perjantai 16. helmikuuta 2024

Sattumuksia Kasurilan kylällä – mylly palasiksi!

 


Päivi Väisänen on toimittanut paikallishistoriallisesti valtavan kiinnostavan kirjan Kasurilan kylältä. Aaro Gustavi Knuutinen, Arolainen, kansanrunoilija Kasurilasta. Väisänen on koonnut teokseen Knuutisen kirjoittamia runoja, arkkiveisuja 1800-luvun puolivälistä 1880-luvulle. Kirja ansaitsee ihan oman arvionsa, mutta tällä kertaa kirjan lukeminen johdatti minut tutkimaan Kasurilan kylän elämää ja arkea 1800-luvun puolivälissä. Silloin Aaro Knuutinen (1825- 1896) eli parhaan miehuutensa aikoja Kasurilan kylällä.

Siilinjoki ja Siilinkoski olivat 1800-luvulla eläneille paikallisille tavattoman tärkeitä. Joen rantamilla oli soita, niittyjä ja viljelyksiä. Lisäksi Siilinkoskessa toimi tilallisten yhteinen mylly. 1856 Elias Laitinen ja Olli Ruuskasen perilliset vaihtoivat maatiloja keskenään. Laitinen luovutti Varpasjärveltä tilan Sutela 9 ja välirahaa maksettuaan sai Ruuskasilta tilan Kasurila 7. Tähän kauppaan kuului osuus Siilinkosken myllyyn.

Nykyisen Siilinjärven kirkonkylän seutua vuoden 1864 kartassa.
Näkyy tiet Kuopiosta Iisalmeen, haarautuminen Maaningalle ja
Nilsiään. Huomaa tie Räimälle, sieltä oli sujuvaa kulkea venellä
Kuopioon.
Sattumoisin toinenkin kylän tila siirtyi uusiin käsiin.  Kasurila 18, Mähölä/ Siilinpää tilan omistajaksi tuli avioliiton kautta kruunun nimismies Victor Fabian Aschan. Hän oli naimisissa Ida Kronströmin kanssa. Ida oli edesmenneen vääpeli Petter Enok Kronströmin tytär. Nimismies osasi lukea karttoja ja jakokirjoja. Hän oli huomannut, että mylly oli kokonaan hänen omistamansa tilan Kasurila 18 mailla.

Vuonna 1862 käräjillä käsiteltiin Aschenin laatimaa vaatimusta, että mylly on purettava tai se on siirrettävä maanomistajan haltuun. Vastaajina ja siis myllyn pystyyn laittaneina tilallisina olivat käräjillä Olli Miettinen, Petter ja Adam Väänänen, Jöran Zacheus, Agatha Hiltunen, Aaro Knuutinen ja Elias Laitinen, kaikki Kasurilan kylältä.

Siilinjoen rantamat kuuluivat Kasurilan eteläiseen jakokuntaan. Vuonna 1777 laaditussa isojakokartassa joessa ei ole merkintää myllystä. Myllyt saattoivat jäädä välillä pois käytöstä, kunnes ne taas kunnostettiin. Näin oli käynyt Pöljänjoen myllylle 1700-luvun loppupuolella. Omistusoikeus oli kyllä hyvin selvillä Kasurilan kylälläkin 1800-luvulla, mutta isojaon jälkeenkin jäi paljon epäselvyyksiä. Rahvas oli elänyt pitkään käyttöoikeuden maailmassa, jossa oikeus myllyn pyörittämiseen syntyi siitä, että oli mylly yhdessä jokeen laitettu.

Ote Kasurilan eteläisen jakokunnan isojakokartasta vuodelta 1777.
Siilinjoki ja sen niityt näkyvät hyvin, ei merkintää myllystä. Kartassa 
on myös myöhempiä merkintöjä, kun rautatieaseman paikkaa
suunniteltiin 1800-luvun lopulla.

Nimismies Aschan halusi myös häätää myllyn hoitajana toimineen torpparin, sillä isojaossa ei ollut erotettu tonttia myllärille. Mylläritorpparina toimi Moses Pennanen, joka puolustautui sanomalla, että hänellä on elinikäinen oikeus torppaan. Tämän oikeuden oli hänelle antanut David Johansson Savolainen, tilan Kasurila 18 edesmennyt isäntä. Mähölässä isännän leski Elisabeth Karhunen oli kuollut 1855 ja hänen poikansa David Savolainen kuoli vuonna 1856. Uudet omistusjärjestelyt liittyivät varmasti tähän, tilalle ei ollut Savolaisista jatkajaa.

Aaro Knuutinen kirjoitti 1870 runon Siilin myllystä. Mylly oli perustettu kylän isäntien yhteistuumin, mutta myllyn tiimoilta oli heti riitaa. ”Nousi kapinat kalusta, kylän kesken kelvottomat, joit on pitkin piisannunna, Täysin määrin tänne asti...” Siilinpään omistaneet Mähöset kadottivat runon mukaan talonsa ja erkaantuivat myllystä. Hankkeessa mukana olleet kuolivat eikä riitaisasta myllystä tehty virallisia sopimuksia.

Niinpä uudella Siilinpään omistajalla, nimismies Aschanilla oli omasta mielestään perusteet myllyn poistamiselle mailtaan.

Aaro Knuutinen kuvaa vaikuttavasti myllyn hajottamisen runossaan.

”Kruunun miehet” runtelivat,

Vihoissansa viskelivät:

Laitoit ensin lautakaton

Kosken kuohuvan kitahan,

Sitten särit seinämätkin

Sekä rattahat repelit,

Panit poies paikoiltansa,

Kivet viskoit kivikolle,

Lyhdyt laitoit lattialle,

Työnsit vanhan tullikirstun,

Heinäniitulle hivutit,

Vastukseksi Väänäselle…[1]

Myllyn tiimoilta alkanut kiista sai lopullisen sinetin vasta vuonna 1875. Hovioikeuden päätöksessä todettiin, että tilat 4,5,6,7, 15 ja 18 Kasurilan kylässä olivat yhdessä rakentaneet myllyn. Kuitenkin isojaossa myllyn paikka oli jäänyt kokonaan tilan 18 mailla. Koska myllyn erottamista ei oltu tehty, se kuului kokonaan tilan 18 eli Siilinpään omistukseen.[2]

Olli Miettinen ja yhtiökumppanit olivat hakeneet 1871 lupaa perustaa mylly Siilinkoskeen. Ehkäpä yhtiökumppanit olivat löytäneet toisen paikan myllylleen? Kiinnostavaa on, että myllyn tiimoilta riideltiin vielä 1905, kun talollinen Adan Snellman ja kumppanit olivat valittaneet kuvernöörille tilan Kasurila 18 patolaitoksista. Kuvernööri kuitenkin muistutti, että koskenomistajilla oli vuodelta 1871 senaatin vahvistama oikeus padota veden kulkua.

Vuonna 1914 tehtailija Johansson rakensi Siilinkoskeen pienen sähkölaitoksen.[3] Siilinkoskessa toimii nykyisinkin kotitarpeiksi sähköä tuottava laitos. Ja patoasioista taidetaan sanailla vieläkin.

 

 

[1] Väisänen, Päivi (toim.), Aaro Gustavi Knuutinen, Arolainen, kansanrunoilija Kasurilasta

[2] Om vattenverk enligt finsk rätt. 1. Rätten till strömfall/ K.A. Moring. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2200956/articles/81619773

[3] Savon Sanomat 8.12.1913 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1291521/articles/3919604

Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1863-65, KO a:43, 36

Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1856-56, KO a:36, 1134

Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1862-1862, KO a:42,565

sunnuntai 4. helmikuuta 2024

Matti Savolaisen kova kohtalo Kuopion tammimarkkinoilla 1835

Lähtö Kuopioon talvimarkkinoille. Pohjois-Karjala, Nurmes.
Kuva Viktor Barsokevitsch, Kuopion museo.


Kuopion tammimarkkinat olivat suurtapaus koko Itä-Suomessa, sinne kiirehdittiin Pöljältäkin kauppaamaan vuoden tuottoja. Matti Savolainen Paavolan talon leski-isäntä oli lähtenyt myös markkinoille. Mahdollisesti hän meni sinne hevoskaupoille. Valitettavasti hän joutui kaupungissa niin pahasti hevosen tallaamaksi, että hän kuoli sinne.

