Pöljän kyläläisten lukutaidosta 1700-luvulla – se oli sitä aikaa, kun lahna luki ja lohi lauloi!

 

Ekman, Kinkeripäivän aamuna, 1867. Äiti 
kuulustelee vielä kerran lapsen taidot.

1600-luvulla ehtoolliselle pääsemisen ehdoksi määrättiin kristinopin perusosaaminen. Siihen vaadittiin lukutaitoa. Aleksis Kivi on kuvannut kirjassaan Seitsemän veljestä lukutaidon saavuttamisen vaivoja ja välttämättömyyttä. Ehtoolliselle pääseminen oli täyden aikuisuuden ehto. Ilman sitä ei vihitty avioliittoon, ei voinut todistaa käräjillä eikä toimia kummina. Käytännössä ihminen syrjäytyi yhteisön elämästä, ellei päässyt ehtoolliselle. Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen tilanne ei ollut kirjailijan fantasiaa, vaan totisinta totta.[1]

Papiston merkintöjä rahvaan lukutaidosta 1700-luvulla on mahdollista tutkia varsin yksityiskohtaisesti rippikirjojen avulla. Niitä on Kuopion maaseurakunnasta säilynyt vuodesta 1727 alkaen. Pöljän kylä kuului 1700-luvulla Kuopion seurakuntaan.

Rippikirjoihin merkittiin seurakuntalaisten osaaminen kristinopin eri osa-alueista. Lukutaitoa opetettiin, koska rahvaan tuli Lutherin mukaan osata itse tutkia ja ymmärtää Raamatun sanomaa. Kirjoitustaito oli aivan sivuasia, sillä tuolloisen näkemyksen mukaan rahvas ei juuri tarvinnut kirjoitustaitoa, sillä kirjurit pystyivät vähät paperiasiat heidän puolestaan hoitamaan.[2] Esimerkiksi 1700-luvun Pöljän eteläisen jakokunnan isojakoasiakirjoissa kaikki talonpojat ja todistamassa olleet lautamiehet vahvistivat asiakirjat puumerkillään.[3]

Kunnon kristityn tuli osata kymmenen käskyä, uskontunnustus, Herran rukous sekä kaste, rippi, synnintunnustus ja ehtoollinen selityksineen. Lisäksi tuli osata aamu- ja iltarukous sekä ruokarukous. Rippikirjassa oli lopussa sarake, johon merkittiin sisälukutaito. Vaatimukset vaihtelivat jonkin verran, välillä kuulusteltiin myös huoneentaulua ja keskeisiä raamatunlauseita.

Rippikirjaan merkittiin X tai sen variaatioita kuvaamaan kuulusteltavan taitotasoa. Risti (X) tarkoitti hyvää uskonkappaleiden osaamista, vinoviiva (/) merkitsi välttävää taitoa. Tyhjä sarakkeen kohta merkitsi sitä, ettei kuulusteltava osannut riittävästi. Lisäksi käytettiin pisteitä, joista osaamisen edistyessä viivoilla muotoutui risti, vinoviiva tms. Merkinnät ovat tulkinnanvaraisia eikä lähteistä selviä, millainen tosiasiallinen osaaminen oli.

Pöljän kylällä vuosina 1727-1736 pidetty rippikirja kertoo varsin vaatimattomasta lukutaidosta ja kristinopin hallinnasta. Esimerkiksi Pöljän sotilasvirkatalossa ei ollut yhtään lukutaitoista henkilöä. Talon vuokraajana oli ensin Martti Hiltunen ja vaimonsa Kristiina Toivanen, sitten Henrik Kinnunen ja Kaarina Karhunen.

Väki osasi kymmenen käskyä, uskontunnustuksen ja Herran rukouksen taulukon alkupäästä jollakin tavoin, mutta sitten merkinnät loppuvat lähes kaikilta. Lars Kinnunen näyttäisi pääsevän ehtoolliselle 24.6.1733, vaikka osasi vain kymmenen käskyä, uskontunnustuksen ja Herran rukouksen.[4] Lisäksi useilla ei ollut minkäänlaista merkintää, osaamista ei siis ollut tai henkilöt ovat kartelleet kinkereitä.

