lauantai 21. toukokuuta 2022

Vainajien karsikot Pöljällä


Lintuniemen kalliolta avautuu näkymä vanhalle 
Kuopio-Iisalmi tielle ja Pöljänjärvelle.
Kuva Aira Roivainen.

 Kun oli syöty kirkoltatuloruoka, suoritettiin karsikonnosto. Laudasta tai rautapellistä tehty karsikko, mihin oli merkitty vainajan nimi, syntymä- ja kuolinaika, naulattiin aitan, tallin tai muun rakennuksen seinään oven yläpuolelle. Paikoin näkee aarniopetäjiä, joiden kylkeen on kaiverrettu samat asiat kuin karsikkolautaan. Kansa nimittää niitä karsikkopetäjiksi.[1] Tämä tapahtui kirkkoon mentäessä.[2]

Näin kuvasi maaninkalainen Ahti Rytkönen on kuvannut tämän seudun karsikkoperinnettä kirjassaan Savupirttien kansaa. Vaikka vainaja oli siunattu ja haudattu, oli vielä paljon puuhaa, että niin omaiset kuin vainajakin voisivat olla rauhassa.

Ensimmäinen ja ylipäänsä vanhin kirjallinen tieto vainajan karsikoista on vuodelta 1786: ”Muolalaisilla on tapana lyödä puupilkka johonkuhun tien warrella olewaan petäjään, kun wiwwät ruumista kirkolle. Siihen seisattuwat juomaan. Taitawat arwella, ettei wainajan henki pääse sen petäjän siwutse kotiin kummittelemaan.”[3]

Karsikkoperinteen taustalla voi hyvinkin olla jopa esikristilliset tavat palvoa vainajan sielua. Kerrotaan, että kun uusi asukas otti eräalueita haltuunsa, niin hän ensimmäiseksi valitsi kotinsa läheltä tallaisen pyhän petäjän, josta tuli suvun vainajien muistopaikka. Tapa säilyi ja muuntui vuosisatojen aikana.

Hautajaismatkalla karsittiin sopivassa kohti matkan varrelta polun, tien tai vesireitin läheltä vainajalle muistopuu. Tapahtumaan liittyi puun karsintaa eri tavoin, riippuen vainajan sukupuolesta ja asemasta. Sen lisäksi puun kylkeen tehtiin merkinnät vainajasta. Tarkoitus oli estää vainajaa palaamasta kummittelemaan elävien maailmaan. Ajateltiin, että vainajan sielu pyrkisi vielä elävien joukkoon, mutta karsikon kohdalla hän ymmärtäisi lopullisesti kuuluvansa kuolleiden maailmaan.[4]

Karsikkomerkintöjä on Suomessa tehty vielä 1900-luvun puolellakin, Pohjois-Savossa karsikkoperinne näyttää olleen elinvoimainen vielä 1800-luvun lopulla.

Aluksi karsittiin ja merkittiin puita, sittemmin puihin alettiin kiinnittää karsikkolautoja. Niissä oli samat merkinnät, mutta laudat naulattiin puihin kiinni. Karsikkolaudat saattoivat olla varsin ammattimaisesti tehtyjä ja kauniisti kaiverrettuja.[5]

Ja seuraava vaihe perinteessä oli se, että muistolautoja ei enää kiinnitetty puihin, vaan vainajan kotitalon pihapiirin rakennuksiin. Yleensä siihen tilaan, missä vainaja oli odottanut hautausta. Karsikkolaudat asetettiin räystään alle sateelta ja auringon paahteelta suojaan. Mikäli talon aitta on säilynyt, niin karsikkolaudatkin ovat säilyneet helposti toistasataa vuotta. Yleensä karsikkolaudat tehtiin talon isännällä, emännälle ja vanhimmalle pojalle. Poikkeuksiakin on.

Salomon Wäänäsen karsikko. Lassilan talo.
Pöljällä tällaisia ulkona paikoillaan olevia karsikkolautoja on Lassilan talon aitassa. Salomon Wäänänen kuoli sairauskohtaukseen kaupunkimatkalla.[6]

Maria Sofia Wäänäsen ja Aaro Johannes Toivasen karsikot.
Pulaste.