Matin puoliso oli ollut ollut Kaarina Halonen (s.1795). Kaarina oli kuollut vuonna 1833. Talo jäi nyt hänen pojalleen Aatami Savolaiselle ja hänen puolisolleen Karoliina Toivaselle. Surullinen tapaus sai lukemaan kuvauksia Kuopion markkinoista. Ohessa hiukan lyhennelty kuvaus menosta ja meiningistä 1860-luvulla, jolloin kertojan mukaan meno oli kovasti hiljentynyt. Omissa mielikuvissani Kuopion tammimarkkinoilla oli vetovoimaa vielä 1970-luvullakin niin, että kaupunkimatkat Pöljältä satutettiin niiden aikaan, jos se oli mahdollista.

Talvinen tie ja matkalainen. Viktor Barsokevitsch.
Kuopion museo.

Kuopion tammimarkkinat 1861 sanomalehti Tapion kuvaamana:

Kuopion talvimarkkinat ovat jo vanhastaan maasamme tunnetut; on niihin ennen usiammista Suomenniemen kaupunneista ja maakunnista, vieläpä Venäeltäki, kokoontunut väkeä niin läämältä, että pienimmätki hökkelit ovat olleet pistetyt täyteen kuin riihet. Siitäpä kuopiolaisillekin hyvä tulo, kun huoneistaan, varsinkin puotiloista ovat saaneet erinomaisen kalliin vuoron eli hyyrin.

Silloin nimittäin toivat merikaupunkien kauppamiehet tänne ulkomaan tavaraa, käsityöläiset kaikenlaisia teoksiansa, talonpojat maan- ja metsänviljaa ja kauniita hevosia, ja venäläiset helppoa tavaraa, jota sitten myötiin, ostettiin ja vaihettiin. Mutta nyt ovat Kuopion markkinat kitistyneet kuin pyrähtävä pyy. Monen vielä haluttaisi vanhan tavan mukaan tänne lähteä, mutta niin vieraat kauppamiehet eli ulkolaiset, niin kuin niitä täällä kutsutaan, että käsityöläiset valittavat ei enää kannattavan tänne etäältä matkustaa – arvattavasti sen vuoksi, että kuopiolaiset ovat jo tottuneet itse ulkomailta hankkimaan tavaraa tahi omilla käsillänsä kelvollista työtä tekemään.

Eino F. Rissanen, Markkinaväkeä, 1963.
Kauppamiesten ja käsityöläisten tavaraa ei viime markkinoilta puuttunut; sitä oli tänne vedetty monelta haaralta: Kajaanista, Oulusta, Raahesta, Kokkolasta, Pietarsaaresta, Tampereelta, Joensuusta; Viipurista, Helsingistä, ynnä muista yhteensä 16 kaupungista, paitsi Pietarista. Varsinkin oli puuteosten (puukäsitöiden) puute erittäin tuntuva siitä syystä, sillä tämän tienoon miehet eivät ole juuri käsistään erittäin tekeviä – aika menee monelta tyhjän toimittamisessa ja uunilla maatessa.

Kuopion markkinoita luulemme kuitenkin paraastaan hevosmarkkinoiksi. Talolliset näillä main kasvattavat hevosiaan paremmin kuin lapsiansa. Siis on markkinoilla nähtävä, että hevoset enimmiten ovat kauniita ja jaloja, mutta heidän omistajansa kovia ja kavaloita. Sitä ei pidetä vikanakaan, jos tuttu tuttavansa, veli veljensä hevoskaupassa pettääpi – ja kun nuo venäin herrat tulevat täältä hevosia ostamaan, niin katsotaan perin mukavaksi tavaksi pistää hevosten kunnollisuutta tutkivan kouraan joku punalaita (seteli), että he hevosta kiittäisivät ja siitä niin muodoin saataisiin korkea hinta.

Vaikka markkinoita pidettiin melkein koko viikko, ei sillä aikaa ilmoitettu yhtään erikoisempaa rikosta. Ei varkauden, ei juopumisen, ei tappelun nimellä ollut mitään mainittavaa. Oli vaan näpistelemistä, maistamista ja jotain toranalkua – kohtuutta kaikissa! Ei toki kaikissa: riettautta, kortinlyöntiä ja petosta harjoitettiin niin kuin ennenkin, vaikka se, kuten tarve vaatii muka tapahtuu kaikessa salaisuudessa.

Haureliaampaa (syntisempää) kansaa ei paljon löydä kuin näillä main. Kortinlyöjiä kokoontuu näille markkinoille sekä herroja ja talonpoikia: vaarallisimmassa sattumuspelissä pannaan muutamassa minuutissa satoja ruplia menemään. Sitä tekivät näillä markkinoilla ylhäisemmät ja alhaisemmat.

Markkina-aikana oli halullisille soveliaampiakin huvituksia tarjona. Rovanberin näytelmäjoukko koetti Rahikaisen näytelmähuoneessa joka ilta levolle väsyttää sekä itseään että muita: huonot olivat hänellä markkinat samoin kuin edellinenkin oloaika. Suurempi oli väenliike Sohlbergin kuva-näytelmä-huoneessa, ihastellen sanoi muuan ukko sisään pyrkiville ”ei kometiioista (komedioista) ennään tarvitse parempiin mennä, kuin sinne männöö!”

Hojakka eli karusell, joka oli toisella puolen kauppatoria pihaan ajettu, ei näyttänyt olevan niinkään mieluinen, paha oli pakkasessa ruveta peurain ja puuhevosten selässä pyörimään. Kun tähän vielä lisätään, että väkijoukossa kuului joku kulkulainen kantourkuja eli posetiivia vinguttavan ja että taloissa kulki muuan vaimonpuoli Lohtajasta tyttärensä kanssa, jotka aika mukavasti lauloivat ja kanteletta soittivat – niin ovat markkinahuvitukset kaikki nimitetyt.

Nyt ovat markkinat puuhinensa ja huvituksiensa ohitse menneet, Kuopiossa on taas päästy asemillensa ja itse kukin elää entistä elämäänsä: toimittaa mitä voi ja lystäilee kuten halu pitää.

Heikki Väänänen, neljäs vasemmalta, on palannut markkinoilta
kotiinsa Kolmisopen Peltolaan talvella 1902. 
Siilinjärvi.

Tapio 26.1.1861 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/441603/articles/81617656

Helsingfors Tidningar 14.3.1835 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/386058/articles/81617657

Maaninka kuolleet 1807-1842 (AP I F:2) 1835; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40760&pnum=140

Maaninka lastenkirja 1832-1842 (AP I Ab:5) Sivu 578-579 Pöljä 10 fd 6; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40717&pnum=293

Maaninka rippikirja 1832-1844 (AP I Aa:10) Sivu 329 Pöljä 10; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40645&pnum=333

Räsänen, Riitta (toim.), Savo ja sen kansa

Perinnealbumi, vanhat valokuvat kertovat, Pohjois-Savotoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40645&pnum=333

maanantai 29. tammikuuta 2024

Sananen matkustavaisten oloista 1800-luvun alkupuolella Kuopion pitäjässä

 

Werner Holmberg, Maantie Hämeessä 1860.
Kansallisgalleria.

Nykyisen Siilinjärven asukkaiden elämään on keskeisesti vaikuttanut valtamaantie Kuopiosta Iisalmeen. Vaikka vesitiet ja jäätiet olivat pitkään ylivoimaisen helppokulkuisia reittejä, niin tieverkkokin kehittyi hiljalleen.

Veijo Saloheimon mukaan Kuopio-Iisalmi tien rakennuttivat todennäköisesti venäläiset verotyönä 1710-luvulla isovihan miehityksen aikaan. Tiettömät taipaleet olivat vähän suojanneetkin Pohjois-Savoa, jossa isovihan (1700-21) miehitysaika ei ilmeisesti ollut lähellekään niin tuhoisaa kuin Etelä-Suomen tai Pohjanmaan seuduilla.

1860-luvulla nykyisen Siilinjärven alueella oli hyvin vaatimaton tieverkosto. Kuopio-Iisalmi tiestä erkani tie Jännevirran lossin kautta Riistavedelle ja Tuusniemelle. Lisäksi Räimälle pääsi Kasurilasta tietä pitkin. Nykyisen kirkonkylän seutuvilla risteytyivät pitäjäntiet Nilsiään ja Maaningalle.

