Kohtalokas kaupunkimatka Kasurilan miehillä

 

Näkymä Kuopiosta, 1820-luku.
Historian kuvakokoelma, Museovirasto.

Talollisen vaimo Eva Sofia Leskinen teki ilmoituksen kruununnimismiehelle miehensä Adam Toivasen katoamisesta. Adam oli lähtenyt lauantaina 6. kesäkuuta 1857 Hakkaralan kylästä Kuopioon hoitamaan asioitaan. Adam Toivanen ei koskaan palannut kaupunkireissultaan kotiin, vaan hän katosi kuin tuhka tuuleen.

Adam Toivasen puoliso alkoi kysellä miehensä perään heti sunnuntaina, kun kaupunkimatkalaiset alkoivat palailla kotiin.

Viimeinen tieto Adam Toivasesta oli, että hän oli ollut Kuopion Koljonniemellä (nykyistä satama-aluetta) Hakkaraisen veljesten, Adamin ja Gustafin  kanssa. Varsinkin Gustaf Hakkaraisen ja Adam Toivasen sanottiin olleen vahvasti juovuksissa. Hakkaraiset myönsivät olleensa rannassa Toivasen kanssa, mutta kumpikin sanoi lähteneensä kaupunkikortteeriinsa illan aikana. Toivanen oli jäänyt nukkumaan päätään selväksi rannan makasiinien suojiin ulkosalle. Oli ollut lämmin, aurinkoinen kesäilta.

Leski ilmoitti katoamisesta ja rikosepäilyistään lääninviskaali Robert Strengille. Koko Kasurilan kylä kohisi katoamisesta. Eva Sofia Leskinen kovisteli Hakkaraisia, mutta heidän tarinansa pysyi samana. Adam kertoi lähteneensä puolen yön maissa rannasta kortteeriinsa, jolloin hänen veljensä Gustaf ja Adam Toivanen oli maanneet vierekkäin sammuneina rannalla. Miehensä katoamisesta suunniltaan ollut vaimo ei uskonut Hakkaraisten silitystä.

22.6. 1857 Kuopion raastuvanoikeudessa Leskinen syytti talollinen Gustaf Adolf Hakkaraista ja torppari Adam Hakkaraista miehensä murhasta. Alkoi oikeudenkäynti, joka kesti lokakuun lopulle 1857. Oikeus kuuli lähes 70 todistajaa, lopullinen ratkaisu saatiin Viipurin hovioikeudesta loppuvuodesta 1857.

Eva Sofia Leskinen kertoi miehellään olleen kaupunkiin lähtiessä lompakossa rahaa noin 19 ruplaa. Leskinen sanoi miehensä olleen perso viinalle, mutta ei silti uskonut hänen pelkkään humalaan ja laiturilta horjahtamiseen hukkuneen. Leskinen syytti Hakkaraisia siitä, että he olivat väkivalloin hukuttaneet Toivasen ja ottaneet häneltä rahat. Kaupunginviskaali Robert Streng oli aloittanut tutkinnan heti saatuaan katoamisesta tiedon.

Gustaf Adolf Hakkarainen oli syntynyt 17.5.1815 Kasurilassa, hänen puolisonsa oli Loviisa Ruuskanen. Adam Hakkarainen oli syntynyt 27.7 1817, hänen puolisonsa oli Aukustiina Miettinen. Hakkaraisen veljeksien isä oli Pekka Hakkarainen (1791-1853) ja äiti Loviisa Paavontytär Kasurinen (1792-1830). Hakkaraiset asuttivat tilaa Kasurila 6.

Kadoksissa oleva Adam Toivanen oli syntynyt 14.4.1821. Hänen kotitilansa oli Hakkarala 11. Nykyisin puhuttaisiin Harjamäen alueesta. Jutun käsittelyssä tuli selväksi, että näiden kylien väellä oli paljon yhteistä, eikä välimatka kylien välillä ollut pitkä. Adam Toivanen oli tullut samalla veneellä Adam Hakkaraisen kanssa Kuopioon.

Kuulusteluissa tuli ilmi, että Kasurilasta oli lähtenyt enemmänkin miehiä hoitamaan asioitaan kaupungissa. Osa meni veneellä, sen sijaan Gustaf Adolf Hakkarainen oli mennyt kievarikyydillä Kuopioon Toivalan ja Kelloniemen kautta ja asettunut tavalliseen kaupunkikortteeriinsa ajuri Pekka Jääskeläisen taloon.

Kaupunkimatka Kasurilasta saatettiin taivaltaa joko Kuopio-Iisalmi tietä, Räimän kautta vesireittiä tai sitten Siilinlahdelta suoraan venekyydillä perille asti. Kuopion satama sijaitsi Koljonniemen ja Tuhkaniemen alueella, jossa oli 1850-luvulla mylly ja viinanpolttimo. Oletettavasti niin Kasurilan kuin Hakkaralankin kylillä oli kirkkoveneet käytössä. Kasurilan miesten vene saapui Tuhkaniemeen (Kuopion satamaan) noin seitsemän aikaan aamulla.

Kun oikeutta istuttiin seuraavan kerran 14.7. ja 22.7. tilanne oli muuttunut. Adam Toivasen ruumis oli löytynyt järvestä 22.6. läheltä paikkaa, jossa hänet oli viimeksi nähty elossa. Heinäkuussa oikeudella siis käytettävissään ruumiinavauspöytäkirja. Kaupunginlääkäri Axel Erik Åkesson ei löytänyt vainajasta merkkejä väkivallasta, mutta Hakkaraisia vastaan esitettiin oikeudenkäynnin aikana raskaita todisteita.

Ilmaantui jopa todistajaa, joka kertoi nähneensä kolme miestä rannassa tilanteessa, jossa yhtä maassa maannutta miestä olisi lyöty. Silminnäkijä Pekka Koistinen oli kuitenkin 8-vuotias lapsi, joten häntä kuultiin oikeudessa, mutta valaa hän ei voinut vannoa valaa.

