Kotimaiseman synty

Kaskiakaudesta selvinnyt ikivanha mänty Pohjolanmäellä kevätauringossa 2017.

Nykypöljäläisen on vaikea hahmottaa, miltä kotikylä on näyttänyt esimerkiksi 200 vuotta sitten. Saatikka sitä aiempia aikoja. Ihminen on tehokkaasti myllännyt Pohjois-Savon maisemia jo 500 vuotta. Ensimmäiset verolle pannut Pöljän kylän asukkaat olivat Juntti Hamunen Kevättömän rannoilla ja Pippurinen Pöljän järven puolella 1540-luvalla.[1] Talot lienee perustettu jo aiemmin.

Pohjois-Savo oli eränkäyntialuetta, jonne eteläsavolaiset retkillään asettuivat vakituisesti asumaan. Pöljän ja Kevättömän järvien seutu oli varmasti erätalonpojan mieleen. Matalarantainen järvi kaloineen, rantaniityt, kaski- ja erämetsät vielä miltei koskemattomina. Asutuksen kuvailtiin seurailevan kylän vesistöjä 1700-luvun isojakoasikirjoissakin.

Vuoden 1794 verollepanossa kylällä oli 14 verotilaa, niistä 11 oli sijoittunut Pöljän ja Kevättömän järvien rannoille, Toivola oli Pulasteen ja Pitkänjärven liepeillä. Kauimpana ydinkylältä oli Saarisen ja Ylähoikan ja Alahoikan järviä hyödyntävät Ristola ja Ollila.[2] Lisäksi kaskiviljelijät arvostivat purojen varsia, lampia ja suolampia, joiden rantamilta korjattiin luonnonheinää kotieläimille. Puhutaan niittyviljelystä, joka täällä Savossa käytännössä oli luonnonniittyjen hoitoa. Vanhoilta kaskimailtakin saatiin heinää, mutta kaskiahoilla laidunsi yleensä karja.

Kumpuilevaa Hoikin viljelymaisemaa. Kaukaisimpia peltoja ehdin vielä minäkin
1960-luvullu raivaamaan. Kuva Hoikinharjulta pohjoiseen, sata vuotta sitten
tässä oli Räsälän torppa.

Tämäkin kumpuileva peltomaisema Hoikin kylällä on satojen vuosien työn tulos. Ensimmäisten asukkaiden asettumisesta en uskalla mitään varmaa sanoa, mutta yleisen asutushistorian perusteella voisi arvailla, että Hoikilla on asuttu viimeistään 1600-luvulla. Hoikan ja Saarisen rannoilta kaskeaminen on hiljalleen avannut maisemaa yhä laajemmalle. Lisäksi Saarismäen, Kokkosenmäen ja Vellimäen suuntaan avautui metsäisiä mäkiä kaskettavaksi myös kylän tilattomille. Aina isojakoon[3] asti kyläläisillä oli käyttöoikeus yhteismaihin, joiksi mainittiin nimenomaan Vellimäki vuonna 1794.

Kuva Telkkämäen perinnepäivän kaskinäytöksestä Kaavilla 2018.

Olen aiemmin kirjoittanut Räsälän torpasta, joka torpparivapautuksen yhteydessä liitettiin 1931 Hoikin tilaan. Torpassa pidettiin vuonna 1912 välikatselmus, jossa torpan rakennukset ja viljelykset arvioitiin. Kertokoon tämä katselmus paremmanpuoleisen torpan olosuhteista Pöljän kylällä tuohon aikaan. Arviointi tehtiin kouluarvosanoin siten, että 1-4 oli huono, 5-6 välttävä, 7-8 tyydyttävä ja 9-10 oli hyvä. Yleensä näissä käytettiin skaalaa 4-8. Itseasiassa torpparin kuului pitää rakennukset ”tavallisessa kunnossa”. Liika rakentelu ei isäntiä miellyttänyt, sillä se kulutti metsävaroja.