Maantien tuli olla 10 kyynärää (noin 6 metriä) leveä. Ohjeenmukainen pitäjäntie oli 6 kyynärää eli vähän yli kolme metriä leveydeltään. Sitten oli kylätiet, jotka olivat tallautuneet vuosisataisen asumisen myötä ja niitä pidettiin sellaisessa kunnossa kuin jaksettiin. Lisäksi oli olemassa tiheä polkujen verkosto talojen ja kylien välillä. Talonpoikien tehtävä oli ollut vuosisadat rakentaa ja hoitaa tiet, samoin kuin kyyditykset. Se oli varsinkin tienvarsikylien talonpojille raskas taakka.

Vaikka kuva on Vienan Karjalasta v. 1894,
niin varsinkin pitäjäntiet ja kylätiet olivat
varsin vaikeakulkuisia Savossakin.

Vielä 1870-luvulla Topelius kuvasi maantiekyytiä Suomessa kyytikärryillä seuraavasti:

Mitä ovat kyytikärryt? Kalu, jossa huhmaren, tamppumyllyn ja hullunhevosen avut ovat yhtyneet. Kaksi tavallista pyörää, akseli välissään; akselin päällä lautakyhäys, jonka jatkona aisat ovat. Laitrojen päällä kohoaa selkälaudallinen istuin, joskus varustettu kankeilla puuresooreilla, useimmiten ilman mitään välitintä kiinnitetty akseliin. Jokaisen ajokalun hytkähdys tuntuu kohta sinun jaloissas ja selässäs. Jokainen pikkukivi maantiellä kostaa siitä kun häntä häiritset, jokainen kuoppa antaa tyrkkäyksen tyrkkäystä vastaan, jokainen siltakapula sinulle tuntuvasti osoittaa vihastuntansa. Ajapas tällä tavoin tuntikausi kivistä tietä, niin olet kurittanut lihasi tavalla, joka on paljon vaikeampi ja siis ansiollisempi kuin jos olisit toimittanut toivioretken Roomaan, herneitä kengässäsi.

Isompien teiden matkustavaisten turvaksi oli rakennettu kievarilaitos. Vuonna 1758 lähialueen kievarit olivat Koivusaaressa, Halolassa ja Lapinlahden Pajujärvellä. Vuonna 1767 mainitaan jo kievari Pöljälläkin. Yksinkertaisimmillaan kievarin tuli tarjota matkustavaiselle maksua vastaan yösija, ruokaa ja kyyti. Kievarilla oli omia hevosia, mutta tilallisten oli luovutettava hevonen ja kyytimies ajoon manttaaliluvun mukaan. Tämä oli usein vaikeaa ja vastenmielistä. Hevosia ja työmiestä tarvittiin omiin ajoihin.

Vuonna 1858 Pöljän kestikievarin pitäjä Pekka Leskinen haastoi Pekka Wäänäsen Kehvon kylältä käräjille, koska Wäänänen ei ollut suorittanut hollivastuutaan Pöljän kievarille. Pekka nimittäin omisti osan Pöljän talosta N:ro 2. Samasta asiasta Leskinen kävi käräjiä Taavetti Muonaa ja Fredrika Aganderia vastaan. Heidän torpparinsa oli käynyt tekemässä ajoa vain viikon, vaikka manttaalien mukaan työtä olisi kuulunut tehdä kaksi viikkoa.

 Jussi Hiltunen Koivusaaresta oli lähettänyt Kasurilan kievarin holliajoon huonon hevosen ilman kunnon kärryjä. Hollivuoroa hoitamaan hän oli vielä laittanut pikkupojan. Kasurilan kievarista vastaava Taavetti Launonen haastoi Hiltusen käräjille vuonna 1855. Hiltusta sakotettiin asiasta.

Kievarissa oli päiväkirja, johon matkustavaiset kirjoittivat nimensä ja mahdolliset moitteet matkalta tai kievarin oloista. Näitä moitteita nimismies vei aika ajoin käräjille, sillä nimismiehen tehtävänä oli valvoa kestikievarien palvelun tasoa.

Usein hevosia ei kerta kaikkiaan ollut kievarissa, kun kyydin tarvitsija oli tullut kyytiä pyytämään. Hovioikeuden ylimääräinen kanslisti Alexander Nordentreng jäi matkallaan Maaningalta Kuopioon jumiin tuntikausiksi Hamulan kestikievariin, koska kievarin vastaava Iwar Wäänänen ei ollut kyennyt hevosta matkalaiselle osoittamaan. Kievarinpitäjä sai asiasta sakot käräjillä 1850.

Säräisniemen pappilan hevonen, kuvaaja Julius Ailio 1901.
Museovirasto
Jos matkalainen saikin kievarista hevosen, niin varsin usein hevosen matkakunnosta valitettiin.

Varatuomari Mauritz Hasselblatt koetti matkustaa vuonna 1844 Kuopiosta Iisalmeen. Hän sai Toivalasta Aaro Kejosen kyydin, mutta hevonen oli niin heikko, että se piti vaihtaa jo noin kahden kilometrin matkan jälkeen. Toivalan kievaria piti tuolloin Påhl Mömmö.

Mainintoja huonoista hevosista on niin paljon, että herää kysymys hevosten yleisestä kunnosta 1800-luvun Suomessa. Vaikka hevonen sai perinteisesti parhaat palat talon rehuista, niin nekin saattoivat keväisin olla ruuan puutteesta heikkoja. Ja kievariajoon ei varmasti talon parasta hevosta annettukaan.

Matkustavaiset majoitettiin useimmiten talonpojan itsensä asumiin suojiin, savutupiin, joissa maattiin olkipehmusteissa. Kievarit saivat myydä viinaa ja olutta. Tavoitteena oli, että valtamaanteillä kievari olisi noin 12,5 virstan välein (noin 13 kilometriä).

Tiet olivat kuoppaisia, kivikkoisia ja mutkittelivat väistellen korkeita mäkiä ja kallioita. Talvikunnossapito oli myös oma lukunsa.

Vuonna 1836 syyskäräjillä jaettiin valtamaantien talvikunnossapitourakat nykyisen Siilinjärven alueelle. Kuopion kaupungin rajalta Toivalan kievariin tien hoiti Pehr Gabrielsson Hoffrén (9 hopearuplaa). Toivalasta Kasurilaan Henrik Kinnusen talon kohdalle otti hoitaakseen Matti Kasurinen. Matkaa tuli yli 6 virstaa (noin 6,5 kilometriä), korvaus työstä oli 14 hopearuplaa. Seuraava tienpätkä loppui Kasurilan sillalle, tämän välin otti urakakseen Juhan Savolainen Kasurilasta. Hän sai siitä korvausta 13 hopearuplaa 50 kopeekkaa. Kasurilan sillalta Pyykankaalle tien piti auki Aron Kejonen 12 hopearuplan ja 50 kopeekan hinnalla. Samalla hinnalla hoiti Matts Kejonen tien Pyykankaalta Pöljälle. Pöljän kestikievarista Iisalmen pitäjän rajalle tietä urakoi kestikestikievarin pitäjä Matts Itkonen 10 hopearuplalla.

Urakoista oli helppo sopia ennen lumia, mutta teiden auraamattomuudesta näyttää käräjillä olevan paljonkin riita-asioita. Viime kädessä nimismies ja matkalaiset valvoivat teiden hoitoa valituksineen.

Kyytejä käyttivät lähinnä säätyläiset. Jonkinlaisen näppituntuman matkustamisen hintaan saa siitä, että renkipojan kolmen päivän palkka oli vuonna 1857 96 kopeekkaa. Noin 30 kilometrin matka edestakaisin maksoi 1 ruplan 25 kopeekkaa. Tällaisen ”rätingin” laittoivat Pekka Muona ja Johan Koponen kuluistaan, kun olivat tulleet Iisalmen pitäjästä Kuopioon käräjille todistamaan. Kyyti muodosti laskusta suuremman osan kuin heidän tekemättä jääneet työpäivänsä. Käräjäreissuun kului aikaa kolme päivää.

 

Tulo Kuopioon 1920-luvulla. Yläviistossa Koivumäen kartano.
Autoliikenne pakotti tasoittamaan maanteilta kivet ja kannot.
Kuopion kulttuurihist. museo.

Lähteet

Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1836-36 KO a:16, 472

Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1857-57, KO a:37, 413

Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1844-44, KO a:24, 424

Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1855-55, KO a:35, 768

Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1850-50, KO a:30, 1058

Saloheimo, Savon historia II:2, Savo suurvallan valjaissa, 574

Wirilander, Savon historia III. Savo kaskisavujen kautena, 499-566

 

tiistai 16. tammikuuta 2024

Lapsenruokkoja ja sikiönlähdetystä – ankaran sukupuolimoraalin kääntöpuoli

 

Näkymä Pöljän kylälle 1910-luvulla. Kylän taloista oli suora
näköyhteys melkein kaikkiin pihapiireihin 1850-luvulla.

