Vastaan haasteeseen! Taisteluterveisin, Ida Knuutinen, Kajaani

 

Akaatta Lappalaisen savupirtti Maaningan Haatalassa 1927.
Tällaiseen savutupaan Idakin todennäköisesti syntyi.
Kuva Ahti Rytkönen, museovirasto.

Maria Lähteenmäen tutkimuksessa Punapakolaiset käsitellään Suomesta eri syistä Neuvostoliittoon joutuneiden suomalaisnaisten kohtaloita. Kirjassaan hän kertoo Ida Knuutisen elämäntarinan. Idan tarina jäi vaivaamaan mieltäni, sillä hän kertoi syntyneensä 1887 Maaningalla kyläsepän tyttäreksi. Lisäksi ennen muuttoaan Kajaaniin Ida kertoi asuneensa Pöljällä.

Lapuan liikkeen kainuulaiset aktivistit kyyditsivät Kajaanin kaupunginvaltuuston jäsenen, kommunisteja edustaneen Idan ja neljä hänen toveriaan Neuvostoliiton rajalle elokuussa 1930. Heidät pakotettiin siirtymään Neuvostoliittoon. Minkälainen oli Idan elämä Suomessa, hänen matkansa poliittiseksi vaikuttajaksi ja äärioikeiston vihan kohteeksi?

Ida syntyi 22.5.1887 Maaningan Kurolanlahdella. Hänen äitinsä oli Anna Maria Eskelinen. Eskelinen oli ollut naimisissa Simo Mikonpoika Haataisen kanssa. Avioliitosta oli kaksi lasta, joista toinen kuoli jo ennen Idan syntymää. Simo Haatainen kuoli hyvin nuorena 1881. Anna Eskelinen synnytti Idan kuusi vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen, Ida oli siis äpärälapsi.

Kirjoittamassaan elämäkerrassa Ida kertoo äitinsä olleen palvelijatar ja isänsä kyläseppä. Hän oli joutunut jo 6-vuotiaana lapsenkaitsijaksi vieraaseen taloon, mutta kovan ikävän vuoksi hänet palautettiin vielä pariksi vuodeksi kasvamaan. Kahdeksanvuotiaasta Ida kertoo tehneensä työtä.

Idan lapsuus oli varmasti työntäyteinen. Leskiäiti kasvattiyksin kahta pienokaista, Idan isä Sylvester Haatainen tunnusti lapsensa vasta 1897. Lapsuudessaan hän on todennäköisesti saanut kokea syrjäyttämistä äpärälapsen asemansa vuoksi. 

14-vuotias Ida Haatainen lähti vuonna 1899 Viipuriin. Maaningan muuttokirjoista häntä ei löydy, mutta epäilemättä hän Viipuriin meni. Pohjois-Savossakin vuosisadan vaihteessa näkyi kaupunkien imu. Ei enää muutettu vain naapuripitäjiin, vaan monet suuntasivat tiensä Kuopioon, Helsinkiin ja Viipuriin.

Ida sai palvelijan paikan. Aura Kiiskinen on kuvannut palvelijoiden työoloja muistelmakirjassaan Vuosikymmenien takaa vuosisadan vaihteen Viipurissa. Palvelijoilla oli käytännössä rajoittamaton työaika, pieni palkka ja epäitsenäinen asema, joka teki työstä hyvin raskasta. Myös vaara nuorten tyttöjen seksuaaliseen hyväksikäyttöön oli ilmeinen.

Ida Haataisen palvelijanura päättyi dramaattisesti vuonna 1903. Hänet tuomittiin Viipurin raastuvanoikeudessa ensikertaisesta koti- ja murtovarkaudesta sekä näpistyksestä vuodeksi vankilaan. Hän suoritti rangaistuksensa Viipurin lääninvankilassa. Elämäkerrassa kerrottu kutojan koulutus saattoi siis tarkoittaa vankilan oppeja. Silloisissa vankiloissa työ kuului vankien arkeen.

Viipurin lääninvankila 1890-1909.
Lappeenrannan museot

Suomen vankiloissa istui keskimäärin 300 naisvankia vuosittain. Vuonna 1904 16-vuotias Ida Haatainen oli nuorin vankilaan joutunut nainen. Varkaus oli tuolloin tyypillinen rangaistusten syy, noin puolet naisvangeista istui varkaustuomiota. Ida Haatainen kuului hyvin pieneen vähemmistöön, vankilarangaistuksen täytyi olla valtava häpeä. Lisäksi maininta rikoksesta seurasi häntä papintodistuksessa joka paikkaan.

Ida Haatainen vapautui vankilasta 30.8.1904 hiukan etuajassa, sillä Keisarillisen Majesteetin armahduskirja vapautti hänet kuten sadat muutkin vangit. Armahduskirjan nojalla vankiloista vapautettiin yli tuhat vankia, heistä oli 224 naisia.

Palvelijan ammatti oli nyt Idalta suljettu. Vapauduttuaan vankilasta, hän oli tullut Maaningalle ja käynyt ripittäytymässä. Ida oli suorittanut rippikoulun vankilassa. Kevättalvella 1905 Ida lähti takaisin Viipuriin, josta sai Lähteenmäen mukaan töitä kenkätehtaalta, siellä ei niin tarkkaan mainetodistuksia kyselty.

Ida Haatainen tapasi Viipurissa tulevan miehensä Pekka Knuutisen. Pekka oli rautateiden rakentaja, ratajätkä.  Knuutinenkin oli kotoisin Maaningalta, asuinpaikaksi oli vuonna 1905 merkitty Käärmelahti 22. Loisenpoika Pekka Knuutinen ja kylänloppulainen Ida Haatainen vihittiin 5.11.1905 Maaningalla.

