Kauhun yö Nikkisten savutuvassa Leppävirran Tanskansaaressa

 

Elettiin tammikuun viimeisiä päiviä vuonna 1696 Tanskansaaressa, Nikkisten savutuvassa. Oli yö, isäntä Yrjö Nikkinen nukkui lattialla vieressään yksi perheen lapsista. Kolme muuta lasta nukkuivat tuvassa omilla tiloillaan. Vain perheen äiti Reetta Kinnunen valvoi. Hän lepäsi tuvan penkillä, josta nousi aika ajoin liikkumaan, hän oli levoton. Tupa oli aivan pimeä, edes uunin liesi ei hohkanut valoaan.

Reetta oli ajan termein puhuttuna mieleltään heikko. Ilmeisen tasaisia ja hyviä aikojakin oli, mutta nyt oli paha henki riivannut häntä joulusta asti. Hän haki muiden nukkuessa tupaan eteisestä kirveen. Hetken penkillä levättyään hän nousi, otti kirveen ja löi sillä miestään rintaan niin, että terä iskeytyi selkärankaan asti. Yrjö kuoli välittömästi. Reetta kertoi myöhemmin suunnitelleensa myös lasten surmaamista, mutta sitä hän ei kuitenkaan edes yrittänyt.

Reetta Kinnunen oli kotoisin Leppävirran kylästä. Oikeuden asiakirjoissa hän esiintyi vuonna 1693 vaatiessaan sisarensa mieheltä Matti Haloselta saamatta jäänyttä perintöosaansa. Reetta Kinnunen oli saanut perintönä kuparikattilan, lehmän, kaksi lammasta ja vaatteita. Halosen käsityksen mukaan oli toimitettu oikein. Oikeus oli samaa mieltä, mutta hyvän tahdon eleenä Halonen olisi ollut valmis antamaan Reetalle vielä lehmän ja viljaa. Reetta Kinnunen ei kuitenkaan ottanut tarjousta vastaan.

 

Tanskansaari isojakokartassa 1804.

Yrjö Nikkinen taas mainitaan eräässä oikeuden asiakirjassa kunnon miehenä. Hän todisti oikeudessa riita-asiassa. Tanskansaari oli Leppävirran vanhimman asutuksen alueita, siellä on asuttu varmuudella jo vuodesta 1561. Saari tarjosi oivat kalavedet, mutta sopivat kaskimaat saattoivat loppua. Yrjön tiedetään kyselleen myös maita tervanpolttoon muualta. 1600-luvun lopulla henkikirjassa saaressa mainitaan henkiveron maksajina Yrjö Nikkinen, hänen poikansa Erkki Nikkinen vaimonsa kanssa sekä sotilaan vaimo. Reettaa ei Yrjön rinnalla mainita, hänet oli ehkä vapautettu verosta vaivaisuuden vuoksi.

Surmaa seurannut oikeudenkäynti kertoo karua tarinaa loppuun uupuneesta naisesta, joka olisi tarvinnut apua jo paljon aikaisemmin. 1600-luvulla apua mielisairauksiin ei ollut saatavissa. Perhe oli varmasti pelännyt, että Reetta tekisi jotakin itselleen. Hän oli puhunut itsensä surmaamisesta ja kadonnutkin kotiväeltä joitakin kertoja. Oikeuden pöytäkirjoissa ei mainita mitään perheen taloudellisesta asemasta. On mahdollista, että vuoden 1695 heikko sato oli tuonut perheen elämään epävarmuutta, joka lisäsi Reetta Kinnusen ahdistusta. Koko Savo oli matkalla kauheisiin nälkävuosiin 1696-97, jolloin arviolta 1/3 suomalaisista kuoli.

Oikeudenkäyntiin tuli vielä ylimääräinen mutka, kun Reetta Kinnunen väitti miehensä äitipuolen Susanna Kouvottaren mahdollisesti noituneen hänet tappamaan Yrjön. Vaikuttaa siltä, että Reetta Kinnunen oli varsin epävakaa oikeudenkäynnissä. Syytös noituudesta oli äärimmäisen vakava, sillä nyt myös Kouvotar oli vaarassa joutua mestattavaksi. Elettiin noitavainojen aikaa, jolloin niin kirkko kuin maallinenkin oikeus ottivat noituussyytteet vakavasti.

Oikeudenkäynnin aluksi syytetty tunnusti surman ja pyysi saada siitä lainmukaisen rangaistuksen. Ajan oikeuskäsityksen mukaan se tarkoitti mestausta eli kaulan katkaisemista ja vainajan polttamista roviolla. Kun vielä naapurit todistivat, että Reetta Kinnunen oli aika ajoin täysin normaali ja hallitsi mielensä, niin oikeus ei katsonut tarpeelliseksi lieventää rangaistusta mielen heikkouteen vedoten. Reetta oli kyllä itse sanonut, ettei hän olisi puolisoaan surmannut täysissä järjissään. Edellä mainittu noituussyyte ei myöskään vaikuttanut tuomioon.

Reetta Kinnunen mestattiin keväällä 1696. Ennen mestaustaan hän syytti Leppävirran kirkkoherra Clemens Bartholdi Oxmanille ja kirkkoherran apulaiselle Erik Wirilanderille uudestaan Susanna Kouvotarta noituudesta. Kouvottaren pelasti kuolemalta Kinnusen puheiden ristiriitaisuus. Oikeus ei ottanut niitä täydestä todesta eikä kukaan todistanut Kouvotarta noidaksi. Susanna Kouvotar vapautettiin kaikista syytteistä. Reetta Kinnunen mestattiin ja poltettiin roviolla Leppävirralla.

 

Drawing of the execution of Petrus Brenner, Stockholm, 1720.

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan tuomiokirjat KO a:5 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1694-1696), tiedosto 213

Pien-Savon tuomiokunnan tuomiokirjat KO a:4 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1689-1693), tiedosto 468

Pien-Savon tuomiokunnan tuomiokirjat KO a:5 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1694-1696), tiedosto 304

Savon henkikirjat 1693 Leppävirta, Tanskansaari

https://fi.wikisource.org/wiki/Kuolemantuomioista_ja_niitten_t%C3%A4yt%C3%A4nt%C3%B6%C3%B6npanosta_Suomessa_ennen_vuotta_1826

Kuva: Hakkaraisen savupirtti Kaavin Hirvisaaresta, piirros Samuli Paulaharju 1907. Museovirasto.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sadekesän kuvia – 1970-luvun muuttuva maaseutu

 

Päivärinteen pientila 1967 Hoikin kylällä Pöljällä.

Sattui käsiini sarja sisareni Anja Roivaisen ottamia valokuvia vuodelta 1974. Niissä pienviljelijäperhe koettaa raapia läpimäriltä pelloilta edes jotakin satoa. Oli eletty harvinaisen sateinen kesä, eivätkä pellot kestäneet raskaita puimakoneita. Oli pakko yrittää koota vilja ensin seipäälle ja puida se sitten tavalla tai toisella.

Matti Roivainen terottaa viikatetta etualalla, Martti-veli 
niittää taustalla ohraa.

Mauri Roivainen seivästää oikeaoppisesti. Piti asetella
keveitä tukkoja, että vilja alkaisi kuivua.

