Salmista Pohjois-Savoon kesällä 1944 – sotapäiväkirjojen piirtämä kuva evakuoinnista

 

Karjankuljettajia evakkotiellä 30.6.1944. Sa-kuvat, 
Kauko Kivi. 

Syksyllä 1939 syttynyt talvisota ajoi Salmin pitäjän asukkaat ensimmäisen kerran pois kotisijoiltaan. Silloin jouduttiin jättämään kotiseutu kiireellä ja vain vähän omaisuutta pelastaen. Salmin siviilejä jäi jopa venäläisten vangiksi.[1]

Kerron seuraavassa, miten evakuointi kesäkuussa 1944 sujui sotapäiväkirjojen valossa. Salmista evakuoitiin 23.6. 1944 alkaen neljällä junalla ja linja-autoilla yhteensä 8169 henkeä. Lisäksi yli tuhat oli poistunut oma-aloitteisesti. Yksi mantsinsaarelainen kieltäytyi lähtemästä ja hänet oli pakkokeinoin siirrettävä evakkotaipaleelle.[2]

Päämajan sotapäiväkirja, Neuvostoliiton suurhyökkäys oli alkanut Karjalan kannaksella 9.6.1944 varhain aamulla, oli perjantaipäivä.

10.6.1944

Vihollisen lentoja n.84, koneita 1106, joista Karjalan kannaksella 1059 9.6. aamulla viholliset aloittivat voimmakkaat ilmahyökkäykset Karjalan kannaksella suurpommitus ilma- ja maataistelukonevoimin, joita suuret hävittäjämuodostelmat suojasivat. Hyökkäykset kohdistuivat suurimmaksi osaksi etulinjaan ja lähiselustaan. Pohjois-Suomessa pommitettiin Pallgan (?) asemaa, jolloin yksi parakki paloi, neljä parakkia ja yksi veturi vaurioitui, rata poikki kolmesta kohdasta. Märkäjärvellä ja samoin Kuolajärvellä vaurioitui 1 veturi. Omia lentoja 23, koneita 81.[3]

Suurimmillaan vihollisen lentokoneita laskettiin olleen työssään n. 1800. Tämä siis Karjalan kannaksella. Koska Neuvostoliiton suurhyökkäys keskittyi aluksi läpimurtoon kannaksella, kiireellisin evakuointi alkoi siellä. Valkjärven asemalta on jäänyt sotapäiväkirjaan maininta 13.6. 1944: ” Ryssän koneet vierailivat Valkjärven asemalla. Asemalla oli parhaillaan siviiliväestön tavaroiden ja kotieläinten lastausta. Koneet ampuivat kk:lla sekä tykeillä Valkjärven asemalle sekä läheiseen ympäristöön, jolloin yksi poliisimies, yksi sotilas ja yksi siviili saivat surmansa. Samoin 12 lehmää ja kaksi hevosta.”[4]

Sen sijaan Syvärillä vihollinen ei ollut aktiivinen ja suomalaiset pystyivät aloittamaan niin sotilaiden kuin siviiliväestönkin siirron ja evakuoinnin järjestäytyneesti. Huolellisia suunnitelmia oli laadittu ja tarkennettu koko jatkosodan ajan. Nyt myös evakuointia toimeenpanevat tiesivät paremmin, miten menetellä. Ennen talvisotaa evakuointisuunnitelmat olivat niin tiukasti salattuja, ettei pitäjissä ollut kuin nimismies, joka oli vihitty kaikkiin asioihin.[5]

Sortavalan suojeluskunnan esikunta sai 16.6. klo 18.58 puhelinsanoman Kaakkois-Suomen suojeluskunnan esikunnan kautta, jossa määrättiin tekemään evakuointisuunnitelma mm. Salmin ja Suojärven pitäjien tyhjentämiseksi. Samana päivänä alkoi Itä-Karjalan väestön evakuointi. Päämaja komensi saattamaan Salmin, Käsnäselän ja Suojärven vastaanottopaikat valmiiksi.

Salmilaisten, suojärveläisten ja Itä-Karjalan väestön evakuoinnin solmukohta oli Tohmajärvi. Siellä valmistauduttiin ottamaan suuria määriä siirtoväkeä vastaan ja odottamaan jatkokuljetusta. Tohmajärvelle tuli väkeä junalla ja linja-autoilla. Valmistautuminen viimeisteltiin 23.6., jolloin ei vielä ollut tullut yhtään evakuoituaTohmajärvelle. Ensimmäinen Salmista lastattu juna oli ajanut suoraan Joensuuhun ja Viinijärvelle.

Sairasjuna 3 Lieksan asemalla. A.Kaskela, SA-kuvat.

Sairasjuna 1 oli asemissa Värtsilässä, kun junan päällikkö lääkintämajuri Huhtikangas sai määräyksen lähteä evakuoimaan Salmia. Lähtö tapahtui 23.6.1944 klo 1.50. Juna saapui Uuksuun, ”jossa saimme kuulla vastaan tulevan kuljetusjunan päälliköltä, että vihollisen ilmatoiminta Salmin suunnalla on erittäin vilkas, kohdistuen myös junaliikenteeseen.

Järjestimme heti ilmahälytyksen sekä annoimme henkilöstölle tarkat ohjeet käyttäytymisestä ilmahyökkäyksen aikana. Saavuimme Salmiin klo 8.48. Lastaus aloitettiin heti, mutta sitä haittasi suuresti autojen vähyys ja kuljetusmatkan pituus. Vapaana oleva henkilöstö siirrettiin heti Salmiin tultua läheiseen metsikköön ilmasuojiin siihen asti, kun heidän paikallaolonsa ei ollut välttämätöntä.

Junan perään liitettiin 16 lisävaunua, joiden yhteinen akseliluku oli 36. Lisävaunuissa oli kahdessa sotavankeja saattajineen yhteensä 111 vankia ja 20 saattajaa. Muihin lisävaunuihin laitettiin siviilihenkilöitä sekä LKV:n lääkintämateriaali. Vaunu nro 3 luovutettiin Sota S:n henkilökunnan käyttöön. Paarivaunuun nro12 sijoitettiin pikkulapsia äiteineen yhteensä 175 henkeä. Poliklinikkavaunuun sijoitettiin odottavia äitejä ja sairaita. Sotilaspotilaiden määrä oli 328. Koko lasti käsitti 1362 henkilöä.

Lastaus sujui hyvin. Lastauksen aikana näkyi kaksi kertaa vihollisen lentokoneita, mutta ne eivät ahdistaneet junaa.

Juna oli lähtövalmiina klo 13. Juna lähti Salmin asemalta klo 14. Saapui juna klo 23.45 Joensuuhun, jossa saimme luettelot evakuoitavien siviilihenkilöiden jaosta eri paikkakunnille.