1800-luvun puolivälin Pohjois-Savossa elettiin vielä ankaran kirkkokurin maailmassa. Sukupuolisuhteet olivat sallittuja vain avioliitossa eläville miehille ja naisille. Avioliittoon pyrkiminen oli normi, johon yltäminen on kirjattuna kirkon asiakirjoihin avioliittoon kuulutettujen, vihittyjen ja lastenkirjojen merkinnöissä.

Se toinen puoli tarinaa kerrotaan oikeuden pöytäkirjoissa ja rippikirjojen pienellä kirjoitetuissa huomautuksissa salavuoteudesta, maksetuista sakoista ja merkintöinä aviottomista lapsista. Seuraavassa kerron Pöljän kylältä muutaman oikeustapauksen, jossa valottuu 1800-luvun kyläyhteisöille tyypillisiä ilmiöitä. Pöljän kylä ei varmastikaan poikennut mitenkään seutukunnan muista kylistä, kirkkokuria noudatettiin yhtä hyvin tai huonosti niin täällä kuin muuallakin.

Tilallinen Pekka Pöljältä oli seurustellut Hakkaralan kylästä kotoisin olevan talollisen tyttären, Helenan kanssa. Suhteesta syntyi lapsi 1857. Kun Pekka ei halunnut ottaa vastuuta lapsesta, Helena haastoi hänet käräjille 1858. Helenalla oli todistajana renki Matti Miettinen. Matti kertoi nähneensä, että Pekka oli vieraillut usein kantajan luona ja maannut alasti Helenan vuoteessa. Myös toinen todistaja piti varmana, että Pekka on lapsen isä.

Oikeus oli samaa mieltä. Molemmille määrättiin sakkoja salavuoteudesta. Pekka määrättiin maksamaan kolme tynnyriä ruokaviljaa vuodessa lapselle, kunnes lapsen voi katsoa pärjäävän omillaan. Asian voisi ajatella tulleen loppuun käsitellyksi, mutta kolme vuotta myöhemmin 1861 käräjillä Pekka pyysi ruokon lopettamista. Hän halusi ottaa lapsen mieluummin hoitoonsa. Pekka oli solminut avioliiton 1860. Helena ei halunnut luovuttaa lasta ”vihaiseen” hoitoon. Oikeus ei suostunut Pekan pyyntöön, mutta siirsi asian seuraavaan istuntoon.

Talvikäräjille 1862 Pekka oli kutsunut perhe-elämästään todistamaan rengin vaimo Helena Heikkisen. Heikkinen kertoi Pekan Anna-vaimon olevan rauhallinen ja kunnollinen ihminen. Toisena todistajana piika Helena Mätä katsoi myös Pekan elävän hyvää ja sopuisaa elämää vaimonsa kanssa. Lisäksi Pekka oli ottanut hoitaakseen sairaan siskonsa. Todistuksista huolimatta lapsi jäi äidille ja lapsen elatus voimaan.

Maaningan lastenkirjan mukaan Pekalle ja Annalle ei syntynyt yhteisiä lapsia.

Niskalan talo Pöljällä 1900-luvun alkupuolella. Kylässä valta
oli talollisilla, jotka olivat työnantajia, lautamiehiä,
 kirkkoneuvostonja sittemmin kuntien toimielinten jäseniä.

Piika Wilhelmiina Kejoselle oli syntynyt avioton lapsi Karoliina 17.8.1848. Syyskäräjillä 1848 Wilhelmiinaa edustanut isä, Aaro Kejonen kertoi, että tilallinen Olli Kekäläinen Kolmisopelta oli lapsen isä. Olli oli luvannut mennä naimisiin Wilhelmiinan kanssa. Olli Kekäläinen oli paikalla oikeudessa. Hän kertoi pariskunnan menevän naimisiin ja samalla hän tunnusti lapsen omakseen. Wilhelmiina Kejonen ja Olli Kekäläinen vihittiin Maaningalla 26.7.1849. Mitenkään kiireellisenä Olli ei näytä avioliiton virallistamista pitäneen, koska vihkiminen tapahtui vasta lähes vuoden lapsen syntymän jälkeen. Kihlautuneiden sukupuolista kanssakäymistä ei yhteisössä yleensä paheksuttu, vaikka se kirkkokurin näkökulmasta olikin luvatonta.

Piika Lovisalle syntyi lapsi, jonka isäksi hän käräjillä nimesi talollisen Pekka K:n. Todistajana Pekka Takkunen kertoi pariskunnan maanneen alasti yhdessä kuin aviopari ikään. Wilhelmiina Rautiainen sanoi kuulleensa, että Pekka K on luvannut huolehtia lapsesta. Pekka kiisti isyytensä, mutta oikeus ei häntä uskonut. Ruokot määrättiin ja molemmille tuli sakot salavuoteudesta.

Oikeusjutuista tulee nopeasti selväksi, että 1800-luvun puolivälin Pöljällä ei mikään pysynyt salaisuutena pitkään. Asuttiin yhteisissä huoneissa, saunottiin yhdessä ja väki liikkui töidensä takia eri puolilla kylää. Juorut levisivät nopsasti.

Piika Annan ja lampuoti Jussin oikeudenkäynnin loppuratkaisua ei löytynyt, mutta Anna oli haastanut Jussin käräjille. Lapsi oli syntynyt 1848. Piika Loviisa Kejonen oli nähnyt pariskunnan nukkavan yhdessä, samoin kertoi loinen Maria Pylkkönen. Jussi sanoi, ettei tehnyt sängyssä mitään sopimatonta. Kun todistajatkaan eivät voineet varmaksi väittää luvattomista teoista, niin asia siirrettiin seuraaville käräjille. On totta, että ihmiset saattoivat nukkua samoissa sängyissä ihan viattomastikin, koska varsinkin talvisin taloissa elettiin kovin ahtaasti. Tämä elatusjuttu jäi avoimeksi.

Naiselle oli tavattoman tärkeää saada elatus lapselle, sillä yksin lapsen kasvattaminen ja elättäminen oli hyvin vaikeaa. Asiaan liittyi vielä häpeä, jota naiset usein yksin kantoivat. Tilanne sai miettimään muitakin ratkaisuja.

Savutupa. 
Pöljän kotiseutumuseo.

Vuonna 1856 käsiteltiin Kuopion syyskäräjillä epäiltyä sikiönlähdetystä Pöljällä. Piika N.N. oli tullut raskaaksi sopimattomasta suhteesta renki Pekkaan. N.N. oli 32-vuotias nainen, joka oli työskennellyt piikana leski Maria Halosen taloudessa sekä Jussi Toivasella. Nimismies oli aloittanut tutkinnan asiassa, koska seudulla oli alkanut liikkua puheita sikiönlähdetyksestä.

Monet kylän naiset olivat saunoneet yhdessä ilmiannetun kanssa. Useampi todistaja kertoi, että he olivat havainneet ilmiannetun ulkomuodossa muutoksia, jotka viittasivat siihen, että hän odotti lasta. Lisäksi N. N. oli itsekin valitellut raskausvaivoja ja kertonut ainakin kolmelle todistajalle olevansa raskaana. N.N. oli myös kertonut suhteestaan Pekkaan. N.N. oli ymmärtänyt olevansa raskaana ”ensimmäisenä maaliskuun maanantaina”.

Loinen Stiina Hakkarainen kertoi, että N.N. oli kysynyt häneltä konsteja, miten lapsesta pääsi eroon. Todistaja sanoi varoitelleensa edes puhumasta sellaisia.

Kesällä N.N. hävisi palveluspaikastaan Jussilasta. Hän viipyi poissa viikon. Palatessaan hän oli kalpea ja huonovointinen, kertoi saaneensa keskenmenon. Oikeus pohti nyt isolla joukolla, oliko N.N. teettänyt laittoman sikiönlähdetyksen vai oliko kyseessä luonnollinen tapahtuma.

N.N. kertoi lähteneensä Maaningan kirkolle, käyneensä kirkossa ja menneensä sitten tapaamaan äitiään Käärmelahteen. Siellä hän oli tullut sairaaksi Kimingin torpassa, jonne oli mennyt kylään sisarpuolensa kanssa. Jussi Toivanen kertoi oikeudessa, että ennen katoamistaan N.N. oli puhunut ”itsensä tuhoamisesta” eli N.N. oli ollut hyvin ahdistunut ja levoton.

