Hautausmaakävelyllä mietittyä - Viinamäen hautausmaa Siilinjärvellä

 

Viinamäen hautausmaa 2023.

Äitini sanoi 90-vuotiaana Viinamäen hautausmaalla, että ”täällä on niin mukava kävellä, kun tapaa niin paljon tuttuja”. Hän tarkoitti sillä ihmisiä, joiden nimiä luimme muistomerkeistä. Usein pysähdyimme minulle tuntemattoman ihmisen haudalle ja äitini kertoi tarinan.

Viinamäki on kaunis ja hyvin hoidettu hautausmaa. Siellä hahmottuu hyvin alueen ihmisten pitkä historia, vaikka Siilinjärven kunta onkin varsin nuori. Hautausmaan perustivat Kasurilan, Kolmisopen ja Hakkaralan kylän isännät 25.2. 1878. Perustettiin hautausmaayhtiö, jonka perustamisasiakirjan allekirjoittivat Paavo Kasurinen, Erik Asikainen ja Anders Miettinen. Aikalaiset pitivät Viinamäen nimeä juuri sopivana hautausmaalle.

Mari Katri Koistinen 1833-1901.
 Kuva ja hautatieto Annu Jauhiainen. Suurin 
osa 1800-luvun hautamuistomerkeistä lienee 
ollut puisia.

Viinamäen nimestä on erilaisia käsityksiä. 1800-luvun lehtiä lukiessa tulee selväksi, että Viinamäki oli taajaan käytetty raamatullinen termi, jolla tarkoitettiin uskonnollisissa puheissa ja kirjoituksissa viinitarhaa. Tavallaan kyseessä on käännösvirhe tai suomalaiseen ymmärrykseen muokattu sana.

Toinen tarina nimen taustalla on liittynyt juuri viinanjuontiin. Oli myös käytössä liikaa juopottelevan miehen kuvaus ”viinamäen mies”. Kerrottiin, että Siilinjärven miehet tullessaan kaupunkireissuiltaan Kuopiosta nousivat Tarinaharjun rinteelle juomaan tuliaisviinoja, jolloin olisi alettu puhua Viinamäestä. Pidän uskottavampana, että Viinamäki tarkoittaa ennemmin viinitarhaa kuin juopottelupaikkaa. 

Varsinainen lupa hautausmaalle saatiin Suomen senaatilta kesällä 1879. Yhtiön osakkaiden hautajaismatkat olivat pitkiä, piti mennä joko Kuopioon tai Nilsiään. Varsinkin rospuuttoaikaan ja myrskyissä matkat saattoivat olla vaarallisiakin. Lisäksi pitkiin matkoihin liittyi jopa neljänkin päivän hautajaispeijaiset, syöminkejä ja juominkeja, jotka aiheuttivat kuluja.

Vaikka hautausmaayhtiön perustamista aluksi vastustettiinkin, niin varsin nopeasti asian hyödyt huomattiin. Hautajaispeijaisistakin selvittiin yhdessä päivässä. Aikalaiset kertoivat, että muidenkin juhlien viettoa oli alettu lyhentää hautajaisten esimerkin mukaan ja ”viikkokausien juomingit” loppuivat. 

Hautausmaat tuli aidata huolellisesti, etteivät eläimet päässeet
penkomaan maata. Kuvassa Pielaveden Kirkkosaaren hautausmaa.
Ahti Rytkönen, Museovirasto. 1928.

Hautausmaan maat lahjoitti Kasurila 5 talon isäntä Adam Väänänen. Aluksi maa-ala oli noin puolitoista hehtaaria, vuonna 1907 yhtiö hankki 50 markan hinnalla vielä lisää maata Ananias Korhoselta. Korhonen sai lisäksi ainaishautaoikeuden Viinamäelle. Niin Adam Väänänen kuin Ananaias Korhonenkin on haudattu Viinamäelle.

Adam Väänänen 1814-1884. Adam luovutti
Viinamäen hautausmaan maat.
Kuva Kari Kolehmainen.

Ananias Korhonen puolisoineen,  pojat Lauri
ja Eino sekä Einon puoliso Ada.

Alkuaikoina köyhät haudattiin yhteishautoihin ja maksukykyiset ja yhtiön osakkaat erillishautoihin. Hautamuistomerkkejä tehtiin puusta tai niitä ei laitettu ollenkaan. Kuvaavaa oli, että hautausmaan maan luovuttaneen Adam Väänäsen haudalla ei vielä vuonna 1891 ollut mitään muistomerkkiä. Adam oli kuollut lähes kymmenen vuotta aiemmin. Tuohtunut "Kasurilan mies" kirjoitti asiasta Uusi Savo lehteen mielipidekirjoituksen. Ilmeisesti kehoitus laittaa haudalle muistomerkki otettiin todesta, sillä Adamin haudalla on nykyisin kivinen muistomerkki.

Kun alueen uuden seurakunnan nimeä mietittiin kokouksessa 1902, esitettiin nimeksi Kasurila, Aamurusko, Siilinjärvi, Honka, Kolmio ja Viinamäki. Näistä tuli tuolloin valituksi Viinamäki. Eli nimen kirkollinen ja uskonnollinen merkitys koettiin vahvasti. Kerrotaan naisten silti vastustaneen Viinamäen nimeä juuri mainitun viinan takia. Joka tapauksessa ensimmäinen seurakunnan nimiehdotus oli Viinamäki. Sittemmin Siilinjärven rautatieaseman nimi alkoi vakiintua paikkakunnasta käytetyksi nimeksi ja vuonna 1915 seurakuntalaiset päätyivät nimeen Siilinjärvi.

Hautausmaayhtiö luovutti Viinamäen hautausmaan Siilinjärven seurakunnan haltuun vuonna 1924.

Viinamäen hautaumaalta syksyllä 2021.

Lähteet

Viinamäen hautausmaan syntyvaiheet on huolella kuvattu Riitta ja Jukka Kasurisen kirjassa Siilinjärvi, puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja kuvin.

Uusi Savo 26.2.1891 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/572970/articles/81580676

Tapio 20.9.1879 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/441509/articles/81580678

Uusi Savo 7.8.1902 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/735246/articles/81580683

Kari Kolehmainen, Hautausmaakävelyjen aineistot, Siilinjärven srk

Annu Jauhiainen, tieto Mari Katri Koistisen haudasta

 

 

 

 

Talollisen poika Aatu (Adam) Toivanen ilman maita ja mantuja - Amerikkaan vai Iisalmeen?

 

Jussila, sittemmin Vilhola 1930-luvulla otetussa kuvassa.
Talon rakennuskanta lienee uudistunut lähes täysin 1900-
luvun alusta. 

Adam (Aatu) Wilhelm Toivanen syntyi Pöljällä Jussilan talossa (nro 9) 30.3.1889. Hänen isänsä oli talollinen Aatami Toivanen (s. 15.12.1845) ja äitinsä Wilhelmiina Toivanen (s. 6.8.1863). Jussila oli iso talo, 1900-luvun vaihteessa perhe omisti myös Savolan tilan (Pöljä 12). Aatamin isä oli Wilhelm Toivanen (s.1798) ja äiti Hedvig Lovisa Halonen (s. 1804) molemmat Pöljältä. Aatami omisti puolet Jussilan tilasta, toisen puolen omisti Maria Toivanen. 

