Jacob Henrikinpoika Hoffrén (1683-1760), kaukainen esi-isä Maaningalta

 

Karoliinit kantamassa Kaarle XII:n ruumista.
Gustaf Cederström 1884

Lueskelin Maaningan Hoffrénien mainiota sukukirjaa¹, jossa oli huolella kerrottu luutnantti Jacob Hoffrénin elämäntarina. Jakob on ei-isäni isän äidin, Wilhelmiina Lipposen kautta. Löysin kiintoisan oikeustapauksen vuodelta 1726, joka liittyi Jacob Hoffréniin. Hän asettui sotilasuralta eläkkeelle Tavinsalmelle suvun maatilan hoitajaksi, eika alku luvannut leppoisaa eloa kyläläisten kanssa.

Kuopion kirkkoherra Henrik Hoffrénin poikana Jacobilla oli mahdollisuus opiskella, vaikka hänen nuoruutensa sattuu hyvin vaikeaan Suomen historian aikaan. Täällä ja muualla Itämeren alueella kärsittiin useita peräkkäisistä katovuosista 1690-luvulla, jotka johtivat ankaraan kuolleisuuteen. Suuren Pohjan sodan (1700-1721) syttyminen lisäsi vielä väestön hätää, vaikka tämä Suomessa myös isovihana tunnettu sota iski Pohjois-Savoon ankarimmillaan vasta 1715 alkaen. Ensin talonpojat kaapivat vilja- ja rehuvarastonsa omien sotilaiden huoltoon, sitten tuli ankara venäläismiehitys.

Jacob tuli ylioppilaaksi vuonna 1703, hänen sotilasuransa alkoi 25-vuotiaana 15.5.1708 savolaisjoukoissa katselmuskirjurina. Hän osallistui sotatoimiin Viipurin alueella. Joukot jäivät 1710 venäläisten piiritämiksija vangiksi, Jacob Hoffrénkin haavoittui. Venäläisten päästivät joukot laivoihin ja omiensa joukkoon. Jacobkin jatkoi palvelua Savossa. Hänet ylennettiin kersantiksi ja hän osallistui moniin hyökkäyksiin ja partioretkiin venäläisiä vastaan Käkisalmessa, Kirvussa, Koiterlahdessa, Jääskessä aina Salmin Mantsinsaareen saakka.

Ruotsin sotaonni kääntyi, venäläiset ajoivat armeijan pakosalle ja Jacobkin joutui Karjaan, Kostianvirran, Isokyrön ja Napuen taistelun jälkeen siirtymään Ruotsin puolelle. Hän oli menettänyt ilmeisesti kaiken omaisuutensa tässä rytäkässä. Tappioista huolimatta Jacob taisteli hyvin, sillä hänet ylennettiin vänrikiksi. Vuodesta 1714 Jacob Hoffrén palveli Ruotsin puolella.

Aarno Karimon maalaus Norjan sotaretken
perääntymisvaiheesta.

Hoffrén joutui vielä yhdelle tuhoon tuomitulle sotaretrkelle, kun Ruotsin kuningas Kaarle XII Kustaa keksi hyökätä Norjaan. Hoffrén taisteli joukoissa, jotka pyrkivät Trondheimiin, retki oli katastrofi. Omat tai vieraat ampuivat kuningasta Etelä-Norjassa kalloon ja pohjoisessa alkoi epätoivoinen perääntyminen hyytävässä talvikelissä vuorten yli Ruotsiin. Matkaan lähteneestä 5000 miehestä paleltui ja uupui malkalle 3450 miestä. Jacob kertoo itse Norjan retkestä:

1719 paluumarssilla Norjasta menetin terveyteni kylmyyden vuoksi, mistä on minulla edelleen suuresti vaivaa: kun armeija oli sitten tullut (tunturien) yli Duved Skanssiin, minut jätettiin sinne rykmentistä tehtävänä palata takaisinpäin etsimään paleltuneita miehiä ja muita rykmentin tavaroita, minkä teinkin mitä suurimmalla tunnollisuudella ja ahkeruudella, löysin saira ja paleltuneita ja samalla menetin omat hevoseni ja itse sain kärsiä sekä kylmää että nälkää.²

Jacob Hoffrénin ura armeijassa päättyi epäselvissä olosuhteissa. Hänen joukko-osastossaan sattui joukkotappelu, jossa Hoffrén surmasi Olof Kotilainen -nimisen sotilaansa. Tapahtumassa oli useita osallisia, eivätkä tutkijat ole varmoja tapahtumien kulusta. Hoffrén sai eron, mutta myöhemmin hänet valittiin vielä uuteen virkaan. Sitä hän ei ilmeisesti koskaan asemapaikallaan Pohjanmaalla hoitanut.

Ruotsissa ollessaan hän avioitui aatelisukuisen leskirouva Maria Eleanoora Stierncreutzin (1686-1754) kanssa. Aviopari muutti Tavinsalmelle, sillä Jacobilla ei ollut oikein muuta vaihtoehtoa, kun armeijaura oli tukossa. Hän oli Hoffrénin perheen vanhin poika ja katsoi olevansa tilan luonnollinen perijä. Perinnöstä riideltiin sitten useampia vuosia ja Jacob maksoi sisaruksilleen tuntuvat perintöosuudet.³

Stierncreutzin suvun vaakuna

Sota oli 1700-luvulla vielä varsin säännötöntä. Kaikki armeijat ruokkivat ja syöttivät sotilaansa valloitettujen alueiden tuotolla. Välillä talonpojat saivat pelätä lähes yhtä paljon omien sotilaiden toimia, kun ne pakko-ottivat tarvitsemansa talonpoikien aitoista. Lisäksi yleinen sekasorto ruokki ihan puhdasta ryöstelyä.

Jacob Hoffrén oli osallistunut Karjalan retkiin, jossa Ruotsin sotilaat kävivät oikeastaan uskonsotaa ortodokseja vastaan. Kun samaan aikaan tiedettiin venäläisten hirmuteot Suomessa, niin voimme olettaa Jacobinkin osallistuneen siviilien surmiin ja ryöstelyyn esimerkiksi sissiretkillä Salmiin. Sota ei taida jalostaa ihmisiä nykypäivänään, tuskin silloinkaan. Olkoon tämä pohjustuksena oheiselle oikeusjutulle, jossa äskettäen paikkakunnalle tullut Jacob Hoffrén osoitti, että Tavinsalmen taloon oli tullut uusi isäntä.

Sokea kerjäläinen Pekka Kervinen oli 13.9.1726 ollut kutsuttu Jakob Hoffrénin äidin, kirkkoherra Hoffrénin lesken, Cristiina Lyran luokse. Lyra oli luvannut antaa hänelle sovintolahjan, koska Lyran hevoset olivat talloneet Kervisen kaskella satoa. Kervinen oli ollut talon pihamaan ulopuolella, kun luutnantti oli rynnänyt portille Kervisen luokse huutamaan, kuinka Kervinen ei olisi saanut valittaa hänen äidistään käräjillä. Kervinen vain totesi, että vahinko oli oikeasti tapahtunut.