Pariskunta otti muuttokirjan 1911 Maaningalta Rovaniemelle. Todennäköistä on, että pariskunta on tässä vaiheessa ollut jo pitkään pohjoisessa. Rautatietä Rovaniemelle rakennettiin vuodesta 1907. Voisi olettaa Pekka Knuutisen olleen siellä töissä.

Rovaniemen työväentalo 1920-luvulla. Alunperin Renkaan talo. 
Lapin maakuntamuseo

Nuori pari aloitti yhteisen elämän poliittisesti kuohuvana aikana. Vuoden 1905 suurlakko ja sen seurauksena saatu eduskuntauudistus nosti työväenliikkeen ensimmäisen kerran vahvaksi vaikuttajaksi. Rovaniemellekin perustettiin työväenyhdistys jo vuonna 1905. Ida Knuutinen oli muistitiedon mukaan toiminut naisten työväenyhdistyksen puheenjohtajana.

Haarlan Lemmin poika Rovaniemen Työväennäyttämölla 1923.
Ida Knuutinen ei ole enää tuolloin Rovaniemellä, mutta hän oli 
mukana saman näytelmän toteutuksessa Kajaanissa.

Ida Knuutinen näytteli Rovaniemen työväennäyttämöllä vuonna 1915 ainakin Ibsenin Norassa ”mukiinmenevästi” palvelijatarta sekä salapoliisikomediassa Sherlock Holmes sivuroolia ”välttävästi”. Teatteriharrastus jatkui Idan elämässä myöhemmin Kajaanin Työväenteatterissa, jossa hän esiintyi lukuisissa näytelmissä. Silloin puhuttiin iltanäyttelijöistä, nykyisin puhuttaisiin avustajista.

Nykytiedoilla Ida Knuutinen löytyy vuonna 1918 Lapinlahdelta, Alapitkän kylältä. Hän oli siellä perustamassa Alapitkän Sosiaalidemokraattista nuoriso-osastoa. Ida valittiin puheenjohtajaksi ja rahastonhoitajaksi. Sosiaalidemokraattinen puolue oli hajonnut vuoden 1918 sisällissodan tuoksinassa. Maltilliset jatkoivat SDP:n nimen alla ja kommunismiin kääntyneet perustivat Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen. Käytännössä tämä puolue toimi kommunistien peitejärjestönä. Suomen kommunistinen puolue oli perustettu 1918 Moskovassa, Suomessa se oli laiton.

Kajaanilaisia naisaktiiveja 1926. Alhaalla istumassa
Ida Knuutinen, keskellä Anni Nousiainen (vas) ja
Mandi Vimpari, ylinna Anni Mustonen ja Eeva
Myyryläinen. Vaalikomitea.
Kuva Kansan Arkisto

Kommunistit saivat vankan kannatuksen mm. Kuopion läänin työväestön keskuudessa. Niin Alapitkän kuin muidenkin alueen kylien työväentalot joutuivat kommunistien haltuun. Alapitkän Sos.dem nuoriso-osasto oli nimestään huolimatta kommunistinen. Samanlainen nuoriso-osasto perustettiin myös naapurikylälle Pöljälle, jonka työväentaloa hallinnoi kommunistisen suunnan työväenliike.

Kajaanin työväentalo. Kuva Työväen Arkisto.

Kajaanin kansanpirtin näyttämö. Täällä Ida Knuutinen
näytteli lukiusissa Kajaanin Työväen Näyttämön esityksissä.
Kansan Arkisto

Vuodesta 1920 Ida Knuutisen ompelutyöilmoituksia alkaa ilmestyä Kajaanin seudun lehdissä. Hän asui eri osoitteissa kaupungissa ilmeisesti lähes koko 1920-luvun. Knuutinen toimi aktiivisesti 1920-luvun alussa Kajaanin sosialistisessa naisyhdistyksessä. Eniten hän näkyi kuitenkin julkisuudessa teatterin vuoksi. Hän näytteli säännöllisesti Kajaanin Työväen Näyttämön esityksissä. Hänellä ei ollut päärooleja, mutta hän oli selvästikin luotettava sivuosien tulkitsija.

Ida esiintyi ainakin seuraavissa näytelmissä: Nummisuutarit, Ludvig Fuldan Naisorja, Sigurd Braa, Kotzebuen Ryöstetty kaunotar, Haarlan Lemmin poika, Finnen Sysmäläiset, Seppälän Erämaan ritarit, Hevospaimen, Agapetus, Olenko tullut haaremiin.

Pekka Knuutinen työskenteli mahdollisesti rautateiden korjaustöissä Pöljällä vuonna 1927. Ida ei myöskään ilmoittele tuona vuonna ompelutöistään Kajaanissa. Perheessä ei ollut omia lapsia, joten koko perheen siirtyminen miehen työn perässä lienee sujunut suhteellisen helposti. Elämäkerrassaan Ida kertoi perheessä joskus olleen kasvattilapsen.

Vuonna 1928 Ida Knuutinen valittiin Kajaanin kaupunginvaltuustoon kommunistien listalta. Valtuusto oli vasemmistoenemmistöinen, sillä kommunisteilla oli 14 ja SDP:llä 2 valtuutettua, porvarillisilla puolueilla 13.