Sikiönlähdetys oli hyvin vakava rikos. Siitä joutui vankilaan niin raskaana ollut nainen kuin raskaudenkeskeytyksen tekijäkin. Tämä oikeusjuttu jäi sikäli kesken, ettei 11.10.1856 oikeudenkäynnin asiakirjoja ollut saatavilla. Kirkonkirjoista kuitenkin näkyy, että N.N. ei saanut tuomiota sikiönlähdetyksestä. Ainoana merkintänä hänellä kulki mukana ”sakot salavuoteudesta”. N.N. näyttäisi jatkaneen elämää Pöljän taloissa piikana normaalisti.

Renki Pekka ei tullut oikeudenkäynteihin, vaikka hänet oli sinne määrätty.

Naiset voittivat yhtä lukuun ottamatta kaikki tähän mennessä löytyneet lapsenruokkojutut, yksi juttu jäi epävarmaksi. Ehkäpä naiset, jotka uskalsivat kanteen nostaa olivat varmoja näytön riittävyydestä.

Jokaiselle sukututkijalle on tuttua, että syntyneiden kirjoja tutkiessa maininta ”äpärä” tulee vastaan. Usein niissä oli kuitenkin kysymys siitä, että avioliiton virallistaminen oli viivästynyt. Esimerkiksi isotätini sai ensin ”äpärän” ja meni vasta myöhemmin naimisiin (1880-luku). Mummoni oli viimeisillään raskaana, kun avioliitto solmittiin (1914). Kyläyhteisö hyväksyi kihlaparin suhteen, kun oli olemassa tieto tulevasta avioliitosta. Tämä saattoi joskus saada naisen aloittamaan suhteen, josta ei sitten seurannutkaan avioliittoa. Mutta näyttäisi kuitenkin siltä, ettei miestenkään ollut ihan helppo vastuitaan paeta kyläyhteisön valvovan silmän alla.

Avioliitto oli hyvin vakava asia. Brita Toivanen Pöljältä ja Henrik Ollikainen Lapinlahdelta olivat sopineet avioliitosta, heidät oli kuulutettu Maaningan kirkossa. Vuonna 1850 käytiin oikeutta siitä, että sovittu avioliitto ei ollut toteutunut. Henrik Ollikainen halusi oikeuden päätöksen siitä, että hän on vapaa uuteen avioliittoon.

Britan isä Wilhelm Toivanen piti tyttärensä kunnian puolta ja vaati avioliittoa toteutettavaksi, hänen mukaansa Henrik oli maannut kihlattunsa. Loppujen lopuksi 1851 oikeuteen tuotiin pariskunnan yhteinen todistus.

Sitten kun Maaningan kappelissa on meitä allakirjottajain edellä kolmesti Cristilliseen avioliittoon kuulutettu olemme me kuitenkin keskenämmä suostuneet tätä meidän naimiskauppaamme purkamaan ja koska me yhdessä molemmat olemme tulleet kylmäkiskoiseksi tässä asiassa, niin me yhdessä tahdomme vastata niistä ulosteoista kuin erokirjan hankinta Korkeasti kunnioitetulta konsistorilta myötänsä tuopi. Ynnä myös todistamme ettemme ole luvatonta yhteyttä eli kanssakäymista välissämme pitäneet. Pöljällä torstaina 14.2.1851.

Asiakirjan olivat allekirjoittaneet Brita Toivanen ja Henrik Ollikainen sekä Britan isä Wilhelm Toivanen. Wilhelm antoi naimiskaupan purkuun suostumuksensa. Lisäksi paikalla olivat ulkopuolisina todistajina Aaro ja Taavetti Miettinen.

Tämän kirjoituksen taustakirjallisuutena olen lukenut Pasi Saarimäen tutkimusta Naimisen normit, käytännöt ja konfliktit: esiaviollinen ja aviollinen seksuaalisuus 1800-luvun lopun keskisuomalaisella maaseudulla. Se käsittelee hiukan myöhempää aikaa kuin ohessa esitellyt oikeustapaukset, mutta antaa kuitenkin pohjaa tarkastelulle. Normi oli avioliitto ja sen piiristä poikkeavia asioita käsiteltiin usein käräjillä.

Vuoden 1890 lopussa Suomen vankiloissa istui 215 naista tuomittuna lapsenmurhasta tai yrityksestä siihen sekä kuolemantuottamuksesta sikiölle. Ankaran kirkkokurin synkin puoli liittyi epätoivoisiin tekoihin, joita naiset tekivät häpeän ja näköalattomuuden keskellä. Vuonna 1857 käsiteltiin Kuopion käräjillä Kasurilassa tapahtunutta lapsenmurhaa. Siinä hyvin nuori piikatyttö synnytti yksin lapsen talvikylmään, jätti heitteille ja aiheutti siten lapsen kuoleman.

Lapsenmurha tai raskauden keskeyttäminen koettiin aikalaisten mielissä hirveänä tekona, mutta samalla jo tuolloin varsin laajasti ymmärrettiin tekojen tausta. Muun muassa Minna Canth kirjoitti aiheesta näytelmässään Anna-Liisa.

Lähteet

Pasi Saarimäki, Naimisen normit, käytännöt ja konfliktit https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/23241

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:30, 18 (879)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:31, 19 (568)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:36, 1 (1527)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:36, 1 (1520)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:28, 291 (1135)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:42, 84 (75)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:41, 79 (1167)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:42, 487 ((355)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:38, 120 (97)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:42, 84 (95)

Kuopion tuomiokunta, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:37, 1 (2)

Maaningan kirkonkirjat

Vankeinhoitohallituksen kertomus vuodelta 1890 https://www.doria.fi/handle/10024/154654

 

 

 

 

 

tiistai 2. tammikuuta 2024

Vastaan haasteeseen! Taisteluterveisin, Ida Knuutinen, Kajaani

 


Akaatta Lappalaisen savupirtti Maaningan Haatalassa 1927.
Tällaiseen savutupaan Idakin todennäköisesti syntyi.
Kuva Ahti Rytkönen, museovirasto.

Maria Lähteenmäen tutkimuksessa Punapakolaiset käsitellään Suomesta eri syistä Neuvostoliittoon joutuneiden suomalaisnaisten kohtaloita. Kirjassaan hän kertoo Ida Knuutisen elämäntarinan. Idan tarina jäi vaivaamaan mieltäni, sillä hän kertoi syntyneensä 1887 Maaningalla kyläsepän tyttäreksi. Lisäksi ennen muuttoaan Kajaaniin Ida kertoi asuneensa Pöljällä.

Lapuan liikkeen kainuulaiset aktivistit kyyditsivät Kajaanin kaupunginvaltuuston jäsenen, kommunisteja edustaneen Idan ja neljä hänen toveriaan Neuvostoliiton rajalle elokuussa 1930. Heidät pakotettiin siirtymään Neuvostoliittoon. Minkälainen oli Idan elämä Suomessa, hänen matkansa poliittiseksi vaikuttajaksi ja äärioikeiston vihan kohteeksi?

Ida syntyi 22.5.1887 Maaningan Kurolanlahdella. Hänen äitinsä oli Anna Maria Eskelinen. Eskelinen oli ollut naimisissa Simo Mikonpoika Haataisen kanssa. Avioliitosta oli kaksi lasta, joista toinen kuoli jo ennen Idan syntymää. Simo Haatainen kuoli hyvin nuorena 1881. Anna Eskelinen synnytti Idan kuusi vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen, Ida oli siis äpärälapsi.

Kirjoittamassaan elämäkerrassa Ida kertoo äitinsä olleen palvelijatar ja isänsä kyläseppä. Hän oli joutunut jo 6-vuotiaana lapsenkaitsijaksi vieraaseen taloon, mutta kovan ikävän vuoksi hänet palautettiin vielä pariksi vuodeksi kasvamaan. Kahdeksanvuotiaasta Ida kertoo tehneensä työtä.

Idan lapsuus oli varmasti työntäyteinen. Leskiäiti kasvattiyksin kahta pienokaista, Idan isä Sylvester Haatainen tunnusti lapsensa vasta 1897. Lapsuudessaan hän on todennäköisesti saanut kokea syrjäyttämistä äpärälapsen asemansa vuoksi. 