Klo 0.30 lähtö Joensuusta. Saapui juna klo 1.15 Viinijärvelle, jossa paikalliset lotat järjestivät siirtoväen muonituksen. Klo 2.30 lähtö Viinijärveltä, saavuimme 3.25 Juojärvelle, jossa purettiin Orusjärven kylästä kotoisen olevat evakuoidut. 3.45 saapui juna Sarvikumpuun, jonne purettiin Räimälän kylästä evakuoidut. Sarvikummussa jouduimme odottamaan 45 minuuttia paikallisia viranomaisia, joiden oli määrä ottaa vastaan saapuva siirtoväki sekä evakuaation muonituskäsky.

Klo 4.40 pääsimme lähtemään Sarvikummusta. Saavuimme Pieksämäelle klo 9.40, jossa purettiin loput siviiliväestä ja sotavangit.”[6]

Samana päivänä 23.6. Salmista lähti klo 17 toinen evakkojuna, johon koottiin Manssilan, Karkun, Miinalan ja Tuleman kylien asukkaita. Manssila (615 henkeä) ja Karkku (375) meni Peltosalmelle, Miinala (770) Lapinlahdelle ja Tulema (1050) Siilinjärvelle.[7] Tämän junan todellinen väkimäärä oli kuitenkin 2292.

Junien reitti oli Salmi-Uuksu-Koirinoja-Kerisyrjä-Jänisjärvi-Matkaselkä-PälkjärviVärtsilä-Tohmajärvi-Joensuu. Tästä edettiin Pieksänmäen kautta Savon radalle tai Pieksänmäen ruuhkautuessa Kontiomäen kautta Savoon.

Tohmajärven asema 1960-1969.
Rautatiemuseo

”24.6. klo 6.55 saapui juna Tohmajärven asemalle siirtoväkeä Salmin kunnasta seuraavista kylistä: Manssila 615 henkeä, Karkku 375, Tulema 1050, Mäkipää 210, Kovero 110, Miinala 770, Kirkkojoki 140, yhteensä 3270 henkeä.

Junan siirtoväki ruokittiin ja annettiin lääkintähuoltoa. Juna lähti Tohmajärveltä klo 9.05.”[8]

25.6. klo 8 lähti juna Tohmajärveltä, johon lastattiin edellisenä päivänä Salmista linja-autolla tuodut Salmin Orusjärveltä siirtoväkeä 389 henkeä matkan määränä Juojärvi- Sarvikumpu, muonitettiin voileipä makkaran kanssa.

25.6. klo 8.50 ilmoitti Värtsilän evakuoimiskeskuksesta luutnantti Vaaja puhelimitse, että Salmista klo 1.30 lähtenyt juna, jossa 9 vaunua matkustajia yhteensä 43 vaunua on seuraavasti väkeä, Tulemalta 21 henkeä, Varpaselkä 154, Orusjärvi 64, Manssila 208 henkeä, Miinala 156, Kirkkojoki 25, Kovero 27, Lunkula 86, yhteensä 804 henkeä.

Klo 16.15 Tuli suuri juna 835 ja lähti 17.50. Tässä junassa on evakkoja yhteensä 58 miestä, 307 naista ja 515 lasta yhteensä 875 henkeä eri puolilta Salmin pitäjää, kuljetuksen johtajana toimii vääpeli Mensonen Salmista. Tähän kuljetukseen sisältyy myös eläimiä, vasikoita, lampaita, sikoja, porsaita, kaniineja kolme täysinäistä vaunua ja neljännessä vaunussa kahdeksan lammasta. Siirtoväki muonitettiin ja eläimet syötettiin ja juotettiin. Lastauksen vuoksi ei voitu eläinten luvusta saada selvää. Eläinvainujen määräpaikka Lapinlahti.

Sitä paitsi oli junassa Terusta[9] saapunut lastenkoti, joka muuttaa Virojoelle ja sitä paitsi oli matkassa vaunulasti 55 sotavankia. Eräät evakot saivat matkalla lääkehoitoa. Lunkulasta kotoisin olevia evakkoja matkustaa Viinijärvelle (84) muitten merkitty Pielavesi-Nilsiä-Lapinlahti- Heinävesi-Tervo-Maaninka. Terun lastenkodin matkasta ilmoitettiin Itä-Karjalan hallinnon lääkintäpäällikölle kapt. Vallelle.

26.6. klo 0.46 lähti matkustajajuna N:ro 863, siinä oli muitten matkustajien joukossa noin 200 evakkoa Salmista, jotka muonitettiin Tohmajärven asemalla. Klo 8 saapui juna N:ro 8015A siinä oli neljä vaunua, joissa 150 evakkoa Salmista, oli muonitettu Värtsilässä. Matkalla Siilinjärvelle ja Heinävedelle. Klo 11.30 saapui viisi linja-autoa siirtoväkeä Salmista, majoitettiin Tohmajärven aseman kansakoululle ja työväentalolle. Ja vielä neljä linja-autoa, yhteensä 10 linjavaunulla 360 henkeä. Luutnantti Lucanderin johdolla Ylä- ja Ala-Uuksulta Salmin pitäjästä. Tohmajärven asemakoululle 171 henkeä.

Klo 19.30 saapui Salmista kolme vaunulastia siirtoväkeä naisia ja lapsia muonitettiin suojeluskuntatalolla ja sijoitettiin Maliselle ja muihin lähitaloihin yöksi. 85 henkeä muonitettiin.

27.6. klo 11.20 ilmoitti luutnantti Pesonen, että Salmista tulee 25 autoa siirtoväkeä noin 700 henkeä ensi yön seudussa, ehkä aamu neljältä.

Klo 4.50 suojeluskuntatalon pihaan saapui kaksi linja-autoa ja kaksi kuorma-autoa siirtoväkeä ja niiden tavaroita.

28.6. klo 18-2.40 siirrettiin siirtoväkeä junaan, vaunuja 20, josta 5 vaunua Outokumpuun, Siilinjärvelle 5 vaunua, Kurkimäkeen 3 vaunua, 3 vaunua Myllymäkeen, 2 vaunua Huuhaan.[10]

Siirtoväkeä majoitettiin Tohmajärvellä mm. aseman kansakoululla, kirkolla, suojeluskuntatalolla, työväentalolla ja yksityistaloissa.

29.6. klo tulivat Salmin Käsnäselän kyläläiset linja-autoilla ja sijoitettiin heidät aseman koululle, Sarkkiseen, Poutiaiseen, Maliseen, osuusliikkeelle ja yhteishyvälle. 360 henkeä

30.6. klo 20.15 Luutnantti Lukander ilmoitti, että Salmin Uomaalta tulee n. puolen tunnin kuluttua 250 henkeä.

Klo 20.30 tuli neljä linja-autolastia siirtolaisia Salmin Uomaalta 250 henkeä, jotka sijoitettiin työväentalolle ja aseman kansakoululle.

1.7 klo 5.50 tuli Salmin siirtoväkeä kolonna, jossa oli 80 hevosta ja 83 henkeä. Hevoset ja ihmiset muonitettu, kolonna jatkoi matkaa edelleen.