Toivasten suku oli muuttanut Pöljälle 1700-luvun alussa, suvulla oli hallussaan myös Toivola (Pöljä 7, nykyisin Pulaste). Poika syntyi siis pitkään tilallisena eläneeseen sukuun. Jotakin dramaattista tapahtui kuitenkin vuosisadan vaihteessa Pöljän Jussilassa.

Olen kirjoittanut Jussilan tilasta ja Aatami Toivasesta blogitekstissä Adam Toivanen hakee lainaa Waltionkonttorilta. Tila oli pinta-alaltaan suuri, peltoja ja niittyjä oli yllin kyllin, mutta silloinen isäntä Aatu Wilhelm oli ajautunut vaikeuksiin ja velkoihin. Hän joutui myymään tilansa Nestori Haloselle. Perhe muutti Syrjämäen torppaan samalla kylällä.

Toivasten perhe, johon kuuluivat vanhempien lisäksi Yrjö Weikko (1895), Terttu (1898), Laina Helga (1904), Eva (1908), Heta (1886), Aatu Wilhelm ja Ferdinand (1892) muutti vuonna 1910 Iisalmelle. Aatu Wilhelm Toivanen oli hakenut Amerikan passia varten todistuksen Maaningalta vuonna 1909. Tämän hetken tiedon mukaan hän ei kuitenkaan lähtenyt Amerikkaan.

Luuniemen saha Iisalmessa.
Iisalmen Kameraseura.

Aatu Wilhelm Toivasen vaiheista Iisalmessa tiedämme sen vuoksi, että hänet pidätettiin 5.6. 1918 Iisalmessa ja toimitettiin Kuopion vankileirille. Hän oli kuulunut paikalliseen punakaartiin, jolla ei kuitenkaan ollut aseita eikä oikein toimintaakaan. Hänet oli kuitenkin valittu Iisalmen punakaartin 6. plutoonan 11. osaton päälliköksi tammikuun lopussa 1918.

Kuulusteluasiakirjassa hän kertoo työskennelleensä viimeiseksi Iisalmen Nahkatehtaalla, sitä ennen kymmenen vuotta Iisalmen sahalla. Kuulusteltava asui tuolloin edelleen yhteisessä kodissa vanhempiensa kanssa osoitteessa Pohjolankatu 16.

Iisalmen Nahkatehdas Oy:n työntekijöitä 1910-luvulla.
Iisalmen Kameraseura.

Nämä tiedot vahvisti myös Iisalmen suojeluskunnan esikunta lausunnossaan, jonka se antoi 16.6. 1918. Esikuntaan kuuluivat ”Ylipäällikkö S. Sahlström, kasööri A. Lyytikäinen, wiskaali H. Vainikainen, insinööri Fr. A. Karvonen ja nimismies T. Meklin.

Aatu Toivanen oli liittynyt oman ilmoituksensa mukaan työväenyhdistykseen vuonna 1917 ja sitä ennen ollut sahatyöväen ammattiosaston jäsen. Suojeluskunnan esikunta antoi Aatu Toivasesta erittäin myönteisen lausunnon. Hänestä sanottiin mm., että hän ”on tehnyt yleensä kiitettävän vaikutuksen.”

Toivanen sai valtiorikosoikeudelta avunannosta valtiopetokseen kaksi vuotta kuritushuonetta ehdollisena ja kolmen vuoden koetusajalla. Lisäksi hän menetti kansalaisluottamuksensa kahdeksi vuodeksi. Tuomio oli lievä. Selvästikin Toivanen oli pikkutekijä Iisalmen punaisten toiminnassa.

Kuopion vankileiri 1918. 
Museovirasto.

Aatu näyttää palanneen Iisalmeen, josta muutti 29.12.1922 Iisalmen maaseurakunnan puolelle. Toivasen kohdalla seurakunnan pääkirjoissa kummittelee merkintä ”Amerika” 1910-1930. Hän oli varmuudella ainakin vuoteen 1918 Suomessa. Todennäköistä on, ettei hän koskaan lähtenyt Amerikkaan, vaikka passi olikin hankittu. Ainakaan hänen liikkeistään ei löytynyt tietoa siirtolaisrekisteristä yms. lähteistä.

Aatu asui elämänsä viimeiset ajat veljensä Ferdinand Toivasen taloudessa Sonnilan kylällä. Aatu Toivanen kuoli perheettömänä 7.10. 1960.

Joissakin lähteissä on väitetty, että Aatu Toivanen olisi osallistunut 1918-1919 Muurmannin legioonan toimintaan, mutta se näyttää hyvin epätodennäköiseltä.

Lähteet

Maaninka syntyneet 1833-1846 (AP I C:4) 1846 SSHY; http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40743&pnum=126 

Maaninka rippikirja 1843-1853 (AP_2 I Aa:12)  Sivu 372 Pöljä 9 ;

SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40647&pnum=116 

Maaninka syntyneet 1881-1892 (MKO7-13 I C:7) Sivu 275 1889 maaliskuu huhtikuu ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=29919&pnum=139 

Maaninka rippikirja 1901-1910 (AP_1 I Aa:23)  Sivu 475 Pöljä 9 ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40662&pnum=480 

Maaninka muuttaneet 1905-1916 (AP I Ba:8, I Bb:10)  Sivu 67 1910 ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40736&pnum=70 

Iisalmen kaupunkiseurakunta rippikirja 1911-1920 (AP I Aa:5)  Sivu 439  ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=42054&pnum=433 

VRO  https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=4775056136&aineistoId=2661435552, https://digihakemisto.net/item/2630955760/8413410040/60

Kuopion aluerekisterikeskus, Aadam Wilhelm Toivasen virkatodistus 7.7.2023

Nykänen, Veli, Maaningalta Muurmannin radalle töihin ja legioonaan. Uutis-Jousi 17.5.2023.

 

 

 

Pöljältä punaupseeriksi – Iivari Savolainen Muurmannin legioonassa ja Solovetskissa

 

Iivari Savolainen ei tullut rippikoulun loppukuulusteluun 1901. Eikä hänestä löydy myöhemminkään mainintoja Maaningan kirkonkirjoista. Näyttäisi siltä, että poika on lähtenyt maailmalle heti täytettyään 15 vuotta. Seuraava asiakirjatieto hänestä on vuodelta 1908, jolloin häntä on sakotettu näpistelystä 50 markkaa Kemissä.

Iivari Savolainen syntyi 16.10.1885 Pöljä 17, Hinkkalan talossa. Hänen isänsä oli torppari Pekka Savolainen (s. 23.12.1845 Nilsiä) ja äitinsä Eeva Leivo (s. 30.10.1846 Nilsiä). Perheessä oli useita lapsia August (1872) Anna Katri (1874), Pekka (1877), Saara Maria (1879).

1900-luvun vaihteessa perhe oli siirtynyt mäkitupalaiseksi Pöljä 12, Savolaan. Silloin rippikirjassa ei enää näkynyt mukana kulkemassa Iivaria. Iivarin vaiheista tiedetään hiukan enemmän sen vuoksi, että hän ajautui lopulta Muurmannin legioonaan Kuolan Karjalaan. Kun tämä suomalaisista muodostettu legioona palautettiin Suomeen vuonna 1919, niin sotilaat kuulusteltiin ennen kotiutusta.

