Isovihan kätköt ja irtaallaan ollut omaisuus - saako löytäjä pitää?

 

Lehmisavu, Eero Järnefelt 1891. Sota tarkoitti kärsimystä 
myös eläimille, kun niiden rauhallinen elämä häiriintyi.

Venäläisret olivat vieneet kesällä 1714 kaksi lehmää Ratsumestari Henrik Oppmanin talosta. Ne oli otettu pantiksi, kunnes talon väki olisi toimittanut Venäjän armeijan kapteeni Thurofille kaksi kannua paloviinaa. Lehmät oli vienyt lautamies Hukkanen, jonka tehtäväksi epämiellyttävä venäläisten avustaminen oli tullut. Mutta Hukkaselta ne kävi ottamassa Ruotsin armeijan kersantti Elg. Tämän jälkeen kaksi ratsumestari Oppmanin renkiä kuljetti lehmät ja oletettavasti muutakin arvotavaraa Kuopioon nimismies Henrik Hoffrenin taloon heinäkuun viimeisinä päivinä 1714. 

Venäläinen partio piipahti ensimmäisen kerran sodan aikana Kuopiossa 6.8.1714. Tämä säikäytti rengit pakosalle, jolloin lehmät jäivät nimismiehen hoiviin.

Venäläisten lähdettyä tulivat kersantti Elg ja vääpeli Qvist kyselemään lehmiä. Elg antoi toisen niistä palkaksi Hatsalan kylästä kotoisin olleelle torppari Olli Hallikaiselle, sillä Olli oli järjestänyt Ruotsin Elgin joukoille hevosia. Toinen lehmistä jäi edelleen Hoffrenille, sen sanottiin olleen vanha ja raihnainen. Seuraavana vuonna kapteeni Hausen Kajaanin varuskunnasta oli pakomatkallaan ensin vaatinut lehmää itselleen, mutta kuitenkin myynyt lehmän Hoffrenille. Hausen pakeni venäläisiä sellaisella kyydillä ettei ehtinyt jäädä lehmää teurastamaan. Niinpä Hoffrén oli lahdannut lehmän syksyllä 1715 omiksi tarpeikseen. 

Oikeus katsoi, että  lehmät olivat venäläisten varastamaa sotasaalista, jota Elg, Hoffrén tai sen paremmin Hausen eivät omistaneet. Niinpä Hoffrénin piti palauttaa Hausenilta saamansa maksu Oppmanille, toisen lehmän kohtalo jäi auki, koska torppari Hallikainen ei ollut oikeudessa paikalla.

Nimismies Henrik Hoffrén jäi paikoilleen ja asettui osaksi venäläishallintoa, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että paikalliset lautamiehet nimismiehen johdolla auttoivat venäläisiä kiskomaan tarvitsemansa verot, muonat ja työt väestöltä.

Kun miehitysaika kesti noin kuusi vuotta, niin voi vain kuvitella kuinka laittomaksi meno yltyi. Tässä tapauksessa kaikki osapuolet varastivat , nimismieskin. 

Ihmiset piilottivat omaisuuttaan metsiin miehitysaikana. Sodan jälkeen käytiin jonkin verran oikeutta näiden kätköjen omaisuudesta. Sattuipa joskus niinkin, että varas halusi tunnustaa rikoksensa itse. Niinpä Hakkaralan kylältä Jöran Rissanen kertoi 1727 (!) oikeudessa ottaneensa Anders Rissasen kätköstä miehitysaikana mustan naisten röijyn. Röijy on naisten parempaan pukuun liittyvä takki. Hänen vaimonsa Maria Vänätär oli käyttänyt takkia, mutta se oli  sittemmin varastettu heiltä. Röijyn hinnaksi arvioitiin 10 riikintaalaria. 

Jöran tuomittiin näpistyksestä kolmeksi päiväksi vankilaan ja pyytämään synninpäästön. 

Naisten kansanomainen röijy 1700-
luvulta. Nykyisin sanoisimme ehkä 
jakku. 

Lukkarilassa Påhl Leino sai kuulla äitinsä Riitta Ollikaisen kuolinvuoteen äärellä, että äiti oli  piilottanut Venäjän miehitysvallan aikana Kuopion pitäjän Kaaraslahteen rahaa. Paikka oli ollut Olkiniemi ja aivan järven rannassa. Näillä tiedoilla kätköä oli varmasti mahdoton löytää, mutta nyt Leino oli kuullut huhuja, joiden mukaan Pekka Pekkarisen vaimo Sofia Pitkänen (Pitkätär) olisi löytänyt rahaa Kaaraslahdessa. Hän oli haastanut Pitkäsen oikeuteen.

Pitkänen kielsi löytäneensä mitään. Leivon kutsumana todistajana Heikki Ruuskanen samaiselta Kaaraslahden kylältä kertoi, että Pitkänen oli noin viisi vuotta aiemmin kysynyt Ruuskaselta, onko hän kätkenyt jotain rantaan. Koska Ruuskasella ei ollut kätköä rannassa, asia oli jäänyt siihen. Mitään muuta tämä todistaja ei asiassa osannut sanoa. Kun Leivon muut todistajat, Olli Lukkarinen Sänkimäestä ja leski Beata Toivanen (Toivatar) Kaaraslahdesta eivät olleet paikalla, juttu siirrettiin seuraaville käräjille. Leivon usko asiaan lienee hiipunut, sillä asiaa ei käsitelty ainakaan seuraavilla käräjillä.

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:23 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1723-1723, sivu 57, tiedosto 45

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:28 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1728-1728, sivu 103, tiedosto 54 Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:28 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1727-1727, sivu 52, tiedosto 98 

https://www.geni.com/people/Henrik-Henriksson-Hoffrén-Toivalan-haara/6000000029405649012https://www.geni.com/people/Henrik-Oppman/6000000011820594451

Miehittäjän ankara nyrkkivalta Pöljällä ja Kurolanlahdessa 1715-1719

 

Pohjois-Savossa tiedetttin Pohjanmaan, Karjalan ja Kainuun 
julmuuksista ennen venäläisten tänne tuloa. 

Erityisen uteliaasti olen etsinyt tietoja kotikyläni Pöljän tapahtumista isovihan aikaan. Kylän onneksi sen nykyisin läpäisevä valtatie valmistui vasta myöhemmin 1700-luvulla. Tienvarsikylät kärsivät yleensä eniten. Tähän mennessä tuomiokirjoista ei ole löytynyt viitteitä miehittäjien väkivallasta Pöljällä. Miehityshallinto Savossa toimikin niin, että paikalliset lautamiehet, starostit tekivät ryssänrenkeinä veronkannon. Jos suostui nöyrästi antamaan, mitä vaadittiin, niin henkikulta säästyi.

