Paloviinasta vielä vähäsen

 

Förteknin över Fria Husbehofs Brännvins Bränning betalare
uti Öfre Savolax Härad

Paloviina oli kuulunut jo 1500-luvulta alkaen rahvaan elämään, arkeen ja juhlaan. Maaseudulla kotitarvepoltto oli sallittua maata omistaville talonpojille. Talonpojat saivat vapaasti kuljettaa ja myydä viinaa maaseudulla. He joutuivat maksamaan siitä viinaveroa, vaikka eivät olisi viinaa polttaneetkaan. Torpparit ja irtain työväki eivät saaneet polttaa viinaa.

Vuoden 1809 viinaveroluettelossa vuodelta 1808 on Kasurilan kylän talollisista mainittu Josef Matinpoika Toivanen, Pekka Toivanen, Johan Laakkonen, Iivari Knuutinen, Pauli Jääskeläinen, Pekka Hakkarainen, Heikki ja Matti  Ruuskanen, Iivari Knuutinen, Johan Toivanen, Aatu Sakarinpoika Knuutinen, Sakari Knuutinen, Taavetti Knuutinen, Iivari Pertinpoika Knuutinen, Aaro ja Risto Hollander, Pauli Ruotsalainen, Martti Kasurinen, Yrjö ja Sakari Laakkonen, Pekka Tossavainen, Matti Kasurinen, Matti Paulinpoika Kasurinen, Pauli Kasurinen, Pekka Laakkonen ja Jaakko Mäkelin.[1]

Paloviinanpolttoa sai harjoittaa 8 kuukautena vuodessa, joka vuosi tammikuun alusta toukokuun loppuun ja lokakuun alusta joulukuun loppuun. Poltto-oikeus oli sidottu manttaalien määrään. Osamanttaaleilla eli osatiloilla saatiin käyttää suhteellisesti tilavampia pannuja, koska niillä tavallisesti asui suhteellisesti enemmän ihmisiä. Asteikko salli alimmillaan 15 kannun pannun ja suurimmillaan 46 kannun polton. Koko manttaalia suuremmat maakartanot saivat käyttää 53-90 kannun pannuja.[2] Yhteen kannuun mahtui 2,5 litraa viinaa.

Nimismies keräsi tiedot viinapannuista ja niiden piti olla valvottuina. Nimismies sai myös käydä tarkistamassa pannujen tilan halutessaan, eikä niitä saanut lainata muille. Nimismies leimasi pannun käyttöön, kun oli sen tarkistanut. Jälkitarkastuksiakin tehtiin.

Haapalahden talon pytinki, joka on valmistunut vuonna 1836.
Kuva vuodelta 2025.

Vuonna 1853 kruunun nimismies Daniel Grönberg oli takavarikoinut Kehvon Haapalehden talon viinapannun. Pannun koko ja keitto-oikeus määräytyi siis talon manttaaliluvun mukaan. Haapalahdessa olisi tämän mukaan saanut olla 30 kannun pannu. Eli talossa olisi saanut valmistaa 30 kannua viinaa, mutta siellä oli käytössä 45 kannun pannu. Nimismies Norring oli jahtivouti Karhusen ja torppari Ville Tellerin todistaessa ottanut keittovälineet haltuunsa, koska ne olivat nimismiehen mukaan laittomat.

Haapalahden talonomistaja Karl Wenell oli ottanut pannun käyttöönsä hyvässä uskossa. Pannu oli talossa vanhastaan hänen äitinsä Kristiina Väänäsen peruja. Toisaalta pannu ei Wenellin mukaan ollut aivan niin suuri kuin väitettiin. Lisäksi hän totesi, että nykyisellä omistuksellaan hänellä olisi oikeus jopa 47 kannun valmistamiseen.[3] Wenell sai pannun hattuineen ja piippuineen takaisin, sillä Haapalahden tilalle oli yhdistetty Ryönän kylällä sijaitsevan, suvun omistuksessa olevan Talvisalon tilan poltto-oikeus. Haapalahden väellä oli osoittaa asiasta kuvernöörin tekemä päätös.

