Kuopion komppanian ruotu 50 oli pöljäläisten huolena. Siinä palvelivat vuosina 1702-1808 Henrik Lintunen, Erik Sairanen, Mats Hirvonen, Johan Nuutinen, Ander Julkunen, Adam Hjelp, Kristian Qvist, Gustaf Fredrik Järnefelt ja Johan Fisk. Tämän lisäksi joillakin Pöljän isännillä oli yhteinen ruotu Hamulan ja Kasurilan kylän kanssa. Eli kylän isännät vastasivat kolmesta sotilaasta. 

Ruotuarmeija oli osa suurempaa virkamiesten palkkausjärjestelmän uudistusta, jossa sotilas- ja siviilivirkamiesten palkka maksettiin paikallisesti kohdentamalla tiettyjen talojen verot suoraan kullekin kruununviralle. Seuraavaa käräjäriitaa ja tappelua voi olla vaikea ymmärtää, jos ei tunne 1700-luvun verotuksen kiemuroita. 

Savolaisten taakkana oli maaveron lisäksi erilaisia vanhoja veroja, osa vakituisesti ja osa väliaikaisina, ns. suostuntaveroina. Vakinainen vero, jota maksettiin rahana ja tavaroina, kuten vilja, voi, läski, kalat, lampaat, halot, heinät ja erilaiset päivätyöt. Tämä laskettiin maaveron perusteella. Lisäksi oli manttaalivero, jota maksettiin vuotuisen taksahinnaston mukaan erilaisina tavaroina. Manttaaliveroon kuuluivat karjaraha, rakennusapu, salpietariapu, päivätyöraha, linnaankorjausraha sekä tiloittain suoritettavat apuhalot. Lisäksi maksettiin vuosittain ns. kymmenysvero, josta  kolmannes meni kirkkoherran palkkaukseen ja loput kruunulle. 

Tämän lisäksi talonpojat ylläpitivät pitäjissä toimivia pikkuvirkamiehiä, ns. kappamiehiä. Oli siltavoudit, käskynkiidättäjät, tuomarit, lautamiehet, lukkarit, koulumestarit, pitäjänkirjurit. Talonpojat huolehtivat kievareista ja kyydityksistä, korjasivat teitä ja rakennuksia. Talonpojat joutuivat kuitenkin vielä erikseen maksamaan niin kirkolle kuin maalliselle hallinnolle toimitusmaksuja käyttämistään palveluista. Verojärjestelmän kiemurat selitettiin ruotsin kielellä ja ruotsinkielisillä kuiteilla. Talonpojan oli vaikea pysyä selvillä omasta verotuksestaan. Wirilander puhuukin “verohämäryydestä”, jonka kiemurat saivat talolliset tuskastumaan kerran jos toisenkin. 

Mainitsin edellä linnankorjausrahan. Se meni Tukholman kuninkaanlinnan korjauksiin, maksun piti aluksi olla tilapäinen, mutta niin vain jäi jatkuvaksi rasitukseksi. 

Talvikäräjät kokoontuivat 28.2. 1756 Kuopion pitäjän nimismiehen, Samuel Aganderin johdolla. Siellä käsiteltiin mm. tulista tappelua, johon olivat sekaantuneet Pöljän isännät ja Kasurilan kylällä asuvat ruotusotilaat. 

Riidan syynä oli se, että Matti Kejonen oli tettänyt sotilas Hans Rosenbergille eli Hannu Jääskeläiselle (sotilaat saivat sotilasnimen, kun heidät otettiin joukko-osastoon) saappaat ja villasukat. Rosenberg oli Kasurilan ja Pöljän kylän yhteinen ruotusotilas. Matti Kejonen oli hänen ruotuisäntänsä. Rosenberg ei ollut jostakin syystä tyytyväinen saamiinsa varusteisiin. Niinpä Kejonen ja Rosenberg olivat yhdessä käyneet kapteeni Eric Buren luona varusteita näyttämässä sunnuntaina kirkonmenojen yhteydessä Kuopiossa. Kapteenin mielestä Kejosen teettämät varusteet olivat riittävän hyvät. 

Samana päivänä Kejonen ja hänen seurassaan ollut Iivari Toivanen Pöljältä pysähtyivät paluumatkalla Kuopiosta Räimän kylällä Kasperi Kukkosen torpalle. Hans Rosenberg ja sotilas Christer Sahlstedt (Risto Jääskeläinen) Kasurilasta tulivat hetken päästä samalle torpalle. Miehet alkoivat sanailla keskenään ja lopulta torpalla tapeltiin niin, että nyt istuttiin käräjillä. Risto ja Hannu Jääskeläinen olivat veljeksiä.