Sen sijaa Lauri Miettisellä (k. 1728) ja hänen puolisollaan Marketta Puurusella (k. 1746) oli rippikirjassa komea rivi X-merkkejä, kymmenestä kohdasta vain sisälukukohta oli tyhjä. Pariskunta osoitti hyvää kristinopin osaamista. Heidän poikansa Pekka Miettinen (1706-1785) sai hyvät lukumerkit, hänellä oli myös merkintä kohtuullisesta sisälukutaidosta.[5] Myös Paavo Miettisellä (k. 1735) oli selkeät rastit kaikissa sarakkeissa. Eli Miettisillä oli vanhemmassa ikäpolvessa osaamista hyvin, nuoremmat saivat huonompia tuloksia.

Olli Toivanen ja vaimonsa Kaisa Haatainen, sekä poika Iivari hallitsivat hyvin kristinopin. Sen sijaan Pulasteen Kejosten kohdalla on hataria merkintöjä. Ehtoolliselle on päässyt, kun on osannut kolme ensimmäistä kohtaa edes jotenkuten. Tämä oli kaukana kirkon tavoitteista. Niissä vähimmäisvaatimuksena oli kuusi kristinopin pääkohtaa.[6]

Savolaisten taloista löytyi hyviä osaajia. Lukutaito ei ollut ankaran sukupuolittunutta, sillä esimerkiksi Iivari Savolaisen ((1679-1755) puoliso Silja Knuutinen sai paremmat merkinnät kuin puolisonsa.[7]

Koko kylän osalta on kuitenkin sanottava, että vain kahdella oli merkintä auttavasta sisälukutaidosta aikavälillä 1727-1736.

Svebiliuksen katekismus
(1746)

Tärkeimmät opetusmateriaalit olivat katekismus ja vanha virsikirja. Vuoden 1701 virsikirjassa oli alussa ns. katekismusvirsiä, joita opettelemalla oppi myös vaaditut katekismuksen opinkappaleet. Raamattuja oli liikkeellä varsin vähän, sillä kirkko ei oikeastaan suositellut rahvaalle Raamatun lukemista, sillä siinä oli väärien tulkintojen ja harhaoppien vaara. Tietysti Raamattu oli myös kallis kirja. Turvallisinta oli pitäytyä Lutherin tai sittemmin Svebiliuksen katekismukseen, jossa oppi oli puhtaasti selitetty.[8]

1700-luvun lopulla rippikirjasta voi seurata, minkä katekismuksen opinkappaleita kuulusteltava oli opetellut. Parhaiden lukijoiden kohdalla saattoi olla merkinnät molempien katekismusten osaamisesta. Rippikirjamerkintöjen mukaan pöljäläiset lukivat useammin Lutherin katekismusta kuin Svebiliusta.

Kirkko edellytti, että vanhemmat huolehtivat lasten lukutaidosta, jota sitten kinkereillä valvottiin. Vaatimus oli kohtuuton, sillä vanhempienkin taidot olivat köykäisiä. Parhaimmillaan opetus tarkoitti kotihartauksia, joissa käytettiin apuna katekismuksen rukouksia. Niitä opittiin toiston kautta ulkoa. Tuija Laine sanookin, että ”lukeminen oli kuulemista ja kuullun toistamista”.[9] On huomattava, että ulkoa opittu voi olla myös syvällisesti ymmärretty.

Kirkkomatka oli paljon muutakin kuin uskonnonharjoittamista.
Albert Edelfelt, Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä, 1887.

Saatettiin myös lukea ääneen muuta hartauskirjallisuutta, kuten postilloja. Esimerkiksi Kolmisopen Heikkilässä oli Väänäsillä vuonna 1800 neljä virsikirjaa, katekismus ja Johan Gerhardin hartauskirja.[10] Aaro Miettisellä Pöljällä 1820-luvulla virsikirja, Raamattu sekä Wegeliuksen postilla.[11] Kotihartaudet tarkoittivat sitä, että talon väki kokoontui yhdessä sanan ääreen. Kirkko suhtautui hyvin kielteisesti herätysliikkeiden kokouksiin, jossa laajempi kylän tai kylien väki kokoontui hartaushetkeen. Niissä kristinoppia selitettiin kirkon mielestä väärin.

Kaikkien oletettiin käyvän säännöllisesti kirkossa. Ennen varsinaisia kirkonmenoja pidettiin katekismussaarnoja, joissa oli mahdollista oppia ehtoolliselle vaadittavia opinkappaleita. Opetus oli hyvin hataraa ja kirjoja vähän. Onpa rippikirjassa säilynyt merkintä, kuinka nuori piika Anna Sofia Väänänen on valittanut papille isännästä, joka lyö. Anna Sofian lukumerkinnät olivat puutteelliset. Olisiko niin, että piialla ei ollut ollenkaan aikaa opetella vaadittuja taitoja, koska isäntä patisti töihin?[12] Kuulustelut kinkereillä saattoivat olla noloja ja osaamattomuudesta rangaistiin. Eipä ihme, että osa väestöstä alkoi vieroksua kirkkoa ja syrjäytyi.[13]

Maaningan kirkon jalkapuu, pituus 2,7 metriä.
Kuva Ahti Rytkönen.