Kehvolla oli 1800-luvun alussa poltto-oikeus kahdeksalla talollisella. Antti Laakkonen, Salomon Savolainen, Juhan Sakeus, Erik Sakeus, Matti Väänänen, Knuutti Väänänen, Ivar Väänänen ja Pekka Mikonpoika Väänänen on merkitty 1808 läänintiliin Kehvolta viinanpolttoon oikeutettuina.[4]

Viinan valmistus oli varsin tuottoisa kotiteollisuuden muoto. Jos ylijäämäviljaa oli, niin viinanmyynnillä oli mahdollista ansaita hyvät rahat. Talonpojat perustelivat viinanpolttoa myös sillä, että prosessissa syntyi rankkia, jota pidettiin erinomaisena karjan rehuna. Myös kestikievarin pitäjät saivat myydä maaseudulla viinaa, mutta muilta se oli kielletty. On huomattava, että kestikievarit saivat tarjoilla viinaa vain matkustajille, ei oman kylän asukkaille.

Viinaa myös poltettiin yleisesti. Tämä näkyi esimerkiksi Suomen sodan (1808-09) aikaisissa vahinkoilmoituksissa. Sodan jälkeen talonpojat hakivat korvauksia venäläisten sotilaiden viemistä elintarvikkeista ja aiheutetuista vahingoista. Menetyksissä mainittiin usein menetetyt viinakannut.

Vilho Lammen työssä Viinankeittäjät vuodelta 1930 tiivistyy
hienosti salaviinanpolton tunnelma.Laillinen viina keitettiin
avoimesti pihapiirissä, olipa isoimmissa taloissa omat
keittohuoneetkin.

---

[1] Savon ja Karjalan lääni, läänintili, 1808-1808, SSHY s. 566

[2] Hytönen, Suomen paloviinakysymys Aleksanteri I aikana, s.10-11

[3] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1853-53, KO a:33, s. 326

[4] Savon ja Karjalan lääni, läänintili, 1808-1808, SSHY s. 566

Luettelo viinanpolttoon oikeutetuista kotitalouksista Pöljällä 1808

 

Viinapannu. Yläosassa on hattu, johon höyrystynyt viina
kohosi ja mistä tislattu viina valui piippuja pitkin 
erilliseen astiaan.
Museovirasto

Talonpojat saivat polttaa viinaa vuoteen 1866 saakka omaan käyttöön ja myyntiinkin. Viinan valmistaminen ei kuitenkaan ollut koskaan aivan vapaata. Ensinnäkin tuo rajoitus, että maaseudulla sitä sai valmistaa vain maata omistavat talonpojat. Lisäksi viinapannun koko määräytyi tilan manttaalien mukaan. Isommat tilat saivat polttaa viinaa enemmän, pienemmät vähemmän.

Vuonna 1853 kruunun nimismies Daniel Grönberg oli takavarikoinut Kehvon Haapalehden talon viinapannun. Pannun koko ja keitto-oikeus määräytyi talon manttaaliluvun mukaan. Haapalahdessa olisi tämän mukaan saanut olla 30 kannun pannu. Eli talossa olisi saanut valmistaa 30 kannua viinaa, mutta siellä oli käytössä 45 kannun pannu. Nimismies Norring oli jahtivouti Karhusen ja torppari Ville Tellerin todistaessa ottanut pannun haltuunsa.

Tilan omistaja Carl Wenell kertoi oikeudessa, että hänen äitinsä Kristiina Väänänen oli omistanut Haapalahden tilan Kevolla ja Talvisalon tilan Ryönässä. Heillä oli ollut vuodesta 1842 kuvernööriltä saatu lupa yhdistää näiden tilojen viinankeitto-oikeudet. Tämän vuoksi Kristiina Väänänen oli valmistuttanut 45 kannun pannun. Sen olivat hyväksyneet ja leimanneet kruununvouti Carl Winter ja kruununnimismies Daniel Grönberg. Pannu palautettiin Wenellille, koska manttaalit riittivät isompaan pannuun.

Yksi kannu oli noin 2,5 litraa. Eli talojen polttamat viinamäärät olivat varsin suuria. On kuitenkin sanottu, ettei kotipolttoisen alkoholiprosentti ollut kovin korkea.