Rannassa oli myös miesjoukko, jotka olivat lastaamassa Iris-nimistä viljalotjaa. Heidänkin havaintonsa olivat ristiriitaisia, jonkinlaisia riitelyn ja avunhuudon havaintoja esitettiin, mutta ei mitään tarkkoja tietoja. Yksi todistaja oli kiinnittänyt huomioita humalaisten toikkarointiin satamalaiturilla. Se oli näyttänyt vaaralliselta ja hän oli kehottanut hiukan selvempää Adam Hakkaraista katsomaan ystäviensä perään. Adam Hakkarainen oli luvannutkin niin tehdä.

Adam Toivanen ja Gustaf Adolf Hakkarainen tapasivat toisiaan päivän aikaan kaupungilla. Murhenäytelmä sai alkunsa Moldakoffin leipäkojulla, jossa Gustaf Hakkarainen ehdotti paikalla olleille vietettäväksi hänen nimipäiväjuhliaan. Tätä ehdotusta oli kuulemassa myös Adam Hakkarainen ja Elias Laitinen. Adam Toivanen oli aiemmin hakenut kruununmakasiinista velaksi kylvöohraa, velkakirjaa todistivat Elias Laitinen ja Gustaf Hakkarainen. Laitinen oli Kasurilan kylän isäntiä.

Adam Toivanen oli heti innokkaasti mukana aatteessa ja toverukset menivät Bomanin tavara-aitalle ostamaan viinaa. Molemmat ostivat puoli korttelia rommia. Yksi kortteli on yli 3 litraa, joten annos oli reilu. Tämän jälkeen Hakkaraiset ja Toivanen kävelivät Koljonniemelle nauttimaan ilta-auringosta ja juomista. Miehet olivat olleet todistajien mukaan koko päivän selvin päin. Lisäksi minkäänlaista riitaa tai epäsopua Hakkaraisten ja Toivasen välillä ollut päivän aikana havaittu.

Talonpojilla oli viinankeitto-oikeus, mutta piinaa sai valmistaa neljä kuukautta vuoden alusta ja syyskuusta alkaen vuoden loppuun. Voi olla, että omat viinat oli jo kesäkuun alussa juotu, eikä uutta saanut polttaa. Olisiko rommi tehnyt tepposet miehille, sillä sanotaan, ettei kotipolttoinen ollut niin vahvaa kuin ammattilaisten valmistama viina?

Todistajien mukaan viimeiset kerrat, jolloin rannassa nähtiin kolme miestä elossa oli noin klo 11-12 aikaan yöllä. Myöhään yöllä oli liikkeellä Ingeborg Huuskonen, joka oli pessyt pyykkiä Koljonniemen vanhalla pesutuvalla. Hän kertoi kuulleensa rannassa huudettavan: ”Kiireesti tänne!” Todistaja ei kuitenkaan nähnyt mitään, mikä olisi huudon selittänyt. Johan Vepsäläinen oli liikkunut Tuhkaniemessä ja Koljonniemellä yöllä kolmen aikaan. Hän oli nähnyt jonkun nukkuvan peitettynä makasiinien välissä.

Kuopion satama. Ylhäällä oli Maljalahti, ensimmäinen niemi
Tuhkaniemi ja siitä alempana Koljonniemi. 1838.

Seuraavan kerran oikeutta istuttiin 10. elokuuta. Hakkaraisia vastaan esitettiin vielä edellistäkin kovempia todisteita. Katariina Räsänen kertoi olleensa menossa lauantai-iltana raatimies J.G. Rosénin taloon lähellä Koljonniemeä. Hän oli kuullut huudon. ”Ota rahat, mutta älä lyö!” Hän tunnisti oikeudessa rannassa olleet miehet Gustaf ja Adam Hakkaraiseksi. Myös Kasurilan kylässä kihisi ja kiehui murhasoppa. Oli löytynyt verinen nenäliina Gustaf Hakkaraisen pyykistä ja koko kylä laski Hakkaraisten rahankäyttöä kesän ajalta. Eikö hänellä ollutkin liikaa rahaa? Vaikuttaa siltä, että ainakin osa kyläläisistäkin oli kääntynyt Hakkaraisia vastaan.

Gustaf Hakkarainen oli jonkinlainen käräjämaakari, mutta asiat olivat tavallisia velkomusjuttuja, perintöriitoja. Voi kuitenkin sanoa, että hän oli keskimääräistä hanakampi hoitamaan asioita käräjien kautta. Vuosien varrella oli torppari Erkki Huuskosen kanssa ollut Honkamäen torpan hoidosta erimielisyyttä, talollinen Taavetti Savolaisen kanssa kovin tyhjänpäiväinen riita kasken joutopuista, jotka hän itse oli luvannut Savolaisen kerätä talteen. Äitipuolen, Reetta Kristiina Kinnusen syytinki oli jäänyt huonolle hoidolle.

Gustaf Hakkaraisen maineelle ikävin oli marraskuussa 1856 tapahtunut veljenpojan pahoinpitely. Asiaa käsiteltiin käräjillä keväällä 1857. Gustaf oli humalassa lyönyt Wilhelm Hakkaraista ilman ennakkovaroitusta suoraan naamaan, niin että veljenpoika oli mennyt tajuttomaksi. Gustaf ei tullut käräjille, joten asia oli kesken, kun alkoi oikeudenkäynnit Adam Toivasen katoamisesta. Epäilemättä Gustaf Hakkaraisella oli kylässä vihamiehiäkin. Hänen veljensä Adam ei esiinny tuomiokirjoissa ollenkaan.

Kuopion satama 1800-luvun loppupuolella.
Museovirasto.

Syyskuun istunnossa veljekset vangittiin ja vietiin Kuopion lääninvankilaan.