Torppa kuului tuolloin Jussilan talon tiluksiin (Pöljä N:ro 9). Jussilan isäntä oli Fredrik Niskanen ja torppaa hallinnoi vuodesta 1907 Kustaa  ja Anna Nurmi.

Asuinrakennus oli 18 metriä pitkä ja 6,7 metriä leveä. Talossa oli tupa, kamari, ruokahuone ja eteinen. Kivijalka oli mukulakivistä ja huono. Talossa oli lautalattiat, mutta vain kamarin lattia oli maalattu. Pärekatto, jossa vesikatto oli laitettu kelleksistä, oli välttävässä kunnossa. Nurmi oli laittanut uudet kaksinkertaiset, 6 ruutuiset ikkunat. Rakennus oli uloslämpiävä, mitä kylän kaikki talot eivät vielä tuolloin olleet. Tuvan uunissa oli myös hella ja kamarinkin uuni oli tiilistä muurattu. Katselmusasiakirjassa asiaa ei sanota, mutta rakennus oli varmasti hirsipinnalla.

Torppa oli rakennettu pienelle mäelle, oikeastaan maat asettuivat kahden harjun väliin ja pieni Ala-Hoikan järvi näkyi tontilta kaakkoon.

Navetta oli 7,5 m pitkä ja 6,5 m leveä. Nurmi oli sitä juuri kengittämässä ja rakennuksessa ei ollut kattoa. Kesäpahna oli mitätön, siinä oli vesikattokin oljista. Aittaakaan ei kehuttu eikä riiheä. Sen sijaan Nurmi oli rakentanut kanalan ja saunan saman katon alle. Rakennus oli 9 m pitkä, 6 m leveä ja 2,5 m korkea. Rakennuksessa oli hyödynnetty vanhan tallin tarpeita. Sauna oli tietysti sisäänlämpiävä ja siinä oli peräti 8 arvosanalla arvotettu uuni.

Lisäksi pihapiirissä oli pihalato ja riihilato. Vinttikaivo oli 2,3 m syvä, siihen johdettiin ”suohaudasta” vettä rautaputkea pitkin.

Peltoa torpalla oli 6 ha. Nurmi oli asettunut vanhaan torppaan, mutta oli itse raivannut 0,9 ha vesakkometsästä (vanha kaski) ja nurmikedosta (vanha laidunaho). Katselmuksessa huomattiin, että torppari oli koonnut työllä ja vaivalla kymmenet kivirauniot yhdeksi raunioksi. Pääasiassa pellot olivat sileitä, mutta jonkin verran isompia kiviä näkyi siellä täällä. Pellon alle alangolle torppari oli ojittamalla ja saveamalla kunnostanut noin hehtaarin heinämaata. Heinäniitylllä oli myös huonokuntoinen lato.

Pellot suojattiin aidoilla, sillä vielä 1900-luvun alussa karja kulki laitumella metsissä. Aidoilla estettiin karjan kulku viljapeltoihin tai niityille. Aidat olivatkin ainainen moitteen aihe näissä katselmuksissa, sillä niiden ylläpito oli valtava työ.

Torpalla oli Takaniitty, Saloniitty ja Keskiniitty, joita torppari koetti pitää avoimina ja heinänkasvussa. Rehuheinän puute oli isoimpia pullonkauloja karjatalouden kehittymisessä. Nurmikaan ei kylvänyt vielä heinää millekään peltoalalleen, vaan koetti keräillä heinät näiltä hoidetuilta niityiltä ja luonnonniityiltä. Osa Saloniitystä oli luonnontilassa. Kaiken kaikkiaan niittyjä oli noin 3 ha, eikä katselmusmies niitä kehunut. Lisäksi torpalla oli hevoskaha, jonka aidat muistettiin vielä moittia.

Torpilla ei ollut enää 1900-luvun alussa metsiä käytössään muutoin kuin polttopuun ja pakollisten korjausten tekemiseen isännän luvalla. 1800-luvulla Hoikilla ja muuallakin Pöljällä kaskea poltettiin vielä yleisesti. 1950- ja 1960-luvulla monen talon lähimaastossa oli vielä luonnon koivikkoja ja leppävaltaisia joutomaita muistona kaskiajasta. 

