Waldemar Pantzarin Amerikan seikkailut (1913-1931)

 

 

Israel Pantzare Pajala, Sattajärvi.

Waldemar Pantzar syntyi Sattajärvellä 29.11.1894. Hänen isänsä oli Israel Pantzar ja äitinsä Selma Ylipää. Perheen lapsista neljä lähti siirtolaiseksi Amerikkaan. Waldemar lähti Ruotsista 30.4.1913. Sattajärvellä ja lähiseuduilla ei ollut työtä ja kylältä oli jo ”toiset puolet mennyt Amerikkaan”.

Matka kesti yli kolme viikkoa, laivojen ruuat olivat huonoja ja olosuhteet likaiset. Walde sanoi, että hänen takissaan oli niin paljon täitä, että se liikkui itsekseen, jos sen penkille laittoi. 

Amerikassa Walde matkusti Michiganin kaivosalueelle, jossa aloitti työt trammerinina eli lapiomiehenä ja malmivaunun työntäjänä. Työ oli vaarallista, raskasta ja siitä sai huonoa palkkaa. Miltei joka päivä kaivoksessa loukkaantui tai kuoli joku. Kaivoksen hierarkiassa mainarit eli poramiehet olivat ykkösiä. Heidän työaikansa oli lyhyempi, työ helpompi ja palkka parempi kuin trammerilla. Ja mikä pahinta, Walden mukaan tansseissakin mainarit pääsivät paremmin tyttöjä saatille kuin muut.

Waldemar Pantzar Amerikassa.

Kaivostöihin tottui, eikä enää niin pelottanut. Silti Walde sanoi, että välillä tuli mieleen Ruotsiinkin paluu ja lähtö kadutti. Waldemar Pantzar työskenteli Kuparisaarilla ainakin Calumetissa ja Ahmeekissa. Sitten hän sanoi alkaneensa pitää Amerikan vapaudesta, hän oppi kielen ja vaihtoi työpaikkaa, kun entinen ei enää miellyttänyt. Kuparisaarilta hän siirtyi Montanaan kaivostöihin, jossa pääsi sitten ”mainarinkenkiin”. kaivostöissä maksettiin yhä huonommin, niinpä Walde hyppäsi junaan ja aloitti Idahossa metsätyöt. Näitä töitä hän teki myös Seatlessa.

Puiden läpimitta saattoi olla jopa 5 metriä ja niitä kaadettiin käsipelillä. Kaatopykälää saatettiin hakata miesjoukolla 2-3 päivää yhteen puuhun. Myös näissä töissä oli paljon tapaturmia. Palkka oli kuitenkin hyvä, 5-7 dollaria tunnilta. Uusilla työpaikoilla Walde oppi aina vaan paremmin englantia ja elämä Amerikassa alkoi maistua. Jokaisessa pikkukylässäkin oli tanssihaali ja soittokunta. Nuoret miehet juopottelivat, meno miesten asuntoloissa oli usein väkivaltaista ja viinanhuuruista. Walde osasi pitää oman käyttönsä kohtuudessa. 

Walde vasemmalla ystävineen Calumetissa
1910-luvun loppupuolella. Tämä kortti 
lähetettiin vanhaan maahan.

Walde avioitui kotikylän tytön, Ainon kanssa ja heillä syntyi yksi poika. Avioliitto kuitenkin päättyi eroon. Vuonna 1924 Walde oli muuttanut Detroitiin, jossa tapasi Suomesta, Siilinjärveltä tulleen EevaVartiaisen. Eeva oli tullut ensimmäisen kerran Amerikkaan jo 1917, mutta hän kävi välillä Suomessa. Nyt hän oli tullut takaisin Kanadan kautta, sillä vapaa siirtolaisuus Yhdysvaltoihin oli loppunut. Salakuljettajat veivät tulijat Kanadan rajan yli Yhdysvaltoihin 50 dollarin maksusta.

Eeva Vartiainen oli elättänyt itsensä New Yorkissa palvelijana.

Walde ja Eeva, hääkuva 1925.

Pariskunta avioitui 1925 ja ensimmäinen lapsi, Irma syntyi seuraavana vuonna. Detroitin vuodet olivat aluksi vaurauden aikaa. Fordin tehtailla työläisille maksettiin hyvää palkkaa. Tuolloin sanottiinkin, että Detroit oli oikea työläisten paratiisi, eikä Neuvostoliitto.