Klo 13.30 ilmoitettiin Kaurilasta, että Muskoon saapuu noin klo 17 1500 lehmää ja että sinne olisi lähetettävä 10 kpl lypsäjää ja paljon maitoastioita.

Klo 19.40 ilmoitti Tohmajärven kirkkoherra, että siirtolaisen Maria Jupin käsilaukku on löydetty ja on se Korpiselän nimismiehen hallussa.

Klo 23.30 saapui salmilaisia 8 henkeä ja 5 hevosta, jotka ohjattu Patroseen.

Tohmajärven kirkonkylää 1941
P.J.Wiro SA-kuvat

Valitettavasti tilaisuus saattoi tehdä varkaan. Tohmajärvellä oli avattu suojärveläisten matkatavaralaatikoita ja varastettu niistä tavaraa. Poliisi ryhtyi heti tutkimaan asiaa.

2.7. klo 13.30 saapui hevoskolonna Salmista matkalla Lapinlahteen, 30 hevosta, 6 varsaa ja 37 miestä, ohjattu Tikkalaan. Myöhemmin illalla tuli vielä neljä hevoskolonnaa Salmista, kussakin 6 hevosta matkalla Heinävedelle.

Lehmiä ohjattiin pienenpiä teitä pitkin, niinpä esimerkiksi 3.7. lähti 15 siirtoväen naista Tohmajärven Tenkaan lypsämään siellä olevia lehmiä.

4.7 klo 14 ohitti Salmista Maaningalle matkalla oleva kolmen lehmän, yhden hiehon, yhden sonnin, kahden hevosen ja yhden varsan käsittävä siirtolaisryhmä.

6.7. klo ohitti Salmin Ylä-Uuksusta 1 hevonen, 3 lehmää, yksi mies, yksi nainen, yksi lapsi.[11]

Evakuointia ohjasi alueella Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiirin esikunta, joka toimi Joensuussa. Joensuu sai tiedon Salmin ja Suojärven evakuoinnin aloittamisesta 20.6. klo 12.17. ”Nyt se piru alkoi.”

Ensiksi isompina joukkoina alkoi tulla Itä-Karjalan väkeä. Alueella oli ollut lastenkoteja ja -sairaaloita, joiden jatkosijoitus oli järjestämättä. Esimerkiksi Aunuksen lastensairaala jäi Joensuuhun odottamaan sijoitusta. 21.6. Joensuuhun tuli orpokoti Itä-Karjalasta, jota kukaan ei ollut vastaanottamassa. Suomalaiset olivat järjestäneet suomensukukuisille asukkaille kouluja ja lasten huoltoa, näitä laitoksia evakuoitiin Suomeen.

Salmista oli lähtenyt 3000 lehmää 23.6. mennessä. Joiensuu ohjeisti toimintaa ja ohjasi junaliikennettä Viinijärven kautta Pieksämäelle. Kun Pieksämäen asema ruuhkautui, alettiin evakkojunia ajaa myös Kontiomäen kautta Pohjois-Savoon.

Tohmajärvi oli asema, jossa evakoita majoitettiin odottamaan jatkokyytiä. 24.6. tuli 372 henkeä Salmin Orusjärveltä ja heidät majoitettiin Akkalan nuorisoseuran talolle ja kansakoululle. 24.6. Joensuu kehotti Viinijärveä varautumaan 3200 evakon muonittamiseen.[12] Vastaanoton painetta siirrettiin Tohmajärven, Joensuun ja Viinijärven kesken. Näillä paikkakunnilla oli valmius ruokkia ja huoltaa isojakin määriä ihmisiä.

Tohmajärven työväentalo.
Museovirasto

Sotapäiväkirjat piirtävät kuvan kiireestä ja vaikeuksista, mutta myös hienoa kuvaa valmistautumisesta ja huolenpidosta. Tohmajärvelläkin oli varauduttu pikkulasten pesun tarpeeseen vannoilla ja vedellä. Lapsille koetettiin varata maitoa asemille. Aina ei onnistuttu, kuten Joensuussa  harhaileva lastenkoti ja Heinäveden yöhön ilman vastaanottoa jääneet Räimälän kylän evakot osoittavat. Heinäveden sk päällikkö Kotilainen harmitteli asiaa Joensuuhun ja kertoi, että operaatio oli mennyt ”päin persettä”.

Pohjois-Savon suojeluskuntapiirissä Kuopiossa oli aloitettu valmistautuminen Salmin ja Suojärven kuntien väestön vastaanottamiseen 19.6 aiemmin laaditun suunnitelman mukaan. Sen mukaan Tuusniemelle tulee 1000 henkilöä, Tervoon 520, Maaningalle 660, Nilsiään 1330, Juankoskelle 410, Kaaville 920, Säyneisiin 321 ja Karttulaan 730 henkilöä. Evakuoitujen muonitus tuli järjestää Suonenjoella, jonne oli myös majoitettava 3000 henkeä. Suonenjoki oli jo ottanut vastaan Karjalan kannakselta Sakkolan ja Metsäpirtin evakkoja, joita siirrettiin mm. Rautalammille.[13]

Joensuusta lähteneet evakkojunat tulivat 25.-27.1944 Savon radalle ja purkivat evakkoja mahdollisimman lähelle heille osoitettua sijoituskuntaa.

Nilsiään menevät evakot purettiin Siilinjärvelle, jossa järjestettiin muonitus. Heidän oli tarkoitus jatkaa hevoskuljetuksella Nilsiään Siilinjärven asemalta. Salmilaisten purkausasemia olivat Pohjois-Savossa Peltosalmi, Lapinlahti, Alapitkä, Siilinjärvi ja Kuopio. Kuopiosta kuljetettiin myös laivoilla evakkoja Tuusniemelle ja Juankoskelle. Osa Vesannon ja Karttulan suuntaan menevistä jäi Suonenjoelle ja kuljetettiin Iisvedeltä laivoilla.

Kuopio halusi, että kaikki salmilaiset menevät suoraan Siilinjärvelle, eivätkä jää Kuopioon odottamaan jatkoa. Parhaimmillaan väestön siirto sujui hyvin, kyläkunnat pysyivät yhdessä ja varmasti pitivät myös huolta toisistaan. Mutta yllättävän sekavalta viestittely eri asemien välillä tuntuu olevan. Kokonaisia junia ja laivoja on ”kateissa” tai ei tiedetä, mitä junan lastina on.

Rautatiet ja niiden henkilökunta olivat kovilla. Asemille oli saatu lisävoimia, mutta esimerkiksi Siilinjärven asemalla kävi kuhina, kun evakkojunien ohessa liikenteessä oli tavaraa ja sairasjunia, jotka toivat ja veivät potilaita Harjamäen ja Tarinaharjun sotasairaaloista. Parantolat olivat Kuopioon sijoitetun Sotasairaala 20. osastoja.