Tästä Räsälän torpasta lohkottiin aikanaa Kusti Roivaiselle Päivärinteen tila, jossa minäkin lapsuuteni kasvoin. Pellot eivät ehkä vaikuta laajuudellaan, mutta kaskikansa on tehnyt aikanaa kauhean työn kylän peltoaukeiden synnyttämäksi.

Näkymä Hoikinharjulta Alahoikan rantaan. Pöljänjärven jälkeen sopivaa
seutua kaskikansalle löytyi Hoikanrannasta ja Saarisen järven ympäriltä.

Lähteenä Maaningan vuokralautakunnan katselmuspöytäkirja Räsälän torpasta 2.7.1912.

---

[1] Soininen, Pohjois-Savon asuttaminen keski- ja uuden ajan vaihtuessa, 89

[2] Kopio Pöljän kylän verollepanopöytäkirjasta 5.9.1795.

[3] Pöljällä 1794-1808

Sananen Pöljän luonnosta ja asujaimistosta 1864-65 II

Pöljän kotiseutumuseon savutupa 1800-luvulta. Se on tuotu läheiseltä
Kolmisopen kylältä. Ensimmäiseksi asumukseksi tällä seudulla rakennettiin
yksinkertainen savutupa, johon sitten saatettiin lisätä kamareita ja jopa toinen
tupakin.

Maaperäkartoittajat Anders Ferdinand Thoreld ja apulaiset E.G. Gardberg, H.J. Werlander sekä Petter Kemiläinen saapuivat Pöljän kylälle Maaningan kirkolta heinäkuun lopussa 1864. Syystä tai toisesta he valitsivat asuinpaikakseen Lassilan eivätkä asettuneet kievariin, joka sijaitsi valtion virkatalossa Pöljän Puustellissa. Lassila oli kylän vanhimpia taloja, tuolloin sen rakennukset sijaitsivat aivan Pöljän järven rannassa. Kartassa se on talo n:ro 2.

Pöljänjärven rantaa vanhan Lassilan talon pihapiirin läheltä. Järvi on
tässä jo laskettu. Kuva Lassilan talon arkistos.

On huomattava, että Pöljänjärvi oli tuolloin nykyistä korkeammalla, sillä järveä laskettiin vuonna 1910 lähes metrillä. Lassilan talo siirrettiin 1900-luvun alussa nykyiselle paikalleen Savon radan tieltä. Talo oli seutukunnan isoimpia, vuonna 1802 talon asiakirjoissa peltopinta-ala oli 20 ha ja varsinainen metsämaa 215 ha. Millainen pihapiiri sitten oli?

Lintuniemen, Pöljä n:ro 2 pihapiiriä ja väkeä v. 1912. Tämä antaa hyvää
osviittaa Lassilan talon pihapiirin kuvittelemiseen.
Kuva Heikki Suhosen kotialbumi.

Kuopion läänin kuvernööri Kraemerilla ei ollut kovin korkeaa käsitystä alamaistensa rakennustekniikasta. Koska …jok´ikisellä talonpojalla, torpparilla ja mäkitupalaisella on käytettävänään heidän käsityskykynsä yli yltäviä ja hallittavakseen mahdottomia metsäaloja, eivät he herkeä lämmittämästä uunejaan vuorokaudet läpeensä, panemasta epälukuisia pikkuviljelmiään korkeaan ja tiuhaan aitaan ja kyhäämästä piha-aukeilleen paria- kolmeakymmentä erikokoista ja kaikki tyynni yhtä huonosti suunniteltua rakennusta.[1]

Lassilan pihapiirin aitta.