Elettiin edistyksen ja uudistusten aikaa. Walden kertomassa vitsissä Ruotsin Heikki kuoli ja häntä kantoi kuusi miestä hautaan. Silloin Heikki nosti päänsä arkusta ja sanoi: Helvettiin tällainen työvoiman tuhlaus. Nyt pyörät alle ja yksi mies työntämään ja viisi miestä muihin töihin!

Walde ja Eeva Detroitissa (vas.), mukana Walden veli perheineen.
Vuosi lienee 1926.

Vapaa-ajan viettoa, Detroit. Kuvassa etualalla Eevan sisko
Liisa. Walde istuu kivellä.

Hyvä aika loppui ankaraan lamaan 1929. Fordin tehtailla siirryttiin lyhennettyyn viikkoon ja sitten irtisanomisiin. Pantzarin perhe, johon oli 1927 syntynyt poika Robert, muutti vielä kerran kaivosalueelle Michiganiin, Ahmeekiin. Sielläkin työt loppuivat ja osittain Eevan innostamana perhe päätti muuttaa Suomeen, Eevan pientä kotitilaa viljelemään.

Vuonna 1931 monia amerikansuomalaisia houkuteltiin muuttamaan Neuvosliittoon rakentamaan sosialismia. 

Perhe Pantzar, Ahmeek 1931.

Lähtö Amerikasta 1931. Ahmeek, Michigan.

Samalla laivalla kuin Pantzarit matkusti kymmeniä Neuvostoliittoon menijöitä. Helsingin edustalle heidät siirrettiin laivasta Pietariiin menevään alukseen. 5-vuotias Irma Pantzar muistaa kuinka heille vilkutettiin valkoisilla liinoilla ja he vastasivat punaisilla liinoillaan. Monille Neuvostoliittoon muuttaneille alkoi tuosta hetkestä piinojen taival Stalinin vainoissa.

Siilinjärvellä, Kolmisopen kylällä Waldemar Pantzar sitten eli loppuelämänsä. Perheeseen syntyi vielä tyttäret Mirja (1932) ja Selma (1933). Maanviljely ei pelkästään riittänyt perheen elatukseen, joten Walde välitti useita vuosia hevosia Suomesta Ruotsiin. Lisäksi hän osti vuonna 1938 auton, Fordin tietysti, ja alkoi ajaa taksia. Amerikasta Waldelle ja Eevalle oli jäänyt avoimuus uuteen tekniikkaan, perheen käytössä oli jo sota-aikana radio ja puhelin. 

Selma, Robert ja Mirja Kolmisopella.

Uusi kaupparakennus taustalla. Perhe alkoikasvaa uudella
sukupolvella.

Toisen maailmansodan jälkeen Walde ja Eeva perustivat kyläkaupan, jota sitten jatkoi aina 1980-luvulle saakka hänen poikansa Robert. Walde säilytti lämpimät suhteet sukulaisiin Ruotsin Pajalassa. Hän kävi siellä vähintään kerran vuodessa. Waldemar Pantzar kuoli Siilinjärvellä 13.3.1982 ja Eeva 12.3. 1983.

Eeva ja Walde.

Lähteenä on käytetty Anja Roivaisen tekemää Waldemar Pantzarin haastattelunauhoitusta 1970-luvulta ja muiden sukulaisten haastatteluja.

 

Isorokkoa Pöljällä 1917

Olen aiemmin käsitellyt espanjantaudin, sisällissodan ja muiden kulkutautien aiheuttamaa kuolleisuutta Maaningalla ja Pöljällä vuosina 1918-1924. Silloin katveeseen jäi Pöljällä ja Siilinjärvellä vuoden 1917 aikana suurta pelkoa aiheuttanut isorokkoepidemia.

Isorokko oli Suomessa 1700-luvulla yleinen kulkutauti, jonka aiheuttamat epidemiat kiersivät maata 4-6 vuoden välein. Sairastuneista keskimäärin 20% kuoli tautiin. Isorokko oli ensimmäinen kulkutauti, johon keksittiin rokotus. Aluksi rokotettaviin istutettiin tarkoituksellisesti pieni määrä taudinaiheuttajaa, mutta myöhemmin käytettiin ns. Jennerin menetelmää, jossa rokotettaviin istutettiin lehmärokkoa, joka antoi suojan, mutta ei juuri koskaan aiheuttanut rokotetun vakavaa sairastumista.[1]

1860-luvulla keskimäärin 70% syntyneistä oli rokotettu ennen toista ikävuotta. Vuodesta 1886 isorokkorokotuksesta tuli pakollinen, vanhempia saatettiin sakottaa, jos he uhmasivat säädöstä eivätkä tuoneet lapsiaan rokotettavaksi. 1890-luvulla isorokko alkoikin käydä harvinaiseksi pakollisten rokotusten ja terveydenhuollon kehittymisen myötä.[2]

Pöljän työväentalo vuoden 1952 asussaan.
Kuva Työväenarkisto.

