1690-luvun nälkävuosien ihmiskohtaloita Savossa

 

Kerjäläisperhe maantiellä. R.W. Ekman, 1860.
Ateneumin taidemuseo

On sanottu, että järjestäynyt ja kohtuullisen sivistyneesti käyttäytyvä ihmisyhteisö on kolmen lämpimän ateria päässä kaaoksesta ja anarkiasta. Jos ihmisillä ei ole ollut ruokaa pariin päivään, eikä ole varmaa tietoa seuraavasta ateriasta, niin oman käden oikeus on lähellä. Olen tutkinut kolmea täysin sattumanvaraista oikeustapausta 1690-luvun lopulta. Kaikissa niissä on takana vuosien 1696-1697 nälänhätä. Samalla tapaukset avaavat aikakauden arvoja ja asenteita.

Nimismies Samuel Afleck oli kutsunut Leppävirran käräjille helmikuussa 1697 Lauri Mikonpoika Iivanaisen vastaamaan syytöksiin, että hän olisi aiheuttanut kerjäämässä olleen Kaisa Karvottaren kuoleman. Kaisa oli löydetty kuolleena Leppämäen kylästä, Erkki Mikkosen niityltä.

Karvotar oli ollut Iivanaisten talossa Walkiamäessä yhden päivän tammikuun loppupuolella, Paavalin messun aikaan. Talonväki ja Karvotar olivat ajautuneet riitaan, Kaisa oli murtautunut Iivanaisen ruoka-aittaan ja vienyt sieltä kaksi kappaa ruista. Iivanainen oli takavarikoinut Kaisalta sarkatakin. Varastamillaan rukiilla Kaisa Karvotar oli yrittänyt vaihtaa Lauri Haarasen talosta itselleen vaatetta. Iivanainen sai vaimonsa kanssa Karvottaren kiinni ja heidän renkinsä vei naisen Hyttilän kylään Simo Hyttiselle.

Kolmen päivän päästä Kaisa Karvotar oli kuollut, nälkään tai kylmään. Hän oli vaeltanut seitsemän kylän ohi, kunnes kuoli Leppämäessä. Leppämäkeen oli Walkiamäestä matkaa noin 30 kilometriä, joten tuskin Karvotar oli koko matkaa kävellyt, vaan kerjäläistä oli kiidätetty aina toisen kylän riesoiksi. Oikeus kysyi, olivatko Iivanaiset lyöneet Kaisaa siten, että vammat olisivat aiheuttaneet kuoleman. Siitä ei löytynyt todisteita. Vaikka Iivanaiset olivat ottaneet Kaisalta takin, niin kuolinhetkellä hänellä sanottiin olleen sarkanuttu ja kaksi paitaa. Olettavasti myös pitkä hame.

Kaisa Karvottaren veli Sigfred Karvonen ei sisarensa asianomistajana halunnut, että oikeus jatkaa asian käsittelyä. Hänen mielestään kukaan ei ole ollut vastuussa Kaisan kuolemasta. Käräjillä käsiteltiin toisaalla Mikko Iivanaisen ja Lauri Haarasen pahoinpitelyasiaa, jossa Iivanaiselle annettiin sakkoja mustelman ja vertavuotavan haavan aiheuttamisesta. Asiasta ei ollut mainintaa Karvottaren jutun yhteydessä, joten se välienselvittely lienee koskenut muita erimielisyyksiä.

Miten voi viedä rutiköyhältä kerjäläisnaiselta vaatteen päältä? Pahempaa aikalaisten mielestä lienee ollut tuo kerjäläisen tunkeutuminen ruoka-aittaan. Erikseen mainittiin, että Karvotar oli rikkonut aitan oven varkauden yhteydessä. Lisäksi kiinnittää huomioita, että kerjäläinen sai huomattavan hyvin kyytiä kylästä toiseen. Auttamisen halu ja kyky oli ilmeisen vähäistä. Köyhiä ei oltu vielä tuolloin ruodutettu tietyille taloille, vaan he kulkivat pitäjän alueella vapaasti ja talot antoivat, mitä pystyivät.

Ankara aika näkyi käräjillä muutenkin, kaksi Leppävirran käräoikeuden lautamiestä oli kuollut sitten edellisten käräjien. Pekka Suhosen ja Johan Pertinpoika Suhosen tilalle valittiin uudet lautamiehet. Lisäksi lueteltiin yksitoista pitäjän talonisäntää, jotka olivat kerjuulla, kuolleet, täysin köyhiä tai muuten autettavia.

Rantasalmen käräjillä Kupialassa 26.3.1698 taas leskiäiti Anna Ollintytär Kasitar oli haastanut Påhl Pertunpoika Sopasen käräjille tyttärensä kuolemantuottamuksesta. Hänen 10-vuotias tyttärensä Inga Pöllötar oli tunkeutunut paastonaikaan kevättalvella luvatta Sopasen riiheen, jossa oli ruokatavaraa. Hän oli yrittänyt päästä ”syömään maitoa” eli riihessä oli ollut ilmeisesti viiliä.

Sopasen riihestä oli aiemmin varastettu useampaan otteeseen ruokaa, joten hän oli rakentanut sinne eräänlaisen loukun. Eli asiattomaan tulijaan iski lujaa rautajousi. Se olikin osunut lapsen molempiin jalkoihin, niin että Valpuri Immotar kuoli viikon kuluessa tapahtumasta. Oliko Sopanen syyllinen lapsen kuolemaan? Äiti oli ollut tätä mieltä, mutta Valpurin edesmenneen isän sisko Reetta Immotar kertoi Valpurin olleen pahantapainen varas ihan pienestä lapsesta asti. Hän oli kuulemma mennyt kaikista lukoista läpi, jos halusi. Oikeus katsoi Valpurin pitkälti aiheuttaneen vammautumisensa itse, eikä Sopasta tuomittu tytön kuolemasta. Hänelle määrättiin kuitenkin sakkoja.