Vuonna 1808 viinaveroa maksoivat Pöljällä seuraavat talolliset:

Samuel Paldanius, Antti Knuutinpoika Väänänen, Lauri Väänänen, Aaro Miettinen, Matti Miettinen, Aatu Heikinpoika Miettinen, Påhl Miettinen, Aatu Miettinen, Matti Ristonpoika Kejonen, Jaakko Kejonen, Aatu Kejonen, Fredrik Miettinen, Ivar Toivanen, Antti Toivanen, Johan Toivanen, Taavetti Savolainen, Ivar Pekanpoika Savolainen, Ivar Ivarinpoika Savolainen ja Pekka Miettinen.

Isommissa taloissa oli valmistettu erillinen keittiö viinankeittoon ja oikeusjuttujen perusteella taidon hallitsivat naiset yhtä hyvin kuin miehetkin. Viina oli tärkeä osa taloutta, se oli aina käypää valuuttaa vaihtokaupassa. Usein syytinkisopimuksissakin mainittiin vuosittainen viina-annos, se lienee usein ollut jonkinlainen arvonmitta ei niinkään aidosti vuodessa saatu viina. Aikalaiset kokivat viinan terveellisenä ja erittäin tarpeellisena juomana.

Viinalla juhlistettiin pyhiä, sadonkorjuujuhlia ja hautajaisia. Mitään päivittäin tissuttelijoita 1800-luvun alkupuolen ihmiset eivät olleet. Viina oli arvokasta ja siksi useimmat nauttivat sitä harvoin. Lisäksi laki kielsi juopuneena esiintymisen, siitä sai kiinni jäätyään rapsakat sakot.

Talolliset joutuivat käräjille liian suurista pannuista, pannun luovuttamisesta muille ja sopimattomaan aikaan poltetusta viinasta (sunnuntaina ei saanut polttaa viinaa!). Viinaan liittyviä oikeusjuttuja on paljon, joten sääntöjä ei täysin noudatettu, mutta samalla se kertoo siitä, että viranomaiset todella pyrkivät valvomaan polton.

Lähteenä Savon ja Karjalan läänintili 1808-1809, Förtekning över Fria Husbehofs Brännvins Bränning betalare uti Öfre Savolax Häräd, s. 559

 

 

 

Nimismiehen tehoratsia salaviinanpolttajien työmaille joulun alla 1859 - kuiva joulu Pöljälle, Kasurilaan ja Kolmisopelle?

 

Joulukuussa 1859 Pöljällä ja lähialueella valmistauduttiin joulunviettoon. Rahvaan joulu oli varmasti varsin yksinkertainen, eikä siihen suinkaan kuulunut joulukuuset tai joulupukit, tuskin lahjatkaan. Mutta viinaryyppy jouluna oli oltava, kuten muissakin vuoden tärkeissä taitekohdisssa tai perhejuhlissa.

Paloviina oli kuulunut jo 1500-luvulta alkaen rahvaan elämään, arkeen ja juhlaan. Maaseudulla kotitarvepoltto oli sallittua maata omistaville talonpojille. He joutuivat maksamaan siitä viinaveroa, vaikka eivät olisi viinaa polttaneetkaan. Torpparit ja irtain työväki ei saanut polttaa viinaa.

Viinan polttoajat oli tarkoin määrätty, samoin kuin määrä, jonka talollinen sai viinaa polttaa. Isot talot saivat polttaa enemmän kuin pienet. Nimismies keräsi tiedot viinapannuista ja niiden piti olla valvottuina. Nimismies sai käydä tarkistamassa pannujen tilan halutessaan eikä niitä ei saanut lainata muille.

Viinan valmistus oli varsin tuottoisa kotiteollisuuden muoto. Jos ylijäämäviljaa oli, niin viinanmyynnillä oli mahdollista ansaita hyvät rahat. Talonpojat perustelivat viinanpolttoa myös sillä, että prosessissa syntyi rankkia, jota pidettiin erinomaisena karjan rehuna.