25.6. klo 15-18 Sairasjuna 2 purki 79 potilasta Siilinjärven asemalla. Heidät oli tuotu Rauhan sairaalasta Joutsenosta. Kun juna oli tyhjä aloitettiin sen uudelleen lastaus, sillä Tarinaharjun keuhkotautisairaalan 90 potilasta siirrettiin Lapinlahdelle (todennäköisesti Portaanpään opistoon).[14] Kannakselta tuli paljon kirurgisia potilaita, jolloin Tarinaharjukin alkoi ottaa sellaisia vastaan. Tarinaharjussa oli hoidettu 1942-44 lähinnä tuberkuloosiin sairastuneita sotilaita.[15]

Sotapäiväkirjoista välittyy siviilien pelastamisen runko. Näiden matkojen tunnehistoria on kirjoitettu karjalaisten muisteluihin ja tarinoihin. Evakuoitujen vastaanotto vaihteli. Ihmiset elivät eri maailmoissa. Sairasjunat puikkelehtivat rintaman läheisyydestä toiselle puolen maata. Lääkintämajuri Huhtikangas ihmettelikin Vaasassa 18.6. ”ihmisten arkipäiväistä huvinpitoa, samanaikaisesti kun maan toisella puolella taistellaan elämästä ja kuolemasta.” Seuraavana päivänä hän kirjoitti sotapäiväkirjaan Parikkalassa: ”Sydäntä riipaisevaa oli nähdä karjalaisten evakkojen hakevan itselleen poistumismahdollisuuksia.”[16]

 

---

[1] Kokkonen (toim.) Rajoil da randamil – Salmi ja salmilaiset 1617-1948, 461-468

[2] sama, 495

[3] Sotapäiväkirjat-kokoelma, 20819 Päämaja 1944-1944

[4] Sotapäiväkirjat-kokoelma, 23258 19. Sotapoliisikomppania

[5] Ahokas, Karjalan kannaksen evakuointi – evakuointisuunnitelmat 1922-1944 ja evakuointien karu todellisuus

[6] Sotapäiväkirjat-kokoelma, 303221 10.Sairasjuna 1944-1944

[7] Sotapäiväkirja-kokoelma, 20055, Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiiri, esikunta Ilmansuojelutoimisto (1944-1944)

[8] Sotapäiväkirjakokoelma, 23747 Tohmajärven ilmansuojelupäällikkö 1944-1944

[9] Prääsä

[10] Huuhanmäki, Huuha Kuopiossa

[11] Sotapäiväkirjakokoelma, 23747 Tohmajärven ilmansuojelupäällikkö 1944-1944

[12] Sotapäiväkirja-kokoelma, 20055, Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiiri, esikunta Ilmansuojelutoimisto (1944-1944)

[13] Sotapäiväkirjat-kokoelma, 20088, Pohjois-Savon suojeluskuntapiiri, Esikunta. ilmansuojelutoimisto (1944-1944)

[14] Sotapäiväkirjat-kokoelma, 30328, 2.Sairasjuna (1944-1944)

[15] Roivainen, Siilinjärven sairaalat jatkosodassa 1941-44 https://airaroivainen.blogspot.com/2024/09/siilinjarven-sairaalat-jatkosodassa.html

[16] Sotapäiväkirjat-kokoelma 30341, 10. Sairasjuna (1944-1944)

1600-luvun turvattomat naiset - markkinamatkan onneton jälkipyykki Iisalmen käräjillä 1692

 

Savossa vesillä liikkuminen oli elinehto. Soutaen ja purjeiden
avulla tehtiin kirkko- ja kauppamatkat. 
Edelfelt, Ulkosaaristossa, 1898. Kansallisgalleria.

1600-luvun tuomiokirjoja lukiessa huomio kiinnittyy usein käräjäasian ohessa ilmi tuleviin seikkoihin. Vuonna 1692 Iisalmen käräjillä käsiteltiin siveellisyysasiaa. Olli Kämäräisen vaimo, Seika Laurintytär väitti, että Pekka Pekanpoika Lappalainen Iisalmen Haapajärveltä olisi harjoittanut haureutta hänen kanssaan Karvasalmen Myhkyrinsaaressa. Asiaa käsiteltiin kolmesti vuoden 1692 Iisalmen käräjillä. Seikon ja pekan välisistä suhteistä jää lopulta varsin epävarma olo, mutta ohessa kuitenkin joitakin huomioita.

Tuomiokirja paljasti myös eläväisen ja harvinaislaatuisen kuvan Ylä-Savon talonpoikien markkinamatkasta Lappeenrannan markkinoille.

Talonpoikien oli vietävä merkantilistisen kauppapakon sanelemana myyntiin tarkoitetut tuotteensa kaupunkien porvareille. Siellä he maksoivat kaupasta pikkutullia, joka lihotti kruunun kassaa. Ylä-Savosta lähdettiin joko Pohjanmaan kaupunkeihin tai Viipuriin. Viipurin porvarit tulivat syysmarkkinoille Lappeenrantaan talonpoikien lasteja vastaan.

Tervatynnyri 1800-luvulta.
Kansallismuseo.

Veijo Saloheimon mukaan matka Lappeenrannan markkinoille alkoi 1600-luvulla ääripisteissään Sonkajärveltä, Nilsiästä ja Pielavedeltä. Matkaan lähdettiin syksyllä, kun sato oli korjattu, karja pulskimmillaan, tervat ja voit tynnyreissä. Iisalmen seuduilta päästiin ensimmäisenä matkapäivänä Onkivedelle Karvasalmen edustalle Myhkyrinsaareen, jossa yövyttiin. Myös läheinen Lammasaari on mainittu tuomiokirjoissa lepopaikkana. Saarissa oli melko varmasti tulisijoja ja keittokota, koska arvatenkin näissä saarissa pysähdyttiin säännöllisesti lyhemmillä ja pidemmillä matkoilla. Karvasalmen jälkeen seuraava pysähdyspaikka oli Pöljänsalmen saaret, kuten Venesalo, Kakinsalo, Petynsaari ja Kärkkäänsaari.

Väki lähti matkaan suunnilleen samoihin aikoihin joka vuosi, jolloin syntyi useiden veneiden saattueita. Seurueet kohtasivat näissä leposaarissa. Yhdessä kulkemisesta oli hyötyä ja turvaa matkan vastuksissa. Maakannasten työläs ylitys onnistui paremmin, kun oli riuskaa työvoimaa siirtämään lastia. Eikä ole syytä vähätellä yhdessä matkustamisen sosiaalista puolta, tavattiin sukulaisia ja tuttavia, kuultiin uutisia.

Tämän käräjäjutun perusteella markkinamatkalla oli mukana niin naisia kuin miehiä. Naisetkin olivat tottuneita ja vahvoja soutajia, lisäksi viikkokausien matkalla heidän tehtävänään oli varmasti huolehtia ruuanlaitosta. Myytäväksi kuljetettiin myös karjaa, jonka hoitaminen oli perinteisesti naisten työ. Eikä matka ollut vain nuorten varassa, sillä isoisäksi mainittu Pekka Lappalainen oli yhden laivan peränpitäjä.

Kesäilta Saimaalla, Lauri Tervo.

