Martti Mielonen Puustellin torpparina Pöljällä 1793-1812

 

Pöljä pohjoinen jakokunta. Isojaon kartta. Linkki karttaan
lähteissä.

Kun isojakoa valmisteltiin Savossa, kylät jaettiin ensin jakokuntiin. Pienemmät kylät saattoivat olla yhtenä jakokuntana, mutta esimerkiksi Pöljän kylä jaettiin pohjoiseen ja eteläiseen jakokuntaan. Isojaossa kylän maakirjassa näkyvistä seisemästä tilasta muodostui 22 tilaa.

Isojaon tavoite oli selkiyttää maanomistus tilallisten kesken. Siitä oli vuosisataisen vapaan kaskeamisen, raivauksen ja haltuunoton myötä muodostunut hajanainen kokonaisuus, jossa maariitoja jouduttiin setvimään tuon tuostakin käräjillä. Toinen tärkeä tavoite oli saattaa verotus ajantasaiseksi ja tehokkaammaksi. Isojakoa valmisteltaessa maanmittarit tutkivat kylän takamaatkin, jotta kaikki veronalainen maa saataisiin verotuksen piiriin.

Pöljän kylällä oli 1700-luvun alusta Kuopion komppanian lippumiehen puustelli eli sotilasvirkatalo. Lippumies sai palkkansa puustellin tuloista. Samalla upseerilla saattoi olla useitakin taloja, koska palkkaa saattoi olla vaikea irrottaa pienten tilojen tuotosta.Virkatalon haltijat eivät useinkaan asuneet tilallaan, mutta vuonna 1785 lippumies Lars Orbinski asui tilalla ja osallistui Pöljän pohjoisen jakokunnan kokouksiin.

Pohjoisen jakokunnan jako valmistui vuonna 1785. Jaossa puustellille irrotettiin 522 tynnyrinalaa maata (noin 260 ha). Maatalouden luonteesta Pöljällä 1700-luvun lopulla kertoo se, että Orbinskin asuinpuustellilla oli peltoa vain 2,5 ha. Kylällä kaskettiin vielä metsiä täyttä päätä. Puustellin viereen syntyi ns. liikamaista vielä uudistila, johon jäi 239 tynnyrinalaa (noin 120 ha) maata. Ilmeisesti jakokunnan tilalliset eivät olleet uskaltaneet ottaa omistukseensa kaikkea maata, mikä olisi ollut tarjolla verorasituksen pelossa. Tämä tila tunnetaan nykyisin Pohjalanmäen tilana.

Vuonna 1785 Puustellissa ei ollut torppia. Pöljällä oli muutenkin vain jokunen torppa 1700- ja 1800-luvun vaihteessa. Pohjoisessa jakokunnassa ei ollut ainuttakaan vuoteen 1885, eteläisessä jakokunnassa niitä oli Kivipurolla, Pitkänpäässä ja Hoikankosken rannalla. Puustelliin saatiin ilmeisesti ensimmäinen torppa, kun Lars Orbinskin jälkeen tilaa hallinnut luutnantti Fredrik Hammarbäck perusti sellaisen 1793.

Martti Mielonen oli aloittanut torpan rakentamisen vuonna 1793. Luutnantti Hammarbäck solmi kirjallisen torpankontrahdin Mielosen kanssa 31.3. 1795. Hän oli allekirjoittanut sen Kuopiossa ja Mielonen Pöljällä, jossa todistajina toimivat kylän isännät Matti Kejonen ja Paavo Miettinen. Pöljän puustellin vuokraajana toimi tuolloin Olli Miettinen.

Martti Mielonen oli syntynyt Sukevalla, hänen äitinsä Kaarina Heikintytär Helpin veli oli sotilas Adam Help. Help toimi ruotusotilaana Pöljällä, joten tämä selittänee Mielosen pääsyn sotilasvirkatalon torppariksi. Mielonen meni naimisiin 18.11.1792 piika, talontytär Liisa Roivaisen kanssa. Liisa oli kotoisin Iisalmen pitäjän Mikkajärveltä. Perheeseen syntyi Pöljän torpassa kuusi lasta.

Pääsemme tarkastelemaan torpan kontrahtia, sillä vuonna 1808 Martti Mieloselle ja Puustellin vuokraajalla Pekka Miettiselle tuli riitaa torpan sopimusehdoista. Martti toi oikeuteen alkuperäisen sopimuksen.

Mieloselle annettiin neljä vuotta aikaa pystyttää torpan tarvittavat rakennukset. Torpparin tuli antaa raivaamastaan pellosta kahden vapaavuoden jälkeen kolmas osa rukiista ja kevätviljasta puustelliin, oljet ja akanat torppari sai ottaa itselleen kokonaan. Torppari sai kylvää Puustellin pellolle 4-5 kappaa hampunsiemeniä, kunnes omat pellot alkavat tuottaa hedelmää.

Torppari sai kasketa maata hyvin vähän, vain 1/3 tynnyrinalaa vuosittai. Kun tynnyrinala on noin puoli hehtaaria, niin metsänhaaskuuseen torppari ei ainakaan voinut ryhtyä. Kolmas osa kasken vuotuisasta sadosta piti luovuttaa Puustelliin. Torppari sai niittää Riitaniityltä neljä kesäkuormaa sekä Nevan niityltä 10 kesäkuormaa heinää. Hänen tuli kuitenkin luovuttaa Nevan heinistä kolmas osa Puustelliin. Torpparin tuli raivata ja hoitaa Nevan niittyä Puustellin vuokraajan puolesta.

Torpparin tuli osallistua vuokraajan vuotuisiin rakennustöihin rajatulla osuudella, vuokraajan rakennustarpeilla ja talon ruuissa. Kaikkinainen metsän haakuu oli torpparilta kielletty kuten vuokraajaltakin. Jos torppari rikkoo sopimusta tai on muutoin epärehellinen, hänet voidaan sanoa irti välittömästi ja jo kasvussa oleva viljakin pidättää Puustelliin. Päivätöitä ei siis määritelty, vaan torpparin tuli ahertaa omalla tontillaan, raivata peltoa, viljellä ja luovuttaa osa sadosta.

Puustellissa on olllut Pöljän kestikievari 1840-luvulla.

Olen koettanut miettiä missä torppa olisi ollut. Vuoden 1836 Puustellin tarkastuskirjassa mainitaan ainoana torppana Multamäki. Se on varsin lähellä Puustellin päärakennusta, mutta mahdollisesti tämä torppa kuitenkin on sijainnut vähän kauempana pohjoisen suunnassa. Puustellin ja torpan välissä oli Kuopio-Kajaani tie. Oheisessa pitäjänkartassa 1840-luvulta näkyy asumuksia Puustellin lisäksi. Tätä karttapohjaa on käytetty 1900-luvun alussa rautatielinjan määrittelyssä. Mahdollinen vanhan torpan paikka on saattanut jäädä rautatielinjan alle, kuten kartassa näkyy.