Ida oli toiminut tavalla tai toisella työväenliikkeessä yli kaksikymmentä vuotta. Kajaanissa hän oli mukana ainakin sosialistisessa naisyhdistyksessä, sosialistisessa nuoriso-osastossa, Järjestönuorten liiton toimikunnassa, Valtiollisten vankien huoltoyhdistyksessä, työväen paikallisjärjestössä ja työväen vaalikomitean rahastonhoitajana.

Ida Knuutinen ja Ester Immonen. 
Molemmat joutuivat lapuanliikkeen
painostuksen takia siirtumään
Neuvostoliittoon.
Kirjasta Pikkukaupungin unelmia.
Kainuun museo

Sitoutuminen ja uskollisuus omaksutuille aatteille mitattiin raskaimman kautta, kun lapuanliike aloitti suoran toiminnan tavoitteenaan kommunistien toiminnan kieltäminen Suomessa. Loppukesästä 1930 alkoivat kunnan – ja kaupunginvaltuustojen puhdistukset.

Kajaanissa valtuuston porvarilliset jäsenet ja lapuanliikkeen kannattajat vaativat 1.8.1930 laatimassaan kirjelmässä kaupunginvaltuuston kommunistijäseniä eroamaan kaikista luottamustehtävistään. Viisi valtuutettua kieltäytyi eroamasta, jolloin heidät vietiin 5.3.1930 Virastotalolta kolmentoista auton saattueessa pois kaupungista.

Muilutetut valtuutetut olivat Vihtori Vartiainen, Oskari Honkanen, Olli Tossavainen, Akseli Mod ja Ida Knuutinen. Kyyditetyt katosivat, eivätkä omaiset saaneet heihin yhteyttä. Oikeudenkäynti asiasta käytiin vasta vuotta myöhemmin Kajaanin raastuvanoikeudessa.

Kyyditsijöiksi oli ilmoittautunut 44 miestä. Ida Knuutista sanoi kuljettaneensa Reino Gunnar Karhu ja Oskari Jalmari Rönkä. Lisäksi Niilo Klemetti ja Eelis Mannila sanoivat istuneensa samassa autossa kuin Ida. Ainoana naisena hänet oli helppo tunnistaa miesjoukosta, joten muutama muukin kuulusteltava mainitsi tunnistaneensa hänet.

Suuri miesjoukko todisti yhdenmukaisesti oikeudessa, ”ettei mitään väkivaltaa käytetty”, kyyditysmatkalla vain ”keskusteltiin”. Herää tietysti kysymys, miten matka rajalle oli kulunut? Muutama todistaja kertoi, että Kajaanin Virastotalolla kommunistisiin valtuutettuihin tartuttiin kiinni ja heidät siirrettiin autoihin väkisin. Kukaan kyydittävistä ei huutanut apua tai pannut kovasti vastaan. Edustajilla oli ollut neljä päivää aikaa miettiä ratkaisujaan, joten alistuneisuudessa lienee ollut päättäväistä uhmaa. Eikä paikalla olevalta yleisöltä ollut odotettavissa mitään apua.

Kukaan painostetuista valtuutetuista ei muuttanut kyyditysmatkalla mieltään, vaan heidät kävelytettiin noin 100-150m rajalta ja Ida Knuutinen tovereineen käveli punaisen hämärän maahan.

Muilutetuista vain Akseli Mod palasi takaisin Suomeen. Myös kyyditettyjen perheet muuttivat Neuvostoliittoon. Kajaanin köyhäinhoitolautakunta maksoi Modin, Korhosen ja Tossavaisen perheiden matkakulut.

Kyyditsijät saivat teostaan muodolliset tuomiot, mutta jäivät vapaalle jalalle.

Ida Knuutinen liittyi NKP:n jäseneksi, sai Neuvostoliiton kansalaisuuden ja asettui Petroskoihin. Hän työskenteli Golikovin ruokalassa, oso-järjestössä, Punaisessa Ristissä ja osuustoimintatyössä. Hän opiskeli puoluetietoa ja harjoitteli venäjän kieltä. 

Ida oli 43-vuotias, kun hänet pakkosiirrettiin maasta. Kajaanin raastuvanoikeudessa 1931 eräs todistaja sanoi kaikkien kyydittyjen omaisten siirtyneen Neuvostoliittoon, joten Pekka Knuutinenkin lienee seurannut vaimoaan rajan yli.

Mahdollisesti viimeinen Suomessa otettu kuva
Ida Knuutisesta. Hän istuu vasemmalla. 
Vaalikomitea 1930 on vakavalla mielellä.
Kansan Arkisto

Lähteet

Tätä tekstiä ei olisi olemassa ilman Maria Lähteenmäen mainiota tutkimusta Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. Kirjassa on Ida Knuutisen tarina kerrottu tarkkaan. Olemme sukututkija Pekka Tanskasen kanssa etsineet joitakin lisätietoja sukutaustaan ja Idan nuoruusvaiheisiin Maaningalla ja Viipurissa. Idaa kyydityksen vaiheet ja taustat taas on kuvattu huolella Panu Pulman ja Oiva Turpeisen teoksessa Pikkukaupungin unelmia. Kajaani 1906-1976.