Kirkko joutuikin taiteilemaan korkeiden vaatimusten ja arjen todellisuuden ristipaineessa. On merkkejä, että vaatimuksista annettiin periksi täällä Savossa enemmän kuin Länsi-Suomessa. Laineen mukaan se saattoi edistää sosiaalisesti tasa-arvoisemman yhteisön muodostumista.[14] Otsikon lause lukevasta lahnasta ja laulavasta lohesta viittaakin siihen, että joskus ehtoolliselle pääsyä on varmasti edistetty myös lahjuksilla.

Vuosina 1739-48 pidetyssä rippikirjassa on merkittävä kohennus auttavan lukutaidon kohdalla. Peräti 30 kyläläistä saa merkinnät auttavasta lukutaidosta- Piika Karin Kasuritar (Kasurinen) ja talollisen tytär Anna Olofintytär Toivanen olivat kuitenkin kylällä ainoat, jotka osasivat lukea merkintöjen mukaan sujuvasti.[15]

Merkinnöistä ei voi suoraan sanoa, että talolliset olisivat olleet merkittävästi edellä muita kylän sosiaalisia ryhmiä lukutaidossa. Talon isännältä ja emännältä ilmeisesti odotettiin kuitenkin enemmän osaamista. Heidän vastuullaan oli opettaminen. Esimerkiksi 1700-luvun puolivälissä Pöljälle vastikään muuttaneiden Anders ja Knut Väänäsen perheissä niin isännät, emännät kuin lapsetkin saivat hyvät merkinnät. Olipa Knut Väänäsen Räimältä taloon tuotu piika Anna Tossavainenkin saanut koko rivin osaamismerkintöjä. Hänet oli myös merkitty auttavasti sisälukutaitoiseksi.[16]

Hamulan ja Pöljän kylän yhteinen ruotusotilas Lars Kaja ja puoliso Karin Hapalatar (Haapalainen) ovat saanet merkinnä ”bäggee literat”, molemmat lukutaitoisia.[17]

Kaiken kaikkiaan rippikirjan merkintöjen mukaan pöljäläisten lukutaito ja kristinopin ymmärrys on selvästi kohentunut 1700-luvun aikana. 1700-luvun lopulta on tieto Kuopion seurakunnan tarkastusraportista, jossa tarkastaja totesi seurakuntalaisten pystyvän lukemaan sekä ”ulkoa että sisältä” Lutherin katekismusta. Tavaamista ei kuitenkaan hallittu ja varsin monelta puuttui tosiasiallinen sisälukutaito.[18]

Rippikirja-aineisto ei anna mahdollisuutta sanoa mitään niistä, jotka syrjäytyivät ja karttoivat kirkon tilaisuuksia. Esko M. Lainen on tutkinut piispan- ja rovastintarkastusraportteja, joissa näkyy paremmin syrjäytyminen. Nolatuksi tulemisen pelko vähensi kirkossakäyntiä ja osallistumista.[19]

 

Opetustaulu havainnollistaa kinkerikuulustelun jännittävyyttä, varsinkin jos piispa sattui
tarkastusmatkallaan kuulustelun johtoon. Tällaisia tilanteita monet pakoilivat.

---

[1] Kuparinen, Riitta, Seitsemän veljeksen rippikoulu, 2019

[2] Laine, T., Aapisen ja katekismuksen tavaamisesta itsenäiseen lukemiseen. rahvaan lukukulttuurin kehitys

   varhaismodernina aikana, 35

[3] Hajamietteitä Pöljältä https://airaroivainen.blogspot.com/2020/01/isojako-poljalla-kuopion-pitajassa-1700.html

[4] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1727-1736 (AP I Aa:1) 199 Sivu 90 Pölliä

[5] Lauri Ollinpoika Miettinen https://www.geni.com/people/Lauri-Miettinen/6000000076879544128,

   Kuopio maaseurakunta rippikirja 1727-1736 (AP I Aa:1) 200 Sivu 90 Pölliä, SSHY

[6] Laine, E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja 1700-luvulla. Teoksessa Elämän

   veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002

[7] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1727-1736 (AP I Aa:1) Sivu 205 Pöliä; SSHY