Käräjäoikeus piti avunhuutoja, riidan ääniä ja kahden epävarman silminnäkijän todistusta riittävä. Oikeus tuomitsi molemmat syytetyt kuolemaan. He olivat käräjäoikeuden mukaan aiheuttaneet Toivasen kuoleman rannassa ja laiturilla. Toivaselta ei löytynyt hänen punaista kukkaroaan ja rahoja, jolloin teon selityksenä oli ryöstö. Kuolemantuomioon kirjoitettiin komeasti, että kaulat katkaistaan, mutta Suomessa ei enää vuoden 1826 jälkeen oltu pantu toimeen kuolemantuomioita. Ne muutettiin karkotukseksi Siperiaan tai elinkautiseksi pakkotyöksi Suomessa.

Kaikki alioikeuksien vakavien rikosten asiat lähetettiin vielä hovioikeuksiin vahvistettaviksi. Tämä oikeusjuttu käsiteltiin Viipurin hovioikeudessa 20.11.1857. Hovioikeus piti Katariina Räsäsen todistusta epäluotettavana, eikä ottanut sitä huomioon. Lisäksi hovioikeus korosti ruumiinavauksen tehneen lääkärin lausuntoa, jossa ruumiissa ei ollut ulkoisen väkivallan merkkejä. Hovioikeus vapautti Hakkaraisen veljekset ryöstömurhasyytteestä.

Adam Toivaselta jäi lapset Adam (s.1844), Erik Johan (s.1850) ja Henrik (s.1851) sekä leski Eva Sofia. Hän oli Adamin toinen vaimo. Gustaf Adolf Hakkarainen kuoli 23.3.1860. Hänen vaimonsa Loviisa Ruuskanen muutti Nilsiään 19.7.1860. Hänelle jäi neljä alle 10-vuotiasta lasta hoidettavaksi, Karoliina (1853), Aaro (1855), Lovisa (1858) ja Paul (1859).

 

Lähteet:

Kuopion raastuvanoikeuden varsinaisasiain pöytäkirjat 1857 22.6. 13.6. 22.7. 10.8. 14.9. 24.10. Ca:40 JMA

Viipurin hovioikeuden arkisto Dbc:21 Alistettujen asioiden päätöstaltiot (1857-1857)

 

 

 

 

 

 

 

Isojaon jälkimaininkeja Kolmisopen Syrjänjoella, isännät eri mieltä rajoista

 

Eero Järnefelt, Niitty ja aita, 1882. 
Niityt jouduttiin usein aitaamaan, sillä karja laidunsi
vapaana. 

Vanhan maatalouden kipeä piste Pohjois-Savossa oli rehun puute. Karja nälkiintyi talvisin niin, että sanotaan lehmiä kannetun ulos navetasta huhtikuun lopulla järsimään pälvipaikoilta jotakin heinätuppoja pahimpaan nälkään. 

Heinät koottiin pääasiassa luonnonniityiltä järvien, jokien ja soiden kosteikoilta. Niittyjä toki raivattiin ja pidettiin eri keinoin avonaisina, mutta usein ne olivat luonnontilaisia. Heinää kerättiin joka puolelta, ennen isojakoa talojen niityt olivat pirstaleisina, hyvinkin pieninä aloina pitkin kylän maita. Eipä siis ole ihme, että vielä isojaon jälkeenkin saattoi niittyoikeuksista tulla riitaa. 

Karttalehti Kasurilan pohjoisen jakokunnan maista 1795.
Syrjänjoki kiemurtelee Syrjänjärveen. Nykyisin puhutaan
Syrjänpurosta ja Syrjänlammesta.

Isojaossa kylän maihin vedettiin viivasuorat rajat, pyykkikivet merkittiin ja maariitojen olisi pitänyt siihen loppua. Kuitenkin nykyisen Kolmisopen kylällä uhkailivat isännät jo huhujen mukaan väkivallalla ja ampumisella kesällä 1811 luvattoman niittyheinän korjuun vuoksi.

Hannu Jääskeläinen Hamulan kylältä oli haastanut Kasurilan Ruuskaset, Matin ja Aatun käräjille, koska he olivat hänen mielestään laittomasti korjanneet 15 heinäkuormaa Hannun omistamalta niityltä Syrjänjoen rantamilta. Ruuskaset taas olivat eri mieltä ja katsoivat niityn kuuluvan Kasurila 7 eli Paavolan käyttöön. Jääskeläinen oli ostanut Kasurila 5 Marttilan, jonka maita riidanalainen niitty oli.

Syrjänjoen rantamilla Kolmisopella oli laajoja niittyalueita, joita oli jaettu Kasurilan pohjoisen 1795 isojakokartan mukaan kolmelle talolle, Toivasten Toivalalle, Knuutisten Pertttulalle ja Ruuskasten Ruuskalalle. Todistaja Johan Heikkinen kertoi, että kyseinen niitty on Jääskeläisen puolella. Ruuskasten isäpuoli Yrjö Kääriäinen oli raivannut Ruuskasten suota ja samassa yhteydessä ottanut vähitellen käyttöön Jääskeläisen niittyä. Ilmeisesti Marttilan tilan hoidossa oli ollut leväperäisyyttä, joka oli houkutellut suurpiirteisyyteen rajalla.Kääriäinen mainitaan Ruuskasten torpparina. Toinenkin todistaja Iivari Knuutinen kertoi yhtäpitävästi maanomistusoloista.

Tilat A, F ja H eli Toivala, Perttula ja Ruuskala saivatkukin
oman kaistaleensa Syrjänjoen niittyä, mutta rajoista oli riitaa.
Kartta Anders Rostedt 1795.

Kun Hannu Jääskeläisellä läänin maamittauskonttorilta Israel Caloniuksen todistus, jossa maiden kuuluminen Kasurila Marttilan maihin tuli selväksi, joutuivat Ruuskaset maksumieheksi. Heidän tuli korvata heinänä tai rahana Jääskeläisen heinät sekä maksaa huomattava sakko, 20 riikintaalari tai 10 hopearuplaa. Mikäli sakkoa ei kyettäisi maksamaan, joutuisivat Ruuskaset suorittamaan 14 vuorokautta vankeutta.

Osoituksena riidan tulisuudesta kertokoon, että samoilla käräjillä piti käsitellä ampumisella uhkailua, jota Hannu Jääskeläinen sanoi kuulleensa. Ilmeisesti osapuolet olivat harkinneet asioita uudelleen, sillä tämä oikeusjuttu raukesi.