Rantasalmen Kupialassa taas selviteltiin 30.7. 1697 ylimääräisillä käräjillä 17-vuotiaan Inga Pöllöttaren kuolemaa. Inga Pöllötar oli kadonnut heinäkuun alkupäivinä. Ennen katoamista tyttö oli riidellyt ankarasti äitinsä Kirsti Wenaiton kanssa. Kirstin oli itsellinen (Savossa usein sanottiin loinen), kotoisin Heinävedeltä. Ingasta myös sanottiin, että hän oli elättynyt itseään kerjäämällä.

Todistajat olivat kuulleet riidan ja äidin oli nähty lyövän Ingaa piiskalla viisi kertaa. He olivat tapelleet pettuleivästä, jota tytär ei suosiolla äidilleen antanut. Riita oli ollut raivoisaa, sillä molemmat olivat repineet toisiaan tukasta ja käyneet käsiksi toisiinsa. Torppari Matti Niirasen tytär 16-vuotias Inga Niiratar oli nähnyt tapauksen. Sitten Inga Pöllötar katosi ja hänet löydettiin kolmen viikon päästä metsästä kuolleena.

Pöllötär tunnistettiin enää vaatteista. Kirsti Wenaito oli puhunut levottomia tapauksen jälkeen. Hän oli arvellut, että kohta meistä puhutaan (”mainitaan meitä tänä päivänä”) ja vangittuna hän oli hyvästellyt kotiväkensä, kuin kuolemaan menevä ihminen. Naapuri oli antanut Kirstille maitoa, jonka juotuaan tämä oli sanonut sen olleen viimeinen maito, jonka täällä juon. Kirsti kuitenkin kiisti surmanneensa tyttärensä.

Petäjän jälsi- ja nilakerroksesta tehtiin hätäravinnoksi pettujauhoja.
Taivalkoski 1917. Kuvaaja Samuli Paulaharju.
Museovirasto

Kirstin kannalta raskauttavaa oli sekin, että hänen miehensä Jöns Pöllönen ei vannonut vaimoaa syyttömäksi. Mies ei ollut Ingan katoamisen aikaan kotona. Sotilas Hannu Reponen todisti, että hän oli varma Kirstin syyllisyydestä. Ongelmana oli kuitenkin, ettei kukaan ollut nähnyt surmaa. Äiti ja tytär olivat kyllä riidelleet rajusti, mutta saattoihan joku muukin metsässä liikkua? Oli olemassa laajalti yhteisössä jaettu käsitys Kirstin syyllisyydestä, mutta henkirikostuomioon se ei riittänyt eikä myöskään vapauttavaan päätökseen. Kirsti Wenato oli kiistänyt syyllisyytensä ponnekkaasti koko prosessin ajan.

Tälle asialle saatiin päätös maaliskuussa 1698. Silloin Kirsti Wenato vannoi Rantasalmen kärijillä olevansa syytön:

”Minä Christin Wenato vannon Jumalan ja henen pyhän Evangeliumius cauta, etten minä ole syy taika wicapä minun tyttäre wainain Inga Pöllöttaren kuolemassa, josta minua ompi soimatu, nin totta minua Jumala autaco nin sielun ja rumin puolest.” Asia oli loppuun käsitelty. Wenatoa ei voitu tuomita kuolemaan, vankilatuomioita ei 1600-luvulla annettu ja syyllisyydestä ei ollut varmuutta. Hänet vapautettiin. Tuolloin valalla oli paljon painoa, koska valapatto joutui varmasti kuoleman jälkeen helvettiin. Kirstille määrättiin sakkoja, joita voinee tulkita tässä oikeudenkäyntikuluiksi.

Näitä kaikkia tapauksia yhdistää se, että uhreina oli haavoittuvassa asemassa olevia lapsia ja naisia. Elettiin ankarien nälkävuosien aikaa, sadon epäonnistuminen iski pahiten tietysti niihin, joilla ei ollut mitään omaisuutta tai säästöjä. Nykyihmistä hämmentää erityisesti 10-vuotiaan Valpurin kohtalo, sillä nälkäisen lapsen teko nähtiin pahempana kuin vamman ja kuoleman aiheuttaminen vaarallisella ansalla. Ei myöskään heti unohdu mielestä äiti ja tytär tappelemassa raivopäänä pettuleivän palasta. Eikä Kaisa Karvotar talvikylmällä taistelemassa hengestään ja vaatteistaan siinä lopulta epäonnistuen.

Nämä tapaukset ovat löytyneet sattumanvaraisesti, kun tein hakuja 1690-luvun lopun Pien-Savon tuomioikirjoihin.

Lähteet

Kaisa Karvotar: Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:6 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1697-1697) tiedosto 17, sivu 13, Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:8 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1698-16938) tiedosto 9,

Valpuri Immotar: Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:8, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1698-16938) tiedosto 93, 101

Inga Pöllötar: Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:6, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1697-1697), tiedosto 148, Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:8, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1698-1698), tiedosto 77

Itsemurhaajan tie vie helvettiin – Helga Påhlintytär Saikotaren epätoivo

 

Talvimaisema, iltarusko. Fanny Chunberg, 1878.
Kansallisgalleria, Ateneum

Vanhojen tuomiokirjojen yksi raskaimpia aineistoja ovat oikeudenkäynnit itsemurhan jälkeen. Itsemurha oli hyvin vakava rikos 1600-luvulla ja siitä määrättiin tuomio törkeiden asioiden kaaressa. Samaisessa Kristofferin maanlain (vuodelta 1442) kohdassa määrättiin mm. tuomiot murhista, toisen surmaamisesta taikuudella, noituudella tai myrkyllä, eläimiin sekaantumisesta, sodomiasta ja valtiopetosrikoksista. Tuomituille näistä rikoksista oli seurauksena kuolema ja ruumiin häpäisy.