Maaninka lastenkirja 1881-1890 (AP_2 I Ab:12) Sivu 7 SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40724&pnum=11

Maaninka rippikirja 1901-1910 (AP_2 I Aa:24) Sivu 668 Haatainen; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40663&pnum=28

Maaninka rikosluettelo 1865-1921 (AP I Jh:1) Ida Haatainen; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40861&pnum=23

Maaninka muuttaneet 1905-1916 (AP I Ba:8, I Bb:10) Sivu 9; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40736&pnum=12

Maaninka vihityt 1892-1908 (MKO4-5 I E:3) Sivu 98 1905; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=29924&pnum=30

Maaninka rippikirja 1911-1920 (AP_3 I Aa:27) Sivu 1065; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40865&pnum=108

Rovaniemi rippikirja 1911-1920 (AP_III I Aa:28)  Sivu 1449 Kn: Knuutinen, Junnila, Haatainen, Tervo, Skopa, Paukkula, Knuuti; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=43350&pnum=264

Kajaanin raastuvanoikeus, pöytäkirja Ca:57 §903 18.6.1931

Vankeinhoitolaitoksen kertomus vuodelta 1904,

https://www.doria.fi/handle/10024/154681

https://fi.m.wikisource.org/wiki/Keisarillisen_Majesteetin_Armollinen_Julistus-_ja_Armahduskirja_1904,

Kiiskinen, Vuosikymmenten takaa

Mikkonen, Rovaniemen Sosiaalidemokraattisen Työväenyhdistyksen historiikki 1905-1955, https://kalevimikkonen27.blogspot.com/2017/10/rovaniemen-tyovaenliikkeenhistoriaa.html 

Viipuri 5.9.1903 

Oulun sanomat 5.5.1915 

Oulun sanomat 22.10.1915

Savo 7.12.1918

Savon Kansa 22.11.1919

Kajaani 7.12.1928 

Työväen näyttämötaide. Suomen työväen näyttämöiden liiton äänenkannattaja 1.11.1929.

 

 

Taavetti Kuosmasen murhan jälkipyykki – leski mierontielle Luemäen torpasta

Taavetti ja Hilda Kuosmanen vuosisadan vaihteessa.

Olen kirjoittanut tässä blogissa aiemmin Hökösen kylällä vuonna 1916 tapahtuneesta torppari Taavetti Kuosmasen murhasta. Murha jäi aikanaan selvittämättä, vaikka tekoon epäiltyjä oli pidätettynä. Taavetti Kuosmasen leski Hilda jäi lapsikatraansa kanssa vihamielisen ja täynnä huhuja, häpeää ja epäluuloa kihisevän kylän keskelle sinnittelemään. Kaksi vuotta hän jaksoi yrittää, sitten hän koetti päästä ahdingosta pois myymällä torppansa vuokraoikeuden Toivo Venäläiselle 5.9.1918.[1] Siirtosumma oli peräti 40 000 mk.

Luemäen torppa Hökösen kylällä. Kuva mahdollisesti vuodelta 1915.
Taavetti Kuosmanen näkyy vaaleapaitaisena hahmona pihamaalla.

Nyt vuokralautakunta oli kokoontunut Luemäen torppaan Hökösen kylään maanomistaja Juho Snellmanin pyynnöstä. Hän oli ilmoittanut vuokralautakunnalle 5.9.1918, ettei hyväksy vuokraoikeuden siirtoa Venäläiselle. Lisäksi hän oli vaatinut, että torpassa tehdään lähtökatselmus, koska hän haluaa lunastaa torpan itselleen. Asianosaiset olivat paikalla, Hilda Kuosmasta edusti varatuomari V.R. Kivinen.

Kivinen kertoi, että Hilda Kuosmasen oli ikävä elää torpassa miehensä murhan jälkeen. Tämän vuoksi ja työvoiman puutteen takia hän oli pakotettu luopumaan torpasta. Pyysi vuokralautakuntaa hyväksymään siirron kohtuuden nimissä. Lisäksi Kivisen mukaan käsillä olevasta katselmuksesta oltu ilmoitettu lain mukaan Hilda Kuosmaselle. Hän pyysi lykkäystä.

Vuokralautakunnan päätöksen mukaan asioitsija Toivo Venäläinen oli vuokraoikeuden siirron saajana hyväksyttävä. Siirtosumman vahvistamiseksi olisi järjestettävä uusi katselmustilaisuus 30.11.1918.[2]

Kuosmasen torpan siirrossa on hyvä muistaa, että torpparivapautuslaki hyväksyttiin eduskunnassa 20.7.1918. Valtionhoitaja P.J. Svinhufvud vahvisti lain 15.10.1918. Voidaan olettaa, että kaikki toimijat tiesivät lainsäädännön tilanteen.

Taavetti Kuosmasen torpan vuokrasopimus oli vuodelta 1905. Torpassa oli pidetty välikatselmus vuonna 1912. Kun vuokralautakunta kokoontui torpalla uudestaan 30.11.1918, niin asianosaisista paikalla oli vain Juho Snellman. Snellman katsoi edelleen, ettei hänen tarvitse hyväksyä Toivo Venäläistä torpan vuokralaiseksi. Katselmus oli laillinen, vaikka Hilda Kuosmanen ja Toivo Venäläinen eivät olleet paikalla.

Taavetti ja Hilda Kuosmanen olivat olleet elämässään mallikelpoisia torppareita ja maanviljelijöitä. He olivat rakentaneet, korjanneet, ylläpitäneet ja raivanneet koko elämänsä ajan. Katselmuksessa läpi käyty työlista on hengästyttävä.