Lauri Miettinen Pöljältä joutui antamaan hevosensa venäläisten postin kuljetukseen. Påhl Matinpoika ajoi hevosen Pöljältä Viipuriin, jossa venäläinen luutnantti oli ottanut sen ja ajanut sillä kaksi viikkoa. Satulakin oli vioittunut, lopulta hän oli ostanut hevosen kahdella taalarilla. Kotona Pöljällä Påhl Matinpoika väitti hevosen kuolleen.

Oikeus määräsi Matinpojan antamaan rahat Lauri Miettiselle. Matinpojalla oli tuskin ollut varaa valita, ”myikö” hän hevosen vai ei. Luutnantti oli maksanut hevosesta niin huonosti, ettei Lauri varmasti sillä uutta hevosta saanut.

Toinen Pöljän talollinen, Matti Kejonen joutui antamaan starosti Juhan Miettiselle 1719 lehmän, härän, lampaan ja 6 kappaa maltaita. Kejonen epäili oikeudessa, että starosti olisi kerännyt veroja omaan pussiinsa. Juhan Miettinen pystyi kuitenkin todistamaan, että kaikki meni venäläisille, eikä hän ollut vetänyt välistä. Kejonen ei saanut hyvitystä. Tämä olikin varsin tyypillistä näissä oikeusjutuissa, sillä Ruotsi ja Venäjä olivat sopineet armahdusperiaatteista, jotka suojasivat Venäjän valtaa palvelleita ”ryssänrenkejä”. Pöljän kylä kärsi kuten muutkin Kuopion alueet ankarasta verotuksesta ja pakkoluovutuksista. On myös merkkejä, että tiloja autioitui, koska asukkaat lähtivät pakoon ja ne jäivät viljelemättä. 

Kuopion kirkkoherra Henrik Hoffrén varautui venäläisten tuloon 1713. Hän siirsi joulukuussa 1713 Maaningan Kurolanlahteen Påhl Mykkäsen aittoihin Kuopiosta säilyviä elintarvikkeita: rukiinjyviä ja ruisjauhoja tynnyrikaupalla, suolattua ja kuivattua kalaa, sianlihaa suolattuna ja savustettuna sekä sian ihraa. Sattui kuitenkin niin, että Pohjanmaalta päin tulleet venäläiset osautuivat Mykkäsen aitoille.

Maastosta saattaa löytää tällaisia painaumia, joita kansantarinoissa
sanotaan piilopirttien jäänteiksi. Kangaslampi.
Museovirasto

Tieto venäläisten tekemistä hirmuteoista Pohjanmaalla tehdyistä oli jo ehtinyt Savoon, joten väki osasi paeta Kurolanlahdeltakin venäläisten tieltä. Oli viety valmiiksi kätköihin tavaroita ja piilopirttejä valmisteltu. Kirkkoherran tavarat jäivät kuitenkin venäläisten käsiin, he mursivat aitat auki ja ottivat, mitä tahtoivat.

Vuonna 1722 kirkkoherran poika Johan Hoffrén haki korvauksia, niiltä paikallisilta, jotka olivat hänen tietonsa mukaan ottaneet avoimista aitoista tavaraa, kun venäläiset olivat poistuneet Kurolanlahdesta. Luutnantti syytti Haatalan isäntiä Matti Kiminki, Heikki Sipponen, Pehr Huttunen ja Niilo Hyrkäs ja vaimo Marketta Silvotar sekä Tavinsalmelta Antti Lappalaista ja Kurolanlahden Mykkäsiä isänsä varastojen verottamisesta. Se myönnettiin, että Haatalan ja Tavinsalmen kyläläiset olivat paenneet Kurolanlahtee. Lisäksi muutamat Muutamat kyläläiset kertoivat ottaneensa pahimpaan hätään jotain aitoista, mutta he olivat maksaneet niistä kirkkoherralle myöhemmin. Hyrkäs kertoi olleensa Kurolanlahdessa ja ottaneensa Jeremias Savolaisen (Haatalasta) kanssa vähän jauhoja. Kyläläiset kertoivat vielä, että aitoilla oli ollut myös kirkkoherran oma renki Antti Miettinen.

Lisäksi he kertoivat, että venäläisiä oli auttamassa heille tuntematonta väkeä. Nämä olivat ottaneet mukaansa niin paljon kuin vain olivat jaksaneet kantaa. Erityisesti moitittiin nimeltä mainiten Marketta Sivosta, jonka sanottiin nykyisin elävän Iisalmen pitäjässsä.

Pekka Huttunen sanoi olleensa Kurolanlahdessa ryöstelyn jälkeen sen vuoksi, että hän oli lähettänyt poikansa turvaan sinne ja kävi hänet hakemassa. Huttusella ei ollut mitään tietoa aittojen kadonneista tavaroista.

Osa kertoi olleensa ihan muualla paossa, eikä heillä ollut mitään tietoa varkauksista. Oikeusjutusta tulee sellainen vaikutelma, etteivät kyläläiset olleet kovin pahana pitäneet, jos joku oli aitoista jotain ottanutkin. Asia siirrettiin seuraaville käräjille, eikä aineistosta enää löytynyt. Ehkäpä luutnantti Hoffrén joutui antamaan periksi, kun todistajia syytöksille ei löytynyt. Tässä saivat myös Tavinsalmen kyläläiset tutustua uuteen naapuriinsa, sillä luutnantti Hoffrén oli juuri muuttanut kylälle. Käräjiä riitti jatkossakin.

Kuvassa on Pöljän kotiseutumuseon savutuvan pöytä.
Siinä tarinan mukaan venäläiset olisivat pilkkoneet teurastamansa
karjan lihaa, hakkaumat näkyvät. Tämä lienee tapahtunun 1808, ei
isovihan aikaan. 

