Ivar Jordan Väänäsen elämä ja kuolema - Kehvon Haapalahden tragedia

 

Savolaisen talonpojan puku. Wilhelm von
Wright 1800-1849.
Museovirasto

Koko Pohjois-Savossa kohahti, kun kesällä 1837 levisi tieto Kehvon Haapalahden isännän Ivar Jordan Väänäsen väkivaltaisesta kuolemasta. Herastuomari, suurtilan omistaja ja talonpoikainen vaikuttaja oli kuollut perhesurmassa. Surman takana olivat Ivar Jordanin pojat, Salomo ja Pekka.

1800-luvun alkupuolen patriarkaalisessa yhteiskunnassa teko oli tavaton. Satoja vuosia rahvaan päähän oli iskostettu Lutherin huoneentaulun oppeja, jossa kaikki olivat jumalan ka kuninkaan alamaisia ja hierarkkinen järjestys ulottui perheisiin siten, että isäntä oli talon ”jumala ja kuningas”. Isännällä oli oikeus ja velvollisuus pitää kurissa ja nuhteessa niin puoliso ja lapset kuin alustalaiset ja palkolliset. Isäntä sai mm. kohtuudella kurittaa fyysisesti talon väkeä. Miten tällaiseen tekoon oli tultu?

Väänästen suvun historia Kehvolla ulottuu aina 1500-luvulle saakka. Haapalahden talo oli alun perin osa Puiroonlahden tilaa, isojaossa Haapalahdesta tuli Kehvon kylän tila numero 3, myöhemmin Haapalahti tunnettiin numerolla 7. Isojaon aikaan tilaa isännöin Iivari Mikonpoika Väänänen (1778-1797).

Jaon jälkeen Haapalahteen kuului noin 500 hehtaaria maita Kallaveden rannalta Räimän järven pohjukkaan saakka. Räimänlahden ja  -järven länsipuolen maat kuuluivat Haapalahteen. Oli myllylle sopiva Räimänkoski, Pekolanlampi ja -joki rantaniittyineen ja torppia. Nykyisen Siilinjärven alueen isojaossa Haapalahtea voi pitää isona tilana, tavallisempi tilakoko täällä oli 200-300 hehtaaria.

Haapalahden talon isännyys siirtyi Ivar Jordanille hyvin nuorena, hän oli 18-vuotias isänsä kuollessa 1797. Täysikäisyyden eli 21 vuoden iän hän saavutti vuonna 1802. Hän oli epäilemättä valmistautunut vanhimpana poikana isännän vastuuseen. Nuoremmista veljistä Aaro Väänänen siirtyi tilanomistajaksi Kasurilan kylälle ja Pietari Väänäsestä tuli kirjakauppias Kuopioon. Sisar Eeva Stiina Väänänen myi ajan tapaan osuutensa tilasta avioituessaan vuonna 1797 Aatami Savolaisen kanssa.

Ivar Jordan Väänänen meni naimisiin Kristiina Väänäsen kanssa. Kristiina oli Murtolahden Väänäsä, säätyvaltiopäivämies Pietari Väänäsen veljen tytär. Avioliitossa solmittiin yhteen kaksi kunnianhimoista ja vaikutusvaltaltaista sukua. 

Haapalahden pytinki 2025 huhtikuussa.
rakennus valmistui 1836.

Ivar Jordan Väänänen vaikuttaa poikkeuksellisen tarmokkaalta ja monitaitoiselta talonpojalta. Häntä kuvattiin tummaksi, pienikokoiseksi mieheksi, jolla kuitenkin oli voimaa varressaan. Hänen sanotaan pukeutuneen talonpoikaisen yksinkertaisesti sarkanuttuun. Mutta hänellä oli myös halua näyttää vaurauttaan, siitä oli esimerkkinä juuri vähän ennen hänen kuolemaansa Haapalahteen valmistunut pytinki. Vielä nykypäivänäkin talo suvun vaalimana herättää kunnoitusta, Ivar Jordan kurkotti pytingillään Savon säätyläisten joukkoon. Talo oli täysin poikkeuksellinen talonpoikainen voimannäyttö seudulla.

