torstai 23. maaliskuuta 2023

Naimisiin! Anna Helena Sirviön ja Kusti Roivaisen tie avioliiton satamaan

 

Anna Helena Sirviö ja Kusti Roivainen
1914.

Maaningan kirkonarkistossa on säilynyt asiakirja, jolla ukkini ja mummoni ilmoittivat aikeestaan avioliittoon ja pyysivät kuulutuksia.[1] Valtakirjan asian hoitamiseen sai Kustin isä Taavetti Roivainen.  Asiakirjan kirjoitti heille Pöljän koulun opettaja Olli Kyyhkynen. Opettajalla olikin siihen poikkeuksellinen pätevyys, sillä alkuperäiseltä koulutukseltaan hän oli pappi.

Palvelijatar Anna Helena Sirviö ja lampuotinpoika Kusti Roivainen olivat tulleet varmaan hevosella koululle, jossa he itse allekirjoittivat kuulutushakemuksen. Asiakirja on päivätty perjantaille 27.2.1914. Sulhasella ja morsiamella on molemmilla kaunis käsiala, Anna-Helena on kirjoittanut sujuvasti ammattinsa ja osoitteensa itse.

Saara Hämäläinen, työmiehen vaimo Kuopion kaupungista ja Olli Kyyhkynen todistivat avioon aikovien allekirjoitukset ja sen, etteivät he olleet sukua keskenään. Lisäksi arkistossa on morsiamen isän Erik Sirviön lupa avioliittoon.[2]

Täten annan alakirjoittaja luvan tyttärelleni Anna Helenalle mennä avioliittoon lampuotinpojan Kusti Roivaisen kanssa Nilsiän Kaaraslahdella 24.2.1914. Erik Sirviö, Loinen Kaaraslahti N:ro 26.

Luvan todistivat Mari ja Erik Pitkänen samaisesta talosta. Erik Pitkänen oli toiminut kirjurina.

Koska sulhasen isä toimitti valtuutettuna asiakirjat Maaningan kirkolle, niin molemmat olivat saaneet isiensä ”siunauksen” liitolle. Läheskään kaikki avioon aikovat eivät enää 1900-luvun alussa toimittaneet vanhempiensa lupia. Tapa oli kuitenkin vielä ainakin Maaningalla elinvoimainen.

Sulhasen isä vei asiakirjan kirkkoherranvirastoon Maaningalle seuraavana päivänä. Pariskunnan avioliittoa on kuulutettu 1.3., 8.3. ja 8.3.1914.[3]

Maaningan kirkko 1927. Kuva Ahti Rytkönen, Museovirasto.

Anna Helena Sirviö oli syntynyt Nilsiän Pajujärvellä 1.10.1893.[4] Hänen äitinsä oli Loviisa Lukkarinen. Kovin läheisiä sukulaisia vihkipari ei ollut, mutta Loviisan ensimmäinen puoliso oli ollut Juho Joonanpoika Roivainen. Se saattoi olla myös syy siihen, että Anna Helena tuli palvelijattareksi juuri Roivaisten Pöljä 5 Hoikin lampuotitilalle.

Tilaa isännöi Taavetti Roivainen ja puolisonsa Wilhelmiina Lipponen. Vuonna 1914 suuresta perheestä olivat talon leivissä enää Kusti ja Taavetti Taavetinpoika. Lisäksi pojista Eerik Roivainen viljeli tilan torppaa.

Hoikki, Pöljä 5.

Ei tiedetä, milloin Anna Helena tuli Pöljälle. Hänet on kirjattu Nilsiästä ulosmuuttaneeksi vasta 11.2.1914.[5] Silloin hän kuitenkin on jo melko varmasti ollut Kustin kanssa yhdessä ja asunut Hoikin tilalla. Oli varsin tavallista, ettei muuttokirjaa otettu, jos henkilö liikkui väliaikaisten töiden perässä tutuissa taloissa lähiseudulla. Muuttokirjan ottaminen tuli ajankohtaiseksi, kun oleskelu toisella paikkakunnalla muuttui pysyväksi. Kuten esimerkiksi avioliiton solmimisen yhteydessä.

Pariskunta meni naimisiin 14.4.1914. Vihkiminen oli hyvin koruton tapahtuma Maaningan kirkon sakaristossa, sillä komeita kirkkohäitä ei tuolloin tavallisen kansan parissa harrastettu. Lisäksi morsian oli viimeisillään raskaana. Vihkimisen toimitti vt. kirkkoherra Toivo Kivekäs.[6]

Maaningan vt. kirkkoherra Toivo Kivekäs.

Anna Helena Sirviö synnytti 26.4. 1914 tytön. Lapsi sai nimen Bertta.[7] Tyttönen kuitenkin kuoli vain kolmen päivää elettyään 29.4.1914.[8]

Jäin miettimään Berttaa. Järkytti hänen kuolemansa, mutta samalla ihmettelin tietoa esiaviollisesta suhteesta ja kovin viime tingassa solmittua avioliittoa. Eikö Kusti halunnut tunnustaa lasta ja mennä naimisiin?

