Katovuosien karua tarinaa - nälkä ajoi Taavetti Roivaisen torpastaan

 

Hugo Simberg, Halla, 1895.

Kuopiossa ilmestyneessä Uusi Savo-lehdessä julkaistiin nimimerkillä ”Joku” sydäntä riipaiseva uutinen 2.5.1893. Kovien katovuosien uhrina ahkerasti uurastanut mökkiläinen Taavetti Roivainen Pöljän kylältä oli menettänyt vuosikymmenien työllä raivaamansa torpan.  

Kovan ajan uhriksi tahtoo tätä nykyä joutua pienten maanviljelijäin taloudet, n.k. mökkiläisten, ja tinkaa taitaa tehdä monelle talollisellekin. Kovan ajan uhriksi joutui äskettäin Maaningan pitäjään Pöljänkylästä erään mökkiläisen Taavetti Roivaisen talous. Hänen näet täytyi leivän puutteesta luovuttaa mökkinsä tykkänään polkuhinnalla toiselle. Mies oli tehnyt tuvan kylmää metsään, raatanut pellot ja niityt kovaan kolkkoon luontoon ja elellyt siinä jo lähes kaksikymmentä vuotta vaimonsa ja lukuisan lapsijoukkonsa kanssa. Tällä ajalla oli hänen uudistalonsa vaurastunut melkoisesti, niityt ja pellot laajenneet ja kartano tarpeen mukaan kasvanut; kykeni jo pitämään useampia lehmiä ja hevosen; sanalla sanoen monien vuosien toivo ja ahkerien ponnistusten hedelmät näytti alkavan olla saavutettavissa.

Mutta viime hallavuosi tuotti ikävän yllätyksen, elukoita täytyi vähentää yksi kerrassaan pois yhä suuremmaksi käyvän puutteen käsissä, hevonenkin antaa jo pois ja viimeiseksi luovuttaa koko mökki ainoastaan 75 markasta. Siinä koko nuoruuden ihanne ja vanhainpäivän toivo ja turva. Peräti ikävätä on, että tuolla lailla täytyy mennä parhaan miehuuden ajan uhraukset. Vaan eihän sille onneton itse mitään voi, täytyy luovuttaa omaisuutensa sille, joka siitä vähänkin antaa, kun ei muualtakaan apua löydy ja ikävä olisi heretä nälkäänsä nääntymään. – Sama on tätä nykyä tarjona monelle muullekin mökkiläiselle.[1]

Suvun tarinoissa olin kuullut kaikuja dramaattisesta torpan menetyksestä, mutta niistä jäi sellainen kuva, että torppa vain siirtyi vuokra-ajan umpeuduttua muille. Lehtijutun perusteella torpan menetys on ollut todella dramaattinen tilanne perheessä.

Taavetti Roivainen ja Wilhelmiina Lipponen.

Kiinnostavaa on lehden käyttämä sanasto, ”mökkiläinen”, ”uudistalon raivaaja”. Taavetti Roivainen oli Rissalan tilan torppari Pöljä 4 mailla. Renki Taavetti Roivainen (1853-1924) oli tavannut piika Wilhelmiina Lipposen (1848-1937) Käärmelahdessa. He menivät naimisiin vuonna 1872. Aluksi elettiin edelleen Käärmelahdessa, mutta vuodesta 1875 alkaen perhe on merkitty Pöljälle edellä mainitun Rissalan talon mäkitupalaiseksi. Talon isäntä oli Anders Niskanen.

Pöljälle asettuminen ei ollut ihme, sillä Taavetti oli syntynyt kylällä. Hänen vanhempansa olivat kuolleet Pöljälle, jossa 12-vuotias Taavetti ja 10-vuotias Eeva Sofia elivät orpoina kasvattilapsina ja kirkonvaivaisina, kunnes astuivat itsenäiseen elämään.

Ensimmäinen perheen lapsi, Taavetti kuoli jo pienokaisena. Seuraava lapsi syntyikin sitten Saarismäen mäkitupaan, jota nuori pari oli alkanut raivata raakaan korpeen. Vuoteen 1893 mennessä perheeseen syntyivät lapset Hanna (1875), Pekka (1877), Eerik (1879), Ida (1881), Agatha (1884), Taavetti (1886), Kusti (1889) ja Wilhelmiina (1891). Kirkonkirjoissa ja henkikirjoissa Taavetti Roivaista mainitaan välillä torpparina, välillä mäkitupalaisena. Raja oli Savossa varsin häilyvä, mutta karkeasti voi sanoa, että yli 2 ha maa-ala tarkoitti yleensä torppaa ja alle 2 ha mäkitupaa. Mutta nimitykset horjuivat asiakirjoissakin.

Vain kolme vanhinta lasta pystyivät jo olemaan työn syrjässä kiinni, kun torppa menetettiin. Voi vain kuvitella, kuinka kovan työn Taavetti ja Wilhelmiina olivat raiviollaan tehneet. Kahta peräkkäistä ankaraa katovuotta talous ei kuitenkaan kestänyt.

Saarismäen savutupa seisoi sijoillaan pitkälle 1960-luvulle.
Tässä kuvakaappaus Hannes Virsun Siilinjärven pitäjäelokuvasta.
1950-luvulta.

Kato kosketti vuosina 1891-92 koko maata. Kuopion lääni ei ollut poikkeus. Kuvernöörien raporteissa käytiin satovuotta kylä kylältä läpi. Vuonna 1892 uutisoitiin Maaningalta, että rukiista ja heinistä oli saatu Pöljällä keskinkertainen sato, mutta ohrasato oli täydellisesti menetetty. Myös perunasato oli hyvin huono. Savossakin vaihtelua toki oli, mutta missään sato ei ollut hyvä. Paikoin puhuttiin täydellisestä kadosta, monilta tiloilta niin vilja kuin perunakin oli kärsinyt ankarista halloista. Kevätviljoja haittasivat epäsuotuisat säät ja kovia pakkasöitä sattui vuonna 1892 4.8. ja 14.8. sekä vielä syyskuun 1. ja 10. päivä.[2]

Uuden Savon artikkelin kirjoittaja halusi selvästi ottaa kantaa torppareiden puolesta. Hän kaipasi jonkinlaista apua pulaan joutuneille raivaajille.