Jakob Hoffrén oli käynyt Kerviseen käsiksi, ottanut kerjäläisen kepin ja lyönyt sillä Kervistä niin, että se meni poikki. Tämän jälkeen Hoffrén oli raahannut Kervisen leivontatupaan ja uhannut tulla lyömään vielä lisää häntä. Cristina Lyran piika Kaarina Heikitär (Heikkinen) oli piilotti Kervisen vaatteiden alle tuvan penkille, mutta lopulta Hoffrénin kadottua paikalta, Heikitär oli saatellut vaivaisen Kervisen ulos pihasta. Pekka Kervinen oli mennyt samana päivä lautamies Paavo Eskelisen luokse. Eskelinen oli todistamassa käräjillä, että Kervisellä oli kaksi pientä verihaavaa sekä kahdeksan mustelmaa kehossaan.

Vaikka luutnantti Hoffrén kielsi lyönnit, oikeus katsoi toteennäytetyksi, etteivät Kervisen vammat ole voineet tulla muutoin kuin Hoffrénin kovakouraisessa käsittelyssä. Kaarina Heikitär ja loismies Paavo Kärkkäinen (?) olivat nähneet tapahtumista varsin paljon, vaikka lyönnit olivatkin tapahtuneet pihamaalla.

Luutnantti Hoffrén joutui maksamaan sakkoja ja korvauksia Pekka Kerviselle.⁴ Ottaen huomioon, että Kervinen oli ilmeisen köyhä ja lisäksi sokea, tuntuu Hoffrénin toiminta aika kovakouraiselta. “Hän oli yli 40-vuotias, sotatoimissa haavoittunut, paleltunut ja henkisestikin kovia kokenut mies.”⁵ Isovihan kauhuja on huolella kuvannut Kustaa J. H. Vilkuna teoksessaan Viha, perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta.Tutkimusta on paikoin suotrastaan vaikea lukea, kun kuvataan siviilien kohtelua venäläisten käsissä. Hoffrén oli nähnyt ja kokenut varmasti sellaisia kauhuja, että jonkinlainen trauma on voinut jäädä.

Samalla tämä käräjätapaus voi olla pieni kurkistusikkuna säätyläisten ja tavallisen rahvaan suhteista pahimmillaan. Toisaalta on huomattava, että oikeuslaitos toimi riippumattomana ja tuomitsi tekijän, jonka asema oli kovin ylhäinen verrattuna Pekka Kerviseen.

Jacob Hoffrén eli kuolemaansa saakka Maaningalla viljellen tilaansa Tavinsalmella.

Poltettu kylä, Albert Edelfelt 1879

Lähteet

Koko Jacob Hoffrénin elämätarina perustuu sukukirjan tietoihin. Käräjäjuttu on omaa tutkimista.  

1Kari Selkimo, Antti Soini, Kierrä kivi älä kiroa, Hoffrénien sukuhistoria 3, Maaningan Hoffrénit

2Sama, s.28

3Kari Selkimo, Antti Soini, Hoffrénien sukuhistoria III, Maaningan sukuhaara. Edellisen tekstin pohjana on sukukirja.

4Pien-Savon renovoidut tuomiokirjat 1727-1727, varsinaisten asioiden pöytäkirjat, KO a:27, sivu 403

5Kari Selkimo, Antti Soini, Hoffrénien sukuhistoria 3, Maaningan Hoffrénit, 32

Räimän turpakäräjät Kukkosen torpalla

 

Pöljän kotiseutumuseon savutupa. Sotilastorpan
savutuvan piti olla vähintään 28 neliön suuruinen.
Oheinen tupa on suurempi.

Vuodelta 1756 silmiini sattui tuomiokirjoista kipakka tappelu Kukkosen torpalla Räimällä. Mukana rähäkässä oli isäntiä ja Kasurilan ruotusotilaita. Ennen kuin menemme yksityiskohtiin, on hyvä tietää jotakin 1700-luvun vero-oloista ja ruotuarmeijan järjestelyistä. 

Pöljällä on 1700-luvun vaihteesta asustanut aina 1-2 sotilasta. Ruotsin valtakunnassa pantiin toimeen armeijan uudistus 1680-luvulta alkaen. Siinä valtakunnan armeija hajautettiin rauhan aikana elämään osin talonpoikien, osin oman työnsä varassa ympäri maata. He kokoontuivat enemmän tai vähemmän säännöllisesti harjoituksiin. Tähän samaan uudistukseen liittyivät puustellit, upseerien virkatalot, mutta niistä kirjoitan toisen kerran. 

Talolliset joutuivat 2-4 talon ruotuna varustamaan ja huolehtimaan yhden sotilaan tarpeista. Osalle sotilaista annettiin sotilastorppa, osa elätti itseään muulla tavoin. Talonpoikien tuli varata torpan elannoksi pieni ala peltoa ja niittyä. Tuli rakentaa savutupa, navetta, rehuvaja ja aitta sekä pieni kotipelto nauriille, pellavalle jne. 

Lisäksi ruodun piti antaa sotilaalle työvaatteet, sarkatakki ja -housut, liivit, pieksut, paita, huivi, villasukat, hattu ja villakintaat sekä vasikannahkainen reppu. Talonpoikien tuli myös maksaa uudelle sotilaalle pestiraha. Näistä maksuista ja vaatteista voitiin sopia vapaasti, jos molemmat osapuolet niin tahtoivat. Varsinaisen sotilaan puvun ja aseet kustansi kruunu. Niitä säilytettiin siellä, missä komppania harjoitteli. 

Talonpoikien tuli varata sotilaalle eväät ja kuljetus harjoituksiin tai muihin matkoihin, joita sotilas armeijan määräyksestä teki. Sotilaita saatettiin käyttää mm. linnoitustöihin. 

Savon jääkärirykmentin asepuku 1700-luvun lopulta. Kuva on jäljennös maalauksesta.

Kuopion komppanian ruotu 50 oli pöljäläisten huolena. Siinä palvelivat vuosina 1702-1808 Henrik Lintunen, Erik Sairanen, Mats Hirvonen, Johan Nuutinen, Ander Julkunen, Adam Hjelp, Kristian Qvist, Gustaf Fredrik Järnefelt ja Johan Fisk. Tämän lisäksi joillakin Pöljän isännillä oli yhteinen ruotu Hamulan ja Kasurilan kylän kanssa. Eli kylän isännät vastasivat kolmesta sotilaasta. 

Ruotuarmeija oli osa suurempaa virkamiesten palkkausjärjestelmän uudistusta, jossa sotilas- ja siviilivirkamiesten palkka maksettiin paikallisesti kohdentamalla tiettyjen talojen verot suoraan kullekin kruununviralle. Seuraavaa käräjäriitaa ja tappelua voi olla vaikea ymmärtää, jos ei tunne 1700-luvun verotuksen kiemuroita. 

Savolaisten taakkana oli maaveron lisäksi erilaisia vanhoja veroja, osa vakituisesti ja osa väliaikaisina, ns. suostuntaveroina. Vakinainen vero, jota maksettiin rahana ja tavaroina, kuten vilja, voi, läski, kalat, lampaat, halot, heinät ja erilaiset päivätyöt. Tämä laskettiin maaveron perusteella. Lisäksi oli manttaalivero, jota maksettiin vuotuisen taksahinnaston mukaan erilaisina tavaroina. Manttaaliveroon kuuluivat karjaraha, rakennusapu, salpietariapu, päivätyöraha, linnaankorjausraha sekä tiloittain suoritettavat apuhalot. Lisäksi maksettiin vuosittain ns. kymmenysvero, josta  kolmannes meni kirkkoherran palkkaukseen ja loput kruunulle. 