Perhetarina kertoo, että Kusti tykästyi talon uuteen palvelijattareen, koska tämä oli niin ahkera ja taitava töissään. Aviopuolison valinnassa se ei ollut mikään pieni asia maataloudesta ja karjasta elävässä taloudessa. Todennäköistä on, että nuoret lupautuivat toisilleen, kihlautuivat ja alkoivat ajan tapaa elää esiaviollisessa suhteessa. Yhteisö hyväksyi suhteen, kunhan siihen liittyi vakaa aikomus avioliitosta.[9]

Vaikka romanttisen rakkauden peruste perheen perustamiselle olikin jo varsin hyväksytty, niin vanhat tavat vaikuttivat. Myös nuorten mielessä. Tietysti on mahdotonta enää tietää, millaisia tunteita ja ajatuksia Anna Helenalla ja Kustilla aikanaan oli. Heistä syntyi kuitenkin perhe, joka kesti vielä seuraavankin tyttären, Anna Liisan kuoleman vain päivän ikäisenä 29.8.1915.[10]

Myös Kustin veli Taavetti meni naimisiin vuonna 1914.[11] Hänenkin puolisonsa Hilma Helena Myöhänen oli kotoisin Nilsiästä. He menivät naimisiin joulun alla 13.12.1914.[12]


Kusti Roivainen ja Anna Helena. Lapset vasemmalta Helvi
Viktor ja Väinö. Kuva 1930-luvun vaihteesta.

Taavetti ja Hilma Roivainen perheineen. Lapset ikäjärjestyksessä
Lyydia, Helka, Liisa, Taavetti, Vilho, Toini, Aino, Erkki ja Ilmari.

Tämä pieni pala sukuhistoriaa herätti tunteita ja ajatuksia elämän hauraudesta, kun lapset kuolivat heti synnytyksen jälkeen.

Avioliiton solmimiseen ei liittynyt komeita kirkollisia seremonioita. Molempien Roivaisen poikien avioliitot solmittiin yksinkertaisesti Maaningan kirkon sakastissa. Toki perhepiirissä on tapausta varmaan juhlistettu jotenkin.

Vanhempien luvan pyytäminen avioliittoon kiinnitti huomiota. Samoin esiaviollinen suhde Kustin ja Anna Helenan välillä yllätti, vaikka se oli ilmeisesti aikalaisten näkökulmasta varsin pieni synti. Oli tavallista, että morsian oli raskaana naimisiin mentäessä.[13]

 Suvussa siirtyneitä taakkoja olen pohtinut täällä.



[1] Maaninka asiakirjoja 1914-1921 (AP I Jea:4), sivu 768; SSHY

[2] Maaninka asiakirjoja 1914-1921 (AP I Jea:4), sivu 769; SSHY

[4] Nilsiä syntyneet 1881-1900 (MKO28-59) 1893 lokakuu, sivu 622; SSHY

[5] Nilsiä muuttaneet 1894-1916 (MKO17-25) sivu 247; SSHY

[6] Maaninka kuulutetut 1909-1922 (MKO8-12) sivu 108 1914; SSHY

[7] Maaninka rippikirja 1911-1920 (AP_2 I Aa:26) sivu 621 Pöljä 5 Ollila; SSHY

[8] Maaninka kuolleet 1910-1928 (MKO11-14) sivu 57; SSHY

[9] Saarimäki, Pasi, Naimisen normit, käytännöt ja konfliktit. Esiaviollinen ja aviollinen seksuaalisuus 1800-luvun keskisuomalaisella maaseudulla, 47

[10] Maaninka kuolleet 1910-1928 (MKO11-14) sivu 66; SSHY

[11] Maaninka asiakirjoja 1914-1921 (AP I Jea:4) sivu 656; SSHY

[12] Maaninka kuulutetut 1909-1922 (MKO8-12), sivu 115; SSHY

[13] Saarimäki, 53



maanantai 13. maaliskuuta 2023

Talvisodan rauhan muistopäivänä 13.3.2023. ”Toivotaan että me pääsemme sitten vapaina sankareina kotitöitä jatkamaan.”

 

Olen kirjoittanut tässä blogissa monesta talvisodassa kaatuneesta siilinjärveläisestä. Heidän kantakorttinsa ovat vapaasti tutkittavissa Kansallisarkiston digiaineistoissa. Kerron seuraavassa sodasta selvinneen lääkintämiehen tarinan. Kiinnostavaksi tarinan tekee, se, että lääkintämies, sotamies Kalle kirjoitti sodasta varsin monta kirjettä kotiin vaimolleen Lapinlahdelle.

Pohjois-Savon miehille alettiin jakaa kutsuja ylimääräisiin kertausharjoituksiin 13.10.1939. Olen kuvannut varsin tarkasti siilinjärveläisten matkareitin pääosin junakuljetuksella Pekka Roivaisen sotatien kuvauksessa. Jalkaväkirykmentti 38 koottiin Kuopiossa ja siinä oli miehiä mm. Siilinjärveltä, Nilsiästä, Lapinlahdelta, Maaningalta, Karttulasta ja Vesannolta. Rykmentti lähti kohti Laatokan Karjalaa junalla aamuyöstä 17.10. 1939. Miehille ei oltu kerrottu määränpäätä.

Rykmentin sotapäiväkirjoista selviää, että vuorokauden matkustettuaan miehiä kuljettanut juna pysähtyi Uuksun asemalla Salmissa. Sielläkin oli nimikyltit poistettu, joten aivan heti miehet eivät olinpaikastaan selkoa saaneet.