Kuitenkin isorokko vaani sopivia olosuhteita ja tilanteita. Ne syntyivät esimerkiksi Pöljällä, kun vuoden 1917 keväällä paikallista työväenyhdistyksen taloa vuokrattiin venäläisten sotilaiden majoitukseen. Ensimmäisen maailmansodan kumu näkyi näillä alueilla siten, että Toivalassa oli venäläisten linnoitustyömaa, joka lisäsi sotilaiden läsnäoloa. Rautatiekylänä Pöljä oli sopiva majoittamiseen.[3] Syntyi liikettä ja uusia kontakteja, jotka edesauttoivat isorokon leviämistä.

Pöljän pysäkki 1920-luvulla. 
Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Savotar uutisoi kesäkuussa 1917 Kuopion ympäristön isorokosta ja mainitsi erikseen Siilinjärven ja Pöljän alueen. Potilaita oli siirretty Kuopioon lääninsairaalaan.[4] Isorokko oli palannut tautivalikoimaan, koska 1900-luvun alussa Suomessa rokotusta alettiin vastustaa. Tauti oli vähentynyt eikä pakkorokottaminen kaikille maistunut. Esimerkiksi luonnonparannusta ja vegetarismia kannattavat liikkeet vastustivat rokottamista.[5]

Helmikuussa 1917 Maaningalla oli järjestetty ylimääräinen rokotusmahdollisuus. Pöljällä tämä jälkirokotus järjestettiin Juho Ollikaisen tilalle ja Puustellissa, Hökösella Taavetti Pitkäsellä ja Keskimmäisellä Jafet Ruuskasella.[6]

Emme tiedä, kuinka moni Pöljällä isorokkoon sairastui, mutta ainakin kaksi kuoli. Kuopiossa ja Kuopion lähialueilla isorokkoon sairastui 36 ihmistä.[7]Ilmeisesti toinen Pöljän vainajista oli Hassisen perheen rokottamaton alle 2-vuotias lapsi, hän on ainut isorokkoon kuollut vauva Maaningalla. Kirkonkirjassa vainajan kotipaikkaa ei ole mainittu.[8]

Sen sijaan Adam (Aatu) Haapalaisen tarina on tiedossa. Kuopion piirilääkäri D.F. Walle kertoi vuonna 1935, kuinka hänen saapuessaan vuonna 1917 seudulle alueella esiintyi ”isorokkoa, joka oli varsin vaikealaatuista ja joitakin kuolemantapauksiakin sattui. Isoarokkoa esiintyi silloin etupäässä Pöljällä, ja voin kertoa hyvän esimerkin rokotuksen vaikutuksesta. Viranomaiset olivat määränneet eräässä talossa suoritettavaksi uusintarokotuksen, mutta talon renki pakeni rokotusta metsään, joten hän jäi rokottamatta. Renki sairastui isoonrokkoon toisten talon asukkaiden, jotka oli rokotettu uudestaan, säilyessä aivan terveenä. Olin tilaisuudessa näkemään tämän isorokkopotilaan ennen hänen kuolemaansa täkäläisessä rokkosairaalassa. Tapaus oli hyvin vaikea. Tässä näemme kouluesimerkin siitä, miten suojelurokotus antaa suojan isoarokkoa vastaa”.[9]

Adam Haapalainen kuoli Kuopion kaupunginsairaalassa 15.6 1917. isorokkoon.[10] Ei ole tietoa, miksi Adam ei halunnut ottaa rokotusta. 1910-luvulla Suomessa oli monia liikkeitä ja aatteita, joissa rokotevastaisuutta propagoitiin erilaisista syistä, (esim. luonnonparannus, vegetarismi, naisasialiike, työväenliike). Isorokkorokotus ei nykypäivän mittarein ollutkaan ihan vaaraton toimenpide.[11]

Isorokkorokotus oli Suomessa pakollinen. Esimerkiksi 1930-luvulla Pöljällä erään perheen lapsilta kiellettiin koulunkäynti, kun lapsia ei oltu rokotettu.[12] Äitini Irma Pantzar ja veljensä Robert muuttivat 1931 Yhdysvalloista vanhempiensa kanssa takasin vanhaan maahan Siilinjärven Kolmisopelle. Lapsia ei oltu Yhdysvalloissa rokotettu, joten ennen kouluun menoa kätilö kävi lapset rokottamassa.