Puustellin vuokraaja ja torppari riitelivät tammikuun lopulla siitä, että torppari katsoi vuokraajan koonneen kaiken heinän niityiltä sekä ottaneen akanoista ja oljistakin kolmasosan vastoin sopimusta. Miettinen pystyi osoittamaan, että torpparilla oli velkoja vuokraajalle, joten oikeus katsoi vuokraajan toimineen oikein. Nämä keskinäiset riidat ja huolet olivat pikkujuttuja sen rinnalla, että helmikuussa 1808 syttyi Suomen sota. Pöljän kyläkin jäi kolme kertaa venäläisten joukkojen jalkoihin. Ensin talvella venäläiset kulkivat pohjoiseen, perääntyivät takaisin keväällä ja vielä kerran miehittivät kylän syksyllä 1808.

Kaikki kylän talot tulivat ryöstetyiksi, niin myös Puustelli. Torpista ei ole mainintaa, mutta mikäli Mielosen torppa oli valtatien varrella, kuten arvailen, niin tuhon on täytynyt olla perusteellinen. Lokakuussa 1808 sotilaat värjöttelivät kylmissään useamman viikon kylällä. He polttivat lämpimikseen aitat ja aidat, söivät karjan ja kuljettivat sairauksia.

Eikä tauti ohittanut Mielostenkaan perhettä. Liisa Roivainen kuoli 23.10.1808 kuumeeseen (lussfeber). Perheen nuorin lapsi, edellisenä vuonna syntynyt Aaro Mielonen kuoli myös vuoden 1808 vastuksissa. Martti Mielonen sinnitteli vielä muutaman vuoden Puustellin torpparina, mutta vuodesta 1812 hän siirtyi rippikirjoissa kylän irtaimeen työväkeen. Mielonen meni naimisiin Maria Vainikaisen kanssa 1810. Puustellin torpparina mainitaan Fredrik Launonen puolisonsa Eeva Aada Korhosen kanssa vuodesta 1817.

Mieloset muuttivat lopulta Ryönän kylälle ja Kotasalmeen. Martti Mielonen tuli sattumalta esille erikoisessa oikeusjutussa vuodelta 1828. Renki Pekka Hurtig Räimältä ja piika Katri Flink Kasurilasta olivat tulleet Kuopioon hakemaan kuulutuksia. Heillä oli mukanaan puhemiehenä talollinen Aatu Lappeteläinen Räimältä. Kirkkoherra Matthias Ingman ei ollut ihan vakuuttunut siitä, että morsiamen isä olisi antanut avioliitolle suostumuksen. Niinpä kuulutukset jäivät sikseen.

Kuitenkin vähän myöhemmin sama seurue tuli takaisin kirkkoherran luokse ja väitti morsiamen isän ihan sattumalta tulleen kaupungilla vastaan. Isää esiteltiin kirkkoherralle, joka alkoikin kuulustella miestä. Nopeasti tuli ilmi, että mies oli torppari Martti Mielonen Ryönän kylältä, eikä siis todellakaan morsiamen isä. Kaikkia osallisia sakotettiin huijausyrityksestä ja talollinen Lappeteläinen sai vielä lisäksi neljä päivää vankeutta.

Olisikohan koko naimakauppa mennyt mönkään, sillä Kuopion seurakunnan vihityistä pariskuntaa ei löydy vuosilta 1828 ja 1829.

Karttaan linkki allaolevassa tekstissä. 

Kun Puustelli vuonna 1933 jaettiin asutustarkoituksiin, siitä muodostui kaikkiaan 14 kiinteistöä. Suurimpana Rautiala, joka perustettiin vanhan Puustellin paikalle.

Lähteet

Pöljän kylän isojakoasiakirjat https://digihakemisto.net/aineisto/2535053234,

https://digihakemisto.net/aineisto/2535053474

Pien-Savon renovoidut tuomiokirjat, KO a:10 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1808-1808), tiedosto 238

Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1796-1804, sivu 350 Pöljä 7

https://www.geni.com/people/Martti-Mielonen/6000000053811675900

Kun sota tuli Pöljälle, https://airaroivainen.blogspot.com/2020/02/kun-sota-tuli-poljalle_26.html

Kuopion maaseurakunta, kuolleet 1803-1838 s. 95

Kuopion maaseurakunta, rippikirja 1812-1819, sivu 136, Pöljä

Kuopion tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:9 (1829-1829, s. 379, 984,

Kuopion tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:8 (1828-1828), s. 707

Kiroukseen kuollut esi-isä ja muita noitajuttuja Savosta

 

Kalannin kirkon alttarikaappi. Saatana
oli hyvin konkreettisesti läsnä
1600-luvunihmisen elämässä.
Museovirasto

Kristinuskon rinnalla kansan keskuudessa eli pitkään vanha uskomusmaailma, kansanusko. Sen yhtenä piirteenä oli usko tietäjiin, joilla on pääsy salaiseen tietoon, toisiin maailmoihin. Kansan käsityksen mukaan oli olemassa ihmisiä, jotka pystyivät hallitsemaan salattuja voimia. He pystyivät parantamaan, tekemään sairaksi tai muuten vahingoittamaan niin ihmisiä kuin eläimiä. Heiltä kysyttiin kadonneiden tavaroiden olinpaikkoja ja pyydettiin ratkomaan rikoksia.

Puuhun kaiverrettu ihmishahmo. Trakoitus on ollut 
vahingoittaa ihmistä. Kuva 1900-luvun alusta.
Turtola.
Museovirasto

Kirkon vahvistumisen myötä kansan uskomuksiin alettiin puuttua ankarammin, 1600-luvulla puhutaan ns. noitavainoista. Kansan turvautuminen taikakeinoihin oli saatava loppumaan. Aikakauden ihmisten uskomuksiin on mahdollista löytää tietoa tuomiokirjoista, sillä tietäjät eli noidat joutuivat yhä useammin vastaamaan oikeudessa tekemisistään. Savon osalta on sanottava, ettei täällä varsinaisia noitavainoja ollut. Kirkko ja maallinen oikeus tarttuivat kuitenkin ilmiantoihin ja omiin havaintoihinsa ja veivät asioita käräjille.

Kerron ohessa muutamia tapauksia Savosta.

Kaukainen esi-isäni Kuopion pitäjän henkikirjoittaja Elias Samuelinpoika Paldanius kuoli asiakirjojen mukaan ”kiroukseen” vuonna 1686. Hänen kuoilemansa jälkeen Lauri Kauppinen Maaningalta oli maininnut miesten juopotteluillassa Tavinsalmella: ”Olipas Lapin noidan sana totta, ettei hän söisi uuden sadon ruista”. Lauri Kauppinen oli ollut vastikään Paltamossa, omien sanojensa mukaan katselemassa uusia asuinsijoja. Lapilla Kauppinen viittasi siis tuohon matkaansa.