Itsemurha oli rikos jumalallista järjestystä vastaan, sillä jumala antaa elämän ja päättää sen päättymisestä. Itsemurha oli myös merkki siitä, ettei ihminen ollut luottanut jumalaan, vaan otti oikeuden omiin käsiinsä. Rikollinen oli kuollut, mutta oikeudenkäynneissä tutkittiin huolella, oliko itsemurhan tehty täydessä ymmärryksessä vai oliko henkilö ollut mieleltään sairas ja siten ei vastuussa teostaan. Kysymys oli tärkeä, koska oikeuden päätös ratkaisi vainajan hautaustavan ja häpeän määrän. Pahin lopputulos oli se, että pitäjän mestaaja/pyöveli vei vainajan metsään ja hautasi sinne. Mielisairaaksi todetut haudattiin hiljaisesti omaisten saattamana kirkkomaan ulkopuolelle.

Iisalmen pitäjän käräjillä Martikkalassa jouduttiin 12.3.1697 näiden asioiden äärelle, kun käsiteltiin Helga Påhlintytär Saikotaren itsemurhaa 10.3.1697. Oikeutta istuivat lautamiehet Antti Kaarakainen, Juho Lappalainen, Hannu Pesonen, Påhl Huttunen ja Knuutti Kainulainen. Puhetta johti nimismies Samuel Cajanus. Ilmoituksen kuolemasta toi kirkkoherra Heinrich Hoffreniukselle Heikki Juhonpoika Huttunen. Huttunen kertoi, että kaskitorppari Harmosen leski, Helga Saikotar oli surmannut itsensä.

Tragedian taustalla oli ensinnäkin Helga Saikotaren miehen kuolema. Heikki Antinpoika Harmonen oli kuollut maaliskuun alkupäivinä. Samoin Helgan äiti Kirsti Tiilikatar oli kuollut maaliskuussa. Tuomioikirjassa ei viitata katovuosiin, mutta tuolloin elettiin suuren nälän aikaa. On mahdollista, että perheessä oli tällainenkin kriisi. Vuosina 11696-1697 on arvioitu jopa 1/3 suomalaisista kuolleen nälkään, Pohjois-Savoonkin hätä iski kovasti.

Kaikki tapauksen omin silmin nähneet olivat Helgan perheen jäseniä. He kertoivat Helgan olleen surun murtama miehen kuoleman jälkeen. Hän ei ollut syönyt, itkeskeli ja oli aivan välinpitämätön arjen askareisiin. Perhe oli päättänyt, että leski Helga Saikotar muuttaa anoppinsa perheeseen samalla kylällä. Helga ei halunnut lähteä, valitti huonovointisuutta ja päänsärkyä. Lopulta hänet oli saatu rekeen, johon istuuduttuaan hän oli peittänyt itsensä kokonaan rekipeitteellä.

Helga oli ollut suuressa tuskassa, hänen kuultiin huutavan reessä niin, että lopulta hevonen oli pysäytetty. Tällöin huomattiin, että Helga Saikotar oli viiltänyt itseltään kurkun auki. Hän kuoli sanaakaan sanomatta valtavaan verenvuotoon. Oikeudessa tapahtumasta kertoi silminnäkijänä mm. 12-vuotias Samuel Harmonen, Heikki Antinpoika Harmosen veli. Tuomioikirjoista ei tule esille jäikö Heikki Antinpojalta ja Helgalta lapsia.

Kaikki todistajat pyrkivät osoittamaan, että Saikotar oli ollut mielenhäiriössä ja jo alun alkaenkin ”heikko mieleltään”. Lautamies Antti Kaarakainen todisti koko Helgan suvun olleen heikkopäisiä. Yksi sukulainen oli hirttänyt itsensä. Samuel Harmonen sanoi Helgan puhuneen, kuinka ”paha on saanut vallan hänestä”. Todistelu tuntui johtavan siihen, että Helgan teko saisi vähän armoa ja hänet haudattaisiin hiljaisuudessa. Mutta toisin kävi.

Oikeus katsoi, että lähiomaisten todistukset mielen heikkoudesta eivät riittäneet. Puukon ottaminen mukaan ja vaipan alle peittoon meneminen kertoivat järkevästä suunnittelusta. Samaan aikaan todettiin Helgan olleen ahkera kirkossakävijä ja eläessään rehellinen ihminen. Silti oikeus päätti, että pyövelin tulee viedä Helgan ruumis metsään ja haudata sinne ilman saattajia tai siunausta. Ajan käsityksen mukaan Helga Saikotar oli tuomittu ikuiseen kadotukseen.

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan tuomiokirjat, KO a:6, varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1697-1697, tiedosto 138

Miettinen, Riikka, Itsensä surmaaminen vanhempien aikojen Suomessa https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/214983/Kleio_3_2019_kevyt_12.pdf;jsessionid=A85147C5AF14CB1FF474D3329C3F1CF2?sequence=1

Kirkkoherra Henrik Henriksson Hoffrénin surkea veronkeräysmatka syksyllä 1693

 

Savolaisvene järvellä, Ferdinand von Wright 1879

Kirkkoherra Henrik Hoffrén oli tullut Kuopion kirkkoherraksi vuonna 1693. Samana syksynä hän kierteli uudessa seurakunnassaan keräämässä veroja. Syksy oli veronkantoon parasta aikaa, sillä silloin talonpoikien aitat olivat täynnä kesän satoa. Hänellä oli seurueessa mukana ainakin piiskuri, spögubbe, korpraali Akseli Hanska. Verojen kerääminen oli sujunut ilmeisesti hyvin, sillä kirkkoherralla oli Kehvolle tultaessa mukanaan kolme lehmää ja viljaa. Kirkkoherra oli tullut Kehvolle Käärmelahdesta tietä pitkin.

Sattumoisin Kehvon kievarissa Matti Väänäsen luona olivat tiistaina 10.10. iltapäivällä myös neljä soutajaa, jotka olivat edellisenä päivä vieneet kihlakunnan tuomarin Kuopiosta Halolaan Maaningalle. Soutajat Pentti Eskilinpoika Kaikkonen, Juho Akselinpoika Hanska, Påhl Erikinpoika Kainulainen ja Risto Peerinpoika Kaikkonen olivat levänneet yön Halolassa ja soutivat tiistaina kohti kohti Kuopiota. He olivat poikenneet iltapäivällä tiistaina 10.10. Kehvolla kievarin rantaan, ehkäpä hetkeksi levähtämään ja murkinoimaan ennen viimeistä taivalta kohti Kuopiota.