Tämän lisäksi talonpojat ylläpitivät pitäjissä toimivia pikkuvirkamiehiä, ns. kappamiehiä. Oli siltavoudit, käskynkiidättäjät, tuomarit, lautamiehet, lukkarit, koulumestarit, pitäjänkirjurit. Talonpojat huolehtivat kievareista ja kyydityksistä, korjasivat teitä ja rakennuksia. Talonpojat joutuivat kuitenkin vielä erikseen maksamaan niin kirkolle kuin maalliselle hallinnolle toimitusmaksuja käyttämistään palveluista. Verojärjestelmän kiemurat selitettiin ruotsin kielellä ja ruotsinkielisillä kuiteilla. Talonpojan oli vaikea pysyä selvillä omasta verotuksestaan. Wirilander puhuukin “verohämäryydestä”, jonka kiemurat saivat talolliset tuskastumaan kerran jos toisenkin. 

Mainitsin edellä linnankorjausrahan. Se meni Tukholman kuninkaanlinnan korjauksiin, maksun piti aluksi olla tilapäinen, mutta niin vain jäi jatkuvaksi rasitukseksi. 

Talvikäräjät kokoontuivat 28.2. 1756 Kuopion pitäjän nimismiehen, Samuel Aganderin johdolla. Siellä käsiteltiin mm. tulista tappelua, johon olivat sekaantuneet Pöljän isännät ja Kasurilan kylällä asuvat ruotusotilaat. 

Riidan syynä oli se, että Matti Kejonen oli tettänyt sotilas Hans Rosenbergille eli Hannu Jääskeläiselle (sotilaat saivat sotilasnimen, kun heidät otettiin joukko-osastoon) saappaat ja villasukat. Rosenberg oli Kasurilan ja Pöljän kylän yhteinen ruotusotilas. Matti Kejonen oli hänen ruotuisäntänsä. Rosenberg ei ollut jostakin syystä tyytyväinen saamiinsa varusteisiin. Niinpä Kejonen ja Rosenberg olivat yhdessä käyneet kapteeni Eric Buren luona varusteita näyttämässä sunnuntaina kirkonmenojen yhteydessä Kuopiossa. Kapteenin mielestä Kejosen teettämät varusteet olivat riittävän hyvät. 

Samana päivänä Kejonen ja hänen seurassaan ollut Iivari Toivanen Pöljältä pysähtyivät paluumatkalla Kuopiosta Räimän kylällä Kasperi Kukkosen torpalle. Hans Rosenberg ja sotilas Christer Sahlstedt (Risto Jääskeläinen) Kasurilasta tulivat hetken päästä samalle torpalle. Miehet alkoivat sanailla keskenään ja lopulta torpalla tapeltiin niin, että nyt istuttiin käräjillä. Risto ja Hannu Jääskeläinen olivat veljeksiä.

Kejonen ja Rosenberg olivat ensin neuvotelleet varusteista, mutta lopulta Kejonen oli suuttunut ja heittänyt Rosenbergia taalarin kolikolla. Tästä suivaantuneena Rosenberg oli lyönyt Kejosta, joka oli pudonnut penkiltä lattialle. Kejonen roikkui sotilaan jalassa, jolloin tämä oli siepannut ongenvavan ja lyönyt sillä kolme kertaa Kejosta. Tässä vaiheessa Ivar Toivanen tuli auttamaan toveriaan, mutta Risto Sahlstedt kiskoi hänet hiuksista ulos ja heitti pihalle. Toivanen yritti tulla uudestaan tupaan, mutta Risto oli vahvempi. Tappelu oli sen verran rajua, että Ivarin mukana ollut vaimo Reetta Rissatar alkoi huutaa: “Ne tappavat mieheni!”

Ivar Toivanen heitti paksun turkkinsa pois päältä ja veti puukon esiin. Tilanne kuitenkin rauhoittui ilman verenvuodatusta. Kasperi Kukkonen sanoi todistajanlausunnossaan, että hän on vanha mies, eikä enää iltamyöhän hämärässä kaikkea nähnyt ja kuullut, hän ei myöskään “osannut” sanoa olivatko hänen torpassaan jymmästäneet miehet olleet humalassa.

Oikeus tuomitsi Rosenbergille sakkoja 12 taalaria, jokainen lyönti maksoi hänelle 4 taalaria. Crister Sahlstedt sai ja Ivar Toivanen samoin 3 taalaria sakkoja. Kukaan ei todistanut miesten juopumusta, joten siitä ei päästy sakottamaan. 

Katsoin Pien-Savon oikeustapauksia hakusanalla “soldat” samalta vuodelta 1756 laajemminkin. Ruotutalolliset ja sotilaat olivat usein käräjillä, mutta enimmäkseen riideltiin ruotutorppien kunnosta. Talolliset eivät jaksaneet kunnostaa torppia loppuun asti, joten valituksia tuli toistuvasti. Wirilanderin mukaan Savossa ruotutorppien perustaminen ei tullut koskaan täydelliseksi, torppaa ei järjestetty tai se oli vaillinaisesti varustettu. 

Talonpojille ruotuarmeijan ylläpito oli raskas verorasitus, joka aiheutti erimielisyyksiä niin ruotuisäntien välillä kuin sotilaiden ja isäntien välillä. Riidoissa oli kysymys verorasituksen oikeudenmukaisuudesta ja kohtuullisuudesta, joten tunteiden kuohumisen ymmärtää.

Sotilas 1700-luvun univormussa.
Museovirasto.

 

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat (1756-1756), varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:55, tiedosto 344

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat (1756-1756), varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a: 55, tiedosto 1666

Niemelä, Jari, Tuntematon ruotusotilas. Ruotsinajan lopun ruotuarmeijan miehistön sosiaalinen ja taloudellinen asema Satakunnassa

Wirilander, kaarlo, Savo Kaskisavujen kautena 1721-1870, savon Historia III

Väinö Holopaisen kotisivut, https://www.rajapuro.net/savojr/rykmentti.html

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nuoren tytön kunnia - veli puolustamassa 13-vuotiaan Anna Kejottaren mainetta

 

Pöljän kotiseutumuseon aittoja. Kuva Aira Roivainen.

Talon isäntä Risto Kejonen Pöljältä haastoi 1761 renki Lauri Haataisen samalta kylältä käräjille, koska Haatainen oli väittänyt maanneensa Riston 13-vuotiaan Anna-sisaren. Anna Kejonen kiisti lihallista yhteyttä Haataisen ja hänen välillä olleen, joten Risto Kejonen vaati käräjillä Haataista perumaan puheensa. Tällaiset puheet olivat nuoren tytön maineelle ja tulevaisuudelle hyvin vaarallisia.

Ensimmäisessä istunnossa Anna Kejonen ei ollut paikalla, joten Haataisen väitteet jäivät ilmaan. Renki Matti Kasurinen Kasurilasta todisti kylläkin Laurin puhuneen suhteestaan Annaan, kun he olivat kävelleet Pöljätä Kasurilaan. Kun vielä todistajat, talonpoika Jaakko Miettinen Pöljältä ja torppari Juho Ruuskanen Kasurilasta eivät olleet tulleet paikalle, juttua piti siirtää.