Keskustelussa sattui olemaan paikalla myös nimismies Samuel Cajanus, joka tarttui Kauppisen puheisiin. Oliko tämä pyytänyt Lapin noitaa taikomaan Paldaniuksen sairaaksi? Paldanius oli sairastunut yhtäkkiä, hän oli saanut ”piston korviinsa” ja kuollut. Lapin noidan ajateltiin lähettäväneen nuolen ihmiseen, joka sairastui äkillisesti (noidannuoli).

Lauri Kauppisella tiedettiin olleen vanhoja kaunoja henkikirjoittajaa kohtaan. Paldanius oli laittanut Kauppisen vuonna 1683 rautoihin, koska hän ei ollut suostunut maksamaan henkiverojaan. Kohtelu oli käynyt kovasti Laurin kunnian päälle. Kerrotaan hänen sanoneen, että ”koskaan et enää minua rautoihin laita”. Kaikenlaiset noitakeinot vahingoittamistarkoituksessa hän kiisti.

Tämä asia siirrettiin seuraaville käräjille, mutta ei enää tule esille jatkossa, joten todisteita Kauppisen käyttämistä noitakeinoista ei liene löytynyt. Huomiota kuitenkin kiinnittää, että kaikki asiaa käsittelevät pitivät aivan mahdollisena sitä, että Lapin noita olisi maksusta taikonut Paldaniuksen hengiltä.

Kuopion papistolla riitti 1600-luvulla kauhisteltavaa kansan tavoissa. Rahvas vietti pakanallisia juhlapäiviä perinteisin menoin ihan yleisesti, erityisesti kekri syöminkeineen ja juominkeineen jatkui elävänä perinteenä. Syksyn juhlalla varmistettiin seuraavan vuoden sadon onnistuminen. Juhlaan liittyi lammasuhri, jossa isännän teurastama lammas keitettiin ja syötiin navetassa ja luut heitettiin illalla ulos ovesta.

Karjaonnea tavoitteli myös Rissalan kylältä Matti Tuomaanpoika Rissanen, joka sytytti kynttilän reen vierellä, jonka sitten vei kirkkoon ja alttarille. Käytökseen oli kiinnitetty huomioita ja hänet haastettiin käräjille taikakeinojen harjoittamisesta. Hän ei osannut pitää tätä mitenkään vääränä, sillä tarkoitus oli ollut lisätä hänen karjaonneaan tulevana vuonna. Samoin kansa toi mieluummin rahaa alttarille kuin kolehtihaaviin. Toiminta muistutti uhraamista, josta papisto koetti opettaa pois. Koska Rissanen ei ollut tunnettu noitakeinojen käyttäjä, hänet vapautettiin käräjillä syytteistä.

Puusta veistetty, sisältä koverrettu pieni ruumisarkku,
jonka kansi kiinnitetty yläpäästä yhdellä, alapäästä kahdella 
rautanaulalla. Sisällä sammakon jäännökset.
Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Karvasalmelta kotoisin ollut Marketta Vilpuntytär Halotar ja punnonmäkeläinen Marketta piispatar olivat jättäneet pellavakankaisen uhrinyytin kirkolle, nyytissä oli heinää ja villoja. Tiedetään, että kirkolle tuotiin oravannahkoja yms. uhraamistarkoituksessa. Tunnettuja ovat myös Kuopion kirkon rakenteista löydetyt pikkuruiset arkut, joissa on sisällä sammakon jäänteet. Kirkkorakennukseeen ja kirkonmenoihin liittyi voimia, joita sitten lepyteltiin tai kiitettiin uhreilla. Voi kyllä hyvin kuvitella, että kirkonmenot ehtoollisineen ovat muistuttaneet osalle kirkkokansasta tietäjien loitsimista.

Tuomas Tuomaanpoika Silvennoinen Sulkavajärven kylästo, Iisalmen pitäjästä oli sotilaskarkuri. Hän oli palvellut aikansa Käkisalmessa ja Tanskan sodassa. Kun hänen komppaniaansa ryhdyttiin valmistelemaan lähtemään Saksaan, Silvennoinen jätti tulematta katselmukseen ja palasi kotikylälleen asumaan. Hän oli mielestään tehnyt jo osuutensa.

Kruunu katsoi hänet kuitenkin karkuriksi, hänet pidätettiin 1637 ja 1640, mutta hänen onnistui karata molemmilla kerroilla. Vuonna 1640 karatessaan Käkisalmen varuskunnasta Silvennoinen tappoi kirveenlyönnillä luutnantti Olli Paavalinpoika Schmidtin. Silvennoinen joutui vasta elokuussa 1644 teostaan tuomiolle. Hänet saatiin kiinni Matti Partasen talosta pitkällisen kamppailun jälkeen. Silvennoinen mm. piiloutui lampolaan, joka jouduttiin polttamaan, että hänet saatiin sieltä pois.

Silvennoisen sanottiin osaavan loitsua, seisauttaa verenvuodon ja hiljentää metsän linnut. Lukuisat karkaamiset ovat varmaan vain lisänneet hänen mainettaan noitana. Ehkäpä lampolan polttaminen viittasi siihen, sotilaat pelkäsivät kirveen lisäksi Silvennoisen noitataitoja. Oli miten oli, nyt Silvennoinen oli jäänyt kiinni ja joutunut Iisalmen käräjille tuomittavaksi. Silvennoinen katsoi, että hän ei ollut sotilaskarkuri, vaan oli jo suorittanut palvelusaikansa. Kuitenkin tällaiset sotilaat voitiin kutsua uudelleen palvelukseen. Toisaalta hän perusteli kirveenlyöntiään itsepuolustuksella.

Oikeus katsoi hänen ansaitsevan kuoilemantuomion, joka sitten lähetettiin hovioikeuteen vahvistettavaksi. Väinö Holopaisen tutkimusten mukaan Tuomas Tuomaanpoika Silvennoinen Sulkavan kylältä on Iisalmen pitäjän ruodutusluetteloissa vielä vuonna 1649. Onko kyseessä täysnimikaima, vai jättikö hovioikeus Silvennoisen tuomitsematta? Vai tekikö Tuomas taian?

Vammanpesu. Parantaja käyttää tässä tiettyjä kasveja ja
hakee vedenkin omasta lähteestä.
Kuva Ahti Rytkönen, Savupirttien kansaa.