Kejonen ja Rosenberg olivat ensin neuvotelleet varusteista, mutta lopulta Kejonen oli suuttunut ja heittänyt Rosenbergia taalarin kolikolla. Tästä suivaantuneena Rosenberg oli lyönyt Kejosta, joka oli pudonnut penkiltä lattialle. Kejonen roikkui sotilaan jalassa, jolloin tämä oli siepannut ongenvavan ja lyönyt sillä kolme kertaa Kejosta. Tässä vaiheessa Ivar Toivanen tuli auttamaan toveriaan, mutta Risto Sahlstedt kiskoi hänet hiuksista ulos ja heitti pihalle. Toivanen yritti tulla uudestaan tupaan, mutta Risto oli vahvempi. Tappelu oli sen verran rajua, että Ivarin mukana ollut vaimo Reetta Rissatar alkoi huutaa: “Ne tappavat mieheni!”

Ivar Toivanen heitti paksun turkkinsa pois päältä ja veti puukon esiin. Tilanne kuitenkin rauhoittui ilman verenvuodatusta. Kasperi Kukkonen sanoi todistajanlausunnossaan, että hän on vanha mies, eikä enää iltamyöhän hämärässä kaikkea nähnyt ja kuullut, hän ei myöskään “osannut” sanoa olivatko hänen torpassaan jymmästäneet miehet olleet humalassa.

Oikeus tuomitsi Rosenbergille sakkoja 12 taalaria, jokainen lyönti maksoi hänelle 4 taalaria. Crister Sahlstedt sai ja Ivar Toivanen samoin 3 taalaria sakkoja. Kukaan ei todistanut miesten juopumusta, joten siitä ei päästy sakottamaan. 

Katsoin Pien-Savon oikeustapauksia hakusanalla “soldat” samalta vuodelta 1756 laajemminkin. Ruotutalolliset ja sotilaat olivat usein käräjillä, mutta enimmäkseen riideltiin ruotutorppien kunnosta. Talolliset eivät jaksaneet kunnostaa torppia loppuun asti, joten valituksia tuli toistuvasti. Wirilanderin mukaan Savossa ruotutorppien perustaminen ei tullut koskaan täydelliseksi, torppaa ei järjestetty tai se oli vaillinaisesti varustettu. 

Talonpojille ruotuarmeijan ylläpito oli raskas verorasitus, joka aiheutti erimielisyyksiä niin ruotuisäntien välillä kuin sotilaiden ja isäntien välillä. Riidoissa oli kysymys verorasituksen oikeudenmukaisuudesta ja kohtuullisuudesta, joten tunteiden kuohumisen ymmärtää.

Sotilas 1700-luvun univormussa.
Museovirasto.

 

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat (1756-1756), varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:55, tiedosto 344

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat (1756-1756), varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a: 55, tiedosto 1666

Niemelä, Jari, Tuntematon ruotusotilas. Ruotsinajan lopun ruotuarmeijan miehistön sosiaalinen ja taloudellinen asema Satakunnassa

Wirilander, kaarlo, Savo Kaskisavujen kautena 1721-1870, savon Historia III

Väinö Holopaisen kotisivut, https://www.rajapuro.net/savojr/rykmentti.html

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nuoren tytön kunnia - veli puolustamassa 13-vuotiaan Anna Kejottaren mainetta

 

Pöljän kotiseutumuseon aittoja. Kuva Aira Roivainen.

Talon isäntä Risto Kejonen Pöljältä haastoi 1761 renki Lauri Haataisen samalta kylältä käräjille, koska Haatainen oli väittänyt maanneensa Riston 13-vuotiaan Anna-sisaren. Anna Kejonen kiisti lihallista yhteyttä Haataisen ja hänen välillä olleen, joten Risto Kejonen vaati käräjillä Haataista perumaan puheensa. Tällaiset puheet olivat nuoren tytön maineelle ja tulevaisuudelle hyvin vaarallisia.

Ensimmäisessä istunnossa Anna Kejonen ei ollut paikalla, joten Haataisen väitteet jäivät ilmaan. Renki Matti Kasurinen Kasurilasta todisti kylläkin Laurin puhuneen suhteestaan Annaan, kun he olivat kävelleet Pöljätä Kasurilaan. Kun vielä todistajat, talonpoika Jaakko Miettinen Pöljältä ja torppari Juho Ruuskanen Kasurilasta eivät olleet tulleet paikalle, juttua piti siirtää.