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat KO a:22 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1722-1722, s. 108, tiedosto 74 msekä KO a:26 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1726-1726,  sivu 321, tiedosto 174

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:22 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1722-1722, sivu 126, tiedosto 83

https://digihakemisto.net/item/1592219483/9192154334/223

Vilkuna, Viha, perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta

Sattumuksia Suuren Pohjan sodan (1700-1721) ajoilta Pohjois-Savossa

 

 Naisen eloa, Juho Rissanen 1902

Kuopion seutu oli vuodesta 1714 tiukasti venäläisten hallussa. He olivat rakentaneet alueelle hallinnon, jossa paikalliset nimismiehet ja entiset lautamiehet joutuivat miehittäjän asiamiehiksi. He keräsivät kovalla kädellä Venäjän armeijan tarpeisiin viljaa, ruokatavaraa ja rehua. Lisäksi paikalliset joutuivat ns. robottitöihin miehittäjän rakennushankkeisiin. Robotti tulee venäjän sanasta robot, työ. Vallitsi oman käden oikeus ja väkivaltaa käyttivät niin omat kuin vieraat. Rahvas koetti selvitä tästäkin riesasta. Taudit ja katovuodet olivat kyllä kansaa opettaneet äkkinäisiin katastrofeihin. Niistä oli vain jotenkin selvittävä. Ensimmäinen tarina kertoo pelosta ja toinen selviytymisestä.

Pieni vainaja Kallaveden poukamassa

Keväällä 1722 Pekka Smolander, ruotusotilas Maaningan Käärmelahdesta souteli hiljakseen kohti Kuopiota. Hänet oli kutsuttu töihin rakentamaan venettä majuri Juhan Fiendtille. Häntä alkoi väsyttää, joten hän hakeutui Kehvon lähellä rauhalliseen poukamaan ja nukkui veneessä. Aamulla hän heräsi kylmää ja alkoi rakentaa rantaa nuotiota ja ja nauttia aamupalaa.

Puita etsiskellessään hän löysi alkeellisen kirstun, jossa oli lähes maatuneen lapsen jäänteet ja pellavaliinan paloja. Smolander lähti välittömästi viemään sanaa upseereilleen, josta tieto meni kirkkoherra Argilanderille. Käräjillä kukaan ei tiennyt pienestä vainajasta mitään. Oikeudessa tultiin siihen lopputulokseen, että lapsen omaiset olivat olleet tulossa hautaamaan lasta kirkolle, mutta eivät olleet uskaltaneet tulla venäläisten miehittämään kaupunkiin.

Kaarina Hyvärinen, kolmasti piiskattu

Yksinelävien naisten yksi selviytymisstrategia oli hankkiutua joko oman tai Venäjän armeijan sotilaan suojiin. Otetaan esimerkiksi Kaarina Hyvärinen (Hyväritär).

Kuopion käräjillä, jotka alkoivat 24.9.1722 tuli ilmi, että Kaarina Hyvärinen oli synnyttänyt lapsen korpraali Risto Kekäläiselle sekä eri aikoina ollut ”lihallisessa kanssakäymisessä” sotilaiden Pekka Mustonen ja Juhan Kröger kanssa. Lisäksi hän oli ollut yhdessä inkeriläisen pakolaismiehen Juhan Ingeron kanssa. Ingero oli joutunut lähtemään vuonna 1717 työpalvelukseen eli robottitöihin Pietariin., jossa hänen sanottiin kuolleen.

Mustosesta ja Krögeristä Hyvärinen oli jo rangaistuksensa kärsinyt, mutta nyt tarkasteltiin näitä muita syntejä. Kaarina Hyvärinen sai rangaistukseksi 18 piiskaniskua ja kirkon häpeärangaistuksen. Kekäläinen oli valmis menemään naimisiin Hyvärisen kanssa, mutta seurakunnan vihittyjen luettelossa heitä ei näy. Risto Kekäläinen oli iäkäs mies ja hän kuoli jo vuonna 1724. Kaarina Hyvärinen menee naimisiin Heikki Hiltusen kanssa Riistavedellä 1722. Ei kuitenkaan ole varmaa, että kyseessä on sama henkilö.

Niin sinnitteli Kaarina Hyvärinen sodasta rauhaan, kolmasti piiskattuna.

Hauta-Heikin mummo, Juho Rissanen 1897

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:22 1722-1722, sivu 311, tiedosto 175

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:22 1722-1722, sivu 614, tiedosto 327

Risto Kekäläinen https://www.geni.com/people/Risto-Kek%C3%A4l%C3%A4inen/6000000059368601902

Kuopion maaseurakunta vihityt 1722-1738 (AP I Eb:2) sivu 83 1722-1724

Isovihan kauhuja Jännevirralla ja Tuovilanlahdessa

 

Poltettu kylä, Albert Edelfelt 1878.

Suuren Pohjan sodan aikaan (1700-1721) venäläiset miehittivät Suomen alueen kokonaan. Pohjanmaa oli joutunut ottamaan vastaan valloittajien vihan kaikessa hirveydessään vuodesta 1714 alkaen. Siviiliväestö joutui siellä nykytermein sanottuna kansanmurhan kohteeksi. Silloin monet lähtivät pakoon kotikonnuiltaan Pohjois-Savoon, joka oli säästynyt systemaattiselta vainolta. Täällä venäläiset lähinnä hyödynsivät alueen resursseja ryöväämällä ”veroina” alueen talonpoikia. Tiettömien taipaleiden taakse valloittajan valta ulottui vai silloin, kun sotilaat tulivat kyliin.

Vuosina 1715-1721 täällä liikkui venäläisiä joukkoja verottamassa, heitä avustivat paikalliset lautamiehet, starostit. Yhteistoiminta oli varmasti pakon sanelemaa, sillä venäläiset ottivat haluamansa joka tapauksessa. Venäläisten lisäksi alueella oleskeli satunnaisesti Ruotsista lähetettyjä sotilasosastoja tukemassa paikallisia sissejä (kivekkäitä). Ruotsin sotilasosastot toiminnasta esimerkkinä olkoon lippumies Juhan Husson toiminta Jännevirralla kesällä 1716. Husson joukot olivat tulleet Suomeen Gävlestä.

Husson joukko-osasto oli saanut tiedon, että sotilaskarkuri Juhan Niskanen piilottelisi sukulaisensa Pehr Niskasen torpalla. Sotilaiden tarkoitus oli hakea näitä miehiä takaisin palvelukseen (tai rangaista heitä). Kun Pehr Niskanen ei kerrtonut sen paremmin karkurin kuin karjansa olinpaikkoja, tuikkasi Husso torpan rakennukset tuleen. Tosin hän kielsi polttaneensa mitään 1731, kun asiaa käräjillä Kuopiossa käsiteltiin. Hän arveli Pehrin itse polttaneen rakennuksensa. Niskanen ei saaanut korvauksia tuhoista, koska silminnäkijöitä ei ollut.