Kun YH jatkui, järjestettiin kenttäposti. Se kulki 4-5 päivää suuntaansa. Kalle kirjoitti ensimmäisen kirjeensä kotiin 26.10.1939. Siinä hän lähinnä kuvasi säätä ja kertoi miehistön tekevän linnoitustöitä. Samassa kirjeessä hän kertoi myös oman osoitteensa. Hän palveli JR 38 1. pataljoonan 3. komppaniassa lääkintämiehenä. Lääkintämiehet oli majoitettu vääpelin ja komppanian kirjurin kanssa Uuksun kansakoululle. Tätä paikkatietoa hän ei tietenkään kirjoittanut kirjeessä.

Kallen kirjeissä on luottavainen tunnelma, sanoo pärjäävänsä ”talon” ruoka-annoksilla, mutta sokeria, kahvia ja voita annettiin hyvin vähän. Sotilaat ostivat siviileiltä ja saivat kotoa paketeissa lisää ruokaa.  Varsinkin voita Kalle toivoi lähetettävän, ”kun olen tottunut voin kanssa ruokani syömään”. Muuten Kalle melkein toppuutteli, ettei tarvitse lähettää liikaa tavaraa tai ruokaa.

Kalle kiitti 14.11. 1939 Iidan lähettämästä kahvista, jota oli koko ryhmän kanssa yhdessä nautittu. Hän arveli myös, että eiköhän täältä jo kohta kotiin päästä. Sotilaiden kirjeissä ei tietenkään voinut paljastaa paljoakaan, mutta kertoi kuitenkin ryhmän olevan koottu lähes pelkästään siilinjärveläisistä. Vain Eemil Ryynänen, Erkki Niskanen ja Kunnar Ihalainen olivat muualta.

Hevossuoja Syskyjärvellä. SAkuvat.
Kallen yhtenä tehtävänä oli hoitaa hevosia. Hän mm. rakensi kymmenelle hevosille suojan havuista. Liikuttavaa oli, kun Kalle tunnisti naapurin Poju-hevosen tallista. ”Se niin nuuski minua, kun minä taputtelin sitä ja nimeltään mainitsin, niilläkin on ikävä.”

Koko komppaniaa järkytti Mustin kylältä kotoisin olleen Uuno Ryynäsen yllättävä menehtyminen sairaskohtaukseen. Jaakko Roivaisen petikaverina majoituksessa oleskellut Ryynänen sai täysin yllättäen valtaisan verensyöksyn ja kuoli. Tästä Kalle kertoi kotiväelle.

YH:n aikana Kalle sai valtion vaatteet ja kengät, kaikki uusia. Iida laittoi vielä marraskuun lopulla kintaat ja villasukat. Kalle vakuutti, ettei nyt kannata enää lisää vaatteita lähettää, hänellä oli ihan riittävästi kaikkea. Vielä 27.11. päivätyssä kirjeessä Kallella oli kova toivo kotiin pääsystä. Ottaen huomioon, että NL oli 26.11. aloittanut Mainilassa talvisotaan johtaneen lavastuksen, kotiin pääsy tuskin oli tuolloin sotilaiden puheissa päällimmäisenä. Toisaalta tieto kulki hitaasti.

Vielä 29.11.1939 Kalle kirjoitti pienelle pojalleen optimistisen kirjeen. Tilanne oli kuitenkin tuolloin jo kiristynyt äärimmilleen. Neuvostoliitto aloitti hyökkäyksen Suomeen 30.11.1939 ja talvisota syttyi.

Haavoittuneiden hoitoa. SAkuvat.

Siilinjärveläiskomppanian talvisota alkoi mahdollisimman huonosti. Ensimmäisessä kosketuksessa viholliseen Uomaalla kaatui 16 miestä. Kokemattomat joukot joutuivat ristituleen, jossa edes kaikkia vainajia ei saatu pois vihollisen käsistä. Kaksi päivää tästä katastrofista Kalle kirjoitti kotiin. Kun kirjeet aiemmin olivat alkaneet varsin arkisin tervehdyksin, niin nyt Kalle kirjoitti ”Ida rakas!”.

”Meidän pojat kävivät tulikasteessa joitakin haavoja ottamassa, mutta ei ole mitään syytä huolestumiseen, kyllä me täällä pärjäämme. En päässyt käymään joululomalla, kun tuli tämä tilanne, vaan toivotaan että me pääsemme sitten vapaina sankareina kotitöitä jatkamaan, se on ihanaa.” Tässä vaiheessa Kalle vielä sanoi, ettei kannata lähettää paljon tavaraa kannettavaksi. Ja vielä toistamiseen: ”Ei ole mitään syytä huolestumiseen.”

Lääkintämiehet tuovat potilasta joukkosidantapaikalle.
SAkuvat.


Lääkintämiehenä Kalle tiesi tarkalleen komppanian tilanteen, kuolemat ja haavoittumiset. Hitaasti tieto sodan raskaista tappioista alkoi tulla kotiseudulle.

Ida lähetti Kallelle paidan joululahjaksi, josta Kalle kiitti. Kiitoskirjeessä oli myös viesti Mikan kylän pojilta, että ”hengissä ollaan” (Martti Väisänen, Toivo Siponen, Toivo Tuppurainen, Aatu Mehtonen).  Ida varmasti vei nämä tiedot poikien perheille. Kalle kevensi lopuksi: ”Parta kasvaa ja se on hyvä, koska pystyy paremmin maastoutumaan, kun parta on kuurassa.”

