Sadekesän kuvia – 1970-luvun muuttuva maaseutu

 

Päivärinteen pientila 1967 Hoikin kylällä Pöljällä.

Sattui käsiini sarja sisareni Anja Roivaisen ottamia valokuvia vuodelta 1974. Niissä pienviljelijäperhe koettaa raapia läpimäriltä pelloilta edes jotakin satoa. Oli eletty harvinaisen sateinen kesä, eivätkä pellot kestäneet raskaita puimakoneita. Oli pakko yrittää koota vilja ensin seipäälle ja puida se sitten tavalla tai toisella.

Matti Roivainen terottaa viikatetta etualalla, Martti-veli 
niittää taustalla ohraa.

Mauri Roivainen seivästää oikeaoppisesti. Piti asetella
keveitä tukkoja, että vilja alkaisi kuivua.

Anja Roivainen, Tampereen yliopiston opiskelija hangon 
varressa. 

Minä selin, 5-vuotias Ari menossa mukana.

Maalari-Mikko otti välillä rennosti.

Näyttää kuin kuvien ihmiset olisi heitetty aikakoneella menneeseen aikaan. Niittäjät niittävät samalla tavoin kuin sata vuotta aiemmin, veljeni Matti teroittaa viikatetta kuin olisi sitä aina tehnyt. Vanhan ajan tunnelma oikein korostui, kun 1800-luvun lopulla syntynyt perheen isoäiti, Helleena-mummo leikkasi sirpillä samaan aikaan lyhteitä. Lyhteitä meillä ei sentään kesällä 1974 sidottu, mutta mummolla oli tapana varata muutama lyhde linnuille jouluksi.

Anna-Helena Roivainen, os. Sirviö.

Kirjailija Hannu Raittila sanoi jossakin novellissaan, että vielä 1990-luvulla Suomessa olisi voitu rekrytoida miljoona ihmistä peltotöihin, jos olisi ollut pakko. Sieltä ne johdon sihteerit, projektipäälliköt ja lehtorit olisivat pienellä veryttelyllä osanneet seivästää heinää, kylvää perunaa ja koota tuorerehua. Niin lähellä oli ja on agraarinen Suomi.

Koko Suomi oli suuressa murroksessa. Sotien jälkeen asutetut pientilat olivat osoittautumassa elinkelvottomiksi, väki muutti kaupunkeihin ja taajamiin, monet lähtivät siirtolaiseksi Ruotsiin. Helsingin Sanomat kirjoitti (30.5.1971) hämäläisestä Siitaman kylästä, jonka vuoden 1952 kansakoululaisista oli jäänyt kotikylään asumaan vain neljä. Kylän kansakoulu oli lakkautettu ja asukkaita oli enää vain kourallinen. Erityisesti Tampere oli vetänyt kylän nuorisoa puoleensa.

Tuo sama kehitys näkyi varmasti Siilinjärvelläkin ja kotikylälläni Pöljällä. Mutta 1970-luku oli omissa mielikuvissani kuitenkin optismismin aikaa. Tilalla oli jatkaja ja niinpä vanhempani Vihtori ja Irma Roivainen investoivat uuteen navettaan ja ostivat lisämaata. Kun naapurit lopettivat, niin meillä ostettiin lisämaata. Optimismiin vaikutti myös se, että Siilinjärvi sai vuonna 1966 Rikkihappo Oy:n tehtaat kuntaan. Se toi uusia työpaikkoja ja elinvoimaa. Siilinjärveltä ei ollutkaan pakko muuttaa pois työn perässä.

Pellolla huhkivista lapsista kaksi oli oppikoulussa ja suuntautumassa luontevasti pois tilalta. Sisareni Anja opiskeli Tampereen yliopistossa. Hän oli meistä ainut, joka muutti Ruotsiin lastentarhanopettajaksi. Yksi veljistäni sai töitä prosessinvalvojana Rikkihapon tehtailla, kaksi muuta jäi viljelemään tilaa.

Vuonna 1974 Siilinjärvellä Rissalan mittausasemalla satoi heinäkuussa 173,7 millimetriä vettä. Pellot ja kadut lainehtivat, eikä sadonkorjuu oikein onnistunut vettyneillä pelloilla. Lisäksi ainakin vehnäsato jäi kokonaan kypsymättä. Isäni oli innostunut kokeilemaan vehnän viljelyä, mutta ei se oikein onnistunut. Kesän 1974 vehnä jäi kokonaan korjaamatta. Kylän koiranleukaja isäni hyvä ystävä Reino Heikkinen sanoikin, että hän ehdottaa kyläläisille keräystä ja tuovat sitten vehnäjauhot kaupasta isälle. Ei tarvitse mahdottomia yrittää.