Koska nyky-Lassilan pihapiiristä on vieläkin löydettävissä 1800-luvun puolivälin rakennuksia, niin aivan mitätöntä kansanomainen rakennustaito ei ollut. Vertailuna voi kertoa, että valtion virkatalon pihapiiriin kuului 17[2] erilaista rakennusta. Vuonna 1950 Hannu Väänänen kirjoitti Kuopion isänmaalliselle seuralle lyhyen selostuksen Lassilan rakennuksista 1900-luvun vaihteesta.[3]

Silloinen asuinrakennus oli noin 24 metriä pitkä. Ensin rakennettiin tupa ja varallisuuden lisääntyessä lisättiin kamarit ja eteinen. Kamarien ja tuvan väliin rakennettiin kaksoisseinä, koska ei osattu liittää lisärakennusta muulla tavoin. Usein rakennettiin vielä toinen tupa. Pirttien uunit olivat sisäänlämpiävät ja uunien suut vuolukivestä. Kamarien uunit olivat uloslämpiävät ja eteinen aivan kylmillään.

Ikälän savupirtin uuni, Pajuskylä, Pielavesi.
Ahti Rytkönen, Museovirasto.

Eteläinen tupa oli ns. työtupa ja toisessa käytiin syömässä. Tässä rakennuksessa asui työväki, joskus myös vuokralaisia sekä talonväkeäkin. Pihan päärakennus taas muodostui neljästä kamarista ja kylmästä eteisestä. Vuosisadan vaihteessa kaikissa kamareissa sanottiin olleen uloslämpiävät uunit. Rakennuksessa asuivat isännät ja perheenjäsenet.

Navetta oli jaettu leveällä kujalla kahteen osaan, toisessa majailivat eläimet ja toisessa säilytettiin rehuja. Navetan ulkopuolella oli kota. Tallin yhteydessä oli vaateaitta. Vilja-aitta on vieläkin pystyssä Lassilan pihapiirissä. Lisäksi oli sauna, paja ja muitakin aittoja.[4]

Tiedämme, että Puustellin virkatalossa oli jo uloslämpiävät uunit ja lasi-ikkunat, sekä kamareissa kaakeliuunit, mutta miten oli Lassilassa vuonna 1864? Suurinta osaa kylän asumuksista lämmitettiin melko varmasti sisäänpäin lämpiävillä uuneilla ja ikkunat olivat avattavia luukkuja. Voimme melko varmasti sanoa, että Lassilan rakennuksia ei oltu maalattu. Tässäkin asiassa Puustellin virkatalo lienee näyttänyt esimerkkiä, sillä siellä on ensimmäinen maininta talon maalaamisesta punamultamaalilla ja nurkkalautojen valkoisesta pinnasta vuodelta 1871.[5]

Lassilan talossa asuivat kesällä 1864 leskiemäntä Helena Pekkarinen, isäntä Petter Väänänen oli kuollut vuonna 1860. Heidän viisi poikaansa, Lars Samuel, Salomon, Anders, Johan Petter ja Erik sekä kolme tytärtään Cristina, Eva ja Maria Sofia asuivat vielä kotona. Nuorin lapsista oli Erik, tuolloin 16-vuotias nuorukainen. Vain Lars Samuel oli naimisissa, hänen puolisonsa oli Eeva Pitkänen ja heillä oli kaksi poikaa, Aaron Henrik (s. 1856) ja Kalle Wilhelm (s. 1860).[6]

Lars Samuel isännöi taloa vuonna 1864. Hän myi osuutensa talosta vuonna 1865. Hänen poikansa Wilhelm (Vilho) toimi poliisina Kuopiossa ja hänen poikansa oli pöljäläisille kovin tärkeä kirjailija Kalle Väänänen. Petter Väänäsen pojista isännyyttä hoitivat myös Salomon sekä Johan Petter (Jussi).[7]

Lisäksi kirkonkirjoissa näkyy talon asukkaana sotilas Johan Venäläinen vaimonsa Maria Kataisen kanssa. Heillä oli kaksi lasta.[8]

Viljami ja Anna Mari Lån 1950-luvulla. Kuva Anja Långin kotialbumi.