Haavoittunutta kuljetetaan ahkiossa.
Lomalle pääsivät vain ne, joilla oli kaatunut veli. Tämän takia Kalle Hirvonen Pöljältä pistäytyi, sillä hänen veljensä Lauri oli kaatunut Kotajärvellä 8.12. Vasta tammikuussa Kalle uskaltautui kirjoittamaan muutaman sanan Uomaan taistelun tappioista Idalle, kun lehdissäkin näistä taisteluista oli mainittu. Myönsi, että siilinjärveläiset olivat olleet Uomaalla.

Lääkintämies joutui kohtaamaan sodan varmasti raadollisimmillaan. He antoivat ensiapua sekä kuljettivat vaikeissa oloissa haavoittuneita suojaan ja jatkohoitoon. Kallella oli pieni liikemiesten kalenteri, johon hän oli merkinnyt vuoden 1940 tuttujen poikien haavoittumisia ja kuolemia.

Helmikuussa siilinjärveläiset olivat kiinni Pitkärannan kovissa taisteluissa. Sieltä Kalle kirjoitti: ”Lämpöiset terveiset täältä sinne kotiin pitkästä aikaa, täällä o ollut mulla niin ajan viepää hommaa, että ei ole tullut vastatuksi.”

Ruokojärven joukkosidantapaikka.

”Tämä kohtalokas aika varmaan antaa jokaiselle suomalaiselle monta kertaa suuremman arvon itsenäiselle Suomelle ja siviilielämälle, kun täältä selviää…”

Kalle selvisi sodasta ehyenä. Hän oli taistellut Uomaalla, Syskyjärvellä, Ruokojärvellä ja Pitkärannassa. Hän kirjoitti 23.3.1940 (rauha oli solmittu 13.3.), että oli tulossa hiihtämällä kotiinpäin. Kalle joutui kuitenkin jäämään linnoitustöihin Kerimäelle, josta hänet kotiutettiin vasta 21.4.1940.

Lähteet, Kallen kirjeet kotiin 26.10.1939-16.4.1940, Kallen kantakortti, Kasurinen, Kotikontujen tienoita tervehtien. Muistelmia ja kuvia sota-ajalta. 

perjantai 3. helmikuuta 2023

Siilinjärven kunnan isojakokarttojen digitointi ja julkaisu Kansallisarkiston aineistoissa

 


Siilinjärven kunta teki kulttuuriteon, kun se maksoi kunnan alueen isojakokarttojen ja asiakirjojen digitoinnin. Kartat ovat nyt kaikkien tarkasteltavissa digitoituina Kansallisarkiston aineistoissa.

Nykyisen lentokentän seutua Hakkaralan
isojakokartassa 1788.

Suomessa toteutettiin 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa isojako. Siinä jaettiin ns. yhteismetsät ja yhteisessä nautinnassa olleet maat talonpojille yksityisomistukseen ja uudistettiin verotus. Tästä prosessista syntyi kartta-aineisto, joka on paikallishistoriallisesti kiinnostava.

Karttoihin merkittiin jakokuntien (kylien, kyläosien) pellot, niityt, kaskiviljelykset, metsät, tiet, polut, talojen paikat ja paljon kiinnostavaa luonnonoloista. Jakoasiakirjoista selviää luotettavasti kylän talojen omistajat, kun isojako valmistui. Eli kartoista avautuu myös aikaikkuna kylien asutukseen. Ja ennen kaikkea, maisemaan piirretyt rajat kuvasivat tarkasti maanomistuksen tilanteen.

Kartta-aineisto jakoasiakirjoineen on arvokas paikallishistoriallinen lähde, joka harmillisesti on Itä-Suomen pitäjien osalta suurelta osin arkistojen kätköissä. Kansallisarkisto on digitoinut Uudenmaan, Varsinais-Suomen ja Hämeen läänin kartat, mutta digitointihankkeelle ei ole jatkorahoitusta. Asiakirjojen ja karttojen digitointi helpottaa historiantutkijoiden, sukututkijoiden ja paikallishistoriantutkijoiden mahdollisuutta tutkia isojakoon liittyneitä ilmiöitä. 

Kartat kylittäin: 

Hakkarala1Hakkarala2HamulaKaaraslahti,Kasurila1Kasurila2KehvoKoivumäkiKoivusaari

Pöljä1Pöljä2RissalaRäimäVäänälänranta

Paikallisesti koulujen ja yhdistysten kotiseututyössä isojakoaineistoilla on paljon käyttömahdollisuuksia. Kartat ja karttaselosteet ovat jo itsessään valmis kulttuuripolun aineisto. Samoin koulujen kotiseutuhistorian opetuksessa kartat ovat hieno lisä. Digitointi on tehty laadukkaasti, joten tulosteet esimerkiksi kylätaloille, kyläkouluille ja kulttuuripoluille on helppo toteuttaa laadukkaasti.

Isojako on vaikuttanut kyläkuvaan ja asumiseen tähän päivään saakka. Kuvaavaa on, että etsiessäni Pöljällä vanhoja isonjaon rajapyykkejä, kuljin pitkin sähkölinjaa. Tuon linjan olivat aikanaan pyykittäneet Pöljän talonpojat 1800-luvun alussa.