[8] Laine, E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja 1700-luvulla. Teoksessa Elämän

   veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002

[9] Laine, T., Aapisen ja katekismuksen tavaamisesta itsenäiseen lukemiseen. rahvaan lukukulttuurin kehitys

   varhaismodernina aikana, 62

[10] Hajamietteitä Pöljältä https://airaroivainen.blogspot.com/2025/04/heikki-vaanasen-perunkirjoitus.html

[11] Hajamietteitä Pöljältä https://airaroivainen.blogspot.com/2024/12/aaro-miettisen-perunkirjoitus-poljalla.html

[12] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1796-1804 (AP_I I Aa:11)  Sivu 342 Pöljä 1 ; SSHY

[13] sama, 64-65

[14] sama

[15] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1739-1748 (AP I Aa:2) Sivu 205 Pöljä; SSHY

[16] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1749-1759 (AP_II I Aa:4) Sivu 15 Pöliä; SSHY

[17] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1739-1748 (AP I Aa:2) Sivu 210 Pöljä; SSHY

[18] Laine, E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja 1700-luvulla. Teoksessa Elämän

   veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002

[19] Laine, E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja 1700-luvulla. Teoksessa Elämän

   veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002

Rengin elämää 1800-luvun alkupuolella Savossa

 

Eero Järnefelt, Isäntä ja rengit, 1893.

Pyylahden isäntä Kasurilasta, Aaro Kejonen syytti toukokuussa 1848 Kuopion pitäjän käräjillä renkiään karkaamisesta. Pekka Jaakonpoika Hakkarainen oli ottanut Kejoselle pestin 1. päivä marraskuuta 1847. Palkaksi sovittiin 12 hopearuplaa. Pesti sovittiin aina vuodeksi kerrallaan.

Hakkarainen oli syntynyt vuonna 1803 viereisellä Hakkaralan kylällä ja hän oli lapseton leskimies.[1] Pekka oli solminut avioliiton vuonna 1826. Hänen puolisonsa Anna Pursiainen oli huomattavan iäkäs verrattuna Pekkaan. Anna oli syntynyt 1768, joten puolisoilla oli ikäeroa 31 vuotta. Anna Pursiainen oli kuollut 4.2.1844.[2]

Hakkarainen oli lupia kyselemättä häipynyt palveluspaikastaan huhtikuun 26. päivänä 1848. Hän oli saanut etukäteen viisi ruplaa palkkaa pestinsä aikana. Isäntä Kejonen epäili Hakkaraista myös hopeisen ruokalusikan katoamisesta, mutta hän ei voinut varmaksi asiaa väittää.

Pestistään pois lähteneitä piikoja ja renkejä oli niin paljon, ettei heitä lähdetty erikseen etsimään. Hakkarainen jäi kuitenkin Onkivedellä Iisalmen pitäjässä kiinni varkaudesta. Hän oli tehnyt murron ja varkauden Yrjö Miettisen tilalla. Hakkarainen tuotiin Kuopion käräjille suoraan lääninvankilasta. Papinkirjan mukaan Pekka Hakkarainen oli elänyt tähän asti nuhteettomasti.

Suomessa oli vielä 1800-luvun alkupuolella melkoinen joukko ihmisiä, jotka kulkivat etsimässä töitä ilman muuttokirjoja tai viranomaisten kontrollia. Mikäli asukkaat eivät ajautuneet hankauksiin kulkijoiden kanssa, viranomaisille heistä ei huudeltu. Tilapäinen työvoima oli usein tarpeen. Sitten oli vielä suppea, isompaan tai pienenpään laittomuuteen taipuvainen ryhmä, varsinaiset irtolaiset. Pekka Hakkarainen oli nyt vanhuuden päivien lähestyessä ”saavuttanut” tämän aseman.

Hän oli pyörinyt maantieteellisesti hyvin pienellä alueella, välillä loisena ja sittemmin renkinä. Hänen isänsä oli Jaakko Pekanpoika Hakkarainen tilalta Hakkarala 6. Hakkaraiset asuttivat vanhoja Hakkarralan Panninniemen maita, joskin suvun maaomaisuus oli hiipumassa 1800-luvun puolivälissä.