Pöljälläkin viinan valmistuksen taito oli hyppysissä. Tämä näkyi esimerkiksi Suomen sodan (1808-09) aikaisissa vahinkoilmoituksissa. Sodan jälkeen kyläläiset hakivat korvauksia venäläisten sotilaiden viemistä elintarvikkeista ja aiheutetuista vahingoista. Menetyksissä mainittiin useita kannullisia viinaa.

Helmikuussa 1860 Kuopion pitäjän käräjillä käsiteltiin useita salaviinanpolttoon liittyneitä juttuja. Näyttäisi siltä, että nimismies Viktor Acshen avustajaan sotilas Johan Blomster oli tehnyt 15.12.1859 kierroksen Kasurilan, Pöljän ja Kolmisopen kylissä etsimässä salaviinanpolttajia. Ja löytyihän heitä.

Konginkankaalta siirreteyt Niemelän torpan viinanpolttolaitteet.
Viinapannu, jossa hattu ja piiput, jäähdytystynnyri, viinakannu,
nassakka ja kuljetustynnyri.
Museovirasto.

Kolmisoppi 3 torppari Hannu Väänänen yllätettiin itse teosta. Nimismiehen tullessa paikalle Väänäsellä oli tulet viinapannun alla, sen hattu ja piiput olivat paikoillaan. Viinapannussa oli hattu, joka kiinnitettiin polton aikana tiiviisti kiinni. Siitä lähti yleensä kaksi piippua, joissa höyrystynyt viina jäähdyttämällä tiivistyi nesteeksi. Viina tippui piipuista viina-astiaan. Hannu Väänäsen lukutaitoa ei pappi ollut rippikirjassa juuri arvostanut. Oli kyllä päästänyt ripille, mutta kommentoinut: ”Yksinkertainen!”. Lukuhommat ja kristinoppi ei Hannulta sujunut, mutta viinanpoltto silloisilla välineillä vaati kyllä varsin paljon hoksottimia ja osaamista. Hannu oli ilmeisesti enemmän kemisti kuin jumaluusoppinut.

Taavetti Launosen torpalla Pöljällä nimismies ja Blomster löysivät mallasta, mäskiä, hiivaa ja rankkia. Tässä tapauksessa käräjille oli haastettu myös Launosen isäntä, talollinen Aatu Savolainen. Vastaajat väittivät, että he eivät olleet polttaneet viinaa, vaan valmistaneet kaljaa. Todistajana Blomster sanoi, että paikalla oli vastapoltettua rankkia. Toiseksi todistajaksi oli kutsuttu loinen Tobias Takkinen Pöljältä, mutta hän ei sanonut tietävänsä asiasta mitään. Asia siirrettiin seuraaviin käräjiin.

Musta lehmä, mustikki, musta mullikka. Rakkaalla lapsella
oli monta nimeä. Kuvassa näkyy hyvin viinapannun piiput ja
hattu. Pannut olivat yleensä kuparia.
Museovirasto

Myös torppari Martti Knuutinen jäi nimismies Viktor Aschenin haaviin Kasurilassa 15.12.1859. Häneltä löytyi viinapannu ja vastapoltettua rankkia. Knuutinen oli kuollut ennen käräjiä, joten paikalle oli haastettu leski Anna Liisa Kejonen. Leski myönsi syytteen ja sai 30 hopearuplan sakon. Todettiin, että ellei leski pysty maksamaan, niin Martti Knuutisen jäämistöstä otetaan sakkoraha. Kiinnostavaa oli, että viimekädessä sakon saattoi joutua maksamaan torpparin isäntä, Jussi Miettinen. Hänellä ei kuitenkaan tuomiokirjan mukaan ollut suoraan asian kanssa tekemistä.

Salapolttopaikkojen oli oltava suojaisissa paikoissa, metsissä. Talviaikaan syntyi kuitenkin paljastavia polkuja. Lautamies Pekka Niskanen löysi jälkiä seuraten torppari Heikki Kainulaisen keittopannun piippuineen. Lisäksi löytyi puteli viinaa ja vastakeitettyä rankkia. Keittopaikalla oli myös pussillinen tyhjiä pulloja. Kainulaista vastaan todisti leski Agneta Oksman (Kasurila 5). Hän sanoi useampaan otteeseen varoittaneensa Kainulaista viinankeitosta. Kainulainen sai 14 ruplaa sakkoja ja pannun piiput rikottiin.