Seuraavilla käräjillä Risto väitti edelleen, että oli ollut Annan kanssa yhdessä edellisenä syksynä, yhden kerran saunassa ja toisen kerran pirtissä. Anna Kejonen oli nyt itse paikalla ja kiisti asian. Todistamaan oli ensiksikin kutsuttu talollinen Jaakko Miettinen, torpparin vaimo Karin Toivatar ja torppari Jaakko Martikainen, kaikki samalta Pöljän kylältä. Jaakko Miettinen tuli jäävätyksi, sillä hän oli kantajan sukulainen ja Karin Toivatar taas oli ollut syytettynä heinävarkaudesta, joten hänkään ei päässyt todistamaan. 

Jaakko Martikainen kertoi nähneensä, että kerran eräänä syksyiltana Haatainen oli mennyt pirttiin, jossa Anna nukkui yhdessä äitinsä, Maria Pekantytär Eskelisen kanssa. Vaikka Jaakko oli nähnyt Laurin menevän pirttiin, hän ei voinut vannoa Laurin maanneen Annan kanssa. 

Pöljän kotiseutumuseon savusauna. Kuva Aira Roivainen.

Risto Kejonen oli kutsunut Annan mainetta puhdistamaan Pöljän puustellin isännän, Lars Orbinskin, talonpoika Lauri Rautiaisen Käärmelahdesta ja talollisen pojan Risto Skopan Niuvanniemestä. Kävi ilmi, että Haatainen oli puhunut sivu suunsa käräjäsalin porstuassa. Orbinski kertoi Haataisen luvanneen perua syytöksensä, jos Risto antaisi Annan hänelle puolisoksi. Kun vielä Rautiainen ja Skopa olivat kuulleet samat puheet, Haataisen väitteet joutuivat uuteen valoon. Hän näytti kiristivän Ristoa taipumaan avioaikeisiinsa. 

Oikeus katsoi Haataisen puhuneen palturia. Hänelle tuomittiin 12 paria (kolme lyöntiä pari) raippoja, pyytämään julkisesti anteeksi oikeudessa, maksamaan Anna Kejosen oikeuskulut ja vahingonkorvauksia 16 riikintaalaria. Tuomiota voi pitää varsin ankarana. 36 raipanlyöntiä tuntuu kovapintaisessakin selkänahassa ja sakoissa oli renkipojaella maksamista. Rengin vuosipalkka jäi alle 10 riikintaalarin. Anna Kejosen maine oli näin virallisesti puhdistettu. 

Nykylukijaa hämmentää se, ettei Annan ikä noussut käräjäsalissa erityisesti esille, hän joutui itse puolustamaan itseään käräjäsalissä. Avioliittopuheetkin olivat erikoisia, sillä lailliseen avioliittoon piti naisen olla vähintään 15-vuotias ja ripillä käynyt. 

Anna Kejonen meni naimisiin 1782 talollisenpoika Tuomas Jääskeläisen kanssa. He elivät Käärmelahdessa. Anna jäi leskeksi nuorena, silla Tuomas Jääskeläinen kuoli vain 35-vuotiaana. Anna meni uudestaan naimisiin Sakari Savolaisen kanssa 1789. Tämänkin perheen tarina kertoo 1700-luvun ihmisten elämän epävarmuudesta, silla Anna Kejonen kuoli 31-vuotiaana 1790. Mutta hän ehti synnyttää Tuomaksen kanssa kolme lasta, joista suku jatkui Jääskeläisinä, Venäläisinä ja Järveläisinä.

 

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1773-1773, KO a:79, tiedosto 901

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1773-1773 KO a:63, tiedosto 954

Wirilander, savo kaskisavujen kautena 1721-1870, Savon historia III

 

Penkkiriita juhannuskirkossa 1768

 

Pyhämaan uhrikirkon penkit. Soile Tirilä.
Museovirasto

Entisinä aikoina kirkko vaati, että joka sunnuntai olisi käytävä kirkossa. Tämä ei toteutunut kuin harvojen kohdalla, sillä matkat olivat pitkiä, säät ja kulkuväylät haasteellisia. Mutta epäilemättä kirkkomatka oli ainakin ripiltä päässeille aina mieleinen. Silloin irrottiin arjesta, päästiin tapaamaan tuttuja ja sukulaisia, tasainen arjen aherrus taukosi. 