 

Vihtori Roivainen, sotaveteraani, pientilan isäntä.

Ari Roivainen harjoitteli maatöitä pienestä pitäen.
Hän isännöi nykyisin tilaa.

Verottajan kynsissä

 

Puinen lautanen vuodelta 1800 ja kapan mitta vuodelta 1821.
Rautalammin museo

Veijo Saloheimo kertoo Savon historiassaan, kuinka talonpojat veivät veroja kerääviä viranhaltijoita käräjille. Talonpojilla oli monia syitä epäillä vilunkipeliä. Sulkavalla vouti ei ollut antanut talonpojille kuittia keräämistään veroista, vaan pahoinpiteli kuitteja vaatineita veronmaksajia. Joskus talonpojat epäilivät voudin käyttämiä mittoja. Epäilyihin oli varmasti ihan perusteitakin, sillä näitä varhaisia virkamiehiä olisi Ville-Pekka Kääriäisen mukaan parempi kutsua viranhaltijoiksi. Sen verran erilaista verottajan toiminta 1600-luvulla oli verrattuna nykyisiin virkamiehiin. 

Viranhaltijat ottivat kerätyn veron päältä palkkansa. Siinä oli kruunullakin valvomaton paikka, mnkä verran vouti välistä veti. Jokainen uusi virka ja viranhaltija näkyi suoraan talonpoikien verotaakassa. Talonpoijat maksoivat veronsa tilan tuotteilla ja työllä. Työ tarkoittaa tässä teiden ja siltojen rakentamista ja kunnostusta sekä kievarilaitoksen ylläpitoa. Kruunun viranhaltijoille piti antaa kyyti virkatöissä ja muita matkustavaisia varten talonpoikien tuli huolehtia hevoskyyti ja soutajat saataville.

Verokirjuri Reinhold Johansson Stechman oli syyskuussa 1691 keräämässä verorästejä Iisalmen pitäjässä. Retkellään hän tuli Niemismäkeen, nykyisen Lapinlahden kunnan kylään. Niemismäki lienee asutettu Pajujärven suunnalta, vuoden 1664 maakirjan mukaan siellä asui mm. Hemminki Antinpoika Ruotsalainen.

Verokirjurin miehet olivat takavarikoineet niemismäkeläisen Pekka Ruotsalaisen ainoan hevosen verorästeistä. Stechman erikseen mainitsi, että Ruotsalainen ei ollut maksanut verojaan moneen vuoteen. Miehet olivat vieneet hevosen Ruotsalaisten laitumelta, vaikka talonväkeä ei ollut paikalla. Kun Ruotsalaiselle selvisi, mitä oli tapahtumassa, hän lähti neuvottelemaan verokirjurin kanssa hevosta vapaaksi, se kun oli tosiaan heidän ainokaisensa.

Pekka Ruotsalainen lupasikin toimittaa joko rahan tai takauksen maksusta verokirjurille ja hevonen jäisi pantiksi Martti Hiltuselle. Samaan aikaan kuitenkin Ruuskasen vaimo Kaisa Mikontytär Kuronen oli ottanut oikeuden omiin käsiinsä ja hakenut hevosen takaisin itselleen. Kun Stechmannille selvisi asian laita, hän tuli Ruotsalaisten pihaan ja pieksi Pekka Ruotsalaisen pahanlaisesti. Hän löi Pekka Ruotsalaisen verinaarmuille ja aiheutti hänelle kuusi mustelmaa käteen, jolla Pekka oli ilmeisesti suojellut itseään lyönneiltä.

Siltavouti Matti Laurinpoika Hovilaniuksen mukaan Ruotsalainen olisi ottanut tapahtumien tuoksinassa käteensä puisen kepin, jolla oli aikonut lyödä verokirjuria. Siltavoudin kehoituksista hän oli heittänyt kepin pois, mutta ottanut käteensä lantatalikon.