Anja Roivainen, Tampereen yliopiston opiskelija hangon 
varressa. 

Minä selin, 5-vuotias Ari menossa mukana.

Maalari-Mikko otti välillä rennosti.

Näyttää kuin kuvien ihmiset olisi heitetty aikakoneella menneeseen aikaan. Niittäjät niittävät samalla tavoin kuin sata vuotta aiemmin, veljeni Matti teroittaa viikatetta kuin olisi sitä aina tehnyt. Vanhan ajan tunnelma oikein korostui, kun 1800-luvun lopulla syntynyt perheen isoäiti, Helleena-mummo leikkasi sirpillä samaan aikaan lyhteitä. Lyhteitä meillä ei sentään kesällä 1974 sidottu, mutta mummolla oli tapana varata muutama lyhde linnuille jouluksi.

Anna-Helena Roivainen, os. Sirviö.

Kirjailija Hannu Raittila sanoi jossakin novellissaan, että vielä 1990-luvulla Suomessa olisi voitu rekrytoida miljoona ihmistä peltotöihin, jos olisi ollut pakko. Sieltä ne johdon sihteerit, projektipäälliköt ja lehtorit olisivat pienellä veryttelyllä osanneet seivästää heinää, kylvää perunaa ja koota tuorerehua. Niin lähellä oli ja on agraarinen Suomi.

Koko Suomi oli suuressa murroksessa. Sotien jälkeen asutetut pientilat olivat osoittautumassa elinkelvottomiksi, väki muutti kaupunkeihin ja taajamiin, monet lähtivät siirtolaiseksi Ruotsiin. Helsingin Sanomat kirjoitti (30.5.1971) hämäläisestä Siitaman kylästä, jonka vuoden 1952 kansakoululaisista oli jäänyt kotikylään asumaan vain neljä. Kylän kansakoulu oli lakkautettu ja asukkaita oli enää vain kourallinen. Erityisesti Tampere oli vetänyt kylän nuorisoa puoleensa.

Tuo sama kehitys näkyi varmasti Siilinjärvelläkin ja kotikylälläni Pöljällä. Mutta 1970-luku oli omissa mielikuvissani kuitenkin optismismin aikaa. Tilalla oli jatkaja ja niinpä vanhempani Vihtori ja Irma Roivainen investoivat uuteen navettaan ja ostivat lisämaata. Kun naapurit lopettivat, niin meillä ostettiin lisämaata. Optimismiin vaikutti myös se, että Siilinjärvi sai vuonna 1966 Rikkihappo Oy:n tehtaat kuntaan. Se toi uusia työpaikkoja ja elinvoimaa. Siilinjärveltä ei ollutkaan pakko muuttaa pois työn perässä.

Pellolla huhkivista lapsista kaksi oli oppikoulussa ja suuntautumassa luontevasti pois tilalta. Sisareni Anja opiskeli Tampereen yliopistossa. Hän oli meistä ainut, joka muutti Ruotsiin lastentarhanopettajaksi. Yksi veljistäni sai töitä prosessinvalvojana Rikkihapon tehtailla, kaksi muuta jäi viljelemään tilaa.

Vuonna 1974 Siilinjärvellä Rissalan mittausasemalla satoi heinäkuussa 173,7 millimetriä vettä. Pellot ja kadut lainehtivat, eikä sadonkorjuu oikein onnistunut vettyneillä pelloilla. Lisäksi ainakin vehnäsato jäi kokonaan kypsymättä. Isäni oli innostunut kokeilemaan vehnän viljelyä, mutta ei se oikein onnistunut. Kesän 1974 vehnä jäi kokonaan korjaamatta. Kylän koiranleukaja isäni hyvä ystävä Reino Heikkinen sanoikin, että hän ehdottaa kyläläisille keräystä ja tuovat sitten vehnäjauhot kaupasta isälle. Ei tarvitse mahdottomia yrittää.

 

Vihtori Roivainen, sotaveteraani, pientilan isäntä.

Ari Roivainen harjoitteli maatöitä pienestä pitäen.
Hän isännöi nykyisin tilaa.

Verottajan kynsissä

 

Puinen lautanen vuodelta 1800 ja kapan mitta vuodelta 1821.
Rautalammin museo

Veijo Saloheimo kertoo Savon historiassaan, kuinka talonpojat veivät veroja kerääviä viranhaltijoita käräjille. Talonpojilla oli monia syitä epäillä vilunkipeliä. Sulkavalla vouti ei ollut antanut talonpojille kuittia keräämistään veroista, vaan pahoinpiteli kuitteja vaatineita veronmaksajia. Joskus talonpojat epäilivät voudin käyttämiä mittoja. Epäilyihin oli varmasti ihan perusteitakin, sillä näitä varhaisia virkamiehiä olisi Ville-Pekka Kääriäisen mukaan parempi kutsua viranhaltijoiksi. Sen verran erilaista verottajan toiminta 1600-luvulla oli verrattuna nykyisiin virkamiehiin. 

Viranhaltijat ottivat kerätyn veron päältä palkkansa. Siinä oli kruunullakin valvomaton paikka, mnkä verran vouti välistä veti. Jokainen uusi virka ja viranhaltija näkyi suoraan talonpoikien verotaakassa. Talonpoijat maksoivat veronsa tilan tuotteilla ja työllä. Työ tarkoittaa tässä teiden ja siltojen rakentamista ja kunnostusta sekä kievarilaitoksen ylläpitoa. Kruunun viranhaltijoille piti antaa kyyti virkatöissä ja muita matkustavaisia varten talonpoikien tuli huolehtia hevoskyyti ja soutajat saataville.

Verokirjuri Reinhold Johansson Stechman oli syyskuussa 1691 keräämässä verorästejä Iisalmen pitäjässä. Retkellään hän tuli Niemismäkeen, nykyisen Lapinlahden kunnan kylään. Niemismäki lienee asutettu Pajujärven suunnalta, vuoden 1664 maakirjan mukaan siellä asui mm. Hemminki Antinpoika Ruotsalainen.

Verokirjurin miehet olivat takavarikoineet niemismäkeläisen Pekka Ruotsalaisen ainoan hevosen verorästeistä. Stechman erikseen mainitsi, että Ruotsalainen ei ollut maksanut verojaan moneen vuoteen. Miehet olivat vieneet hevosen Ruotsalaisten laitumelta, vaikka talonväkeä ei ollut paikalla. Kun Ruotsalaiselle selvisi, mitä oli tapahtumassa, hän lähti neuvottelemaan verokirjurin kanssa hevosta vapaaksi, se kun oli tosiaan heidän ainokaisensa.

Pekka Ruotsalainen lupasikin toimittaa joko rahan tai takauksen maksusta verokirjurille ja hevonen jäisi pantiksi Martti Hiltuselle. Samaan aikaan kuitenkin Ruuskasen vaimo Kaisa Mikontytär Kuronen oli ottanut oikeuden omiin käsiinsä ja hakenut hevosen takaisin itselleen. Kun Stechmannille selvisi asian laita, hän tuli Ruotsalaisten pihaan ja pieksi Pekka Ruotsalaisen pahanlaisesti. Hän löi Pekka Ruotsalaisen verinaarmuille ja aiheutti hänelle kuusi mustelmaa käteen, jolla Pekka oli ilmeisesti suojellut itseään lyönneiltä.