Irtaimen työväestön asema oli heikentynyt 1800-luvulle tultaessa. Isojako oli vienyt sivuansiomahdollisuudet, kun jakamattomien kylämetsien käyttö loppui muilta kuin tilallisilta ja torppareilta. Suomen sodan, katovuosien, korkean verotuksen ja sairastavuuden myötä tilallisetkin ajautuivat velkoihin, eikä kaikille pojillekaan ollut enää jakaa maata oman elämän pohjaksi. Oli paljon väkeä, joka oli joutunut ylikäymättömään köyhyyteen. Heitä tuomittiin irtolaisena vankilaan ja työlaitoksiin, vaikka he eivät olisi tehneet mitään muuta rikosta kuin kuljeskelu. Lisäksi irtolaisina kohdeltiin yhteiskunnan ulkopuolelle jäänneitä romaneja ja ammattirikollisia.[3]

Käräjillä Aaro Kejonen sanoi, ettei hän halua ottaa karkulaista takaisin palvelukseen. Oikeus määräsi Hakkaraisen palauttamaan saamansa palkan sekä maksamaan Kejosen oikeudenkäyntikulut. Hakkarainen tuomittiin puolen vuoden työpalvelukseen, jolla piti korvata 6 hopearuplan työpanos. Hänet vapautettiin vankilasta, joten hän ei joutunut työlaitokseen. Oikeus määritteli hänet irtolaiseksi.[4] Hakkarainen näkyy kuitenkin normaalisti Hakkaralan kylän rippikirjoissa renkinä 1850-luvulla, joten hänen irtolaisuutensa katkesi nopeasti.

Rengin vuosipalkkaa voi verrata Maamiehen ystävässä julkaistuihin Kuopion tammimarkkinoiden hintoihin 1848. Siellä tynnyri ruista (146 litraa) maksoi 14 ruplaa, ohraa 12 ruplaa, kaura 71/2 ruplaa, nelikko (31 litraa) suolakalaa taimenesta 6 ruplaa ja lohesta 5 ruplaa.[5]

Renki sai talosta asunnon ja ruuan, joskus sopimukseen kuului myös vaatetavaraa. Piian palkka oli yleensä puolet rengin palkasta. Työvuoteen kuului yksi vapaaviikko marraskuun alussa.

Käräjäoikeuden asiakirjoista löytyy varsin helposti palkkariitoja. Vuoden 1831 syyskäräjillä renki Kustaa Hartikainen ja talollinen Kustaa Koponen Lamperilan kylästä puivat palkkaa ja irtisanomista.  Kustaa Hartikainen vaati palkkojaan Kustaa Koposelta. Lisäksi Koponen oli irtisanonut rengin kesken vuosipestin.

Koponen kertoi palkanneensa Hartikaisen koko vuodeksi, mutta renki oli ollut määräilevä, tottelematon ja laiska. Lisäksi hän oli ollut toistuvasti humalassa, niin ettei ollut pystynyt töihin. Hartikainen kiisti väitteet. Isännän todistajat kertoivat Hartilaisen juopotteluista yhtäpitävästi. Niinpä Kustaa Hartikainen hävisi juttunsa, sai jouluna juovuksissa esiintymisestä sakot ja joutui maksamaan isäntänsä oikeuskulut.[6] Sakon pystyi kuittaamaan kahdeksan päivän vankeudella. Kuopion vankila olikin pullollaan sakkovankeja, sillä raha oli tiukassa.

Toisinkin saattoi käydä. Karttulan Hakulilassa renki Herman Fröberg vaati isäntäänsä maksamaan puuttuvat palkkansa. Isäntä Pekka Venäläinen väitti, että renki oli työskennellyt niin huonosti, ettei hän maksa sovittua palkka. Oikeus ei kuitenkaan hyväksynyt isännän puheita, vaan määräsi hänet heti maksamaan puuttuva 5 riikintaalaria 20 killinkiä Fröbergille.[7]

Palkka maksettiin pääsääntöisesti jälkikäteen, mutta useissa jutuissa tuli esille, että ”förskottikaan” ei ollut tuntematon asia. Ainakin yksi sukulainen koetti saada isännältä edesmenneen veljensä renginpalkkaa, joka oli jäänyt kuolemantapauksen vuoksi saamatta. Isäntä ei tarvinnut maksaa, sillä hän pystyi osoittamaan työntekijän olleen käytännössä työkyvytön.

 

Pekka Halonen, Niittomiehet, 1891.