Seuraavilla käräjillä Risto väitti edelleen, että oli ollut Annan kanssa yhdessä edellisenä syksynä, yhden kerran saunassa ja toisen kerran pirtissä. Anna Kejonen oli nyt itse paikalla ja kiisti asian. Todistamaan oli ensiksikin kutsuttu talollinen Jaakko Miettinen, torpparin vaimo Karin Toivatar ja torppari Jaakko Martikainen, kaikki samalta Pöljän kylältä. Jaakko Miettinen tuli jäävätyksi, sillä hän oli kantajan sukulainen ja Karin Toivatar taas oli ollut syytettynä heinävarkaudesta, joten hänkään ei päässyt todistamaan. 

Jaakko Martikainen kertoi nähneensä, että kerran eräänä syksyiltana Haatainen oli mennyt pirttiin, jossa Anna nukkui yhdessä äitinsä, Maria Pekantytär Eskelisen kanssa. Vaikka Jaakko oli nähnyt Laurin menevän pirttiin, hän ei voinut vannoa Laurin maanneen Annan kanssa. 

Pöljän kotiseutumuseon savusauna. Kuva Aira Roivainen.

Risto Kejonen oli kutsunut Annan mainetta puhdistamaan Pöljän puustellin isännän, Lars Orbinskin, talonpoika Lauri Rautiaisen Käärmelahdesta ja talollisen pojan Risto Skopan Niuvanniemestä. Kävi ilmi, että Haatainen oli puhunut sivu suunsa käräjäsalin porstuassa. Orbinski kertoi Haataisen luvanneen perua syytöksensä, jos Risto antaisi Annan hänelle puolisoksi. Kun vielä Rautiainen ja Skopa olivat kuulleet samat puheet, Haataisen väitteet joutuivat uuteen valoon. Hän näytti kiristivän Ristoa taipumaan avioaikeisiinsa. 

Oikeus katsoi Haataisen puhuneen palturia. Hänelle tuomittiin 12 paria (kolme lyöntiä pari) raippoja, pyytämään julkisesti anteeksi oikeudessa, maksamaan Anna Kejosen oikeuskulut ja vahingonkorvauksia 16 riikintaalaria. Tuomiota voi pitää varsin ankarana. 36 raipanlyöntiä tuntuu kovapintaisessakin selkänahassa ja sakoissa oli renkipojaella maksamista. Rengin vuosipalkka jäi alle 10 riikintaalarin. Anna Kejosen maine oli näin virallisesti puhdistettu. 

Nykylukijaa hämmentää se, ettei Annan ikä noussut käräjäsalissa erityisesti esille, hän joutui itse puolustamaan itseään käräjäsalissä. Avioliittopuheetkin olivat erikoisia, sillä lailliseen avioliittoon piti naisen olla vähintään 15-vuotias ja ripillä käynyt. 

Anna Kejonen meni naimisiin 1782 talollisenpoika Tuomas Jääskeläisen kanssa. He elivät Käärmelahdessa. Anna jäi leskeksi nuorena, silla Tuomas Jääskeläinen kuoli vain 35-vuotiaana. Anna meni uudestaan naimisiin Sakari Savolaisen kanssa 1789. Tämänkin perheen tarina kertoo 1700-luvun ihmisten elämän epävarmuudesta, silla Anna Kejonen kuoli 31-vuotiaana 1790. Mutta hän ehti synnyttää Tuomaksen kanssa kolme lasta, joista suku jatkui Jääskeläisinä, Venäläisinä ja Järveläisinä.

 

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1773-1773, KO a:79, tiedosto 901

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1773-1773 KO a:63, tiedosto 954

Wirilander, savo kaskisavujen kautena 1721-1870, Savon historia III

 

Penkkiriita juhannuskirkossa 1768

 

Pyhämaan uhrikirkon penkit. Soile Tirilä.
Museovirasto

Entisinä aikoina kirkko vaati, että joka sunnuntai olisi käytävä kirkossa. Tämä ei toteutunut kuin harvojen kohdalla, sillä matkat olivat pitkiä, säät ja kulkuväylät haasteellisia. Mutta epäilemättä kirkkomatka oli ainakin ripiltä päässeille aina mieleinen. Silloin irrottiin arjesta, päästiin tapaamaan tuttuja ja sukulaisia, tasainen arjen aherrus taukosi. 

Juhannuksena 1768 olivat Pöljän isännät Ivar Savolainen ja Olli (Olof) Toivanen lähteneet Kuopioon kirkkoon. Kirkko oli ollut varsin täynnä,  Ivar Savolainen oli onnistunut saamaan istumapaikan. Kun Olli Toivanen tuli paikalle, hän alkoi räyhäkkäästi komentaa penkillä jo istuvaa renki Matti Peltosta antamaan hänelle tilaa. Matti oli kotoisin Ryönän kylältä. “Tämä on pöljäläisten penkki ja minä vanhempana miehenä istun tähän!”, sanoi Olli. Peltonen vastusteli, mutta antoi periksi. 

Todistajat kertoivat molempien miesten olleen juopuneita, kirkkoväki oli kiinnittänyt mellakkaan huomiota. Oman penkin puolustamisessa saattoi olla myös isäntien pullistelua julkisella paikalla, kun renki ei ollut heille riittävän nöyrä. Isännillä oli vielä 1700-luvulla kuritusvaltaa, joka saattoi joskus läikkyä yli. 

Paikalla olleiden todistajien kuulemisen jälkeenkin jäi epäselväksi, olivatko miehet lyöneet toisiaan kirkossa, vai lähinnä mekastaneet ja tönineet. Kun lisäksi osa todistajista oli jäänyt tulematta paikalle, asiaa siirrettiin johonkin seuraaviin käräjiin. Pelkastä juopumuksesta oli varmasti tulossa tuomio, mutta tappelu jäi vielä todistamatta. 

Kirkkomatkoihin kuului varsin yleisesti viinan nauttiminen, kenellä sitä oli. Talolliset saivat itse valmistaa viinaa tarpeisiinsa. Kun matkalla oli jo nautittu “ehtoollista”, niin meno saattoi joskus olla kirkossa levotonta.

Pääsiäisenä 1763 lauantaipäivänä seurakuntalaiset tappelivat Kuopion kirkon pihamaalla. Isäntä Pe Kasurinen Kasurilasta ja ruotusotilas Heikki (Hindrich) Puurunen Pöljältä olivat sanallisesti ottaneet yhteen kirkon pihamaalla. Silloin adjutantti Johan Arenius ja lukkari Thomas Starck olivat menneet rauhoittelemaan miehiä. Hr muistuttivat pääsiäisen ajasta ja, ettei ole ollenkaan sopivaa elämöidä tällaiseen aikaan. Adjutantti Arenius oli tavannut tappelijat reestä, jossa he kumpikin kiskoivat toisiaan tukasta. 

Tässä oikeus katsoi, että miehiä oli sakotettava, mutta tappelu ei sentään tapahtunut sunnuntaina eikä kirkon sisällä. Lisäksi kumpaankaan mieheen ei tullut näkyviä sinelmiä tai verivammoja, joten asia katsottiin lieväksi. Niinpä miehet saivat tuomion juopumuksesta, 5 riikintaalaria. Lisäksi Puuruselle oli tulossa lisärangaistus poissaolosta käräjiltä. Poissaolot olivat yksi varsin tehokas keino pakoilla tuomiota, sillä käräjiä oli harvakseltaan. Kuopion pitäjässä oli jo 1700-luvun alkuvuosikymmeniltä alkaen oma käräjätupa Kuopiossa.