Meillä pidetään huolta irtolaisväestöstä, annetaan talollisille monenlaisia hyödyllisiä lainoja käytettäväksi näiden hyväksi, josta on apua ja tukea tavallaan heille kummallekin, vaan mökkiläiset ovat jätetyt oman onnensa nojaan. Eiköhän se liene paha epäkohta, että nämä, jotka ahkeruudellaan ovat saavuttaneet pienen itsenäisen elannon, jätetään avuttomana yhteiskunnan jalkoihin sortumaan?

Uusi Savo ei ollut radikaali lehti, mutta selvästi kirjoittaja nostaa jo esille torppareiden asemaa tavalla, joka tuli näkymään Suomen poliittisessa keskustelussa suuresti tulevina vuosina. Taavetti Roivainen oli tässä hetken aikaa julkisuudessa rehtinä esimerkkinä torppareiden merkittävästä työstä. Taavetti ja Wilhelmiina osasivat kumpikin lukea, joten varmaan tämä lehti on heidänkin käsiinsä aikanaan tullut.

Roivaisten perhe ei kuitenkaan joutunut mieron tielle. Vuonna 1894 heidät on henkikirjoissa merkitty Laurilan taloon Pöljä 22. Taavetti on silloin merkitty loiseksi, mutta jo seuraavana vuonna Laurilan talon torppariksi. Perhe jatkoi Laurilan torpparina vuoteen 1901. Vuodesta 1902 heidät on kirjattu tilan Pöljä 5 Ollila lampuodiksi. Silloin perheessä oli elävää voimaa, aikuistuvia lapsia, jotka yhdessä nostivat Ollilan kelpo tilaksi.

Vaikka alkuperäinen tarina torpan menetyksestä oli aikojen saatossa haalistunut, niin vielä sata vuotta myöhemminkin siitä saattoi tarkkaan kuunnellen kuulla hädän. Löytämäni lehtileike selitti sen. Ei ollutkaan kysymys pelkästä torpankontrahdista, vaan nälästä, kaiken menettämisen pelosta.

1890-luvun katovuosista olisi voinut tulla toisinto 1866-68 nälänhädästä. Silloin noin 150 000 suomalaista kuoli nälkään ja nälän heikentäminä kulkutauteihin. 1890-luvulla oli kuitenkin varastoitu leipäviljaa enemmän ja tehtiin myös viljaostoja ulkomailta nopeammin, jolloin joukkokuolemilta vältyttiin.[3]

Taavetin ja Wilhelmiinan kaskeamia ja raivaamia peltoja
Saarismäessä Pöljällä. Tällä kertaa siellä viljellään kauraa, 
Entisenä aikana ohraa tai ruista.

 

---

[1] Uusi Savo 2.5.1893 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/555006/articles/81647576

[2] Uusi Savo 8.11.1892 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/548635/articles/81647582

[3] https://yle.fi/a/74-20008675

Tilariita Mikkajärvellä 1812 -tunnelmat kiristyvät nyrkiniskuihin asti

 

Kartta vuodelta 1761 kuvaa Alapitkän maaomistusoloja, mutta 
aivan kartan alalaidassa, Mikkajärven rantamilla on Matts ja
Johan Roivaisten talot merkittynä.

Pien-Savon ylisen tuomiokunnan syyskäräjillä 1812 käsiteltiin pahoinpitelyjuttua. Mikkajärvellä Iisalmen pitäjässä Matti Matinpoika Roivainen (1767-1840) oli tullut sunnuntaina sisarensa Marketta Roivaisen (1766-1841) ja tämän puolison Pekka Ruotsalaisen kotiin humalassa. Hän oli lyönyt Markettaa niin, että oli aiheuttanut neljä verihaavaa ja mustelmia.

Asiassa ei ollut epäselvyyttä, todistajat Matti Savolainen ja Inkeri Rautiainen Tavinsalmelta olivat nähneet haavat. Matti Matinpoika sai yhteensä 16 hopearuplaa ja 72 kopeekkaa sakkoa humalassa olemisesta ja pahoinpitelystä.  Lisäksi tuli oikeuskulut 4 hopearuplaa. Mikä oli kiristänyt sisarusten välit näin huonoiksi?

Mikkajärvi oli Roivaisten kylä. Kylälle oli syntynyt 1700-luvun alusta alkaen useita taloja, joita Roivaiset asuttivat. Isojakotoimituksen asiakirjassa vuodelta 1787 allekirjoittajina esiintyvät Matti Roivainen, Johan Roivainen, Matti Matinpoika Roivainen, Johan Matinpoika Roivainen ja Johan Laurinpoika Roivainen, viimemainitulla nimellä oli kaksi allekirjoitusta puumerkkeineend. Mikkajärvi onkin oikea sukututkijan painajainen, sillä aukollisten lähteiden ja samankaltaisten nimien keskellä on helppo harhautua.

Palataksemme alun riitaan. Samoilla käräjillä kuin pahoinpitelyjuttua puitiin, käsiteltiin myös Matti Matinpojan Roivaisen ja hänen veljensä Johan Matinpoika Roivaisen (1790-1844) talonjakoon liittyvää riitaa.

Poikien isä, talon isäntä Matti Roivainen oli kuollut 14.2.1808. Matti Matinpojan sisarukset olivat myyneet sisarosuutensa Juhan Matinpojalle Mikkajärvi 1 perintötilasta. Matti haastoi sisarukset käräjille ja vaatii itselleen puolet sisarusten myymistä osuuksista. Sisaret Marketta, Tiina ja Maria Roivainen puolisoineen olivat vastapuolella. Lisäksi Liisa Roivaisen (k.1808) puoliso Martti Mielonen Pöljältä olivat sisarusten vastahaasteessa mukana.

Matti Matinpoika ja Juhan Matinpoika olivat eronneet eri ruokakunniksi 1809. Aiemmin Matti oli ostanut sedältään Juho Roivaiselta (1745-1807) vuonna 1803 tämän osuuden Mikkajärven perintötilaan. Päätila arvioitiin 500 hopearuplan arvoiseksi ja Matin ostama tilaosuus arvioitiin 250 hopearuplan arvoiseksi.

Perunkirjoituksessa ei päästy sopuun tilojen jaosta. Matti Matinpoika oli sitä mieltä, että vain hänellä oli oikeus ostamaansa tilaan. Juhan Matinpoika taas katsoi, että tila oli aikanaan ostettu yhteisillä varoilla.