Kun saattue saapui Karvasalmelle, niin suurimmat veneet raskaassa lastissa jätettiin ankkuriin kauas rannasta. Matkalaiset tuotiin pienemmillä veneillä rantaan. Myhkyrinsaaressa ja muissakin lähisaarissa (esim. Lammassaari) yöpyi ihmisiä eri puolilta Iisalmen pitäjää, Kiuruvedeltä, Pielavedeltä, Iisalmesta ja Lapinlahdelta.

Sytytettiin tulet ja alettiin ruokailla. Markkinamatkaan liittyi usein riehakastakin ilonpitoa. Matkalla oli sekalainen seurakunta niin vakaita talonpoikia kuin nuoria miehiä ja naisia. Kenellä oli paloviinaa, otti sitä varmasti matkalle mukaan, myös olutta nautittiin Myhkyrinsaaressa.

Käräjillä 1692 Olli Kämäräisen vaimo Seika Laurintytär syytti renki Pekka Pekanpoika Lappalaisen maanneen hänet yöllä Myhkyrinsaaressa matkalla Lappeenrantaan. Lappalainen oli tekoaikaan naimaton renkimies ja kotoisin Iisalmen Haapajärveltä. Pekka Lappalainen oli Seikan mukaan kehuskellut saavutuksellaan Pekka ja Lauri Kankkuselle yöllä ja tarjonnut näille olutta.

Lappalaisen toverit olivat sitten Seikan mukaan markkinamatkan aikana pilkanneet Sisko Laurintytärtä, laittaneet hänen päähänsä Pekan hatun ja puhutelleen häntä morsiameksi.

Syytteen ytimessä oli siis tämä Seika Laurintyttären väite, että Pekka olisi maannut hänet Muhkyrinsaaressa. Sen jälkeen Pekka olisi kertonut siitä muille, jolloin Seikaa olisi pilkattu pitkin matkaa Lappeenrantaan ja pidetty "narrina”. Sisko Laurintyttären haaste on erikoinen monellakin tavalla. Ensiksikin aikaa oli kulunut jo kolme vuotta, toiseksi ilmianto tulisi aiheuttamaan joka tapauksessa seuraamuksiin myös Seika Laurintyttärelle. Joko sakot haureudesta tai perättömistä puheista. Tuomiokirja ei sano sanaakaan väkisinmakuusta.

Ensimmäisessä käsittelyssä Lappalainen kiisti olleensa tekemisissä Seika Laurintyttären kanssa. Hän oli kyllä ollut nuorten kanssa rantanuotiolla, mutta yön hän oli nukkunut veneessä Heikki Tikkasen kanssa. Kiuruvetinen Olli Tikkanen todisti soutaneensa Pekan ja Heikin isoon veneeseen yöksi.[1]

Asiaa käsiteltiin kolme kertaa käräjillä, ensimmäisen kerran marraskuussa 1692. Seika Laurintytär ei saanut todistajia tulemaan käräjille tai todistaessaan he eivät olleet nähneet tai kuulleet mitään Seikan puheita tukevaa. Olli Tikkanen ei vannonut todistajan valaa, koska hänen vaimonsa oli Pekka Lappalaisen isän veljentytär. Olli Hyvönen taas kertoi nukkuneensa sikeästi, koska oli juonut illan aikana paloviinaa.

Useammpikin matkalla olleista miehistä kävi todistamassa, ettei matkan aikana kuulunut mitään puhetta Pekan ja Seikan suhteista. Lauri ja Matti Tenhunen olivat liikkuneet samassa markkinaseurueessa (he kuitenkin yöpyivät Onkiveden Lammassaaressa). He kertoivat, ettei Pekasta ja Seikasta juoruttu mitään heidän kuullen. Lautamies Antti Rönkkö, Juhan Kaarakainen ja Heikki Pekanpoika Lappalainen vannoivat valan ja todistivat yhdensuuntaisesti samaa – matkalla ei ollut liikkunut huhua siveettömästä menosta.

Kaarina Mikotar kertoi kyllä kuulleensa itseltään Seika Laurintyttäreltä Pöljänsalmen taukopaikalla, että Pekka Lappalainen ”pitää häntä narrinaan”. Samoin Pekka Rissanen Niemisjärven kylästä todisti samaa, mutta hän ei tiennyt miksi Seika Laurintytärtä pilkattiin. Kaarina Mikotar vielä erikseen sanoi, että Pekka Lappalainen oli hiljainen ja kunnollinen renki, joka ei markkinaretkellä aiheuttanut mitään pahaa kanssakulkijoilleen.

Seika Lauurintyttären päätodistaja oli Seika Kiiskitär, joka oli nukkunut Seika Laurintyttären vieressä ja nähnyt kaiken. Kun Kiiskitär saatiin vasta kolmansiin käräjiin todistamaan, niin Laurintytär ei olisikaan halunnut antaa tämän vannoa valaa. Joka tapauksessa Kiiskitär kertoi, ettei hänellä ollut mitään tietoa Myhkyrinsaaaren yön tapahtumista.

Hemminki Remes todisti Seikan vaatineen Pekka Lappalaiselta puoli tynnyriä ruista maineensa pilaamisesta. Seika oli kertonut olevansa köyhää väkeä ja Pekka oli rikas. Tämäkin saatettiin nähdä todisteena Seikaaa vastaan. Oliko Seika vain yrittänyt kiristää Pekalta itselleen elantoa?

Lisäksi lautamies Antti Rönkkö kertoi, että Sisko oli tunnustanut aiemmin käräjillä kirjurien tuvassa puhuneensa perättömiä Lappalaisesta.

Eipä ihme, että kolmansilla käräjillä Seika Laurintyttärelle luettiin 40 markan sakot, koska hän ei pystynyt osoittamaan syytöstään todeksi.

Entäpä jos Pekka makasikin Seikan Myhkyrinsaaressa väkisin tai niin, että Seika oli humalan takia kyvytön panemaan vastaan? 1600-luvun tuomiokirjoissa ei puhuta juuri koskaan raiskauksesta. Käytännössä mies sai tuomion vain, jos täysin ulkopuolinen ja tuntematon mies raiskasi naisen ja nainen pystyi osoittamaan huutaneensa apua sekä saaneensa vastustellessaan näkyviä vammoja. Jonkun piti kuulla nämä huudot ja naisen vammat oli heti näytettävä luotettaville todistajille, esimerkiksi lautamiehelle.

Yksityiskohta A. Edelfeltin maalauksesta Maitotyttö.
Kansallisgalleria

Seika Laurintytär yritti siis puhdistaa maineensa, josta liikkui hänen tietonsa mukaan rumia juttuja. Pekka Pekanpoika Lappalainen oli talollisen poika, isoisä oli samalla matkalla hänen kanssaan. Seika Laurintytär kuvaili itseään köyhäksi naiseksi. Olisiko säätyasema suojellut varakkaan talonpoikaisen suvun vesaa? Todistajien puheista jäi kuitenkin sellainen kuva, että osa matkaan osallistuneista tai muuten osallisista epäili yksityisesti Seikan puheissa olevan perää. Oikeus ei Seikan puheita uskonut. Sakkosumma oli köyhälle vaimolle melko varmasti mahdoton maksaa. Ilmeisesti sakkoja ei vielä tuolloin muunnettu automaattisesti varattomien kohdalla piiskaamiseksi, joten siltä Seika Lauritytär lienee säästynyt.