Viimeinen isorokkotapaus diagnosoitiin Suomessa 1941.[13] Rokotuspakko oli Suomessa voimassa vuoden 1951 loppuun saakka.[14]

Kiitos sukututkija Matti Ollikainen kiinostavasta vinkistä ja lehtileikkeistä!

---

[1]Arno Forsius, http://www.saunalahti.fi/arnoldus/rokotus.html

[2] Helene Laurent, https://sic.fimea.fi/verkkolehdet/2018/1_2018/vain-verkossa/isorokkorokotuksen-historiaa

[3] Pöljän työväenyhdistyksen tilikirja. Siilinjärven kunnan kotiseutuarkisto.

[4] Savotar 15.6.1917 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1293406/articles/80358943

[5] Rytty, Rokotevastaisuus historiallisena ilmiönä 1900-luvun alun Suomessa,

  https://journal.fi/sla/article/view/91133

[6] Sanantuoja 13.2.1917, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1224432/articles/80358941

[7] Lääkintöhallituksen kertomus vuodelta 1917, https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/155946/xlaak_191700_1921_dig.pdf?sequence=1&isAllowed=y

[8] Maaningan kirkonkirjat, https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=30618&pnum=42

[9] Pohjois-Savo 6.10.1935, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2074034/articles/80358944

[10] Maaninka kirkonkirjat, https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=30618&pnum=44

[11] Rytty, Rokotevastaisuus historiallisena ilmiönä 1900-luvun alussa

[12] Kansakoulu kansan sivistää, Hajamietteitä Pöljältä http://airaroivainen.blogspot.com/2014/02/pohjolanmaen-koulu.html

[13] Helene Laurent, Isorokkorokotuksen historiaa

[14] Arno Forsius, Rokotus isorokkoa vastaan Suomessa

Elämän valintoja – Antti, Walde ja Eeva Amerikan kultamailla ja Suomessa

 

Antti Juntunen (1884-1956). Kansallisarkisto. teoksesta
Keskisarja, Raaka tie Raatteeseen.

Maaningan suojeluskuntalaiset Eero Ikäheimo ja Armas Korhonen pidättivät Antti Juntusen Tuovilanlahdessa maaliskuun 11. päivänä 1929. Juntunen oli suojeluskuntalaisten mielestä levittänyt kylällä kiihotuskirjallisuutta uskonnon varjolla. Juntusella oli ollut pidätettäessä hallussaan käsin kirjoitettuja lehtisiä, joissa hän hyökkäsi erityisesti suojeluskuntaa vastaan. Juntusen tiedettiin liikkuneen myös Kiuruvedellä ja Iisalmen ympäristössä saarnamatkoillaan.[1]

Antti Juntunen oli omalaatuinen uskontoa ja kommunismia ajattelussaan yhdistelevä saarnaaja, joka vaikutti Kainuussa ja täällä Savossakin 1920- ja 1930-luvulla. Juntunen kiinnostaa osittain sen vuoksi, että hänellä oli samanlainen siirtolaistausta kuin ukillani Waldemar Pantzarilla ja miehet tunsivat toisensa Amerikan vuosien perusteella.

Antti Juntunen syntyi 17.8.1884 Suomussalmen Ruhtinaansalmessa Kemilän talossa.[2] Antti kävi kaksi luokkaa kansakoulua ja teki töitä kotitilallaan, kunnes 1903 hän lähti savottatöihin Kuolajärvelle. Vuonna 1906 hän on asunut Puolangalla ja lähti sieltä siirtolaiseksi Amerikkaan. Etruria lähti 19.5. 1906 Liverpoolista ja rantautui 27.5. New Yorkiin. Laivalla oli useita muitakin miehiä Puolangalta.[3]

Etruria

Juntunen työskenteli kirvesmiehenä ja kaivosmiehenä Pohjois-Michiganin Hancockissa ja Houghtonissa. Hancock oli Calumetin ohella Kuparisaarten keskeisiä kaivoskaupunkeja, jonne muutti tuhansia suomalaisia siirtolaisia. Jo vuodesta 1845 alueella oli louhittu kuparia ja Copper County, suomalaisittain Kuparisaari, oli koko maailman kuparintuotannon keskus ensimmäiseen maailmansotaan saakka.

