Naimisiin! Anna Helena Sirviön ja Kusti Roivaisen tie avioliiton satamaan

 

Anna Helena Sirviö ja Kusti Roivainen
1914.

Maaningan kirkonarkistossa on säilynyt asiakirja, jolla ukkini ja mummoni ilmoittivat aikeestaan avioliittoon ja pyysivät kuulutuksia.[1] Valtakirjan asian hoitamiseen sai Kustin isä Taavetti Roivainen.  Asiakirjan kirjoitti heille Pöljän koulun opettaja Olli Kyyhkynen. Opettajalla olikin siihen poikkeuksellinen pätevyys, sillä alkuperäiseltä koulutukseltaan hän oli pappi.

Palvelijatar Anna Helena Sirviö ja lampuotinpoika Kusti Roivainen olivat tulleet varmaan hevosella koululle, jossa he itse allekirjoittivat kuulutushakemuksen. Asiakirja on päivätty perjantaille 27.2.1914. Sulhasella ja morsiamella on molemmilla kaunis käsiala, Anna-Helena on kirjoittanut sujuvasti ammattinsa ja osoitteensa itse.

Saara Hämäläinen, työmiehen vaimo Kuopion kaupungista ja Olli Kyyhkynen todistivat avioon aikovien allekirjoitukset ja sen, etteivät he olleet sukua keskenään. Lisäksi arkistossa on morsiamen isän Erik Sirviön lupa avioliittoon.[2]

Täten annan alakirjoittaja luvan tyttärelleni Anna Helenalle mennä avioliittoon lampuotinpojan Kusti Roivaisen kanssa Nilsiän Kaaraslahdella 24.2.1914. Erik Sirviö, Loinen Kaaraslahti N:ro 26.

Luvan todistivat Mari ja Erik Pitkänen samaisesta talosta. Erik Pitkänen oli toiminut kirjurina.

Koska sulhasen isä toimitti valtuutettuna asiakirjat Maaningan kirkolle, niin molemmat olivat saaneet isiensä ”siunauksen” liitolle. Läheskään kaikki avioon aikovat eivät enää 1900-luvun alussa toimittaneet vanhempiensa lupia. Tapa oli kuitenkin vielä ainakin Maaningalla elinvoimainen.

Sulhasen isä vei asiakirjan kirkkoherranvirastoon Maaningalle seuraavana päivänä. Pariskunnan avioliittoa on kuulutettu 1.3., 8.3. ja 8.3.1914.[3]

Maaningan kirkko 1927. Kuva Ahti Rytkönen, Museovirasto.

Anna Helena Sirviö oli syntynyt Nilsiän Pajujärvellä 1.10.1893.[4] Hänen äitinsä oli Loviisa Lukkarinen. Kovin läheisiä sukulaisia vihkipari ei ollut, mutta Loviisan ensimmäinen puoliso oli ollut Juho Joonanpoika Roivainen. Se saattoi olla myös syy siihen, että Anna Helena tuli palvelijattareksi juuri Roivaisten Pöljä 5 Hoikin lampuotitilalle.

Tilaa isännöi Taavetti Roivainen ja puolisonsa Wilhelmiina Lipponen. Vuonna 1914 suuresta perheestä olivat talon leivissä enää Kusti ja Taavetti Taavetinpoika. Lisäksi pojista Eerik Roivainen viljeli tilan torppaa.

Hoikki, Pöljä 5.

Ei tiedetä, milloin Anna Helena tuli Pöljälle. Hänet on kirjattu Nilsiästä ulosmuuttaneeksi vasta 11.2.1914.[5] Silloin hän kuitenkin on jo melko varmasti ollut Kustin kanssa yhdessä ja asunut Hoikin tilalla. Oli varsin tavallista, ettei muuttokirjaa otettu, jos henkilö liikkui väliaikaisten töiden perässä tutuissa taloissa lähiseudulla. Muuttokirjan ottaminen tuli ajankohtaiseksi, kun oleskelu toisella paikkakunnalla muuttui pysyväksi. Kuten esimerkiksi avioliiton solmimisen yhteydessä.

