 |
| Pöljän pysäkki 1947. Kuva Katri Rautiainen. Oikeammin Pöljän seisahduslaituri vuodesta 1902. |
Olen historianopettaja, mutta pienimuotoista tutkimista aloin harrastaa vasta opetusuran loppupuolella. Jouduin vahingossa suojelemaan paikallista pientä asemarakennusta, Pöljän pysäkkiä, joka oli päässyt rapistumaan ja jäänyt hoitamattomana pusikon keskelle. Tässä yhteydessä löysin valokuvia ja jututin kylän ikäihmisiä. Se olikin sitten melkolailla kertalaakista menoa.
Perustin historiablogin, johon tuli periaatteeksi, että kirjoitan vain asioista, jotka liittyvät tapahtumiin tai ihmisiin kahdeksan kilometrin säteellä syntymäkodistani. Tämä periaate toteutuikin useita vuosia. Kiersin kotikylää, skannailin valokuvia ja asiakirjoja, jututin ihmisiä. Jouduin kotikylän taikapiirin keskelle. Jo ammoin unohtuneet ihmiset heräsivät eloon, kylän yhteisöllisyys, ponnistelu koulun ja elinkeinojen edistämiseksi teki vaikutuksen.
Kymmenet yhdistykset kokoontuivat työpäivien päätteeksi korkealentoisten aatteiden sekä konkreettisten edistysrientojen äärelle. Harrastettiin raittiutta, ajettiin työväenasiaa, nuorisosseuraaatetta, perustettiin osuuskuntia, kokoonnuttiin kutomaan vaatteita tarvitseville, perustettiin puutarhoja ja urheiltiin. Aktiiviset kansalaiset äänestivät tunnollisesti ja seurasivat aikaansa..
Alkuaikojen lähteet olivat melkein pelkästään kotikylältä löytyneitä valokuvia, haastteluja, muita dokumentteja, pöytäkirjoja, kirjeitä, päiväkirjoja. Käytin myös jonkin verran kunnan arkistoja Maaningalla ja Siilinjärvellä sekä tietenkin kirkon väestökirjanpidon lähteitä.
Alkuperäislähteiden käyttäminen syventää olennaisesti historiaymmärrystä. Kouluopetuksessakin koin suorastaan tuskaa, kun opetussuunnitelma ohjasi operoimaan ylätasolla, jossa opiskelijan oli vaikea löytää omakohtaista tarttumapitaa historian aihepiireihin. Nykyisin runsaat digitaaliset aineistot antavat opettajille paremmat mahdollisuudet alkuperäisten lähteiden käyttöön.
Olin opettajana kertonut aina opiskelijoille, kuinka talvisodan alku oli äärimmäisen ankara paikallisille ihmisille. Siilinjärveläinen komppania joutui Uomaalla ensimmäisessä taistelussaan 7.12.1939 väijytykseen ja 14 miestä kaatui muutamassa minuutissa. Osaa kaatuneista ei saatu edes tuotua omalle puolelle. Iskun syvän merkityksen ymmärsin vasta sitten, kun sain käsiini komppanian lääkintämiehen, Kalle Savolaisen kirjeen kotiin Siilinjärvelle 8.12. 1939. Hän ei voinut tietenkään kertoa kirjeessä, mitä oli tapahtunut. Kalle tunsi ihan jokaisen kaatuneen ja kadonneen. Ensimmäisen kerran hän aloitti kirjeensä “Rakas Iida!”. Kirje oli rauhoitteleva ja rohkaiseva, mutta kyllä rivien välistä on luettevissa huoli. Miten meidän käy? Miten käy Suomen?
Aikalaisdokumentti näyttää, kuinka sokeita me olemme tulevaisuuden suhteen. Ratkaisut tehdään nyt, sillä tiedolla, mikä on saatavissa. Jälkiviisastelu on niin helppoa, että pelkään historianopettajana usein siihen haksahtaneeni.
Historia voi olla harrastajalleen nostalgiaa, kaipuuta kuvitteelliseen, selkeämpään menneisyyteen, se voi olla säilyttävää, halua pysäyttää jokin historian hetki näkyväksi. Minä luulen, että aluksi minua ajoi tutkimiseen se, että olin oivaltanut ajan rajallisuuden. Läheiset vanhenivat, halusin pysäyttää ajan. Halusin tehdä näkyväksi menneiden sukupolvien elämää, nostaa heidät heidät vielä kerran kertomaan elämästään kuin kuolemaa ei olisi.