14-vuotias Ida Haatainen lähti vuonna 1899 Viipuriin. Maaningan muuttokirjoista häntä ei löydy, mutta epäilemättä hän Viipuriin meni. Pohjois-Savossakin vuosisadan vaihteessa näkyi kaupunkien imu. Ei enää muutettu vain naapuripitäjiin, vaan monet suuntasivat tiensä Kuopioon, Helsinkiin ja Viipuriin.

Ida sai palvelijan paikan. Aura Kiiskinen on kuvannut palvelijoiden työoloja muistelmakirjassaan Vuosikymmenien takaa vuosisadan vaihteen Viipurissa. Palvelijoilla oli käytännössä rajoittamaton työaika, pieni palkka ja epäitsenäinen asema, joka teki työstä hyvin raskasta. Myös vaara nuorten tyttöjen seksuaaliseen hyväksikäyttöön oli ilmeinen.

Ida Haataisen palvelijanura päättyi dramaattisesti vuonna 1903. Hänet tuomittiin Viipurin raastuvanoikeudessa ensikertaisesta koti- ja murtovarkaudesta sekä näpistyksestä vuodeksi vankilaan. Hän suoritti rangaistuksensa Viipurin lääninvankilassa. Elämäkerrassa kerrottu kutojan koulutus saattoi siis tarkoittaa vankilan oppeja. Silloisissa vankiloissa työ kuului vankien arkeen.

Viipurin lääninvankila 1890-1909.
Lappeenrannan museot
Suomen vankiloissa istui keskimäärin 300 naisvankia vuosittain. Vuonna 1904 16-vuotias Ida Haatainen oli nuorin vankilaan joutunut nainen. Varkaus oli tuolloin tyypillinen rangaistusten syy, noin puolet naisvangeista istui varkaustuomiota. Ida Haatainen kuului hyvin pieneen vähemmistöön, vankilarangaistuksen täytyi olla valtava häpeä. Lisäksi maininta rikoksesta seurasi häntä papintodistuksessa joka paikkaan.

Ida Haatainen vapautui vankilasta 30.8.1904 hiukan etuajassa, sillä Keisarillisen Majesteetin armahduskirja vapautti hänet kuten sadat muutkin vangit. Armahduskirjan nojalla vankiloista vapautettiin yli tuhat vankia, heistä oli 224 naisia.

Palvelijan ammatti oli nyt Idalta suljettu. Vapauduttuaan vankilasta, hän oli tullut Maaningalle ja käynyt ripittäytymässä. Ida oli suorittanut rippikoulun vankilassa. Kevättalvella 1905 Ida lähti takaisin Viipuriin, josta sai Lähteenmäen mukaan töitä kenkätehtaalta, siellä ei niin tarkkaan mainetodistuksia kyselty.

Ida Haatainen tapasi Viipurissa tulevan miehensä Pekka Knuutisen. Pekka oli rautateiden rakentaja, ratajätkä.  Knuutinenkin oli kotoisin Maaningalta, asuinpaikaksi oli vuonna 1905 merkitty Käärmelahti 22. Loisenpoika Pekka Knuutinen ja kylänloppulainen Ida Haatainen vihittiin 5.11.1905 Maaningalla.

Pariskunta otti muuttokirjan 1911 Maaningalta Rovaniemelle. Todennäköistä on, että pariskunta on tässä vaiheessa ollut jo pitkään pohjoisessa. Rautatietä Rovaniemelle rakennettiin vuodesta 1907. Voisi olettaa Pekka Knuutisen olleen siellä töissä.

Rovaniemen työväentalo 1920-luvulla. Alunperin Renkaan talo. 
Lapin maakuntamuseo
Nuori pari aloitti yhteisen elämän poliittisesti kuohuvana aikana. Vuoden 1905 suurlakko ja sen seurauksena saatu eduskuntauudistus nosti työväenliikkeen ensimmäisen kerran vahvaksi vaikuttajaksi. Rovaniemellekin perustettiin työväenyhdistys jo vuonna 1905. Ida Knuutinen oli muistitiedon mukaan toiminut naisten työväenyhdistyksen puheenjohtajana.

Haarlan Lemmin poika Rovaniemen Työväennäyttämölla 1923.
Ida Knuutinen ei ole enää tuolloin Rovaniemellä, mutta hän oli 
mukana saman näytelmän toteutuksessa Kajaanissa.

Ida Knuutinen näytteli Rovaniemen työväennäyttämöllä vuonna 1915 ainakin Ibsenin Norassa ”mukiinmenevästi” palvelijatarta sekä salapoliisikomediassa Sherlock Holmes sivuroolia ”välttävästi”. Teatteriharrastus jatkui Idan elämässä myöhemmin Kajaanin Työväenteatterissa, jossa hän esiintyi lukuisissa näytelmissä. Silloin puhuttiin iltanäyttelijöistä, nykyisin puhuttaisiin avustajista.

Nykytiedoilla Ida Knuutinen löytyy vuonna 1918 Lapinlahdelta, Alapitkän kylältä. Hän oli siellä perustamassa Alapitkän Sosiaalidemokraattista nuoriso-osastoa. Ida valittiin puheenjohtajaksi ja rahastonhoitajaksi. Sosiaalidemokraattinen puolue oli hajonnut vuoden 1918 sisällissodan tuoksinassa. Maltilliset jatkoivat SDP:n nimen alla ja kommunismiin kääntyneet perustivat Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen. Käytännössä tämä puolue toimi kommunistien peitejärjestönä. Suomen kommunistinen puolue oli perustettu 1918 Moskovassa, Suomessa se oli laiton.

Kajaanilaisia naisaktiiveja 1926. Alhaalla istumassa
Ida Knuutinen, keskellä Anni Nousiainen (vas) ja
Mandi Vimpari, ylinna Anni Mustonen ja Eeva
Myyryläinen. Vaalikomitea.
Kuva Kansan Arkisto

Kommunistit saivat vankan kannatuksen mm. Kuopion läänin työväestön keskuudessa. Niin Alapitkän kuin muidenkin alueen kylien työväentalot joutuivat kommunistien haltuun. Alapitkän Sos.dem nuoriso-osasto oli nimestään huolimatta kommunistinen. Samanlainen nuoriso-osasto perustettiin myös naapurikylälle Pöljälle, jonka työväentaloa hallinnoi kommunistisen suunnan työväenliike.

Kajaanin työväentalo. Kuva Työväen Arkisto.

Kajaanin kansanpirtin näyttämö. Täällä Ida Knuutinen
näytteli lukiusissa Kajaanin Työväen Näyttämön esityksissä.
Kansan Arkisto

Vuodesta 1920 Ida Knuutisen ompelutyöilmoituksia alkaa ilmestyä Kajaanin seudun lehdissä. Hän asui eri osoitteissa kaupungissa ilmeisesti lähes koko 1920-luvun. Knuutinen toimi aktiivisesti 1920-luvun alussa Kajaanin sosialistisessa naisyhdistyksessä. Eniten hän näkyi kuitenkin julkisuudessa teatterin vuoksi. Hän näytteli säännöllisesti Kajaanin Työväen Näyttämön esityksissä. Hänellä ei ollut päärooleja, mutta hän oli selvästikin luotettava sivuosien tulkitsija.

Ida esiintyi ainakin seuraavissa näytelmissä: Nummisuutarit, Ludvig Fuldan Naisorja, Sigurd Braa, Kotzebuen Ryöstetty kaunotar, Haarlan Lemmin poika, Finnen Sysmäläiset, Seppälän Erämaan ritarit, Hevospaimen, Agapetus, Olenko tullut haaremiin.

Pekka Knuutinen työskenteli mahdollisesti rautateiden korjaustöissä Pöljällä vuonna 1927. Ida ei myöskään ilmoittele tuona vuonna ompelutöistään Kajaanissa. Perheessä ei ollut omia lapsia, joten koko perheen siirtyminen miehen työn perässä lienee sujunut suhteellisen helposti. Elämäkerrassaan Ida kertoi perheessä joskus olleen kasvattilapsen.

Vuonna 1928 Ida Knuutinen valittiin Kajaanin kaupunginvaltuustoon kommunistien listalta. Valtuusto oli vasemmistoenemmistöinen, sillä kommunisteilla oli 14 ja SDP:llä 2 valtuutettua, porvarillisilla puolueilla 13.