Siltavouti Matti Laurinpoika Hovilaniuksen mukaan Ruotsalainen olisi ottanut tapahtumien tuoksinassa käteensä puisen kepin, jolla oli aikonut lyödä verokirjuria. Siltavoudin kehoituksista hän oli heittänyt kepin pois, mutta ottanut käteensä lantatalikon.

Tiedämme tästä veroneuvottelusta sen vuoksi, että Pekka Ruotsalainen kuoli tammikuussa 1692 kotonaan. Hän oli sairastanut muutaman päivän makuulla maaten ennen kuolemaansa. Pekan leski väitti oikeudessa, että verokirjurin kepinlyönnit olivat aiheuttaneet Pekka Ruotsalaisen kuoleman, vaikka aikaa oli sentään kulunut lyönneistä kuolemaan nelisen kuukautta. Lisäksi leski kertoi verokirjurin pyytäneen tapauksessa sovittelua, ettei tarvitsisi mennä käräjille. Stechman kiisti lesken väitteen.

Lesken todistajina lyönneistä käräjille oli kutsuttu Paavo ja Matti Väisänen. Paavo Väisänen oli hoitanut Pekan haavoja heti kahakan jälkeen. Vain Matti Väisänen oli paikalla, sillä Paavon vaimo oli juuri kuollut eikä mies ollut voinut käräjille tulla. Matti kuitenkin todisti lyönneistä samoin kuin leski oli aiemmin kertonut. Toisaalta Matti Väisänen kertoi, ettei Pekka ollut myöhemmin valitellut vaivojaan eikä makoillut tapauksen jälkeen sängyssä, vaan oli tehnyt töitä normaalisti.

Lesken väitteiden vastapainoksi ilmeni muutakin. Heikki Siponen kertoi nähneensä Pekka Ruotsalaisen tulevan soutaen Halolasta Kuopioon käräjäväen mukana syksyllä. Pekka oli ollut yksi kolmiparisen ison pitäjänveneen soutajista. Matkaa kertyi 7 peninkulmaa, joten ihan heikkovoimaisia soutajat eivät voineet olla. Ruotsalainen oli vielä palannut jalan lehmää taluttaen ja ruokapussi selässä takaisin kotiinsa Niemismäkeen. Siinäkin on ollut saapastelemista, sillä tie Iisalmeen valmistui vasta 1700-luvun puolivälissä, joten kyläteitä ja polkuja mutkitellen on matkaa tehty.

Ruotsalaisen siskonpoika Paavo Kettunen taas kertoi, että pahoinpitelyn uhri oli tehnyt poikansa kanssa joulun alla 1691 kauppamatkan Ouluun. Ruotsalainen ei ollut valittanut kipuja tai muita vaivoja. Matti Väisänen kertoi kuitenkin, että Ruotsalainen olisi uhonnut Mikkelinpäivänä syksyllä, että hän hakee lyönneistä vielä oikeutta. Väisänen kertoi myös Ruotsalaisen olleen tuolloin juovuksissa.

Kaisa Kurosen juttu kuivui kokoon. Pahoinpitelyn ja kuoleman välillä oli kovin pitkä aika ilmeisen tervettä eloa. Puolison kuolema oli epäilemättä kova isku Kaisalle, jollakin tavalla hänen on täytynyt pitää verokirjuria syyllisenä perheen vastuksiin. Niitähän oli ilmiselvästi ollut jo ennen kuin talo joutui verottajan kovakouraiseen syyniin. Verorästejä oli syntynyt aiempina vuosina.

Oikeus tuomitsi Reinhold Stechmanille sakot lyönneistä. Muista syytteistä hänet vapautettiin. Mainittakoon, että Stechmanilla oli ainakin kolme avioliiton ulkopuolista lasta, joista hän sai sakkoja käräjillä. Hänellä oli myös toinen sakkotuomio tappelusta Mikko Räsäsen kanssa. Eli tarkasti lain ja normien mukaan veronkantokirjuri ei taivaltaan tehnyt. Toisaalta verojen kerääminen vastahakoisilta ja katovuosien köyhdyttämiltä talonpojilta ei varmasti ollut helppo tehtävä.

Häpeätuoli Rautalammin kirkosta.
Rautalammin museo

Lähteet

Pien-Savon renovoidut tuomiokirjat, KO a:4 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1689-1693), tiedosto 697, s. 1473

Pien-Savon renovoidut tuomiokirjat, KO a:10 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1700-1703) tiedosto 563

Ville-Pekka Kääriäinen, Valtionmuodostus Ruutsin suurvallan itäisessä periferiassa 1639-1699

Rantatupa-Matilainen-Vilkuna, Ylä-Savo piirtyy kartalle 1700-luvulla

Saloheimo, Veijo, Savon historia II

Mitä olen oppinut paikallishistoriaa tutkiessani?

 

Pöljän pysäkki 1947. Kuva Katri Rautiainen. Oikeammin
Pöljän seisahduslaituri vuodesta 1902. 

Olen historianopettaja, mutta pienimuotoista tutkimista aloin harrastaa vasta opetusuran loppupuolella. Jouduin vahingossa suojelemaan paikallista pientä asemarakennusta, Pöljän pysäkkiä, joka oli päässyt rapistumaan ja jäänyt hoitamattomana pusikon keskelle. Tässä yhteydessä löysin valokuvia ja jututin kylän ikäihmisiä. Se olikin sitten melkolailla kertalaakista menoa.

Perustin historiablogin, johon tuli periaatteeksi, että kirjoitan vain asioista, jotka liittyvät tapahtumiin tai ihmisiin kahdeksan kilometrin säteellä syntymäkodistani. Tämä periaate toteutuikin useita vuosia. Kiersin kotikylää, skannailin valokuvia ja asiakirjoja, jututin ihmisiä. Jouduin kotikylän taikapiirin keskelle. Jo ammoin unohtuneet ihmiset heräsivät eloon, kylän yhteisöllisyys, ponnistelu koulun ja elinkeinojen edistämiseksi teki vaikutuksen. 

Kymmenet yhdistykset kokoontuivat työpäivien päätteeksi korkealentoisten aatteiden sekä konkreettisten edistysrientojen äärelle. Harrastettiin raittiutta, ajettiin työväenasiaa, nuorisosseuraaatetta, perustettiin osuuskuntia, kokoonnuttiin kutomaan vaatteita tarvitseville, perustettiin puutarhoja ja urheiltiin.  Aktiiviset kansalaiset äänestivät tunnollisesti ja seurasivat aikaansa..

Alkuaikojen lähteet olivat melkein pelkästään kotikylältä löytyneitä valokuvia, haastteluja, muita dokumentteja, pöytäkirjoja, kirjeitä, päiväkirjoja. Käytin myös jonkin verran kunnan arkistoja Maaningalla ja Siilinjärvellä sekä tietenkin kirkon väestökirjanpidon lähteitä. 