Pariskunta meni naimisiin 14.4.1914. Vihkiminen oli hyvin koruton tapahtuma Maaningan kirkon sakaristossa, sillä komeita kirkkohäitä ei tuolloin tavallisen kansan parissa harrastettu. Lisäksi morsian oli viimeisillään raskaana. Vihkimisen toimitti vt. kirkkoherra Toivo Kivekäs.[6]

Maaningan vt. kirkkoherra Toivo Kivekäs.

Anna Helena Sirviö synnytti 26.4. 1914 tytön. Lapsi sai nimen Bertta.[7] Tyttönen kuitenkin kuoli vain kolmen päivää elettyään 29.4.1914.[8]

Jäin miettimään Berttaa. Järkytti hänen kuolemansa, mutta samalla ihmettelin tietoa esiaviollisesta suhteesta ja kovin viime tingassa solmittua avioliittoa. Eikö Kusti halunnut tunnustaa lasta ja mennä naimisiin?

Perhetarina kertoo, että Kusti tykästyi talon uuteen palvelijattareen, koska tämä oli niin ahkera ja taitava töissään. Aviopuolison valinnassa se ei ollut mikään pieni asia maataloudesta ja karjasta elävässä taloudessa. Todennäköistä on, että nuoret lupautuivat toisilleen, kihlautuivat ja alkoivat ajan tapaa elää esiaviollisessa suhteessa. Yhteisö hyväksyi suhteen, kunhan siihen liittyi vakaa aikomus avioliitosta.[9]

Vaikka romanttisen rakkauden peruste perheen perustamiselle olikin jo varsin hyväksytty, niin vanhat tavat vaikuttivat. Myös nuorten mielessä. Tietysti on mahdotonta enää tietää, millaisia tunteita ja ajatuksia Anna Helenalla ja Kustilla aikanaan oli. Heistä syntyi kuitenkin perhe, joka kesti vielä seuraavankin tyttären, Anna Liisan kuoleman vain päivän ikäisenä 29.8.1915.[10]

Myös Kustin veli Taavetti meni naimisiin vuonna 1914.[11] Hänenkin puolisonsa Hilma Helena Myöhänen oli kotoisin Nilsiästä. He menivät naimisiin joulun alla 13.12.1914.[12]

Kusti Roivainen ja Anna Helena. Lapset vasemmalta Helvi
Viktor ja Väinö. Kuva 1930-luvun vaihteesta.

Taavetti ja Hilma Roivainen perheineen. Lapset ikäjärjestyksessä
Lyydia, Helka, Liisa, Taavetti, Vilho, Toini, Aino, Erkki ja Ilmari.

Tämä pieni pala sukuhistoriaa herätti tunteita ja ajatuksia elämän hauraudesta, kun lapset kuolivat heti synnytyksen jälkeen.

Avioliiton solmimiseen ei liittynyt komeita kirkollisia seremonioita. Molempien Roivaisen poikien avioliitot solmittiin yksinkertaisesti Maaningan kirkon sakastissa. Toki perhepiirissä on tapausta varmaan juhlistettu jotenkin.

Vanhempien luvan pyytäminen avioliittoon kiinnitti huomiota. Samoin esiaviollinen suhde Kustin ja Anna Helenan välillä yllätti, vaikka se oli ilmeisesti aikalaisten näkökulmasta varsin pieni synti. Oli tavallista, että morsian oli raskaana naimisiin mentäessä.[13]

 Suvussa siirtyneitä taakkoja olen pohtinut täällä.