Suurin oivallus alkuaikojen Pöljän kylän historian tutkimuksessa oli se, että historia tapahtuu kaikkialla kaiken aikaa. Ei ole paikkaa, jossa historiaa voisi paeta. Ehkä hetken voi kuvitella astuneensa syrjään, mutta lopulta kauppa, taudit, kriisit, aatteet ja unelmat saavuttavat sen pienimmänkin savolaisen kylän Kuopion takana. Niinpä lähes ensimmäisiä löytöjäni kylän piironginlaatikoista oli höyrylaivan konemestari Kusti Pietarisen merimiesarkku ja päiväkirjat Puustellin talosta. Kusti oli ponnistanut äärimmäisestä köyhyydestä opintielle ja purjehti parikymmentä vuotta höyrylaiva Vestalla Euroopan ja Afrikan kauppapaikkoihin.
Kustin teksteistä pääsin suoraan tutustumaan vuonna 1912 nykyisen Senegalin alueen siirtomaavaltaan ja alueen asukkaiden häikäilemättömään riistoon. Paikalliset naiset lastasivat maapähkinöitä Vestaan, heitä ruoskittiin. Kustia se kauhistutti. Merimies asettui vuodesta 1914 Pöljälle ja hänen kauttaa kyläläisille suodattui varmasti paljon tietoa ja tarinoita niin Afrikasta kuin Euroopan satamakaupungeista.
Eli kun aloittaa paikallishistoriantutkimuksen, huomaa nopeasti, kuinka globaali maailma on ollut jo pitkään. Ajattelen, että olin maailman keskipisteessä, vaikka Pöljän tarinoita kerroinkin. Riemastuin, kun näin ensimmäisen kerran vuonna 2016 saksalaisen Heimat-trilogian, jossa suuri historia kuului ja vaikutti monin tavoin kylään, mutta kertomuksen näkökulma pysyi aina kylän ihmisissä.
Matkan varrella olen alkanut käyttää laajemmin arkistoja ja digitaalisia lähteitä hyväkseni. Samalla olen aika ajoin rikkonut kahdeksan kilometrin sääntöni. Erityisesti tuomiokirja-aineisto on johdattanut historiatarinan tummemmalle puolelle, rikosten ja riitojen maailmaan. Viime aikoina olen tutkinut paljon 1700- ja 1600-luvun tuomiokirjoja. Dokumenttien digitointi ja tekstintunnistusohjelma on alentanut kynnystä tarttua vanhempiin aineistoihin.
Historiablogissani olen koko ajan kirjoittanut ihmisistä nimillä ja sijoittanut heidät aikaan ja paikkaan. Silloin historia tulee hyvin lähelle paikallisia ihmisiä. On mahdollista ymmärtää myllyturmaa 1700-luvun lopulla Pöljänkoskella, kun paikalliset tietävät joen partaalla olevan myllyrakennuksen nykyisinkin. Kun Pöljän kievarissa matkustavaiset tappelevat, niin 1800-luvun puolivälin matkustaminen avautuu lukijalle ihan eri tavalla. Ja miten hienoa jokaiselle lukijalle onkaan löytää oma esi-isä tai äiti tarinoiden pyörteistä.
Minä olen vapaa kirjoittamaan vain tarinan, minun ei tarvitse kehystää sitä esipuheilla, toisten tutkimusten esittelyillä ja loppupäätelmillä. Oikeissa historia-artikkeleissa se mehevin tarina on 1/3 koko tekstistä ja maallikot ovat tipahtaneet jo kyydistä esipuheen aikana. Jos vähän kärjistää. Tietenkin minunkin täytyy olla tarkkana, että en yleistä enkä väitä tolkuttomia yhden tai parin dokumentin perusteella.