Samoille seuduille asettui myös Waldemar Pantzar, joka lähti Ruotsin Pajalasta etsimään parempaa elämää. Petter Pantzarin ja Selma Ylipään kuudesta pojasta lähti siirtolaiseksi Michiganiin neljä: Waldemar, Otto, Oskar ja Johan. Walde muutti Ruotsista Amerikkaan 30.4.1913. Ei ole tietoa, missä Antti Juntunen ja Waldemar (Walde) tutustuivat, mutta oletettavaa on sen tapahtuneen Kuparisaarilla tai myöhemmin Detroitissa, jossa he ilmeisesti olivat yhtä aikaa töissä Fordin autotehtaalla 1920-luvun alussa.

Kaivoksissa tulija joutui aluksi lapiomieheksi ja malmivaunun työntäjäksi. Työolot olivat karmeat ja vaaralliset. Miltei joka päivä kaivosalueella kuoli tai loukkaantui joku. Walde sanoi, että aluksi pelotti kovasti mennä kaivokseen. Korjatakseen työolojaan kaivosmiehet menivät koko Kuparisaarten alueella lakkoon kesällä 1913. Lakon aikana oli väkivaltaisia yhteenottoja kansalliskaartin ja lakkolaisten välillä.

Lakkovahtikulkue Hancockissa 1913.
Työmiehen joulu 1.12.1913

Lisäksi Calumetissa italialaisten ”haalilla” tapahtui jouluaattona traaginen onnettomuus, kun lakkolaisten lasten joulujuhla päättyi sekasortoon, jossa tallautui kuoliaaksi 70 lasta. Onnettomuutta epäiltiin lakonmurtajien provokaatioksi. Joku huusi ”tuli on irti” syyttä, jolloin pakokauhuiset lapset tallautuivat rappusiin.

Näissä oloissa ihmiset hakivat turvaa ja selitystä uskonnollisista yhdistyksistä ja poliittisesta toiminnasta. Kaivosmiesten asiaa ajoi Lännen Kaivosmiesten Liitto, lisäksi kannatusta sai IWW, anarkosyndikalistinen ammattiyhdistysliike. Suomalaiset olivat aktiivisia kaikenlaisissa yhdistysriennoissa. Waldemar Pantzar ei koskaan kertonut suhteestaan poliittisiin liikkeisiin, mutta joissakin tarinoissa välittyi kuitenkin kaivosmiesten keskinäinen solidaarisuus virkavaltaa vastaan. Walde kertoi mm. 1. maailmansodan aikaisista pakkovärväyksistä, joita yhteisvoimin välteltiin. Antti Juntusen sen sijaan tiedetään olleen jonkin verran poliittinen, mutta ei johtotehtävissä.

Walde vasemmalla. Kuvakortti kotiin on
vitsikkään leveilevä. Calumet 1910-luvun 
lopulla. 

Miesten tiet erosivat vuonna 1923, kun Antti Juntunen matkusti takaisin Suomeen. Hän oli joutunut uskonnollisen herätyskokemuksen valtaan. Hän jätti vaimonsa Olgan ja kuusi lastaan oman onnensa nojaan. Walde jatkoi töitään Fordin autotehtaalla Detroitissa ja tapasi kaupungissa siilinjärveläisen Eeva Vartiaisen, jonka kanssa hän perusti perheen. Detroit tuntui heille kaivosten ja sitovan palvelustyön jälkeen ”työläisen paratiisilta”.

Walde ja Eeva äärimmäisenä vasemmalla, mukana myös Walden 
perhettä. Detroit 1926. 

Vapaa-aikaa Detroitissa. Walde ja Eeva, sukulaisia ja ystäviä.

Juntunen näki ”ei ainoastaan itsensä Jumalan, vaan taivaan ja helvetin”, jota kuvaili ”tukalaksi paikaksi”. Hän katsoi uudestisyntyneensä. Raamattu kytkeytyi Marxiin ja Leniniin sekä nälkäisen nuoruuden kaunoihin: kaiken A ja O kuului, että taivaaseen ei pääse tunnustamatta kommunismia.[4]

Kainuun, Viipurin ja Kuopion läänin syrjäseuduilla korpikommunismilla oli vankat tukijansa, Juntunenkin sai tuvat täyteen kuulemaan saarnojaan. Hän joutui useampaan otteeseen pidätetyksi, Etsivä Keskusrikospoliisi koetti karkottaa hänet Yhdysvaltoihin. Juntunen oli Amerikan kansalainen. Jopa Neuvostoliitosta hänet karkotettiin takaisin Suomeen 1926 (!). Hän ennusti puheissaan Punaisen ratsastajan tulevan ja panevan valkoisen Suomen matalaksi. Suojeluskuntalaisten hihamerkkiä hän sanoi ”peton (pedon) merkiksi”.