Ida oli toiminut tavalla tai toisella työväenliikkeessä yli kaksikymmentä vuotta. Kajaanissa hän oli mukana ainakin sosialistisessa naisyhdistyksessä, sosialistisessa nuoriso-osastossa, Järjestönuorten liiton toimikunnassa, Valtiollisten vankien huoltoyhdistyksessä, työväen paikallisjärjestössä ja työväen vaalikomitean rahastonhoitajana.

Ida Knuutinen ja Ester Immonen. 
Molemmat joutuivat lapuanliikkeen
painostuksen takia siirtumään
Neuvostoliittoon.
Kirjasta Pikkukaupungin unelmia.
Kainuun museo
Sitoutuminen ja uskollisuus omaksutuille aatteille mitattiin raskaimman kautta, kun lapuanliike aloitti suoran toiminnan tavoitteenaan kommunistien toiminnan kieltäminen Suomessa. Loppukesästä 1930 alkoivat kunnan – ja kaupunginvaltuustojen puhdistukset.

Kajaanissa valtuuston porvarilliset jäsenet ja lapuanliikkeen kannattajat vaativat 1.8.1930 laatimassaan kirjelmässä kaupunginvaltuuston kommunistijäseniä eroamaan kaikista luottamustehtävistään. Viisi valtuutettua kieltäytyi eroamasta, jolloin heidät vietiin 5.3.1930 Virastotalolta kolmentoista auton saattueessa pois kaupungista.

Muilutetut valtuutetut olivat Vihtori Vartiainen, Oskari Honkanen, Olli Tossavainen, Akseli Mod ja Ida Knuutinen. Kyyditetyt katosivat, eivätkä omaiset saaneet heihin yhteyttä. Oikeudenkäynti asiasta käytiin vasta vuotta myöhemmin Kajaanin raastuvanoikeudessa.

Kyyditsijöiksi oli ilmoittautunut 44 miestä. Ida Knuutista sanoi kuljettaneensa Reino Gunnar Karhu ja Oskari Jalmari Rönkä. Lisäksi Niilo Klemetti ja Eelis Mannila sanoivat istuneensa samassa autossa kuin Ida. Ainoana naisena hänet oli helppo tunnistaa miesjoukosta, joten muutama muukin kuulusteltava mainitsi tunnistaneensa hänet.

Suuri miesjoukko todisti yhdenmukaisesti oikeudessa, ”ettei mitään väkivaltaa käytetty”, kyyditysmatkalla vain ”keskusteltiin”. Herää tietysti kysymys, miten matka rajalle oli kulunut? Muutama todistaja kertoi, että Kajaanin Virastotalolla kommunistisiin valtuutettuihin tartuttiin kiinni ja heidät siirrettiin autoihin väkisin. Kukaan kyydittävistä ei huutanut apua tai pannut kovasti vastaan. Edustajilla oli ollut neljä päivää aikaa miettiä ratkaisujaan, joten alistuneisuudessa lienee ollut päättäväistä uhmaa. Eikä paikalla olevalta yleisöltä ollut odotettavissa mitään apua.

Kukaan painostetuista valtuutetuista ei muuttanut kyyditysmatkalla mieltään, vaan heidät kävelytettiin noin 100-150m rajalta ja Ida Knuutinen tovereineen käveli punaisen hämärän maahan.

Muilutetuista vain Akseli Mod palasi takaisin Suomeen. Myös kyyditettyjen perheet muuttivat Neuvostoliittoon. Kajaanin köyhäinhoitolautakunta maksoi Modin, Korhosen ja Tossavaisen perheiden matkakulut.

Kyyditsijät saivat teostaan muodolliset tuomiot, mutta jäivät vapaalle jalalle.

Ida Knuutinen liittyi NKP:n jäseneksi, sai Neuvostoliiton kansalaisuuden ja asettui Petroskoihin. Hän työskenteli Golikovin ruokalassa, oso-järjestössä, Punaisessa Ristissä ja osuustoimintatyössä. Hän opiskeli puoluetietoa ja harjoitteli venäjän kieltä. 

Ida oli 43-vuotias, kun hänet pakkosiirrettiin maasta. Kajaanin raastuvanoikeudessa 1931 eräs todistaja sanoi kaikkien kyydittyjen omaisten siirtyneen Neuvostoliittoon, joten Pekka Knuutinenkin lienee seurannut vaimoaan rajan yli.

Mahdollisesti viimeinen Suomessa otettu kuva
Ida Knuutisesta. Hän istuu vasemmalla. 
Vaalikomitea 1930 on vakavalla mielellä.
Kansan Arkisto


Lähteet

Tätä tekstiä ei olisi olemassa ilman Maria Lähteenmäen mainiota tutkimusta Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. Kirjassa on Ida Knuutisen tarina kerrottu tarkkaan. Olemme sukututkija Pekka Tanskasen kanssa etsineet joitakin lisätietoja sukutaustaan ja Idan nuoruusvaiheisiin Maaningalla ja Viipurissa. Idaa kyydityksen vaiheet ja taustat taas on kuvattu huolella Panu Pulman ja Oiva Turpeisen teoksessa Pikkukaupungin unelmia. Kajaani 1906-1976.

Maaninka lastenkirja 1881-1890 (AP_2 I Ab:12) Sivu 7 SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40724&pnum=11

Maaninka rippikirja 1901-1910 (AP_2 I Aa:24) Sivu 668 Haatainen; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40663&pnum=28

Maaninka rikosluettelo 1865-1921 (AP I Jh:1) Ida Haatainen; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40861&pnum=23

Maaninka muuttaneet 1905-1916 (AP I Ba:8, I Bb:10) Sivu 9; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40736&pnum=12

Maaninka vihityt 1892-1908 (MKO4-5 I E:3) Sivu 98 1905; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=29924&pnum=30

Maaninka rippikirja 1911-1920 (AP_3 I Aa:27) Sivu 1065; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40865&pnum=108

Rovaniemi rippikirja 1911-1920 (AP_III I Aa:28)  Sivu 1449 Kn: Knuutinen, Junnila, Haatainen, Tervo, Skopa, Paukkula, Knuuti; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=43350&pnum=264

Kajaanin raastuvanoikeus, pöytäkirja Ca:57 §903 18.6.1931

Vankeinhoitolaitoksen kertomus vuodelta 1904,

https://www.doria.fi/handle/10024/154681

https://fi.m.wikisource.org/wiki/Keisarillisen_Majesteetin_Armollinen_Julistus-_ja_Armahduskirja_1904,

Kiiskinen, Vuosikymmenten takaa

Mikkonen, Rovaniemen Sosiaalidemokraattisen Työväenyhdistyksen historiikki 1905-1955, https://kalevimikkonen27.blogspot.com/2017/10/rovaniemen-tyovaenliikkeenhistoriaa.html 

Viipuri 5.9.1903 

Oulun sanomat 5.5.1915 

Oulun sanomat 22.10.1915

Savo 7.12.1918

Savon Kansa 22.11.1919

Kajaani 7.12.1928 

Työväen näyttämötaide. Suomen työväen näyttämöiden liiton äänenkannattaja 1.11.1929.

 

 



keskiviikko 20. joulukuuta 2023

Nimismiehen tehoratsia salaviinanpolttajien työmaille joulun alla 1859 - kuiva joulu Pöljälle, Kasurilaan ja Kolmisopelle?

 

Joulukuussa 1859 Pöljällä ja lähialueella valmistauduttiin joulunviettoon. Rahvaan joulu oli varmasti varsin yksinkertainen, eikä siihen suinkaan kuulunut joulukuuset tai joulupukit, tuskin lahjatkaan. Mutta viinaryyppy jouluna oli oltava, kuten muissakin vuoden tärkeissä taitekohdisssa tai perhejuhlissa.

Paloviina oli kuulunut jo 1500-luvulta alkaen rahvaan elämään, arkeen ja juhlaan. Maaseudulla kotitarvepoltto oli sallittua maata omistaville talonpojille. He joutuivat maksamaan siitä viinaveroa, vaikka eivät olisi viinaa polttaneetkaan. Torpparit ja irtain työväki ei saanut polttaa viinaa.

Viinan polttoajat oli tarkoin määrätty, samoin kuin määrä, jonka talollinen sai viinaa polttaa. Isot talot saivat polttaa enemmän kuin pienet. Nimismies keräsi tiedot viinapannuista ja niiden piti olla valvottuina. Nimismies sai käydä tarkistamassa pannujen tilan halutessaan eikä niitä ei saanut lainata muille.