Husso oli myös ryöstänyt Nilsiän niinimäkeläiseltä Juhana Savolaiselta ja Rissalan Pekka Hämäläiseltä markkinakuormasta 72 leiviskää voita ja kaksi pukkia. Husso kuljetti saaliinsa Vuolijoelle siellä majailevien sissien muonaksi. Olli Backström on sanonut, että sotaa 1600-luvulla saattoi kuvata sotilaiden (omat tai vieraat) ja talonpoikien välisenä kamppailuna resursseista. Koska armeijat huollettiin suoraan kentällä väestöltä oteuilla ruuilla ja rehuilla, niin näkemys oli varmasti usein perusteltu.

Tuovilanlahdessa Maaningalla Pohjanmaan kauhut näkyivät pakolaisina. Aviopari Malin Juhontytär ja Juhan Jaakobinpoika Nivalainen tulivat Nivalasta, Kalajoen pitäjästä Olli Tuovisen taloon 1716. Venäläiset olivat tuhonneet pariskunnan koko omaisuuden, joten he työskentelivät Tuovisella piikana ja renkinä. Ruotsalainen joukko-osasto löysi Nivalaisen 1717 Tuovilanlahdesta ja pakotti mukaansa sotilaaksi. Hän joutui pohjanmaalaisten joukkojen mukana ensin Ruotsiin ja sitten pahamaineiselle Norjan sotaretkelle. Nivalainen katosi sinne.

Tapani Löfving oli yksi Isovihan sissejä.
Nykyisin sissien toimintaa pidetään 
lähinnä ryöstelynä, joka ei sodankäyntiin 
juuri vaikuttanut.

Malin Juhontytär jäi yksin Savoon. Elokuussa 1719 kivekkäät eli sissit tulivat Tuovilanlahteen. Väki pakeni metsiin, mutta Malin jäi sotilas Mikko Narsakan (ehkä inkeriläinen nimi) kynsiin. Toisen sotilaan avustuksella Malin oli viety tupaan, sidottu sänkyyn ja hiljennetty peitteellä. Tämän jälkeen Narsakka raiskasi Malinin.

Asiaa käsiteltiin Kuopion talvikäräjillä 1723. On varmaa, että myös venäläiset sotilaat raiskasivat naisia Pohjois-Savossa, kuten muuallakin maassa. Mutta ne teot eivät näy välttämättä tuomiokirjoissa, koska syytettävät olivat poissa maasta. Malin oli synnyttänyt lapsen keskosena keväällä 1720. Lapsi kuoli pian synnytyksen jälkeen. Tämän todistivat Olli Tuovinen, Risto Ruuskanen, Gabriel Tuovinen, Risto Rönkä ja Pertti Ryynänen. Oikeudenkäynti oli järjestetty sen vuoksi, että Malinin maine puhdistettaisiin. Aviottoman lapsen synnyttäminen oli rikos, josta silloisen lain mukaan annettiin naimisissa olevalle naiselle ankara rangaistus.

Malinilta kysyttiin oliko hänelle tullut näkyviä vammoja, huusiko hän apua, kuuliko tai näkikö kukaan tapahtumia? Kylä ja talo oli tyhjillään, eikä apuja ollut saatavilla. Täkki oli peittänyt suun, joten huutaa ei voinut. Mustelmiaan Malin oli näyttänyt ja tapahtumasta kertonut Tuovisen talon emännälle Kaarina Ryynäselle. Ryynänen oli kuitenkin oikeudenkäynnin aikaan jo kuollut, joten häntä ei oikeudessa voitu kuulla. Raiskaajansa nimen Malin sanoi kuulleensa puoli vuotta myöhemmin eräältä sotilaalta, joka oli ollut kylässä tapahtumien aikaan. Oikeudenkäynnissä useampi todistaja kertoi kuulleensa tarinan raiskauksesta. Kirsti Mähönen oli auttanut Malinia synnytyksessä keväällä 1720. Hänellekin Malin oli kertonut väkisinmakuusta.

Naiset joutuivat ankaran tutkinnan kohteeksi, kun sukupuolimoraalia kytättiin. Tuolloinen oikeudenkäytäntö vaati rikosasioissa silminnäkijöitä, vähintään selkeitä kuulohavaintoja, että tuomioita olisi saatu. Niinpä mustelmat eivät riittäneet todistamaan raiskausta. Olli Tuovinen todisti vaimonsa Kaarina Ryynäsen puhuneen Malinin mustelmista ja raiskauksesta. Mutta silti oikeus katsoi, että Malin oli tuomittava salavuoteudesta sakkoihin ja kirkkorangaistukseen.

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:32 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1731-1731, tiedosto 51

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:23 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1723-1723, s. 294, tiedosto 165

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:23 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1723-1723, s.52, tiedosto 43

Salonheimo, Savon historia II

Bäckström, Suursodan unohdetut kasvot, naiset 30-vuotisessa sodassa

Jännevirta on nykyistä Siilinjärven kuntaa, vanhaa Kuopion pitäjää.

Sotilaita Suuren Pohjan sodan melskeissä

 

Knuutti Ollinpoika Könönen ja Olli Erikinpoika Kasurinen Riikassa

Suuri Pohjan sota syttyi vuonna 1700, se jatkui 21 vuotta. Suurvalta Ruotsin armeija tarvitsi aina vain lusää sotilaita rivistä poistuneiden tilalle. Niin pestautuivat vuonna 1705 Kuopion pitäjässä Knuutti Ollinpoika Könönen ja Olli Erikinpoika Kasurinen sotilaaksi Kuopion komppaniaan. Heidät lähetettiin heti Riikaan Dünamünden linnoitukseen. Melko pian perillä Kasurinen sairastui. Hänen oikeaan kylkeensä kasvoi kyhmy ja vuoden sairastettuaan hän kuoli 1707. Tarina oli tavallinen, vaikkakin sotilaat kuolivat yleensä kuumeeseen ja ripuliin. Suurimmat tappiot koettiin näin, majoituspaikoissa, tautien levitessä ahtaissa oloissa. Kasurinen haudattiin linnoituksen muurien ulkopuolelle. Kuoleman todisti oikeudessa 1723 Knuutti Könösen leski Anna Mustonen, joka oli ollut paikalla linnoituksessa, kun Kasurinen kuoli. Könösen vaimo oli siis seurannut miestään sotaan.

Dünamünden linnoitus Väinäjoen suulla 1700.