Keiteleellä vuonna 1928 Juntunen kävi kertomassa paikallisille, että ”kommunistinen ihannevaltio kaikkine mukavuuksineen häämöttää edessä…Heinäsirkat ja skorpioonit tulevat alas ja pimittävät maan…Ne vaivaavat maamme porvareita ja kiduttavat niitä viisi kuukautta.”[5] Poliisin, rajavartioiden ja etsivän keskusrikospoliisin asiakirjoissa häntä luonnehditaan mielenvikaiseksi, mutta myös vaaralliseksi yleisen turvallisuuden kannalta.

Täälläkö Robert-poika sanoi: "Maini huutaa."?
 Hancock ehkä vuonna 1930. 

Lähtö Suomeen. Ahmeek 1931.

Samaan aikaan toisaalla Walde ja Eeva lapsineen joutuivat suuren laman (1929) kouriin. Ford irtisanoi kymmeniä tuhansia työläisiään 1930 ja perhe joutui (lapset Irma s.1926 ja Robert s. 1928) palaamaan ensin kaivostöihin Michiganiin ja sitten Ahmeekista takaisin Eurooppaan ja Suomeen. Eeva Vartiaisella oli isänsä ja äitinsä perintönä pieni maatila Siilinjärven Kolmisopella. Perhe asettui viljelemään maata, Walde osti 1938 auton, jolla ajoi taksikyytejä. Myöhemmin hän perusti myös kaupan kylälle.

Juntusen elämä Suomessa oli sananjulistusta ja kiertelyä, pidätyksiä, pakkolaitostuomioita ja mielisairaalajaksoja. Vuosina 1939-44 hän oli turvasäilössä Tammisaaren vankilassa.

Siirtolaistuttavat tapasivat vielä ainakin kerran Suomessa. Juntunen kävi Eevan ja Walden luona 1930-luvulla Siilinjärvellä. Mitään seuroja hän ei Kolmisopella pitänyt, isäntäväki ei ollut kallellaan mihinkään kiihkoiluun, mutta varmasti talossa Amerikan tuttavat mielellään vastaan otettiin. Ja epäilemättä Juntunen olisi halutessaan löytänyt torpan, jossa kommunismiaan saarnata. Sen verran korpikommunismin punaista löytyi näiltäkin seuduilta.

Kun Walde ja Eeva tulivat vuonna 1931 laivalla Suomeen, niin samalla laivalla matkusti satoja kommunismin aatteen innoittamia siirtolaisia Neuvostoliittoon. He jäivät laivasta pois Helsingin edustalla ja aloittivat tiensä kohti Stalinin joukkohautoja.

Walde apumiehen kanssa laittamassa peltoja kylvökuntoon.
Alusta piti aloittaa moni asia Suomessa.

Walde Pantzar, Sandelsin patsas Siilinjärvellä ja Ford.

Ihmiset unelmoivat suuria, tekivät rohkeita loikkia, mutta joskus vähän pienemmät unelmatkin olisivat voineet riittää. Walde ja Eeva suostuivat pieneen unelmaan, taloon, pientilaan, autoon, puhelimeen, radioon ja ahkeraan työhön perheen eteen. Koko maailman harteilleen nostaneet juntuset kolhivat itsensä pilvilinnojaan rakentaessaan. Tosin Antti Juntuselle kävi kuitenkin paremmin Suomessa kuin Neuvostoliittoon muuttaneille amerikansuomalaisille. Hän vapautui turvasäilöstä 1944 ja eli vapaana miehenä Suomessa. Juntunen kuoli v. 1956.

Ratkaisu lienee jo tehty. On päätetty
lähteä Suomeen. Eeva, Walde, Irma
ja Robert Amerikassa viimeistä kesää.

 

Selma, Robert ja Mirja 1950-luvun vaihteessa Kolmisopen
Kulhuassa.

Kuvassa jo Walden ja eevan lapsenlapsiakin.

Lähteenä käytetty Wikipedia-artikkelia Antti Juntunen

---

[1] Heinolan Sanomat 19.3.1930, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1532381/articles/79436879

[2] Suomussalmi, lastenkirja

[3] Ellis Island, matkustajalistat, https://heritage.statueofliberty.org/show-manifest-big-image/czoxNzoidDcxNS0wNzE2MDAzMi5qcGciOw==/1

[4] Keskisarja, Raaka tie Raatteeseen, 34

[5] Salmetar 9.8.1928, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1579539/articles/79436880

Sata vuotta ei ole pitkä aika

Irma Roivainen (os. Pantzar) Pöljän kotiseutumuseolla 2019.