Vieraat tulivat Pöljälle heinäaikaan. Vuonna 1878 syntynyt Viljami Lång muisteli tapana olleen, että Jaakolta ruvettiin heinään. Kaikki niitettiin viikatteella. Peltoja ei ollut, vaan niitettävät olivat jähiköitä ja luonnonniittyjä. Yöksi heinät pantiin yöruokoihin, ne tehtiin siten että heinät leppeinä pantiin ristiin. Aamulla ne hajotettiin ja puoliltapäivin ruvettiin kokoomaan. Hevosellako? Ei, vaan takkavitalla kannettiin latoon.[9] Elokuun alussa saatettiin jo korjata viljoja tai kylvää kaskeen ruista.

Usein heinät koottiin myös pieleksiin. Maaninka.
Ahti Rytkönen, Museovirasto.

Kovin herraskainen ei ruokatalous Pöljällä tuolloin ollut. Todennäköisesti niin taloissa kuin torpissakin syötiin samoja ruokia, vain ruuan riittävyydessä oli eroja.

Aamiainen oli 8:lta. Ei mitään herkkuja, ruispuuroa tai savolaisen koorapuuroo (talkkunata). Koorapuuro oli saanut nimensä siitä, että sitä otettiin kouraan eikä astiaan ja päälle voisilmä ja sitten veitsellä syötiin. Kun nukuttiin ruokaunet lähdettiin töihin.

Murkinalle eli päivälliselle mentiin 2:lta. Pottuhaavikkaita syötiin ja jolle ei kelvannut, se sai olla ilman. Illallisella oli piimävelliä, lusikkata ei ollut vaan puukupin reunalta hörpättiin. Eikä ne muutkaan astiat olleet posliinia. Jokaisella naisella oli veitsi, miehillä puukko ja tuohituppi, puulusikat ja puukupit, joista syötiin.Sintutuoppi oli myös puusta ja niitä oli kaksi, naisten ja miesten puolella. Kauhat ja kapustat olivat myös puisia.[10]

Pöljän kotiseutumuseon kokelmat.

Sintu oli kuorittua maitoa, usein vielä vedellä jatkettua ja hapantunutta. Voi olettaa, että Lassilassa kalalla oli suuri merkitys ruokataloudessa, asuttiinhan järven rannalla. Lassilan talossa pärjättiin omin voimin, mutta toisin oli Puustellissa, Pöljä n:ro 21.

Alun perin virkatalo oli ollut Ruotsin vallan aikana upseerin palkkaetu. Autonomian aikana valtio vuokrasi tilan tarjouskilpailun kautta. Vuonna 1864 tilaa vuokrasi Pekka Leskinen.[11]

Tilan kokonaispinta-ala oli 270 hehtaaria, josta peltoa 15 ha. Pihapiirissä oli kaksi asuinrakennusta ja 15 muuta talousrakennusta.  Pekka Leskisen lisäksi talossa asuivat hänen isänsä Påhl ja äitinsä Katarina. Samoin Pekan naimattomat tädit Kristiina Leskinen ja Anna-Maria Leskinen ja Pekan sisko Karoliina Leskinen asuivat Puustellissa.[12]

Puustellilla oli kaksi torppaa, Multamäki ja Seppälä, molemmat lähes pihapiirissä.[13] Torpista puhutaan vain virkatalon tarkistusraporteissa, rippikirjassa on mainittu vain mäkitupalaisia. Savossa näiden ryhmien jako oli hyvin häilyvä. Fredrik Miettisellä, Adam Lappveteläisellä ja Johan Korhosella oli mäkituvat. Pitäjänräätäli Aaron Knuutinen vaimonsa Albertina Väänänen kuuluivat talouteen. Oli myös kolme renkiä: Abraham Miettinen, Lars Petter Pykäläinen ja Aapeli Puustinen.

Pöljän kylällä oli 22 taloa, niillä torppia ja mäkitupia. Suurin osa taloista oli asettunut molemmin puolin Pöljänjärveä nauhaksi. Ollila n:ro 5 oli kylän keskuksesta kaukaisin Saarisen järven rannassa. Kylällä asui vuonna 1865 481 asukasta.[14] 

Kuopio-Iisalmi tien lisäksi kylässä risteili talojen välillä kyläteiden ja tasaisiksi tallattujen polkujen verkosto. Olihan seutu ollut pysyvästi asutettu jo parisataa vuotta.