Kasurisen oli siunannut haudan lepoon sotilaspastori Claudius Claudii Molander, joka nyttemmin työskenteli Pieksänmäen maaseurakunnan kirkkoherrana. En tiedä milloin Knuutti Könönen oli kuollut, tämän murheellisen sotaretken vaiheita tiedämme, koska Mustonen antoi todistuksen Kasurisen kuolemasta Kuopion syyskäräjillä 17.9. 1723. Tämä käsittely oli siis virallinen kuolleeksijulistaminen. 

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat 1723-1723, KO a:23, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat, tiedosto 263.

Antti Lapeteläinen ja Juhana Matinpoika Rytkönen karkureina

Sonkajärven Toivokosta Antti Lapeteläinen ja pielavetinen Juhana Matinpoika Rytkönen lähtivät täydennysmiehinä Suureen Pohjan sotaan tammikuussa 1701. Ensin Viipuriin ja sitten Pähkinälinnaan varusväeksi Nevajoen suulle. Miehet karkasivat Pähkinälinnasta kesällä 1702 ja palasivat kotiseudulleen. 

Rytkönen asettui kotitilalleen ja Lapeteläinen meni torppari Olli Rautaparran luokse Toivokkaan. Miehet eivät juuri piilotelleet, sillä toinen saatiin kiinni sunnuntaipäivänä kirkonmäeltä ja toinen oli tullut käräjäpaikalle. He ehtivät olla vuoden päivät karkuteillä, ilmeisen avoimesti kotiseudulla.

Venäläiset piirittävät Pähkinälinnaa. Alkuperäisen kuvan tekija 
H. Malmberg 1766.

Karkumatkan aikana Pähkinälinna joutui ylivoimaisten venäläisjoukkojen piirittämäksi ja valtaamaksi. Rytkönen sanoi lähteneensä pois, kun ei saanut varusteita, mm. saappaita. Oikeus ei pitänyt perusteluja uskottavina ja molemmat miehet tuomittiin karkuruudesta hirtettäväksi. Olli Rautaparta ei ollut paikalla, mutta hänet haastettiin käräjille karkurin hyysäämisestä. Tämän jatkoasian pöytäkirjaa en löytänyt.

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:14 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat, tiedosto 110.
Salonheimo, Savon historia II.

Lauri Halonen ja Lauri Sihvonen Maaningan Halolassa

Sotilaat Lauri Halonen, Lauri Sihvonen, Pekka Lappain (Lappalainen) ja Joonas Tavast olivat pysähtyneet lepäämään ja juopottelemaan Maaningan Halolan kylälle Pekka Karhusen taloon 23.10.1709. Elettiin Suuren Pohjan sodan kohtalon vuotta, Savon vakinainen jalkaväkirykmentti oli kotiutettu talvikaudeksi kotiseuduilleen. Edellä mainitut miehet olivat palaamassa harjoituksista Käkisalmesta.

Karoliinisotilas musketteineen. K. Dahl, 
Suomen kartanoita.

Miehet olivat ruokailleet ja juoneet olutta sekä paloviinaa tuvassa. Osa miehistä oli jo mennyt levolle. Yhtäkkiä Halosen ja Sihvosen välille oli puhjennut sanasota, joka kuitenkin oli lientynyt anteeksipyyntöihin. Halonen poistui tuvasta, pönkkäsi tuvan ulko-oven auki ja ampui eteisestä ottamallaan musketilla Sihvosta suoraan päin. Sihvonen oli istunut penkillä, eikä ehtinyt tehdä mitään. Pekka Lappalainen hyppäsi lattialta ylös ja alkoi ladata omaa muskettiaan, mutta Halonen oli nopeampi ja ehti ampua Lappalaista käteen. Tämän jälkeen Halonen juoksi pihamaalle. Lappalainen huuteli Haloselle, että ei tässä pahemmin käynyt, tule takaisin. Halonen pyysi Sihvosta tulemaan ikkunaan, mutta hän oli niin pahoin loukkaantunut, ettei kyennyt mihinkään. Halonen ampui vielä silmittömästi päin taloa, jossa olivat mm. Karhusen vaimo Marketta Lappalainen ja heidän pieni poikansa. Naapureiden ja paikallaolleiden yhteisvoimin saatiin Halonen kiinni.

Sihvonen kuoli vammoihinsa. Kuopion käräjille kysyttiin, miksi Halonen ampui sotilastoverinsa? Halonen ei itse ollut paikalla, vaan hän istui Savonlinnassa vangittuna. Oikeus kysyi todistajilta, oliko Halonen ollut tukkihumalassa. Todistajat sanoivat, että hän oli kyllä juopotellut, mutta ei kaatuillut ja käsitteli asetta taitavasti. Todistajilla ei ollut tietoa riidan syystä. Oikeus katsoi kuitenkin voivansa tuomita Halosen, sillä teolla oli useita silminnäkijöitä; hän oli tappanut Sihvosen, haavoittanut Lappalaista ja vaarantanut talon väen terveyden. Lauri Halonen tuomittiin kuolemaan, tuomio alistettiin hovioikeudelle.

Veijo Salonheimo sanoo, että Savossa alkoi ilmetä omien ruotusotilaiden lisääntyvää omavaltaisuutta ja väkivaltaa sodan pitkittyessä. Vuonna 1700 alkanut sota alkoi vaikuttaa jo väestön elinoloihin heikentävästi. Nälkä hiipi tupiin. Sotilaat ottivat omansa silti. Ruotsin armeija oli lyöty Pultavassa kesällä1709, Maaningalla remunnut joukko tiesi jo pääarmeijan tappiosta ja tulevaisuus herätti huolta. Käsillä oleva aineisto ei kerro, miksi Halonen ampui toverinsa.

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:20, varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1709-1710, tiedosto 226

Saloheimo, Veijo, Savon historia II, Savo suurvallan valjaissa 1617-1721

https://www.digisarka.fi/kouluille/hirvikoski/elamaa-1600-ja-1700-luvuilla/armeija-ja-ruotujakolaitos/

Parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa - talvikalastuksen ja liikenteen vaaroja 1800-luvulla

 

Avannolla onkijat, Juho Rissanen 1900. Kala oli tavattoman
tärkeä ravintoaine suomalaisille. Kun pelto petti, niin järvi 
piti väen hengissä yli talven.
Kansallisgalleria.

Joskus kuulee sanottavan, että nykyisin ei oikein tunneta jääolosuhteita ja ilmastomuutoksen vaikutuksia ei osata ottaa huomioon. Sitten ajellaan avantoihin. Sattumoisin vastaani tuli avantoon ajo vuodelta 1857. Asiaa käsiteltiin oikeudessa, koska hevosensa menettänyt Johan Hoffrén Räimän Konttihovista syytti vahingosta naapuriaan Matti Risssasta Toivalan Mömmölän talosta.