---

[1] Maaninka asiakirjoja 1914-1921 (AP I Jea:4), sivu 768; SSHY

[2] Maaninka asiakirjoja 1914-1921 (AP I Jea:4), sivu 769; SSHY

[3] Maaninka kuulutetut 1909-1922 (MKO8-12) sivu 108 1914; SSHY

[4] Nilsiä syntyneet 1881-1900 (MKO28-59) 1893 lokakuu, sivu 622; SSHY

[5] Nilsiä muuttaneet 1894-1916 (MKO17-25) sivu 247; SSHY

[6] Maaninka kuulutetut 1909-1922 (MKO8-12) sivu 108 1914; SSHY

[7] Maaninka rippikirja 1911-1920 (AP_2 I Aa:26) sivu 621 Pöljä 5 Ollila; SSHY

[8] Maaninka kuolleet 1910-1928 (MKO11-14) sivu 57; SSHY

[9] Saarimäki, Pasi, Naimisen normit, käytännöt ja konfliktit. Esiaviollinen ja aviollinen seksuaalisuus 1800-luvun keskisuomalaisella maaseudulla, 47

[10] Maaninka kuolleet 1910-1928 (MKO11-14) sivu 66; SSHY

[11] Maaninka asiakirjoja 1914-1921 (AP I Jea:4) sivu 656; SSHY

[12] Maaninka kuulutetut 1909-1922 (MKO8-12), sivu 115; SSHY

[13] Saarimäki, 53

Talvisodan rauhan muistopäivänä 13.3.2023. ”Toivotaan että me pääsemme sitten vapaina sankareina kotitöitä jatkamaan.”

 

Olen kirjoittanut tässä blogissa monesta talvisodassa kaatuneesta siilinjärveläisestä. Heidän kantakorttinsa ovat vapaasti tutkittavissa Kansallisarkiston digiaineistoissa. Kerron seuraavassa sodasta selvinneen lääkintämiehen tarinan. Kiinnostavaksi tarinan tekee, se, että lääkintämies, sotamies Kalle kirjoitti sodasta varsin monta kirjettä kotiin vaimolleen Lapinlahdelle.

Pohjois-Savon miehille alettiin jakaa kutsuja ylimääräisiin kertausharjoituksiin 13.10.1939. Olen kuvannut varsin tarkasti siilinjärveläisten matkareitin pääosin junakuljetuksella Pekka Roivaisen sotatien kuvauksessa. Jalkaväkirykmentti 38 koottiin Kuopiossa ja siinä oli miehiä mm. Siilinjärveltä, Nilsiästä, Lapinlahdelta, Maaningalta, Karttulasta ja Vesannolta. Rykmentti lähti kohti Laatokan Karjalaa junalla aamuyöstä 17.10. 1939. Miehille ei oltu kerrottu määränpäätä.

Rykmentin sotapäiväkirjoista selviää, että vuorokauden matkustettuaan miehiä kuljettanut juna pysähtyi Uuksun asemalla Salmissa. Sielläkin oli nimikyltit poistettu, joten aivan heti miehet eivät olinpaikastaan selkoa saaneet.

Kun YH jatkui, järjestettiin kenttäposti. Se kulki 4-5 päivää suuntaansa. Kalle kirjoitti ensimmäisen kirjeensä kotiin 26.10.1939. Siinä hän lähinnä kuvasi säätä ja kertoi miehistön tekevän linnoitustöitä. Samassa kirjeessä hän kertoi myös oman osoitteensa. Hän palveli JR 38 1. pataljoonan 3. komppaniassa lääkintämiehenä. Lääkintämiehet oli majoitettu vääpelin ja komppanian kirjurin kanssa Uuksun kansakoululle. Tätä paikkatietoa hän ei tietenkään kirjoittanut kirjeessä.

Kallen kirjeissä on luottavainen tunnelma, sanoo pärjäävänsä ”talon” ruoka-annoksilla, mutta sokeria, kahvia ja voita annettiin hyvin vähän. Sotilaat ostivat siviileiltä ja saivat kotoa paketeissa lisää ruokaa.  Varsinkin voita Kalle toivoi lähetettävän, ”kun olen tottunut voin kanssa ruokani syömään”. Muuten Kalle melkein toppuutteli, ettei tarvitse lähettää liikaa tavaraa tai ruokaa.