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:4 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1689-1693), tiedosto 768, sivu 615

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:4 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1689-1693), tiedosto 1021, sivu 2122

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:4 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1689-1693), tiedosto 1163, sivu 2403

Kääriäinen, Kontrolli suurvallan syrjäseudulla: Kruunun ja paikallisyhteisön kohtaaminen Iisalmen pitäjän käräjillä 1684-1694, Pro gradu 2017, Helsingin yliopisto

Saloheimo, Savon historia II:2

FT Ville-Pekka Kääriäinen on tutkinut tätä tapausta gradussaan, sain häneltä tulkinta-apua. Vastuu virheistä on kuitenkin kirjoittajalla!

 

---

[1] Ollin isäksi tuomiokirjassa sanotaan Olli Laurinpoika Tikkanen, Heikki Tikkasen isäksi Heikki Paavalinpoika Tikkanen, molemmat Kiuruvedeltä.  

Lauri Lappalaisen epäonninen kauppamatka ja tappelunrytäkkä Sonnilan kievarissa Lapinlahdella 1695

 

Talvimaisema Savosta
Magnus von Wright
Kansallisgalleria

Vanhoissa tuomiokirjoissa tulee varsin usein vastaan juttuja, jotka ovat saaneet alkunsa kievarissa. Niihin kokoontui kauppamiehiä ja muista matkustavaisia, jotka joutuivat milloin mistäkin riitoihin. Kievareissa piti olla tarjolla ruokaa ja juomaa yösijan lisäksi. Niinpä oluella ja paloviinalla saattoi joskus olla osuutta asioihin. Seuraavassa tapauksessa ei mainita viinasta mitään, joten osapuolet saattoivat olla selvinkin päin.

Sonnilan kievariin Lapinlahdella oli kokoontunut useampi matkaaja hevosineen 27.11.1695. Pihalla seisoi kolme hevosta reet täynnä tavaraa. Matkalaiset olivat pysähtyneet syömään eväitään ja lepäämään. Savolaisten kauppamatkat suuntautuivat 1600-luvulla Viipuriin ja Pohjanmaalle. Lähdettiinpä minne vain, niin matka oli pitkä. Silloin oli paras matkustaa isompana ryhmänä. Sonnilan kievaria piti tuolloin Niilo Laurinpoika Sonninen.

Tähän joukkoon astuivat sitten Juho Juhonpoika Lappalainen ja Paavo Partanen. Miehet alkoivat kysellä, minne kukakin oli matkalla. Kievarissa istui myös Lauri Pekanpoika Lappalainen, joka sanoi olevansa menossa ”rajalle”. Tämän saattoi tulkita niin, että hän olisi ollut menossa Nevanlinnaan (nykyisen Pietarin lähellä) myymään tuotteitaan venäläisille. Silloin hän olisi jättänyt maksamatta talonpojille määrätyn tullimaksun.

1600-luvulla Ruotsissa harjoitettiin merkantilistista talouspolitiikkaa. Sen yksi näkyvä merkki oli pyrkimys keskittää kaikki kauppa kaupunkeihin, jossa kruunun oli sitä helpompi verottaa. Talonpojat saivat käydä keskenään kauppaa itse kasvattamillaan elintarvikkeilla, mutta maakauppa oli heiltä muutoin kielletty.

Lauri Lappalaisen harmiksi Partasen ja Juho Lappalaisen seurassa oli myös Iisalmen nimismies Samuel Cajanus. Cajanus oli tulossa Partasen kanssa Onkiveden kylästä. Nimismies oli kovistellut siellä talollista, joka ei ollut maksanut hänelle käräjillä määrättyjä maksuja. Kun Cajanus ymmärsi Lappalaisen olevan menossa Nevanlinnaan, hän lähti tarkistamaan Lauri Lappalaisen reen sisältöä.

Reestä löytyi lähes 23 leiviskää talia ja tynnyri voita. Cajanus ilmoitti takavarikoivansa Lappalaisen lastin ja käski purkaa tavarat kievarin aittaan säilytykseen. Lappalainen ei hyväksynyt tätä alkuunkaan, vaan heitti nimismiestä jäätyneellä talipaakulla naamaan. Nimismies palautti paakun Laurille sillä seurauksella, että hän sai huulen halki ja heiluvat hampaat.

Myöhemmin Lauri Lappalainen väitti nimismiehen rikkoneen myös hänen ruoka-arkkunsa. Sydänjuuriaan myöten vihastunut Lauri haki osan takavarikoidusta lastista yöllä kievarin aitasta takaisin itselleen. Loppuosa oli viety lähellä asuneen Tahvo Antinpoika Ollikaisen aittaan.

Marraskuinen rähäkkä oli käsiteltävänä jo tammikuun lopulla 1696 Iisalmen käräjillä. Lauri Lappalainen oli valittanut nimismies Cajanuksen toimista Viipurin maaherra Anders Lindhielmille. Maaherra määräsi käskynhaltija Juhan Påssan tutkimaan asian. Laurin valituksen ydinkohta oli, että hän oli menossa Viipuriin ihan laillisille kaupoille. Talin ja voin hän oli kerännyt maksuina viljalainoista, joita hän oli antanut kotiseudullaan ”köyhälle väelle”.

Kauppatie Pohjois-Savosta Viipuriin
Kartta Ville-Pekka Kääriäinen

Asiaa ei saatu ratkaistua yksillä käräjillä. Lauri Lappalainen toi käräjille todistajiksi velallisiaan. Torpparit Olli Heikinpoika Lappalainen ja Lauri Pertinpoika Kolehmainen, talolliset Tuomas Juhonpoika Huttunen ja Erkki Lappalainen, torpparin vaimo Inka Matintytär Lapitar sekä sotilaan leski Kaarina Pekantyttö Läskitar todistivat toimittaneensa Lappalaiselle talia ja voita sopimuksen mukaan, koska olivat saaneet häneltä velaksi viljaa.

Erkki sai vannoa valan ja antaa lausunnon, vaikka hän oli sukua Laurille. Lauri oli Erkin isoisoisän veljen pojanpoika. Serkuksia siis. Sen sijaan alussa mainittu Juho Juhonpoika Lappalainen ei saanut vannoa valaa, koska Lauri Pekanpoika Lappalainen jääväsi hänet. Nimismies Cajanus taas esti kievarinpitäjä Niilo Sonnisen todistuksen vedoten siihen, että hänellä ja Sonnisella oli kiistaa.

Lisäksi Lappalainen löysi todistajia vannomaan, ettei hän ole koskaan harjoittanut laitonta maakauppaa.