Viinan nauttiminen, ostaminen sekä hallussapito oli luvallista. Mutta juopumus oli rangaistava rikos. Vuoden 1733 juopumusasetuksessa säädettiin, että jos esiintyi silminnähden juovuksissa, sai sakot. Vuonna 1829 rangaistuksia kovennettiin ja toistuvista juopumuksista saattoi saada sakkojen lisäksi jalkapuuta ja jopa pakkotyötä.

Nassakka, jolla kuljetettiin viinaakin.
Museovirasto

Kovin paljon juopumusrikoksia ei kuitenkaan tuomiokirjoissa näy. Todennäköisesti kyläläiset harvemmin ilmiantoivat naapureitaan. Seuraavaksi saattoi olla itse tai läheiset liemessä.  

Nimismies keräsi pöljäläisten viinapannut 17.12.1844  (pannut kerättiin yhteiseen varastoon välillä, silläkin pyrittiin rajoittamaan ylenmääräistä viinanpolttoa). Kuvernöörillä oli myös lupa kieltää esim. katovuosina viinanpoltto kokonaan.Tilalliset ja kestikievarin pitäjät saivat myydä maaseudulla viinaa, mutta muilta se oli kielletty.

Leili. Pienenpi nesteiden kuljetukseen sopiva
puuastia.
Museovirasto

Siilinjärven aluen torppareiden salaviinapoltto oli aikakaudelle tyypillistä. Jokaisesta Pohjois-Savon kylässä asiaa harrastettiin. Viina oli vakiintunut osa ihmisten arkea, mutta mitenkään yletöntä alkoholin käyttö ei ilmeisesti ollut. Oli monia rajoittavia tekijöitä.  ”Vanhan raittiuskirjallisuuden esittämä kuva erityisen suuresta paloviinan kulutuksesta ennen kotipolton kieltoa (1866) on liioitteleva. Viinanpoltto-oikeus oli vain maatilojen ja kaupunkikiinteistöjen omistajilla. Alkoholin käyttökään ei ollut täysin säätelemätöntä. Oikeus viinan juomiseen ja juopumiseen oli lähinnä itsensä elättämään pystyvillä miehillä. Tilallismiehet valvoivat vaimojensa, palkollistensa ja alaikäisten viinankäyttöä. Yletöntä juopottelua ehkäisivät myös viljan niukkuus sekä kylvön ja sadonkorjuun kiivas työtahti.” (Kaartinen) 

 

Lähteet

Wilkuna, Kustaa H.J., Juomareiden valtakunta. Suomalaisten känni ja kulttuuri

Mäntylä, Suomalaisen juoppouden juuret. Viinanpoltto vapauden aikana

Rossi, Leena, Suomalaisen viinapään arvoitus. https://agricolaverkko.fi/review/suomalaisen-viinapaan-arvoitus/

Lares, Jenni, Alkoholinkäytön sosiaaliset merkitykset 1600-luvun länsisuomaisessa maaseutuyhteisössä. https://trepo.tuni.fi/handle/10024/122686

Kaartinen, Aija, Kieltolaki ei kuivattanut Suomea. https://www.duodecimlehti.fi/duo10667

Kuopion tuomiokunta, 1860. https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700738/pages/71?t=P%C3%B6lj%C3%A4

Kuopion tuomiokunta 1845 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700724/pages/549?t=P%C3%B6lj%C3%A4

Kuopio maaseurakunta rippikirja 1854-1863 (TK1637 II A 15:3)  Sivu 17 Kolmisoppi ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=15491&pnum=21

Kuopio maaseurakunta rippikirja 1864-1873 (MKO108-120) Sivu 30 Kolmisoppi Rot- ock Kyrkfattige SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=23071&pnum=30

Kuopio maaseurakunta rippikirja 1854-1863 (TK1636-1637 II A 15:2)  Sivu 198 Kasurila ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=14106&pnum=209