Kalle kiitti 14.11. 1939 Iidan lähettämästä kahvista, jota oli koko ryhmän kanssa yhdessä nautittu. Hän arveli myös, että eiköhän täältä jo kohta kotiin päästä. Sotilaiden kirjeissä ei tietenkään voinut paljastaa paljoakaan, mutta kertoi kuitenkin ryhmän olevan koottu lähes pelkästään siilinjärveläisistä. Vain Eemil Ryynänen, Erkki Niskanen ja Kunnar Ihalainen olivat muualta.

Hevossuoja Syskyjärvellä. SAkuvat.

Kallen yhtenä tehtävänä oli hoitaa hevosia. Hän mm. rakensi kymmenelle hevosille suojan havuista. Liikuttavaa oli, kun Kalle tunnisti naapurin Poju-hevosen tallista. ”Se niin nuuski minua, kun minä taputtelin sitä ja nimeltään mainitsin, niilläkin on ikävä.”

Koko komppaniaa järkytti Mustin kylältä kotoisin olleen Uuno Ryynäsen yllättävä menehtyminen sairaskohtaukseen. Jaakko Roivaisen petikaverina majoituksessa oleskellut Ryynänen sai täysin yllättäen valtaisan verensyöksyn ja kuoli. Tästä Kalle kertoi kotiväelle.

YH:n aikana Kalle sai valtion vaatteet ja kengät, kaikki uusia. Iida laittoi vielä marraskuun lopulla kintaat ja villasukat. Kalle vakuutti, ettei nyt kannata enää lisää vaatteita lähettää, hänellä oli ihan riittävästi kaikkea. Vielä 27.11. päivätyssä kirjeessä Kallella oli kova toivo kotiin pääsystä. Ottaen huomioon, että NL oli 26.11. aloittanut Mainilassa talvisotaan johtaneen lavastuksen, kotiin pääsy tuskin oli tuolloin sotilaiden puheissa päällimmäisenä. Toisaalta tieto kulki hitaasti.

Vielä 29.11.1939 Kalle kirjoitti pienelle pojalleen optimistisen kirjeen. Tilanne oli kuitenkin tuolloin jo kiristynyt äärimmilleen. Neuvostoliitto aloitti hyökkäyksen Suomeen 30.11.1939 ja talvisota syttyi.

Haavoittuneiden hoitoa. SAkuvat.

Siilinjärveläiskomppanian talvisota alkoi mahdollisimman huonosti. Ensimmäisessä kosketuksessa viholliseen Uomaalla kaatui 16 miestä. Kokemattomat joukot joutuivat ristituleen, jossa edes kaikkia vainajia ei saatu pois vihollisen käsistä. Kaksi päivää tästä katastrofista Kalle kirjoitti kotiin. Kun kirjeet aiemmin olivat alkaneet varsin arkisin tervehdyksin, niin nyt Kalle kirjoitti ”Ida rakas!”.

”Meidän pojat kävivät tulikasteessa joitakin haavoja ottamassa, mutta ei ole mitään syytä huolestumiseen, kyllä me täällä pärjäämme. En päässyt käymään joululomalla, kun tuli tämä tilanne, vaan toivotaan että me pääsemme sitten vapaina sankareina kotitöitä jatkamaan, se on ihanaa.” Tässä vaiheessa Kalle vielä sanoi, ettei kannata lähettää paljon tavaraa kannettavaksi. Ja vielä toistamiseen: ”Ei ole mitään syytä huolestumiseen.”

Lääkintämiehet tuovat potilasta joukkosidantapaikalle.
SAkuvat.

Lääkintämiehenä Kalle tiesi tarkalleen komppanian tilanteen, kuolemat ja haavoittumiset. Hitaasti tieto sodan raskaista tappioista alkoi tulla kotiseudulle.

Ida lähetti Kallelle paidan joululahjaksi, josta Kalle kiitti. Kiitoskirjeessä oli myös viesti Mikan kylän pojilta, että ”hengissä ollaan” (Martti Väisänen, Toivo Siponen, Toivo Tuppurainen, Aatu Mehtonen).  Ida varmasti vei nämä tiedot poikien perheille. Kalle kevensi lopuksi: ”Parta kasvaa ja se on hyvä, koska pystyy paremmin maastoutumaan, kun parta on kuurassa.”