Lassilan talosta malminetsijöiden oli helppo lähteä tutkimaan aluetta eri suuntiin. Maiseman muodot ja maaperä ja kalliot näkyivät hyvin, sillä mihinkään koskemattomaan ja peitteiseen erämaahan miehet eivät Pöljällä ja Kolmisopella liikkuessaan törmänneet. Ahkera kaskikansa oli käynyt taistelua nälkää vastaan näillä tanhuvilla jo pitkään. Retkikunta oleskeli alueella kymmenen päivää.[15]

Lassilasta Kolmisopelle ja Pulasteen kautta Saarismäkeen ja Saariselle. Kolmisopen tien pohja itään
 näkyy vieläkin hyvin. maastossa. Saarismäkeen johtavä väylä on jo kadonnut hakkuiden myötä 1960-luvulla
polun pohja oli vielä helppokulkuinen ja ja hyvin maastossa näkyvä.

Loppuun vielä kuva savutuvasta, jonka allekirjoittaneen isoisoisä Taavetti Roivainen ja puolisonsa Wilhelmiina Lipponen rakensivat 1880-luvulla Saarismäkeen. Taavetti ja Wilhelmiina olivat Laurilan talon n:ro 22 torppareita. Tässä savutuvassa asuttiin aina 1960-luvulle asti. Roivaisten hallusta torppa siirtyi jo 1900-luvun alussa muille.

Tämä teksti on jatkoa Sananen Pöljän kylän luonnosta ja asujaimistosta 1864-65 I.

Saarismäen savutupa. Kuvakaappaus Siilinjärven pitäjänelokuvasta. https://www.youtube.com/watch?v=JUHoTnaeLyU&t=308s

---

[1] Wirilander, Savon historia III, Savo kaskisavujen kautena, 581

[2] Vuoden 1864 tarkastusraportti. Pöljä Pöljälän kuljettajan virkatalon arkisto. Kopiot Puustelli/Pekka Rautiainen.

[3] Väänänen, Selityksiä Pöljän Lassilan tilan karttaan, joka esittää rakennuksia entisessä paikassaan. 14.3. 1950.

   Lassilan talon arkisto. Selostus on tehty Kuopion Isänmaallisen Seuran arkistoon.

[4] sama

[5] sama

[6] Maaningan rippikirjat 1853-1865

[7] Lassilan talon arkistot/Jenni Linnove

[8] Maaningan seurakunnan arkisto, rippikirjat 1864-1874

[9] Viljami Långin haastattelu, Kaija Riitta Lång. Pöljän nuorisoseuran arkisto. Kotiseutuarkisto

[10] sama

[11] Vuoden 1864 tarkistusraportti. Pöljä Pöljälän kuljettajan virkatalon arkisto/Pekka Rautiainen

[12] Maaningan rippikirjat 1853-1865

[13] Karta öfver Pöljä förare boställe 1862. Puustellin arkisto/Pekka Rautiainen

[14] Kuopion läänin henkikirjat 1865, Maaninka http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=479606

[15] Thoreldin tutkimuspäiväkirja, Kansallisarkisto

Sananen Pöljän kylän luonnonoloista ja asujaimistosta vuonna 1864-65. Osa I.

Eero Järnefeltin maalauksessa Heinäkuun päivä on tallentunut
tyypillinen savolainen kaskimaisema 1800-luvulta.

Nykyisen Siilinjärven ja Maaningan alueesta on säilynyt mielenkiintoinen kartta vuodelta 1864. Jo autonomisessa Suomessa tutkittiin järjestelmällisesti mahdollisia malmiesiintymiä. Tällainen tutkimusretkikunta oleskeli myös Pöljän kylällä.