Lisäksi Pulasteen aitan seinässä on äidin ja pojan muistolaudat.[7] Talollisenvaimo Maria Sofia Wäänänen kuoli kuumeeseen vuonna 1892. Hänen ainut poikansa Aaro Johannes Toivanen oli kuollut pikkulapsena 1883 hivutustautiin.

Nämä kaikki kolme karsikkolautaa liittyvät toisiinsa sillä tavoin, että Maria Sofia oli Salomon Wäänäsen sisko ja samalla Aaro Johanneksen kummi. Maria Sofia Wäänänen oli naimisissa Pulasteen talon isännän, Aaro Toivasen kanssa. Naiset pitivät näillä seuduilla oman sukunimensä avioiduttuaankin.

Loviisa Toivasen karsikko. Harju.
Harjulla on karsikkolauta otettu talteen sisätiloihin.[8] Siinä muistetaan talollisen vaimoa Loviisa Toivasta, joka kuoli turvotukseen.

Pöljän kotiseutumuseolla varsin iso kokoelma karsikkolautoja lähialueelta, suurin osa niistä on sijoitettuna Jyväskylän museoon.

Vainajan karsikko ja ristipuu Suomessa.
Vilkuna, Suomalaiset vainajien karsikot
ja ristipuut, s.40.

Karsikkoperinne on ollut yleistä Kaakkois-Suomesta Kainuuseen ulottuvalla alueella. Joissain paikoin puhutaan ristipuista, mutta merkinnän tarkoitus lienee ollut sama. Merkintöjä on myös tehty kallioihin ja kiviin. Kaikki puista löytyneet merkinnät eivät välttämättä ole vainajan karsikon merkkejä. Karsikkoja saatettiin tehdä mm. jonkin merkittävän tapahtuman, kuten häiden, suuren saaliin, ensikertalaisen kaupunki- tai markkinamatkan muistoksi jne.[9]

Karsikkomerkinnät tehtiin riittävän paksuihin puihin. Männystä voi ottaa korkeintaan yhden viidenneksen ympärysmitasta pois auki. Ensin ohennetaan taltalla kaarnapuuta ja sitten leikataan terävällä veitsellä aivan nilaan saakka. Pihka lähtee valumaan, muttei peitä kuorittua osaa, vaan virtaa pitkin reunoja estäen mukavasti lahosientä pääsemästä kuoren alle.[10]

Pöljän kylää on asutettu noin 500 vuotta, maisema on vuosisatojen työn muokkaamaa. Metsät ovat enimmäkseen varsin nuoria talousmetsiä, taimikoita ja avohakkuita. Jo kaskikansa oli käyttänyt tehokkaasti metsiä. Kaski, aitaaminen, rakentaminen ja savutupien lämmitys vaativat paljon puuta. Sen vuoksi satoja vuosia vanhat puut kotimaisemissa herättävät aina kysymyksen, miksi ne ovat säilyneet?

Karsikkopuut olivat vanhan kansan puheissa suojeltuja, niin kaataminen toi tekijälle huonoa onnea.

Pulasteen petäjä, noin 400 vuotta eloa.
Kuva Jouni Kiimalainen.
Keväällä 2022 kuulin ensimmäisen kerran, että Pöljän kylällä voisi olla karsikkopuita. Kari Törrönen otti yhteyttä ja kertoi, kuinka suvussa oli aina puhuttu Pulasteen karsikkopuusta. Tämä puu porattiin ja arvioitiin keväällä 2022 noin 400 vuotta vanhaksi. Aivan nuoriin puihin merkintöjä ei voinut tehdä. Periaatteessa Pulasteen puuhun on voitu tehdä merkintöjä jo 1700-luvulla. Pulasteen puun määrittäminen karsikkopuuksi on aika vaikeaa, koska puun arvet ovat täysin umpeen kasvaneita. Mänty kuroo veistämiä vuosien saatossa umpeen.

Lintuniemen karsikkopuu on jo kelottunut.
Kuva Aira Roivainen.


Puun kyljessä näkyy selvästi numero 6. 
Lintuniemen karsikkopuu.
Kuva Aira Roivainen.

Sen sijaan Lintuniemen kallioilta löytyi Nestori Halosen opastamana jo keloksi muuttunut ikivanha petäjä, josta oli löydettävissä hyvin selkeä numero 6. Muut numerot oli luonto jo hävittänyt. Karsikkopuu sijaitsee vanhan Kuopio-Iisalmi tien välittömässä läheisyydessä. Sopii hyvin hautajaismatkan lepopaikaksi, mutta tietenkään ei voi sanoa varmasti, mihin merkintä liittyy.