Kotikylälläni Pöljällä on Riitaniitty, joissakin kartoissa se on Pitkäniitty. Niityt olivat viljelyn ja luonnosta keräilyn rajamaastossa, joka saattoi tehdä rajat liukuviksi ihmisten mielissä. Alussa mainitsemani rehun puute oli tietysti se suurin syy laittomuuksiin. Peltoviljelyssä tarvittiin lehmän lantaa, jota ei saatu, jos karjat olivat kovin pieniä ja nälkiintyneitä.

Hannu Paavonpoika Jääskeläinen (2.2.1769-23.4.1839), puoliso Reetta Laitinen  (20.5.1790-18.5.1852), Matti Ruuskanen s. 1776, Aatu Ruuskanen s.1779.

Lähteet

Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1912-1812 KO a:16, s.428-429  https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/?#/documents/851191/pages/428

Arvo M. Soininen, Vanha maataloutemme: maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle,

 

 

Aaro Miettisen perunkirjoitus Pöljällä 1820-luvulla

 

Riikintaaleri, Kustaa III, 1790.
Museovirasto

Tilallinen Aaro Miettinen (1778-1820) kuoli hivutustautiin eli ilmeisesti keuhkotautiin 2.11.1820. Hän oli syntynyt Pöljällä 1778. Hänen isänsä oli Juho Pertunpoika Miettinen (1745-1780), Pöljä 2 kantatilan toinen isäntä. Juho oli naimisissa Susanna Toivasen (s.1747) kanssa. Perheeseen syntyivät lapset Maria (1771), Elisabeth (1774), Joseph (1776), Aaro (1778) ja Johan (1780).[1]

Niin Juho Pertunpoika kuin Aarokin kuolivat varsin nuorina, Juho Pertunpojan kuolinsyynä oli näivetystauti. Mahdollisesti perheessä sairastettiin keuhkotautia sukupolvelta toiselle.

Miettiset isännöivät tilaa Pöljä 2. Se kuului Pöljän pohjoiseen jakokuntaan, jonka isojakotoimitus alkoi 1785 ja päätöspöytäkirja päivättiin vuonna 1804.[2] Jakokuntaan kuului yhteensä 1318 ha (2690 tynnyrinalaa). Jakokunnan maista kuului Miettisten omistukseen 430 ha. Tästä kokonaisuudesta kuului Lauri Pertunpoika Miettisen jälkeläisille lähes puolet.

Suuretkaan maaomaisuudet eivät niin kovin suuriksi osoittautuneet, kun niitä jaettiin pojille perinnöiksi. Aaro Miettinen oli isännöinyt veljensä Johanin kanssa tätä ¼ tilaosaa kantatilasta, isojakokartassa talon tunnus oli A, Ad. Talo sijaitsi Pöljän joen ja järven rantamilla. Sen maita oli Reponiemellä, Mikanjoella ja Kärängän korvessa- Lisäksi talolla oli Saviniemen (Savonniemen?) torppa.[3]

Pöljällä isojaosta alkanut maatalouden murros näkyi siinä, että osalle tilanomistajista kävi ylivoimaiseksi pitää hallussaan isojaossa saatuja maaomaisuuksia. Ainakin Miettisten ja Kejosten osalta voi sanoa näin. Syitä oli monia Suomen sodasta 1808-1809, taudeista ja verotaakasta lähtien. Yhtä selittävää tekijää ei varmasti ole, mutta Aaro Miettisen sukukunnan kohdalla tekisi mieli sanoa keuhkotaudin heikentäneen perheen elinvoimaa merkittävästi. Talon voima oli terveessä työvoimassa, Miettisten isännät kuolivat noin 40-vuotiaana. Aaro Miettisen veli Johankin kuoli kuumeeseen 1818.[4]

Aaro Miettinen oli naimisissa Loviisa Juhontytär Miettisen (s.1772) kanssa. Loviisa oli kotoisin Iisalmen pitäjän Naarvanlahdesta. Joissakin lähteissä heillä mainitaan olleen neljä lasta, mutta löysin lastenkirjoista vain Maria Lovisan (s. 1806, k.1808) ja Josephin (1809-1871).[5]

Perunkirjaa[6] olivat kirjoittamassa kruununvouti Jacob Johan Malmberg sekä uskottuina miehinä Aaro Väänänen ja Pekka Toivanen. Perunkirja antaa varsin tarkan kuvan vainajan taloudellisesta tilanteesta kuoleman hetkellä. Lesken tuli valalla vahvistaa, että kaikki omaisuus on tuotu perunkirjoituksessa esille.

Venäjän keisari Pietari II. Hopearupla 1728.

Perunkirjan tarkastelun tekee kiinnostavaksi se, että Kuopion alueella oli vielä 1800-luvun alkupuolella käytössä Ruotsin valtion rahaa, hopeinen riikintaaleri ja setelirahana pankkoriksi ja Ruotsin valtionvelkakonttorin velkakirja – tai valtionvelkariksejä. Päävaluutta oli periaatteessa rupla, jota käytettiin pääasiassa setelirahana eli pankkoruplana. Lisäksi liikkeellä oli pieniarvoisia kuparikopeekoita.[7]

Eri valuuttojen vaihtosuhteet vaihtelivat ja varmasti vaikeuttivat perunkirjoituksia. Aaro Miettisen perukirjassa käytettiin arvon mittana hopearuplaa, kopeekkoja, pankkoriksiä ja valtionvelkariksejä. Monimutkaisuudestaan huolimatta väestö oli varsin tottunut monivaluuttajärjestelmään, joten se sekavuudestaan huolimatta lienee toiminut kohtuullisesti.[8] Perukirjan laatimiseen tarvittiin kuitenkin rahan vaihtoarvot tunteva asiantuntija, kuten tässä tapauksessa kruununvouti Malmberg.