Saloheimo, Savon historia II, Savo suurvallan valjaissa 1617-1721

Nenonen & Keränen, Synnin palkka on kuolema, suomalaiset noidat ja noitavainot 1500-1700-luvulla

https://www.rajapuro.net/savorl/iisalmi/iisalmi_rls_1648.html#s31

Pien-Savon tuomiokunnan tuomiokirjat, KO a:2 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1643-1648), tiedosto 183

Pien-Savon tuomiokunnan tuomiokirjat, KO a:4 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1683-1688), tiedosto 422

Pien-Savon tuomiokunnan tuomiokirjat, KO a:4 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1689-1693), tiedosto 35

Elias Samuelinpoika Paldanius Genissä https://www.geni.com/people/Elias-Paldanius/6000000013485158040

Kolmiodraama Kerimäellä vuonna 1690

 

Vuodelta 1690 Kerimäeltä sattui tuomiokirjoista silmiin intohimorikos. Siinä itsellinen Olli Koponen ihastui ikihyväksi Inka Klemetintyttäreen, kirkkoherran piikaan. Pahaksi onneksi Koponen oli jo naimisissa Maria Ollintyttären kanssa. Aviopari näyttää eläneen avioliitosta huolimatta käytännössä erillään, molemmat olivat Haapaniemen kylän työväkeä. 

Ottaen huomioon, että aviorikoksesta saatettiin tuomita kuolemaan, Inkan ja Ollin yhteiselo oli varomatonta. Olli hakeutui Inkan seuraan pappilan keittiöön, jossa keitettiin viinaa. Lopulta neljä viikkoa ennen pääsiäistä, Olli tuli riiheen, jossa Inka oli valvomassa viljan kuivausta. Silloin pariskunta makasi Inkan mukaan ensimmäisen kerran. 

J. Sjöström, Museovirasto.

Suhde ei jäänyt kyläläisiltä huomaamatta. Inkaa varoitettiin, että ”ennen laittaisin myllynkiven kaulaani ja menisin jokeen, kuin tekisin aviorikoksen”. Molemmista aviorikkojasta myös sanottiin, että he välttelivät kirkossa käyntiä.

Elokuussa Olli kutsui vaimonsa syrjäiseen paikkaan tapaamiseen, koska hänellä olisi ansalla pyydettyjä lintuja antaa vaimolle. Todistajat olivat nähneet Marian kirkkotiellä, hän oli kertonut olevansa menossa tapamaan miestään. Jotakin epäilyksiä Mariallatuntui tapaamisesta olleen, kun hän oli sanonut ”Jumala tietäköön tätä lähtöä”.

Metsässä Olli kuristi Maria Ollintyttären tämän omalla hiuspannalla, riisui alastomaksi ja hautasi metsään.

Marian katoaminen ei Ollia huolettanut, vasta kolme päivää katoamisen jälkeen kirkkoherran hoputusten jälkeen etsinnät aloitettiin. Silloin Ollin sanottiin olleen levoton, hän ei syönyt eikä nukkunut. 

Olavinlinna, Uuno Peltoniemi, Museovirasto.

Mariaa ehkä olisi koskaan löydetty, elleivät koirat olisi tuoneet ihmisen jäänteitä näkyville. Olli kiisti pitkään syyllisyytensä, mutta Uudenlinnan (Olavinlinna, Savonlinna) vankilassa ollessaan hän lopulta tunnusti rikoksen. Samalla hän kertoi, että Inka oli yllyttänyt häntä murhaan. Molemmat tuomittiin kuolemaan. Linnan sotilaat kertoivat, että Olli halusi vankeudessakin olla koko ajan Inkan lähellä, pää hänen sylissään. 

Pyöveli silpoi Ollin mestauksen jälkeen ja ruumiinjäsenet laitettiin teilipyörään mätänemään, Inka Klemetintytär poltettiin roviolla. (Tuomiot lähetettiin hovioikeuteen vahvistettavaksi, mutta on kovin epätodennäköistä, että Ollin ja Inkan tuomiot hovioikeudessa lievenivät,)

Inka Klemitintytär ei tunnustanut, että olisi yllyttänyt Ollia vaimonsa surmaan. Samoin hän oli väittänyt valan alla, että oli maannut Ollin kanssa vain kaksi kertaa, kerran riihessä ja toisen kerran vankeudessa ollessaan. Ollin tunnustus ja kyläläisten havainnot tekivät Inkan väitteestä silppua. Näin oikeus ei myöskään uskonut Inkan syyttömyyten murhassa, vaan häntä pidettiin yllyttäjänä.

Mutta, mitä tässä tapahtui? Inka kertoi Ollin tuoneen hänelle joskus työmaalle leipää ja lihaa yövierailullaan. Oliko kyseessä Inkan puolelta puhtaasti käytännöllinen järjestely? Toimiko Olli Koponen jonkinlaisessa mielenhäiriössä? Inka sanoi Ollin rakastaneen häntä. Aviorikosta ei ilmeisesti kansan parissa aina juostu papeille juoruamaan, mutta vaimon surmaaminen oli sitten jo liikaa. 

Pien-Savon tuomiokunna renovoidut tuomiokirjat, KO a:4 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1689-1693): Tiedosto 365

Pien-Savon tuomiokunna renovoidut tuomiokirjat, KO a:4 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1689-1693): Tiedosto 513

1690-luvun nälkävuosien ihmiskohtaloita Savossa

 

Kerjäläisperhe maantiellä. R.W. Ekman, 1860.
Ateneumin taidemuseo

On sanottu, että järjestäynyt ja kohtuullisen sivistyneesti käyttäytyvä ihmisyhteisö on kolmen lämpimän ateria päässä kaaoksesta ja anarkiasta. Jos ihmisillä ei ole ollut ruokaa pariin päivään, eikä ole varmaa tietoa seuraavasta ateriasta, niin oman käden oikeus on lähellä. Olen tutkinut kolmea täysin sattumanvaraista oikeustapausta 1690-luvun lopulta. Kaikissa niissä on takana vuosien 1696-1697 nälänhätä. Samalla tapaukset avaavat aikakauden arvoja ja asenteita.

Nimismies Samuel Afleck oli kutsunut Leppävirran käräjille helmikuussa 1697 Lauri Mikonpoika Iivanaisen vastaamaan syytöksiin, että hän olisi aiheuttanut kerjäämässä olleen Kaisa Karvottaren kuoleman. Kaisa oli löydetty kuolleena Leppämäen kylästä, Erkki Mikkosen niityltä.

Karvotar oli ollut Iivanaisten talossa Walkiamäessä yhden päivän tammikuun loppupuolella, Paavalin messun aikaan. Talonväki ja Karvotar olivat ajautuneet riitaan, Kaisa oli murtautunut Iivanaisen ruoka-aittaan ja vienyt sieltä kaksi kappaa ruista. Iivanainen oli takavarikoinut Kaisalta sarkatakin. Varastamillaan rukiilla Kaisa Karvotar oli yrittänyt vaihtaa Lauri Haarasen talosta itselleen vaatetta. Iivanainen sai vaimonsa kanssa Karvottaren kiinni ja heidän renkinsä vei naisen Hyttilän kylään Simo Hyttiselle.