Alkuperäislähteiden käyttäminen syventää olennaisesti historiaymmärrystä. Kouluopetuksessakin koin suorastaan tuskaa, kun opetussuunnitelma ohjasi operoimaan ylätasolla, jossa opiskelijan oli vaikea löytää omakohtaista tarttumapitaa historian aihepiireihin. Nykyisin runsaat digitaaliset aineistot antavat opettajille paremmat mahdollisuudet alkuperäisten lähteiden käyttöön.

Olin opettajana kertonut aina opiskelijoille, kuinka talvisodan alku oli äärimmäisen ankara paikallisille ihmisille. Siilinjärveläinen komppania joutui Uomaalla ensimmäisessä taistelussaan 7.12.1939 väijytykseen ja 14 miestä kaatui muutamassa minuutissa. Osaa kaatuneista ei saatu edes tuotua omalle puolelle. Iskun syvän merkityksen ymmärsin vasta sitten, kun sain käsiini komppanian lääkintämiehen, Kalle Savolaisen kirjeen kotiin Siilinjärvelle 8.12. 1939. Hän ei voinut tietenkään kertoa kirjeessä, mitä oli tapahtunut. Kalle tunsi ihan jokaisen kaatuneen ja kadonneen. Ensimmäisen kerran hän aloitti kirjeensä “Rakas Iida!”. Kirje oli rauhoitteleva ja rohkaiseva, mutta kyllä rivien välistä on luettevissa huoli. Miten meidän käy? Miten käy Suomen? 

Aikalaisdokumentti näyttää, kuinka sokeita me olemme tulevaisuuden suhteen. Ratkaisut tehdään nyt, sillä tiedolla, mikä on saatavissa. Jälkiviisastelu on niin helppoa, että pelkään historianopettajana usein siihen haksahtaneeni. 

Historia voi olla harrastajalleen nostalgiaa, kaipuuta kuvitteelliseen, selkeämpään menneisyyteen, se voi olla säilyttävää, halua pysäyttää jokin historian hetki näkyväksi. Minä luulen, että aluksi minua ajoi tutkimiseen se, että olin oivaltanut ajan rajallisuuden. Läheiset vanhenivat, halusin pysäyttää ajan. Halusin tehdä näkyväksi menneiden sukupolvien elämää, nostaa heidät heidät vielä kerran kertomaan elämästään kuin kuolemaa ei olisi.

Suurin oivallus alkuaikojen Pöljän kylän historian tutkimuksessa oli se, että historia tapahtuu kaikkialla kaiken aikaa. Ei ole paikkaa, jossa historiaa voisi paeta. Ehkä hetken voi kuvitella astuneensa syrjään, mutta lopulta kauppa, taudit, kriisit, aatteet ja unelmat saavuttavat sen pienimmänkin savolaisen kylän Kuopion takana. Niinpä lähes ensimmäisiä löytöjäni kylän piironginlaatikoista oli höyrylaivan konemestari Kusti Pietarisen merimiesarkku ja päiväkirjat Puustellin talosta. Kusti oli ponnistanut äärimmäisestä köyhyydestä opintielle ja purjehti parikymmentä vuotta höyrylaiva Vestalla Euroopan ja Afrikan kauppapaikkoihin. 

Kustin teksteistä pääsin suoraan tutustumaan vuonna 1912 nykyisen Senegalin alueen siirtomaavaltaan ja alueen asukkaiden häikäilemättömään riistoon. Paikalliset naiset lastasivat maapähkinöitä Vestaan, heitä ruoskittiin. Kustia se kauhistutti. Merimies asettui vuodesta 1914 Pöljälle ja hänen kauttaa kyläläisille suodattui varmasti paljon tietoa ja tarinoita niin Afrikasta kuin Euroopan satamakaupungeista.

Eli kun aloittaa paikallishistoriantutkimuksen, huomaa nopeasti, kuinka globaali maailma on ollut jo pitkään. Ajattelen, että olin maailman keskipisteessä, vaikka Pöljän tarinoita kerroinkin. Riemastuin, kun näin ensimmäisen kerran vuonna 2016 saksalaisen Heimat-trilogian, jossa suuri historia kuului ja vaikutti monin tavoin kylään, mutta kertomuksen näkökulma pysyi aina kylän ihmisissä.

Matkan varrella olen alkanut käyttää laajemmin arkistoja ja digitaalisia lähteitä hyväkseni. Samalla olen aika ajoin rikkonut kahdeksan kilometrin sääntöni. Erityisesti tuomiokirja-aineisto on johdattanut historiatarinan tummemmalle puolelle, rikosten ja riitojen maailmaan. Viime aikoina olen tutkinut paljon 1700- ja 1600-luvun tuomiokirjoja. Dokumenttien digitointi ja tekstintunnistusohjelma on alentanut kynnystä tarttua vanhempiin aineistoihin.

Historiablogissani olen koko ajan kirjoittanut ihmisistä nimillä ja sijoittanut heidät aikaan ja paikkaan. Silloin historia tulee hyvin lähelle paikallisia ihmisiä. On mahdollista ymmärtää myllyturmaa 1700-luvun lopulla Pöljänkoskella, kun paikalliset tietävät joen partaalla olevan myllyrakennuksen nykyisinkin. Kun Pöljän kievarissa matkustavaiset tappelevat, niin 1800-luvun puolivälin matkustaminen avautuu lukijalle ihan eri tavalla. Ja miten hienoa jokaiselle lukijalle onkaan löytää oma esi-isä tai äiti tarinoiden pyörteistä. 

Minä olen vapaa kirjoittamaan vain tarinan, minun ei tarvitse kehystää sitä esipuheilla, toisten tutkimusten esittelyillä ja loppupäätelmillä. Oikeissa historia-artikkeleissa se mehevin tarina on 1/3 koko tekstistä ja maallikot ovat tipahtaneet jo kyydistä esipuheen aikana. Jos vähän kärjistää. Tietenkin minunkin täytyy olla tarkkana, että en yleistä enkä väitä tolkuttomia yhden tai parin dokumentin perusteella.

Kun heikkomielinen, kuten 1600-luvulla mielensairauksiin viitattiin, Reetta Kinnunen nosti kirveen pilkkopimeässä pirtissä tammikuun lopulla 1696 Leppävirran Tanskansaaressa, tuomiokirjan teksti muuttui kauhutarinaksi. Reetta oli kärsinyt ahdistuksesta ja levottomuudesta, aiemmin syksyllä hän oli yrittänyt juosta järveen. Mutta joulusta asti hänen päässään oli pyörinyt: ”Tapan, tapan.” Ja niin hän sitten teki tammikuun yönä pirtissä, jossa ei edes liesi hehkullaan valaissut huonetta. Lyönti osui hänen mieheensä Yrjö Nikkiseen, joka kuoli välittömästi. Myös hänen vieressään ollut yksi lapsista oli vaarassa, mutta hän ei saanut osumaa. 

Tämä historian hetki näyttää, kuinka pitkän matkan kuitenkin olemme mielen sairauksien hoidossa tehneet. Tällainen kirkastaa yhden historian suuren opetuksen: Historia ei tutki menneisyyttä, vaan sitä, mistä nykyisyys koostuu. Historia tarjoaa seinän, jota vasten oma aika paljastuu kirkkaammin.  Menneisyys jää aina aukolliseksi, mutta sieltä tavoitetut tiedonsirpaleet avaavat oivalluksia nykyhetkestä.