Suovujoen ylittävä rautatiesilta. Muurmannin rataa alettiin
rakentaa vuonna 1915. Se yhdisti Murmanskin ja 
Pietarin. Kuva Sergei Prokudin-Gorski.

Oman kertomuksensa mukaan Savolainen oli työskennellyt pohjoisen savotoilla, viimeksi Sodankylässä. Sieltä hän oli oman ilmoituksensa mukaan lähtenyt 1917 helmikuussa Kuolan kaupunkiin töihin. Venäjän rajaseutu veti suomalaisia työnhakuun, sillä siellä oli sahoja, metsätöitä ja vuodesta 1915 alkaen Muurmannin ratatyömaa. Jopa 5000 suomalaista työskenteli ratatyömaalla venäläisten siirtotyöläisten ja keskusvaltojen sotavankien rinnalla.

Venäjällä Savolainen oli työskennellyt mm. Kantalahdessa, josta siirtyi Knäsöön kylään. Siellä hän värväytyi 28.7.1918 Muurmannin legioonaan. Muurmannin legioona oli merkillinen 1. maailmansodan ja Suomen sisällissodan sivujuonne. Siinä Suomen sisällissodassa tappiolle jääneet punaiset asettuivat brittiarmeijan leipiin.

Legioonalaisia. Britit huolehtivat varusteista ja ruokahuollosta
hyvin.

Brittien alkuperäinen ajatus oli suojata Pohjois-Venäjää saksalaisten hyökkäykseltä, mutta bolsevikkien kaapattua vallan syksyllä 1917 tilanne muuttui. Legioonasta tuli osa ympärysvaltojen interventiojoukkoja bolsevikkihallintoa vastaan. Paitsi että punahenkinen Muurmannin legioona ei suostunut taistelemaan bolsevikkeja vastaan. Käytännössä legioonan sotatoimet jäivät hyvin vähiin. Joukko olikin varsin sekalainen kattaus suomalaisista historian rattaissa.

Osa oli mukana, koska muu toimeentulo estyi alueella, eikä sisällissodan köyhdyttämään Suomeen näyttänyt järkevältä palata. Legioona maksoi palkkaa, varusti hyvillä vaatteilla ja ruokaa oli riittävästi. Jopa säännölliset rommiannokset jaettiin. Oli myös suomalaisia punaisia, jotka olivat paenneet kotiseuduiltaan kesällä ja syksyllä 1918 kostoa peläten. Pohjoisesta oli lähdetty valkoisten kutsuntoja pakoon. Joukossa oli myös vakaumuksellisia kumouksellisia, jotka haaveilivat hyökkäyksestä Suomeen. Tällaiseen ryhmään Iivari Savolainen liittyi.

Savolainen kiisti legioonalaisten kuulusteluissa osallistuneensa millään tavoin vuoden 1918 kapinaan tai yleensäkään poliittiseen toimintaan. Maaningan nimismies antoi lausunnon, jossa totesi henkilön olleen jo kauan pois paikkakunnalta. Mitään raskauttavaa tietoa heillä ei ollut. Näin ollen Savolainen vapautettiin syksyllä 1919 kuulustelujen jälkeen.

Legioonan tulo Suomeen oli monille pelottava asia, tiedetään että paikoitellen legioonalaisia pahoinpideltiin ja heidän laadukkaat vaatteensa revittiin päältä. He olivat modernisti sanottuina vierastaistelijoita, joita epäiltiin kumouksellisiksi punaisiksi. 870 miestä päästettiin kuitenkin palaamaan ilman tuomioita kotiseuduilleen.

Iivari Savolaisesta löytyy vielä Valtiollisen poliisin henkilökortti. Siinä on hajanaisia tietoja, arvailuja ja epäilyjä hänen toiminnastaan. Eräässä ilmiannossa hänet yhdistettiin poromies Ariel Kairalan murhaan vuonna 1918. Tosin Nevakivi kirjassaan Muurmannin legioona maitsee murhasta epäillyksi ihan toisen miehen.

Iivari näyttää menneen takaisin Venäjälle, hän oleskeli Murmanskissa. Siellä hänen sanottiin liittyneen punaupseerikoulutukseen ja ”vihityn” punaupseeriksi vuonna 1924. Valpon Kuopion alaosasto oli kuulustellut Iivarin Pekka-veljeä, joka asui Iivarin kotipaikakseen sanomaa Vellimäen pientilaa Hökösen kylällä. Valpon mielestä Pekka Savolainen ”tietää veljensä hommista”. Lisäksi Iivarin sanottiin käyvän säännöllisesti Venäjän puolelta tapaamassa Kajaanissa erästä punaleskeä. Itäraja vuoti molempiin suuntiin vielä 1920-luvulla.

Sitten onni kääntyi.

Solovetskin luostarivankila oli ensimmäinen keskitysleiri, 
jonka Neuvosto-Venäjä perusti.Vankeja tuodaan saarelle.

Vankeja tuodaan Solovetskiin. Komento oli tavattoman 
julmaa.

Hänet oli pidätetty syytettynä junan suistamisesta Muurmannin radalta ja lähetetty pahamaineiselle Solovetskin luostarin vankileirille. Viimeisin tieto Valpon kortistossa oli, että hänet olisi viety Shpalernajaan Leningradiin. Sinne Iivarin tiedot loppuvat. Hänet on siirretty vuonna 1965 Siilinjärven seurakunnan poissaolevaan väestöön ja julistettu kuolleeksi 14.1.1980.

Mirko Harjula on löytänyt Iivarista tarkempia tietoja. Hänen mukaansa Savolainen olisi valmistunut punaupseeriksi vuonna 1923. Ennen tätä oli mukana Läskikapinan järjestäjänä vuonna 1922. Kapina oli lyhyt episodi helmikuussa 1922, kun pieni punasotilaiden joukko ylitti rajan ja nostatti Sallan metsätyömailla kapinaa. Lisäksi joukko ryösteli elintarvikkeita ja rahaa.

Harjulan mukaan Iivari Savolainen olisi pidätetty vasta 1928, jolloin sai 10 vuoden pakkotyötuomion.

Idean tähän blogitekstiin sain Veli Nykäsen mainiosta artikkelista Uutis-Jousessa 17.5.2023, ”Maaningalta Muurmannin radalle töihin ja legioonaan taistelemaan”  Kiitos, Veli!

Lähteet

Valtiorikosoikeuksien syyttäjistön arkisto, Iivari Savolaisen kuulusteluaineisto 17.10.1919. KA

Iivari Savolainen, Valpon henkilökortti 1923-1929. KA

Maaninka syntyneet 1881-1896 (AP I C:7) Sivu 165, kuva 85 1885 lokakuu ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40746&pnum=85

Maaninka rippikirja 1881-1890 (MKO75-101) Sivu 511, kuva 505 Pöljä 17 Hinkkala ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=11800&pnum=505

Maaninka rippilapset 1901-1922 (AP I D:7) Sivu 3, kuva 6  ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40755&pnum=6

Maaninka rikosluettelo 1865-1921 (AP I Jh:1) ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40861&pnum=325

Siilinjärven seurakunnan arkisto.

Torppari Pekka Savolainen lunastaa Vellimäen itselleen

http://airaroivainen.blogspot.com/2019/11/torppari-ville-toivasen-tie-torpparista.html

Sotasurmat 1914-1922, Ariel Kairala https://sotasurmat.narc.fi/fi/victims/page/p_23377/table

Harjula, Mirko, Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922.