Nämä vanhat puut kantavat kiinnostavaa kulttuuriperintöä matkassaan, mutta samalla ne ovat kolopesijöiden koteja, täynnä elämää. Ehkäpä Lintuniemen suunnassa äskettäin pesinyt liito-orava poikasineen on asunut tässä muinoisen ihmisen muistopuussa.

Liito-oran poikasia Pöljällä. Kuva Jouni Kiimalainen.


Vainajien karsikoista ja ristipuista enemmän Janne Vilkunan tutkimuksessa.



[1] Rytkönen, Savupirttien kansaa, 69

[2] Vilkuna, Suomalaiset vainajien karsikot ja ristipuut, 19

[3] sama, 21

[4] sama, 42

[5] sama, 71

[6] Haastattelu Jenni Linnove

[7] Haastattelu Kari Törrönen

[8] Haastattelu Nestor Halonen

[9] Vilkuna, 16

[10] Seppo-Kovalainen, Puiden kansa, 105

torstai 31. maaliskuuta 2022

Elon Enroth – Siilinjärven piirimielisairaalan ylilääkäri (1927-1954) sodassa ja rauhassa

 

Elon Enroth

Elon Enroth syntyi Isossakyrössä 29.1.1890. Hänen vanhempansa olivat Carl Theodor Enroth ja Maria Abramsdotter Enroth. Enroth kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1908. Hän valmistui lääketieteen kandidaatiksi vuonna 1913 ja lääketieteen lisensiaatiksi 1919.

Ensimmäisen maailmansodan aikana hän toimi mm. Ylitornion, Turtolan ja Kolarin vt. aluelääkärinä sekä Karstulan kunnanlääkärinä. Tämän lisäksi hän oli vuonna 1917 Nikkilän mielisairaalan vt. toisena alilääkärinä.[1]

Nikkilän mielisairaala. Kuva Hanna Laitisen albumi.
Lassilan talon arkisto, Pöljä.

Helsingin yliopistossa värvättiin ahkerasti ylioppilaita 1915 alkaen sotilaskoulutukseen Saksaan. Enroth oli ehkä hiukan yli-ikäinen sotilaaksi ja opinnot olivat jo loppusuoralla. Hän oli kuitenkin mukana ylioppilaskunnan ja osakuntien toiminnassa. Enroth oli mm. Eteläpohjalaisen osakunnan kuraattori vuonna 1916.[2] Vuonna 1917 hänet valittiin Eteläpohjalaisen osakunnan edustajaksi osakuntain väliseen valtuuskuntaan.[3] Venäjän maaliskuun vallankumous sähköisti ylioppilasnuorison aktiiviseen toimintaan.

Amiraali Maximov puhuu ylioppilaille 21.3.1917 Venäjän 
maaliskuun vallankumouksen aikana.
Helsingin kaupunginmuseo.

Keväällä 1917 Elon Enroth kuului ylioppilaiden delegaatioon, joka matkusti ottamaan yhteyttä jääkäreihin Ruotsiin. Jääkäreillä oli toimisto Haaparannassa. Delegaation muut jäsenet olivat Sven Donner ja Bertel Appelberg. Delegaation muodollisena tehtävänä oli viedä venäläisen Itämeren laivaston ylipäällikön, amiraali Maximovin viesti jääkäreille. Siinä vakuutettiin, että Venäjän uusi hallinto (tuolloin siis ns. väliaikainen hallitus) pyrkisi takaamaan suomalaisille täyden itsehallinnon.

Delegaatio lähti matkaan, mutta Donnerin mukaan venäläisten lupauksiin ei luotettu eivätkä jääkärit lieventäneet millään tavoin suhdettaan venäläistämistoimiin ja hallintoon. Samalla Donnerin mukaan saatiin häivytettyä kaikki väärinkäsitykset Suomessa ja rajan takana toimineiden aktivistien välillä. Lisäksi sovittiin, että värvätään vielä lisää miehiä sotilaskoulutukseen Saksaan.[4]

Suomen sisällissodan Elon Enroth koki dramaattisesti punaisten vankina ja Punaisen Ristin lääkärinä Mäntyharjun rintamalla.