---

[1] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1848-48, KO a:28, s. 1385, Kuopion maaseurakunnan RK 1844-1853, Kasurila, s. 123

[2] Kuopion maaseurakunta RK 1844-1853, Hakkarala 13, s. 107, Kuopion maaseurakunta vihityt 1813-1834, AP I Eb:6, s.524

[3] Nygård, Irtolaisuus ja sen kontrolli 1800-luvun alun Suomessa

[4] Kuopion lääninvankilan päiväkirja 1848-1850 AP Ba:17

[5] Maamiehen Ystävä 22.1.1848

[6] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1831-1831, KO a:11, s. 263

[7] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1820-1820, KO a:28, s.74

Luettelo viinanpolttoon oikeutetuista kotitalouksista Pöljällä 1808

 

Viinapannu. Yläosassa on hattu, johon höyrystynyt viina
kohosi ja mistä tislattu viina valui piippuja pitkin 
erilliseen astiaan.
Museovirasto

Talonpojat saivat polttaa viinaa vuoteen 1866 saakka omaan käyttöön ja myyntiinkin. Viinan valmistaminen ei kuitenkaan ollut koskaan aivan vapaata. Ensinnäkin tuo rajoitus, että maaseudulla sitä sai valmistaa vain maata omistavat talonpojat. Lisäksi viinapannun koko määräytyi tilan manttaalien mukaan. Isommat tilat saivat polttaa viinaa enemmän, pienemmät vähemmän.

Vuonna 1853 kruunun nimismies Daniel Grönberg oli takavarikoinut Kehvon Haapalehden talon viinapannun. Pannun koko ja keitto-oikeus määräytyi talon manttaaliluvun mukaan. Haapalahdessa olisi tämän mukaan saanut olla 30 kannun pannu. Eli talossa olisi saanut valmistaa 30 kannua viinaa, mutta siellä oli käytössä 45 kannun pannu. Nimismies Norring oli jahtivouti Karhusen ja torppari Ville Tellerin todistaessa ottanut pannun haltuunsa.

Tilan omistaja Carl Wenell kertoi oikeudessa, että hänen äitinsä Kristiina Väänänen oli omistanut Haapalahden tilan Kevolla ja Talvisalon tilan Ryönässä. Heillä oli ollut vuodesta 1842 kuvernööriltä saatu lupa yhdistää näiden tilojen viinankeitto-oikeudet. Tämän vuoksi Kristiina Väänänen oli valmistuttanut 45 kannun pannun. Sen olivat hyväksyneet ja leimanneet kruununvouti Carl Winter ja kruununnimismies Daniel Grönberg. Pannu palautettiin Wenellille, koska manttaalit riittivät isompaan pannuun.

Yksi kannu oli noin 2,5 litraa. Eli talojen polttamat viinamäärät olivat varsin suuria. On kuitenkin sanottu, ettei kotipolttoisen alkoholiprosentti ollut kovin korkea.

Vuonna 1808 viinaveroa maksoivat Pöljällä seuraavat talolliset:

Samuel Paldanius, Antti Knuutinpoika Väänänen, Lauri Väänänen, Aaro Miettinen, Matti Miettinen, Aatu Heikinpoika Miettinen, Påhl Miettinen, Aatu Miettinen, Matti Ristonpoika Kejonen, Jaakko Kejonen, Aatu Kejonen, Fredrik Miettinen, Ivar Toivanen, Antti Toivanen, Johan Toivanen, Taavetti Savolainen, Ivar Pekanpoika Savolainen, Ivar Ivarinpoika Savolainen ja Pekka Miettinen.

Isommissa taloissa oli valmistettu erillinen keittiö viinankeittoon ja oikeusjuttujen perusteella taidon hallitsivat naiset yhtä hyvin kuin miehetkin. Viina oli tärkeä osa taloutta, se oli aina käypää valuuttaa vaihtokaupassa. Usein syytinkisopimuksissakin mainittiin vuosittainen viina-annos, se lienee usein ollut jonkinlainen arvonmitta ei niinkään aidosti vuodessa saatu viina. Aikalaiset kokivat viinan terveellisenä ja erittäin tarpeellisena juomana.

Viinalla juhlistettiin pyhiä, sadonkorjuujuhlia ja hautajaisia. Mitään päivittäin tissuttelijoita 1800-luvun alkupuolen ihmiset eivät olleet. Viina oli arvokasta ja siksi useimmat nauttivat sitä harvoin. Lisäksi laki kielsi juopuneena esiintymisen, siitä sai kiinni jäätyään rapsakat sakot.

Talolliset joutuivat käräjille liian suurista pannuista, pannun luovuttamisesta muille ja sopimattomaan aikaan poltetusta viinasta (sunnuntaina ei saanut polttaa viinaa!). Viinaan liittyviä oikeusjuttuja on paljon, joten sääntöjä ei täysin noudatettu, mutta samalla se kertoo siitä, että viranomaiset todella pyrkivät valvomaan polton.