Harjula, Mirko, Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914-1922.

Mustonen, Elmo, Muurmannin suomalaisen legioonan kotiutus ja valtiorikosoikeudenkäynnit,

https://helda.helsinki.fi/handle/10138/343486

Nevakivi, Jukka, Muurmannin legioona. Suomalaiset ja liittoutuneiden interventio Pohjois-Venäjälle 1918-1919.

Lackman, Matti, Sotavankien pako Muurmannin ratatyömaalta 1915-1918.

 

Ratajätkän kuolema Iisalmessa 1918

 

Armas Roivainen oli toisen polven radanrakentaja. Hänen isänsä, Lapinlahden Nerkoolla syntynyt Juho Roivainen oli aloittanut ratatöissä vuonna 1887 Oulun radan työmaalla. Oulussa Juho myös meni naimisiin Susanna Mäläskän kanssa samana vuonna.

Juho Roivainen kulki työn perässä ratatyömaalta toiselle. Hänen rippikirjassaan on maininta ”sot. ratavahti”. Juho Roivainen on voinut toimia ratatyömaiden vartijana. Perheen lasten syntymiä seuraten voi tarkastella miehen työuraa: Oulun ratatyömaan aikaan syntyi Aino 1887, Savon rataa rakennettaessa Anna Suonenjoella 1889, Karjalan rataa rakennettaessa Armas Sortavalassa 1891, Helena Viipurissa 1894 ja Eino Uskelassa 1898. Lapsista vain Armas ja Helena elivät aikuisuuteen asti. Eino kuoli Espoossa 1899, kun Juhon työ oli vienyt perheen rantaradan rakennustöihin.

Ammattilaiset radanrakentajat siirtyivät työmaalta toiselle lähestulkoon vakituisen työvoiman tavoin. Varsinkin erikoisosaamista vaativissa töissä radanrakentaja suosi kokenutta väkeä. Kivimiehet, maaleikkauksien tekijät, porasepät, kiskottajat jne. olivat oppineet radanrakentamisen erityistaitoja. Lisäksi työmailla oli tietysti paljon paikallisiakin sekatyömiehiä.

Isänsä mukana Armaskin lienee radanrakentajaksi kasvanut. Jopa 7-vuotiaita lapsia työskenteli ratatöissä. Työ ratatyömailla oli kovaa, mutta vakiintuneille ammattilaisille se takasi kuitenkin säännöllisen palkan. Työaika vuosisadan vaihteessa oli 11-12 tuntia päivässä.

Juho ja Armas Roivainen olivat uuden ajan maalaisköyhälistöä, jolla oli mahdollisuus edes yrittää ottaa kohtalo omiin käsiinsä. Juho Roivainen oli joutunut elättämään itseään nuorukaisena Nerkoolla eri talojen renkinä. Siellä hän saattoi joutua kuuntelemaan korvat punaisena kokkapuheita taustastaan. Äiti Maria oli ollut köyhistä köyhin.

Juho Roivaisen äiti piika Maria Roivainen (s. 11.6. 1834) oli elänyt ”pahantapaista elämää”. Hän synnytti aviottomia lapsia, joista osa kuoli sylivauvoina. Ilmeisesti tästä syystä hänet lähetettiin vuonna 1862 Lappeenrannan kehruuhuoneelle. Kirkonkirjoista ei ilmene, että häntä olisi tuomittu rikoksista. Näin ollen Lappeenrantaan lähettämisen syy lienee ollut löysäläisyys.

Lappeenrannan kehruuhuone. Kuva Kaija Kainulainen.

Kehruuhuoneelle tuotiin 1800-luvulla rikoksesta tuomittuja naisia koko maasta. Lisäksi siellä oli pahatapaisina ja joutilaina tuomittuja irtolaisnaisia Viipurin, Kymenkartanon, Kuopion, Vaasan ja Oulun läänistä. Yli puolet Lappeenrannan kehruuhuoneen vangeista oli saanut tuomion vuosien 1819–1881 aikana irtolaisuudesta, noin neljännes lapsenmurhasta, noin 15 % varkaudesta.

Maria Roivaisen elossa olevat lapset Maria Fredrika (s. 1854) ja Juho (s. 1860) olivat ilmeisesti äitinsä mukana Lappeenrannan laitoksessa. Maria palasi Lapinlahden Nerkoolle 1.2.1864. Heti paluuvuonna hänelle syntyi avioton tytär Anna Liisa. Tyttönen kuoli vajaan vuoden vanhana 24.2.1865.

Maria Roivainen kuoli 11.7. 1866 hermokuumeeseen, jolla voidaan tarkoittaa nykytermein esim. lavantautia. Lapset jäivät Nerkoon kylälle. Juho suoritti kolmevuotisen asepalveluksen vuosina 1883-86. Ehkäpä se avarsi nuoren miehen ajatuksia, sillä hän muutti heti asepalveluksen jälkeen pois kotinurkista.

Juho Roivainen palasi perheineen Iisalmeen 1904. Silloin Suomessa ei ollut yhtään isoa ratatyömaata toiminnassa. Ehkäpä työttömyysjaksoa oli helpompi viettää synnyinseudulla. Armas Roivainen lähti Iisalmelta Kaskisiin Suupohjan ratatyömaalle 1911. Silloin hän oli 20-vuotias nuorukainen. Suupohjasta hän palasi Iisalmeen syksyllä 1917, kun tuli tieto, että Iisalmi-Ylivieska -radan rahoitus oli varmistunut. Elettiin 1. maailmansodan ja Venäjän vallankumouksien murrosaikaa. Sadat ratatyöläiset tulivat Iisalmeen työn toivossa.

Radan rakentajia Suupohjan radalla
Ilmajoella 1911.
Rautatiemuseo

Vuoden 1917 aikana elintarvikepula, työttömyys ja inflaatio olivat aiheuttaneet jo suoranaista nälkää väestön keskuudessa. Samalla poliittinen tunnelma oli kärjistynyt sosialistien ja porvarillisten voimien välillä. Iisalmellekin perustettiin punakaarti ja suojeluskunta.

Armas Roivaisen poliittisesta toiminnasta syksyllä 1917 tai keväällä 1918 ei ole tietoa. Ratatyömaan aloitus viivästyi joulukuulle, joten kaupungissa oli paljon ylimääräistä toimeentulostaan huolestunutta väkeä. Voi olettaa, että rautatien rakentajien yhteisö oli osallistunut esim. suurlakon aikaan syksyllä 1917 mielenosoituksiin ja osa liittynyt punakaartiinkin.

Iisalmen työväentalo.

Sisällissodan jälkeen työväenlehdet julkaisivat kertomuksia valkoisesta terrorista. Kansan Lehti julkaisi vuonna 1921 kertomuksen Iisalmelta.

Armas Roivainen oli pidätettynä Iisalmen poliisivankilassa maaliskuun alussa 1918. Ei ole tietoa, miksi hän siellä oli. Myöhään illalla maaliskuun 4. päivänä Iisalmen suojeluskunnan aktiivinen jäsen, maanmittausinsinööri Urho Kainuvaara tuli poliisivankilaan. Hän ampui revolverilla jo yöpuulle asettuneen Roivaisen kuoliaaksi. Ampuja poistui paikalta ja jätti ruumiin virumaan putkan lattialle vankitovereiden suureksi kauhuksi.