Jotakin Ivarin kyvyistä kertoo, että hän luovutti vuonna 1802 Ruotsin kuninkaalle alueen talonpoikien valitukset läänin hallinnon epäkohdista ja talonpoikien ahdingosta. Tuntuu melkein mahdottomalta, kun tietää hänen olleen silloin vasta 21-vuotias nuorukainen. Kun keisari Nikolai I nousi valtaistuimelle 1825, kerrotaan Ivar Jordan Väänäsen olleen yksi neljästä talonpojasta, jotka kävivät häntä Suomen talonpoikien nimissä onnittelemassa Pietarissa.

Kehvon Väänäsissä oli jo 1700-luvulla kouluja käyneitä miehiä, joten Ivarkin osasi lukea ja kirjoittaa, lisäksi on arveltu hänen osanneen ainakin jonkin verran ruotsia. Se ei ole ihan mahdotonta, kun ottaa huomioon suvun kiinnostuksen koulutukseen.  Lisäksi Ivar Jordanin äidin Anna Katarina Hollanderin isoisä oli ollut Kokkolan kirkkohera. Hänen isänsä taas toimi Kuopion komppanian kersanttina. On mahdollista, että ruotsinkielen taito siirtyi vielä Anna Kristiinallekin, vaikka sukuhaaran voi katsoa joutuneen alenevaan säätykiertoon.

Palon viertäjät, Wilhelm von Wright, 1825.
Museovirasto

Haapalahden tytöt ja pojat osasivat lukea, mutta luetun ymmärtämisestä oli rippikirjassa merkintä vain Pietarin (Petter, Pekka) kohdalla. Mainittakoon, että tuollaisen maininnan Kehvon kylätä sai vain kolme henkilöä. Myös talonpoikien kirjoitustaito oli 1800-luvun vaihteessa näillä seuduilla hyvin heikko. Isojakoasiakirjojen allekirjoituksissakin näkee vain puumerkkejä.

Tarmokkaan viljelyn ja raivaamisen ohella Ivar Jordan Väänänen perusti tilalleen tiili- ja kalkkitehtaan ja toimi vuodesta 1805 Kuopion kihlakunnan lautamiehenä.

Lauantaina 20.5.1837 Ivar Jordan lähti poikansa Erikin ja renki Antti Savolaisen kanssa kalastamaan Räimänjärvelle. Isäntä tuntuu olleen vielä 59-vuotiaana kapsakassa kunnossa, sillä reittiin kuului noin viiden kilometrin kävelytaival metsäpolkuja Pulasteenlammelta Haapalahteen. Isäntä oli lähtenyt yksin palaamaan kotiin iltapäivällä.

Johan Blom, 9-vuotias torpparinpoika oli ollut Pekolan myllyllä, kun hän kuuli kaameaa huutoa metsästä.Samoin Kolarin torpan väki oli kuulllut huudon: ”Älä lyö rakas ystävä, älä lyö!” Kun enempää ääniä eri ollut kuulunut, niin asiaa ei oltu tutkittu illan aikana.

Isäntää ryhdyttiin etsimään vasta sunnuntaiaamuna, kun poika Erik ja renki Savolainen tulivat kalalta kotiin. Järjestettiin etsintä, emäntä Kristiina Väänänen jakoi kaikille etsintään osallistuville viinaryyppyjä Haapalahden pihalla.

Nopeasti metsäpolun varrelta löytyi paikka, missä oli verijälkiä ja merkkejä raahaamisesta. Lopulta löytyi myös isännän verinen hattu välinpitämättömästi piilotettuna läheltä Potkuniemeä. Raahausjäljet johtivat Räimänjärven rantaan. Alkoi näyttää varsin selvältä, että oli tapahtunut murha. Ivar Jordan Väänäsen ruumista ei ole koskaan löydetty, ilmeisesti murhaajat upottivat vainajan huolella Räimänjärveen.

Savolaisia talonpoikia, Hilleström, Pehr. Kaivertaja Fredrik
Martin 1797-1805.
Museovirasto

Epäilykset suuntautuivat nopeasti talon omaan väkeen, koska epäsopu vanhimpien poikien ja isä Ivarin välillä oli yleisesti tiedossa. Perheen sisäisestä epäsovusta todisti mm. Ivar Jordanin veli Pietari. Kaksi todistajaa kertoi Salomonin luvanneen maksaa sille, joka tappaa hänen isänsä. Kalle Lämsälle Pekka Väänänen oli luvannut 200 hopearuplaa murhasta. Myös Ivar Jordan itse oli puhunut perheen tilanteesta ja peloistaan.