Lampuoti Johan Hoffrén läksi 8.12. 1857 kotoaan normaalia talvitietä kohti Sammakkolahden rantaa, josta hän kääntyi jäätielle kohti Kehvoa. Hän oli menossa jauhattamaan muutamia tynnyreitä viljaa Räimänkosken myllylle. Oli ollut vähäluminen alkutalvi, eikä järven jäällä ollut juuri lunta.

Palatessaan aamunkoitteessa 10.12. samaa reittiä kotiinsa, hän ajoi nuotta-avantoon Sammakkolahden jäällä lähellä rantaa. Avantoa ei Hoffrénin mielestä oltu ollenkaan merkitty ja se se oli sijoitettu keskelle vakiintunutta talvitien reittiä. Niin Hoffrén kuin reen lasti saatiin pelastettua, mutta hevonen hukkui. Hoffrén vaati hevosestaan 65 hopearuplan korvausta Matti Rissaselta, jonka nuotta rannassa oli ollut. 

Vuoden 1915 Kuopion pitäjän kartassa näkyy Toivala 2 Mömmölä
Kumpu-Jälän järven rannalla Räimä 2 Konttihovi. Sammakkolahti
on Jokiharjun tilasta länteen. 

Oikeudessa vastuuseen haettiin Matti Rissasta ja hänen poikaansa Adamia. Matti kertoi, ettei hänellä ole osaa eika arpaa nuottaan, sillä hänen nyttemmin edesmennyt poikansa Josef ja itsellismies Pekka Koponen olivat yhdessä kalastaneet kyseisellä nuotalla. 21-vuotias Josef Rissanen oli kuollut tammikuussa 1858 kuumeeseen, joten hän ei ollut enää oikeuden tavoitettavissa. Adam Rissanen ei tullut oikeuteen, vaikka hänet oli sinne haastettu. 

Hoffrén sanoi, että isäntä Matti Rissanen vastasi talon töistä eikä nuottaa olisi voinut laittaa järveen ilman isännän lupaa ja määräystä. Rissanen sanoi tähän, että joka tapauksessa Koposen olisi pitänyt huolehtia avannon merkitsemisestä. Asiassa todistivat itselliset Pekka Koponen ja Heikki Rissanen ja renki Pekka Miettinen. 

Pekka Koponen oli tullut Mömmölaan aamulla kysymään töitä, jolloin paikalla olivat olleet pojat Adam, Josef ja Matin puoliso Anna Brita Kumpulainen. Koposen mukaan Matti Rissanen oli myös tullut tupaan ja ainakin hän oli tiennyt poikien ja Koposen olevan nuotan laittoon lähdössä. Pekka Koponen todisti varovaisesti, sillä hän oli varmasti riippuvainen Mömmölän työtilaisuuksista jatkossakin. Hän kuitenkin mainitsi, että avannon teossa oli mukana myös talon tytär Anna Lovisa Rissanen. Avannon koko oli “ungefär fem aln i fyrkant” eli neliön muotoinen avanto, noin kolme metriä kantti. 

Nuotta-avanto. Kuva T.H. Järvi 1930. Nuottaus on vanha 
kalastusmenetelmä, jossa nuottaverkko tiputetaan veteen
varoen, se asetetaan ikään kuin ympyrän muotoon, jotta se
toimisi kuin iso haavi.

Koposen mukaan Rissasen väki lähti avannolta viimeiseksi, eikä hän tiedä avannon merkitsemisestä mitään. Sammakkolahdella oli varmaan paljon pyydetty nuotalla, sillä salmessa on Nuottasaari. Siellä varmaan säilytettiin välineitä, kun ne eivät olleet vedessä. 

Heikki Rissanen kertoi nähneensä avannon tieon ja hän mainitsi sen olleen “lähellä yleistä jäätietä”. Heikki Rissanen kuuli Hoffrénin avunhuudot ja sai pelastettua hänet ja lastin. Hevonen vajosi jään alle, eikä sitä saatu enää pelastettua.

Pekka Miettinen kertoi, että avanto oli aika matalan veden kohdalla. Vettä ei ollut kuin vähän yli metri, mutta järven pohja oli niin löysä, ettei hevosta saatu pelastettua silti.

Tämä oikeusjuttu jäi avoimeksi, sillä se siirrettiin seuraaville käräjille. Siellä sitä ei kuitenkaan enää käsitelty, joten ehkäpä naapurit sopivat asian. Juttu herättää filosofisen kysymyksen siitä, miten lumettomalla jäällä voi nähdä talvitien? Toisaalta vakiintunut reitti oli varmasti aina se suorin, sillä matkat olivat muutenkin jo vaivalloisia ilman turhia mutkiakin. Oikeusjutussa puhutaan myös talvitiestä “pitäjäntienä” eli ne olivat virallisia ja jollakin tavalla hoidettujakin. Periaatteessa ne myös viitoitettiin, mutta lumettomana talvena asia ei ole ollut vielä ajankohtainen.

Lienee ilmiselvää, että avanto kuului merkitä, joten ehkäpä Matti Rissanen taipui korvauksiin. Tässä tapauksessa ihminen aiheutti vaaratilanteen avaamalla nuotta-avannon varomattomasti. Kuopion pitäjän kirkonkirjoissa kuolleiden kirjaa selatessa on kyllä havaittavissa syksyiset marraskuun hukkumiset, samoin kuin keväällä huhtikuussa sattuneet vahingot. Kalastus oli tavattoman tärkeä ravinnon lähde menneinä vuosisatoina, että joskus jäälle mentiin ihan puhtaasti nälkää pakoon. Tai sitten väsyneenä päivän töistä oikaistiin, kun sillä säästettiin matkaa jopa kymmeniä kilometrejä. 

Esi-isäni Lauri Matinpoika Roivainen hukkui kevätjäihin Mikkajärvellä 1732. Silloin on ollutkin pitkä kevät, sillä kuolinpäiväksi on merkitty 18.5.1732. Toinen traaginen hukkumistapaus suvussa on Iisalmen pitäjän Naarvanlahden onnettomuus, jossa Stina Lovisa Roivaisen puoliso Johan Kourunen (52 v.), poika Juhan (28 v.) ja tytär Anna Stiina (14 v.) hukkuivat 26.11.1837. Oltiinko kalassa vai muuten työmatkalla, vaikea tietää, mutta kaikki hukkuivat yhdessä. 