Haavoittunutta kuljetetaan ahkiossa.

Lomalle pääsivät vain ne, joilla oli kaatunut veli. Tämän takia Kalle Hirvonen Pöljältä pistäytyi, sillä hänen veljensä Lauri oli kaatunut Kotajärvellä 8.12. Vasta tammikuussa Kalle uskaltautui kirjoittamaan muutaman sanan Uomaan taistelun tappioista Idalle, kun lehdissäkin näistä taisteluista oli mainittu. Myönsi, että siilinjärveläiset olivat olleet Uomaalla.

Lääkintämies joutui kohtaamaan sodan varmasti raadollisimmillaan. He antoivat ensiapua sekä kuljettivat vaikeissa oloissa haavoittuneita suojaan ja jatkohoitoon. Kallella oli pieni liikemiesten kalenteri, johon hän oli merkinnyt vuoden 1940 tuttujen poikien haavoittumisia ja kuolemia.

Helmikuussa siilinjärveläiset olivat kiinni Pitkärannan kovissa taisteluissa. Sieltä Kalle kirjoitti: ”Lämpöiset terveiset täältä sinne kotiin pitkästä aikaa, täällä o ollut mulla niin ajan viepää hommaa, että ei ole tullut vastatuksi.”

Ruokojärven joukkosidantapaikka.

”Tämä kohtalokas aika varmaan antaa jokaiselle suomalaiselle monta kertaa suuremman arvon itsenäiselle Suomelle ja siviilielämälle, kun täältä selviää…”

Kalle selvisi sodasta ehyenä. Hän oli taistellut Uomaalla, Syskyjärvellä, Ruokojärvellä ja Pitkärannassa. Hän kirjoitti 23.3.1940 (rauha oli solmittu 13.3.), että oli tulossa hiihtämällä kotiinpäin. Kalle joutui kuitenkin jäämään linnoitustöihin Kerimäelle, josta hänet kotiutettiin vasta 21.4.1940.

Lähteet, Kallen kirjeet kotiin 26.10.1939-16.4.1940, Kallen kantakortti, Kasurinen, Kotikontujen tienoita tervehtien. Muistelmia ja kuvia sota-ajalta. 

Siilinjärven kunnan isojakokarttojen digitointi ja julkaisu Kansallisarkiston aineistoissa

 

Siilinjärven kunta teki kulttuuriteon, kun se maksoi kunnan alueen isojakokarttojen ja asiakirjojen digitoinnin. Kartat ovat nyt kaikkien tarkasteltavissa digitoituina Kansallisarkiston aineistoissa.

Nykyisen lentokentän seutua Hakkaralan
isojakokartassa 1788.

Suomessa toteutettiin 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa isojako. Siinä jaettiin ns. yhteismetsät ja yhteisessä nautinnassa olleet maat talonpojille yksityisomistukseen ja uudistettiin verotus. Tästä prosessista syntyi kartta-aineisto, joka on paikallishistoriallisesti kiinnostava.

Karttoihin merkittiin jakokuntien (kylien, kyläosien) pellot, niityt, kaskiviljelykset, metsät, tiet, polut, talojen paikat ja paljon kiinnostavaa luonnonoloista. Jakoasiakirjoista selviää luotettavasti kylän talojen omistajat, kun isojako valmistui. Eli kartoista avautuu myös aikaikkuna kylien asutukseen. Ja ennen kaikkea, maisemaan piirretyt rajat kuvasivat tarkasti maanomistuksen tilanteen.

Kartta-aineisto jakoasiakirjoineen on arvokas paikallishistoriallinen lähde, joka harmillisesti on Itä-Suomen pitäjien osalta suurelta osin arkistojen kätköissä. Kansallisarkisto on digitoinut Uudenmaan, Varsinais-Suomen ja Hämeen läänin kartat, mutta digitointihankkeelle ei ole jatkorahoitusta. Asiakirjojen ja karttojen digitointi helpottaa historiantutkijoiden, sukututkijoiden ja paikallishistoriantutkijoiden mahdollisuutta tutkia isojakoon liittyneitä ilmiöitä. 