Syysmyrskyjen aika oli alkanut, sillä edellä mainitun tuomarinkin matka oli viivästynyt kaksi päivää, koska ei oltu uskallettu lähteä kovaan tuuleen. Kirkkoherra hoksasi, että Kuopioon suuntaavat soutajat voisivat ottaa yhden hänen lehmistään veneeseensä. Yhdessä kuitenkin nähtiin, että tarvittaisiin parempi vene, jota Kehvon kievarista ei löytynyt. Akseli Hanska lähti Koivusaareen Olli Savolaisen taloon ja hän sai sieltä kaksilautaisen veneen.

Savolaismallinen vene Pielavedeltä. Kaksilautainen, valmistettu 1876.
Veneessä on kaksi reunalautaa.
Suomen kansallismuseo

Venettä hommatessa ja lastatessa aikaa kului. Pieni hieholehmä vikuroi, eikä suostunut sovinnolla veneeseen. Silloin otettiin vanhempi ja isompi lehmä. Se oli ehkä tottuneenpi venekyytiin, sillä se saatiin aseteltua olkien päälle ja peitettiin. Tässä vaiheessa osalla touhuun osallistuvista alkoi tulla huoli liian painavasta lastista ja pimeän laskeutumisesta. Todistajien mukaan kirkkoherra oli pyytänyt lastin keventämistä, eikä hän ollut vaatinut miehiä matkaan tiistai-iltana. Sen sijaan Juhan Hanska ja Kainulainen olivat itse halukkaita lähtemään, heillä oli kiire töihinsä kestikievarinpitäjä Lauri Björnin taloon Savilahteen.

Risto Kaikkonen vakuuttui Hanskan ja Kainulaisen reippaista otteista ja lähti myös matkaan, vaikka oli ensin aikonut jäädä odottamaan aamua Kehvolle. Pentti Eskilinpoika Kaikkonen ja Kainulainen asettuivat soutamaan, Juho Hanska piti perää ja Risto Kaikkonen vahti lehmää.

Kävi kuitenkin niin, että lehmä tuli levottomaksi matkalla. Venekunta oli lähellä Ilvessalon rantaa (nyk. Ilvessaari), kun vene hörppäsi vettä ja sen seurauksena kellahti nopeasti ympäri. Kaikki joutuivat veden varaan. Tilannetta pahensi se, että vesi oli varsin kylmää ja oli jo pimeää. Miehet tarrautuivat jotenkin venee köliin, mutta Kainulainen ja Hanska väsyivät ensimmäisenä ja luisuivat järveen. Miehet olivat huutaneet apua koko ajan. Avunhuudot kuultiin ja Akseli Hanska, kirkkoherran renkipoika Antti Asikainen ja torppari Lauri Ristonpoika Mähönen kiirehtivät apuun.

Kaikkoset saatiin pelastajien veneeseen, mutta heistä vain Risto virkosi tuvan lämpimässä elolle. Risto oli myös oikeudessa kertomassa tapahtumista. Uhreista Kainulaisen ruumis oli vielä käräjien aikaankin 24.10. kateissa. Käräjille oli jouduttu, sillä uhrien lesket Kirsti Påhlintytär Vehviläinen (Vehvitar), Anna Peerintytär Huttunen (Huttutar) ja Kaarina Peerintytär Raatikainen (Raatar) olivat haastaneet kirkkoherra Hoffrénin käräjille. Oliko soutajia painostettu lähtemään pimeään ja oliko veneen lastaus asiallinen?

Kuten edellä tuli esille kirkkoherran todistajat olivat varsin vakuuttavia. Akseli Hanskan poika oli hukkunut onnettomuudessa ja silti hänen todistuksensa vapautti kirkkoherran syytteistä. Samoin pelastunut Risto Kaikkonen kertoi, että matkaan lähdettiin lähinnä Hanskan ja Kainulaisen kiireen vuoksi.

Kirkkoherran loput lehmät toimitettiin Kuopioon seuraavana päivänä kolmilautaisella veneellä. Talonpojilla oli monenlaisia veneitä eri tarkoituksiin ja paljon kokemusta lastien kuljettamisesta. Eläinten kuljetus veneissä lienee ollut varsin tavallista ja soutajat osasivat asiansa. Oikeus katsoi, että kysymyksessä oli onnettomuus, kirkkoherra ei hoputtanut miehiä ja oli jopa pyytänyt keventämään lastia.

Soutajat olivat yleensä ravakoita nuoria miehiä ja naisia. Kirsti Vehviläiselle jäi neljä alaikäistä lasta huollettavaksi, Kaarina Raatikaiselle yksi pieni lapsi.

Henrich Hoffrén toimi Kuopion kirkkoherrana vuodesta 1693 aina kuolemaansa asti 1718. Ei voi olla miettimättä sitä, jättikö tapaus kirkkoherran ja seurakuntalaisten välille epäluuloa. Hoffrénin kausi oli poikkeuksellisen vaikeaa aikaa, sillä vuosina 1696-1697 kärsittiin ankarasta nälänhädästä koko maassa ja vuonna 1700 alkoi Suuri Pohjan sota. Hoffrén ei kuitenkaan paennut venäläismiehitystä, vaan kaatui ns. saappaat jalassa sairauskohtaukseen toimittaessaan hautausta 1718.

Kartassa merkittynä Kehvon kievari ja Ilvessaari punaisella
merkillä.

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:4, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1689-1693, tiedosto 1237

Savon henkikirjat 1693, https://www.rajapuro.net/savohk/savo_hk.html

Elämän veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta

Saloheimo, Savon historia III, Savo suurvallan valjaissa 1617-1721

Isovihan kätköt ja irtaallaan ollut omaisuus - saako löytäjä pitää?

 

Lehmisavu, Eero Järnefelt 1891. Sota tarkoitti kärsimystä 
myös eläimille, kun niiden rauhallinen elämä häiriintyi.