Olen kirjoittanut tätä blogia jo seitsemän vuotta. Aineistoa teksteihin olen löytänyt kotikylän ihmisten piironginlaatikoista, aitoista ja julkisista arkistoista. Kirjoitan tavallisten ihmisten historiaa ja välillä hyvin yksityisiäkin asioita. Jollakin ihmeellisellä tavalla olen tähän päivään selvinnyt ilman, että kukaan olisi loukkaantunut niin, että olisin joutunut poistamaan tekstejä. Olen saanut yhteydenottoja, joissa on korjattu virheitä tai täydennetty tietojani. Mutta hyvässä hengessä kaikki.

Minua on suojellut kotikylän lumo. Tunnen kylän sukuja, vanhoista valokuvista tuttuja piirteitä kasvoillaan kantavia ihmisiä kävelee vastaan päivittäin. Ihmisen ainutkertaisen elämän arvokkuutta on kunnioitettava, vaikka henkilö olisi kuollut sata vuotta sitten. Sain vaistonvaraiselle asenteelleni vahvistuksen äskettäin.

Otava uutisoi vuonna 1904 hukkumisonnettomuudesta Pöljällä vuonna 1904:

Surkea tapaturma

Tämän kuun 1. päivää vasten yöllä hukkui Maaningan Pöljällä talollinen Kalle Savolainen Pöljältä ja Pekka Vartiainen Kuopion Toivalasta Pöljän järveen. Samaan matkueeseen kuului myöskin kaksi muuta miestä, nimittäin taloll. Erik Toivanen Maaningan Hamulasta ja Kalle Zakeus Kuopion Kasurilasta, jotka tulivat pelastetuksi. Tämä nelimiehinen matkue, joka oli osaksi väkijuomista liikutettuna, oli puolen yön tienoissa Solan rannasta lähtenyt pyrkimään Särkiniemen puolelle ja kuinka lienee ollut, kerrotaan veneen tapin olleen poissa, jota eivät miehet vesille lähtiessä huomanneet, vajosivat lähellä rantaa Wellamon helmaan. Surkeita huutoja kuultua oli Särkiniemestä riennetty hätäpaikalle ja hädintuskin saatiin saatiin vähissähengin mainitut Toivanen ja Zakeus ylös, mutta heidän toverinsa olivat kadonneet veden pinnalta. Heti ryhdyttiin etsimään nuorilla haraten ja Vartiainen saatiin ylös sunnuntaiaamuna noin klo 6 tienoissa, vaan kaikista virvoituksista huolimatta ei henki palannut ruumiiseen. Sitä vastoin Kalle Savlaisen ruumis saatiin ylös vasta  klo 1 tienoissa päivällä, jota myöskin ryhdyttiin kaikin voimin virvoittelemaan ja iltapäivällä lääkärin apua saatua jatkettiin sitä aina kello 9 illalla, jolloin lääkärin täytyi todistaa kaikki virvoitustoimet turhiksi, henki oli auttamattomasti paennut. Savolaista jäi suremaan vasta kihlattu morsian ja Vartiaiselta vaimo ja lapsia.

Solan rannasta Särkiniemeen marraskuu 2019.

Surkea tapaus, suomalaisia miehiä humalassa Pöljällä. Eikä sitä tappiakaan laitettu lähtiessä. Melkein on vitsin ainekset kasassa tai ainakin historia-aiheisen kevennyksen somevirrassa. Tällä kertaa minua rajoitti Pekka Vartiaisen kuolema, sillä aloin epäillä hänen olevan sukua mummolleni Eeva Pantzarille, os. Vartiainen.

Kalle Savolaisen morsian oli Fredrika Halonen. Heidät piti kuuluttaa avioliittoon heti onnettomuutta seuranneena päivänä eli 2.10.1904. Torppari Pekka Vartiaista jäi kaipaamaan kaksi tytärtä ja puoliso. Pekka lienee ollut jonkinlaisena kyytimiehenä matkueelle.

Oma arvailuni Pekka Vartiaisen sukulaisuudesta osoittautui oikeaksi. Perheemme vanhin eli äitini Irma Roivainen (os. Pantzar) muisti äitinsä kertoneen, kuinka Eeva oli nähnyt 6-vuotiaana setänsä Pekka Vartiaisen vainajana tuvan lattialla. Hukkunut oli tuotu veljensä Aaro Vartiaisen kotiin Kolmisopen Remppalaan. Äitini tarinassa välittyi vieläkin pienen Eeva-tytön hämmennys ja pelko. Muisto oli jäänyt mieleen koko elämän ajaksi.