Kolmen päivän päästä Kaisa Karvotar oli kuollut, nälkään tai kylmään. Hän oli vaeltanut seitsemän kylän ohi, kunnes kuoli Leppämäessä. Leppämäkeen oli Walkiamäestä matkaa noin 30 kilometriä, joten tuskin Karvotar oli koko matkaa kävellyt, vaan kerjäläistä oli kiidätetty aina toisen kylän riesoiksi. Oikeus kysyi, olivatko Iivanaiset lyöneet Kaisaa siten, että vammat olisivat aiheuttaneet kuoleman. Siitä ei löytynyt todisteita. Vaikka Iivanaiset olivat ottaneet Kaisalta takin, niin kuolinhetkellä hänellä sanottiin olleen sarkanuttu ja kaksi paitaa. Olettavasti myös pitkä hame.

Kaisa Karvottaren veli Sigfred Karvonen ei sisarensa asianomistajana halunnut, että oikeus jatkaa asian käsittelyä. Hänen mielestään kukaan ei ole ollut vastuussa Kaisan kuolemasta. Käräjillä käsiteltiin toisaalla Mikko Iivanaisen ja Lauri Haarasen pahoinpitelyasiaa, jossa Iivanaiselle annettiin sakkoja mustelman ja vertavuotavan haavan aiheuttamisesta. Asiasta ei ollut mainintaa Karvottaren jutun yhteydessä, joten se välienselvittely lienee koskenut muita erimielisyyksiä.

Miten voi viedä rutiköyhältä kerjäläisnaiselta vaatteen päältä? Pahempaa aikalaisten mielestä lienee ollut tuo kerjäläisen tunkeutuminen ruoka-aittaan. Erikseen mainittiin, että Karvotar oli rikkonut aitan oven varkauden yhteydessä. Lisäksi kiinnittää huomioita, että kerjäläinen sai huomattavan hyvin kyytiä kylästä toiseen. Auttamisen halu ja kyky oli ilmeisen vähäistä. Köyhiä ei oltu vielä tuolloin ruodutettu tietyille taloille, vaan he kulkivat pitäjän alueella vapaasti ja talot antoivat, mitä pystyivät.

Ankara aika näkyi käräjillä muutenkin, kaksi Leppävirran käräoikeuden lautamiestä oli kuollut sitten edellisten käräjien. Pekka Suhosen ja Johan Pertinpoika Suhosen tilalle valittiin uudet lautamiehet. Lisäksi lueteltiin yksitoista pitäjän talonisäntää, jotka olivat kerjuulla, kuolleet, täysin köyhiä tai muuten autettavia.

Rantasalmen käräjillä Kupialassa 26.3.1698 taas leskiäiti Anna Ollintytär Kasitar oli haastanut Påhl Pertunpoika Sopasen käräjille tyttärensä kuolemantuottamuksesta. Hänen 10-vuotias tyttärensä Valpuri Immotar oli tunkeutunut paastonaikaan kevättalvella luvatta Sopasen riiheen, jossa oli ruokatavaraa. Hän oli yrittänyt päästä ”syömään maitoa” eli riihessä oli ollut ilmeisesti viiliä.

Sopasen riihestä oli aiemmin varastettu useampaan otteeseen ruokaa, joten hän oli rakentanut sinne eräänlaisen loukun. Eli asiattomaan tulijaan iski lujaa rautajousi. Se olikin osunut lapsen molempiin jalkoihin, niin että Valpuri Immotar kuoli viikon kuluessa tapahtumasta. Oliko Sopanen syyllinen lapsen kuolemaan? Äiti oli ollut tätä mieltä, mutta Valpurin edesmenneen isän sisko Reetta Immotar kertoi Valpurin olleen pahantapainen varas ihan pienestä lapsesta asti. Hän oli kuulemma mennyt kaikista lukoista läpi, jos halusi. Oikeus katsoi Valpurin pitkälti aiheuttaneen vammautumisensa itse, eikä Sopasta tuomittu tytön kuolemasta. Hänelle määrättiin kuitenkin sakkoja.

Rantasalmen Kupialassa taas selviteltiin 30.7. 1697 ylimääräisillä käräjillä 17-vuotiaan Inka Pöllöttaren kuolemaa. Inka Pöllötar oli kadonnut heinäkuun alkupäivinä. Ennen katoamista tyttö oli riidellyt ankarasti äitinsä Kirsti Wenaiton kanssa. Kirstin oli itsellinen (Savossa usein sanottiin loinen), kotoisin Heinävedeltä. Ingasta myös sanottiin, että hän oli elättynyt itseään kerjäämällä.

Todistajat olivat kuulleet riidan ja äidin oli nähty lyövän Ingaa piiskalla viisi kertaa. He olivat tapelleet pettuleivästä, jota tytär ei suosiolla äidilleen antanut. Riita oli ollut raivoisaa, sillä molemmat olivat repineet toisiaan tukasta ja käyneet käsiksi toisiinsa. Torppari Matti Niirasen tytär 16-vuotias Inka Niiratar oli nähnyt tapauksen. Sitten Inka Pöllötar katosi ja hänet löydettiin kolmen viikon päästä metsästä kuolleena.

Pöllötär tunnistettiin enää vaatteista. Kirsti Wenaito oli puhunut levottomia tapauksen jälkeen. Hän oli arvellut, että kohta meistä puhutaan (”mainitaan meitä tänä päivänä”) ja vangittuna hän oli hyvästellyt kotiväkensä, kuin kuolemaan menevä ihminen. Naapuri oli antanut Kirstille maitoa, jonka juotuaan tämä oli sanonut sen olleen viimeinen maito, jonka täällä juon. Kirsti kuitenkin kiisti surmanneensa tyttärensä.

Petäjän jälsi- ja nilakerroksesta tehtiin hätäravinnoksi pettujauhoja.
Taivalkoski 1917. Kuvaaja Samuli Paulaharju.
Museovirasto

Kirstin kannalta raskauttavaa oli sekin, että hänen miehensä Jöns Pöllönen ei vannonut vaimoaa syyttömäksi. Mies ei ollut Ingan katoamisen aikaan kotona. Sotilas Hannu Reponen todisti, että hän oli varma Kirstin syyllisyydestä. Ongelmana oli kuitenkin, ettei kukaan ollut nähnyt surmaa. Äiti ja tytär olivat kyllä riidelleet rajusti, mutta saattoihan joku muukin metsässä liikkua? Oli olemassa laajalti yhteisössä jaettu käsitys Kirstin syyllisyydestä, mutta henkirikostuomioon se ei riittänyt eikä myöskään vapauttavaan päätökseen. Kirsti Wenato oli kiistänyt syyllisyytensä ponnekkaasti koko prosessin ajan.