Venäläisret olivat vieneet kesällä 1714 kaksi lehmää Ratsumestari Henrik Oppmanin talosta. Ne oli otettu pantiksi, kunnes talon väki olisi toimittanut Venäjän armeijan kapteeni Thurofille kaksi kannua paloviinaa. Lehmät oli vienyt lautamies Hukkanen, jonka tehtäväksi epämiellyttävä venäläisten avustaminen oli tullut. Mutta Hukkaselta ne kävi ottamassa Ruotsin armeijan kersantti Elg. Tämän jälkeen kaksi ratsumestari Oppmanin renkiä kuljetti lehmät ja oletettavasti muutakin arvotavaraa Kuopioon nimismies Henrik Hoffrenin taloon heinäkuun viimeisinä päivinä 1714. 

Venäläinen partio piipahti ensimmäisen kerran sodan aikana Kuopiossa 6.8.1714. Tämä säikäytti rengit pakosalle, jolloin lehmät jäivät nimismiehen hoiviin.

Venäläisten lähdettyä tulivat kersantti Elg ja vääpeli Qvist kyselemään lehmiä. Elg antoi toisen niistä palkaksi Hatsalan kylästä kotoisin olleelle torppari Olli Hallikaiselle, sillä Olli oli järjestänyt Ruotsin Elgin joukoille hevosia. Toinen lehmistä jäi edelleen Hoffrenille, sen sanottiin olleen vanha ja raihnainen. Seuraavana vuonna kapteeni Hausen Kajaanin varuskunnasta oli pakomatkallaan ensin vaatinut lehmää itselleen, mutta kuitenkin myynyt lehmän Hoffrenille. Hausen pakeni venäläisiä sellaisella kyydillä ettei ehtinyt jäädä lehmää teurastamaan. Niinpä Hoffrén oli lahdannut lehmän syksyllä 1715 omiksi tarpeikseen. 

Oikeus katsoi, että  lehmät olivat venäläisten varastamaa sotasaalista, jota Elg, Hoffrén tai sen paremmin Hausen eivät omistaneet. Niinpä Hoffrénin piti palauttaa Hausenilta saamansa maksu Oppmanille, toisen lehmän kohtalo jäi auki, koska torppari Hallikainen ei ollut oikeudessa paikalla.

Nimismies Henrik Hoffrén jäi paikoilleen ja asettui osaksi venäläishallintoa, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että paikalliset lautamiehet nimismiehen johdolla auttoivat venäläisiä kiskomaan tarvitsemansa verot, muonat ja työt väestöltä.

Kun miehitysaika kesti noin kuusi vuotta, niin voi vain kuvitella kuinka laittomaksi meno yltyi. Tässä tapauksessa kaikki osapuolet varastivat , nimismieskin. 

Ihmiset piilottivat omaisuuttaan metsiin miehitysaikana. Sodan jälkeen käytiin jonkin verran oikeutta näiden kätköjen omaisuudesta. Sattuipa joskus niinkin, että varas halusi tunnustaa rikoksensa itse. Niinpä Hakkaralan kylältä Jöran Rissanen kertoi 1727 (!) oikeudessa ottaneensa Anders Rissasen kätköstä miehitysaikana mustan naisten röijyn. Röijy on naisten parempaan pukuun liittyvä takki. Hänen vaimonsa Maria Vänätär oli käyttänyt takkia, mutta se oli  sittemmin varastettu heiltä. Röijyn hinnaksi arvioitiin 10 riikintaalaria. 

Jöran tuomittiin näpistyksestä kolmeksi päiväksi vankilaan ja pyytämään synninpäästön. 

Naisten kansanomainen röijy 1700-
luvulta. Nykyisin sanoisimme ehkä 
jakku. 

Lukkarilassa Påhl Leino sai kuulla äitinsä Riitta Ollikaisen kuolinvuoteen äärellä, että äiti oli  piilottanut Venäjän miehitysvallan aikana Kuopion pitäjän Kaaraslahteen rahaa. Paikka oli ollut Olkiniemi ja aivan järven rannassa. Näillä tiedoilla kätköä oli varmasti mahdoton löytää, mutta nyt Leino oli kuullut huhuja, joiden mukaan Pekka Pekkarisen vaimo Sofia Pitkänen (Pitkätär) olisi löytänyt rahaa Kaaraslahdessa. Hän oli haastanut Pitkäsen oikeuteen.

Pitkänen kielsi löytäneensä mitään. Leivon kutsumana todistajana Heikki Ruuskanen samaiselta Kaaraslahden kylältä kertoi, että Pitkänen oli noin viisi vuotta aiemmin kysynyt Ruuskaselta, onko hän kätkenyt jotain rantaan. Koska Ruuskasella ei ollut kätköä rannassa, asia oli jäänyt siihen. Mitään muuta tämä todistaja ei asiassa osannut sanoa. Kun Leivon muut todistajat, Olli Lukkarinen Sänkimäestä ja leski Beata Toivanen (Toivatar) Kaaraslahdesta eivät olleet paikalla, juttu siirrettiin seuraaville käräjille. Leivon usko asiaan lienee hiipunut, sillä asiaa ei käsitelty ainakaan seuraavilla käräjillä.

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:23 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1723-1723, sivu 57, tiedosto 45

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:28 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1728-1728, sivu 103, tiedosto 54 Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:28 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1727-1727, sivu 52, tiedosto 98 

https://www.geni.com/people/Henrik-Henriksson-Hoffrén-Toivalan-haara/6000000029405649012https://www.geni.com/people/Henrik-Oppman/6000000011820594451

Miehittäjän ankara nyrkkivalta Pöljällä ja Kurolanlahdessa 1715-1719

 

Pohjois-Savossa tiedetttin Pohjanmaan, Karjalan ja Kainuun 
julmuuksista ennen venäläisten tänne tuloa. 