Joissakin lähteissä Enrothin kerrotaan olleen Helsingin valkokaartin lääkäri vuonna 1918[5], mutta Mauno Vannaksen mukaan Enroth jäi Punaisen Ristin lääkäriryhmän mukana punaisten vangiksi Kouvolassa helmikuun alussa 1918. Ryhmä oli pyrkimässä punaisten hallitsemalta alueelta valkoisten alueelle. Punaisen Ristin henkilökunnalla oli punakaartin ylipäällikkö Haapalaisen lupa liikkua maassa. Silti heidät pidätettiin.

Kouvolassa vangitsemisen jälkeen Mauno Vannas, Yrjö Renqvist ja Elon Enroth suostuivat lähtemään junalla Mäntyharjun rintamalle, jossa heillä oli tarkoitus sopivassa tilanteessa loikata valkoisten puolelle.

1.2.1918 tultiin Hillosensalmelle, mutta siellä olivat valkoiset räjäyttäneet rautatiesillan. Yö oli vietettävä junanvaunussa, jonka kylkeen lääkärit olivat sommitelleet punaisen ristin merkin. ”Illalla tuli luoksemme eräs hammaspotilas – suuri kolo. Enroth aikoi panna siihen morfiinia ja rupesi pumpulilla puhdistamaan koloa, mutta punakaartilainen juoksi ulos huutaen: ”Te myrkytätte minut.”[6]


Valkoisten sotasairaala Mäntyharjun rintamalla.
I.A. Ekström, Varkauden museot.

Ensimmäinen punaisten haavoittunut oli kotkalainen painija, joka toimi plutoonan päällikkönä. Kyseessä oli olympiavoittaja Kaarlo Koskelo, jonka tiedetään olleen myöhemmin punaisten Savitaipaleen rintaman komentaja.

Enroth tapasi Vannaksen mukana punaista päällystöä, kuten Aleksi Osipoffin ja Mäntyharjun rintaman päällikön, ”Röökerin” eli Heikki Krögerin.

Lääkärit perustivat Voikosken kansakoululle Punaisen Ristin sotasairaalan, jossa hoidettiin niin punaisia kuin valkoisiakin haavoittuneita. Sairaala toimi 2.2.1918-24.4.1918.[7] Koulun opettaja  Oskari Haavila ja hänen vaimonsa olivat pysytelleet sijoillaan. Sairaala perustettiin luokkahuoneisiin ja lääkärit majoittuivat opettajien huoneistoon. Lääkäreitä avustivat punaisten sairaanhoitajat.

Nuoret lääkärit olivat keskellä sisällissodan julmuutta. He näkivät, kuinka punaiset ampuivat valkoisia vankeja ja siviilejä. Punaisten sairaalassa hoidettiin kuitenkin myös valkoisia potilaita Punaisen Ristin periaatteiden mukaan.

Enrothin vaiheet sisällissodan loppuvaiheissa jäävät arvoitukseksi, Mauno Vannas toimi Hennalan vankileirin lääkärinä, mutta hän ei mainitse muistelmissaan Enrothin olleen enää tässä vaiheessa samassa matkassa. Enroth sai ansioistaan vapaussodassa 4.luokan vapaudenristin.[8]

Vuodesta 1919 Enroth hoiti Rautalammin kunnanlääkärin tehtävää. Tässä tehtävässä hän osallistui Rautalammin edustajana Pohjois-Savon piirimielisairaalan valmisteluun. Mielisairaala perustettiin Siilinjärvelle ja se aloitti toimintansa vuonna 1926. Sen ensimmäiseksi lääkäriksi valittiin Reino Lagus. Elon Enroth kuului Rautalammin suojeluskuntaan ja valittiin Rautalammin kunnanvaltuustoon. Puoluekannaltaan hän oli kokoomuslainen.

Siilinjärven piirimielisairaala.

Enroth valittiin Siilinjärven piirimielisairaalan lääkäriksi vuonna 1927. Samalla hänestä tuli Siilinjärven kunnanlääkäri (1927-1944), vastaanotto oli piirimielisairaalassa. Lisäksi lääkäri joutui lähtemään usein kotikäynneillekin pitkin pitäjää. Kunnan alue ei onneksi ollut kovin laaja. Viimeisinä työvuosinaan hän vielä toimi kunnalliskodin asukkaiden lääkärinä.