Oli rakennettu tupa, navetta, maitohuone, aitta, lampola, sauna ja riihi. Korjattu asuinrakennusta, tallia ja muurattu kamariin uuni ja tehty vesijohto. Taavetti Kuosmanen oli varsinainen raivaaja ja myyrä, mitä peltojen kohentamiseen tulee. Oli tehty naurispelto, raivattu Kievarin raja-alanko, Roinilan välialanko, Ikälänlahden niitty, Pohjukkaniitty ja Mäentausniitty. Lisäksi oli tehty maanparannustyötä vanhoilla pelloilla. Kaiken kaikkiaan Taavetti Kuosmanen näyttäisi raivanneen 4,3 ha uutta viljelysmaata.[3]

Tästä kaikesta vuokralautakunta katsoi, että Juho Snellmanin tulee maksaa 4993 markkaa korvausta Hilda Kuosmaselle. Asia siirrettiin vielä vuokralautakunnan kokoukseen 15.12.1918. Kokous sovittiin pidettäväksi kirkonmenojen jälkeen Maaningan kunnantalolla.

Joulukuun kokouksen tuli asianosaisista paikalle vain Juho Snellman. Vuokralautakunta päätti, että Snellman saa lunastaa torpan omakseen edellisessä kokouksessa arvoidulla summalla.[4] Tämä oli mahdollista, sillä vuoden 1909 maanvuokra-asetuksen perusteella vuokralautakunta sai päättää vuokralaisen siirron parhaaksi katsollaan tavalla.[5] Tässä tapauksessa niin Toivo Venäläinen kuin Hilda Kuosmanenkin olivat jostakin syystä antaneet periksi.

Näin Taavetti ja Hilda Kuosmasen 13 vuoden työ torpalla kuitattiin vajaan viiden tuhannen markan korvauksella leskelle. Leski oli muuttanut Kuopioon 1918 lapsikatraansa kanssa varsin ankariin ja köyhiin oloihin.[6] Toivo Venäläinen näkyy vielä vuoden 1919 henkikirjoissa Luemäen torpan asukkaana[7], mutta ainakin vuonna 1920 torppa on varmasti Snellmanin hallussa. Asiaan viitataan Maaningan vuokralautakunnan pöytäkirjassa 26.5.1920.

Hilda Kuosmanen lapsineen noin 1918.

Pöljän torppareiden vapautumista käsittelevän sarjan edelliset tekstit:

Torpparivapautuslain vaikutukset Pöljällä

Katkera riita Riuttaniemestä

Ei tule vaivatta vapaus

Niinköhän sitä omillaan velan kanssa pärjäisi?

[1] Maaningan kunnan vuokralautakunnan pöytäkirjat 1918, 17.11.1918. Maaningan kunnanarkisto (Kuopio).

[2] sama

[3] Maaningan vuokralautakunnan pöytäkirjat 1918, 30.11.1918.

[4] Maaningan vuokralautakunnan pöytäkirjat 1918, 15.12.1918.

[5] Armollinen asetus torpan, lampuotitilan ja mäkitupa-alueen vuokrauksesta 1909, http://www.mlang.name/arkisto/vuokrausas-1909.html

[6] Aitovier-Hirvonenki, Lotta Kuosmasen sota

[7] http://digihakemisto.appspot.com/edit?kuid=77229822&kuvanumero=549&ay=1830704&sartun=227123.KA&atun=316375.KA&amnimeke=Kuopion+l%C3%A4%C3%A4nin+henkikirjat&sarnimi=Henkikirjat&aynimi=Henkikirja+1919-1919+%28K%3A287%29&ay2=465421

Niinkö sitä omillaan velan kanssa pärjäisi? Lintuniemen talon torpparit ja maanlunastus 1919.

Pekka ja Agatha Niskanen perheineen. 

Lintuniemen tilan torppari Lassi Takkunen ilmoitti haastemies Juho Ollikaisen välityksellä 21.4.1919 tilan isännällä Pekka Niskaselle haluavansa lunastaa hallitsemansa Kaatrontauksen torpan itselleen. Laki lunastuksesta oli astunut voimaan syksyllä 1918, mutta siitä annettiin toimeenpanoasetukset vasta keväällä 1919. Varsinainen lain toimeenpano alkoi vappuna 1919. Lassi Takkunen oli ravakasti liikkeellä.[1]

Yksi syy Takkusen pikaiseen toimintaan voisi olla hänen vuokrasopimuksensa harvinaisen kovat ehdot. Yleensä Pöljällä päivätöitä tehtiin kolme viikkoa vuodessa ja lisäksi jotakin pientä (halkokuorma, aitojen korjausta yms). Lintuniemen ja Kaatronatuksen torpparin sopimuksessa taas oli sovittu 7 viikon ja kolmen päivän vuosityöstä: Yksi viikko toukokuussa, 1 viikko kesäkuussa, 2 viikkoa heinätyössä, 1 viikko elokuussa, 3 päivää perunannostossa ja 1 viikko marraskuussa. Kaikissa Pöljän torpparien sopimuksissa luki ”töihin tultava, kun isäntä käskee”.[2] Takkusen sopimus oli vuodelta 1907, sen oli allekirjoittanut Antti Niskanen. Sopimusta oli vielä jäljellä vuoteen 1932 asti.

Ensimmäinen lunastuskokous pidettiin sitten Lintuniemen talossa 9.9.1919 klo 11. Puhetta johti J.M. Kyyhkynen. Vuokralautakunta oli samalla kutsunut kokoukseen tilan muutkin vuokraajat, torpparit August Mehtosen, Hemmo Hjelmin, Fredrik Korhosen ja Aadolf Hartikaisen sekä mäkitupalainen Taavetti Koistisen. Kaikilla oli vuokrasuhteistaan osoittaa kirjallinen sopimus.

Vasemmalle nousevat Saarismäen rinteet. Mehtoselta oli erikseen kielletty
Saarisen järven rannassa olleen kodan käyttö veden lämmittämiseen.
Kuva Jouni Kiimalainen 2019.