Tapani tehdä blogia on syntynyt historian filosofiaa tai menetelmiä aktiivisesti pohtimatta. Kirjahyllyä selatessa näkyy, että olen kuitenkin ollut kiinnostunut Antero Heikkisen Kuhmon kirveskansasta ja lukenut hänen tutkimuksiaan. Suuri innoittaja on ollut Risto Alapuron Suomen synty, jota muistan lukeneeni valtavan kiinnostuneena. Samoin Le Roy Ladurien Montaillou, ranskalainen kylä tuli tutuksi jo 1980-luvulla. Varmasti historian opinnoilla on ollut hiljainen vaikutus, mikrohistoriasta puhuttiin opiskeluaikanani paljon.

Instituutioihin ja rakenteisiin keskittyvä historiantutkimus jättää pienen ihmisen avuttomaksi ja voimattomaksi. Minua innosti heti blogia aloittaessani se, kun näin aktiivisten kansalaisten toiminnan voimaa ja merkitystä. Se oli hyvin innostava näkökulma. Mikä on ihmisen omissa käsissä ja mikä on sattuman ja historian julmaa pakkoa?

Viimeisimmäksi kiinnostuin veronkannosta Pohjois-Savossa 1600-luvulla. Vouti vei Pekka Ruotsalaiselta hevosen verorästeistä ja talonväen vastustellessa verokirjuri Reinhold Johansson Stechman löi Ruotsalaista piiskalla niin, että asiasta istuttiin käräjiä. Ei rahvas silloinkaan alistunut ilman vastarintaa, vaan vaikutti jokaisessa pienessäkin arkisessa kohtaamisessa kohtaloonsa.

Pöljän kylä mainittu ensimmäisen 1625 myllytulliluettoloissa. Pöljä on hassusta nimestään huolimatta aivan tavallinen Pohjois-Savon kylä, jossa oli isonjaoen alkaessa 1700-luvun lopulla 7 verotilaa, asukkaita ehkä noin 300 tai vähemmän. Nimensä Pöljä lienee saanut rantasalmelaisen Pölläisen suvun mukaan, alueet olivat ehkä suvun eräalueita ja joki, järvi ja salmi muistetaan heidän nimellään, vaikka Pölläiset eivät kylän vakituisina asukkaina varhaisimmissakaan kirjallisissa lähteissä näy.

Kylä on historian saatossa kuulunut Tavinsalmeen, Kuopion pitäjään ja Maaninkaan. Vuonna 1925 Pöljästä tuli yksi silloin perustetun Siilinjärven kunnan kylä. Myöhempää kehitystä on ohjannut rautatien tulo kylään 1902 ja sittemmin Rikkihappo Oy:n tehtaiden tulo Siilinjärvelle 1966. Teollisuuden ja myöhemmin perustetun kaivoksen imussa tämäkään Siilinjärven kylä ei ole tyhjentynyt samoin kuin monet naapurikuntien syrjäisemmät kylät. Siilinjärven elinvoima on säilynyt. Kuvaavaa on, että kylällä oli vuonna 1900 noin 900 asukasta ja tilanne on suunnilleen sama 2026.

Remontoidun Pöljän pysäkin avajaiset 2014
Kuva Henna Hietainen

Martti Mielonen Puustellin torpparina Pöljällä 1793-1812

 

Pöljä pohjoinen jakokunta. Isojaon kartta. Linkki karttaan
lähteissä.

Kun isojakoa valmisteltiin Savossa, kylät jaettiin ensin jakokuntiin. Pienemmät kylät saattoivat olla yhtenä jakokuntana, mutta esimerkiksi Pöljän kylä jaettiin pohjoiseen ja eteläiseen jakokuntaan. Isojaossa kylän maakirjassa näkyvistä seisemästä tilasta muodostui 22 tilaa.

Isojaon tavoite oli selkiyttää maanomistus tilallisten kesken. Siitä oli vuosisataisen vapaan kaskeamisen, raivauksen ja haltuunoton myötä muodostunut hajanainen kokonaisuus, jossa maariitoja jouduttiin setvimään tuon tuostakin käräjillä. Toinen tärkeä tavoite oli saattaa verotus ajantasaiseksi ja tehokkaammaksi. Isojakoa valmisteltaessa maanmittarit tutkivat kylän takamaatkin, jotta kaikki veronalainen maa saataisiin verotuksen piiriin.

Pöljän kylällä oli 1700-luvun alusta Kuopion komppanian lippumiehen puustelli eli sotilasvirkatalo. Lippumies sai palkkansa puustellin tuloista. Samalla upseerilla saattoi olla useitakin taloja, koska palkkaa saattoi olla vaikea irrottaa pienten tilojen tuotosta.Virkatalon haltijat eivät useinkaan asuneet tilallaan, mutta vuonna 1785 lippumies Lars Orbinski asui tilalla ja osallistui Pöljän pohjoisen jakokunnan kokouksiin.

Pohjoisen jakokunnan jako valmistui vuonna 1785. Jaossa puustellille irrotettiin 522 tynnyrinalaa maata (noin 260 ha). Maatalouden luonteesta Pöljällä 1700-luvun lopulla kertoo se, että Orbinskin asuinpuustellilla oli peltoa vain 2,5 ha. Kylällä kaskettiin vielä metsiä täyttä päätä. Puustellin viereen syntyi ns. liikamaista vielä uudistila, johon jäi 239 tynnyrinalaa (noin 120 ha) maata. Ilmeisesti jakokunnan tilalliset eivät olleet uskaltaneet ottaa omistukseensa kaikkea maata, mikä olisi ollut tarjolla verorasituksen pelossa. Tämä tila tunnetaan nykyisin Pohjalanmäen tilana.

Vuonna 1785 Puustellissa ei ollut torppia. Pöljällä oli muutenkin vain jokunen torppa 1700- ja 1800-luvun vaihteessa. Pohjoisessa jakokunnassa ei ollut ainuttakaan vuoteen 1885, eteläisessä jakokunnassa niitä oli Kivipurolla, Pitkänpäässä ja Hoikankosken rannalla. Puustelliin saatiin ilmeisesti ensimmäinen torppa, kun Lars Orbinskin jälkeen tilaa hallinnut luutnantti Fredrik Hammarbäck perusti sellaisen 1793.

Martti Mielonen oli aloittanut torpan rakentamisen vuonna 1793. Luutnantti Hammarbäck solmi kirjallisen torpankontrahdin Mielosen kanssa 31.3. 1795. Hän oli allekirjoittanut sen Kuopiossa ja Mielonen Pöljällä, jossa todistajina toimivat kylän isännät Matti Kejonen ja Paavo Miettinen. Pöljän puustellin vuokraajana toimi tuolloin Olli Miettinen.

Martti Mielonen oli syntynyt Sukevalla, hänen äitinsä Kaarina Heikintytär Helpin veli oli sotilas Adam Help. Help toimi ruotusotilaana Pöljällä, joten tämä selittänee Mielosen pääsyn sotilasvirkatalon torppariksi. Mielonen meni naimisiin 18.11.1792 piika, talontytär Liisa Roivaisen kanssa. Liisa oli kotoisin Iisalmen pitäjän Mikkajärveltä. Perheeseen syntyi Pöljän torpassa kuusi lasta.