Tälle asialle saatiin päätös maaliskuussa 1698. Silloin Kirsti Wenato vannoi Rantasalmen kärijillä olevansa syytön:

”Minä Christin Wenato vannon Jumalan ja henen pyhän Evangeliumius cauta, etten minä ole syy taika wicapä minun tyttäre wainain Inga Pöllöttaren kuolemassa, josta minua ompi soimatu, nin totta minua Jumala autaco nin sielun ja rumin puolest.” Asia oli loppuun käsitelty. Wenatoa ei voitu tuomita kuolemaan, vankilatuomioita ei 1600-luvulla annettu ja syyllisyydestä ei ollut varmuutta. Hänet vapautettiin. Tuolloin valalla oli paljon painoa, koska valapatto joutui varmasti kuoleman jälkeen helvettiin. Kirstille määrättiin sakkoja, joita voinee tulkita tässä oikeudenkäyntikuluiksi.

Näitä kaikkia tapauksia yhdistää se, että uhreina oli haavoittuvassa asemassa olevia lapsia ja naisia. Elettiin ankarien nälkävuosien aikaa, sadon epäonnistuminen iski pahiten tietysti niihin, joilla ei ollut mitään omaisuutta tai säästöjä. Nykyihmistä hämmentää erityisesti 10-vuotiaan Valpurin kohtalo, sillä nälkäisen lapsen teko nähtiin pahempana kuin vamman ja kuoleman aiheuttaminen vaarallisella ansalla. Ei myöskään heti unohdu mielestä äiti ja tytär tappelemassa raivopäänä pettuleivän palasta. Eikä Kaisa Karvotar talvikylmällä taistelemassa hengestään ja vaatteistaan siinä lopulta epäonnistuen.

Nämä tapaukset ovat löytyneet sattumanvaraisesti, kun tein hakuja 1690-luvun lopun Pien-Savon tuomioikirjoihin.

Lähteet

Kaisa Karvotar: Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:6 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1697-1697) tiedosto 17, sivu 13, Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:8 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1698-16938) tiedosto 9,

Valpuri Immotar: Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:8, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1698-16938) tiedosto 93, 101

Inga Pöllötar: Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:6, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1697-1697), tiedosto 148, Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:8, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1698-1698), tiedosto 77

Itsemurhaajan tie vie helvettiin – Helga Påhlintytär Saikotaren epätoivo

 

Talvimaisema, iltarusko. Fanny Chunberg, 1878.
Kansallisgalleria, Ateneum

Vanhojen tuomiokirjojen yksi raskaimpia aineistoja ovat oikeudenkäynnit itsemurhan jälkeen. Itsemurha oli hyvin vakava rikos 1600-luvulla ja siitä määrättiin tuomio törkeiden asioiden kaaressa. Samaisessa Kristofferin maanlain (vuodelta 1442) kohdassa määrättiin mm. tuomiot murhista, toisen surmaamisesta taikuudella, noituudella tai myrkyllä, eläimiin sekaantumisesta, sodomiasta ja valtiopetosrikoksista. Tuomituille näistä rikoksista oli seurauksena kuolema ja ruumiin häpäisy.

Itsemurha oli rikos jumalallista järjestystä vastaan, sillä jumala antaa elämän ja päättää sen päättymisestä. Itsemurha oli myös merkki siitä, ettei ihminen ollut luottanut jumalaan, vaan otti oikeuden omiin käsiinsä. Rikollinen oli kuollut, mutta oikeudenkäynneissä tutkittiin huolella, oliko itsemurhan tehty täydessä ymmärryksessä vai oliko henkilö ollut mieleltään sairas ja siten ei vastuussa teostaan. Kysymys oli tärkeä, koska oikeuden päätös ratkaisi vainajan hautaustavan ja häpeän määrän. Pahin lopputulos oli se, että pitäjän mestaaja/pyöveli vei vainajan metsään ja hautasi sinne. Mielisairaaksi todetut haudattiin hiljaisesti omaisten saattamana kirkkomaan ulkopuolelle.

Iisalmen pitäjän käräjillä Martikkalassa jouduttiin 12.3.1697 näiden asioiden äärelle, kun käsiteltiin Helga Påhlintytär Saikotaren itsemurhaa 10.3.1697. Oikeutta istuivat lautamiehet Antti Kaarakainen, Juho Lappalainen, Hannu Pesonen, Påhl Huttunen ja Knuutti Kainulainen. Puhetta johti nimismies Samuel Cajanus. Ilmoituksen kuolemasta toi kirkkoherra Heinrich Hoffreniukselle Heikki Juhonpoika Huttunen. Huttunen kertoi, että kaskitorppari Harmosen leski, Helga Saikotar oli surmannut itsensä.

Tragedian taustalla oli ensinnäkin Helga Saikotaren miehen kuolema. Heikki Antinpoika Harmonen oli kuollut maaliskuun alkupäivinä. Samoin Helgan äiti Kirsti Tiilikatar oli kuollut maaliskuussa. Tuomioikirjassa ei viitata katovuosiin, mutta tuolloin elettiin suuren nälän aikaa. On mahdollista, että perheessä oli tällainenkin kriisi. Vuosina 11696-1697 on arvioitu jopa 1/3 suomalaisista kuolleen nälkään, Pohjois-Savoonkin hätä iski kovasti.

Kaikki tapauksen omin silmin nähneet olivat Helgan perheen jäseniä. He kertoivat Helgan olleen surun murtama miehen kuoleman jälkeen. Hän ei ollut syönyt, itkeskeli ja oli aivan välinpitämätön arjen askareisiin. Perhe oli päättänyt, että leski Helga Saikotar muuttaa anoppinsa perheeseen samalla kylällä. Helga ei halunnut lähteä, valitti huonovointisuutta ja päänsärkyä. Lopulta hänet oli saatu rekeen, johon istuuduttuaan hän oli peittänyt itsensä kokonaan rekipeitteellä.

Helga oli ollut suuressa tuskassa, hänen kuultiin huutavan reessä niin, että lopulta hevonen oli pysäytetty. Tällöin huomattiin, että Helga Saikotar oli viiltänyt itseltään kurkun auki. Hän kuoli sanaakaan sanomatta valtavaan verenvuotoon. Oikeudessa tapahtumasta kertoi silminnäkijänä mm. 12-vuotias Samuel Harmonen, Heikki Antinpoika Harmosen veli. Tuomioikirjoista ei tule esille jäikö Heikki Antinpojalta ja Helgalta lapsia.

Kaikki todistajat pyrkivät osoittamaan, että Saikotar oli ollut mielenhäiriössä ja jo alun alkaenkin ”heikko mieleltään”. Lautamies Antti Kaarakainen todisti koko Helgan suvun olleen heikkopäisiä. Yksi sukulainen oli hirttänyt itsensä. Samuel Harmonen sanoi Helgan puhuneen, kuinka ”paha on saanut vallan hänestä”. Todistelu tuntui johtavan siihen, että Helgan teko saisi vähän armoa ja hänet haudattaisiin hiljaisuudessa. Mutta toisin kävi.