Oikeus ratkaisi asian Lauri Lappalaisen eduksi. Hänelle oli palautettava takavarikoitu omaisuus tai sen arvo. Toisaalta oikeus katsoi, että nimismiehellä oli perusteltu syy epäilyynsä ja takavarikkoon. Näin hänelle tullut teosta seuraamuksia. Kumpikin sai pitää kivut ja säryt eikä Lappalaisen ruokakirstun särkemiselle löytynyt todistajaa.

Miksi ilmeinen väärinkäsitys syntyi? Jos Lauri Lappalainen olisikin ollut menossa Nevanlinnaan kaupoille, niin miksi hän julistaisi sitä isossa miesjoukossa kievarissa? On hyvä huomata, että elettiin ankarien katovuosien aikaa. Kruunun edusmiesten ja rahvaan välit saattoivat kiristyä hyvinkin pienestä. Olisiko Lappalainen sanonut kohtalokkaat sanansa uhmamielellä ja kyttäämiseen suiviintuneena? Lisäksi kiinnittää huomiota, ettei toinen Lappalaista vastaan puhuneista todistajista saanut lopulta todistaa. Ilmeisesti haapajärveläiset Juho ja Lauri Lappalainen eivät olleet ylimpiä ystäviä.

Syksyllä 1695 takana oli vaikea katovuosi, huoli painoi elannosta kaikkia. Tiukassa tilanteessa talonpoikien ”kiusaksi” asetetut virkamiehet saivat kyytiä. Erityisesti veronkantoon liittyviä juttuja löytyy tuomiokirjoista. Niissä voudit löivät niskottelevia isäntiä ja ottivat pakolla rästiveroja taloista.  Ohessa esimerkki Lapinlahden Niemismäestä 1691.

 

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat 1694-1696, KO a:5 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat, tiedosto 202

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat 1694-1696, KO a:5 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat, tiedosto 330

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat 1694-1696, KO a:5 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat, tiedosto 139

https://www.geni.com/people/Anders-Lindhielm/6000000009503976453

Kääriäinen, Kaupankäynti osana kaskitalonpojan toimeentuloa teoksessa Ojala & Turunen (toim.) Uudisraivaajien maa – Ylä-Savon asutus ja elämisen ehdot

Lappalainen, Sukunimi Lappalainen osa I, Alkujuuria Pohjois-Savossa 1500-1700-luvuilla

Saloheimo, Savon historia II:2, Savo suurvallan valjaissa 1617-1721

 

Kauhun yö Nikkisten savutuvassa Leppävirran Tanskansaaressa

 

Elettiin tammikuun viimeisiä päiviä vuonna 1696 Tanskansaaressa, Nikkisten savutuvassa. Oli yö, isäntä Yrjö Nikkinen nukkui lattialla vieressään yksi perheen lapsista. Kolme muuta lasta nukkuivat tuvassa omilla tiloillaan. Vain perheen äiti Reetta Kinnunen valvoi. Hän lepäsi tuvan penkillä, josta nousi aika ajoin liikkumaan, hän oli levoton. Tupa oli aivan pimeä, edes uunin liesi ei hohkanut valoaan.

Reetta oli ajan termein puhuttuna mieleltään heikko. Ilmeisen tasaisia ja hyviä aikojakin oli, mutta nyt oli paha henki riivannut häntä joulusta asti. Hän haki muiden nukkuessa tupaan eteisestä kirveen. Hetken penkillä levättyään hän nousi, otti kirveen ja löi sillä miestään rintaan niin, että terä iskeytyi selkärankaan asti. Yrjö kuoli välittömästi. Reetta kertoi myöhemmin suunnitelleensa myös lasten surmaamista, mutta sitä hän ei kuitenkaan edes yrittänyt.

Reetta Kinnunen oli kotoisin Leppävirran kylästä. Oikeuden asiakirjoissa hän esiintyi vuonna 1693 vaatiessaan sisarensa mieheltä Matti Haloselta saamatta jäänyttä perintöosaansa. Reetta Kinnunen oli saanut perintönä kuparikattilan, lehmän, kaksi lammasta ja vaatteita. Halosen käsityksen mukaan oli toimitettu oikein. Oikeus oli samaa mieltä, mutta hyvän tahdon eleenä Halonen olisi ollut valmis antamaan Reetalle vielä lehmän ja viljaa. Reetta Kinnunen ei kuitenkaan ottanut tarjousta vastaan.

 

Tanskansaari isojakokartassa 1804.

Yrjö Nikkinen taas mainitaan eräässä oikeuden asiakirjassa kunnon miehenä. Hän todisti oikeudessa riita-asiassa. Tanskansaari oli Leppävirran vanhimman asutuksen alueita, siellä on asuttu varmuudella jo vuodesta 1561. Saari tarjosi oivat kalavedet, mutta sopivat kaskimaat saattoivat loppua. Yrjön tiedetään kyselleen myös maita tervanpolttoon muualta. 1600-luvun lopulla henkikirjassa saaressa mainitaan henkiveron maksajina Yrjö Nikkinen, hänen poikansa Erkki Nikkinen vaimonsa kanssa sekä sotilaan vaimo. Reettaa ei Yrjön rinnalla mainita, hänet oli ehkä vapautettu verosta vaivaisuuden vuoksi.

Surmaa seurannut oikeudenkäynti kertoo karua tarinaa loppuun uupuneesta naisesta, joka olisi tarvinnut apua jo paljon aikaisemmin. 1600-luvulla apua mielisairauksiin ei ollut saatavissa. Perhe oli varmasti pelännyt, että Reetta tekisi jotakin itselleen. Hän oli puhunut itsensä surmaamisesta ja kadonnutkin kotiväeltä joitakin kertoja. Oikeuden pöytäkirjoissa ei mainita mitään perheen taloudellisesta asemasta. On mahdollista, että vuoden 1695 heikko sato oli tuonut perheen elämään epävarmuutta, joka lisäsi Reetta Kinnusen ahdistusta. Koko Savo oli matkalla kauheisiin nälkävuosiin 1696-97, jolloin arviolta 1/3 suomalaisista kuoli.

Oikeudenkäyntiin tuli vielä ylimääräinen mutka, kun Reetta Kinnunen väitti miehensä äitipuolen Susanna Kouvottaren mahdollisesti noituneen hänet tappamaan Yrjön. Vaikuttaa siltä, että Reetta Kinnunen oli varsin epävakaa oikeudenkäynnissä. Syytös noituudesta oli äärimmäisen vakava, sillä nyt myös Kouvotar oli vaarassa joutua mestattavaksi. Elettiin noitavainojen aikaa, jolloin niin kirkko kuin maallinenkin oikeus ottivat noituussyytteet vakavasti. Susanna Kouvottaren äitiä Kirsti Kouvotorta oli aikanaan epäilty noituudesta, ehkä tämä sai Reetta Kinnusen esittämään syytöksen.