 

Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä. Albert Edelfelt, 1887.
Herätysliikkeiden vaikutuksesta kirkkoretket raitistuivat
1800-luvulta alkaen.

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat 1769-1769. Varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:75, tiedosto 1022

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat 1764-1764, KO a:68, tiedosto 404

Wirilander, Savo kaskisavujen kautena 1721-1870, Savon historia III

 

Murhenäytelmä Pöljän myllyllä 1782

 

Pöljän mylly 2025. 

Pekka Savolainen tuli itsellismies Sven Styrin kanssa Pöljän myllylle iltapäivän hämärissä 5.2. 1782 jauhamaan viljaa. Pöljänjoessa oli kaksikin myllyä, puhuttiin ylämyllystä ja alamyllystä. Tullessaan alamyllylle Savolainen näki, että ylämyllyn ovi oli auki ja pihalla oli hevonen perässään reki. Savolainen meni avoimesta ovesta sisälle huhuilemaan, oliko siellä ketään. Kun kukaan ei vastannut, hän meni tutkimaan myllyn alakertaa. 

Siellä Savolaista kohtasi kaamea näky, sillä mies oli kiilautunut vesirattaan ja myllyn seinän väliin. Pakkautunut jää oli murskannut miehen rinnan. Mies oli ilmiselvästi kuollut. Lattialla oli rukkaset ja kirves. 

Vainajaa ei päässyt siirtämään ilman apuvoimia. Savolainen ja Styr ottivat hevosen ja lähtivät hakemaan apua. Paukalle heettiin Risto Kejonen, Iivari savolainen ja Pekka Launonen, kaikki lähellä asuvia Pöljän kylän miehiä. Yhdessä he saivat miehen, joka nyt tunnistettiin Gustaf Maliseksi, pois myllyn alta. Malinen oli Pöljän kylällä asuva mäkitupalainen ja entinen sotilas. 

Ala- ja ylämyllyn ideaaa kuvatkoon nämä
vesimyllyt Paanajärven Mäntykoskessa.
I.K.Inha 1905, Museovirasto.

Tiedämme Malisen kuoleman yksityiskohtia sen vuoksi, että Kuopion maaseurakunnan väliaikainen kirkkoherra Aron Molander ei suostunut hautaamaan vainajaa ilman tutkintaa. Vainajan ruhjeet olisivat voineet syntyä myös ihmisen tekosina. Niinpä Malisen ruumiin myllyn rattaista irrottaneet miehet kutsuttiin käräjille, jossa he kertoivat tapahtumista. 

Savijärven vesimyllyn iso vesiratas. Aarne Turunen 1958.
Museovirasto

Malinen oli ollut yksin myllyllä. Hän oli ilmeisesti lähtenyt kirveellä purkamaan hyyhdepatoa rännissä, joka toi veden vesirattaaseen. Jää esti veden tulon, eikä myllyä voinut siis käyttää. Kävi vain niin onnettomasti, että vesi purkautui sellaisella voimalla, ettei Malinen ehtinyt alta pois ja hän murskautui rattaan ja myllyn seinän väliin. Jää oli iskeytyi hänen rintaansa. Tutkinnassa ei tullut esille mitään riitoja Pekka Savolaisen ja Malisen välillä, joten oikeus katsoi tapahtuneen onnettomuudeksi.

Pöljän myllyt olivat ns. ratasmyllyjä, joissa vesi on mennyt myllyn ali. Myllyjen ylläpito ja huolto oli työlästä, joten niitä pidettiin yllä yhteisvoimin. Myllyjen käyttöikä oli varsin lyhyt, sillä kosteus lahotti puuta, talvi kevättulvat ja jäät rikkoivat rakennelmia, joita vesien ohjailu vaati. Kuvaavaa oli, että vuonna 1794 isojaon kyläkuvauksessa sanottiin, Pöljänkosken myllyn olevan pois käytöstä huonon kunnon vuoksi. Nimestään huolimatta Pöljän mylly ei ollut Pöljän kylän, vaan Kasurilan mailla ja Kasurilan isäntien hallinnoima. 

Gustaf Malinen oli naimisissa Margareta Jauhiaisen kanssa. Heidät oli vihitty 7.4.1765, jolloin molempien kotipaikaksi on merkitty Koivumäki. Pariskunnalla oli isän kuollessa 50-vuotiaana kotona viisi lasta: Anna (1769), Pekka (1774), Aatu (1775), Marketta (1779) ja Eeva Lovisa (1782).

Lapsista kaksi vanhinta sijoitettiin Aaro Hollenderin taloon Kuuslahteen. Ilmeisesti leski muutti Kasurilan kylälle.

 

Pöljänkoski 2025.

Pöljänmyllyä vuokrataan nykyisin yöpymiseen ja illanistujaisiin. 

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1782-1782, KO a:97, 295

Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1776-1781 (AP_II I Aa:6) sivu 161, Pöliä 3

Kuopion maaseurakunta lastenkirja (1769-1785) (AP I Ab:2) sivu 549 Pöljä

Kuopio maaseurakunta kuolleet 1767-1802 (AP I Fa:5 sivu 182

Tuomisto, Jari, Mennyt ei ollutkaan mustavalkoinen - sukututkimus ja historiablogi:

https://tuomjari.wordpress.com/2016/05/21/harkinhierin-ja-jalka-myllyt/

Väino Holopaisen kotisivut, tieto Malisen sotilapalvelusta, https://rajapuro.net/

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Unohduksiin jäänyt paikallinen edelläkävijä- kirjakauppias Pietari Väänänen (1781-1846) Kehvon kylältä ja Kuopiosta

 

Kuopio 200 vuotta sitten. Jukka Pekka Räsänen 2025.

Milloin suomalaiset oppivat lukemaan? Uskonnontunneilla saatoimme oppia, että kirkko opetti 1600-luvulta alkaen kinkereillä ja lukkarinkouluissa rahvaan tutkimaan itse luterilaisen uskon perusoppeja, kuten Luther oli kehottanut. Tarkemmin asiaan perehtyessään joutuu siirtämään lukutaitoisuuden aikarajaa selvästi myöhemmäksi aina 1800-luvulle asti. Silloinkin kattavan ja aidon sisälukutaidon varmisti lopulta kansakoululaitos. 

Mutta lukutaidon ja uskonnon nimissä tehtiin lujasti töitä pitkään. Eräs kiinnostava paikallinen suurmies lukemisen ja kirjallisen kulttuurin edistäjänä Savossa oli Pietari Väänänen Kehvolta. Hän perusti Kuopioon 1819 uskonnollista kirjallisuutta myyvän kirjakaupan. Hanke oli rohkea ja omaperäinen, sillä koko itäisessä Suomessa ei ollut tällaista liikettä. 

Pietari syntyi Kehvolla talonpaikseen perheeseen Haapalahden tilalle vuonna 1781, Hänen isänsä oli Iivari Mikonpoika Väänänen ja äitinsä Anna Katariina Hollender. Hänellä oli kaksi veljeä, Iivar ja Aaro sekä sisar Eeva Kristiina. Yksi lapsista oli kuollut pienenä. 