Siilinjärvelläkin Enroth tuli valituksi kunnanvaltuustoon ja suojeluskunnan johtotehtäviin. Lienevätkö vuoden 1918 tapahtumat radikalisoineet tohtorin, sillä 1930-luvulla hän oli aktiivinen lapuanliikkeen[9] ja IKL:n kannattaja[10]. Tosin koko 1910-luvulla yliopistossa opiskellut sukupolvi oli kasvanut aktivismin hengessä.

Opiskelutovereista hyvin monet kannattivat myöhempinä vuosinaan äärioikeistoa, jotkut hyvinkin ankaria aatteita. Esimerkiksi edellä mainittu Mauno Vannas innostui 1930-luvulla kansallissosialismista ja perusti natsi-Saksaa ihailleen Suomen Valtakunnan Liiton.[11] Samoin Sven Donner ihaili kansallissosialistista järjestelmää ja kannatti mm. vammaisten eutanasiaa.[12]

Enroth toimi vuosina 1927-1954 Siilinjärven piirimielisairaalan lääkärinä ja ylilääkärinä. Sairaalassa käytettiin kaikkia aikakaudelle ominaisia hoitomuotoja, mutta Anu Rissanen on tutkimuksessaan osoittanut, että Enroth oli erityisesti työhoidon kannattaja. Sairaalan yhteydessä toimi suuri maatila, jonka eri töihin potilaat osallistuivat vointinsa mukaan.[13]

Siilinjärven piirimielisairaalaa laajennettiin 1930-luvulla. Laajennuksessa sairaala sai uuden Naisten talon ja henkilökunnan asunnoiksi sairaala-alueelle rakennettiin asuinkerrostalo. Uusi sairaalarakennus ehdittiin juuri kalustaa valmiiksi, kun rakennus otettiin lokakuussa 1939 puolustusministeriön käyttöön.

Lottia sotasairaalan edustalla. 
Irma Roivaisen albumi.
Rakennuksessa toimi sitten 20. Sotas 8. kirurginen osasto vuosina 1939-45. Sotasairaalan ja mielisairaalan yhteiselo ei sujunut kaikin ajoin sovussa. Enroth piti tiukasti sairaalan ja kuntainliiton puolia. Hän oli tyytymätön tilojen huolimattomaan hoitoon, sairaala-alueella liikkuvat sotilaspotilaat häiriköivät mielisairaalan potilaita, varsinkin naisia. Lisäksi sairaalat ajautuivat sovittamattomaan ristiriitaan potilaiden ja henkilökunnan ruokailusta.

Lopulta sotasairaala rakensi oman keittiön naisten talon alimpaan kerrokseen. Riidan syynä lienee ollut se, että sotasairaala halusi noudattaa henkilökuntansa ja potilaiden ruokailussa sotaa edeltävää annostelua, vaikka sotasairaaloille oli annettu selkeät uudet ohjeet.

Kuvassa vasemmalta lääkintäkenraalimajuri Eino Suolahti, 
lääkintäeverstiluutnantti Sven Donner ja lääkintäeversti Mauno Vannas.
Sotasairaalat olivat näiden miesten ohjauksessa. 

Monissa Suomen mielisairaaloissa kuolleisuus nousi sotavuosina järkyttävän korkeaksi. Siilinjärven piirimielisairaalan potilaiden kuolleisuus ei poikennut rauhanajan tilanteesta ollenkaan.[14] 

Elon Enroth oli naimisissa Edith Nygårdin kanssa, puolisoilla oli lapset Eva ja Erik. Hänet ylennettiin vuonna 1937 res. lääkintäkapteeniksi.[15] Enroth jäi eläkkeelle ylilääkärin tehtävästä vuonna 1954.

 

Elon Enroth.
Harjamäen sairaalamuseo.



[1] HS 29.1.1940

[2] Ylioopilaslehti, 26.3.1916, nro 10, s. 9

[3] Ylioppilaslehti, 15.04.1917, nro 12, s. 5

[4] Suomen vapaussota, 25.10.1938, nro 10, s. 4-10

https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1109848/articles/81501156?page=4

[5] HS 29.1.1940

[6] Vannas, Silmä silmästä. Lehtiä lääkärin sotapäiväkirjasta 28.1.-8.9.1918, Porvoo 1964.