Mehtosen torppa sijaitsi Saarismäessä, vuokrasopimus oli loppumassa v. 1927. Tämä vuokrasopimus oli kuitenkin siirretty vuonna 1913 Hemmo Hjelmille. Koistisen mäkitupa oli Munakassa, sen vuokra-aika oli 50 vuotta alkaen vuodesta 1913. Aadolf Hartikaisen torppa Ludinmäessä (Lutinmäki) oli alun alkaen ollut vuokrattu Eljas Vainikaiselle, mutta useiden siirtojen jälkeen se oli ollut vuodesta 1917 alkaen Hartikaisella. Fredrik Korhosen vuokrasopimus Saarismäessä oli umpeutunut jo yhdeksän vuotta sitten, mutta hän oli hallinnut torppaansa takautuvan asetuksen nojalla (1909 maavuokra-asetus).

Korhosten asuman Saarismäen torpan savupirttissä asuttiin vielä 1960-livun
vaihteessa. Kuva Siilinjärven pitäjäelokuvasta. Kuvaaja Hannes Virsu.

Kaikki paikalla olleet vuokramiehet ilmoittivat, että he haluavat lunastaa vuokra-alueensa omikseen. Tilanne etenikin Takkusen osalta siten, että Pekka Niskanen tarjoutui myymään hänelle vapaakaupalla 20 ha alan rakennuksineen ja muine etuineen 10 000 markalla. Takkunen hyväksyi tilaisuudessa kaupan ja heidän osaltaan asia oli sillä selvä.

Niin tilanomistaja kuin vuokramiehetkin katsoivat, että on syytä panna toimeen lain mukainen vuokra-alueiden järjestely. Se koski tässä tapauksessa Lintuniemeä Pöljä N:ro1 ja Rissalaa Pöljä N:ro4. Vuokralautakunta päätti hakea normaalissa järjestyksessä maaherralta määräystä järjestelyn toimeenpanoon. Eli varsin mutkattomasti asioiden sopiminen näytti siis menevän Lintuniemessä.[3]

Lutinmäen vanha talo.

Torppari sai jo 1919 maksaa päivätyön myös rahana. Osa torppareista, joilla oli pitkät ja edulliset vuokrasopimukset voimassa siirsivät lunastusta pitkäänkin. Pakinoitsija Sasu Punanen kirjoitti suuren laman vuosina, että Pöljän isännät ovat lopultakin oppineet korkolaskun idean.[4] Ehkäpä osa torppareista hoksasi asian jo 1920-luvun vaihteessa. Valtion lunastuslainan korko oli 6%. Myöhäisin torpan lunastus, jonka Pöljän talojen dokumenteista löytänyt on vuodelta 1938.[5]

Lassi Takkunen lunasti tilansa. Valtio antoi lunastuslainaa 8829 mk ja Takkusen itsensä maksettavaksi jäi 1703 mk. Hän esiintyi vuoden 1924 taksoituslautakunnan pöytäkirjassa talollisena. Sen sijaan kaikki muut lunastusta halunneet ovat vielä torppareita vuonna 1923. Taavetti Koistista tituleerataan ”vuokrapalstatilalliseksi”.[6] Mehtonen mainitaan palstatilallisena vuonna 1925 taksoituslautakunnan pöytäkirjassa.[7] Lunastus on siis tapahtunut.

Vielä 1926 Siilinjärven vuokralautakunta kielsi torppari Fredrik Korhosen pyynnöstä Niskasia suorittamasta hakkuita Saarismäessä alueella, mistä lunastuksessa oli arvioitu tulevan Korhoselle metsää. Paavo Niskanen allekirjoitti kokouksessa lupauksen, ettei hakkuita tehdä.[8] Metsien hakkuut lunastusuhan alla olevista maista olivat yleisiä valituksen aiheita lehdissä 1920-luvun alussa.[9]

Torppareita ja mäkitupalaisia kyllä kiinnosti maiden lunastaminen, mutta moni ei halunnut ottaa lainaa, jos vanhalla vuokrasopimuksella pystyi jatkamaan entisellään. Rahapulassaan isännät saattoivat jopa painostaa torppareita lunastamaan maansa. Savolainen vitkuttelu ja venkoilu onnistui kuitenkin vain niiltä, joilla vuokrasopimus oli voimassa. Lunastaminen arvelutti monia, sillä pientilallisen arki ei ollut taloudellisesti helppo. Velkaa piti lyhentää, mutta tilat olivat pieniä ja investointeja olisi pitänyt uskaltaa tehdä heti lisää.

Maaningan kunnan taksoituslautakunnan pöytäkirjoista voi hiukan arvioida kyläläisten tuloja ja veronmaksukykyä. Alimmassa tuloluokassa ansaittiin 250-500 mk vuodessa. Tähän ryhmään kuuluivat erityisesti yksinäiset naiset ja piiat. Miesten köyhin ryhmä anasaitsi 700-1000mk vuodessa. Torppareiden tulot liikkuivat 2000-5000 mk välillä. Monilla talollisillakin tulot kunnallisverotuksessa jäivät yllättävän alas.

Kylän kansakoulunopettajien (Hilda Reinikainen, Elisabet Laitinen, myöh. Elsa Väänänen) vuosituloiksi oli merkitty yli 16 000 mk. Tällä he asettuivat ehdottomasti kylän vauraaseen ryhmään talollisten rinnalle. Kunnallisverotuksessa isännät arvioivat toisilleen veroja, joten ihan tarkkaa kuvaa taksoitus ei varmasti anna. Kylän vaurain talo näyttäisi olleen Erik Niskasen talo Mikalla, hänen tuloikseen oli saatu 49080 mk.