Vaikka Pietari Väänänen syntyi talonpoikaiseen sukuun, kylällä ei eletty umpiossa. Pietarin serkut Kehvon Puiroonlahden tilalta, Erik Mikael, Aaron ja Juhan Väänänen (Venell), olivat opiskelleet Turun yliopistossa. Myös nuorin veljeksistä Fredrik muutti Turkuun ja toimi siellä kauppiaana. Aaron Väänäsestä tuli Kuopion triviaalikoulun opettaja ja sittemmin rehtori. Aaron Venell toimi vuodesta 1832 Nurmeksen kirkkoherrana. 

Pietarin äidin Anna Katariina Hollenderin ukki oli ollut Kokkolan kirkkoherra, joten hänenkin kauttaan perheeseen saattoi tulla kirjallisen kulttuurin taitoa ja tietoa. Pietari Väänäsen veli Iivar Jordan Väänänen oli lautamies ja aikansa talonpoikaisvaikuttaja Kuopion pitäjässä. Näin voi sanoa, että Pietari Väänäsen kirjakauppiaan ura ei syntynyt täysin talonpoikaiselta pohjalta, vaan hänellä oli ainakin periaatteessa hyvät verkostot yliopistoon ja Turkuun. 

Kirkolle riitti, kunhan rahvas osasi edes ulkoa kristinopin perusasiat ja siihen riitti katekismuksen opit. Pietari Väänäsen lisäksi 1810-luvulla Kehvon kylälle on merkitty vain kaksi muuta sisälukutaitoista henkilöä, he olivat Puiroonlahden vanha emäntä Katariina Hyvärinen sekä korpraali Gustaf Adolf Mellin. Mutta tilanne oli muuttumassa 1700-luvun vaihteessa, sillä Suomessakin alkoivat vaikuttaa erilaiset herätyskristilliset liikkeet. 

Meille Pohjois-Savossa tutuin on Paavo Ruotsalaisen levittämä herännäisyys, jonka piiriin Pietari Väänänenkin kuului. Herännäisyyteen liittyi ajatus, että jokaisen pitää pystyä itse tutkimaan Raamattua ja muutakin uskonnollista kirjallisuutta. Kirkkokin oli omalta osaltaan suosinut kotihartauskirjallisuutta. Pitkät kirkkomatkat olivat totista totta vielä pitkälle 1800-lukua. Näin uskonnolliselle kirjallisuudelle alkoi syntyä uutta kysyntää.

Pietari Väänänen osti rakentamattoman tontin Kuopion kaupungista 1819 everstiluutnantti Ofsennikovilta Pohjoisen Vuorikadun varrelta 300 seteliruplalla. Tälle tontille hän rakennutti talon, jossa hänen kirjakauppansa toimi Väänäsen kuolemaan saakka 1846. Pietari Väänänen sai alkupääomaksi perintöosuutensa 2000 riikintaalaria Kehvon Haapalahden tilasta. 

Kuopio 1820-luvulla. Tuomiokirkon vieressä Vuorikadulla
punainen rakennus on Väänäsen kirjakauppa. 1800-luvun
lopulla rakennuksessa oli Minna Canthin kangaskauppa ja
salonki. Museovirasto.

Kuopiossa Väänänen liittyi pietistisesti suuntautuneeseen hengelliseen ryhmään, jonka johtohahmoja olivat hopeaseppä Jacob Herman Lundström ja apteekkari Anders Jacob Malmgren. Savon herätyksen johtohahmo Juhan Lustig muutti vuosiksi 1811-1812 torppariksi Nilsiän Murtolahteen, Kuopion kupeeseen. Myös Kuopion triviaalikoulun teinejä oli mukana. Alusta asti hartauskirjallisuus oli ollut Kuopion hengelliselle liikkeelle tärkeää. 

Millaisia kirjoja tästä Kuopion ja Suomen ensimmäinen sisämaan kirjakaupasta voi ostaa? Väänänen myi ja kustansikin evankelikaalisen kirjalähetysseuran kirjasia, kuten Yhden Torppari Flikan kristillinen elämä, Sydämellinen Neuvo Käändymättömille, Waroitus Sana Suruttomille Syndisille jne. Evankelikaalinen liike oli kansainvälinen ja Pietari Väänänen mainitaan vuonna 1817 New Yorkissa liikkeen vuosikertomuksessa. Kehvon kirjakauppias oli amerikkalaisille innoittava hengellisen työn esikuva. Ennen kirjakaupan perustamista hän oli omatoimisesti levittänyt kirjasia jo kymmenisen vuotta. 

Varoitus Sana Suruttomille Syndisille
1815. 

Pietari Väänänen avioitui 1819 Anna Margareta Sellströmin kanssa. Sellström oli edellä mainitun hopeaseppä Lundströmin ottotytär. Perheeseen syntyivät lapset Antti Weänänen (1820), Maria Dahlström (1825), Agata Neiglick (1828) ja Loviisa Väänänen (1830). Voi sanoa, että kaikki lapset onnistuivat pysymään kohonneessa kaupunkilaisessa säädyssään koulutuksen tai avioliittojen kautta. 

Kirjakauppa oli Väänäselle elämäntyö, johon liittyi syvä oma vakaumus. Se ei ole välttämättä hyvä lähtökohta liiketoimille. Väänäsen kirjapuodin arkistoa ei ole säilynyt, joten myydyistä kirjamääristä ei ole tarkkaa tietoa. Hän myi kirjoja vähittäiskauppana sekä välitti suuria kirjaeriä ainakin Kajaaniin, Pieksänmäelle, Liperiin ja Mikkeliin. Väänäsen kirjakauppa oli hyvällä paikalla Kuopion tuomiokirkon vieressä silloisen torin laidalla, joten vähittäiskauppakin varmasti käytiin. 

Väänästen perhettä kohtasi skandaalimainen murhenäytelmä, kun Pietarin veljen Iivar Jordanin kaksi vanhinta poikaa hankkivat palkkamurhaajat surmaamaan isänsä. Kehvon Haapalahden isäntä hakattiin hengiltä ja upotettiin Räimän järveen, niin ettei häntä koskaan löydetty. Vuonna 1837 tapahtunut isänmurha oli koko seutukuntaa vahvahduttanut tapaus. Pietari Väänänen oli ollut hyvin murheissaan, kun oli saanut jo aiemmin tietää, että Iivar Jordanin kotielämä oli tavattoman riitaisaa. Veli oli jopa uskoutunut hänelle epäilyksistään poikiaan kohtaan. 

Kaksi vuotta myöhemmin Pietari Väänäsen vaimo Anna Sällström kuoli. Väänäsen terveys alkoi horjua vuodesta 1843 ja kirjakaupan toiminta hiipui, mutta se pysyi pystyssä velkaantuneenakin aina Pietari Väänäsen kuolemaan saakka. Perikunta jäi selvittelemään konkurssiin julistetun pesän asioita. 