Iisalmessa punaiset eivät olleet tehneet väkivaltaisia tekoja, joten Kainuvaaran toimintaa paheksuivat omatkin. Tarina kertoo, että Kainuvaara painostettiin liittymään Malmin retkikuntaan, jota koottiin Kuopiossa. Mies oli saatava pois silmistä ja tuomiolta. Malmin tavoitteena oli miehittää Muurmannin rata ja Vienan rannikko. Kainuvaara jäi Vienan Kemissä tiedusteluretkellä punaisten vangiksi ja punakaartilainen Kalle Vesanto ampui hänet. Väitetään, että Kainuvaaran Iisalmessa tekemä murha olisi ollut teloittajien tiedossa.

Ajankohdan huomioiden paikalliset porvarilliset lehdet sivuuttivat Kainuvaaran kuoleman Vienassa hyvin lyhyin muistokirjoituksin. Armas Roivaisen kuolema ilmoitettiin vain seurakuntauutisissa.

Patsas Lappeenranna kehruuhuoneen pihamaalla.
"Kehruutyttö" on siinä kuvattuna rautakehikon
sisällä. Tekijä Pertti Kuorttinen.
Kuva Kaija Kainulainen.

 

Lähteet

Armas Roivaisen sukujuonnon on tutkinut Kaija Kainulainen. Ohessa muutamia keskeisiä linkkejä. Erityisen arvokas oli Kaijan havainto Lappeenrannan kehruuhuoneesta. En olisi lastenkirjasta asiaa ymmärtänyt ilman Kaijan tietoja.

Iisalmen maaseurakunta lastenkirja 1854-1869 (AP_I I Ab:10) Sivu 500-501;  http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=42106&pnum=254

Iisalmen maaseurakunta kuolleet 1853-1872 (AP I F:7) Sivu 1188 ; http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=42138&pnum=91

Iisalmen kaupunkiseurakunta rippikirja 1911-1920 (AP I Aa:5) Sivu 396; http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=42054&pnum=390

Lapinlahti rippikirja 1880-1890 (MKO65-101) Sivu 441 Nerkko-Nerkoo 28; http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=14095&pnum=442

Oulu Tuomiokirkkoseurakunta rippikirja 1881-1890 (MKO22-37)  Sivu 290/691 R ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=3814&pnum=262

Oulu Tuomiokirkkoseurakunta vihityt 1880-1886 (MKO96-97)  vuosi 1886 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=18640&pnum=52

Kansan Lehti 14.11.1921. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1498794?page=3

Uusi Aura 21.10.1917. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1194423?page=2

Harjula, Mirko, Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914-1922.

Kallio, Ratajätkät. Rautatienrakentajien kokemukset 1857-1939. Helsinki 2022.

Roselius, Teloittajien jäljillä. valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa. Helsinki 2006.

Siironen, Valkoiset. vapaussodan perintö. Jyväskylä 2012.

Kaija Kainulainen, Natalia Edlund vanginvartijana Lappeenrannan Kehruuhuoneella. Puhe Suomen Lappalaisten sukukokouksessa 11.9.2021.

 

 

 

Kansakoululaitoksen alkutaipaleen ahertajat - Ananias Korhosen taival torpasta kartanoihin

 

Koskelan aitta Koivulahti 2, Tervo. Aitta on melko varmasti
seissyt sijoillaan jo silloin, kun nuori Ananias Korhonen kylällä
asui.

Ananias Korhonen syntyi 16.2. 1845 Koivulahden kylässä. Kylä on aikojen saatossa kuulunut Rautalammin, Karttulan, Pielaveden ja Tervon pitäjiin. Hänen isänsä oli torppari Paavo Paavonpoika Korhonen (s. 1811) ja äitinsä Eeva Loviisa Laurintytär Huuskonen (s. 1807). Heidän torppansa oli Ananiaksen syntyessä Koivulahti 2 Raiskion mailla.

Ananias Korhoselta on säilynyt muistelma lapsuudesta, jossa hän kuvaa torpanpojan työntäyteistä elämää Koivulahdessa. Muistelma lienee kirjoitettu lähes 70-vuotiaana, kun Mäntsälän Ehnroosin koulun historiikkiin kerättiin tarinoita opettajilta ja oppilailta. Kirja ilmestyi vuonna 1919.

”Marja-aikoina poimittiin marjoja, joilla vaihdettiin varakkaan talon emännältä jauhoja. Vuoroin käytiin kiskomassa petäjän kuorta, jolla jatkettiin jauhoannoksia. Muina aikoina oli aamusta iltaan otettava osaa kaikkiin pikku askareihin, mitä pikku torpassa esiintyi. Ja olihan niitä: perunan kuorimista, lattian lakaisemista, halon hakkuuta, huoneen lämmitystä y.m.”

Kuusivuotiaana poika sai kummisedältään ”Viipurin aapisen”. Äiti Eeva Loviisa Huuskonen osasi lukea ja hän vanhemmille pojille kirjaimia rukkia polkiessaan. Siinä Ananiaskin oppi alkeet. Äiti opetti laulamalla kirjaimia, joita pojat sitten aapisen kirjaimistosta etsivät. Kotona oli Katekismus, virsikirja ja Uusi Testamentti. Naapurista saatiin vielä lainaksi Raamattu, Genoveva, Sydämenkuvakirja, Vihta Paavon runot, jopa sanomalehtiäkin.

Vihta-Paavo, Paavo Korhonen (1775-1840) oli rautalampilainen kansanrunoilija, jonka tuotanto tunnettiin kotiseudulla. Elias Lönnrot toimitti hänen runoistaan kokoelman vuonna 1848. Hänen runojaan ilmestyi myös sanomalehdissä ja pikku vihkosina.

Kirjoittamisen oppimista hankaloitti paperin ja kirjoitusneuvojen puute. Jauhettiin hiiltä veteen, vuoltiin tikku teräväksi ja aapiskirjan marginaaleihin mahtui koettamaan. Kirjoitustouhuja tosin pidettiin jo ajan tuhlauksena, joten taitoa piti lopulta opetella salaa koivun tuohelle. Ananiaksen kirjoitusharjoitukset tulivat kotona sallituiksi vasta, kun Koivulahden isäntämiehet alkoivat teettää hänellä asiakirjojaan.

Talluskylän kumpuilevia maisemia 2023.

Paavo Paavonpoika Korhonen kuoli jo vuonna 1853. Äiti Eeva Loviisa Huuskonen meni naimisiin talollinen Taavetti Laurinpoika Mähösen kanssa vuonna 1863. Ananias muutti äidin mukana Talluksen kylälle taloon Mäkelä 1. Siellä Ananias muisteli hoitaneensa hevosia ja tehneensä talon kaikki hevostyöt.

”Muutaman vuoden neuvoteltuaan” Ananias pääsi Savon Maanviljelyskouluun, jonka aloitti tammikuun alussa 1867. Koulu toimi Kuopion Leväsellä. Hän valmistui sieltä lokakuussa 1868, 23-vuotiaana. Koulusta valmistuneiden ajateltiin sijoittuvan työnjohtajiksi maa- ja metsätiloille.