Lähteenä Savon ja Karjalan läänintili 1808-1809, Förtekning över Fria Husbehofs Brännvins Bränning betalare uti Öfre Savolax Häräd, s. 559

 

 

 

Pöljän kievarin tarjoomuksista ja Matti Pekanpoika Kejosesta (1802-1862)

 

Pöljän Puustelli, entinen sotilasvirkatalo, sittemmin valtion
virkatalo. Kuva 2017.

Kuopiolainen kauppias Carl Fogman ajautui konkurssiin keväällä 1852. Hän oli aikansa suurkauppias, joka operoi laajalla alueella. Suurimmat velkojat olivat kauppiaita ja tehtailijoita Pietarista, Viipurista, Helsingistä, Turusta, Littoisista, Pietarsaaresta ja Argangelista saakka.[1]

Kauppaan kuului tuolloinkin velaksi myyminen sekä rahan lainaaminen toisille kuin myös veloilla äkillisten maksuvaikeuksien tai investointien hoitaminen. Niinpä yhden kauppiaan kaatuminen saattoi aiheuttaa dominoefektin. Konkurssipesä alkoi velkoa saataviaan kaikilta, jotka olivat kauppias Fogmanille velkaa.

Tässä yhteydessä on Kuopion käräjäoikeuden pöytäkirjoissa säilynyt selvitys Pöljän kievarinpitäjän, Matti Kejosen tekemistä ostoksista ja suoritetuista maksuista kahden vuoden ajalta 1849-1851.[2]

Kejonen oli tehnyt ostoksia 88 hopearuplan, 68 kopeekan arvosta. Ostoksista oli maksamatta 11 ruplaa, 68 kopeekkaa. Kestikievareissa tarjottiin matkustajille palveluja vaihtelevasti, yösija ja vaihtohevoset oli aina satava. Lisäksi kievareissa näyttää olleen varsin kattava tarjoilu virvokkeiden osalta. Pöljällekin oli hankittu rommia, punssia, konjakkia, ranskalaista viiniä, punaviiniä, portviiniä ja kivennäisvettä. Lisäksi kylästä varmasti saatiin omatekoista olutta ja viinaa.

Kahvia ja teetä oli ostettu, samoin sokeria, mannaryynejä, kanelia ja pippuria sekä sikareja. Juomalaseja, sylkykuppi ja mahdollisesti kievarinpitäjälle tyylikäs lakki, kun sellainenkin listalta löytyi. Kaiken kaikkiaan juomatarjoilu oli siis varsin laaja. Kovin usein Kejonen ei Kuopiossa Fogmanin kaupassa asioinut, sillä kahden vuoden aikana hän teki ostoksia seitsemän kertaa. Kejonen on tietysti voinut ostaa tavaraa muualtakin.

Kauppias Fogmanin konkurssi näkyi ympäri pitäjää, niinpä on mahdollista verrata Kejosen ostoksia muidenkin kievareiden laskuihin. Kaikki ostivat samoja tuotteita eli tarjonta näyttäisi olleen juomien osalta kievareissa muuallakin samanlainen.[3] Osa ostoksista jäi arvoitukseksi, kannu Teneriffaa tai Attikaa oli juomaa, mutta mitä? Jotkut olivat ostaneet ihan Jamaikan rommia.

Kievarit saivat lihat, perunat, juustot, leivät ja ryynit omalta kylältä, osin omalta tilaltakin.

Matti Pekanpoika Kejonen toimi Pöljän kievarin hoitajana vuosina 1840-1852. Kievari toimi tuolloin valtion virkatalossa, Puustellissa, jonka vuokraajana Kejonen toimi. Paikka olikin mitä mainioin, sillä puustellin talouskeskus oli aivan Kuopio-Iisalmi tien varrella.

Matti Pekanpoika Kejonen (1812-1862) oli Pekka Kejosen poika. Pekka (1776-1842)) taas oli Risto Kejosen (1741-1791) poika. Samaan veljessarjaan kuuluivat myös Matti (1773-1839), Adam Juhan (1787-1832) ja Risto (1784-1849).

Matti Pekanpoika Kejonen sinnitteli pisimpään Pöljällä sen jälkeen, kun Kejoset menettivät maaomaisuutensa 1830-luvulla. Tämän sukuhaaran luisu alkoi Adam Juhan Kejosen kuolemasta 1832. Adamilla oli keskeneräinen kirkonrakennusurakka Oulussa, joka suisti lopulta myös Pekka-veljen konkurssiin 1836. Veljeksistä Risto oli myynyt osuutensa maaomaisuuteen veljilleen jo vuonna 1815.