Stina Korhonen eli elämänsä loppuun asti
Saarismäen savutuvassa.

Torppariaiheen aiemmat tekstit:
Torpparivapautuksen vaikutus Pöljällä
Katkera riita Riuttaniemestä
Ei tule vaivatta vapaus

---

[1] Maaningan vuokralautakunnan pöytäkirjat 1919, 9.9.1919. Maaningan kunnanarkisto (Kuopio).

[2] sama

[3] Maaningan vuokralautakunnan pöytäkirjat 1919, 9.9.1919.

[4] Hajamietteitä Pöljältä http://airaroivainen.blogspot.com/2018/08/sasu-punanen-lapuan-liikeen-hampaissa.html

[5] Kauppakirja näytetty kirjoittajalle.

[6] Maaningan kunnan taksoituslautakunnan pöytäkirja 1924 vuoden 1923 tuloista. Maaningan kunnan arkisto (Kuopio).

[7] Siilinjärven taksoituslautakunnan pöytäkirja 1925. Siilinjärven kunnanarkisto.

[8] Siilinjärven kunnan vuokralautakunnan pöytäkirjat

[9] Savo 6.4.1921 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1462367/articles/78376775

Ei tule vaivatta vapaus – Maaningan itäinen vuokralautakunta työssään

Uuhmäki Saariselta päin kuvattuna.
Kuva Jouni Kiimalainen

Vuoden 1909 maanvuokra-asetus määräsi, että jokaisessa kunnassa oli oltava vähintään yksi vuokralautakunta, johon maanomistajat ja vuokramiehet saivat asettaa yhtä monta edustajaa. Edustajat sitten valitsivat lautakunnalle ulkopuolisen puheenjohtajan.[1] Pöljän vuokramiesten ja isäntien erimielisyyksiä ratkoi vuodesta 1910 Maaningan itäinen vuokralautakunta.

Maaningan vuokralautakunnan kokouksessa 22.10.1910 aiheena oli häätö. Maaningan apteekkari oli häätänyt torpparinsa Erik Hiltusen ja vuokralautakunta oli kokoontunut Hiltusen torpalle lähtökatselmukseen. Kokouksessa olivat mukana vuokralaisten edustajana torpparit August Hyttinen ja Ville Kumpulainen ja talolliset Taavetti Saarela ja Erik Toivanen. Puheenjohtaja oli J.M. Kyyhkynen. Tällä kertaa osapuolet sopivat riitansa lähtökatselmuksessa, eikä häätöä yritetty enää panna toimeen.[2]

J.M. Kyyhkynen.
Kuva SK 15.3.1924.

Oheisessa esimerkissä lautakunnan työ onnistui esimerkillisesti. Uusi yhteistyöelin oli tehty riitaantuneiden osapuolten sovittelu- ja ratkaisuelimeksi. Puolueettoman puheenjohtajan rooli oli äärimmäisen tärkeä. Pöljäläisten asioita tässä roolissa hoitivat vuosina 1910-1940 ensin J.M. Kyyhkynen ja vuodesta 1922 Janne Holopainen. Myös Eero Ingman ja Tahvo Hiekkaranta toimivat tehtävässä.

Vuokralautakuntien perustaminen ei miellyttänyt kaikkia isäntiä, jotka katsoivat torpankontrahtien kuuluvan vapaan sopimusoikeuden piiriin. Vuoden 1909 laki antoi sopimusten sisältöjä rajoittavia määräyksiä, jotka kaihersivat maanomistajia. Olkoon esimerkkinä Reponiemen (Hamula N:ro9) isännän Ville Pietarisen ja torppari Aaro Miettisen kiista.

Reponiemi 1908. Piirros Erkki Virtanen.
Pietaristen kotiarkisto.

Ville Pietarinen oli antanut Miettiselle häädön Luelahden (Luvelahti) torpasta joulukuussa 1911. Torppa olisi luovutettava isännän vapaaseen käyttöön 14.3.1913 alkaen. Mitään muuta asiallista syytä ei ollut kuin se, ettei isäntä halunnut enää jatkaa vuokrasopimusta. Isännän kannalta huono puoli oli vain siinä, että vuoden 1909 maavuokra-asetukseen kuului määräys vuokra-aikojen automaattisesta jatkamisesta.[3] Tässä tapauksessa lautakunta kertoi päätöksessään Miettisen vuokra-ajan jatkuvan 14.3.1918 saakka.[4]

Oletettavasti isäntä poistui paikalta pettyneenä. Tämä ei kuitenkaan estänyt tahtojen taistoa jatkossakaan, vuonna 1913 Pietarinen yritti muuttaa Miettisen vuokraehtoja yksipuolisesti. Tämänkin lautakunta esti vedoten vuoden 1909 maanvuokra-asetukseen.[5] Riidat vuokraehdoista ja häätöyritykset ennakoivat myös riitaista torpan lunastusprosessia.

Joka tapauksessa Pöljälläkin oli opeteltu vuodesta 1910 keskustelemaan sopimuksista ja nöyrrytty lain edessä. Torpparivapautuslaki oli sitten vielä kovempi haaste.