Ananias Korhosen maanviljelyskoulun todistus oli varsin hyvä, lukeminen, kirjoittaminen, laskento ja käytännön maanviljelystyöt olivat kiitettäviä. Sepän työt, hevosen kengittäminen ja puutarhan hoito arvioitiin välttäviksi. Itse Korhonen arvioi koulun tason ilmeisen keskinkertaiseksi:

”Toisinaan katseltiin mittausopillisia kappaleita, karttapalloa ja Suomen korkokarttaa. Koskaan ei tiedusteltu, mitä niistä oli nähty. Kun tämän lisäksi luettiin jotain maanviljelystä koskevaa teosta, niin voi sanoa, että sen koulun opetus oli siinä.”

Koulun jälkeen Ananias Korhonen lienee tullut takaisin Tallukseen, josta hän muutti 29.11.1869 metsänhoitajaksi Nurmekseen. Metsänhoitajan työ jäi lyhytaikaiseksi. Jyväskylään oli perustettu Suomen ensimmäinen kansakoulunopettajaseminaari vuonna 1863. Ananias Korhonen haki sinne maanviljelyskoulun todistuksella ja tuli valituksi. Hän aloitti opinnot seminaarissa syksyllä 1870, silloin opinahjossa opiskeli 89 tulevaa opettajaa.

Jyväskylän seminaari 1880-luvulla.
Kaivertaja Ewald Hansen. Museovirasto.

Rahvaan lukutaidon ja muunkin koulutuksen tarve alettiin ymmärtää 1800-luvun puolivälissä sivistyneistön keskuudessa. Herätysliikkeet ja kansallinen herätys korostivat kansan omaehtoista hengenelämää, joka tarvitsi syntyäkseen kansansivistyksen kohottamista. Maaseudun liikaväestö muutti kaupunkeihin ja tehtaisiin, jossa tarvittiin lukutaitoa.

Mutta ensin oli koulutettava opettajia. Kansanopetus oli ollut vapaaehtoisten ja mitä kirjavimmilla tiedoilla ja taidoilla varustettujen miesten ja naisten varassa. Jyväskylän seminaari tuli vastaamaan koulutettujen opettajien tarpeeseen.

Jyväskylän seminaarin opettajat 1872.
Oikealla ylhäällä Mnna Canthin puoliso
Ferdinand Canth. Museovirasto.

Ananias Korhonen kuuluu kansakouluopettajien ensimmäisiin sukupolviin. Ihanteena oli kasvattaa sivistynyt maamies, kristillissiveellinen, isänmaallinen kansankasvattaja. Jokaisessa opettajassa tuli hehkua ”pyhä rakkauden henki”. Opettajan tuli olla huutavan ääni korvessa, yksinäisellä työpaikalla luja, kutsumustietoinen hengen soturi.

Seminaarin suorittaminen vaati neljän vuoden seminaariopinnot ja koevuoden kansakoulunopettajana. Opiskelijat tekivät 50 tuntista työviikkoa, päivät alkoivat klo 5 aamulla ja päättyivät iltarukoukseen klo 22. Osa opiskelijoista ei asunut koulun asuntolassa, mutta heidänkin siveellistä ryhtiään valvottiin tiukasti. Joutilaisuus johtaa paheisiin!

Opettajia kasvatettiin kunnioittamaan auktoriteetteja ja olemaan tunnollisia sekä ahkeria. Seminaarien kova kuri siirtyi sittemmin opettajien mukana kansakouluihin. 

Jyväskylän seminaarissa menestystä eri oppiaineissa arvioitiin asteikolla 1-12. Heikko, välttävä, aivan välttävä, tyydyttävä, sangen tyydyttävä ja hyvä. Ankaruus näkyi arvostelussakin. Kukaan ei voinut saada erinomaisia arvosanoja! Ananias Korhosen ensimmäisen vuoden todistus näyttää, että hänen vahvuutensa olivat suomenkielessä, ainekirjoituksessa, laskennossa ja voimistelussa. Parannettavaa jäi erityisesti soitannossa ja laulannossa. Samoin ruotsinkieli oli ”aivan välttävä”.

Ananias Korhosen päästökirja Jyväskylän seminaarista 1874 oli erinomainen, hänen keskiarvonsa kuudestatoista oppiaineesta oli 9,2 ja opetustaito 8/12. Vuosittain seminaarista valmistui noin 40 opettajaa, miehiä ja naisia. Korhosen ensimmäinen työpaikka ja samalla kokelasvuosi kului Oulun ylemmän kansakoulun opettajana. Siellä hän joutui ikävään julkisuuteen, kun Oulun Wiikko-Sanomissa Karl Weijola arvosteli Ananiasta nimeltä mainitsematta, mutta tunnistettavasti huonosta soittotaidosta. Raastuvanoikeus tuomitsi Weijolan sakkoihin.

Iissä Ananias Korhonen meni naimisiin Matilda Sofia Wahlgrenin kanssa ja avioliitosta syntyivät lapset Otto (1876) ja Väinö (1878). Puoliso kuoli kuitenkin jo 26.12. 1879 lapsivuoteeseen.

Ananias siirtyi vuonna 1881 Raumalla opettajaksi, siellä hän opetti kansakoulun lisäksi lukemista ja kirjoittamista merimieskoulussa. Korhonen haki miltei välittömästi vuonna 1882 naapurikaupunkiin Poriin. Siellä hän viihtyi neljä vuotta. Työpaikan vaihtaminen onnistui helposti, sillä hän sai aina hyvän työtodistuksen. Pätevistä opettajista oli pulaa, joten hänellä oli varaa valita.

Ananias ja Maria Ehnroosin koululla v.1897. Takana pojat Väinö ja Otto, edessä Lauri ja Elli. Eino oli syntynyt samna vuonna talvella, mutta ei ole kuvassa. Vasemmalla Marian äiti Ulrika Illberg.
Kuva Minna Murtomäki kotialbumi.

Varsinaisen elämäntyönsä kansakoulunopettajana Ananias Korhonen teki Mäntsälän Ehnroosin kansakoulussa. Hänet valittiin sinne 12 hakijasta vuonna 1885. Hän aloitti koulussa syksyllä 1886. Koulun toinen opettaja oli Maria Sofia Illberg, hän oli tullut kouluun vuonna 1885. Eipä aikaakaan, kun Ananias ja Maria vihittiin 11.6.1887. Perheeseen syntyi Mäntsälässä lapset Lauri (1888), Elli Amalia (1890) ja Eino (1897).

 Ehnroosin koulu Mäntsällä 1890-luvulla.
Museovirasto

Minkälainen opettaja Ananias oli? Entisten oppilaiden muistoissa välittyy aikansa tyypillinen ankara kurinpitäjä, joka kiivastui äkkiä häiriöistä. Erityisen kova tuntui olleen oman Väinö-pojan kohtalo, opettaja odotti häneltä aina esimerkillistä käytöstä ja kovisteli poikaa helposti. Tosin välillä kertomuksissa pilkahtaa ripaus itseironiaakin. Opettaja myönsi oppilaille kiivastuvansa joskus turhasta, silloin hän neuvoi lapsia nauramaan. Tosin se vaati lapsilta melkoista rohkeutta.

Opettaja Ananias Korhonen oli tunnollinen ja tiukka. Sanottiinkin, että jatko-opintoihin lähteneiden lasten todistusnumeroihin sai huoletta laittaa pari numeroa lisää, koska Ananias arvioi niin ankarasti. Se kertoo myös opettajan asenteesta ja vaatimustasosta itseään kohtaan.