Isojakoa tutkitaan edelleenkin, mutta sen ”konkreettisia tuloksia ja vaikutuksia sekä paikallisyhteisön reaktioita on tutkittu selvästi vähemmän, ja alueellisesti tutkimukset ovat keskittyneet Pohjanmaahan ja Hämeeseen”.[1]

Isojako mullisti pohjoissavolaisen kaskikulttuurin ja elämäntavan perusteita. Se vakiinnutti yksityismaanomistuksen niin peltojen, niittyjen kuin metsienkin hallinnassa ja merkitsi samalla myös takamaiden jakoa. Toimenpiteestä hyötyivät eniten tilallisväestö ja torpparit, mutta tilattomalle väestölle se merkitsi etuuksien menettämistä, mm. kylänmetsien käyttöoikeuden lakkaamista. [2] Lisäksi isojaon toimitusmaksut ja kohonnut verotus kaatoivat useita tilallisiakin. Kuopiossa ja Iisalmessa verotus nousi jopa yli 20-kertaiseksi entiseen nähden.[3]

Isojaon kriittisinä vuosina 1800-luvun vaihteessa sattui vielä niin, että läänin virkamieskunta oli sotkeutunut syvälle korruptioon ja asukkaiden suoranaiseen huijaamiseen. Aiheesta on olemassa Anu Koskivirran kiinnostava artikkeli Virkakunta varkaissa. Esimerkiksi Kasurilan ja Hakkaralan talonpojat valittivat lääninkamreeri Saloniuksen ja veromestari Edblomin väärinkäytöksista.

Saloniuksen usuttamat sotilaat olivat pieksäneet Hakkaralan kylän talonpojat Pekka Rautiaisen, Pauli Pitkäsen ja Lauri Lyytikäisen heinäpelolla ja vieneet heinät mukanaan. Sanottakoon, ettei Salonius näistä tekosista ilman rangaistusta selvinnyt. Eikä tämä teko suinkaan ollut Saloniuksen ainut konnankoukku. 

Lisäksi isojaon toimitusmaksut antoivat kieroille maanmittareille mahdollisuuden riistää talonpoikia. Isojako oli varmasti ns. kipeä leikkaus tai paremminkin uudistus. Nyt meidän on mahdollista tutkia asiaa omin silmin Siilinjärven kylien karttojen ja isojakoasiakirjojen avulla.




[1] Talvitie, Petri, Kyläosuudesta yksityiseen maaomaisuuteen, 15

[2] Koskivirta, Anu, Sisäinen vihollinen. Henkirikos ja kontrolli Pohjois-Savossa ja Karjalassa Ruotsin vallan ajan…, 312

[3] sama, 75

keskiviikko 26. lokakuuta 2022

Sairasjuna 3 jatkosodassa - savolaisten juna

 

Sairasjuna 3 henkilökunta jatkosodassa. Kuva Anja Långin
albumi. 

Jatkosodassa Suomen rautateillä liikkui enimmillään 10 sairasjunaa. Niiden tehtävänä oli kuljettaa rintaman läheisistä kenttä- ja sotasairaaloista potilaita toipumaan ja jatkohoitoon kotirintaman sotasairaaloihin. Lisäksi junissa kuljetettiin sodan aikana lapsia Ruotsiin, evakuoituja ja sotavankeja.

Sairasjunat olivat erityisesti kalustettuja, jotta niissä voitiin kuljettaa potilaita myös makuuasennossa. Henkilökuntaa niissä oli yleensä noin 50, potilaita voitiin ottaa enimmillään 300. Tosin Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 saattoi junissa olla jopa 1000 matkustajaa, potilaita ja evakuoituja.[1]

Sairasjunalla oli peitenimet, joita piti käyttää puhelinsanomissa, joissa junan liikkeistä kerrottiin asemille. Numerojärjestyksessä ensimmäisestä kymmenenteen peitenimet olivat: Toivo, Tauno, Konstantin, Pekka, Lasse, Mikko, Sulo, Alarik, Jooseppi, Huugo. Junan peitenimi tuli päällikkölääkärin toisesta nimestä.[2] Joissakin lähteissä juna 4 on Aapo, eikä Pekka.[3]

Myös potilaiden laatu piti puhelinsanomissa salata. Kolli oli potilas, puukko oli kirurginen potilas, lasi silmäpotilas, torvi korva-, nenä-, kurkkupotilas, lääke sisätautipotilas, kerä hermotautipotilas, sänky tuberkuloosi, kärry kulkutautipotilas, rasva ihotautipotilas, ruisku sukupuolitautipotilas, pyörä mielitautipotilas, patja makaava potilas ja tuoli istuva potilas.

Näin voitiin vastaanottavalle sairaalalle ilmoittaa: ”Toivo tuo 9 heinäkuuta 300 kollia, joista 150 puukkoja, 20 laseja, 20 torvia, 60 lääkettä ja 50 rasvaa.”[4] Potilaiden siirtäminen juniin ja junista pois oli raskasta työtä. Usein potilaat joutuivat odottamaan asemalaiturilla sairaalaan siirtoa varsin pitkään, sillä kuljetuskalustoa oli liian vähän. Jatkosodan aikana tätä työtä sentään saatiin tehdä pitkään ilman ilmavaaraa, joka talvisodassa oli ollut iso ongelma.

Sairasjunalla oli etuajo-oikeus radalla silloin, kun se ajoi potilaita kyydissään. Poikkeuksen tähän tekivät kuitenkin kiireelliset ammusjunat ja ylipäällikkö marsalkka Mannerheimia kuljettava juna, joille tehtiin tietä.[5] Tyhjänä sairasjuna joutui väistämään muita, jolloin matka-ajat venyivät.

Sairasjuna 3 siellä jossakin. Kuva Anja Långin albumi.