Suurimmat konkurssipesän velkojat olivat Frenckell Turusta ja Mathias Ingman Kuopiosta. Heille pesä oli velkaa lähes 1000 hopearuplaa. Muuten velat olivat yksittäisiä pienempiä summia Kuopion käsityöläisille ja kauppiaille, kuten kauppias Gusf Gröndahlille, Johan Fellmannille (Oulu), leipuri Carl Wiikille, värjäri Fileniukselle, puuseppä Gustaf Björklundille, nuohooja Henrik Koistiselle ja räätäli Johan Lundenille. Ananias Koponen Lamperilasta oli lainannut 160 hopearuplaa Väänäselle. Lisäksi oli sairasteluun liittyen lääkäri Lars Oskar Thuringille ja apteekkari Anders Wembergille jäänyt maksettavaa. 

Pietari Väänänen ponnisti talonpoikaisesta taustasta kaupunkiin ja kulttuuripiireihin. Hänen lapsensa siirtyivät luontevasti rovasteiksi, opettajiksi ja säätyläisperheiden emmänniksi. Mainitaanpa Loviisa Väänänen Jyrkän ruukin taloudenhoitajana puolisonsa Otto Fredrik Braxin kuoltua. Kirjojen levittäminen edisti varmasti lukutaitoa ja omaehtoisen uskonnollisen maailmankuvan rakentamista alueella.

 

Kuninkaankatu Kuopio 1820-luvulla.
Museovirasto

Lähteet

Tämä teksti on kaiken velkaa Olli Viitaniemen väitöskirjan artikkelille Kirjakauppias Pietari Joosef Väänäsen verkostot ja elämäntyö pietistisen lukukulttuurin edistäjänä Savo-Karjalassa.

Olen lisäilyyt joitakin perhetietoja ja ehkä paikallisesti kiinnostavia yksityiskohtia, mutta Pietari Väänäsen työ tulee hienosti kuvattua Viitaniemen väitöskirjassa Kerettiläisten kirjakulttuuri. Savo-Karjalan talonpoikien kirjallistaminen kustavilaiselta ajalta konventikkelikäräjille (2025).

Kuopion raastuvanoikeuden varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1844-1847 RO a:17, s. 1045

Aaro Mikonpoika Venell Geni, jossa Jorma Väänäsen kirjoittama elämäkerta https://www.geni.com/people/Aaro-Wenell/6000000010399558414

Lisäksi jo perinteiset kiitokset Väänästen sukua perusteellisesti tutkineille sukututkijoille, joiden työtä olen Genin avulla hyödyntänyt.

Ivar Jordan Väänäsen murhasta kertova blogiteksti http://airaroivainen.blogspot.com/2025/05/ivar-jordan-vaanasen-elama-ja-kuolema.html

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Rikollisen elämän varjopuolia - lapset heitteillä ja eliniäksi Siperiaan

 

 

Rauta kaulassa, Juho Rissanen 1900.

                                                              

                                        

Suomesta lähetettiin autonomian aikana tuhansia vankeja suorittamaan rangaistuksiaan Siperiaan. Vuonna 1825 kuolemanrangaistus muutettiin automaattisesti elinikäiseksi pakkotyöksi Siperiassa. Lisäksi monet lyhempiäkin tuomioita suorittavat anoivat itse päästä pois Suomen vankiloista ja pakkotyölaitoksista Venäjälle, sillä olosuhteet eivät täälläkään hääppöiset olleet. Lisäksi karkaaminen Siperiasta näyttäisi olleen suhteellisen helppoa, vapaalla jalalla oleminen sitten ei yleensä pitkään onnistunut.

Kuopion pitäjän, nykyisen Nilsiän alueelta tiedetään joutuneen ainakin kaksi miestä karkotetuksi Siperiaan. Nilsiän Hannonmäessä syntyneet Pekka Ruuskanen (1797- ) ja hänen poikansa Pekka Pekanpoika Ruuskanen (1816- ) taivalsivat tuon raskaan tien. Tai sitten he uupuivat jo matkalla. Vankeja kuljettiin aluksi jalan tuhansien kilometrien matkoja, mutta sittemmin jo junilla ja laivoilla osan matkaa. Nopeimmillaankin aikaa kului noin kolme kuukautta. Monet uupuivat jo matkalla.

 

Pysähdyspaikka Siperiaan karkotetuille. Kuljetusreitin varrella 
oli säännöllisin välein lepopaikka, jossa vankeja pystyi myös 
hyvin valvomaan. Kuva 1890-luvulta.
Museovirasto.

Pekka Ruuskasen isä oli talollinen, eikä isällä ole minkäänlaisia rikosmerkintöjä rippikirjassa. Tosin Pekan setä Olli Ollinpoika Ruuskanen oli tuomittu varas ja Viaporin vanki, samoin hänen tätinsä Maria Ruuskanen oli saanatu tuomion varkaudesta. Pekka oli nuorena talollisena merkitty kylän varalautamieheksi ja veli Aaro Ruuskanen toimi lautamiehenä. Lautamiehet olivat arvostettuja kylän luottomiehiä, jotka istuivat käräjiä ja toimivat viranomaisten ja kyläläisten välimiehenä.

Mikä vei nämä miehet rikosten tielle?

Varkauksien, ryöstöjen ja henkirikosten taustalla 1800-luvun alussa oli monia selittäviä tekijöitä. Vuosisadan alkuun sattui useampia katovuosia samaan aikaan, kun alueella pantiin toimeen isojakouudistus. Se aiheutti tilallisille runsaasti kuluja ja verorasituksen kasvua. Monet olivat tyytymättömiä maiden jakoon. Jakokunnissa riideltiin pitkään niityistä ja kaskimaista. Se kulutti niin perheiden kuin kylänkin hyvää henkeä.

Antti Lappalainen on esittänyt, että kotitalon menetys Hannonmäessä olisi ollut Pekka Ruuskasen kohdalla ratkaiseva vaikuttaja. Ainakin sukulaisten välille jäi ankara katkeruus, josta Lappalainen kertoo kirjassaan Savon metsärosvot.

Kolmantena syynä rikollisuuden kasvuun oli Suomen sodan (1808-1809) aiheuttama oikeudettomuuden ja väkivallan aika sekä sodan jälkeensä jättämä trauma. Kun Ruotsi luovutti Suomen Venäjälle, täältä lakkautettiin myös ruotuarmeija. Upseereille annettiin eläkkeet, mutta noin 15 000 sotilasta jäi tyhjän päälle. Heidän palkkansa oli maksettu kylien luovuttamilla sotilastorpilla, joita ei enää tarvinnut sotilaille vuokrata. Monet ruotusotilaat joutuivat pois torpistaan.

Kuuslahdessa, Sänkimäessä ja Vaivionniemessä vaikuttivat ainakin Pekka Lampelainen (Björn), Aapo Sutinen (Ståhl) ja Tuomas Hynynen (Udd) ja Olli Savolainen (Saf). He olivat entisiä sotilaita, jotka alkoivat elättää itseään ja perheitään varkauksilla 1810-luvulla. Sotilaat olivat tottuneet ottamaan tarvitsemansa asukkaiden aitoista. He olivat myös nähneet, kuinka vihollinen ryösti avuttomilta siviileiltä tarvitsemansa ja ylikin. Sodan aikana 1808 Siilinjärven Kolmisopella murhattiin ruotusotilas Aapo Turunen (Bask). Ehkäpä hän oli erehtynyt luvatta jonkun kyläläisen aittaan?