Erityisen uteliaasti olen etsinyt tietoja kotikyläni Pöljän tapahtumista isovihan aikaan. Kylän onneksi sen nykyisin läpäisevä valtatie valmistui vasta myöhemmin 1700-luvulla. Tienvarsikylät kärsivät yleensä eniten. Tähän mennessä tuomiokirjoista ei ole löytynyt viitteitä miehittäjien väkivallasta Pöljällä. Miehityshallinto Savossa toimikin niin, että paikalliset lautamiehet, starostit tekivät ryssänrenkeinä veronkannon. Jos suostui nöyrästi antamaan, mitä vaadittiin, niin henkikulta säästyi.

Lauri Miettinen Pöljältä joutui antamaan hevosensa venäläisten postin kuljetukseen. Påhl Matinpoika ajoi hevosen Pöljältä Viipuriin, jossa venäläinen luutnantti oli ottanut sen ja ajanut sillä kaksi viikkoa. Satulakin oli vioittunut, lopulta hän oli ostanut hevosen kahdella taalarilla. Kotona Pöljällä Påhl Matinpoika väitti hevosen kuolleen.

Oikeus määräsi Matinpojan antamaan rahat Lauri Miettiselle. Matinpojalla oli tuskin ollut varaa valita, ”myikö” hän hevosen vai ei. Luutnantti oli maksanut hevosesta niin huonosti, ettei Lauri varmasti sillä uutta hevosta saanut.

Toinen Pöljän talollinen, Matti Kejonen joutui antamaan starosti Juhan Miettiselle 1719 lehmän, härän, lampaan ja 6 kappaa maltaita. Kejonen epäili oikeudessa, että starosti olisi kerännyt veroja omaan pussiinsa. Juhan Miettinen pystyi kuitenkin todistamaan, että kaikki meni venäläisille, eikä hän ollut vetänyt välistä. Kejonen ei saanut hyvitystä. Tämä olikin varsin tyypillistä näissä oikeusjutuissa, sillä Ruotsi ja Venäjä olivat sopineet armahdusperiaatteista, jotka suojasivat Venäjän valtaa palvelleita ”ryssänrenkejä”. Pöljän kylä kärsi kuten muutkin Kuopion alueet ankarasta verotuksesta ja pakkoluovutuksista. On myös merkkejä, että tiloja autioitui, koska asukkaat lähtivät pakoon ja ne jäivät viljelemättä. 

Kuopion kirkkoherra Henrik Hoffrén varautui venäläisten tuloon 1713. Hän siirsi joulukuussa 1713 Maaningan Kurolanlahteen Påhl Mykkäsen aittoihin Kuopiosta säilyviä elintarvikkeita: rukiinjyviä ja ruisjauhoja tynnyrikaupalla, suolattua ja kuivattua kalaa, sianlihaa suolattuna ja savustettuna sekä sian ihraa. Sattui kuitenkin niin, että Pohjanmaalta päin tulleet venäläiset osautuivat Mykkäsen aitoille.

Maastosta saattaa löytää tällaisia painaumia, joita kansantarinoissa
sanotaan piilopirttien jäänteiksi. Kangaslampi.
Museovirasto

Tieto venäläisten tekemistä hirmuteoista Pohjanmaalla tehdyistä oli jo ehtinyt Savoon, joten väki osasi paeta Kurolanlahdeltakin venäläisten tieltä. Oli viety valmiiksi kätköihin tavaroita ja piilopirttejä valmisteltu. Kirkkoherran tavarat jäivät kuitenkin venäläisten käsiin, he mursivat aitat auki ja ottivat, mitä tahtoivat.

Vuonna 1722 kirkkoherran poika Johan Hoffrén haki korvauksia, niiltä paikallisilta, jotka olivat hänen tietonsa mukaan ottaneet avoimista aitoista tavaraa, kun venäläiset olivat poistuneet Kurolanlahdesta. Luutnantti syytti Haatalan isäntiä Matti Kiminki, Heikki Sipponen, Pehr Huttunen ja Niilo Hyrkäs ja vaimo Marketta Silvotar sekä Tavinsalmelta Antti Lappalaista ja Kurolanlahden Mykkäsiä isänsä varastojen verottamisesta. Se myönnettiin, että Haatalan ja Tavinsalmen kyläläiset olivat paenneet Kurolanlahtee. Lisäksi muutamat Muutamat kyläläiset kertoivat ottaneensa pahimpaan hätään jotain aitoista, mutta he olivat maksaneet niistä kirkkoherralle myöhemmin. Hyrkäs kertoi olleensa Kurolanlahdessa ja ottaneensa Jeremias Savolaisen (Haatalasta) kanssa vähän jauhoja. Kyläläiset kertoivat vielä, että aitoilla oli ollut myös kirkkoherran oma renki Antti Miettinen.

Lisäksi he kertoivat, että venäläisiä oli auttamassa heille tuntematonta väkeä. Nämä olivat ottaneet mukaansa niin paljon kuin vain olivat jaksaneet kantaa. Erityisesti moitittiin nimeltä mainiten Marketta Sivosta, jonka sanottiin nykyisin elävän Iisalmen pitäjässsä.

Pekka Huttunen sanoi olleensa Kurolanlahdessa ryöstelyn jälkeen sen vuoksi, että hän oli lähettänyt poikansa turvaan sinne ja kävi hänet hakemassa. Huttusella ei ollut mitään tietoa aittojen kadonneista tavaroista.

Osa kertoi olleensa ihan muualla paossa, eikä heillä ollut mitään tietoa varkauksista. Oikeusjutusta tulee sellainen vaikutelma, etteivät kyläläiset olleet kovin pahana pitäneet, jos joku oli aitoista jotain ottanutkin. Asia siirrettiin seuraaville käräjille, eikä aineistosta enää löytynyt. Ehkäpä luutnantti Hoffrén joutui antamaan periksi, kun todistajia syytöksille ei löytynyt. Tässä saivat myös Tavinsalmen kyläläiset tutustua uuteen naapuriinsa, sillä luutnantti Hoffrén oli juuri muuttanut kylälle. Käräjiä riitti jatkossakin.