[7] Vannas

[8] Finlands Allmänna Tidning, 10.04.1919, nro 83, s. 1-3

[9] Savo 3.3.1932 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1909807/articles/80015893

[10] Savo 3.11.1933 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1910679/articles/80015894

[11] https://fi.wikipedia.org/wiki/Mauno_Vannas

[12] https://fi.wikipedia.org/wiki/Sven_Donner

[13] Rissanen, Työtä, sokkeja, lääkkeitä: Siilinjärven piirimielisairaala ja potilaiden hoitomuodot vuosina 1926-1959, 60

[14] Siilinjärven piirimielisairaalan vuosikertomukset 1939-45

[15] Savo 28.3.1937, nro 71, s. 2

tiistai 22. maaliskuuta 2022

Waldemar Pantzarin Amerikan seikkailut (1913-1931)

 

 

Israel Pantzare Pajala, Sattajärvi.

Waldemar Pantzar syntyi Sattajärvellä 29.11.1894. Hänen isänsä oli Israel Pantzar ja äitinsä Selma Ylipää. Perheen lapsista neljä lähti siirtolaiseksi Amerikkaan. Waldemar lähti Ruotsista 30.4.1913. Sattajärvellä ja lähiseuduilla ei ollut työtä ja kylältä oli jo ”toiset puolet mennyt Amerikkaan”.

Matka kesti yli kolme viikkoa, laivojen ruuat olivat huonoja ja olosuhteet likaiset. Walde sanoi, että hänen takissaan oli niin paljon täitä, että se liikkui itsekseen, jos sen penkille laittoi. 

Amerikassa Walde matkusti Michiganin kaivosalueelle, jossa aloitti työt trammerinina eli lapiomiehenä ja malmivaunun työntäjänä. Työ oli vaarallista, raskasta ja siitä sai huonoa palkkaa. Miltei joka päivä kaivoksessa loukkaantui tai kuoli joku. Kaivoksen hierarkiassa mainarit eli poramiehet olivat ykkösiä. Heidän työaikansa oli lyhyempi, työ helpompi ja palkka parempi kuin trammerilla. Ja mikä pahinta, Walden mukaan tansseissakin mainarit pääsivät paremmin tyttöjä saatille kuin muut.

Waldemar Pantzar Amerikassa.

Kaivostöihin tottui, eikä enää niin pelottanut. Silti Walde sanoi, että välillä tuli mieleen Ruotsiinkin paluu ja lähtö kadutti. Waldemar Pantzar työskenteli Kuparisaarilla ainakin Calumetissa ja Ahmeekissa. Sitten hän sanoi alkaneensa pitää Amerikan vapaudesta, hän oppi kielen ja vaihtoi työpaikkaa, kun entinen ei enää miellyttänyt. Kuparisaarilta hän siirtyi Montanaan kaivostöihin, jossa pääsi sitten ”mainarinkenkiin”. kaivostöissä maksettiin yhä huonommin, niinpä Walde hyppäsi junaan ja aloitti Idahossa metsätyöt. Näitä töitä hän teki myös Seatlessa.

Puiden läpimitta saattoi olla jopa 5 metriä ja niitä kaadettiin käsipelillä. Kaatopykälää saatettiin hakata miesjoukolla 2-3 päivää yhteen puuhun. Myös näissä töissä oli paljon tapaturmia. Palkka oli kuitenkin hyvä, 5-7 dollaria tunnilta. Uusilla työpaikoilla Walde oppi aina vaan paremmin englantia ja elämä Amerikassa alkoi maistua. Jokaisessa pikkukylässäkin oli tanssihaali ja soittokunta. Nuoret miehet juopottelivat, meno miesten asuntoloissa oli usein väkivaltaista ja viinanhuuruista. Walde osasi pitää oman käyttönsä kohtuudessa. 

Walde vasemmalla ystävineen Calumetissa
1910-luvun loppupuolella. Tämä kortti 
lähetettiin vanhaan maahan.