Neljän miehen malminetsintäretkikunta lähti Kuopiosta heinäkuussa 1864 Maaningan kappaeliseurakunnan alueelle. Seurueeseen kuuluivat vuorihallituksen Suomen pohjoisen piirin vuorimestari Anders Ferdinand Thoreld ja apulaiset E.G. Gardberg, H.J. Werlander sekä Petter Kemiläinen. Seurueen reitti kulki Kurolanlahden, Maaningan ja Ruokoveden kautta Tavinsalmelle. Ryhmä tutki heinäkuun aikana nykyisen Maaningan kunnan alueita. Heinäkuun lopussa seurue asettui Pöljälle Lassilan taloon, Pöljä N:ro 2.[1]

W.W. Wilkmanin kuva itäsuomalaisesta harjumaastosta 1900-luvun alusta.
Pöljän kylän halki kulkee harjujuonne, joka kylän pohjoisosassa oli jyrkkä
ja liikkumistakin rajoittava. Oliko Kärängän harju näin kaluttu 1864?

Kylää halkoi jo 1700-luvun alkupuolella polkureitti Kuopio-Iisalmi-Kajaani suunnassa. Yhtenäinen harjumuodostelma loi luontevan kulkuväylän kylän läpi.[2] Vuoteen 1808 mennessä polusta oli muotoutunut virallinen, talonpoikien verotyönä hoidettu kärryillä ajettavissa oleva tie.[3] Pöljän talonpoikien rakennettava ja hoidettavana oli kaksi Pöljän joen ylittävää siltaa. Tie näyttäisi noudattelevan nykyista Pöljän Vanhatien ja Pysäkkitien linjausta. Se kulki Pöljänjärven ja Pitkäjärven välistä, haki hyvän hiekkapohjan Kärängänharjun kupeesta ja väisti höllyvät Kärängän suot ja rämeisen korven.

Thoreldin kartta on tehty malminetsinnän raportointia varten, mutta siihen merkitty varsin tarkkaan esimerkiksi kylän järvet, joet ja purot. Pöljänjärven matalat rannoilla oli laajat vesijättömaat. Voi olettaa, että kaikki rantakasvillisuus on otettu käyttöön ja rannat ovat avoimia. Pöljällä on ihminen vaikuttanut luonnon maisemaan jo 1500-luvulta alkaen, joten malmiretkikunta kohtasi kulttuurimaiseman. Kaskiviljely oli lyönyt leimansa luontoon.

Ensin kaskena, sitten peltona ja taas on metsä ottamassa omansa. Kokkosenmäen metsän kiviraunioita.

Voidaan olettaa, että Pöljän järven lähiympäristössä oli pieniä peltoviljelmiä. Peltoalan laajentaminen oli haastavaa, sillä maaperä on monin paikoin kovin kivistä. Kylän mäkien kaskiviljely oli houkuttelevaa, sillä vilja kasvoi tuhkasta ja maan muokkausta tarvittiin vähän. Kivet voi jättää sijoilleen, risukarhi kulki kevyesti kivikossa. Todennäköisesti kylän maisema oli varsin avara. Uuhimäki, Saarismäki, Kokkosenmäki olivat olleet jo pitkään kaskiviljelyn piirissä. Savon maisemaa luonnehtikin lehtipuuvaltaisuus, jonka kesäisiä päiviä luonnehtikin tauoton linnunlaulu.

Risukarhi kaskipellon kivikossa. Sonkajärvi.
I.A. Ekström, Varkauden museot.

Pienten kaskihalmeiden, metsittymään jätetyille kaskialoille nousseiden pensaikkojen ja lehtipuukasvustojen, valoisien hakametsien ja kyläaukeaan yhtyvien laidunketjujen vyöhyke välitti pehmeästi siirtymistä avarien rintapeltojen maisemasta korpimetsän pimeään umpimaisemaan.[4]