Aaron maatila ja rakennukset arvioitiin 1000 hopearuplan arvoiseksi. Peltoa oli 10 tynnyrinalaa (5 ha), niittyjä 60 kesäkuorman verran, puuta omiksi tarpeiksi metsistä. Lisäksi erikseen mainittiin, että kalavedet olivat huonot. Se tarkoittaa Pöljänjärveä. Taloon kuului, kuten jo edellä mainittiin yksi torppa.

Irtaimen tavaran arvo oli varsin vaatimaton. Kun yksi hopeaesine, eläimet, taloustavarat, vaatteet ja saatavat laskettiin yhteen, niin omaisuuden arvo oli 1175 ruplaa 62 kopeekkaa. Saatavia oli Pekka Ruotsalaiselta Pajujärveltä kaksi ruplaa ja Pekka Vartiaiselta Toivalasta samoin 2 ruplaa. Pekalle Aaro oli lainannut kaksi kappaa ruista.

Arvokkain omaisuus oli navetassa ja tallissa. Talossa oli ruuna ja vanha tamma, neljä lypsävää lehmää, porsas, kaksi sikaa ja kolme lammasta, arvoltaan 66 ruplaa. Aitassa oli talven varalle säilöttynä 10 tynnyriä ruista, 5 tynnyriä ohraa, yksi leiviskä suolakalaa ja 3 leiviskää suolalihaa. Yksi leiviskä oli 8,5 kg. Ruokatavaran arvoksi tuli 56 hopearuplaa.

Olipa kalavedet huonot tai hyvät, aina yritettiin kalastaa. Aaro Miettiselläkin oli vene, verkko, nuotta ja rysä. Kulkupelinä työreki ja parempi reki ja kuomuton kärry. Sitten on lueteltu tavallisia työvälineitä (kirves, aura, höylä), puisia säilytys- ja lypsyastioita, kirnu, kapan mitta.

Aaro Miettisellä oli vaatekaapissa sarkainen lyhytviittainen takki, villaliivi, housut, lammasturkki, huopahattu, talvimyssy, kaulaliina, pieksusaappaat, villasukat ja nuttu.

Vielä on mainittava pieni hopeaesine (5 ruplaa) ja viinapannu hattuineen ja piippuineen (5 ruplaa). Kylälle poikkeuksellista harrastusta lukemiseen osoitti, että Aaro Miettisen jäämistöstä löytyi Raamattu, Wegeliuksen postilla ja virsikirja. Kirjat arvotettiin viiden ruplan arvoisiksi. Wegeliuksen postilla oli ilmestynyt 1740-luvulla ja se levisi laajalti Savossakin. Herännäisjohtaja Paavo Ruotsalaisen sanotaan pitäneen Wegeliuksen teosta suuressa arvossa.[9]

Wegelius Pyhä evankeliumillinen valkeus.
I osa 1747.

Pesästä tuli maksaa köyhäinhoitomaksua 1,47 ruplaa, uskotuille miehille 11,75 ja kruununvoudille 35 ruplaa. Tämän lisäksi Aaro Miettisellä oli velkoja talollinen Antti Rissaselle, talollinen Antti Toivaselle, torppari Aatu Ruuskaselle, renki Josef Ruuskaselle, talollinen Pekka Toivaselle, renki Johan Toivaselle ja talollinen Johan Julkuselle. Pesästä oli maksettava vielä Aaron siskolle Maria Miettiselle sisarosuutta ja kuolleen Juhan veljen leskelle. Kaiken kaikkiaan maksettavaa kertyi 354,70 hopearuplaa. Melkein kaikki velat olivat syntyneet vuosina 1818-1820. Oliko Aaron kunto heikentynyt niin paljon, ettei tilan hoidosta tullut mitään? Samaan aikaan kuoli myös veli Johan.

Aaron ja Loviisan poika Joseph jäi setänsä Juhon perikunnan kanssa pitämään taloa Pöljällä vuoteen 1832 saakka, jolloin hän muutti kotivävyksi Lapinlahden Onkivedelle.[10]

Perukirjaa tutkimalla selvisi, ettei Pöljänjärveä pidetty kummoisenakaan kalavetenä, samoin tuli selväksi terveen työvoiman merkitys talonpidossa 1800-luvulla. Hyväkään talouden pohja ei pidä, jos talon väki sairastelee ja kuolee nuorena.

---

[1]Kuopio maaseurakunta lastenkirja 1769-1785 (TK1640 II A:6) Sivu 545 Pöljä; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=13227&pnum=284

[2] Isojaon kartta ja asiakirjat, Pöljän pohjoinen jakokunta https://astia.narc.fi/uusiastia/digitarkastelu.html?id=2535053474

[3] sama

[4] Kuopio maaseurakunta kuolleet 1803-1838 (AP I Fa:6) Sivu 114; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=47059&pnum=116

[5] Miettisten sukukirja II, Kuopio maaseurakunta lastenkirja 1804-1813 (AP_II I Ab:8) Sivu 451-452 Pöljä; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=46841&pnum=96

[6] Pien-Savon ylinen tk perukirjoja 1801-1820 (ES3565-3566 Kuopio 71) Sivu 821; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=15876&pnum=864 / Viitattu 25.12.2024

[7] Turunen & Voutilainen, Perinteen voitto vai keisarikunnan epäonnistuminen? Suomen rahaolot Venäjän kauden ensimmäisinä vuosikymmeninä, teoksessa Einonen & Voutilainen, Suomen sodan jälkeen, s. 182-183

[8] sama, 184-185

[9] https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-johan_18.html

[10] Miettisten sukukirja II, s. 400

Pöljän kyläläisten elämää 1800-luvulla tuomiokirjojen valossa 2

 

Isojakokartassa 1806 tämä kumpuileva peltomaasto on merkitty
viljelymaaksi, mutta ei pelloksi. Lienee siis kaskimaata,
 ahoa,lepikkoa ja koivikkoa. Näkymä Hoikinharjun mailta.
Kuva Jouni Kiimalainen.