Oikeudenkäynnin aikana kävi kuitenkin ilmi, että Juho Roivainen oli myynyt tilan veljenpojilleen Matille ja Juholle yhdessä. ”Minä Juho Matinpoika Roivainen teen tiettäväksi, että minä vapaasta tahdosta ja terveellä ymmärryksellä ja harkitusti myyn sekä rakkaan vaimoni suostumuksella myyn samasta kylästä oleville talollisille Juho ja Matti Matinpojat Roivaisille omistamani perintötalon nro 1 kaikkine siihen kuulvine tiluksineen kuten peltoineen, niittyineen ja metsineen, jotka ovat sille isossajaossa langenneet mukaan lukien torpat ja torpanpaikat, myllyt ja myllynpaikat, vesi ja maa-alueet ja kaikki, mitä siihen voidaan tulevaisuudessa lisätä.” Pojat olivat maksaneet sedälleen 444 riikintaalaria talosta.

Erikoista oli, että Juhan Matinpoika kertoi oikeudelle, että hänen nimensä on lisätty kauppakirjaan hänen isänsä vaatimuksesta. Poika oli myös kauppakirjan kirjoittamisen aikaan vasta 13-vuotias. Matti ei kiistänyt asiaa.

Myyjä Juho Roivainen pidätti itselleen oikeuden rakentaa itselleen Pitkänahonpää-nimiselle metsämaalle uuden torpan ja sai itselleen Hamulan kylän rajalta niityn, joka ulottui Hökösenniityn raivioon. Lisäksi hän sai kolmen kapanalan verran naurismaata sekä oikeuden kasketa metsää isännän luvan mukaan, tuotosta kolmasosa kuului Matille. Kuluvan vuoden kevätkylvöt jäivät myyjälle, heinät Juho ja Matti korjasivat puoliksi. Kuluvan vuoden verot ja sotilasmaksut maksettiin puoliksi. Hamppua Juholle luvattiin sopimuksessa kuusi kappaa tilan vanhalta pellolta kolmen vuoden ajan. Lisäksi Juho sai vanhalta talon paikalta aitan ja vanhan ladon. Ostaja Matin tuli siirtää rakennukset uuteen paikkaan ja rakentaa sinne yhdessä myyjän kanssa kolme syltä kertaa kolme syltä oleva pirtti.

Myyjä Juho Roivainen kuoli jo 1807, joten jää epäselväksi minkä verran uuden torpan rakentamisessa ehdittiin edetä.

Nilsiän Halunan Roivaisten sukuhaaran talo
Pölkkypuro 1890-luvun alussa. Tänne Juho 
Roivainen lopulta päätyi, kun elo Mikkajärvellä
kävi ahtaaksi. Karl Granit, Museovirasto.

Juhan Matinpoika Roivainen oli tarjonnut Matti Matinpojalle kummankin tilan tasajakoa, jossa molemmat olisivat maksaneet välirahaa. Jompikumpi olisi muuttanut majaansa ostetulle tilalle. Mutta Matti Matinpoika vaati saada pitää tilan ja lisäksi hän vaati Juhoa siirtymään pois isänperintönä saamaltaan maalta. Näin jälkikäteen näyttäisi siltä, että Matin vaatimus oli kohtuuton.

Matti Matinpoika ja Juhan Matinpoika esittivät samoilla käräjillä kuitteja erilaisista maksuista, joita kumpikin oli viimeisten vuosien aikana maksanut talon pitoon liittyvinä kuluina. Osapuolet koettivat saada toisensa maksamaan jälkikäteen maksuja. Oikeuden asiakirjasta näkyy, että talollisetkin elivät jatkuvan vippailun kulttuurissa. Lainojen korkoja ja veroja maksoi se, jolla oli rahaa. Matilla oli mm. kuitti, jolla osoitettiin hänen maksaneen vuosien 1805-1810 verot.

Oikeuden mielestä Matti Matinpoika oli kuitenkin ostanut tilansa pesän yhteisillä varoilla. Myös Matin ostaman tilanosan kuten myös vanhempien muun jäämistön tulee mennä jakoon lasten kesken. Juho ei voinut sulkea Mattia ulos sisarosuuksista. Näin molempien piti vastata samoilla osuuksilla kauppasummista, jotka Matti on sedälleen Juho Roivaiselle ja Juho sisarilleen sitoutunut maksamaan.

Ratkaisu ei miellyttänyt Matti Matinpoika Roivaista. Tästä lienee johtunut väkivaltainen purkaus sisko Markettaa kohtaan.

Tämän jälkeen elämä Mikkajärvellä oli epäilemättä hankalaa, joten Matti koetti vaihtaa tilansa Lauri Raatikaisen tilaan Käärmelahti 1. Mutta vaihtokauppa peruuntui1814 käräjillä, koska Mikkajärven tila ei ostajan mielestä vastannut sovittua.

Matti Matinpoika Roivainen ja hänen puolisonsa Maria Julkunen löytyvät vuodesta 1826 alkaen torpparina Maaninka Käärmelahti 1. Kovina tautivuosina 1830-luvun alussa Maria-puoliso kuoli. Matti Roivainen kuoli ruotuvaivaisena 3.5.1840 Käärmelahdessa.

Perintöriidan toinen osapuoli Juho Matinpoika Roivainen ei myöskään viihtynyt Mikkajärvellä, vaan osti tilan Nilsiän Halunalta, jossa kuoli tilanomistajana 54-vuotiaana.

Halunan Pölkkypuro. 
Kuva Karl Granit, Museovirasto.

Tilalliset elivät ankaraa murrosvaihetta vuosisadan vaihteessa. Isojako mullisti oloja ja ajattelumalleja, yhteistaloudet hajosivat riitaisasti. On hyvä myös muistaa, että Suomen sota oli kulkenut pienen Mikkajärven kylän yli kaikessa ankaruudessaan, kulkihan Kuopio-Iisalmi valtatie aivan kylän vierestä.

Juhanin ja Matin riitelyn taustalla saattoi myös olla se, että Matti oli 23 vuotta veljeään vanhempi. Hän saattoi kokea isännyytensä itsestään selvänä. Voi myös uumoilla, että Marketta-sisko oli jollakin tavalla tulemassa nuorta Juhoa tilakiistassa, ehkäpä sen vuoksi suuttumus kohdistui häneen enemmän kuin Juhoon?

Mikkajärvi, Siilinjärvi.

Lähteet

Roivanen, Urho, Kaskimailta maailman turuille

Maaninka rippikirja 1832-1844, s.279, kuva 285 (SSHY)

Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1812-1812, KO a:16, 1223, https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/851191/pages/1223?t=Mickaj%C3%A4rvi

Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1812-1812, KO a:16, 1225, § 257 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/851191/pages/1225?t=Roivain

Lisäksi tässä on hyödynnetty ahkerien ja huolellisten sukututkijoiden työtä, kun he ovat penkoneet ansiokkaasti Mikkajärven sotkuisia kiemuroita Genissä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kova torpan kontrahti 1854

 

Pöljän kotiseutumuseon savutupa 1800-luvulta.