Kun heikkomielinen, kuten 1600-luvulla mielensairauksiin viitattiin, Reetta Kinnunen nosti kirveen pilkkopimeässä pirtissä tammikuun lopulla 1696 Leppävirran Tanskansaaressa, tuomiokirjan teksti muuttui kauhutarinaksi. Reetta oli kärsinyt ahdistuksesta ja levottomuudesta, aiemmin syksyllä hän oli yrittänyt juosta järveen. Mutta joulusta asti hänen päässään oli pyörinyt: ”Tapan, tapan.” Ja niin hän sitten teki tammikuun yönä pirtissä, jossa ei edes liesi hehkullaan valaissut huonetta. Lyönti osui hänen mieheensä Yrjö Nikkiseen, joka kuoli välittömästi. Myös hänen vieressään ollut yksi lapsista oli vaarassa, mutta hän ei saanut osumaa.
Tämä historian hetki näyttää, kuinka pitkän matkan kuitenkin olemme mielen sairauksien hoidossa tehneet. Tällainen kirkastaa yhden historian suuren opetuksen: Historia ei tutki menneisyyttä, vaan sitä, mistä nykyisyys koostuu. Historia tarjoaa seinän, jota vasten oma aika paljastuu kirkkaammin. Menneisyys jää aina aukolliseksi, mutta sieltä tavoitetut tiedonsirpaleet avaavat oivalluksia nykyhetkestä.
Tapani tehdä blogia on syntynyt historian filosofiaa tai menetelmiä aktiivisesti pohtimatta. Kirjahyllyä selatessa näkyy, että olen kuitenkin ollut kiinnostunut Antero Heikkisen Kuhmon kirveskansasta ja lukenut hänen tutkimuksiaan. Suuri innoittaja on ollut Risto Alapuron Suomen synty, jota muistan lukeneeni valtavan kiinnostuneena. Samoin Le Roy Ladurien Montaillou, ranskalainen kylä tuli tutuksi jo 1980-luvulla. Varmasti historian opinnoilla on ollut hiljainen vaikutus, mikrohistoriasta puhuttiin opiskeluaikanani paljon.
Instituutioihin ja rakenteisiin keskittyvä historiantutkimus jättää pienen ihmisen avuttomaksi ja voimattomaksi. Minua innosti heti blogia aloittaessani se, kun näin aktiivisten kansalaisten toiminnan voimaa ja merkitystä. Se oli hyvin innostava näkökulma. Mikä on ihmisen omissa käsissä ja mikä on sattuman ja historian julmaa pakkoa?
Viimeisimmäksi kiinnostuin veronkannosta Pohjois-Savossa 1600-luvulla. Vouti vei Pekka Ruotsalaiselta hevosen verorästeistä ja talonväen vastustellessa, verokirjuri Reinhold Johansson Stechman löi Ruotsalaista piiskalla niin, että asiasta istuttiin käräjiä. Ei rahvas silloinkaan alistunut ilman vastarintaa, vaan vaikutti jokaisessa pienessäkin arkisessa kohtaamisessa kohtaloonsa.
Pöljän kylä mainittu ensimmäisen 1625 myllytulliluettoloissa. Pöljä on hassusta nimestään huolimatta aivan tavallinen Pohjois-Savon kylä, jossa oli isonjaoen alkaessa 1700-luvun lopulla 7 verotilaa, asukkaita ehkä noin 300 tai vähemmän. Nimensä Pöljä lienee saanut rantasalmelaisen Pölläisen suvun mukaan, alueet olivat ehkä suvun eräalueita ja joki, järvi ja salmi muistetaan heidän nimellään, vaikka Pölläiset eivät kylän vakituisina asukkaina varhaisimmissakaan kirjallisissa lähteissä näy.
Kylä on historian saatossa kuulunut Tavinsalmeen, Kuopion pitäjään ja Maaninkaan. Vuonna 1925 Pöljästä tuli yksi silloin perustetun Siilinjärven kunnan kylä. Myöhempää kehitystä on ohjannut rautatien tulo kylään 1902 ja sittemmin Rikkihappo Oy:n tehtaiden tulo Siilinjärvelle 1966. Teollisuuden ja myöhemmin perustetun kaivoksen imussa tämäkään Siilinjärven kylä ei ole tyhjentynyt samoin kuin monet naapurikuntien syrjäisemmät kylät. Siilinjärven elinvoima on säilynyt. Kuvaavaa on, että kylällä oli vuonna 1900 noin 900 asukasta ja tilanne on suunnilleen sama 2026.
 |
| Remontoidun Pöljän pysäkin avajaiset 2014 Kuva Henna Hietainen |