Oikeus katsoi, että lähiomaisten todistukset mielen heikkoudesta eivät riittäneet. Puukon ottaminen mukaan ja vaipan alle peittoon meneminen kertoivat järkevästä suunnittelusta. Samaan aikaan todettiin Helgan olleen ahkera kirkossakävijä ja eläessään rehellinen ihminen. Silti oikeus päätti, että pyövelin tulee viedä Helgan ruumis metsään ja haudata sinne ilman saattajia tai siunausta. Ajan käsityksen mukaan Helga Saikotar oli tuomittu ikuiseen kadotukseen.

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan tuomiokirjat, KO a:6, varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1697-1697, tiedosto 138

Miettinen, Riikka, Itsensä surmaaminen vanhempien aikojen Suomessa https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/214983/Kleio_3_2019_kevyt_12.pdf;jsessionid=A85147C5AF14CB1FF474D3329C3F1CF2?sequence=1

Kirkkoherra Henrik Henriksson Hoffrénin surkea veronkeräysmatka syksyllä 1693

 

Savolaisvene järvellä, Ferdinand von Wright 1879

Kirkkoherra Henrik Hoffrén oli tullut Kuopion kirkkoherraksi vuonna 1693. Samana syksynä hän kierteli uudessa seurakunnassaan keräämässä veroja. Syksy oli veronkantoon parasta aikaa, sillä silloin talonpoikien aitat olivat täynnä kesän satoa. Hänellä oli seurueessa mukana ainakin piiskuri, spögubbe, korpraali Akseli Hanska. Verojen kerääminen oli sujunut ilmeisesti hyvin, sillä kirkkoherralla oli Kehvolle tultaessa mukanaan kolme lehmää ja viljaa. Kirkkoherra oli tullut Kehvolle Käärmelahdesta tietä pitkin.

Sattumoisin Kehvon kievarissa Matti Väänäsen luona olivat tiistaina 10.10. iltapäivällä myös neljä soutajaa, jotka olivat edellisenä päivä vieneet kihlakunnan tuomarin Kuopiosta Halolaan Maaningalle. Soutajat Pentti Eskilinpoika Kaikkonen, Juho Akselinpoika Hanska, Påhl Erikinpoika Kainulainen ja Risto Peerinpoika Kaikkonen olivat levänneet yön Halolassa ja soutivat tiistaina kohti kohti Kuopiota. He olivat poikenneet iltapäivällä tiistaina 10.10. Kehvolla kievarin rantaan, ehkäpä hetkeksi levähtämään ja murkinoimaan ennen viimeistä taivalta kohti Kuopiota.

Syysmyrskyjen aika oli alkanut, sillä edellä mainitun tuomarinkin matka oli viivästynyt kaksi päivää, koska ei oltu uskallettu lähteä kovaan tuuleen. Kirkkoherra hoksasi, että Kuopioon suuntaavat soutajat voisivat ottaa yhden hänen lehmistään veneeseensä. Yhdessä kuitenkin nähtiin, että tarvittaisiin parempi vene, jota Kehvon kievarista ei löytynyt. Akseli Hanska lähti Koivusaareen Olli Savolaisen taloon ja hän sai sieltä kaksilautaisen veneen.

Savolaismallinen vene Pielavedeltä. Kaksilautainen, valmistettu 1876.
Veneessä on kaksi reunalautaa.
Suomen kansallismuseo

Venettä hommatessa ja lastatessa aikaa kului. Pieni hieholehmä vikuroi, eikä suostunut sovinnolla veneeseen. Silloin otettiin vanhempi ja isompi lehmä. Se oli ehkä tottuneenpi venekyytiin, sillä se saatiin aseteltua olkien päälle ja peitettiin. Tässä vaiheessa osalla touhuun osallistuvista alkoi tulla huoli liian painavasta lastista ja pimeän laskeutumisesta. Todistajien mukaan kirkkoherra oli pyytänyt lastin keventämistä, eikä hän ollut vaatinut miehiä matkaan tiistai-iltana. Sen sijaan Juhan Hanska ja Kainulainen olivat itse halukkaita lähtemään, heillä oli kiire töihinsä kestikievarinpitäjä Lauri Björnin taloon Savilahteen.

Risto Kaikkonen vakuuttui Hanskan ja Kainulaisen reippaista otteista ja lähti myös matkaan, vaikka oli ensin aikonut jäädä odottamaan aamua Kehvolle. Pentti Eskilinpoika Kaikkonen ja Kainulainen asettuivat soutamaan, Juho Hanska piti perää ja Risto Kaikkonen vahti lehmää.

Kävi kuitenkin niin, että lehmä tuli levottomaksi matkalla. Venekunta oli lähellä Ilvessalon rantaa (nyk. Ilvessaari), kun vene hörppäsi vettä ja sen seurauksena kellahti nopeasti ympäri. Kaikki joutuivat veden varaan. Tilannetta pahensi se, että vesi oli varsin kylmää ja oli jo pimeää. Miehet tarrautuivat jotenkin venee köliin, mutta Kainulainen ja Hanska väsyivät ensimmäisenä ja luisuivat järveen. Miehet olivat huutaneet apua koko ajan. Avunhuudot kuultiin ja Akseli Hanska, kirkkoherran renkipoika Antti Asikainen ja torppari Lauri Ristonpoika Mähönen kiirehtivät apuun.

Kaikkoset saatiin pelastajien veneeseen, mutta heistä vain Risto virkosi tuvan lämpimässä elolle. Risto oli myös oikeudessa kertomassa tapahtumista. Uhreista Kainulaisen ruumis oli vielä käräjien aikaankin 24.10. kateissa. Käräjille oli jouduttu, sillä uhrien lesket Kirsti Påhlintytär Vehviläinen (Vehvitar), Anna Peerintytär Huttunen (Huttutar) ja Kaarina Peerintytär Raatikainen (Raatar) olivat haastaneet kirkkoherra Hoffrénin käräjille. Oliko soutajia painostettu lähtemään pimeään ja oliko veneen lastaus asiallinen?

Kuten edellä tuli esille kirkkoherran todistajat olivat varsin vakuuttavia. Akseli Hanskan poika oli hukkunut onnettomuudessa ja silti hänen todistuksensa vapautti kirkkoherran syytteistä. Samoin pelastunut Risto Kaikkonen kertoi, että matkaan lähdettiin lähinnä Hanskan ja Kainulaisen kiireen vuoksi.

Kirkkoherran loput lehmät toimitettiin Kuopioon seuraavana päivänä kolmilautaisella veneellä. Talonpojilla oli monenlaisia veneitä eri tarkoituksiin ja paljon kokemusta lastien kuljettamisesta. Eläinten kuljetus veneissä lienee ollut varsin tavallista ja soutajat osasivat asiansa. Oikeus katsoi, että kysymyksessä oli onnettomuus, kirkkoherra ei hoputtanut miehiä ja oli jopa pyytänyt keventämään lastia.

Soutajat olivat yleensä ravakoita nuoria miehiä ja naisia. Kirsti Vehviläiselle jäi neljä alaikäistä lasta huollettavaksi, Kaarina Raatikaiselle yksi pieni lapsi.