Syksyllä 1854 David Roivainen sai maanvuokrasopimuksen Niemisjärven kylän Hirvimäkeen. Hän oli syntynyt Iisalmen pitäjässä, Mikkajärven kylän taloon N:ro 1 vuonna 1795.

Pieni Mikkajärven kylä alkoi käydä 1800-luvun vaihteessa ahtaaksi. Davidin isä, talollinen Matti Matinpoika Roivainen muutti 1816 Käärmelahteen, jossa eli torpparina Jussilan talossa. Hänen puolisonsa Maria Julkunen kuoli 1833 ja Matti Matinpoika Käärmelahdessa 1840. Kuollessaan Matti oli kirjattu kirkonvaivaisiin.

Myös David muutti Käärmelahteen isänsä perheen mukana. Perhe muutti elämässään useita kertoja. Kun maatila oli menetetty Mikkajärvellä, niin sitä ei enää takaisin saatu.

Oheinen torpansopimus vuodelta 1854 vastaa osaltaan siihen, miksi tilaton väestö ei pystynyt vakiinnuttamaan talouttaan ja pysymään paikallaan. Sopimukset olivat lyhyitä, joskus pelkästään suullisia, jolloin niiden oikeusturva oli heikko.

Rahavuokran maksaminen uudistorpan tuloilla on täytynyt olla todella vaikeaa. Kymmenessä vuodessa molemmat saivat raivata neljä tynnyrinalaa eli kaksi hehtaaria peltoa. Jos pellonraivaus lähti kaskenpoltosta, niin kovan työn takana tienestit olivat.

1800-luvun lopulla yleinen torpansopimus oli Pohjois-Savossa 25 vuotta. Sen aikana pystyi sentään vähän enemmän rauhassa rakentamaan. Omille isoisovanhemmilleni kävi niin, että kun pytingit ja pellot oli saatu hyvään kuntoon, niin vuokrasopimusta ei uusittu. Torppari sai kyllä pienen korvauksen töistään torpan mailla, mutta se ei mitenkään korvannut vuosien työpanosta.

Pisteaidan tekoa. Hyvä aita oli niin tiivis, ettei jäniskään siitä
läpi päässyt. Aidat suojasivat viljelyksiä vapaana laiduntavalta
karjalta ja muilta eläimiltä.
J. Jääskeläinen, Tohmajärvi. Museovirasto.

Mäkitupalaisten Contract

Tämän kautta otan minä Drengimiehen Anders Wäänäsen ja David Roivaisen minun omistamlle maalleni N:6vella Niemisjärven kylässäKuopion pitäjässä uuvispaikalle niin kuin mäkitupalaiseksi maapaikan nimi Hirvimäki seuraavaisilla puheilla:

1.      tänä sisällä olevana vuotena 1854 saapi uuvismäkitupalainen mainitussa paikassa vielä viljat eli kylvöt peltomailta ja tulevana vuonna 1855 samalla tavalla.

2.      Kahen vuen perästä Wäänäsen vuosina1856 ja 1857 peldomaan eistä 5 ruplaa hopeassa ja sittä sen perästä alkaen 1858 maksu 11 ruplaa hopeassa 8 vuotta. Että se tulo yhtensä 10 vuotta ja sen aijan sisään he saavat tehdä neljä tynnirinalan peldo ja sitte 15 ruplaa viisi vuotta. Että se tulee yhtesä viisitoista vuotta.

3.      Mehdä halmeilta kolmas osa ja valmista niittyä saapi mäkitupalaiset tehdä Pienen järven päästä vanhan niityn asti.

4.      Pelloillen ja niityillen pitää Wäänäsen ja Roivaisen lailliset aijat sen määrätyn ajan sisään.

5.      Wäänäsen ja Roivaisen pitää 10 vuen sisään tehdä porstuva ja yksi kammari minä vain hänet pyvätän.

6.      Wäänäsen ja Roivaisen pitää tehä 9 päivää päivätyötä 5 vuotta ja sen perästä 2 viicko talon ruuissa vuoten joka tämän kautta vahvistetaan Kuopiossa se 9. p. September 1854.

Andes Trumpet

puumerkki

Me olemme tyytyvät tämän contractin sisällä piton

                      David Roivainen                 Anders Wäänänen

                       puumerkki                           puumerkki

Totistajat

                      Petter Tiirikainen                Gustaf Asikainen

Talonmies Niemisenjärven kylältä           Torppari Niemisjärven kylästä

puumerkki                                                puumerkki

 

Kovin pitkää torppari David Roivainen ei ehtinyt ahertaa uudessa paikassa, sillä hän kuoli Niemisjärvellä kihtiin 1856 kirkonkirjojen mukaan. Hänelle jäi kaksi pientä lasta, viisivuotias Anna Liisa ja kolmevuotias Taavetti. Nämä lapset olivat syntyneet toisesta avioliitosta Maria Hyttisen kanssa. Davidin ensimmäinen vaimo oli Loviisa Ollintytär Eskelinen.

David Roivainen sai uuden sukunimen, kun pappi kirjoitti hänen nimensä aikanaan muuttokirjaan väärin. Näin syntyi sukuun nimimuunnos Roivanen, joka on säilynyt näihin päiviin saakka.

Lähteet:

Maaninka rippikirja 1832-1844, s.279, kuva 283

Roivanen, U., Kaskimailta maailman turuille

 

Räyhäkkäitä kauppiaita liikkeellä Pöljällä

Olen aiemmin kirjoittanut matkustavaisten erilaisista hankaluuksista 1800-luvun alkupuolen Savossa. Oli huonot, kuoppaiset ja kivikkoiset tiet. Kyyti tärisytti sisuskalut irti. Kievarien tarjoamat palvelut ja siisteys antoivat aihetta moitteisiin, ainakin säätyläisillä, jotka olivat jo tottuneet edes jonkinlaisiin mukavuuksiin.

Mutta ei ollut aina helppoa kyytimiehilläkään.