Pääsemme tarkastelemaan torpan kontrahtia, sillä vuonna 1808 Martti Mieloselle ja Puustellin vuokraajalla Pekka Miettiselle tuli riitaa torpan sopimusehdoista. Martti toi oikeuteen alkuperäisen sopimuksen.

Mieloselle annettiin neljä vuotta aikaa pystyttää torpan tarvittavat rakennukset. Torpparin tuli antaa raivaamastaan pellosta kahden vapaavuoden jälkeen kolmas osa rukiista ja kevätviljasta puustelliin, oljet ja akanat torppari sai ottaa itselleen kokonaan. Torppari sai kylvää Puustellin pellolle 4-5 kappaa hampunsiemeniä, kunnes omat pellot alkavat tuottaa hedelmää.

Torppari sai kasketa maata hyvin vähän, vain 1/3 tynnyrinalaa vuosittai. Kun tynnyrinala on noin puoli hehtaaria, niin metsänhaaskuuseen torppari ei ainakaan voinut ryhtyä. Kolmas osa kasken vuotuisasta sadosta piti luovuttaa Puustelliin. Torppari sai niittää Riitaniityltä neljä kesäkuormaa sekä Nevan niityltä 10 kesäkuormaa heinää. Hänen tuli kuitenkin luovuttaa Nevan heinistä kolmas osa Puustelliin. Torpparin tuli raivata ja hoitaa Nevan niittyä Puustellin vuokraajan puolesta.

Torpparin tuli osallistua vuokraajan vuotuisiin rakennustöihin rajatulla osuudella, vuokraajan rakennustarpeilla ja talon ruuissa. Kaikkinainen metsän haakuu oli torpparilta kielletty kuten vuokraajaltakin. Jos torppari rikkoo sopimusta tai on muutoin epärehellinen, hänet voidaan sanoa irti välittömästi ja jo kasvussa oleva viljakin pidättää Puustelliin. Päivätöitä ei siis määritelty, vaan torpparin tuli ahertaa omalla tontillaan, raivata peltoa, viljellä ja luovuttaa osa sadosta.

Puustellissa on olllut Pöljän kestikievari 1840-luvulla.

Olen koettanut miettiä missä torppa olisi ollut. Vuoden 1836 Puustellin tarkastuskirjassa mainitaan ainoana torppana Multamäki. Se on varsin lähellä Puustellin päärakennusta, mutta mahdollisesti tämä torppa kuitenkin on sijainnut vähän kauempana pohjoisen suunnassa. Puustellin ja torpan välissä oli Kuopio-Kajaani tie. Oheisessa pitäjänkartassa 1840-luvulta näkyy asumuksia Puustellin lisäksi. Tätä karttapohjaa on käytetty 1900-luvun alussa rautatielinjan määrittelyssä. Mahdollinen vanhan torpan paikka on saattanut jäädä rautatielinjan alle, kuten kartassa näkyy.

Puustellin vuokraaja ja torppari riitelivät tammikuun lopulla siitä, että torppari katsoi vuokraajan koonneen kaiken heinän niityiltä sekä ottaneen akanoista ja oljistakin kolmasosan vastoin sopimusta. Miettinen pystyi osoittamaan, että torpparilla oli velkoja vuokraajalle, joten oikeus katsoi vuokraajan toimineen oikein. Nämä keskinäiset riidat ja huolet olivat pikkujuttuja sen rinnalla, että helmikuussa 1808 syttyi Suomen sota. Pöljän kyläkin jäi kolme kertaa venäläisten joukkojen jalkoihin. Ensin talvella venäläiset kulkivat pohjoiseen, perääntyivät takaisin keväällä ja vielä kerran miehittivät kylän syksyllä 1808.

Kaikki kylän talot tulivat ryöstetyiksi, niin myös Puustelli. Torpista ei ole mainintaa, mutta mikäli Mielosen torppa oli valtatien varrella, kuten arvailen, niin tuhon on täytynyt olla perusteellinen. Lokakuussa 1808 sotilaat värjöttelivät kylmissään useamman viikon kylällä. He polttivat lämpimikseen aitat ja aidat, söivät karjan ja kuljettivat sairauksia.

Eikä tauti ohittanut Mielostenkaan perhettä. Liisa Roivainen kuoli 23.10.1808 kuumeeseen (lussfeber). Perheen nuorin lapsi, edellisenä vuonna syntynyt Aaro Mielonen kuoli myös vuoden 1808 vastuksissa. Martti Mielonen sinnitteli vielä muutaman vuoden Puustellin torpparina, mutta vuodesta 1812 hän siirtyi rippikirjoissa kylän irtaimeen työväkeen. Mielonen meni naimisiin Maria Vainikaisen kanssa 1810. Puustellin torpparina mainitaan Fredrik Launonen puolisonsa Eeva Aada Korhosen kanssa vuodesta 1817.

Mieloset muuttivat lopulta Ryönän kylälle ja Kotasalmeen. Martti Mielonen tuli sattumalta esille erikoisessa oikeusjutussa vuodelta 1828. Renki Pekka Hurtig Räimältä ja piika Katri Flink Kasurilasta olivat tulleet Kuopioon hakemaan kuulutuksia. Heillä oli mukanaan puhemiehenä talollinen Aatu Lappeteläinen Räimältä. Kirkkoherra Matthias Ingman ei ollut ihan vakuuttunut siitä, että morsiamen isä olisi antanut avioliitolle suostumuksen. Niinpä kuulutukset jäivät sikseen.

Kuitenkin vähän myöhemmin sama seurue tuli takaisin kirkkoherran luokse ja väitti morsiamen isän ihan sattumalta tulleen kaupungilla vastaan. Isää esiteltiin kirkkoherralle, joka alkoikin kuulustella miestä. Nopeasti tuli ilmi, että mies oli torppari Martti Mielonen Ryönän kylältä, eikä siis todellakaan morsiamen isä. Kaikkia osallisia sakotettiin huijausyrityksestä ja talollinen Lappeteläinen sai vielä lisäksi neljä päivää vankeutta.

Olisikohan koko naimakauppa mennyt mönkään, sillä Kuopion seurakunnan vihityistä pariskuntaa ei löydy vuosilta 1828 ja 1829.

Karttaan linkki allaolevassa tekstissä. 

Kun Puustelli vuonna 1933 jaettiin asutustarkoituksiin, siitä muodostui kaikkiaan 14 kiinteistöä. Suurimpana Rautiala, joka perustettiin vanhan Puustellin paikalle.