Aapo Sutinen ja Tuomas Hynynen tosin olivat jo sodan aikana talvella 1808 varastaneet viljaa Nilsiässä. Pitäjään oli tuotu Kuopiosta kruunun viljaa turvaan venäläisiltä. Pitkäkynnet sieppasivat näistä osansa.

Nilsiän Pahkamäen Pekka Ruuskanen joutui ensimmäisen kerran käräjille vuonna 1826. Antti Lappalainen on tutkinut Pekka Ruuskasen rikokset tarkkaan teoksessaan Savon metsärosvot. Ruuskanen osallistui useisiin varkauksiin ja murtoihin Nilsiässä ja Oulusta Savonlinnaan ulottuvalla alueella. Kiinni jäätyään Ruuskanen sai tuomioksi 40 paria eli 120 raipaniskua ja 17 vuotta pakkotyötä Viaporissa. Lisäksi hänen oli kärsittävä Nilsiän kirkossa julkinen kirkkorangaistus. Ennen tuomioita hän onnistui pakoilemaan lain kouraa vuosikausia.

 

Pekka Ruuskasen perhe muutti Kuopioon 1830.
Näkymä Kuopiosta, Kuninkaankatu.
1820-luku, Museovirasto.

Ruuskanen joutui Siperiaan, koska hän osallistui vankien joukkopakoon Viaporista. Paon yhteydessä vangit hakkasivat kaksi vartijaa hengiltä. Kun pakolaiset saatiin kiinni,  Ruuskanen ja muutkin osalliset tuomittiin kuolemaan. Tuomio muutettiin ajan tavan mukaan elinikäiseksi karkotukseksi Siperia kaivoksissa. Lähtöselvityksessä vangit vielä ruoskittiin ja lähetettiin Hämeenlinnan vankilasta 7.6.1835 pitkälle matkalle kohti Siperiaa. Reitti kulki linjaa Viipuri - Pietari - Novgorod -Jekaterinburg - Tjumen - Tobolsk - Tara - Tomsk - Atšinski - Krasnojarsk - Irkutsk - Nertšinsk. Mikäli Pekka Ruuskanen jaksoi perille raahustaa, niin siellä odotti loppuelämän työ hopeakaivoksessa.

Pekka Ruuskasen puoliso Anna Pitkänen jäi sinnittelemään neljän lapsensa kanssa Kuopioon, jonne perhe oli muuttanut 1830. Anna Pitkänen oli syntynyt 1795 Nilsiän Sänkimäessä. Vanhin lapsista oli 19-vuotias, nuorin 7-vuotias, kun perheen isä lähti Siperian taipaleelle. Perhe asui aivan keskustassa, Anna Pitkäsellä oli jonkunlainen vahtimestarin työ kaupiaan talossa. Lapset olivat Pekka (1816- ), Aaro (1818- ), Anna Maria (1833- ) ja Kristiina (1828- ).

Anna Pitkänen tuomittiin ensikertaisesta varkaudesta sakkoihin ja kirkkorangaistukseen vuonna 1833. Hän oli tutkintavankina Kuopion lääninvankilassa, voi olettaa, että ainakin nuorimmainen lapsista eli Kristiina oli hänellä siellä mukanaan. Oikeusjuttuja löytyy raastuvanoikeuden pöytäkirjoista muitakin. Esimerkiksi halkovarkaus 1836 talvella, siinä tuomion sai poika Pekka Pekanpoika. Syytteen mukaan hän oli ottanut luvatta käyttöönsä yhteisellä tontilla lämmityspuuta. Voi olla, ettei perheellä ollut varaa ostaa puita lämmitykseen.

Lisäksi Anna Pitkänen oli sekaantunut apteekkari Wembugin taloon vuonna 1848 tehtyyn murtoon. Mukana oli kovan linjan ammattirikollisia. Esimerkiksi Samuel Heikkinen, jota epäiltiin Kaavilla tehdystä murhasta. Voidaan ehkä päätellä, että Anna Pitkäsen elämä Kuopiossa jatkui lain rajamailla, vaikka vankilatuomiota hän ei saanut. Häntä ei enää mainita Pekka Ruuskasen vaimona, joten avioliitto lienee purkautunut. Siperiaan eliniäksi lähetettyjä käsiteltiin tavallaan elävina kuolleina, avioliitot purkautuivat ja perintöoikeutta ei enää ollut.

Perheen lapsista Aaro Ruuskanen onnistui hankkimaan itselleen räätälin ammatin, muutti Savonlinnaa ja Pietariin. Meni naimisiin siellä Anna Petrovna Reppinan kanssa. Muutti 1851 Helsinkiin.

Anna Maria Ruuskanen asui ainakin 1850-luvun alussa Kuopiossa äitinsä kanssa. Häntä ei syytetty rikoksista.  Tytär Kristiina ei esiinny asiakirjoissa, joten hänen kohtalonsa jää avoimeksi. Sen sijaan Pekka jatkoi isältään oppimalla tiellä.

Pekka Pekanpoika muutti Kuopiosta 1837 rengiksi Nilsiän Korpijärvelle. Siellä hänen elämäntaipaleensa jatkui toistuvien varkaus- ja juopumustuomioiden myötä vuonna 1851 Viaporiin pakkotöihin. Vuonna 1868 Senaatin oikeusosasto päätti lähettää nuoremmankin Ruuskasen elinkaudeksi Siperiaan. Hän lähti matkaan 14.7.1868. Pekan puoliso Anna Kaisa Raatikainen jäi Nilsiään ja elätti itsensä piikana. Pariskunnalla oli Heikki-poika, jonka vaiheista ei ole tietoa. Olisiko hänestä jo polvi parantunut?

 

Lähteet

Kuopion raastuvanoikeuden varsinaisten asioiden renovoidut pöytäkirjat 1836-1837, RO a:5, 38

Kuopion raastuvanoikeuden varsinaisten asioiden renovoidut pöytäkirjat 1836-1837, RO a:5, sivu 72

Kuopion raastuvanoikeuden varsinaisten asioiden renovoidut pöytäkirjat 1848-1848, RO a:12, 111

Kuopion raastuvanoikeuden varsinaisten asioiden renovoidut pöytäkirjat 1848-1848, RO a:12, 118

Kuopion raastuvanoikeuden varsinaisten asioiden renovoidut pöytäkirjat 1832-1835 RO a:4, 280

Kuopion raastuvanoikeuden varsinaisten asioiden renovoidut pöytäkirjat 1832-1835 RO a:4, 323

 

Lappalainen, Antti, Savon metsärosvot

Juntunen, Alpo , Suomalaisten karkottaminen Siperiaan autonomian aikana ja karkotetut Siperiassa

Roivainen, Aira, Suomen sota (1808-1809) Kasurilassa ja lähialueella - miehitetty maa, https://airaroivainen.blogspot.com/2025/02/suomen-sota-1808-1809-kasurilassa-ja.html

 

Olen hyödyntänyt oheisessa tekstissä seuraavia Geni-profiileja

Pekka Juho Pekanpoika Ruuskanen (1797- ), Anna Juhontytär Pitkänen (1795- ), Pekka Pekanpoika Ruuskanen (1816- ) ja Olli Ollinpoika Ruuskanen (1759- ), Aaro Ruuskanen (1818- ) Kiitokset tutkijoille!