Tammikuussa 1842 oululainen kauppiasseurue matkusti niin railakkaasti Nilsiän Murtolahdesta Pöljälle, että asioita käsiteltiin vielä seuraavana syksynä Kuopion pitäjän käräjillä. Oululaisten seurueeseen kuuluivat kauppiaat Jacob Ravander, hänen kirjanpitäjänsä Gustaf Junelius, kauppias Johan Forsman, kultakauppiaan leski Kockfors sekä Ravanderin taloudenhoitaja neiti Sofia Östrand.

Seuruetta lähtivät Murtolahdesta kuljettamaan rengit Wilhelm Pura ja Aaro Pentikäinen sekä torpparin poika Olli Väätäinen. Seurueen kyytimiehistä joutui torpparin poika Olli Väätäinen pahoinpidellyiksi Kasurilan ja Pöljän välillä, lisäksi Väätäistä lyötiin vielä Pöljän kievarissakin. Ensimmäisen kerran asia oli käsiteltävänä käräjillä 20.8. 1842. Ilmiannon rikoksesta olivat tehneet talollinen Matti Iivanainen ja Olli Väätäinen, molemmat Murtolahden talosta 1, Nilsiän pitäjässä.

Tyypillinen matkareki Savossa.
Seurasaaren museo

Oikeuden asiakirjoissa puhutaan Kasurilan kievarista, oletan sen tarkoittavan Siilinpään kievaria. Seurueella tuskin oli mitään syytä koukata nykyisen Räimän tien risteykseen, jossa myös oli kievari 1840-luvulla. Matkalaiset olivat menossa pohjoiseen, oletettavasti Ouluun.

Olli Väätäisin kyydissä oli Forsman, joka hermostui Kasurilan ja Pöljän välillä Väätäisen ajoon. Forsman oli ollut kulkueen ensimmäisenä. mutta muut ohittivat heidät matkan aikana. Väätäisen mukaan kyydittävä oli alkanut lyödä häntä matkalla. Kun toinen ajomies Wilhelm Pura ohitti Forsmania kuljettaneen reen, niin Väätäisen hevonen oli seisahtuneena tiellä. Pura kertoi Väätäisen hypänneen pois reestä ja huutaneen apua.

Forsman kertoi oikeudessa, että ajomies oli ollut tottelematon. Lisäksi hän oli hidastellut tarpeettomasti, vaikka hänen hevosensa oli hyvä. Lopulta Forsman oli alkanut itse ajaa hevosta ja Väätäinen oli istunut loppumatkan kyydissä.

Koko muu Oulun seurue oli odottamassa hitaampia kyytiläisiä Pöljän kievarissa. Oli myöhäinen iltayö ja aivan pimeää. Kievarin vierashuone oli hämärä, yksi kynttilä valaisi pöydällä. Pöljän kievarin pitäjä Matti Kejonen kertoi, että Ravander otti kynttilän pöydästä tunnistaakseen tulijat. Sen jälkeen hän löi välittömästi Väätäistä kasvoihin (Kejonen ei ollut aivan varma, ketä ajomiehistä oli lyöty) niin, että veri valui nenästä ja suusta. Lisäksi Junelius löi Väätäistä selkään. Ravander myönsi oikeudessa lyöneensä, mutta vain kerran.

Kinahmin Pölkkypurolla Herman Roivaisen
pihapiirissä matkareki 1890. Kuvaaja Karl Granit.
Kuopion museo

Kaiken kaikkiaan Olli Väätäinen oli onnistunut suututtamaan matkustavaiset perusteellisesti. Hän oli 20-vuotias nuorukainen. Tammikuinen kyyti Murtolahdesta Pöljälle ei varmaan ollut mieleinen työ. Voi olettaa, että pimeässä ja kylmässä talvisäässä kukaan ei varsinaisesti nauttinut matkanteosta. Viinaa ei mainittu oikeuden asiakirjoissa, joten ilmeisesti kaikki olivat kuitenkin selvin päin.

Asia siirrettin Kuopion pitäjän talvikäräjille 15.1.1843. Gustaf Junelius haastettiin myös tulemaan paikalle, joku tiesi kertoa hänen olevan ulkomailla. Jostakin syystä talvikäräjien asiakirjoja ei löytynyt digitoiduista aineistoista. Kaija Kainulainen tarkisti ystävällisesti, ettei sen paremmin Ravanderilla kuin Forsmanillakaan ollut rippikirjoissa merkintöjä rangaistuksista. Asia lienee rauennut, vaikka Väätäisellä näyttäisi olleen syytä itselleen oikeutta hakea.

Lähteet: Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1842-1842, KO a:22, 20.8. ja 3.10. Sivut 1050 ja 1060 alkaen

 

 

Nilsiän isojakokartoista sananen

 

Nykyisen Nilsiän kirkonkylän aluetta vuoden 1778 isojakokartassa.
Punainen on talon paikka, kellertävä peltoa, vihreä niittyä.

Nilsiän museo on hankkinut niin nilsiäläisten kuin muidenkin kiinnostuneiden käyttöön ison kokoelman alueen isojakokarttoja.

Isojako aloitettiin Suomessa 1700-luvun puolivälissä. Sillä oli tarkoitus tehostaa kruunun veronkantoa ja lopettaa pirstaloituneesta maanomistuksesta johtuneet riidat. Talollisisten maaomaisuus oli syntynyt Pohjois-Savossakin vapaan maanvaltauksen ja -raivauksen myötä. Niinpä talojen pellot, niityt, kaskimaat ja metsät olivat erillisinä lohhkoina kylän mailla.

Isojaolla tavoiteltiin maanomistusta, jossa lohkoja olisi ollut tilaa kohti 1-4 ja tilan rakennukset olisivat liittyneet suoraan maihin. Isojako oli pitkällinen prosessi, jossa tilalliset vaihtoivat maitaan päikseen. Nykyisin on menossa vähän samanlainen prosessi, kun tilalliset tekevät tilusjärjestelyjä, ettei maanviljelijän työmatkat olisi aivan mahdottomia.

Museon hankkimassa aineistossa on kylittäin (jakokunnittain) jakokartat ja jakoasiakirja. Kartan kirjaimet ja numerot viittaavat jakoasiakirjaan. Kirjaintunnus kertoo sen talon ja isännän, joka jakoon osallistui. Jakokirjassa luetellaan ensin kunkin tilan pellot, sitten niityt ja metsät, kaskimaat. Pinta-alamittana käytettiin tynnyrinalaa, joka on noin 0,5 hehtaaria. 