Ehnroosin koulun johtokunnan puheenjohtajana Korhosten aikaan toimi Mäntsälän kirkkoherra C.E. Aspelund. Johtokuntaan kuului pitkään mm. Mäntsälän kartanon omistaja Leander Herlevi. Korhosten sukumuistoissa mainitaan, että opettajapariskunta oli saanut huonekaluja ja klavikordin kartanosta. Lisäksi albumeissa on kuvia ja kortteja, jotka viittaavat perheiden ystävystyneen muutenkin.

Mahdollisesti kuvassa Mäntälän kartanon väkeä. Kartanoa isännöi
leander Herlevi vuosisadan vaihteessa.
Kuva Minna Murtomäki kotialbumit.

Pitkän matkan oli Koivulahden torpan poika tehnyt Sisä-Savon köyhyydestä kartanoiden puistoihin. Toisaalta kansakoulunopettajista sanottiin, että he olivat ”puoliväkeä”, eivät olleet varsinaisesti kansaa, mutta eivät täysin herrojakaan. Seminaarissa opittiin paljon, mutta varmasti tapakulttuurissa riitti opittavaa säätykierron nousukiidossa.

Ananias Korhonen muutti eläkepäivikseen 1905 perheineen Siilinjärvelle. Hän osti pienen tilan Kasurilan kylältä. Vuonna 1916 Ananias ja Maria, joka käytti täällä Savossa itsestään nimeä May, muuttivat Pöljälle Kallion pientilalle. Ananias Korhonen kuoli 24.3.1929 ja hänen puolisonsa Maria 23.1.1947.

Otto (18.7.1876-28.2.1962) eli maanviljelijänä Suonenjoella, Väinö ( 14.2.1878-1922) opiskeli merikapteeniksi, Lauri (13.4.1888-23.12 1957) ja Elli Amalia (12.2.1890-26.6.1973) opiskelivat ylioppilaiksi Kuopion Suomalaisessa Yhteiskoulussa.

Eino (6.2.1897-13.12.1968) toimi metsätyönjohtajana ja vakuutusasiamiehenä.  Ananias, Maria, Eino ja Lauri on haudattu Siilinjärven Viinamäen hautausmaalle sukuhautaan.

 

Maria Sofia Illbergin nappaskengät ovat säilyneet pojan pojan
tyttären hallussa. 

 

Lähteet

Ananias Korhosen ja Maria Illbergin, Eino ja Ada Korhosen kotiarkisto. Minna Murtomäen hallussa.

Pielavesi rippikirja 1866-1875 (MKO1-48 I Aa:23-26) Sivu 965, kuva 934 Tallus no.1 Mäkelä ; SSHY

Ii kuolleet 1715-1884 (IK257 I F:1) Sivu 594, kuva 305 vuosi 1879; SSHY

Mäntsälä rippikirja 1880-1889 (AP_I I Aa:12) Sivu 232 kuva 235 Mäntsälä kylä; SSHY

Mäntsälä lastenkirja 1900-1909 (AP I Ab:8) Sivu 274-275, kuva 140 Mäntsälä, Ehnroosin kansakoulu; SSHY

Kaiku 3.1.1880 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/447003/articles/81562752

Helsingfors Dagbladet 28.6.1878. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/440128/articles/81562798

Ehnroosin koulu 1869-1919. https://digi.kirjastot.fi/items/show/121832

Rantala, Jukka, Kansakoulunopettajat. Teoksessa Valistus ja koulunpenkki. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1800luvulta 1900-luvulle, 2011.

Hellström, Suomen vanhin kansakouluopettajajisto, http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2010/11/suomen-vanhin-kansakoulunopettajisto_07.html

Alamainen kertomus Suomen kansakoulutoimen kehittymisestä lukuvuosina 1865-1886. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/93524/xkansak_a_1865-1886_1887_dig.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Kertomus koulutoimen tilasta Suomessa lukuvuotena 1871-1872. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/93487/xkansak_1871-1872_1874_dig.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Työssä on hyödynnetty Paavo Paavonpoika Korhosen perheen sukutietoja Genistä. Kiitos ahkerille sukututkijoille! Erityiskiitos Pekka Korhoselle Mänttään. Potkaisit koko tarinan liikkeelle.

 

 

 

 

 

 

Avioliitto täyden aikuisuuden merkkinä – nuoren naisen kasvukipuja Siilinjärvellä 1900-luvun vaihteessa

 

Pyykankaan portailla. 1910-luvulla. Kuvassa etualalla oikealta Juho
Savolainen,hänen vaimonsa Anna Maria. Takana oikealla Anna tytär, hänen
vieressään Johannes (Janne) ja hänen vieressään Johanna (Hanna).
Kuva Annu Jauhiaisen kotiarkisto

Pyykankaan talon tyttäreltä, Anna Savolaiselta on säilynyt pieni, herkkä aineisto nuoruusvuosilta. Kaksi vihkosta, jossa hän kertoo elämästään vuosina 1893-1910.[1] Muistelot saavat lukijan pohtimaan naisen elämänuraa ja valinnan vaihtoehtoja vuosisadan vaihteen pohjoissavolaisella maaseudulla.

Pyykangas, Kasurila 14 oli 166 hehtaarin tila nykyisen Siilinjärven kunnan mailla. Juho Savolainen oli vaimonsa Anna Marian kanssa kunnostanut tilan 1879-1891. Talon pihapiiriin kuului päärakennus, maito- ja meijerihuone, kaksi aittaa, kaksi tallia, navetta 26 lehmälle, karjakyökki, sikopahnu, sauna, kota, riihi sekä ruumennus, kellari ja myllyrakennus. Tilaan kuului yksi mäkitupa ja kaksi torppaa ja tilalla oli osuudet kahdesta myllystä.[2]

Pariskunnalla oli kolme lasta, Anna, Johanna (Hanna) ja Johannes (Janne).[3]

1.10.1896: ”Lähten käsityö kouluun eivät estä lähtöäni isän kiroukset eikä syksyn sade, läpi pimeimmän yön halki hiljaisen hämärän menen vastuksista huolimatta. Ihmiset ihmettelivät lähtöäni, ihmettä se olikin vaan siihen oli syvemmät syyt joita ei Maailma tiennyt.” 15-vuotias Anna joutui käymään kovan kamppailun saadakseen lähteä käsityökouluun. Kun hän tuli muutaman päivän jälkeen käymään kotona, oli vastassa edelleenkin isä-Juhon kiroukset. Äiti laittoi sentään tyttärelle vuoteen tuvan lattialle. ”Aamulla kun lähten on pimeätä kaikkialla omasta rinnastani taivaan korkeuteen saakka.”

Annan isä Juho Savolainen, Pyykankaan Jussi, oli paikallinen ja jopa valtakunnallinen poliittinen vaikuttaja 1900-luvun alkupuolella perustuslaillisessa liikkeessä, sen aktivistisiivessä. Juho itse oli innokas lukija ja sivisti itseään niin, ettei hän juuri ehtinyt 1900-luvun puolella enää talonpitoon osallistua. Poliittinen vaikuttaminen, puhematkat veivät enimmän ajan. Tyttärensä kouluttautumista hän ei kuitenkaan tukenut. Rippikirjassa vain Johanneksen kohdalla lukee, että on käynyt kansakoulun.