Walde avioitui kotikylän tytön, Ainon kanssa ja heillä syntyi yksi poika. Avioliitto kuitenkin päättyi eroon. Vuonna 1924 Walde oli muuttanut Detroitiin, jossa tapasi Suomesta, Siilinjärveltä tulleen EevaVartiaisen. Eeva oli tullut ensimmäisen kerran Amerikkaan jo 1917, mutta hän kävi välillä Suomessa. Nyt hän oli tullut takaisin Kanadan kautta, sillä vapaa siirtolaisuus Yhdysvaltoihin oli loppunut. Salakuljettajat veivät tulijat Kanadan rajan yli Yhdysvaltoihin 50 dollarin maksusta.

Eeva Vartiainen oli elättänyt itsensä New Yorkissa palvelijana.

Walde ja Eeva, hääkuva 1925.

Pariskunta avioitui 1925 ja ensimmäinen lapsi, Irma syntyi seuraavana vuonna. Detroitin vuodet olivat aluksi vaurauden aikaa. Fordin tehtailla työläisille maksettiin hyvää palkkaa. Tuolloin sanottiinkin, että Detroit oli oikea työläisten paratiisi, eikä Neuvostoliitto.

Elettiin edistyksen ja uudistusten aikaa. Walden kertomassa vitsissä Ruotsin Heikki kuoli ja häntä kantoi kuusi miestä hautaan. Silloin Heikki nosti päänsä arkusta ja sanoi: Helvettiin tällainen työvoiman tuhlaus. Nyt pyörät alle ja yksi mies työntämään ja viisi miestä muihin töihin!

Walde ja Eeva Detroitissa (vas.), mukana Walden veli perheineen.
Vuosi lienee 1926.

Vapaa-ajan viettoa, Detroit. Kuvassa etualalla Eevan sisko
Liisa. Walde istuu kivellä.

Hyvä aika loppui ankaraan lamaan 1929. Fordin tehtailla siirryttiin lyhennettyyn viikkoon ja sitten irtisanomisiin. Pantzarin perhe, johon oli 1927 syntynyt poika Robert, muutti vielä kerran kaivosalueelle Michiganiin, Ahmeekiin. Sielläkin työt loppuivat ja osittain Eevan innostamana perhe päätti muuttaa Suomeen, Eevan pientä kotitilaa viljelemään.

Vuonna 1931 monia amerikansuomalaisia houkuteltiin muuttamaan Neuvosliittoon rakentamaan sosialismia. 

Perhe Pantzar, Ahmeek 1931.


Lähtö Amerikasta 1931. Ahmeek, Michigan.

Samalla laivalla kuin Pantzarit matkusti kymmeniä Neuvostoliittoon menijöitä. Helsingin edustalle heidät siirrettiin laivasta Pietariiin menevään alukseen. 5-vuotias Irma Pantzar muistaa kuinka heille vilkutettiin valkoisilla liinoilla ja he vastasivat punaisilla liinoillaan. Monille Neuvostoliittoon muuttaneille alkoi tuosta hetkestä piinojen taival Stalinin vainoissa.

Siilinjärvellä, Kolmisopen kylällä Waldemar Pantzar sitten eli loppuelämänsä. Perheeseen syntyi vielä tyttäret Mirja (1932) ja Selma (1933). Maanviljely ei pelkästään riittänyt perheen elatukseen, joten Walde välitti useita vuosia hevosia Suomesta Ruotsiin. Lisäksi hän osti vuonna 1938 auton, Fordin tietysti, ja alkoi ajaa taksia. Amerikasta Waldelle ja Eevalle oli jäänyt avoimuus uuteen tekniikkaan, perheen käytössä oli jo sota-aikana radio ja puhelin. 

Selma, Robert ja Mirja Kolmisopella.


Uusi kaupparakennus taustalla. Perhe alkoikasvaa uudella
sukupolvella.

Toisen maailmansodan jälkeen Walde ja Eeva perustivat kyläkaupan, jota sitten jatkoi aina 1980-luvulle saakka hänen poikansa Robert. Walde säilytti lämpimät suhteet sukulaisiin Ruotsin Pajalassa. Hän kävi siellä vähintään kerran vuodessa. Waldemar Pantzar kuoli Siilinjärvellä 13.3.1982 ja Eeva 12.3. 1983.

Eeva ja Walde.

Lähteenä on käytetty Anja Roivaisen tekemää Waldemar Pantzarin haastattelunauhoitusta 1970-luvulta ja muiden sukulaisten haastatteluja.