Kartat kylittäin: 

Hakkarala1, Hakkarala2, Hamula, Kaaraslahti,Kasurila1, Kasurila2, Kehvo, Koivumäki, Koivusaari, 

Pöljä1, Pöljä2, Rissala, Räimä, Väänälänranta. 

Paikallisesti koulujen ja yhdistysten kotiseututyössä isojakoaineistoilla on paljon käyttömahdollisuuksia. Kartat ja karttaselosteet ovat jo itsessään valmis kulttuuripolun aineisto. Samoin koulujen kotiseutuhistorian opetuksessa kartat ovat hieno lisä. Digitointi on tehty laadukkaasti, joten tulosteet esimerkiksi kylätaloille, kyläkouluille ja kulttuuripoluille on helppo toteuttaa laadukkaasti.

Isojako on vaikuttanut kyläkuvaan ja asumiseen tähän päivään saakka. Kuvaavaa on, että etsiessäni Pöljällä vanhoja isonjaon rajapyykkejä, kuljin pitkin sähkölinjaa. Tuon linjan olivat aikanaan pyykittäneet Pöljän talonpojat 1800-luvun alussa.

Isojakoa tutkitaan edelleenkin, mutta sen ”konkreettisia tuloksia ja vaikutuksia sekä paikallisyhteisön reaktioita on tutkittu selvästi vähemmän, ja alueellisesti tutkimukset ovat keskittyneet Pohjanmaahan ja Hämeeseen”.[1]

Isojako mullisti pohjoissavolaisen kaskikulttuurin ja elämäntavan perusteita. Se vakiinnutti yksityismaanomistuksen niin peltojen, niittyjen kuin metsienkin hallinnassa ja merkitsi samalla myös takamaiden jakoa. Toimenpiteestä hyötyivät eniten tilallisväestö ja torpparit, mutta tilattomalle väestölle se merkitsi etuuksien menettämistä, mm. kylänmetsien käyttöoikeuden lakkaamista. [2] Lisäksi isojaon toimitusmaksut ja kohonnut verotus kaatoivat useita tilallisiakin. Kuopiossa ja Iisalmessa verotus nousi jopa yli 20-kertaiseksi entiseen nähden.[3]

Isojaon kriittisinä vuosina 1800-luvun vaihteessa sattui vielä niin, että läänin virkamieskunta oli sotkeutunut syvälle korruptioon ja asukkaiden suoranaiseen huijaamiseen. Aiheesta on olemassa Anu Koskivirran kiinnostava artikkeli Virkakunta varkaissa. Esimerkiksi Kasurilan ja Hakkaralan talonpojat valittivat lääninkamreeri Saloniuksen ja veromestari Edblomin väärinkäytöksista.

Saloniuksen usuttamat sotilaat olivat pieksäneet Hakkaralan kylän talonpojat Pekka Rautiaisen, Pauli Pitkäsen ja Lauri Lyytikäisen heinäpelolla ja vieneet heinät mukanaan. Sanottakoon, ettei Salonius näistä tekosista ilman rangaistusta selvinnyt. Eikä tämä teko suinkaan ollut Saloniuksen ainut konnankoukku. 

Lisäksi isojaon toimitusmaksut antoivat kieroille maanmittareille mahdollisuuden riistää talonpoikia. Isojako oli varmasti ns. kipeä leikkaus tai paremminkin uudistus. Nyt meidän on mahdollista tutkia asiaa omin silmin Siilinjärven kylien karttojen ja isojakoasiakirjojen avulla.

---

[1] Talvitie, Petri, Kyläosuudesta yksityiseen maaomaisuuteen, 15

[2] Koskivirta, Anu, Sisäinen vihollinen. Henkirikos ja kontrolli Pohjois-Savossa ja Karjalassa Ruotsin vallan ajan…, 312

[3] sama, 75