Isojaossa vedettiin maastoon viivasuorat kiinteistöjen rajat. Tämä 1700-luvulla tehty toimitus näkyy tänä päivänäkin kiinteistökartoista, vaikka maiden omistus on pirstoutunut paljonkin. Kartoista voi tutkia Nilsiän luonnonoloja noin 200 vuotta sitten, purot, järvet, polut, niityt, metsämaa on hahmotettavissa varsin hyvin. 

Kuvassa Paskolamminmäen rajamerkki Pöljän eteläisen 
jakokunnan mailta. Tukikivet ovat peittyneet 200 vuoden
aikana, vain viisarikivi pilkottaa rajalla.

Rajat pyykitettiin tukevin kivipyykein, joita on hyvä keväällä lähteä etsimään näiltä vanhoilta kiinteistörajoilta. Kannattaa aloittaa kartan tutkiminen mahdollisimman tutulta kylältä, sillä isojakokarttojen logiikka liittyy maanjakoon, ei maaston kartoitukseen ja liikkumisen helpottamiseen.

Oheisessa listasta pääset suoraan karttoihin ja jakoasiakirjoihin. Ne ovat Kansallisarkiston digitaalisessa arkistossa:

Kaaraslahti

Niinimäki D56 (1783)

Nilsiä (Reittiö) 1778

Palonurmi  1778, 1779

Ruohoinen 

Sydänmaa  1778

Sydänmaa 1778-1798

Syvärilä  1797

Sänkimäki  1778

Sänkimäki 1801-02

Vanhakeyritty (Keyritty), N:rot 1-4, N:rot 5-9 (1777,1805), 

Vanhakeyritty  N:rot 8-11 1844-49

Vuotjärvi N:rot 1-4, 10-12 1789

Vuotjärvi N:rot 5-9 1778,1801

Juankoski

Akonvesi 1786

Lapinlahti

Pajujärvi  1780

Rautavaara

Suojärvi 1778, 1805

Kuvakaappaus nykykartasta, Nilsiä.

Tuli on irti Oulunsuolla!

 

Kuvassa Siilinjärven kirkonkylän asutus ja maanviljely vuonna 1947.
Alalaidassa pappila, sitten kunnalliskoti, manttu, asema ja kansakoulu.
Tarinaharjun parantola ja kirkko täydentävät kyläkuvan. Siilinjoen
rantamat ovat viljeltyjä, Tarinaharju on metsää.

Talollinen Elias Laitinen muutti perheineen Sutelan kylästä, Nilsiän pitäjästä vuonna 1856 Kasurilan kylälle. Hän teki vaihtokaupat Olli Ruuskasen ja hänen perillistensä kanssa. Laitinen antoi oman tilansa Sutela 9, jossa oli vesimylly ja tuulimylly. Tila oli arvioitu 2000 hopearuplan arvoiseksi. Vastineeksi Laitinen sai Iivolan tilan, Kasurila 7. Myös tähän liittyi 1/8 osa Siilin myllystä. Laitinen maksoi vielä yli 900 ruplaa välirahaa.

Elias Laitisen vaimo oli Lovisa Lustig. Heidän mukanaan muutti alle kymmenvuotiaat lapset Lars Petter, Johanna, Elias ja Gustaf Henrik.

Olli Ruuskasen pojat, Carl, Henrik, Johan ja Wilhelm allekirjoittivat myös kaupat. Lisäksi perheen alaikäisten Petterin, Anna Gretan, Maria Stiinan ja Eva Katariinan puolesta kaupan vahvisti holhoojana Juhan Tuppurainen.

Vakaa tilallisten elämä on melkoinen myytti, niin paljon tilalliset tekivät 1800-luvullakin maakauppoja tai menettivät tilojaan velkojen takia. Vuosisadan vaihteessa toteutunut isojako lisäsi verorasitusta ja oli velkaannuttanut monia tilallisia muutenkin, sillä talonpojat joutuivat maksamaan isojakotoimitukset. Isojako johti myös oikeusriitoihin, joiden selvittelyt maksoivat nekin. Lisäksi taudit saattoivat iskeä vakaisiinkin taloihin niin, että työvoima hiipui ja tilan jatko omalla suvulla ei onnistunut.

Uutta tulijaa ei välttämättä otettu vastaan innostuneesti. Kylissä oli totuttu toimimaan tukeutuen sukukuntaan ja avioliittojen myötä luotuihin verkostoihin. Laitiset kuitenkin juurtuivat Siilinjärvelle, jossa suvun luomutila toimii edelleenkin. Aivan ilman mutkia kylälle asettuminen ei alkanut.

Iivolan tilaan, Kasurila 7 kuului maita molemmin puolin Siilinlahtea, mm. nykyisen Leppäkaarteen alue. Elias Laitinen joutui riitelemään alueella olevasta Leppäkaarteen torpasta, sillä se kuului Kasurila 7 maihin, mutta Olli Ruuskanen oli antanut siihen torppari Anders Vainikaiselle elinikäisen oikeuden. Eli nykyisen Leppäkaarteen nimen taustalla lienee tuo 1850-luvulla alueella ollut torppa.

Eljas Laitinen ja hänen työmiehensä sotilas Sven Kärkkäinen joutuivat käräjille 1858 vastaamaan metsäpalosta, jonka väitettiin aiheutuneen Kärkkäisen huolimattomuudesta. Hän oli toiminut heinäniityllä korjuuväen työjohtajana, kun tuli oli päässyt irti. Asia oli niin vakava, että Kärkkäinen oli saanut oikeuteen asianajakseen vääpeli Gustaf Alftanin, jonka oli komentanut tehtäväänsä eversti Tavaststjerna.

Työväki oli työskennellyt 30.7. 1858 aamusta alkaen Oulunsuon niityllä heinänkorjuussa. Pitkä hellejakso oli kuivattanut maaston rutikuivaksi. Laitisen renki Aaron Kuosmanen oli vielä erikseen varoitellut, että tupakkapiippujen kanssa pitää nyt olla varovainen. Sofia Pitkäsen mukaan heinäväki oli tullut aamiaiselle, jonka jälkeen oli levätty noin tunti. Silloin Pitkänen oli nähnyt niityltä nousevan savua. Kekäläinen oli herännyt saman tien, siepannut astiaan vettä ja lähtenyt heti juoksujalkaa kohti palopaikkaa.

Muu työväki oli lähtenyt nopeasti hänen peräänsä. Tuli oli kuitenkin jo levinnyt laajalle Gustaf Hakkaraisen metsään. Niityn vieressä oli myös ojitettu ja kuivatettu suo. Palo tuhosi rukiille kylvettyä kuivatettua suota 5 tynnyrinalaa (2 ½ ha) ja noin 250 kuormaa puutavaraa. Palo jäi kytemään suolle, sammutustyöt olivat käynnissä vielä seuraavanakin päivänä. Vahingot arvio herastuomari Olli Miettinen, toimituksen todisti torppari Mikko Lempinen.