Walde ja Eeva Pantzar. He lepäävät nyt Siilinjärven kirkkomaalla samalla paikalla, missä muinoin oli
hukkumisonnettomuudessa kuolleen Pekka Vartiaisen hauta.

115 vuotta on lyhyt aika historiaa. Muisti kantaa, tunteet siirtyvät, kukaan ei saisi olla karikatyyri tai vitsi, vaikka aikaa on kulunut. Arkistoja digitalisoidaan (mikä on hyvä), vanhoista sanomalehdistä voi löytää toinen toistaan raflaavampia juttuja jaettavaksi. Mutta menneisyyden ihmiset ansaitsevat saman yksityisyyden suojan kuin mekin. Ja arvokkaan kohtelun.

Kiitos Maisa Kankainen morsiamen tiedoista. Fredrika Halonen avioitui runsaan vuoden päästä rautatiepalvelija Isak Ivar Lundènin kanssa. Heidät vihittiin Pöljällä  20.4.1906. Pariskunta muutti Tampereelle.

From America to Pöljä

Eeva Vartiainen in New York.

A hundred years ago “American fever” raged even in these parts of Savo. Thousands of Finns left in search of a better life across the pond. And that is what Eeva Vartiainen also did at the age of 17. Her brother, Sakari, had preceded her there and she joined him at first.

In the immigration documents Eeva is reported entering the country in order to work as a domestic worker. Those arriving were asked about their health and literacy. Finnish immigrants were considerably more educated than those coming from several other areas in Europe; Eeva, too, had completed grade school and knew how to read and write but only in Finnish, of course.

In due time, Eeva met Waldemar Pantzar, an immigrant from Pajala, Sweden, whom she married. Waldemar earned a living working for the Ford Motor Company in Detroit, where their first two children, Irma and Robert, were also born.

Waldemar Pantzar and Eeva Vartiainen, just married.
Detroit, 1925.

Life was good. Eeva and Waldemar in Detroit. 

Happy warm summerday in Detroit. 

Waldemar Pantzar had also worked as a miner. Thousands of Finns worked as farmers  and in the mines in Calumet and Hancock, on the famous Copper Island in Michigan. The Finns, as well as the Swedes originating from Torne River Valley, were often quite idealistic. Some of them were strongly religious and others became extremely radicalized politically. Quite a few of the Finns belonged to the anarchistic and strike prone organization IWW, and some joined the radical communists in the 1920s. Strikes were often violently suppressed. The working conditions in the mines were often dangerous and the wages poor. The profitability of mining plummeted in the 1910s.

Leaving America, Ahmeek 1931. Irma is the little girl with a doll in her arms.

Irma was five years old when Waldemar and Eeva decided to return to Europe, to Eeva’s home district, to be more precise. The Wall Street Crash of 1929 had driven millions of people to unemployment and the future looked bleak in America, too. In 1931 they got aboard a ship in New York.

“I was standing on the deck and the last thing I saw was the Statue of Liberty. I was too young to have a clear image of the journey. I recently watched a documentary on TV called “Punalipun kantajat” (Bearers of the Red Flag). It evoked strong feelings in me because I could have been one of the children in that story. Dozens of families travelled to the Soviet Union on board with us. We did not bear the Red Flag. I remember my father saying that there was a strong presence of communism and communist propaganda on board. The journey took three weeks. When the ship reached the North Sea, a storm broke out. Someone came down to our cabin and told us to somehow tie down everything because we were approaching a heavy storm. Everyone but my father suffered from sea sickness. The tables and chairs in the restaurant were all higgledy-piggledy.”

Off the coast of Helsinki, the people on their way to the Soviet Union were transferred on board a ship to Leningrad. “We waved them goodbye with white handkerchiefs and they waved red ones back at us. I thank my father and mother for choosing the right port.” Those heading for Leningrad were to meet a hard fate in Carelia and as victims of Stalin’s Great Purge.

The Pantzar family travelled from Helsinki to Pajala, Sweden, first and later settled in Kolmisoppi, Siilinjärvi, where two more daughters, Selma ja Mirja were born. The family had a small farm there and Waldemar bought a car in 1938 and became a taxi-driver.

Waldemar and his taxi.

Irma Roivainen née Pantzar lives in Pöljä, Siilinjärvi now. She reckons that without the Stock Market Crash and the Great Depression, her family would not have returned to Finland. As Irma was born in Detroit, the polite CBP officers wished her “welcome home” when she visited America in 1992.

Translation Jaana Kivipato.