Ote iojakokartasta 1806. Kartassa näkyy Ylä-Hoikka, Ala-Hoikka,
Hoikanpuro, Oravaisenpuro ja Riitaniityn pohjoisen jakokunnan osa.

1800-luvun oikeusriitojen asiakirjoja lukiessa avautuu näkymä siihen elämänpiiriin, jossa täällä elettiin 170 vuotta sitten. Tällä kertaa katsotaan elinkeinoja.

Pöljän puustellin vuokraaja, lampuoti Pekka Halonen oli tyytymätön Olli Niskasen toimintaan. Niskasen Saunalahden niitty, joka kuului tilaan n:ro 20 Pöljän kylällä oli Puustellin maiden keskellä. Sinne olisi pitänyt kulkea ihan rantaa pitkin tai järveltä. Nyt Niskanen oli Halosen mielestä laiduntanut niityllä hevosiaan ja niittänyt Puustellin niityn puolelta heinää. Hän vaati Niskasta korvaamaan aiheuttamansa vahingon. Oikeus oli samaa mieltä.[1]

Kolmisopella taas vuonna 1861 oli erimielisyyttä Syrjänjoen niityistä Kolmisoppi 1, Ville Taskisen ja Kolmisoppi 5 Pekka ja Joel Ruuskasen välillä. Siinä tapauksessa oli kysymyksessä karttavirhe, jonka oikeus velvoitti nämä yhdessä maanmittarin avulla korjaamaan.[2] Tuomiokirjoissa on juttuja Pöljältä, joissa puhutaan Oravaisenpuron niityistä ja riitaisista omistuksista. Nykyisin peltona oleva entinen niitty oli jo isojakokirjoissa nimetty Riitaniityksi.[3]

Niityistä riideltiin tuon tuostakin, koska 1800-luvun karjanhoidon kipeä piste oli rehun niukkuus. Rehu koetettiin hommata luonnonniityiltä tai niittyinä hoidetuilta mailta, rehuheinää ei tuohon aikaan viljelty. Lukuisat ovat ne tarinat, joissa kerrotaan heikkokuntoisia ja nälkiintyneitä lehmiä kannetun ulos jo huhtikuussa jyrsimään ensimmäisiä pälvipaikkoja. Toinen syy riitoihin oli se, että 1800-luvun vaihteessa valmistunut isojako jäi osittain epäselväksi, koska rajojen pyykitystä ei tehty huolella.

Pöljän Puustelli on tässä kartassa merkitty tunnuksella C. 
Saunalahden pohjukassa näkyy kiistanalaiset tilan nro 20 
niityt. Pohjoisen jakokunnan isojakokartta 1785.

Kalastamisesta käytiin oikeusriitoja, sillä kala oli erittäin tärkeä osa ihmisten päivittäistä ruokaa. Järvikalaa syötiin suolattuna ja tuoreena paljon. Nykyisin kalastusoikeus perustuu lähtökohtaisesti alueen maanomistuksen kautta tulleeseen oikeuteen. Tämä on kuitenkin suhteellisen uusi tulkinta vesialueiden käytöstä, sillä kalastus oli varsin vapaata 1900-luvun alkuun asti.

Vuonna 1814 Hamulan kylän lautamies Matti Kejonen ja talollinen Mikko Toivanen valittivat, että laittomat kalastajat ovat verkoillaan sulkeneet kalojen vapaan kulun Helskonsalmessa, joka yhdistää Kevättömän ja Pöljänjärven toisiinsa.[4]

Suuremmilla vesillä käytiin ihan samoja riitoja. Kuuslahtelaiset valittivat vuonna 1850 sitä, että Kasurilan kyläläiset käyvät kalassa Juurusvedellä Mäntysaaren, Nikinsaaren, Rapoluodon ja Havukkasaaren seudulla. Kasurilasta riitaan haettiin todistajiksi vanhoja miehiä, jotka kertoivat isiensä kalastaneen jo 1700-luvun puolivälissä varmasti Juurusvedellä. Esimerkiksi 80-vuotias Sakari Laakkonen Kasurilasta kertoi isänsä kalastaneen Mäntysaaren ympäristössä jo 1700-luvun puolivälissä.[5] 

Kuopion läänin kuvernööri Kraemerilla ei ollut juuri hyvää sanottavaa savolaisten metsien käytöstä, maanviljelystä saatikka rakennuskulttuurista. Vuonna 1870 hän loihe lausumaan raportissaan: ”Maatiloilla on läänissä enimmäkseen runsaammin metsää kuin ne oikeastaan tarvitsevat ja pystyvät kunnolla hoitamaan. Niin kauan kuin jokaisella talonpojalla, torpparilla ja mäkitupalaisella on heidän käsityskykynsä yli yltäviä ja hallittavakseen mahdollisia metsäaloja, eivät he herkeä lämmittämästä uunejaan vuorokaudet läpeensä, panemaan epälukuisia pikkuviljelyksiään korkeaan ja tiuhaan aitaan ja kyhäämään piha-aukeilleen paria-kolmeakymmentä erikokoista ja kaikki tyynni yhtä huonosti suunniteltua rakennusta.”[6]

Pöljäläiset käyttivät valtavasti puuta. Vielä 1960-luvulla oli ihan tavallista törmätä keskellä sankkaa metsää pisteaitaan. Muistumia vanhoista kaskipelloista, aidatuista niityistä löytyi tuon tuostakin. Koska karja laidunsi vapaasti, viljelykset suojattiin hyvin tiiviillä aidalla. Suuret savutupien uunit veivät runsaasti puuta. Täällä lämmitettiin uuneja kesälläkin, koska Savossa leivottiin vähintään kerran viikossa leipää. Kuvernööri oli tavallaan oikeassa.

Pöljän kotiseutumuseon savutupa.
Kuva Jouni Kiimalainen.

Kun puuta oli ollut ”rajattomasti”, niin ihmiset tekivät kaiken puusta. Historiassa puhutaan kivikaudesta, pronssikaudesta ja rautakaudesta. Wirilander sanoi mainiossa Savon historiassaan, että voitaisiin myös puhua ”puukaudesta”. Tämä näkyy myös oikeustapauksissa.