Oikeudenkäynnin aluksi syytetty tunnusti surman ja pyysi saada siitä lainmukaisen rangaistuksen. Ajan oikeuskäsityksen mukaan se tarkoitti mestausta eli kaulan katkaisemista ja vainajan polttamista roviolla. Kun vielä naapurit todistivat, että Reetta Kinnunen oli aika ajoin täysin normaali ja hallitsi mielensä, niin oikeus ei katsonut tarpeelliseksi lieventää rangaistusta mielen heikkouteen vedoten. Reetta oli kyllä itse sanonut, ettei hän olisi puolisoaan surmannut täysissä järjissään. Edellä mainittu noituussyyte ei myöskään vaikuttanut tuomioon.

Reetta Kinnunen mestattiin keväällä 1696. Ennen mestaustaan hän syytti Leppävirran kirkkoherra Clemens Bartholdi Oxmanille ja kirkkoherran apulaiselle Erik Wirilanderille uudestaan Susanna Kouvotarta noituudesta. Kouvottaren pelasti kuolemalta Kinnusen puheiden ristiriitaisuus. Oikeus ei ottanut niitä täydestä todesta eikä kukaan todistanut Kouvotarta noidaksi. Susanna Kouvotar vapautettiin kaikista syytteistä. Reetta Kinnunen mestattiin ja poltettiin roviolla Leppävirralla.

 

Drawing of the execution of Petrus Brenner, Stockholm, 1720.

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan tuomiokirjat KO a:5 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1694-1696), tiedosto 213

Pien-Savon tuomiokunnan tuomiokirjat KO a:4 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1689-1693), tiedosto 468

Pien-Savon tuomiokunnan tuomiokirjat KO a:5 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1694-1696), tiedosto 304

Savon henkikirjat 1693 Leppävirta, Tanskansaari

Saloheimo, Savon historia II:2, Savo suurvallan rattaissa

https://fi.wikisource.org/wiki/Kuolemantuomioista_ja_niitten_t%C3%A4yt%C3%A4nt%C3%B6%C3%B6npanosta_Suomessa_ennen_vuotta_1826

Kuva: Hakkaraisen savupirtti Kaavin Hirvisaaresta, piirros Samuli Paulaharju 1907. Museovirasto.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sadekesän kuvia – 1970-luvun muuttuva maaseutu

 

Päivärinteen pientila 1967 Hoikin kylällä Pöljällä.

Sattui käsiini sarja sisareni Anja Roivaisen ottamia valokuvia vuodelta 1974. Niissä pienviljelijäperhe koettaa raapia läpimäriltä pelloilta edes jotakin satoa. Oli eletty harvinaisen sateinen kesä, eivätkä pellot kestäneet raskaita puimakoneita. Oli pakko yrittää koota vilja ensin seipäälle ja puida se sitten tavalla tai toisella.

Matti Roivainen terottaa viikatetta etualalla, Martti-veli 
niittää taustalla ohraa.

Mauri Roivainen seivästää oikeaoppisesti. Piti asetella
keveitä tukkoja, että vilja alkaisi kuivua.

Anja Roivainen, Tampereen yliopiston opiskelija hangon 
varressa. 

Minä selin, 5-vuotias Ari menossa mukana.

Maalari-Mikko otti välillä rennosti.

Näyttää kuin kuvien ihmiset olisi heitetty aikakoneella menneeseen aikaan. Niittäjät niittävät samalla tavoin kuin sata vuotta aiemmin, veljeni Matti teroittaa viikatetta kuin olisi sitä aina tehnyt. Vanhan ajan tunnelma oikein korostui, kun 1800-luvun lopulla syntynyt perheen isoäiti, Helleena-mummo leikkasi sirpillä samaan aikaan lyhteitä. Lyhteitä meillä ei sentään kesällä 1974 sidottu, mutta mummolla oli tapana varata muutama lyhde linnuille jouluksi.

Anna-Helena Roivainen, os. Sirviö.

Kirjailija Hannu Raittila sanoi jossakin novellissaan, että vielä 1990-luvulla Suomessa olisi voitu rekrytoida miljoona ihmistä peltotöihin, jos olisi ollut pakko. Sieltä ne johdon sihteerit, projektipäälliköt ja lehtorit olisivat pienellä veryttelyllä osanneet seivästää heinää, kylvää perunaa ja koota tuorerehua. Niin lähellä oli ja on agraarinen Suomi.

Koko Suomi oli suuressa murroksessa. Sotien jälkeen asutetut pientilat olivat osoittautumassa elinkelvottomiksi, väki muutti kaupunkeihin ja taajamiin, monet lähtivät siirtolaiseksi Ruotsiin. Helsingin Sanomat kirjoitti (30.5.1971) hämäläisestä Siitaman kylästä, jonka vuoden 1952 kansakoululaisista oli jäänyt kotikylään asumaan vain neljä. Kylän kansakoulu oli lakkautettu ja asukkaita oli enää vain kourallinen. Erityisesti Tampere oli vetänyt kylän nuorisoa puoleensa.

Tuo sama kehitys näkyi varmasti Siilinjärvelläkin ja kotikylälläni Pöljällä. Mutta 1970-luku oli omissa mielikuvissani kuitenkin optismismin aikaa. Tilalla oli jatkaja ja niinpä vanhempani Vihtori ja Irma Roivainen investoivat uuteen navettaan ja ostivat lisämaata. Kun naapurit lopettivat, niin meillä ostettiin lisämaata. Optimismiin vaikutti myös se, että Siilinjärvi sai vuonna 1966 Rikkihappo Oy:n tehtaat kuntaan. Se toi uusia työpaikkoja ja elinvoimaa. Siilinjärveltä ei ollutkaan pakko muuttaa pois työn perässä.

Pellolla huhkivista lapsista kaksi oli oppikoulussa ja suuntautumassa luontevasti pois tilalta. Sisareni Anja opiskeli Tampereen yliopistossa. Hän oli meistä ainut, joka muutti Ruotsiin lastentarhanopettajaksi. Yksi veljistäni sai töitä prosessinvalvojana Rikkihapon tehtailla, kaksi muuta jäi viljelemään tilaa.

Vuonna 1974 Siilinjärvellä Rissalan mittausasemalla satoi heinäkuussa 173,7 millimetriä vettä. Pellot ja kadut lainehtivat, eikä sadonkorjuu oikein onnistunut vettyneillä pelloilla. Lisäksi ainakin vehnäsato jäi kokonaan kypsymättä. Isäni oli innostunut kokeilemaan vehnän viljelyä, mutta ei se oikein onnistunut. Kesän 1974 vehnä jäi kokonaan korjaamatta. Kylän koiranleukaja isäni hyvä ystävä Reino Heikkinen sanoikin, että hän ehdottaa kyläläisille keräystä ja tuovat sitten vehnäjauhot kaupasta isälle. Ei tarvitse mahdottomia yrittää.

 

Vihtori Roivainen, sotaveteraani, pientilan isäntä.

Ari Roivainen harjoitteli maatöitä pienestä pitäen.
Hän isännöi nykyisin tilaa.