Kuvassa on Pöljän kotiseutumuseon savutuvan pöytä.
Siinä tarinan mukaan venäläiset olisivat pilkkoneet teurastamansa
karjan lihaa, hakkaumat näkyvät. Tämä lienee tapahtunun 1808, ei
isovihan aikaan. 

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat KO a:22 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1722-1722, s. 108, tiedosto 74 msekä KO a:26 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1726-1726,  sivu 321, tiedosto 174

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:22 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1722-1722, sivu 126, tiedosto 83

https://digihakemisto.net/item/1592219483/9192154334/223

Vilkuna, Viha, perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta

Sattumuksia Suuren Pohjan sodan (1700-1721) ajoilta Pohjois-Savossa

 

 Naisen eloa, Juho Rissanen 1902

Kuopion seutu oli vuodesta 1714 tiukasti venäläisten hallussa. He olivat rakentaneet alueelle hallinnon, jossa paikalliset nimismiehet ja entiset lautamiehet joutuivat miehittäjän asiamiehiksi. He keräsivät kovalla kädellä Venäjän armeijan tarpeisiin viljaa, ruokatavaraa ja rehua. Lisäksi paikalliset joutuivat ns. robottitöihin miehittäjän rakennushankkeisiin. Robotti tulee venäjän sanasta robot, työ. Vallitsi oman käden oikeus ja väkivaltaa käyttivät niin omat kuin vieraat. Rahvas koetti selvitä tästäkin riesasta. Taudit ja katovuodet olivat kyllä kansaa opettaneet äkkinäisiin katastrofeihin. Niistä oli vain jotenkin selvittävä. Ensimmäinen tarina kertoo pelosta ja toinen selviytymisestä.

Pieni vainaja Kallaveden poukamassa

Keväällä 1722 Pekka Smolander, ruotusotilas Maaningan Käärmelahdesta souteli hiljakseen kohti Kuopiota. Hänet oli kutsuttu töihin rakentamaan venettä majuri Juhan Fiendtille. Häntä alkoi väsyttää, joten hän hakeutui Kehvon lähellä rauhalliseen poukamaan ja nukkui veneessä. Aamulla hän heräsi kylmää ja alkoi rakentaa rantaa nuotiota ja ja nauttia aamupalaa.

Puita etsiskellessään hän löysi alkeellisen kirstun, jossa oli lähes maatuneen lapsen jäänteet ja pellavaliinan paloja. Smolander lähti välittömästi viemään sanaa upseereilleen, josta tieto meni kirkkoherra Argilanderille. Käräjillä kukaan ei tiennyt pienestä vainajasta mitään. Oikeudessa tultiin siihen lopputulokseen, että lapsen omaiset olivat olleet tulossa hautaamaan lasta kirkolle, mutta eivät olleet uskaltaneet tulla venäläisten miehittämään kaupunkiin.

Kaarina Hyvärinen, kolmasti piiskattu

Yksinelävien naisten yksi selviytymisstrategia oli hankkiutua joko oman tai Venäjän armeijan sotilaan suojiin. Otetaan esimerkiksi Kaarina Hyvärinen (Hyväritär).

Kuopion käräjillä, jotka alkoivat 24.9.1722 tuli ilmi, että Kaarina Hyvärinen oli synnyttänyt lapsen korpraali Risto Kekäläiselle sekä eri aikoina ollut ”lihallisessa kanssakäymisessä” sotilaiden Pekka Mustonen ja Juhan Kröger kanssa. Lisäksi hän oli ollut yhdessä inkeriläisen pakolaismiehen Juhan Ingeron kanssa. Ingero oli joutunut lähtemään vuonna 1717 työpalvelukseen eli robottitöihin Pietariin., jossa hänen sanottiin kuolleen.

Mustosesta ja Krögeristä Hyvärinen oli jo rangaistuksensa kärsinyt, mutta nyt tarkasteltiin näitä muita syntejä. Kaarina Hyvärinen sai rangaistukseksi 18 piiskaniskua ja kirkon häpeärangaistuksen. Kekäläinen oli valmis menemään naimisiin Hyvärisen kanssa, mutta seurakunnan vihittyjen luettelossa heitä ei näy. Risto Kekäläinen oli iäkäs mies ja hän kuoli jo vuonna 1724. Kaarina Hyvärinen menee naimisiin Heikki Hiltusen kanssa Riistavedellä 1722. Ei kuitenkaan ole varmaa, että kyseessä on sama henkilö.

Niin sinnitteli Kaarina Hyvärinen sodasta rauhaan, kolmasti piiskattuna.

Hauta-Heikin mummo, Juho Rissanen 1897

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:22 1722-1722, sivu 311, tiedosto 175

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:22 1722-1722, sivu 614, tiedosto 327

Risto Kekäläinen https://www.geni.com/people/Risto-Kek%C3%A4l%C3%A4inen/6000000059368601902

Kuopion maaseurakunta vihityt 1722-1738 (AP I Eb:2) sivu 83 1722-1724

Isovihan kauhuja Jännevirralla ja Tuovilanlahdessa

 

Poltettu kylä, Albert Edelfelt 1878.

Suuren Pohjan sodan aikaan (1700-1721) venäläiset miehittivät Suomen alueen kokonaan. Pohjanmaa oli joutunut ottamaan vastaan valloittajien vihan kaikessa hirveydessään vuodesta 1714 alkaen. Siviiliväestö joutui siellä nykytermein sanottuna kansanmurhan kohteeksi. Silloin monet lähtivät pakoon kotikonnuiltaan Pohjois-Savoon, joka oli säästynyt systemaattiselta vainolta. Täällä venäläiset lähinnä hyödynsivät alueen resursseja ryöväämällä ”veroina” alueen talonpoikia. Tiettömien taipaleiden taakse valloittajan valta ulottui vai silloin, kun sotilaat tulivat kyliin.

Vuosina 1715-1721 täällä liikkui venäläisiä joukkoja verottamassa, heitä avustivat paikalliset lautamiehet, starostit. Yhteistoiminta oli varmasti pakon sanelemaa, sillä venäläiset ottivat haluamansa joka tapauksessa. Venäläisten lisäksi alueella oleskeli satunnaisesti Ruotsista lähetettyjä sotilasosastoja tukemassa paikallisia sissejä (kivekkäitä). Ruotsin sotilasosastot toiminnasta esimerkkinä olkoon lippumies Juhan Husson toiminta Jännevirralla kesällä 1716. Husson joukot olivat tulleet Suomeen Gävlestä.