Aatu Savolainen Pöljältä vei 1841 käräjille lampuoti Mikko Holopaisen Hakkaralasta, koska Holopaisen työmiehet Pauli Rautiainen, Eelis Hoffrén ja Pekka Hakkarainen olivat kaataneet puita Savolaisen puolelta. Holopainen velvoitettiin korvaamaan kolme kesälastia halkoja.[7]

Vaikuttaisi siltä, että rajojen ymmärtämien oli erityisen vaikeaa kylärajojen laitamilla. Talolliset Lauri ja Samuel Roivainen Mikkajärveltä olivat vastaamassa vuonna 1830 käräjillä luvattomasta koivuhalkojen hakkaamisesta. Todistajat olivat nähneet Isäntien pojat Aaro Samuelinpojan ja hänen alaikäisen veljensä Hiskiaksen koivuhalkokuormaa kuljettamassa Pöljän kylältä kotoisin olevan Fredrik Toivasen mailta. Samoissa puuhissa väitettiin olleen myös Taavetti Laurinpoika Roivaisen. Aaro Samuelinpoika myönsikin varastaneensa viisi kuormaa koivuhalkoja, mutta Taavetti Roivainen oli hänen mukaansa vienyt vielä enemmän. (!)

Todistajina oikeudessa olivat Kari Lämsä, Anders Miettinen, Johan Myöhänen ja Henrik Myöhänen. Taavetti Roivaisen osuus halkovarkauteen jäi kuitenkin todistamatta.[8]

Toisaalta kaikki korjattu puu käytettiin tarkasti. Esimerkiksi poltetun kasken palamisjätteet kerättiin ja niillä lämmitettiin uuneja.

Siltavouti Perh Treskman haastoi joukon Pöljän kylän talonpoikia käräjille 1831, koska he olivat hänen mielestään laittomasti vieneet Pöljän sillan korjauksen jäljiltä jääneet vanhat lankut, 700 kpl omaan käyttöönsä. Pöljän puusilta oli uusittu 1831.

Käräjille oli haastettu Petter Kejonen, Fredrik Toivanen, Knut Väänänen sekä Lauri ja Jooseppi Miettinen. Knut Väänänen oli ottanut siltaurakan hoitaakseen korvausta vastaan. Urakkaan kuului myös sillan hoito kymmenen seuraavaa vuotta.[9] Korjauksesta jäänyt puutavara ei ollut siltavoudin mukaan Väänäsen omaisuutta. Kiista osoittaa, puutavara oli pöljäläisille arvokasta, vaikka kuvernööri pitikin savolaisia tuhlareina.

Kasken poltto näkyy myös käräjillä Esimerkiksi vuonna 1862 torppari Taavetti Launosen kaski tilan Pöljä 22 mailla levisi Pöljän Puustellin niitylle. Kaskenpolttopäivänä oli ollut kova tuuli. Launonen oli laittanut tulet yhdessä mäkitupalainen Benjamin Vainikaisen kanssa. Launosen mielestä kyseessä oli vahinko, josta ei voi syyttää ketään.[10] Pöljän Puustellin niittyä oli Pitkänjoen rantamilla.

Eli Pöljällä kalastettiin intensiivisesti, niitettiin luonnonniittyjä ja kaskettiin peltoviljelyn ohella 1800-luvun puolivälissä. Rajanveto yksityisen maanomistuksen ja yhteisen käyttöoikeuden välillä oli käynnissä. Karja laidunsi varsin vapaasti kylän alueella. Talolliset laittoivat vielä 1900-luvun vaihteessa kuulutuksia lehtiin, ettei heidän maillaan saa laiduntaa vapaasti.

Lähdeviitteet ohjaavat Tuomiokirjahaun sivuille, jossa hakusanana käytetty Pöljä.

---

[1]Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1850-1850 KO a:30, 503

[2] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1861-1861 KO a:41, 1148

[3] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1862-1862 KO a:6, 280

[4] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1814-1814 KO a:18, 836

[5] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1850-1850 KO a:30, 503

[6]Soininen, Vanha maataloutemme: maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle, 299

[7] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1841-1841 KO a:21, 87

[8] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1830-1830 KO a:10, 176

[9] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1831-1831 KO a:11, 512

[10] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1862-1862 KO a:42, 555

Isorokkoa Pöljällä 1917

Olen aiemmin käsitellyt espanjantaudin, sisällissodan ja muiden kulkutautien aiheuttamaa kuolleisuutta Maaningalla ja Pöljällä vuosina 1918-1924. Silloin katveeseen jäi Pöljällä ja Siilinjärvellä vuoden 1917 aikana suurta pelkoa aiheuttanut isorokkoepidemia.

Isorokko oli Suomessa 1700-luvulla yleinen kulkutauti, jonka aiheuttamat epidemiat kiersivät maata 4-6 vuoden välein. Sairastuneista keskimäärin 20% kuoli tautiin. Isorokko oli ensimmäinen kulkutauti, johon keksittiin rokotus. Aluksi rokotettaviin istutettiin tarkoituksellisesti pieni määrä taudinaiheuttajaa, mutta myöhemmin käytettiin ns. Jennerin menetelmää, jossa rokotettaviin istutettiin lehmärokkoa, joka antoi suojan, mutta ei juuri koskaan aiheuttanut rokotetun vakavaa sairastumista.[1]

1860-luvulla keskimäärin 70% syntyneistä oli rokotettu ennen toista ikävuotta. Vuodesta 1886 isorokkorokotuksesta tuli pakollinen, vanhempia saatettiin sakottaa, jos he uhmasivat säädöstä eivätkä tuoneet lapsiaan rokotettavaksi. 1890-luvulla isorokko alkoikin käydä harvinaiseksi pakollisten rokotusten ja terveydenhuollon kehittymisen myötä.[2]

Pöljän työväentalo vuoden 1952 asussaan.
Kuva Työväenarkisto.