Jännevirta otti omansa 2.11.1811. Silloin vaarallisesta virtauksestaan tunnettua väylää yrittivät ylittää sotilaan vaimo Kristiina Rissanen, hänen kaksi poikaansa Pekka ja Aaron Ruotsalainen sekä Anna Ruotsalainen (Kristiina Rissasen miehen sisko). Huomiota kiinnitti, että samaisessa paikassa hukkui seuraavana päivänä vielä renki Adolf Henrikinpoika. Myös Puutossalmi toistuu hukkumisonnettomuuksissa. Nämä ovat olleet liikenteen solmupaikkoja, joissa ei ole aina voitu tai ymmärretty malttaa.

Mutta osasivatko ihmiset ennen paremmin järven oikut kuin nykyisin? Hukkuneita on varmasti vähemmän nykyisin, mutta niin on jäällä liikkujiakin. Savon järvet kuhisivat elämää kylien lähellä kalastuksen takia. Lisäksi talvitiet olivat suuri helpotus, mutta sitten riskikin. Ehdotan varaovaisesti, että ennen tunnettiin vesien vaarat, mutta sinne oli joskus riskilläkin mentävä. Varmasti paikalliset tunsivat lähialueensa jäät ja virtaukset, mutta järvillä liikkui myös muita kulkijoita, joille vaaranpaikat eivät olleet niin tuttuja.

 

Sammakkolahti Vuorelan koulun pihalta kuvattuna 8.3.2026.

Lähteet

Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden renovoidut pöytäkirjat 1858-1858 KO a:38, sivu 64

Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1854-1863 (AP_VII Aa:39) sivu 41 Toivala 9 Mömmölä SSHY

Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1854-1863 (AP_VII Aa:39), sivu 123, Räimä 2 Asplund Konttihovi

Kuopion maaseurakunta kuolleet 1850-1860 (AP I Fb:2), kuva 68 SSHY

Kuopion maaseurakunta kuolleet 1803-1838 (AP I Fb:6) sivu 140, 1811 SSHY

Matti Laurinpoika Roivainen https://www.geni.com/people/Lauri-Roivainen/6000000052395592821

Hiski haku

Wirilander, Savon historia III, Savo kaskisavujen kautena 1721-1870

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Matkanteon vaivoja Kuopion pitäjässä 1793, komissiomaanmittari suuttuu Kehvolla

 

Nykyihmisen ei ole helppo ymmärtää kuinka
tärkeää vesillä liikkuminen oli Savossa menneinä
vuosisatoina. Soutamaan opittiin jo lapsena.
Museovirasto

1700-luvun puolivälstä vakiintui Kuopion seudullekin kievarilaitos. Huomio on useimmiten keskittynyt maanteihin ja hevoskyyteihin. Kuitenkin liikkuminen vesiä pitkin säilyi kesäisin ylivoimaisena liikkumismuotona pitkälle 1800-luvulle asti. Tiet olivat sään ja epäsäännöllisen hoidon raiskaamia ja kyyti niissä otti koetteli takapuolen kestävyyttä. Toista oli edetä sinisiä järvenselkiä rivakoiden soutajien kyydissä.

Niinpä matkalaiset, jotka pyrkivät Kuopiosta pohjoiseen kulkivat usein Kehvon, Väänälänrannan ja Kurolanlahden kautta Maaningalle ja siitä Iisalmeen, Pielavedelle. Vuonna 1760 Kuopion kirkonkylässä päätettiin, että siellä on pidettävä kaksi soutajaa, jotka kuljettivat matkustavaisia pohjoiseen.ⁱ Sama sääntö lienee koskenut vesireittien kestikievareita. Jokaisessa kestikievarissa oli päiväkirja, johon matkalaiset saivat kirjata valituksensa. Nimismies valvoi näiden päiväkirjojen avulla kestikievareiden toimintaa.

Komissiomaanmittari Israel Calonius (1748-1838) jätti syksyllä 1793 valituksen Kuopion voudille Anders Gönlundille, sillä Caloniusta oli hänen mukaansa virkamatkalla palveltu huonosti ja kohdeltu vielä huonommin Kehvon kestikievarissa. Kievaria hoiti Matti Väänänen (1751-1821).ⁱⁱ Alkuun on vielä sanottava, että riitapukarit tunsivat varmasti toisensa, sillä Calonius oli toiminut maanmittarina alueella jo vuodesta 1776. Savossa oli menossa isojako, maanmittaajat olivat suhanneet pitäjiä jo 1770-luvun puolivälistä.ⁱⁱⁱ Katsotaanpa ensin Caloniuksen tarina, joka luettiin käräjillä.^iv

Ensimmäinen väli Kurolanlahdesta Väänälänrantaan. 
Matka-aika hyvinkin kolme tuntia kahdella soutajalla.
Kartta Tapio Nykyri.

Komissiomaanmittari oli työskennellyt varhaisesta aamusta Kurolanlahdessa Tuovisen talossa perjantaina 19.7.1793. Siellä oli ilmeisesti pidetty kokousta, sillä Caloniuksen kanssa yhtä aikaa venekyytejä tarvitsivat lääninkirjuri Gustaf Kepplerus, varalääninsihteeri Johan Bäck ja kauppias Mikael Dhyr. Päivän päätyttyä edellä mainitut herrat liikkuivat Caloniuksen edellä kohti Kuopiota. Niinpä hän sai Väänälänrannan kestikievarista vain yhden soutajan kuljettamaan häntä Kehvolle. Hän kertoi soutaneensa itse apuna, että matka joutuisi nopeammin. Väänälänrannalta Kehvolle matka oli noin 11 m. Soutajana Caloniuksella oli piika Maria Kejotar.^v

Ote Kuopion pitäjän kartasta 1915. Matti Väänäsen kievaritalo oli ilmeiseti Kehvonsalon vieressä, kartassa merkitty Huttula.

Maanmittarilla oli kiire, sillä hänen oli vietävä perjantaina Toivalan kestikievariin Keyrityn alueen kartta. Hänen kollegansa Anders Röstedt toimitti isojakoa Nilsiän Suojärvellä ja kartta olisi saatava joutuin sinne. Kun Calonius tuli väsyneenä ja nälissäänkin Kehvon kestikievarille vähän ennen kymmentä illalla. niin talossa ei ollut ketään aikuista näkyvillä, vain kaksi lasta pihamaalla. Aikansa huhuiltuaan matkalainen näki vanhemman naisen tulevan maitoastian kanssa lehmiä lypsämästä, Calonius kysyi soutajia. Nainen oli Lauri Väänäsen leski Anna Korhotar, joka kertoi koko talon väen olevan metsässä töissä.