Peltojen takana olivat ahot ja eri ikäistä lehtipuumetsää. Kasken kiertoväli oli laskenut jopa 15-20 vuoteen, jolloin havumetsät eivät ehtineet uusiutua. Onkin sanottu, että kuusi valtalajina puuttui kylien läheisyydestä kokonaan.[5] On myös esitetty, että kookas, luonnollinen metsä puuttui ainakin kylien läheisyydestä kokonaan. Eräs matkailija kuvasi näkymiä Savossa päätieltä katsoen:

Niin kauas kuin silmä siintää ei matkamies päivän pitkän kulkiessaan näe mitään muuta kuin lepikoita ja vähäisiä koivumetsiä tai huonokuntoisia, kitumalla kasvavia vaivaismäntyjä.[6] Oliko Pöljällä pula pärepuusta, kuten aikalaiset väittivät? 

1860-luvun pöljäläiset käyttivät puuta valtavasti. Lämmitys, aitaus, asuminen ja tarvekalujen valmistus kuluttivat metsiä. Pisteaitaa rakennettiin kaskiviljelyjen ympärille, sillä karja laidunsi monin paikoin vielä vapaana metsissä. Pelllot oli aidattu ja ainakin osittain myös teiden varret. Isojako oli toki muuttanut laidunnuskäytäntöjä, mutta muutos oli hidas.

Kaskiväki levotauolla. Maaninka.
Kuva Ahti Rytkönen, Museovirasto.

Onkin sanottu, että puhuttaessa rautakaudesta tai pronssikaudesta, niin Savossa tulisi puhua puukaudesta, joka kesti esihistorialliselta ajalta 1900-luvun alkuun. Niin keskeinen raaka-aine puu oli pöljäläisillekin.

Hierinmylly, Varpasmaa, Maaninka.
Kuva Ahti Rytkönen, Museovirasto.

Kartasta voi nähdä, että kylällä oli kaksi myllyä, toinen vielä nytkin tuttu ja tiedossa oleva Pöljänmylly, mutta toinen myllynpaikka on jonkin verran yllättävä. Ylä-Hoikasta ja Ala-Hoikasta laskeutuu nykyisin aika vaatimaton puro Pitkäjärveen, jossa kuitenkin on jonkinlaista myllyä pyöritetty 1800-luvun puolivälissä. Läheinen pelto tunnetaan vieläkin Myllypeltona. 

Pitkänpuron myllynpaikka 2018.

Karjatalouden kannalta tärkeitä olivat niityt. Puustellin virkatalon asiakirjoista voi nähdä, että vuonna 1864 talolla oli kolme niittyä: Pitkänjoen, Nevan ja Hökösen niityt. Pitkänjoen niitty tunnetaan virkatalon asiakirjoissa myös Riitaniittynä (Ritanity) ja Jokiniittynä.[7] Ennen isojakoa niittyjen hyödyntäminen lienee ollut joskus riitaisaa, mutta vuonna 1864 nämä niityt oli selkeästi siirretty virkatalon omistukseen.

Riitaniitty 2016. 1800-luvulla niityn molemmin puolin oli varmaankin kaskettua lehtimetsää, hakamaita, avonaista maisemaa.

Kalastuksella lienee ollut jonkin verran merkitystä ruokataloudessa, mutta Pöljänjärvi ja Kevätön olivat matalia ja pieniä järviä. Pöljänjärvi oli syvimmilllään noin 6-7 metriä. Myös muut järvet olivat pieniä, mutta varmasti niistä ruokatalouteen jotakin saatiin. Vielä 1900-luvun puolella jokaisella Pöljänjärven rantatalolla oli oma nuotta.[8]

---

[1] Puustinen, Siilinjärven karboniittiesiintymän löytyminen. Geologi 5/2018.

[2] Wirilander, Savon historia III. Savo kaskisavujen kautena, 503

[3] sama, 521

[4] Linkola, Metsä kulttuurimaisemana. Silvia Fennica 1987/21

[5] sama

[6] sama

[7] Pöljän Pöljälän kuljettajan virkatalon asiakirjat. Kansallisarkisto. Kopiot Puustellin talon arkisto/Pekka Rautiainen.

[8] Ahti Rautiaisen haastattelu/ Aira Roivainen.