Henrich Hoffrén toimi Kuopion kirkkoherrana vuodesta 1693 aina kuolemaansa asti 1718. Ei voi olla miettimättä sitä, jättikö tapaus kirkkoherran ja seurakuntalaisten välille epäluuloa. Hoffrénin kausi oli poikkeuksellisen vaikeaa aikaa, sillä vuosina 1696-1697 kärsittiin ankarasta nälänhädästä koko maassa ja vuonna 1700 alkoi Suuri Pohjan sota. Hoffrén ei kuitenkaan paennut venäläismiehitystä, vaan kaatui ns. saappaat jalassa sairauskohtaukseen toimittaessaan hautausta 1718.

Kartassa merkittynä Kehvon kievari ja Ilvessaari punaisella
merkillä.

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:4, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1689-1693, tiedosto 1237

Savon henkikirjat 1693, https://www.rajapuro.net/savohk/savo_hk.html

Elämän veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta

Saloheimo, Savon historia III, Savo suurvallan valjaissa 1617-1721

Isovihan kätköt ja irtaallaan ollut omaisuus - saako löytäjä pitää?

 

Lehmisavu, Eero Järnefelt 1891. Sota tarkoitti kärsimystä 
myös eläimille, kun niiden rauhallinen elämä häiriintyi.

Venäläisret olivat vieneet kesällä 1714 kaksi lehmää ratsumestari  Henrik Oppmanin talosta Rantasalmelta. Ne oli otettu pantiksi, kunnes talon väki olisi toimittanut Venäjän armeijan kapteeni Thurofille kaksi kannua paloviinaa. Lehmät oli vienyt lautamies Hukkanen, jonka tehtäväksi epämiellyttävä venäläisten avustaminen oli tullut. Mutta Hukkaselta ne kävi ottamassa Ruotsin armeijan kersantti Elg. Tämän jälkeen kaksi ratsumestari Oppmanin renkiä kuljetti lehmät ja oletettavasti muutakin arvotavaraa Kuopioon nimismies Henrik Hoffrenin taloon heinäkuun viimeisinä päivinä 1714. 

Venäläinen partio piipahti ensimmäisen kerran sodan aikana Kuopiossa 6.8.1714. Tämä säikäytti rengit pakosalle, jolloin lehmät jäivät nimismiehen hoiviin.

Venäläisten lähdettyä tulivat kersantti Elg ja vääpeli Qvist kyselemään lehmiä. Elg antoi toisen niistä palkaksi Hatsalan kylästä kotoisin olleelle torppari Olli Hallikaiselle, sillä Olli oli järjestänyt Ruotsin Elgin joukoille hevosia. Toinen lehmistä jäi edelleen Hoffrenille, sen sanottiin olleen vanha ja raihnainen. Seuraavana vuonna kapteeni Hausen Kajaanin varuskunnasta oli pakomatkallaan ensin vaatinut lehmää itselleen, mutta kuitenkin myynyt lehmän Hoffrenille. Hausen pakeni venäläisiä sellaisella kyydillä ettei ehtinyt jäädä lehmää teurastamaan. Niinpä Hoffrén oli lahdannut lehmän syksyllä 1715 omiksi tarpeikseen. 

Oikeus katsoi, että  lehmät olivat venäläisten varastamaa sotasaalista, jota Elg, Hoffrén tai sen paremmin Hausen eivät omistaneet. Niinpä Hoffrénin piti palauttaa Hausenilta saamansa maksu Oppmanille, toisen lehmän kohtalo jäi auki, koska torppari Hallikainen ei ollut oikeudessa paikalla.

Nimismies Henrik Hoffrén jäi paikoilleen ja asettui osaksi venäläishallintoa, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että paikalliset lautamiehet nimismiehen johdolla auttoivat venäläisiä kiskomaan tarvitsemansa verot, muonat ja työt väestöltä.

Kun miehitysaika kesti noin kuusi vuotta, niin voi vain kuvitella kuinka laittomaksi meno yltyi. Tässä tapauksessa kaikki osapuolet varastivat , nimismieskin. 

Ihmiset piilottivat omaisuuttaan metsiin miehitysaikana. Sodan jälkeen käytiin jonkin verran oikeutta näiden kätköjen omaisuudesta. Sattuipa joskus niinkin, että varas halusi tunnustaa rikoksensa itse. Niinpä Hakkaralan kylältä Jöran Rissanen kertoi 1727 (!) oikeudessa ottaneensa Anders Rissasen kätköstä miehitysaikana mustan naisten röijyn. Röijy on naisten parempaan pukuun liittyvä takki. Hänen vaimonsa Maria Vänätär oli käyttänyt takkia, mutta se oli  sittemmin varastettu heiltä. Röijyn hinnaksi arvioitiin 10 riikintaalaria. 

Jöran tuomittiin näpistyksestä kolmeksi päiväksi vankilaan ja pyytämään synninpäästön. 

Naisten kansanomainen röijy 1700-
luvulta. Nykyisin sanoisimme ehkä 
jakku. 

Lukkarilassa Påhl Leino sai kuulla äitinsä Riitta Ollikaisen kuolinvuoteen äärellä, että äiti oli  piilottanut Venäjän miehitysvallan aikana Kuopion pitäjän Kaaraslahteen rahaa. Paikka oli ollut Olkiniemi ja aivan järven rannassa. Näillä tiedoilla kätköä oli varmasti mahdoton löytää, mutta nyt Leino oli kuullut huhuja, joiden mukaan Pekka Pekkarisen vaimo Sofia Pitkänen (Pitkätär) olisi löytänyt rahaa Kaaraslahdessa. Hän oli haastanut Pitkäsen oikeuteen.

Pitkänen kielsi löytäneensä mitään. Leivon kutsumana todistajana Heikki Ruuskanen samaiselta Kaaraslahden kylältä kertoi, että Pitkänen oli noin viisi vuotta aiemmin kysynyt Ruuskaselta, onko hän kätkenyt jotain rantaan. Koska Ruuskasella ei ollut kätköä rannassa, asia oli jäänyt siihen. Mitään muuta tämä todistaja ei asiassa osannut sanoa. Kun Leivon muut todistajat, Olli Lukkarinen Sänkimäestä ja leski Beata Toivanen (Toivatar) Kaaraslahdesta eivät olleet paikalla, juttu siirrettiin seuraaville käräjille. Leivon usko asiaan lienee hiipunut, sillä asiaa ei käsitelty ainakaan seuraavilla käräjillä.

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:23 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1723-1723, sivu 57, tiedosto 45

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:28 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1728-1728, sivu 103, tiedosto 54 Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:28 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1727-1727, sivu 52, tiedosto 98 

https://www.geni.com/people/Henrik-Henriksson-Hoffrén-Toivalan-haara/6000000029405649012https://www.geni.com/people/Henrik-Oppman/6000000011820594451