Sairasjunan henkilökuntaan kuului päällikkölääkäri, ylihoitaja, 10-12 sairaanhoitajaa, 7-8 lääkintälottaa, 4-5 muonituslottaa, 25 lääkintämiestä ja 6-8 rautateiden ammattilaista. Sairasjunat olivat suurimmillaan lähes puolen kilometrin mittaisia mammutteja. Henkilökunta asui junissa, heille ja potilaille valmistettiin keittiövaunussa ruoka.

Sairasjuna 3 päällikkölääkäri oli lääkärikapteeni Lauri Konstantin Vestola. Tämän junan kunnosti puolustusvoimien käyttöön Pohjois-Savon suojeluskuntapiiri Kuopiossa.[6] Myös henkilökunta tuli pitkälti Kuopion alueelta.

Lääkintämies Kalle Savolainen (vas.)
suorittamassa asevelvollisuutta 1925-26.
Kuva Anja Långin albumi.

Siilinjärven Lamminmäestä kotoisin oleva Kalle Savolainen työskenteli Sairasjuna 3 lääkintämiehenä koko jatkosodan ajan. Juna perustettiin 18.6.1941 Kuopiossa.

Kalle oli syntynyt vuonna 1905, hän oli palvellut jo talvisodassa lääkintämiehenä JR 38, 1. pataljoonan 3. komppaniassa. Komppaniassa palveli etupäässä Siilinjärven miehiä. Siilinjärveläiset kokivat ankaria tappioita raskaissa Uomaan ja Pitkärannan taisteluissa talvisodan aikana. Eturintaman lääkintämies joutui katsomaan sotaa silmästä silmään.

Kallella oli iso perhe ja jo ikääkin, joten se lienee ollut syynä siihen, että jatkosodassa hänet määrättiin sairasjunaan. Sairasjunissa kaikki tekivät kaikkea, jos tarve vaati. Lääkintämiesten tehtävä oli lastata ja purkaa juna potilaista mahdollisimman tehokkaasti. Sen lisäksi he vartioivat junaa, kun se oli asemilla tai seisomassa. Sairasjuna 3 odotti kuljetusmääräyksiä usein Joroisissa, mutta myös muualla.

Junan oli oltava lähtövalmis noin puolessa tunnissa, kun käsky kävi. Tauoilla juna huollettiin, varastoja täydennettiin ja autettiin siviiliväestöä sadonkorjuussa yms. Asemasotavaiheessa potilaskuljetusten tarve pieneni niin, että junista päästiin välillä pitemmillekin lomille. Välillä vaunut vietiin desinfioitavaksi Helsinkiin.

Sairasjuna 3 ajoi harvakseltaan potilaita Kuopioon. Tavallisen reitti alkoi Joroisista, vei Äänislinnaan ja Karhumäkeen, josta potilaita kuljetettiin eri puolille Suomea. Silloin tällöin juna kävi myös Siilinjärvellä, jossa toimivat 20. Sotasairaalan osastot Tarinaharjun ja Harjamäen parantoloissa.[7]

Sairasjuna 3 Lieksan asemalla 21.7.1941. Autot ovat tuoneet potilaat
asemalle, lastaus meneillään. Kuva A.Kaskela, SA-kuvat.

Lieksan asema 21.7.1941. Sairasjuna 3.
Hyökkäysvaihe loi sairasjunille kovan paineen. 
Kuva A. Kaskela, SA-kuvat.


Sairasjunien henkilökunta teki kesä-, heinäkuussa 1944 valtavan työn pelastaessaan niin potilaita kuin siviilejäkin NL:n suurhyökkäyksen alta. Kalle Savolainen oli lomalla toukokuussa 1944. Hän ilmoittautui takaisin palvelukseen Äänislinnassa 5.6.1944. Siltä otettiin kuorma Iisalmeen ja Ouluun, josta kiirehdittiin takaisin Äänislinnaan Kuopion kautta. Sieltä haettiin ilman taukoja potilaita ja tarvikkeita 12.6.-19.6.1944.

Juniin otettiin potilaiden lisäksi sotaa pakenevia ihmisiä niin paljon, kuin kyytiin mahtui. Junissa saattoi olla yli tuhatkin matkustajaa. Esimerkiksi Sairasjuna 3 kuljetti 22.-23.6. noin 1200 potilasta ja siviiliä turvaan reittiä Puntala-Savonlinna-Jyväskylä. Sairasjunien sotapäiväkirjoissa näkyy siviilien hätä järkyttävällä tavalla. Jalan pakoon pyrkiviä vanhuksia suistui teiden varsille, heitä koetettiin kerätä kyyteihin ja elvyttää junissa. Tässä vaiheessa myös potilaina oli huonokuntoisempia haavoittuneita ja kuljetuksen aikana kuoltiin. Aiemmin jatkosodan aikana kuljetettavat potilaat olivat yleensä olleet siirtokuntoisia, jolloin junakuolleisuus oli vähäistä.[8]

Kalle Savolainen kotiutettiin jatkosodasta 1.10.1944.