Tiedämme tästä veroneuvottelusta sen vuoksi, että Pekka Ruotsalainen kuoli tammikuussa 1692 kotonaan. Hän oli sairastanut muutaman päivän makuulla maaten ennen kuolemaansa. Pekan leski väitti oikeudessa, että verokirjurin kepinlyönnit olivat aiheuttaneet Pekka Ruotsalaisen kuoleman, vaikka aikaa oli sentään kulunut lyönneistä kuolemaan nelisen kuukautta. Lisäksi leski kertoi verokirjurin pyytäneen tapauksessa sovittelua, ettei tarvitsisi mennä käräjille. Stechman kiisti lesken väitteen.

Lesken todistajina lyönneistä käräjille oli kutsuttu Paavo ja Matti Väisänen. Paavo Väisänen oli hoitanut Pekan haavoja heti kahakan jälkeen. Vain Matti Väisänen oli paikalla, sillä Paavon vaimo oli juuri kuollut eikä mies ollut voinut käräjille tulla. Matti kuitenkin todisti lyönneistä samoin kuin leski oli aiemmin kertonut. Toisaalta Matti Väisänen kertoi, ettei Pekka ollut myöhemmin valitellut vaivojaan eikä makoillut tapauksen jälkeen sängyssä, vaan oli tehnyt töitä normaalisti.

Lesken väitteiden vastapainoksi ilmeni muutakin. Heikki Siponen kertoi nähneensä Pekka Ruotsalaisen tulevan soutaen Halolasta Kuopioon käräjäväen mukana syksyllä. Pekka oli ollut yksi kolmiparisen ison pitäjänveneen soutajista. Matkaa kertyi 7 peninkulmaa, joten ihan heikkovoimaisia soutajat eivät voineet olla. Ruotsalainen oli vielä palannut jalan lehmää taluttaen ja ruokapussi selässä takaisin kotiinsa Niemismäkeen. Siinäkin on ollut saapastelemista, sillä tie Iisalmeen valmistui vasta 1700-luvun puolivälissä, joten kyläteitä ja polkuja mutkitellen on matkaa tehty.

Ruotsalaisen siskonpoika Paavo Kettunen taas kertoi, että pahoinpitelyn uhri oli tehnyt poikansa kanssa joulun alla 1691 kauppamatkan Ouluun. Ruotsalainen ei ollut valittanut kipuja tai muita vaivoja. Matti Väisänen kertoi kuitenkin, että Ruotsalainen olisi uhonnut Mikkelinpäivänä syksyllä, että hän hakee lyönneistä vielä oikeutta. Väisänen kertoi myös Ruotsalaisen olleen tuolloin juovuksissa.

Kaisa Kurosen juttu kuivui kokoon. Pahoinpitelyn ja kuoleman välillä oli kovin pitkä aika ilmeisen tervettä eloa. Puolison kuolema oli epäilemättä kova isku Kaisalle, jollakin tavalla hänen on täytynyt pitää verokirjuria syyllisenä perheen vastuksiin. Niitähän oli ilmiselvästi ollut jo ennen kuin talo joutui verottajan kovakouraiseen syyniin. Verorästejä oli syntynyt aiempina vuosina.

Oikeus tuomitsi Reinhold Stechmanille sakot lyönneistä. Muista syytteistä hänet vapautettiin. Mainittakoon, että Stechmanilla oli ainakin kolme avioliiton ulkopuolista lasta, joista hän sai sakkoja käräjillä. Hänellä oli myös toinen sakkotuomio tappelusta Mikko Räsäsen kanssa. Eli tarkasti lain ja normien mukaan veronkantokirjuri ei taivaltaan tehnyt. Toisaalta verojen kerääminen vastahakoisilta ja katovuosien köyhdyttämiltä talonpojilta ei varmasti ollut helppo tehtävä.

Häpeätuoli Rautalammin kirkosta.
Rautalammin museo

Lähteet

Pien-Savon renovoidut tuomiokirjat, KO a:4 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1689-1693), tiedosto 697, s. 1473

Pien-Savon renovoidut tuomiokirjat, KO a:10 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1700-1703) tiedosto 563

Ville-Pekka Kääriäinen, Valtionmuodostus Ruutsin suurvallan itäisessä periferiassa 1639-1699

Rantatupa-Matilainen-Vilkuna, Ylä-Savo piirtyy kartalle 1700-luvulla

Saloheimo, Veijo, Savon historia II