Lähteet

Pöljän kylän isojakoasiakirjat https://digihakemisto.net/aineisto/2535053234,

https://digihakemisto.net/aineisto/2535053474

Pien-Savon renovoidut tuomiokirjat, KO a:10 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1808-1808), tiedosto 238

Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1796-1804, sivu 350 Pöljä 7

https://www.geni.com/people/Martti-Mielonen/6000000053811675900

Kun sota tuli Pöljälle, https://airaroivainen.blogspot.com/2020/02/kun-sota-tuli-poljalle_26.html

Kuopion maaseurakunta, kuolleet 1803-1838 s. 95

Kuopion maaseurakunta, rippikirja 1812-1819, sivu 136, Pöljä

Kuopion tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:9 (1829-1829, s. 379, 984,

Kuopion tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:8 (1828-1828), s. 707

Kiroukseen kuollut esi-isä ja muita noitajuttuja Savosta

 

Kalannin kirkon alttarikaappi. Saatana
oli hyvin konkreettisesti läsnä
1600-luvunihmisen elämässä.
Museovirasto

Kristinuskon rinnalla kansan keskuudessa eli pitkään vanha uskomusmaailma, kansanusko. Sen yhtenä piirteenä oli usko tietäjiin, joilla on pääsy salaiseen tietoon, toisiin maailmoihin. Kansan käsityksen mukaan oli olemassa ihmisiä, jotka pystyivät hallitsemaan salattuja voimia. He pystyivät parantamaan, tekemään sairaksi tai muuten vahingoittamaan niin ihmisiä kuin eläimiä. Heiltä kysyttiin kadonneiden tavaroiden olinpaikkoja ja pyydettiin ratkomaan rikoksia.

Puuhun kaiverrettu ihmishahmo. Trakoitus on ollut 
vahingoittaa ihmistä. Kuva 1900-luvun alusta.
Turtola.
Museovirasto

Kirkon vahvistumisen myötä kansan uskomuksiin alettiin puuttua ankarammin, 1600-luvulla puhutaan ns. noitavainoista. Kansan turvautuminen taikakeinoihin oli saatava loppumaan. Aikakauden ihmisten uskomuksiin on mahdollista löytää tietoa tuomiokirjoista, sillä tietäjät eli noidat joutuivat yhä useammin vastaamaan oikeudessa tekemisistään. Savon osalta on sanottava, ettei täällä varsinaisia noitavainoja ollut. Kirkko ja maallinen oikeus tarttuivat kuitenkin ilmiantoihin ja omiin havaintoihinsa ja veivät asioita käräjille.

Kerron ohessa muutamia tapauksia Savosta.

Kaukainen esi-isäni Kuopion pitäjän henkikirjoittaja Elias Samuelinpoika Paldanius kuoli asiakirjojen mukaan ”kiroukseen” vuonna 1686. Hänen kuoilemansa jälkeen Lauri Kauppinen Maaningalta oli maininnut miesten juopotteluillassa Tavinsalmella: ”Olipas Lapin noidan sana totta, ettei hän söisi uuden sadon ruista”. Lauri Kauppinen oli ollut vastikään Paltamossa, omien sanojensa mukaan katselemassa uusia asuinsijoja. Lapilla Kauppinen viittasi siis tuohon matkaansa.

Keskustelussa sattui olemaan paikalla myös nimismies Samuel Cajanus, joka tarttui Kauppisen puheisiin. Oliko tämä pyytänyt Lapin noitaa taikomaan Paldaniuksen sairaaksi? Paldanius oli sairastunut yhtäkkiä, hän oli saanut ”piston korviinsa” ja kuollut. Lapin noidan ajateltiin lähettäväneen nuolen ihmiseen, joka sairastui äkillisesti (noidannuoli).

Lauri Kauppisella tiedettiin olleen vanhoja kaunoja henkikirjoittajaa kohtaan. Paldanius oli laittanut Kauppisen vuonna 1683 rautoihin, koska hän ei ollut suostunut maksamaan henkiverojaan. Kohtelu oli käynyt kovasti Laurin kunnian päälle. Kerrotaan hänen sanoneen, että ”koskaan et enää minua rautoihin laita”. Kaikenlaiset noitakeinot vahingoittamistarkoituksessa hän kiisti.

Tämä asia siirrettiin seuraaville käräjille, mutta ei enää tule esille jatkossa, joten todisteita Kauppisen käyttämistä noitakeinoista ei liene löytynyt. Huomiota kuitenkin kiinnittää, että kaikki asiaa käsittelevät pitivät aivan mahdollisena sitä, että Lapin noita olisi maksusta taikonut Paldaniuksen hengiltä.

Kuopion papistolla riitti 1600-luvulla kauhisteltavaa kansan tavoissa. Rahvas vietti pakanallisia juhlapäiviä perinteisin menoin ihan yleisesti, erityisesti kekri syöminkeineen ja juominkeineen jatkui elävänä perinteenä. Syksyn juhlalla varmistettiin seuraavan vuoden sadon onnistuminen. Juhlaan liittyi lammasuhri, jossa isännän teurastama lammas keitettiin ja syötiin navetassa ja luut heitettiin illalla ulos ovesta.

Karjaonnea tavoitteli myös Rissalan kylältä Matti Tuomaanpoika Rissanen, joka sytytti kynttilän reen vierellä, jonka sitten vei kirkkoon ja alttarille. Käytökseen oli kiinnitetty huomioita ja hänet haastettiin käräjille taikakeinojen harjoittamisesta. Hän ei osannut pitää tätä mitenkään vääränä, sillä tarkoitus oli ollut lisätä hänen karjaonneaan tulevana vuonna. Samoin kansa toi mieluummin rahaa alttarille kuin kolehtihaaviin. Toiminta muistutti uhraamista, josta papisto koetti opettaa pois. Koska Rissanen ei ollut tunnettu noitakeinojen käyttäjä, hänet vapautettiin käräjillä syytteistä.

Puusta veistetty, sisältä koverrettu pieni ruumisarkku,
jonka kansi kiinnitetty yläpäästä yhdellä, alapäästä kahdella 
rautanaulalla. Sisällä sammakon jäännökset.
Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Karvasalmelta kotoisin ollut Marketta Vilpuntytär Halotar ja punnonmäkeläinen Marketta piispatar olivat jättäneet pellavakankaisen uhrinyytin kirkolle, nyytissä oli heinää ja villoja. Tiedetään, että kirkolle tuotiin oravannahkoja yms. uhraamistarkoituksessa. Tunnettuja ovat myös Kuopion kirkon rakenteista löydetyt pikkuruiset arkut, joissa on sisällä sammakon jäänteet. Kirkkorakennukseeen ja kirkonmenoihin liittyi voimia, joita sitten lepyteltiin tai kiitettiin uhreilla. Voi kyllä hyvin kuvitella, että kirkonmenot ehtoollisineen ovat muistuttaneet osalle kirkkokansasta tietäjien loitsimista.

Tuomas Tuomaanpoika Silvennoinen Sulkavajärven kylästo, Iisalmen pitäjästä oli sotilaskarkuri. Hän oli palvellut aikansa Käkisalmessa ja Tanskan sodassa. Kun hänen komppaniaansa ryhdyttiin valmistelemaan lähtemään Saksaan, Silvennoinen jätti tulematta katselmukseen ja palasi kotikylälleen asumaan. Hän oli mielestään tehnyt jo osuutensa.