Sairasjuna 3 jatkoi vielä toimintaansa 25.11.1944 saakka. Potilaita, evakkoja ja kotiutettavia sotilaita siirrettiin paikasta toiseen. Lisäksi vankikuljetukset työllistivät. Esimerkiksi 18.10.1944 Oulussa junaan lastattiin 253 potilasta, heistä purettiin Seinäjoelle ja Vaasaan 207 potilasta. Junaan jäi saksalaisia potilaita 46, Vaasassa junaan lastattiin vielä 119 saksalaista vankipotilasta. Juna vei nämä kaikki 165 vankia  Vainikkalaan ja rajan yli NL:n viranomaisten ”hoitoon” ja vankileireille.[9]

 



[1] Salo, Kari, Talvi- ja jatkosodan sairasjunat, Resiina 1/1990

[2] Hedman, Sairasjuna Konstantin muisteluissa. Sairasjunien hoitohenkilöstön henkinen kestävyys 1941-44. Kandidaattitutkielma 1918, Turun avoin yliopisto,

[3] Hedman, Salo, K., Resiina 1/1990

[4] Päämajan lääkintätäosaston ohje 11.7.1941. 20.Sotasairaalan hallinnollinen arkisto, Sota-arkisto Mikkeli

 [6]Salo, K., Resiina 1/1990,6

[7] Kalle Savolaisen sota-ajan kalenteri 1943, Ritva Tirkkosen kotiarkisto, Siilinjärvi.

[8] Sairasjunien sotapäiväkirjat, digitaaliarkisto.

[9] 3. Sairasjuna, 8.1.1943-30.11.1944, sotapäiväkirja https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6034070588&aineistoId=2398790144



lauantai 21. toukokuuta 2022

Vainajien karsikot Pöljällä


Lintuniemen kalliolta avautuu näkymä vanhalle 
Kuopio-Iisalmi tielle ja Pöljänjärvelle.
Kuva Aira Roivainen.

 Kun oli syöty kirkoltatuloruoka, suoritettiin karsikonnosto. Laudasta tai rautapellistä tehty karsikko, mihin oli merkitty vainajan nimi, syntymä- ja kuolinaika, naulattiin aitan, tallin tai muun rakennuksen seinään oven yläpuolelle. Paikoin näkee aarniopetäjiä, joiden kylkeen on kaiverrettu samat asiat kuin karsikkolautaan. Kansa nimittää niitä karsikkopetäjiksi.[1] Tämä tapahtui kirkkoon mentäessä.[2]

Näin kuvasi maaninkalainen Ahti Rytkönen on kuvannut tämän seudun karsikkoperinnettä kirjassaan Savupirttien kansaa. Vaikka vainaja oli siunattu ja haudattu, oli vielä paljon puuhaa, että niin omaiset kuin vainajakin voisivat olla rauhassa.

Ensimmäinen ja ylipäänsä vanhin kirjallinen tieto vainajan karsikoista on vuodelta 1786: ”Muolalaisilla on tapana lyödä puupilkka johonkuhun tien warrella olewaan petäjään, kun wiwwät ruumista kirkolle. Siihen seisattuwat juomaan. Taitawat arwella, ettei wainajan henki pääse sen petäjän siwutse kotiin kummittelemaan.”[3]

Karsikkoperinteen taustalla voi hyvinkin olla jopa esikristilliset tavat palvoa vainajan sielua. Kerrotaan, että kun uusi asukas otti eräalueita haltuunsa, niin hän ensimmäiseksi valitsi kotinsa läheltä tallaisen pyhän petäjän, josta tuli suvun vainajien muistopaikka. Tapa säilyi ja muuntui vuosisatojen aikana.

Hautajaismatkalla karsittiin sopivassa kohti matkan varrelta polun, tien tai vesireitin läheltä vainajalle muistopuu. Tapahtumaan liittyi puun karsintaa eri tavoin, riippuen vainajan sukupuolesta ja asemasta. Sen lisäksi puun kylkeen tehtiin merkinnät vainajasta. Tarkoitus oli estää vainajaa palaamasta kummittelemaan elävien maailmaan. Ajateltiin, että vainajan sielu pyrkisi vielä elävien joukkoon, mutta karsikon kohdalla hän ymmärtäisi lopullisesti kuuluvansa kuolleiden maailmaan.[4]

Karsikkomerkintöjä on Suomessa tehty vielä 1900-luvun puolellakin, Pohjois-Savossa karsikkoperinne näyttää olleen elinvoimainen vielä 1800-luvun lopulla.

Aluksi karsittiin ja merkittiin puita, sittemmin puihin alettiin kiinnittää karsikkolautoja. Niissä oli samat merkinnät, mutta laudat naulattiin puihin kiinni. Karsikkolaudat saattoivat olla varsin ammattimaisesti tehtyjä ja kauniisti kaiverrettuja.[5]

Ja seuraava vaihe perinteessä oli se, että muistolautoja ei enää kiinnitetty puihin, vaan vainajan kotitalon pihapiirin rakennuksiin. Yleensä siihen tilaan, missä vainaja oli odottanut hautausta. Karsikkolaudat asetettiin räystään alle sateelta ja auringon paahteelta suojaan. Mikäli talon aitta on säilynyt, niin karsikkolaudatkin ovat säilyneet helposti toistasataa vuotta. Yleensä karsikkolaudat tehtiin talon isännällä, emännälle ja vanhimmalle pojalle. Poikkeuksiakin on.

Salomon Wäänäsen karsikko. Lassilan talo.
Pöljällä tällaisia ulkona paikoillaan olevia karsikkolautoja on Lassilan talon aitassa. Salomon Wäänänen kuoli sairauskohtaukseen kaupunkimatkalla.[6]

Maria Sofia Wäänäsen ja Aaro Johannes Toivasen karsikot.
Pulaste.