 Elias Laitinen oli ollut poissa kotoaan palon aikaan, hän tuli vasta seuraavana päivänä paikalle. Laitisen vävy Petter Lustig oli johtanut sammutustöitä jo edellisenä päivänä, vaikka hänkään ollut omien puheidensa mukaan työmaalla palon alkaessa. Kekäläisen mukaan Lustig oli ollut paikalla, kun tuli palo alkoi.

Todistaja Wilhelm Puro kertoi Kekäläisen ja Kuosmasen tehneen työtä sillä puolella niittyä, jossa tulipalo alkoi. Hän väitti jopa nähneensä, että Kekäläinen käytti tuluksia ja poltti piippua. Toinen todistaja Johan Miettinen sanoi, että hän ei nähnyt, kuka tulen sytytti, mutta Kekäläinen oli myöntänyt itse käsitelleensä tulta.

Korvausasia häviää käräjäoikeuden asiakirjojen uumeniin, pidän mahdollisena, että osapuolet ovat löytäneet riitaan sovun.

Kolmas kahakka, johon Laitinen joutui liittyi Siilinkosken myllyyn. Olen kirjoittanut aiheesta blogitekstissä Sattumuksia Kasurilan kylällä. Voi olla, että tässä riitajutussa uusi tulokas lopullisesti juurtui kylälle ja hyväksyttiin joukkoon. Yhteinen riesakin voi yhdistää.

Eino Laitinen istumassa edessä, oletettävasti vuonna 1918.

Elias Laitisen pojista Kalle (s. 1865) jatkoi tilanpitoa. Hänen pojastaan Eino Laitisesta kasvoi merkittävä kunnallinen vaikuttaja ja nuorisoseuramies Siilinjärvelle, ehtipä hän olla yhden kauden Maalaisliiton kansanedustajana vuosina 1945-1951.

 

Lähteet

Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:38, 625

Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:38, 779

 

Pöljän kyläläisten elämää 1800-luvulla tuomiokirjojen valossa 2

 

Isojakokartassa 1806 tämä kumpuileva peltomaasto on merkitty
viljelymaaksi, mutta ei pelloksi. Lienee siis kaskimaata,
 ahoa,lepikkoa ja koivikkoa. Näkymä Hoikinharjun mailta.
Kuva Jouni Kiimalainen.

Ote iojakokartasta 1806. Kartassa näkyy Ylä-Hoikka, Ala-Hoikka,
Hoikanpuro, Oravaisenpuro ja Riitaniityn pohjoisen jakokunnan osa.

1800-luvun oikeusriitojen asiakirjoja lukiessa avautuu näkymä siihen elämänpiiriin, jossa täällä elettiin 170 vuotta sitten. Tällä kertaa katsotaan elinkeinoja.

Pöljän puustellin vuokraaja, lampuoti Pekka Halonen oli tyytymätön Olli Niskasen toimintaan. Niskasen Saunalahden niitty, joka kuului tilaan n:ro 20 Pöljän kylällä oli Puustellin maiden keskellä. Sinne olisi pitänyt kulkea ihan rantaa pitkin tai järveltä. Nyt Niskanen oli Halosen mielestä laiduntanut niityllä hevosiaan ja niittänyt Puustellin niityn puolelta heinää. Hän vaati Niskasta korvaamaan aiheuttamansa vahingon. Oikeus oli samaa mieltä.[1]

Kolmisopella taas vuonna 1861 oli erimielisyyttä Syrjänjoen niityistä Kolmisoppi 1, Ville Taskisen ja Kolmisoppi 5 Pekka ja Joel Ruuskasen välillä. Siinä tapauksessa oli kysymyksessä karttavirhe, jonka oikeus velvoitti nämä yhdessä maanmittarin avulla korjaamaan.[2] Tuomiokirjoissa on juttuja Pöljältä, joissa puhutaan Oravaisenpuron niityistä ja riitaisista omistuksista. Nykyisin peltona oleva entinen niitty oli jo isojakokirjoissa nimetty Riitaniityksi.[3]

Niityistä riideltiin tuon tuostakin, koska 1800-luvun karjanhoidon kipeä piste oli rehun niukkuus. Rehu koetettiin hommata luonnonniityiltä tai niittyinä hoidetuilta mailta, rehuheinää ei tuohon aikaan viljelty. Lukuisat ovat ne tarinat, joissa kerrotaan heikkokuntoisia ja nälkiintyneitä lehmiä kannetun ulos jo huhtikuussa jyrsimään ensimmäisiä pälvipaikkoja. Toinen syy riitoihin oli se, että 1800-luvun vaihteessa valmistunut isojako jäi osittain epäselväksi, koska rajojen pyykitystä ei tehty huolella.

Pöljän Puustelli on tässä kartassa merkitty tunnuksella C. 
Saunalahden pohjukassa näkyy kiistanalaiset tilan nro 20 
niityt. Pohjoisen jakokunnan isojakokartta 1785.

Kalastamisesta käytiin oikeusriitoja, sillä kala oli erittäin tärkeä osa ihmisten päivittäistä ruokaa. Järvikalaa syötiin suolattuna ja tuoreena paljon. Nykyisin kalastusoikeus perustuu lähtökohtaisesti alueen maanomistuksen kautta tulleeseen oikeuteen. Tämä on kuitenkin suhteellisen uusi tulkinta vesialueiden käytöstä, sillä kalastus oli varsin vapaata 1900-luvun alkuun asti.