Kruunu katsoi hänet kuitenkin karkuriksi, hänet pidätettiin 1637 ja 1640, mutta hänen onnistui karata molemmilla kerroilla. Vuonna 1640 karatessaan Käkisalmen varuskunnasta Silvennoinen tappoi kirveenlyönnillä luutnantti Olli Paavalinpoika Schmidtin. Silvennoinen joutui vasta elokuussa 1644 teostaan tuomiolle. Hänet saatiin kiinni Matti Partasen talosta pitkällisen kamppailun jälkeen. Silvennoinen mm. piiloutui lampolaan, joka jouduttiin polttamaan, että hänet saatiin sieltä pois.

Silvennoisen sanottiin osaavan loitsua, seisauttaa verenvuodon ja hiljentää metsän linnut. Lukuisat karkaamiset ovat varmaan vain lisänneet hänen mainettaan noitana. Ehkäpä lampolan polttaminen viittasi siihen, sotilaat pelkäsivät kirveen lisäksi Silvennoisen noitataitoja. Oli miten oli, nyt Silvennoinen oli jäänyt kiinni ja joutunut Iisalmen käräjille tuomittavaksi. Silvennoinen katsoi, että hän ei ollut sotilaskarkuri, vaan oli jo suorittanut palvelusaikansa. Kuitenkin tällaiset sotilaat voitiin kutsua uudelleen palvelukseen. Toisaalta hän perusteli kirveenlyöntiään itsepuolustuksella.

Oikeus katsoi hänen ansaitsevan kuoilemantuomion, joka sitten lähetettiin hovioikeuteen vahvistettavaksi. Väinö Holopaisen tutkimusten mukaan Tuomas Tuomaanpoika Silvennoinen Sulkavan kylältä on Iisalmen pitäjän ruodutusluetteloissa vielä vuonna 1649. Onko kyseessä täysnimikaima, vai jättikö hovioikeus Silvennoisen tuomitsematta? Vai tekikö Tuomas taian?

Vammanpesu. Parantaja käyttää tässä tiettyjä kasveja ja
hakee vedenkin omasta lähteestä.
Kuva Ahti Rytkönen, Savupirttien kansaa.

Saloheimo, Savon historia II, Savo suurvallan valjaissa 1617-1721

Nenonen & Keränen, Synnin palkka on kuolema, suomalaiset noidat ja noitavainot 1500-1700-luvulla

https://www.rajapuro.net/savorl/iisalmi/iisalmi_rls_1648.html#s31

Pien-Savon tuomiokunnan tuomiokirjat, KO a:2 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1643-1648), tiedosto 183

Pien-Savon tuomiokunnan tuomiokirjat, KO a:4 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1683-1688), tiedosto 422

Pien-Savon tuomiokunnan tuomiokirjat, KO a:4 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1689-1693), tiedosto 35

Elias Samuelinpoika Paldanius Genissä https://www.geni.com/people/Elias-Paldanius/6000000013485158040

Kolmiodraama Kerimäellä vuonna 1690

 

Vuodelta 1690 Kerimäeltä sattui tuomiokirjoista silmiin intohimorikos. Siinä itsellinen Olli Koponen ihastui ikihyväksi Inka Klemetintyttäreen, kirkkoherran piikaan. Pahaksi onneksi Koponen oli jo naimisissa Maria Ollintyttären kanssa. Aviopari näyttää eläneen avioliitosta huolimatta käytännössä erillään, molemmat olivat Haapaniemen kylän työväkeä. 

Ottaen huomioon, että aviorikoksesta saatettiin tuomita kuolemaan, Inkan ja Ollin yhteiselo oli varomatonta. Olli hakeutui Inkan seuraan pappilan keittiöön, jossa keitettiin viinaa. Lopulta neljä viikkoa ennen pääsiäistä, Olli tuli riiheen, jossa Inka oli valvomassa viljan kuivausta. Silloin pariskunta makasi Inkan mukaan ensimmäisen kerran. 

J. Sjöström, Museovirasto.

Suhde ei jäänyt kyläläisiltä huomaamatta. Inkaa varoitettiin, että ”ennen laittaisin myllynkiven kaulaani ja menisin jokeen, kuin tekisin aviorikoksen”. Molemmista aviorikkojasta myös sanottiin, että he välttelivät kirkossa käyntiä.

Elokuussa Olli kutsui vaimonsa syrjäiseen paikkaan tapaamiseen, koska hänellä olisi ansalla pyydettyjä lintuja antaa vaimolle. Todistajat olivat nähneet Marian kirkkotiellä, hän oli kertonut olevansa menossa tapamaan miestään. Jotakin epäilyksiä Mariallatuntui tapaamisesta olleen, kun hän oli sanonut ”Jumala tietäköön tätä lähtöä”.

Metsässä Olli kuristi Maria Ollintyttären tämän omalla hiuspannalla, riisui alastomaksi ja hautasi metsään.

Marian katoaminen ei Ollia huolettanut, vasta kolme päivää katoamisen jälkeen kirkkoherran hoputusten jälkeen etsinnät aloitettiin. Silloin Ollin sanottiin olleen levoton, hän ei syönyt eikä nukkunut. 

Olavinlinna, Uuno Peltoniemi, Museovirasto.

Mariaa ehkä olisi koskaan löydetty, elleivät koirat olisi tuoneet ihmisen jäänteitä näkyville. Olli kiisti pitkään syyllisyytensä, mutta Uudenlinnan (Olavinlinna, Savonlinna) vankilassa ollessaan hän lopulta tunnusti rikoksen. Samalla hän kertoi, että Inka oli yllyttänyt häntä murhaan. Molemmat tuomittiin kuolemaan. Linnan sotilaat kertoivat, että Olli halusi vankeudessakin olla koko ajan Inkan lähellä, pää hänen sylissään. 

Pyöveli silpoi Ollin mestauksen jälkeen ja ruumiinjäsenet laitettiin teilipyörään mätänemään, Inka Klemetintytär poltettiin roviolla. (Tuomiot lähetettiin hovioikeuteen vahvistettavaksi, mutta on kovin epätodennäköistä, että Ollin ja Inkan tuomiot hovioikeudessa lievenivät,)

Inka Klemitintytär ei tunnustanut, että olisi yllyttänyt Ollia vaimonsa surmaan. Samoin hän oli väittänyt valan alla, että oli maannut Ollin kanssa vain kaksi kertaa, kerran riihessä ja toisen kerran vankeudessa ollessaan. Ollin tunnustus ja kyläläisten havainnot tekivät Inkan väitteestä silppua. Näin oikeus ei myöskään uskonut Inkan syyttömyyten murhassa, vaan häntä pidettiin yllyttäjänä.

Mutta, mitä tässä tapahtui? Inka kertoi Ollin tuoneen hänelle joskus työmaalle leipää ja lihaa yövierailullaan. Oliko kyseessä Inkan puolelta puhtaasti käytännöllinen järjestely? Toimiko Olli Koponen jonkinlaisessa mielenhäiriössä? Inka sanoi Ollin rakastaneen häntä. Aviorikosta ei ilmeisesti kansan parissa aina juostu papeille juoruamaan, mutta vaimon surmaaminen oli sitten jo liikaa. 

Pien-Savon tuomiokunna renovoidut tuomiokirjat, KO a:4 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1689-1693): Tiedosto 365

Pien-Savon tuomiokunna renovoidut tuomiokirjat, KO a:4 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1689-1693): Tiedosto 513