Korhotar lähti pois paikalta, eikä Calonius tiennyt mitä tehdä. Samassa kuitenkin talon väkeä alkoi tulla pihaan. Isäntä Matti Väänänen alkoi palvella Caloniusta. Kärsimätön ja kiireinen matkalainen vaati äkkiä soutajia, sillä nyt tuvassa oli 10-12 miestä. Väänänen sanoi, että pitää tässä ensin vähän levätä ja syödä. Arvatenkin talon väkikin oli päivän töistä väsynyt. Calonius väitti Väänäsen puhutelleen häntä epäkohteliaasti, eikä sanonut "herra" Caloniukseksi. Kun matkalainen oli vielä pyytänyt kolmannen soutajan, oli Väänänen kieltäytynyt siitä. Vaikuttaa siltä, että Calonius oli kokenut tulleensa nöyryytetyksi talonväen edessä.

Lopulta Väänänen oli Caloniuksen mukaan järjestänyt soutajat ja veneen, mutta sanonut samalla; ”Perkele sinusta huolikoon, männään ja sumpataan ruoka perseisiimme, saapa sitten nähdä kuinka tässä käy!”^vi Calonius pääsi Toivalaan seuraavan vuorokauden puolella. Toivalaan Kehvolta oli vähintää se kahden tunnin soutaminen, ehkä enemmänkin. Valituksessaan hän vielä sanoi, että hänen viranhoitoon liittyviä tavaroita oli tuotu vasta seuraavana päivänä Toivalaan. Caloniuksen soutivat torpparin pojat Räimältä, Taavetti ja Paavo Vidkopp.

Valituksessaan Calonius muistutti, että hän oli tärkeällä virkamatkalla, jolloin olisi erityisen tärkeää palvella vitkastelematta. Ja toinen valitus liittyi siihen, että isäntä oli ollut hänelle tyly ja epäkohtelias. Voi olla, että osallistuminen soutamiseen Väänärannasta Kehvolle ei myöskään ollut mielialaa kohentanut.

Valitusta käsiteltiin kaksilla käräjillä, sillä ensimmäisellä kerralla todistajat eivät olleet paikalla ja Matti Väänänen kiisti Caloniuksen väitteet. Todistajat kertoivatkin sitten varsin erilaisen tarinan.

Anna Kejotar kertoi, että Anna Korhotar oli heti lähtenyt heti Caloniuksen tultua Väänästen pihamaalle hakemaan soutajia naapuri Zacheuksen talosta. Hän oli kuitenkin kääntynyt matkalta takaisin, kun talonväki tuli vastaan. Kejottaren mukaan Calonius ei ollut pyytänyt suurempaa venettä tai kolmatta soutajaa. Kejotar ei myöskään ollut kuullut Väänäsen puhutelleen Caloniusta epäkohteliaasti. Lisäksi hän sanoi, ettei maanmittarilla ollut Väänälänrannasta lähdettäessä mittapöytää tai merkkiseivästä mukana. Ne haettiin hänen mukaan seuraavana päivänä Pulkonkoskelta.

Maanmittarin välineitä, mittapöytä, tähtäinviivain,
harppi ja pieni kompassi. Kuva kirjasta Huhtamies, Maan
mitta, maanmittauksen historia Suomessa 1633-2008.

Vidkoppin veljekset kertoivat myös, että Calonius oli saanut vaaditun kyydin, sää oli hyvä eikä isompaa venettä tai useampia soutajia tarvittu. Komissiomaanmittarin valitukselle ei jäänyt oikein mitään perustetta. Oikeus katsoi, että Calonius oli saanut riittävän nopeasti kyydin, hänen odotusaikansa Kehvolla oli todistajien mukaan ollut noin tunnin verran. Matti Väänänen vapautettiin kaikista syytteistä.^vii

Komissiomaanmittari Calonius oli tehnyt jo kuusi tuntia matkaa Kurolanlahdesta tullessaan Kehvolle. Sitä ennen hän oli työskennellyt omien sanojensa mukaan kella viidesta alkaen aamulla töissään. Voidaan olettaa, että hän oli väsynyt tullessaan, kun seisoskeli yksin tyhjällä kestikievarin pihalla ja Anna Korhotarkin oli hävinnyt sanaa sanomatta pois paikalta. Sitten paikalle tulee talonväki, joka on varmasti myös väsynyt päivän uurastamisesta. Kohtaaminen on lähtenyt ilmeisesti heti alusta huonoon suuntaan. Väsymys riittää selitykseksi, mutta voi mukana olla ripaus säätyerojen tuomaa kitkaa. Sen verran loukkaavaksi Calonius oli tulkinnut Väänäsen epäkohteliaisuutta tai vitkastelua soutajien järjestämisessä.

Isojakotoimitukset eivät myöskään aina sujuneet mutkattomasti ja toimituksiin liittyi kuluja, joten talonpojilla saattoi olla jotakin hampaan kolossa mittareita vastaa. Näitä kievarikyytejä käyttivät käytännössä vain virkamiehet ja kauppiaat. Tavallinen rahvas huolehti kyydeistään omin voimin. Kievarinpitäjä sai verohelpotuksen toimestaan, mutta voi kuvitella, että niin hevosten kuin soutajien hommaaminen kävi voimille. Tässäkin tapauksessa kyydin tarvitsijoita oli ollut päivän aikana useita.

Kiitos Ville Pekka Kääriäinen vanhan tekstin lukuavusta ja Tapio Nykyri soutuavusta.

iWirilander, Savon historia III, Savo kaskisavujen kautena 1721-1870,

iiTalo oli Kehvo 2, nykyinen Huttula Kehvonsalon kupeessa.

iiiAkatemiasampo https://akatemiasampo.fi/fi/people/page/p8819/table

ivPien-Savon renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1794-1794, KO a:114, s.1479

vMahdollisesti 13.6. 1767 Pöljällä syntynyt: https://www.geni.com/people/Maria-Keijonen/6000000210489775869

viPien-Savon renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1794-1794, KO a:114, s.1480, Tekstikohta on epäselvä, mutta perkele ja persesilmä sen verran hyvin erottuu, että Calonius väittää Väänäsen puheen olleen todella epäkohteliasta.

viiPien-Savon varsinaisten asioiden renovoidut tuomiokirjat 1794-1794, KO a:115, s. 580