Lisäksi Pulasteen aitan seinässä on äidin ja pojan muistolaudat.[7] Talollisenvaimo Maria Sofia Wäänänen kuoli kuumeeseen vuonna 1892. Hänen ainut poikansa Aaro Johannes Toivanen oli kuollut pikkulapsena 1883 hivutustautiin.

Nämä kaikki kolme karsikkolautaa liittyvät toisiinsa sillä tavoin, että Maria Sofia oli Salomon Wäänäsen sisko ja samalla Aaro Johanneksen kummi. Maria Sofia Wäänänen oli naimisissa Pulasteen talon isännän, Aaro Toivasen kanssa. Naiset pitivät näillä seuduilla oman sukunimensä avioiduttuaankin.

Loviisa Toivasen karsikko. Harju.
Harjulla on karsikkolauta otettu talteen sisätiloihin.[8] Siinä muistetaan talollisen vaimoa Loviisa Toivasta, joka kuoli turvotukseen.

Pöljän kotiseutumuseolla varsin iso kokoelma karsikkolautoja lähialueelta, suurin osa niistä on sijoitettuna Jyväskylän museoon.

Vainajan karsikko ja ristipuu Suomessa.
Vilkuna, Suomalaiset vainajien karsikot
ja ristipuut, s.40.

Karsikkoperinne on ollut yleistä Kaakkois-Suomesta Kainuuseen ulottuvalla alueella. Joissain paikoin puhutaan ristipuista, mutta merkinnän tarkoitus lienee ollut sama. Merkintöjä on myös tehty kallioihin ja kiviin. Kaikki puista löytyneet merkinnät eivät välttämättä ole vainajan karsikon merkkejä. Karsikkoja saatettiin tehdä mm. jonkin merkittävän tapahtuman, kuten häiden, suuren saaliin, ensikertalaisen kaupunki- tai markkinamatkan muistoksi jne.[9]

Karsikkomerkinnät tehtiin riittävän paksuihin puihin. Männystä voi ottaa korkeintaan yhden viidenneksen ympärysmitasta pois auki. Ensin ohennetaan taltalla kaarnapuuta ja sitten leikataan terävällä veitsellä aivan nilaan saakka. Pihka lähtee valumaan, muttei peitä kuorittua osaa, vaan virtaa pitkin reunoja estäen mukavasti lahosientä pääsemästä kuoren alle.[10]

Pöljän kylää on asutettu noin 500 vuotta, maisema on vuosisatojen työn muokkaamaa. Metsät ovat enimmäkseen varsin nuoria talousmetsiä, taimikoita ja avohakkuita. Jo kaskikansa oli käyttänyt tehokkaasti metsiä. Kaski, aitaaminen, rakentaminen ja savutupien lämmitys vaativat paljon puuta. Sen vuoksi satoja vuosia vanhat puut kotimaisemissa herättävät aina kysymyksen, miksi ne ovat säilyneet?

Karsikkopuut olivat vanhan kansan puheissa suojeltuja, niin kaataminen toi tekijälle huonoa onnea.

Pulasteen petäjä, noin 400 vuotta eloa.
Kuva Jouni Kiimalainen.
Keväällä 2022 kuulin ensimmäisen kerran, että Pöljän kylällä voisi olla karsikkopuita. Kari Törrönen otti yhteyttä ja kertoi, kuinka suvussa oli aina puhuttu Pulasteen karsikkopuusta. Tämä puu porattiin ja arvioitiin keväällä 2022 noin 400 vuotta vanhaksi. Aivan nuoriin puihin merkintöjä ei voinut tehdä. Periaatteessa Pulasteen puuhun on voitu tehdä merkintöjä jo 1700-luvulla. Pulasteen puun määrittäminen karsikkopuuksi on aika vaikeaa, koska puun arvet ovat täysin umpeen kasvaneita. Mänty kuroo veistämiä vuosien saatossa umpeen.

Lintuniemen karsikkopuu on jo kelottunut.
Kuva Aira Roivainen.


Puun kyljessä näkyy selvästi numero 6. 
Lintuniemen karsikkopuu.
Kuva Aira Roivainen.

Sen sijaan Lintuniemen kallioilta löytyi Nestori Halosen opastamana jo keloksi muuttunut ikivanha petäjä, josta oli löydettävissä hyvin selkeä numero 6. Muut numerot oli luonto jo hävittänyt. Karsikkopuu sijaitsee vanhan Kuopio-Iisalmi tien välittömässä läheisyydessä. Sopii hyvin hautajaismatkan lepopaikaksi, mutta tietenkään ei voi sanoa varmasti, mihin merkintä liittyy.

Nämä vanhat puut kantavat kiinnostavaa kulttuuriperintöä matkassaan, mutta samalla ne ovat kolopesijöiden koteja, täynnä elämää. Ehkäpä Lintuniemen suunnassa äskettäin pesinyt liito-orava poikasineen on asunut tässä muinoisen ihmisen muistopuussa.

Liito-oran poikasia Pöljällä. Kuva Jouni Kiimalainen.


Vainajien karsikoista ja ristipuista enemmän Janne Vilkunan tutkimuksessa.



[1] Rytkönen, Savupirttien kansaa, 69

[2] Vilkuna, Suomalaiset vainajien karsikot ja ristipuut, 19

[3] sama, 21

[4] sama, 42

[5] sama, 71

[6] Haastattelu Jenni Linnove

[7] Haastattelu Kari Törrönen

[8] Haastattelu Nestor Halonen

[9] Vilkuna, 16

[10] Seppo-Kovalainen, Puiden kansa, 105