Juhannuksena 1768 olivat Pöljän isännät Ivar Savolainen ja Olli (Olof) Toivanen lähteneet Kuopioon kirkkoon. Kirkko oli ollut varsin täynnä,  Ivar Savolainen oli onnistunut saamaan istumapaikan. Kun Olli Toivanen tuli paikalle, hän alkoi räyhäkkäästi komentaa penkillä jo istuvaa renki Matti Peltosta antamaan hänelle tilaa. Matti oli kotoisin Ryönän kylältä. “Tämä on pöljäläisten penkki ja minä vanhempana miehenä istun tähän!”, sanoi Olli. Peltonen vastusteli, mutta antoi periksi. 

Todistajat kertoivat molempien miesten olleen juopuneita, kirkkoväki oli kiinnittänyt mellakkaan huomiota. Oman penkin puolustamisessa saattoi olla myös isäntien pullistelua julkisella paikalla, kun renki ei ollut heille riittävän nöyrä. Isännillä oli vielä 1700-luvulla kuritusvaltaa, joka saattoi joskus läikkyä yli. 

Paikalla olleiden todistajien kuulemisen jälkeenkin jäi epäselväksi, olivatko miehet lyöneet toisiaan kirkossa, vai lähinnä mekastaneet ja tönineet. Kun lisäksi osa todistajista oli jäänyt tulematta paikalle, asiaa siirrettiin johonkin seuraaviin käräjiin. Pelkastä juopumuksesta oli varmasti tulossa tuomio, mutta tappelu jäi vielä todistamatta. 

Kirkkomatkoihin kuului varsin yleisesti viinan nauttiminen, kenellä sitä oli. Talolliset saivat itse valmistaa viinaa tarpeisiinsa. Kun matkalla oli jo nautittu “ehtoollista”, niin meno saattoi joskus olla kirkossa levotonta.

Pääsiäisenä 1763 lauantaipäivänä seurakuntalaiset tappelivat Kuopion kirkon pihamaalla. Isäntä Pe Kasurinen Kasurilasta ja ruotusotilas Heikki (Hindrich) Puurunen Pöljältä olivat sanallisesti ottaneet yhteen kirkon pihamaalla. Silloin adjutantti Johan Arenius ja lukkari Thomas Starck olivat menneet rauhoittelemaan miehiä. Hr muistuttivat pääsiäisen ajasta ja, ettei ole ollenkaan sopivaa elämöidä tällaiseen aikaan. Adjutantti Arenius oli tavannut tappelijat reestä, jossa he kumpikin kiskoivat toisiaan tukasta. 

Tässä oikeus katsoi, että miehiä oli sakotettava, mutta tappelu ei sentään tapahtunut sunnuntaina eikä kirkon sisällä. Lisäksi kumpaankaan mieheen ei tullut näkyviä sinelmiä tai verivammoja, joten asia katsottiin lieväksi. Niinpä miehet saivat tuomion juopumuksesta, 5 riikintaalaria. Lisäksi Puuruselle oli tulossa lisärangaistus poissaolosta käräjiltä. Poissaolot olivat yksi varsin tehokas keino pakoilla tuomiota, sillä käräjiä oli harvakseltaan. Kuopion pitäjässä oli jo 1700-luvun alkuvuosikymmeniltä alkaen oma käräjätupa Kuopiossa.

 

Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä. Albert Edelfelt, 1887.
Herätysliikkeiden vaikutuksesta kirkkoretket raitistuivat
1800-luvulta alkaen.

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat 1769-1769. Varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:75, tiedosto 1022

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat 1764-1764, KO a:68, tiedosto 404

Wirilander, Savo kaskisavujen kautena 1721-1870, Savon historia III

 

Murhenäytelmä Pöljän myllyllä 1782

 

Pöljän mylly 2025. 

Pekka Savolainen tuli itsellismies Sven Styrin kanssa Pöljän myllylle iltapäivän hämärissä 5.2. 1782 jauhamaan viljaa. Pöljänjoessa oli kaksikin myllyä, puhuttiin ylämyllystä ja alamyllystä. Tullessaan alamyllylle Savolainen näki, että ylämyllyn ovi oli auki ja pihalla oli hevonen perässään reki. Savolainen meni avoimesta ovesta sisälle huhuilemaan, oliko siellä ketään. Kun kukaan ei vastannut, hän meni tutkimaan myllyn alakertaa. 