Lautakunnan puheenjohtajan tuli olla tasapuolinen, niin vuokraajien kuin vuokranantajienkin kunnioittama henkilö. Lunastuskokouksissa oli varmasti välillä tunteet pinnassa. Maanomistajat kokivat omistusoikeuttaan loukattavan, kun maita oli pakolla myytävä pois. Maanvuokraajat tahtoivat itselleen lampuotitilan/torpan/mäkituvan, jota olivat usein kymmeniä vuosia hallinneet ja sen eteen töitä tehneet.

Puheenjohtaja Eero Ingman oli ilmeisen kovassa paikassa Likopuron torpassa Pöljällä, kun päätettiin Niko Koistisen oikeudesta lunastaa torppa Paavolan tilasta, Pöljä N:ro10.

Paavolan tilan torppareiden Niko Koistisen, Jafet Launosen ja Aaro Liljan lunastusoikeudesta vuokralautakunta oli jo tehnyt myönteisen ratkaisun 8.11.1920. Paavolan tilan omisti Matti Savolaisen perikunta. Paavolan lunastusasioita oli käsitelty useampaan otteeseen lautakunnassa[6] ja elokuussa 1921 vuokralautakunta oli kokoontunut taas Likopuron torppaan.

Paikalla olivat Niko ja Johanna Koistinen, Matti Savolainen, Otto Räsänen (edusti valtakirjalla useita perikunnan jäseniä) ja pesän apuholhooja Juho Ollikainen. Puheenjohtajana toimi Eero Ingman.[7]

Torpassa lienee ollut varsin tiivis tunnelma. Eikä kokous hyvin alkanutkaan. Maanviljelijä Otto Räsänen ilmoitti heti alkuun, että kokous on laiton. Hän vetosi siihen, edellisen kokouksen puheenjohtaja Janne Holopainen olisi ollut esteellinen määräämään uuden kokouksen ajankohtaa. Holopaisen vaimo Aino oli Jafet Launosen tytär. Lisäksi tilan tarvittavat asiakirjat olivat tilan jakoa tekevän toimitusinsinöörin hallussa. Nämä asiakirjat saataisiin vasta sitten käyttöön, kun postijuna tulee.

Lautakunta pyysi asianosaisia poistumaan ja neuvotteli. Päätöksessään lautakunta totesi, ettei Holopainen ole sukulainen nyt käsiteltävän Niko ja Johanna Koistisen asiassa eikä kokous siis ole laiton. Puheenjohtaja myös ilmoitti, että odotetaan postijunan tulo ja jatketaan sitten kokousta. Maanomistajan edustajat ilmaisivat tyytymättömyytensä päätökseen. Ilmeisesti he joutuivat lähtemään Pöljän pysäkille odottamaan postijunaa.

Pöljän pysäkki 1920-luvulla.
Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Postijunan mukana tulivat tarvittavat kirjat ja kartat sekä maanmittausinsinööri Evert Lundson. Maanomistajien vastustuksesta huolimatta vuokralautakunta määräsi Niko Koistiselle lohkottavaksi 12,5 ha maata. Eli lähes vuoden kypsyttelyn jälkeen pystyttiin kuitenkin neuvottelemaan sopimus, jolla Koistinen lunasti 5500 markalla tilan itselleen.[8] Puheenjohtajan rooli näissä kokouksissa oli varmasti keskeinen.

Janne Holopainen valittiin Maaningan kunnan itäisen piirin vuokralautakunnan puheenjohtajaksi yksimielisesti 4.4.1922. Valinnan tekivät Eero Ingman, Kalle Tuomainen, Pekka Niskanen ja Pekka Hoffrén.  Kihlakunnanoikeus oli aiemmin valinnut tehtävään Albert Ingmanin, mutta hän vetosi korkeaan ikäänsä (60 v.) ja kieltäytyi.[9] Vuokralautakunnan jäsenyys oli tosiaankin nuoren miehen tehtävä. Kokouksia pidettiin torpissa, jotka saattoivat olla tiettömien taipaleiden takana.  Pöljälläkin Saarismäen, Uuhmäen, Humalamäen ja Mehtomäen torppiin piti vielä 1920-luvulla tarpoa polkuja pitkin.

Janne Holopainen 1920-luvun alussa.
Kuva Holopaalan talon arkisto.

Janne Holopainen oli vapaussodan veteraani, entinen torppari. Hän oli torpparin poika, joka sai käydä kansakoulun jatkoluokat ja vielä osuustoimintaopiston.[10] Holopainen oli ilmeisen luotettu niin maanomistajien kuin maanvuokraajienkin taholla. Hänen vaimonsa Aino oli torpparin tytär, joten puheenjohtaja tunsi läheisesti maanvuokraajien tilanteen. Hän oli raitis ja työteliäs mies, joka kasvoi vuokralautakunnan puheenjohtajana merkittäväksi kunnalliseksi vaikuttajaksi vuonna 1925 perustetussa Siilinjärven kunnassa.

Aiemmat torpparivapautukseen liittyneet tekstit:
Torpparivautuksen vaikutukset Pöljällä
Katkera riita Riuttaniemestä

---

[1] Rasila, Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe. Suomen torpparikysymys vuosina 1909-1918, 21

[2] Maaningan kunnan itäisen piirin vuokralautakunnan pöytäkirjat 1910-1916, 22.10.1910.

[3] Rasila, 21-22

[4] sama, 1.7.1912

[5] sama, 1913

[6] sama, 8.11.1920, 15.6.1921, 14.6.1921

[7] sama 18.8.1921

[8] sama

[9] sama, 31.3.1922

[10] Hajamietteitä Pöljältä. http://airaroivainen.blogspot.com/2013/06/janne-holopainen-1891-1940-rauhan-toissa.html