Pyylahti 1932. Kuva Jääskeläisen sukualbumi.

Jaakko Kejosen (1755-1810) sukuhaara oli ilmeisesti pysytellyt erossa sukulaisten suurellisista hankkeista, mutta silti hekin muuttivat pois kylältä. Jaakon poika Jaakko Kejonen (1795-1851) ja hänen poikansa Aaro Kejonen (s.1802)[4] vaihtoivat tilansa Pöljä 6 (isojaon jälkeiset numerot) tilaan Kasurila 14.[5] Tämän Pyylahden tilan omisti Ivar Toivanen. Kejoset luopuivat myös kaikesta irtaimesta, paitsi saivat mukaansa talon viidestä hevosesta yhden. Lisäksi vaimot saivat pitää omat tavaransa.

Matti Pekanpoika Kejonen oli naimisissa Maria Väänäsen (s.1814) kanssa. Heillä oli lapset Albertina (1835), Pekka (1837), Aaro (1844), Maria (1845), Matti (1846), Staffan (1848), Anna Liisa (1850), Olga Maria (1853). Lapsista Maria kuoli sylivauvana.[6]

Taustalla Pitkäjärvi. Kuva on otettu Pitkänpäästä.
Kuva Halosen sukualbumi.

Valtion virkatalon vuokraajalla oli velvollisuus huolehtia tilan asioista huolella. Tarkastajat kävivät säännöllisin väliajoin tutkimassa tilan. Heti aloittaessaan vuokraajana Matti Kejonen joutui tarkastajan hampaisiin. Hän oli kaskennut luvattomasti tilalla.[7] Toisaalta hän piti tiukasti kiinni Puustellin kalastusoikeudesta Pitkäjärveen. Loismies Erik Toivanen oli virittänyt verkkonsa järveen ja Kejonen haastoi hänet käräjille. Oikeus oli samaa mieltä Kejosen kanssa ja määräsi Toivaselle sakkoa. Ei auttanut, vaikka Toivanen sanoi, ettei ollut saanut yhtään kalaa.[8]

Voi olla vähän kohtuutonta nostaa esille Matti Kejosen yhtä sakkotuomiota, jonka hän sai Kuopiossa käydessään. Hän oli 2.10.1852 talollinen Kusti Hakkaraisen kanssa ollut kaupungilla ja he olivat nauttineet alkoholia. Yökortteeriin palatessaan he joutuivat kahakkaan yövahti Lauri Räsäsen kanssa. Tässä yhteydessä Matti oli uhannut lyödä yövahtia. Käräjäoikeus sakotti häntä juopumuksesta ja häiriön aiheuttamisesta kaupungissa.[9]

Matti Pekanpoika Kejonen kuoli 6.2.1862 Miettilässä, Pöljä 20.

Lisätietoa oheisista blogiteksteistä: 1800-luvun tieoloista ja kievareista, sekä eräs sattumus Pöljän kievarissa.

 

Tässäkin työssä on hyödynnetty Kaija Kainulaisen selvitystä Kejosten vaiheista Pöljällä.

---

[1] Kuopion raastuvanoikeuden arkisto, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1853-1853, RO a:17, 12. 2.1853 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/850433/pages/37?t=Fogman%20konkurs

[2] Kuopion käräjäoikeuden arkisto, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1852-1852, KO a:32, 19.10.1852 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700730/pages/1022?t=P%C3%B6lj%C3%A4

[3] Kuopion käräjäoikeuden arkisto, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat, 19.10.1852 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700730/pages/1004?t=P%C3%B6lj%C3%A4

[4] Maaningan seurakunnan arkisto, Rippikirja 1832-1844, s. 320

[5] Kuopion käräjäoikeuden arkisto, Ilmoitusasioiden pöytäkirjat 1836-1838, KO b:4, §§ 77 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/195170/pages/112?t=Matti%20Kejonen

[6] Maaningan seurakunnan arkisto, Lastenkirja 1843-1853, s. 628

[7] Kuopion käräjäoikeuden arkisto, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1842-1842, KO a:22. s.692 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700721/pages/702?t=Matts%20Kejonen

[8] Kuopion käräjäoikeuden arkisto, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1853-1853, KO a:33, s.1053

[9] Kuopion käräjäoikeuden arkisto, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1852-1852, KO a:32,