Kuitenkin isorokko vaani sopivia olosuhteita ja tilanteita. Ne syntyivät esimerkiksi Pöljällä, kun vuoden 1917 keväällä paikallista työväenyhdistyksen taloa vuokrattiin venäläisten sotilaiden majoitukseen. Ensimmäisen maailmansodan kumu näkyi näillä alueilla siten, että Toivalassa oli venäläisten linnoitustyömaa, joka lisäsi sotilaiden läsnäoloa. Rautatiekylänä Pöljä oli sopiva majoittamiseen.[3] Syntyi liikettä ja uusia kontakteja, jotka edesauttoivat isorokon leviämistä.

Pöljän pysäkki 1920-luvulla. 
Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Savotar uutisoi kesäkuussa 1917 Kuopion ympäristön isorokosta ja mainitsi erikseen Siilinjärven ja Pöljän alueen. Potilaita oli siirretty Kuopioon lääninsairaalaan.[4] Isorokko oli palannut tautivalikoimaan, koska 1900-luvun alussa Suomessa rokotusta alettiin vastustaa. Tauti oli vähentynyt eikä pakkorokottaminen kaikille maistunut. Esimerkiksi luonnonparannusta ja vegetarismia kannattavat liikkeet vastustivat rokottamista.[5]

Helmikuussa 1917 Maaningalla oli järjestetty ylimääräinen rokotusmahdollisuus. Pöljällä tämä jälkirokotus järjestettiin Juho Ollikaisen tilalle ja Puustellissa, Hökösella Taavetti Pitkäsellä ja Keskimmäisellä Jafet Ruuskasella.[6]

Emme tiedä, kuinka moni Pöljällä isorokkoon sairastui, mutta ainakin kaksi kuoli. Kuopiossa ja Kuopion lähialueilla isorokkoon sairastui 36 ihmistä.[7]Ilmeisesti toinen Pöljän vainajista oli Hassisen perheen rokottamaton alle 2-vuotias lapsi, hän on ainut isorokkoon kuollut vauva Maaningalla. Kirkonkirjassa vainajan kotipaikkaa ei ole mainittu.[8]

Sen sijaan Adam (Aatu) Haapalaisen tarina on tiedossa. Kuopion piirilääkäri D.F. Walle kertoi vuonna 1935, kuinka hänen saapuessaan vuonna 1917 seudulle alueella esiintyi ”isorokkoa, joka oli varsin vaikealaatuista ja joitakin kuolemantapauksiakin sattui. Isoarokkoa esiintyi silloin etupäässä Pöljällä, ja voin kertoa hyvän esimerkin rokotuksen vaikutuksesta. Viranomaiset olivat määränneet eräässä talossa suoritettavaksi uusintarokotuksen, mutta talon renki pakeni rokotusta metsään, joten hän jäi rokottamatta. Renki sairastui isoonrokkoon toisten talon asukkaiden, jotka oli rokotettu uudestaan, säilyessä aivan terveenä. Olin tilaisuudessa näkemään tämän isorokkopotilaan ennen hänen kuolemaansa täkäläisessä rokkosairaalassa. Tapaus oli hyvin vaikea. Tässä näemme kouluesimerkin siitä, miten suojelurokotus antaa suojan isoarokkoa vastaa”.[9]

Adam Haapalainen kuoli Kuopion kaupunginsairaalassa 15.6 1917. isorokkoon.[10] Ei ole tietoa, miksi Adam ei halunnut ottaa rokotusta. 1910-luvulla Suomessa oli monia liikkeitä ja aatteita, joissa rokotevastaisuutta propagoitiin erilaisista syistä, (esim. luonnonparannus, vegetarismi, naisasialiike, työväenliike). Isorokkorokotus ei nykypäivän mittarein ollutkaan ihan vaaraton toimenpide.[11]

Isorokkorokotus oli Suomessa pakollinen. Esimerkiksi 1930-luvulla Pöljällä erään perheen lapsilta kiellettiin koulunkäynti, kun lapsia ei oltu rokotettu.[12] Äitini Irma Pantzar ja veljensä Robert muuttivat 1931 Yhdysvalloista vanhempiensa kanssa takasin vanhaan maahan Siilinjärven Kolmisopelle. Lapsia ei oltu Yhdysvalloissa rokotettu, joten ennen kouluun menoa kätilö kävi lapset rokottamassa.

Viimeinen isorokkotapaus diagnosoitiin Suomessa 1941.[13] Rokotuspakko oli Suomessa voimassa vuoden 1951 loppuun saakka.[14]

Kiitos sukututkija Matti Ollikainen kiinostavasta vinkistä ja lehtileikkeistä!

---

[1]Arno Forsius, http://www.saunalahti.fi/arnoldus/rokotus.html

[2] Helene Laurent, https://sic.fimea.fi/verkkolehdet/2018/1_2018/vain-verkossa/isorokkorokotuksen-historiaa

[3] Pöljän työväenyhdistyksen tilikirja. Siilinjärven kunnan kotiseutuarkisto.

[4] Savotar 15.6.1917 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1293406/articles/80358943

[5] Rytty, Rokotevastaisuus historiallisena ilmiönä 1900-luvun alun Suomessa,

  https://journal.fi/sla/article/view/91133

[6] Sanantuoja 13.2.1917, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1224432/articles/80358941

[7] Lääkintöhallituksen kertomus vuodelta 1917, https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/155946/xlaak_191700_1921_dig.pdf?sequence=1&isAllowed=y

[8] Maaningan kirkonkirjat, https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=30618&pnum=42

[9] Pohjois-Savo 6.10.1935, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2074034/articles/80358944

[10] Maaninka kirkonkirjat, https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=30618&pnum=44

[11] Rytty, Rokotevastaisuus historiallisena ilmiönä 1900-luvun alussa

[12] Kansakoulu kansan sivistää, Hajamietteitä Pöljältä http://airaroivainen.blogspot.com/2014/02/pohjolanmaen-koulu.html

[13] Helene Laurent, Isorokkorokotuksen historiaa

[14] Arno Forsius, Rokotus isorokkoa vastaan Suomessa