Husson joukko-osasto oli saanut tiedon, että sotilaskarkuri Juhan Niskanen piilottelisi sukulaisensa Pehr Niskasen torpalla. Sotilaiden tarkoitus oli hakea näitä miehiä takaisin palvelukseen (tai rangaista heitä). Kun Pehr Niskanen ei kerrtonut sen paremmin karkurin kuin karjansa olinpaikkoja, tuikkasi Husso torpan rakennukset tuleen. Tosin hän kielsi polttaneensa mitään 1731, kun asiaa käräjillä Kuopiossa käsiteltiin. Hän arveli Pehrin itse polttaneen rakennuksensa. Niskanen ei saaanut korvauksia tuhoista, koska silminnäkijöitä ei ollut.

Husso oli myös ryöstänyt Nilsiän niinimäkeläiseltä Juhana Savolaiselta ja Rissalan Pekka Hämäläiseltä markkinakuormasta 72 leiviskää voita ja kaksi pukkia. Husso kuljetti saaliinsa Vuolijoelle siellä majailevien sissien muonaksi. Olli Backström on sanonut, että sotaa 1600-luvulla saattoi kuvata sotilaiden (omat tai vieraat) ja talonpoikien välisenä kamppailuna resursseista. Koska armeijat huollettiin suoraan kentällä väestöltä oteuilla ruuilla ja rehuilla, niin näkemys oli varmasti usein perusteltu.

Tuovilanlahdessa Maaningalla Pohjanmaan kauhut näkyivät pakolaisina. Aviopari Malin Juhontytär ja Juhan Jaakobinpoika Nivalainen tulivat Nivalasta, Kalajoen pitäjästä Olli Tuovisen taloon 1716. Venäläiset olivat tuhonneet pariskunnan koko omaisuuden, joten he työskentelivät Tuovisella piikana ja renkinä. Ruotsalainen joukko-osasto löysi Nivalaisen 1717 Tuovilanlahdesta ja pakotti mukaansa sotilaaksi. Hän joutui pohjanmaalaisten joukkojen mukana ensin Ruotsiin ja sitten pahamaineiselle Norjan sotaretkelle. Nivalainen katosi sinne.

Tapani Löfving oli yksi Isovihan sissejä.
Nykyisin sissien toimintaa pidetään 
lähinnä ryöstelynä, joka ei sodankäyntiin 
juuri vaikuttanut.

Malin Juhontytär jäi yksin Savoon. Elokuussa 1719 kivekkäät eli sissit tulivat Tuovilanlahteen. Väki pakeni metsiin, mutta Malin jäi sotilas Mikko Narsakan (ehkä inkeriläinen nimi) kynsiin. Toisen sotilaan avustuksella Malin oli viety tupaan, sidottu sänkyyn ja hiljennetty peitteellä. Tämän jälkeen Narsakka raiskasi Malinin.

Asiaa käsiteltiin Kuopion talvikäräjillä 1723. On varmaa, että myös venäläiset sotilaat raiskasivat naisia Pohjois-Savossa, kuten muuallakin maassa. Mutta ne teot eivät näy välttämättä tuomiokirjoissa, koska syytettävät olivat poissa maasta. Malin oli synnyttänyt lapsen keskosena keväällä 1720. Lapsi kuoli pian synnytyksen jälkeen. Tämän todistivat Olli Tuovinen, Risto Ruuskanen, Gabriel Tuovinen, Risto Rönkä ja Pertti Ryynänen. Oikeudenkäynti oli järjestetty sen vuoksi, että Malinin maine puhdistettaisiin. Aviottoman lapsen synnyttäminen oli rikos, josta silloisen lain mukaan annettiin naimisissa olevalle naiselle ankara rangaistus.

Malinilta kysyttiin oliko hänelle tullut näkyviä vammoja, huusiko hän apua, kuuliko tai näkikö kukaan tapahtumia? Kylä ja talo oli tyhjillään, eikä apuja ollut saatavilla. Täkki oli peittänyt suun, joten huutaa ei voinut. Mustelmiaan Malin oli näyttänyt ja tapahtumasta kertonut Tuovisen talon emännälle Kaarina Ryynäselle. Ryynänen oli kuitenkin oikeudenkäynnin aikaan jo kuollut, joten häntä ei oikeudessa voitu kuulla. Raiskaajansa nimen Malin sanoi kuulleensa puoli vuotta myöhemmin eräältä sotilaalta, joka oli ollut kylässä tapahtumien aikaan. Oikeudenkäynnissä useampi todistaja kertoi kuulleensa tarinan raiskauksesta. Kirsti Mähönen oli auttanut Malinia synnytyksessä keväällä 1720. Hänellekin Malin oli kertonut väkisinmakuusta.

Naiset joutuivat ankaran tutkinnan kohteeksi, kun sukupuolimoraalia kytättiin. Tuolloinen oikeudenkäytäntö vaati rikosasioissa silminnäkijöitä, vähintään selkeitä kuulohavaintoja, että tuomioita olisi saatu. Niinpä mustelmat eivät riittäneet todistamaan raiskausta. Olli Tuovinen todisti vaimonsa Kaarina Ryynäsen puhuneen Malinin mustelmista ja raiskauksesta. Mutta silti oikeus katsoi, että Malin oli tuomittava salavuoteudesta sakkoihin ja kirkkorangaistukseen.

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:32 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1731-1731, tiedosto 51

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:23 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1723-1723, s. 294, tiedosto 165

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:23 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1723-1723, s.52, tiedosto 43

Salonheimo, Savon historia II

Bäckström, Suursodan unohdetut kasvot, naiset 30-vuotisessa sodassa

Jännevirta on nykyistä Siilinjärven kuntaa, vanhaa Kuopion pitäjää.