Vuonna 1814 Hamulan kylän lautamies Matti Kejonen ja talollinen Mikko Toivanen valittivat, että laittomat kalastajat ovat verkoillaan sulkeneet kalojen vapaan kulun Helskonsalmessa, joka yhdistää Kevättömän ja Pöljänjärven toisiinsa.[4]

Suuremmilla vesillä käytiin ihan samoja riitoja. Kuuslahtelaiset valittivat vuonna 1850 sitä, että Kasurilan kyläläiset käyvät kalassa Juurusvedellä Mäntysaaren, Nikinsaaren, Rapoluodon ja Havukkasaaren seudulla. Kasurilasta riitaan haettiin todistajiksi vanhoja miehiä, jotka kertoivat isiensä kalastaneen jo 1700-luvun puolivälissä varmasti Juurusvedellä. Esimerkiksi 80-vuotias Sakari Laakkonen Kasurilasta kertoi isänsä kalastaneen Mäntysaaren ympäristössä jo 1700-luvun puolivälissä.[5] 

Kuopion läänin kuvernööri Kraemerilla ei ollut juuri hyvää sanottavaa savolaisten metsien käytöstä, maanviljelystä saatikka rakennuskulttuurista. Vuonna 1870 hän loihe lausumaan raportissaan: ”Maatiloilla on läänissä enimmäkseen runsaammin metsää kuin ne oikeastaan tarvitsevat ja pystyvät kunnolla hoitamaan. Niin kauan kuin jokaisella talonpojalla, torpparilla ja mäkitupalaisella on heidän käsityskykynsä yli yltäviä ja hallittavakseen mahdollisia metsäaloja, eivät he herkeä lämmittämästä uunejaan vuorokaudet läpeensä, panemaan epälukuisia pikkuviljelyksiään korkeaan ja tiuhaan aitaan ja kyhäämään piha-aukeilleen paria-kolmeakymmentä erikokoista ja kaikki tyynni yhtä huonosti suunniteltua rakennusta.”[6]

Pöljäläiset käyttivät valtavasti puuta. Vielä 1960-luvulla oli ihan tavallista törmätä keskellä sankkaa metsää pisteaitaan. Muistumia vanhoista kaskipelloista, aidatuista niityistä löytyi tuon tuostakin. Koska karja laidunsi vapaasti, viljelykset suojattiin hyvin tiiviillä aidalla. Suuret savutupien uunit veivät runsaasti puuta. Täällä lämmitettiin uuneja kesälläkin, koska Savossa leivottiin vähintään kerran viikossa leipää. Kuvernööri oli tavallaan oikeassa.

Pöljän kotiseutumuseon savutupa.
Kuva Jouni Kiimalainen.

Kun puuta oli ollut ”rajattomasti”, niin ihmiset tekivät kaiken puusta. Historiassa puhutaan kivikaudesta, pronssikaudesta ja rautakaudesta. Wirilander sanoi mainiossa Savon historiassaan, että voitaisiin myös puhua ”puukaudesta”. Tämä näkyy myös oikeustapauksissa.

Aatu Savolainen Pöljältä vei 1841 käräjille lampuoti Mikko Holopaisen Hakkaralasta, koska Holopaisen työmiehet Pauli Rautiainen, Eelis Hoffrén ja Pekka Hakkarainen olivat kaataneet puita Savolaisen puolelta. Holopainen velvoitettiin korvaamaan kolme kesälastia halkoja.[7]

Vaikuttaisi siltä, että rajojen ymmärtämien oli erityisen vaikeaa kylärajojen laitamilla. Talolliset Lauri ja Samuel Roivainen Mikkajärveltä olivat vastaamassa vuonna 1830 käräjillä luvattomasta koivuhalkojen hakkaamisesta. Todistajat olivat nähneet Isäntien pojat Aaro Samuelinpojan ja hänen alaikäisen veljensä Hiskiaksen koivuhalkokuormaa kuljettamassa Pöljän kylältä kotoisin olevan Fredrik Toivasen mailta. Samoissa puuhissa väitettiin olleen myös Taavetti Laurinpoika Roivaisen. Aaro Samuelinpoika myönsikin varastaneensa viisi kuormaa koivuhalkoja, mutta Taavetti Roivainen oli hänen mukaansa vienyt vielä enemmän. (!)

Todistajina oikeudessa olivat Kari Lämsä, Anders Miettinen, Johan Myöhänen ja Henrik Myöhänen. Taavetti Roivaisen osuus halkovarkauteen jäi kuitenkin todistamatta.[8]

Toisaalta kaikki korjattu puu käytettiin tarkasti. Esimerkiksi poltetun kasken palamisjätteet kerättiin ja niillä lämmitettiin uuneja.

Siltavouti Perh Treskman haastoi joukon Pöljän kylän talonpoikia käräjille 1831, koska he olivat hänen mielestään laittomasti vieneet Pöljän sillan korjauksen jäljiltä jääneet vanhat lankut, 700 kpl omaan käyttöönsä. Pöljän puusilta oli uusittu 1831.

Käräjille oli haastettu Petter Kejonen, Fredrik Toivanen, Knut Väänänen sekä Lauri ja Jooseppi Miettinen. Knut Väänänen oli ottanut siltaurakan hoitaakseen korvausta vastaan. Urakkaan kuului myös sillan hoito kymmenen seuraavaa vuotta.[9] Korjauksesta jäänyt puutavara ei ollut siltavoudin mukaan Väänäsen omaisuutta. Kiista osoittaa, puutavara oli pöljäläisille arvokasta, vaikka kuvernööri pitikin savolaisia tuhlareina.

Kasken poltto näkyy myös käräjillä Esimerkiksi vuonna 1862 torppari Taavetti Launosen kaski tilan Pöljä 22 mailla levisi Pöljän Puustellin niitylle. Kaskenpolttopäivänä oli ollut kova tuuli. Launonen oli laittanut tulet yhdessä mäkitupalainen Benjamin Vainikaisen kanssa. Launosen mielestä kyseessä oli vahinko, josta ei voi syyttää ketään.[10] Pöljän Puustellin niittyä oli Pitkänjoen rantamilla.

Eli Pöljällä kalastettiin intensiivisesti, niitettiin luonnonniittyjä ja kaskettiin peltoviljelyn ohella 1800-luvun puolivälissä. Rajanveto yksityisen maanomistuksen ja yhteisen käyttöoikeuden välillä oli käynnissä. Karja laidunsi varsin vapaasti kylän alueella. Talolliset laittoivat vielä 1900-luvun vaihteessa kuulutuksia lehtiin, ettei heidän maillaan saa laiduntaa vapaasti.

Lähdeviitteet ohjaavat Tuomiokirjahaun sivuille, jossa hakusanana käytetty Pöljä.

---

[1]Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1850-1850 KO a:30, 503

[2] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1861-1861 KO a:41, 1148

[3] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1862-1862 KO a:6, 280

[4] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1814-1814 KO a:18, 836

[5] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1850-1850 KO a:30, 503

[6]Soininen, Vanha maataloutemme: maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle, 299

[7] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1841-1841 KO a:21, 87

[8] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1830-1830 KO a:10, 176

[9] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1831-1831 KO a:11, 512

[10] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1862-1862 KO a:42, 555