Viinan valmistus oli varsin tuottoisa kotiteollisuuden muoto. Jos ylijäämäviljaa oli, niin viinanmyynnillä oli mahdollista ansaita hyvät rahat. Talonpojat perustelivat viinanpolttoa myös sillä, että prosessissa syntyi rankkia, jota pidettiin erinomaisena karjan rehuna.

Pöljälläkin viinan valmistuksen taito oli hyppysissä. Tämä näkyi esimerkiksi Suomen sodan (1808-09) aikaisissa vahinkoilmoituksissa. Sodan jälkeen kyläläiset hakivat korvauksia venäläisten sotilaiden viemistä elintarvikkeista ja aiheutetuista vahingoista. Menetyksissä mainittiin useita kannullisia viinaa.

Helmikuussa 1860 Kuopion pitäjän käräjillä käsiteltiin useita salaviinanpolttoon liittyneitä juttuja. Näyttäisi siltä, että nimismies Viktor Acshen avustajaan sotilas Johan Blomster oli tehnyt 15.12.1859 kierroksen Kasurilan, Pöljän ja Kolmisopen kylissä etsimässä salaviinanpolttajia. Ja löytyihän heitä.

Konginkankaalta siirreteyt Niemelän torpan viinanpolttolaitteet.
Viinapannu, jossa hattu ja piiput, jäähdytystynnyri, viinakannu,
nassakka ja kuljetustynnyri.
Museovirasto.

Kolmisoppi 3 torppari Hannu Väänänen yllätettiin itse teosta. Nimismiehen tullessa paikalle Väänäsellä oli tulet viinapannun alla, sen hattu ja piiput olivat paikoillaan. Viinapannussa oli hattu, joka kiinnitettiin polton aikana tiiviisti kiinni. Siitä lähti yleensä kaksi piippua, joissa höyrystynyt viina jäähdyttämällä tiivistyi nesteeksi. Viina tippui piipuista viina-astiaan. Hannu Väänäsen lukutaitoa ei pappi ollut rippikirjassa juuri arvostanut. Oli kyllä päästänyt ripille, mutta kommentoinut: ”Yksinkertainen!”. Lukuhommat ja kristinoppi ei Hannulta sujunut, mutta viinanpoltto silloisilla välineillä vaati kyllä varsin paljon hoksottimia ja osaamista. Hannu oli ilmeisesti enemmän kemisti kuin jumaluusoppinut.

Taavetti Launosen torpalla Pöljällä nimismies ja Blomster löysivät mallasta, mäskiä, hiivaa ja rankkia. Tässä tapauksessa käräjille oli haastettu myös Launosen isäntä, talollinen Aatu Savolainen. Vastaajat väittivät, että he eivät olleet polttaneet viinaa, vaan valmistaneet kaljaa. Todistajana Blomster sanoi, että paikalla oli vastapoltettua rankkia. Toiseksi todistajaksi oli kutsuttu loinen Tobias Takkinen Pöljältä, mutta hän ei sanonut tietävänsä asiasta mitään. Asia siirrettiin seuraaviin käräjiin.


Musta lehmä, mustikki, musta mullikka. Rakkaalla lapsella
oli monta nimeä. Kuvassa näkyy hyvin viinapannun piiput ja
hattu. Pannut olivat yleensä kuparia.
Museovirasto

Myös torppari Martti Knuutinen jäi nimismies Viktor Aschenin haaviin Kasurilassa 15.12.1859. Häneltä löytyi viinapannu ja vastapoltettua rankkia. Knuutinen oli kuollut ennen käräjiä, joten paikalle oli haastettu leski Anna Liisa Kejonen. Leski myönsi syytteen ja sai 30 hopearuplan sakon. Todettiin, että ellei leski pysty maksamaan, niin Martti Knuutisen jäämistöstä otetaan sakkoraha. Kiinnostavaa oli, että viimekädessä sakon saattoi joutua maksamaan torpparin isäntä, Jussi Miettinen. Hänellä ei kuitenkaan tuomiokirjan mukaan ollut suoraan asian kanssa tekemistä.

Salapolttopaikkojen oli oltava suojaisissa paikoissa, metsissä. Talviaikaan syntyi kuitenkin paljastavia polkuja. Lautamies Pekka Niskanen löysi jälkiä seuraten torppari Heikki Kainulaisen keittopannun piippuineen. Lisäksi löytyi puteli viinaa ja vastakeitettyä rankkia. Keittopaikalla oli myös pussillinen tyhjiä pulloja. Kainulaista vastaan todisti leski Agneta Oksman (Kasurila 5). Hän sanoi useampaan otteeseen varoittaneensa Kainulaista viinankeitosta. Kainulainen sai 14 ruplaa sakkoja ja pannun piiput rikottiin.

Viinan nauttiminen, ostaminen sekä hallussapito oli luvallista. Mutta juopumus oli rangaistava rikos. Vuoden 1733 juopumusasetuksessa säädettiin, että jos esiintyi silminnähden juovuksissa, sai sakot. Vuonna 1829 rangaistuksia kovennettiin ja toistuvista juopumuksista saattoi saada sakkojen lisäksi jalkapuuta ja jopa pakkotyötä.

Nassakka, jolla kuljetettiin viinaakin.
Museovirasto
Kovin paljon juopumusrikoksia ei kuitenkaan tuomiokirjoissa näy. Todennäköisesti kyläläiset harvemmin ilmiantoivat naapureitaan. Seuraavaksi saattoi olla itse tai läheiset liemessä.  

Nimismies keräsi pöljäläisten viinapannut 17.12.1844  (pannut kerättiin yhteiseen varastoon välillä, silläkin pyrittiin rajoittamaan ylenmääräistä viinanpolttoa). Kuvernöörillä oli myös lupa kieltää esim. katovuosina viinanpoltto kokonaan.Tilalliset ja kestikievarin pitäjät saivat myydä maaseudulla viinaa, mutta muilta se oli kielletty.

Leili. Pienenpi nesteiden kuljetukseen sopiva
puuastia.
Museovirasto

Siilinjärven aluen torppareiden salaviinapoltto oli aikakaudelle tyypillistä. Jokaisesta Pohjois-Savon kylässä asiaa harrastettiin. Viina oli vakiintunut osa ihmisten arkea, mutta mitenkään yletöntä alkoholin käyttö ei ilmeisesti ollut. Oli monia rajoittavia tekijöitä.  ”Vanhan raittiuskirjallisuuden esittämä kuva erityisen suuresta paloviinan kulutuksesta ennen kotipolton kieltoa (1866) on liioitteleva. Viinanpoltto-oikeus oli vain maatilojen ja kaupunkikiinteistöjen omistajilla. Alkoholin käyttökään ei ollut täysin säätelemätöntä. Oikeus viinan juomiseen ja juopumiseen oli lähinnä itsensä elättämään pystyvillä miehillä. Tilallismiehet valvoivat vaimojensa, palkollistensa ja alaikäisten viinankäyttöä. Yletöntä juopottelua ehkäisivät myös viljan niukkuus sekä kylvön ja sadonkorjuun kiivas työtahti.” (Kaartinen) 

 

Lähteet

Wilkuna, Kustaa H.J., Juomareiden valtakunta. Suomalaisten känni ja kulttuuri

Mäntylä, Suomalaisen juoppouden juuret. Viinanpoltto vapauden aikana

Rossi, Leena, Suomalaisen viinapään arvoitus. https://agricolaverkko.fi/review/suomalaisen-viinapaan-arvoitus/

Lares, Jenni, Alkoholinkäytön sosiaaliset merkitykset 1600-luvun länsisuomaisessa maaseutuyhteisössä. https://trepo.tuni.fi/handle/10024/122686

Kaartinen, Aija, Kieltolaki ei kuivattanut Suomea. https://www.duodecimlehti.fi/duo10667

Kuopion tuomiokunta, 1860. https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700738/pages/71?t=P%C3%B6lj%C3%A4

Kuopion tuomiokunta 1845 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700724/pages/549?t=P%C3%B6lj%C3%A4

Kuopio maaseurakunta rippikirja 1854-1863 (TK1637 II A 15:3)  Sivu 17 Kolmisoppi ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=15491&pnum=21

Kuopio maaseurakunta rippikirja 1864-1873 (MKO108-120) Sivu 30 Kolmisoppi Rot- ock Kyrkfattige SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=23071&pnum=30

Kuopio maaseurakunta rippikirja 1854-1863 (TK1636-1637 II A 15:2)  Sivu 198 Kasurila ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=14106&pnum=209