Siellä Savolaista kohtasi kaamea näky, sillä mies oli kiilautunut vesirattaan ja myllyn seinän väliin. Pakkautunut jää oli murskannut miehen rinnan. Mies oli ilmiselvästi kuollut. Lattialla oli rukkaset ja kirves. 

Vainajaa ei päässyt siirtämään ilman apuvoimia. Savolainen ja Styr ottivat hevosen ja lähtivät hakemaan apua. Paukalle heettiin Risto Kejonen, Iivari savolainen ja Pekka Launonen, kaikki lähellä asuvia Pöljän kylän miehiä. Yhdessä he saivat miehen, joka nyt tunnistettiin Gustaf Maliseksi, pois myllyn alta. Malinen oli Pöljän kylällä asuva mäkitupalainen ja entinen sotilas. 

Ala- ja ylämyllyn ideaaa kuvatkoon nämä
vesimyllyt Paanajärven Mäntykoskessa.
I.K.Inha 1905, Museovirasto.

Tiedämme Malisen kuoleman yksityiskohtia sen vuoksi, että Kuopion maaseurakunnan väliaikainen kirkkoherra Aron Molander ei suostunut hautaamaan vainajaa ilman tutkintaa. Vainajan ruhjeet olisivat voineet syntyä myös ihmisen tekosina. Niinpä Malisen ruumiin myllyn rattaista irrottaneet miehet kutsuttiin käräjille, jossa he kertoivat tapahtumista. 

Savijärven vesimyllyn iso vesiratas. Aarne Turunen 1958.
Museovirasto

Malinen oli ollut yksin myllyllä. Hän oli ilmeisesti lähtenyt kirveellä purkamaan hyyhdepatoa rännissä, joka toi veden vesirattaaseen. Jää esti veden tulon, eikä myllyä voinut siis käyttää. Kävi vain niin onnettomasti, että vesi purkautui sellaisella voimalla, ettei Malinen ehtinyt alta pois ja hän murskautui rattaan ja myllyn seinän väliin. Jää oli iskeytyi hänen rintaansa. Tutkinnassa ei tullut esille mitään riitoja Pekka Savolaisen ja Malisen välillä, joten oikeus katsoi tapahtuneen onnettomuudeksi.

Pöljän myllyt olivat ns. ratasmyllyjä, joissa vesi on mennyt myllyn ali. Myllyjen ylläpito ja huolto oli työlästä, joten niitä pidettiin yllä yhteisvoimin. Myllyjen käyttöikä oli varsin lyhyt, sillä kosteus lahotti puuta, talvi kevättulvat ja jäät rikkoivat rakennelmia, joita vesien ohjailu vaati. Kuvaavaa oli, että vuonna 1794 isojaon kyläkuvauksessa sanottiin, Pöljänkosken myllyn olevan pois käytöstä huonon kunnon vuoksi. Nimestään huolimatta Pöljän mylly ei ollut Pöljän kylän, vaan Kasurilan mailla ja Kasurilan isäntien hallinnoima. 

Gustaf Malinen oli naimisissa Margareta Jauhiaisen kanssa. Heidät oli vihitty 7.4.1765, jolloin molempien kotipaikaksi on merkitty Koivumäki. Pariskunnalla oli isän kuollessa 50-vuotiaana kotona viisi lasta: Anna (1769), Pekka (1774), Aatu (1775), Marketta (1779) ja Eeva Lovisa (1782).

Lapsista kaksi vanhinta sijoitettiin Aaro Hollenderin taloon Kuuslahteen. Ilmeisesti leski muutti Kasurilan kylälle.

 

Pöljänkoski 2025.

Pöljänmyllyä vuokrataan nykyisin yöpymiseen ja illanistujaisiin. 

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1782-1782, KO a:97, 295

Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1776-1781 (AP_II I Aa:6) sivu 161, Pöliä 3

Kuopion maaseurakunta lastenkirja (1769-1785) (AP I Ab:2) sivu 549 Pöljä

Kuopio maaseurakunta kuolleet 1767-1802 (AP I Fa:5 sivu 182

Tuomisto, Jari, Mennyt ei ollutkaan mustavalkoinen - sukututkimus ja historiablogi:

https://tuomjari.wordpress.com/2016/05/21/harkinhierin-ja-jalka-myllyt/

Väino Holopaisen kotisivut, tieto Malisen sotilapalvelusta, https://rajapuro.net/