Muistelmia hallitsee nuoren naisen ihastumiset. Anna on ihastunut kohtaamiinsa poikiin, välillä yhdestä katseesta onnellinen ja toisena päivänä epätoivoinen. Romanttisen rakkauden ajatus on jo Annalla hyvin vahva, elettiin murroksen aikaa. Avioliitto oli jo enemmän "kahden kauppa" kuin perheiden liitto.

Vuosisadan vaihteessa rakennettiin Kuopio-Iisalmi rataa. Silloin Pyykankaalle tuli rautatien rakentajia asumaan. ”Eräs erittäin kaunis mies, 18-vuotias nuorukainen, MP, vaikka ajatuksissani oli Janne K – huvitti minua ilveillä hänen kanssaan ----”. Syyskuussa riitaantui meidän välimme, sillä Jannen muisto esti taipumasta häneen. Muutama kuukausi myöhemmin muutti hän meiltä pois ja me erosimme iäksi.” Voi myös ihan perustellusti epäillä liittoa ison talon tyttären ja rautatienrakentajan välillä. Ehkäpä Anna juuri siksi käytti sanaa ”ilveillä”.

Annan nuoruusvuosiin näyttäisi kasautuneen surua ja yksinäisyyttä. Hän joutui myös rumasti ystäviensä kiusaamaksi, kun tytöt laittoivat hänelle muka poikien kirjoittamana kirjeitä, joihin Anna sitten viattomasti vastasi. Kun asia tuli ilmi, Anna ei ”uskonut, että elämä enää näissä oloissa olisi mahdollista.”

Pyylahti. Kuva Jääskeläisen suvun albumit
Heikki Jääskeläinen.

Pyylahden Taavetti Räsänen kosi Annaa loppiaisen 1899. ”Vaan Taavetille olen minä liian hyvä ja liian ylpeä tulemaan sukulaiseksi heille.” Taavetti oli lampuotitilallisen poika. Kokotilan vuokraajat elivät kyläyhteisössä tilallisten elämää, mutta heidän asemansa ei kuitenkaan ollut yhtä vakaa kuin tilallisten.

Annan romanttiset tunteet kohdistuivat kirkonkylän poikiin ja erityisesti Juho Kasuriseen ja myöhemmin hänen Kalle-veljeensä. ”Merkkipäivänä 15.3.1907 olin äänestämässä ensimmäisissä vaaleissa Kasurilan kansakoululla – ovella tervehtii minua Kalle K --- jumalani kuinka viehättävä hän on!” Juho Kasurinen lähti siirtolaiseksi Amerikkaan 1904. Sattumoisin (?) samalla laivalla Tukholmasta kuin Jussi Canth, joka oli joutunut lähtemään karkotusta pakoon Ruotsiin. Aktivistien toiminta kutsuntalakkojen puolesta oli Pohjois-Savossa ja Siilinjärvelläkin vilkasta.[4]

Harjamäen tila 1920-luvulla. Taustalla Kevätönjärvi.

Kalevajuhlassa Harjamäellä 1910 tunteet leiskuivat edelleen. ”Hauskasti kuluu aika A F Wäänäsen tervehtiessä puristaa kättäni ystävällisesti, saan keskustella hänen kanssaan, vaan kun menemme eteiseen panemaan palttoota päällemme tulee Toivo S. ja tarjoaa erään puolesta kyytiä, hylkäämme sen, myöskin Kalle K – saapuu eteiseen ja ihmeellistä kun hän kuulee meidän aikovan pois, lähtee hän laululla lopettamaan juhlaa. Eikö viihtynyt enää! En viitsi seurata palttoo päällä Kallea tupaan, vaan rannassa kuulen kun hevosia lähtee. En ennen ole tullut juhlista näin iloisella mielellä. On niin paljon ajattelemista. Nytkö vasta huomasit Kalle!”

Merkittäviä taloja Annan elämässä olivat Kasurilan kylän Jysänkoski, Miettilä, Ahmo, Harjamäki ja Pyylahti. Välillä hän puhuu vähän katkerasti ”kirkonkylän hienostosta”, joka ei häntä riittävästi huomioi.

Kalle Kasurinen meni vuonna 1912 naimisiin Miina Wäänäsen kanssa.[5]

Naimattomaksi jääminen oli maaseutuyhteisöissä eläneille naisille ja miehille häpeällinen asia. Nimittely vanhoiksi piioiksi ja – pojiksi ja muukin pilkanteko oli tavallista. Naimattomat eivät olleet saavuttaneet kyläyhteisössä naimisissa olevien statusta, mutta toisaalta he eivät kuuluneet enää nuorempien vertaisryhmään. Lisäksi naimattomilla oli huoli vanhuusiän elatuksesta, kun jälkeläisiä ei ollut.[6]

Anna eli aktiivista elämää, vaikka avioliitto ja sitä kautta itsenäinen elämä ei ottanut toteutuakseen. Hän osallistui nuorisoseuratoimintaan Kolmisopen ja Siilinjärven kylillä. Lisäksi hän kirjoitti sanomalehteen poliittisia ajatuksiaan. Niissä näkyi, että Pyykankaalla isä Juho ja tytär olivat samoilla linjoilla suhteessa työväenliikkeeseen. Siilinjärvellä poliittinen taistelu asettuikin lähinnä perustuslaillisten ja sosiaalidemokraattien väliseksi kamppailuksi. Myöntyvyyssuunnan vanhasuomalaisilla ei ollut juurikaan kannatusta.[7]

Pyykangas 1927. Juho Savolainen täytti 70-vuotta. Siilinjärven
suojeluskunta ja lotat tervehtivät.
Kuva Annu Jauhiaisen albumi.

Annan kotitalo Pyykangas seisoi aivan Kuopio-Iisalmi tien varressa, joten siellä järjestettiin monia juhlia ja kokouksia. Annan elämä talossa lienee kuitenkin ollut työnteistä puuhaa niin navetassa kuin kotitaloudessakin. Naimattomat tyttäret olivat ilmaista työvoimaa.

38-vuotiaana Anna Savolainen meni naimisiin Mikko Wemanin kanssa, liitosta syntyi vuonna 1919 poika Toivo. Onnellista parisuhdetta Anna ei kuitenkaan elämässään saanut kokea, sillä aviopuoliso jätti hänet varsin pian ja Anna jäi yksinhuoltajaksi. Anna eli poikansa kanssa Kolmisopen kylällä omalla pikkutilallaan Jokilahdessa.[8]

 

Anna Weman, os. Savolainen ja Toivo.
Kuva Annu Jauhiaisen albumi.

 

 

---

[1] Arja Lepolan kotiarkisto, Siilinjärvi

[2] Niskanen, Markku, Soppelaisten kertomuksia. Kolmisopen kyläkirja, 32-33

[3] sama, 31

[4] Hajamietteitä Pöljältä, Urkkijoita ja ilmiantajia Siilinjärvellä, http://airaroivainen.blogspot.com/2019/01/urkkijoita-ja-ilmiantajia-siilinjarvella.html

[5] Maaninka asiakirjoja 1905-1913 (AP I Jea:3) s. 109; SSHY

[6] Saarimäki, Pasi, Naimisen normit, käytännöt ja konfliktit, 53 https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/23241

[7] Hajamietteitä Pöljältä, Vaalit Siilinjärvellä 1907 – innostuksesta pettymykseen, http://airaroivainen.blogspot.com/2018/11/vaalit-siilinjarvella-1907.html

[8] Niskanen, 33