Murhan jälkeen kaikkea alettiin tulkita pahimman mukaan, mutta Pekka-pojan puheet Pekka Leskiselle keväällä 1837 olivat aika levottomia. Hän sanoi, että kun kerran vanhat eläimetkin teurastetaan, niin miksei sitten vanhoja ihmisiä? Lisäksi hän oli kehuskellut hommaavansa Haapalahden vanhalle härälle kunnon ketjut.

Pojat pidätettiin ja vietiin Kuopion lääninvankilaan, jossa Pekka Väänänen ahdistuneena ja omantunnon tuskissa tunnusti maksaneensa murhamiehet tappamaan Ivar Jordan Väänäsen. Pekka myös teki selväksi, että Salomon oli ollut hankkeessa mukana, vaikka toista väittikin. Tunnustuksen otti vastaan Aaro Hollander, joka oli mennyt tapaamaan vangittuja veljeksiä vankilaan. Hollander oli Ivar Jordan Väänäsen äidin veli Kuuslahdesta.

Pekka Väänänen tunnusti vielä virallisesti murhan pastori August Granitille. Hän hirtti itsensä kesken oikeudenkäynnin Kuopion lääninvankilassa 4.6.1837.

Kuulusteluissa tuli ilmi, että niin Salomon kuin Pekka Väänänen olivat olleet poissa talosta ennen murhaa. Keskiöön nousi Haapalahden entinen torppari Juho Hiltunen. Hiltusen isä oli ollut Haapalahden torppari Ryönän Talvisalossa. Juhanilla oli vaimo ja seitsemän alle 12-vuotiasta lasta. Ivar Jordan Väänänen irtisanoi Hiltuset torpasta 1832. Tämän jälkeen he asuivat Nilsiän Pahkamäessä ja Riistavedellä. Hiltunen oli Väänästen poikien hyvä tuttu ja suunnilleen saman ikäinen mies, syntynyt 1804 Iissä.

Juho Hiltunen oli sekaantunut ns. Nilsiän rosvojen puuhiin. Vuonna 1836 Hiltunen oli avustanut Juho Kolehmaista ja Pekka Lampelaista eräässä murtokeikassa. Hiltunen toimi oikeuden näkemyksen mukaan Väänästen poikien välimiehenä ja värväsi edellä mainitut miehet surmaamaan Ivar Jordan Väänäsen. Hiltunen väitti kuulusteluissa, ettei hänellä ollut mitään Haapalahden isäntää vastaan. Toisinkin saattoi olla, sillä irtisanominen torpasta johti perheen muuttojen ja epävarmuuden kierteeseen. Ehkäpä myös rosvojen apulaiseksi.

Talon palvelijat ja Salomon Väänäsen puoliso Anna Katariina Leskinen olivat nähneet Pekka Väänäsen kuljettavan ruokaa ja viinaa metsään useina päivinä ennen murhaa. Tälle löytyi muitakin todistajia talonväestä.

Kuopion pitäjän käräjäoikeus tuomitsi Salomo Väänäsen, Juho Hiltusen, Juho Kolehmaisen ja Pekka Lampelaisen murhasta. Hiltuselta, Kolehmaiselta ja Lampelaiselta oli katkaistava kaula ja ruumiit teilattava. Salomo Väänänen sai vielä ankaramman tuomion. Hänelle määrättiin 23 paria raippoja, kolme lyöntiä paria kohti, kärsimään kirkkorangaistuksen Kuopion pitäjän kirkossa. Tämän jälkeen häneltä oli lyötävä pois oikea käsi ennen kaulan katkaisemista ja teilaamista.

Käytännössä tällaiset tuomiot olivat jo historiaa eli silpomisia ei enää tuolloin Suomessa tehty, vaikka lakikirjassa rangaistus vielä seisoikin. Viimeinen siviilirikoksista annettu kuolemantuomio on vuodelta 1826. Kuolemantuomio muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi ja pakkotyöksi Siperiassa. Naisia ei pakotettu Siperiaan, samoin heikkokuntoiset ja vanhat tuomitut saivat kärsiä tuomionsa Suomessa.

Hovioikeus katsoi, että tapahtumien kulku oli melko varmasti ollut sellainen kuin käräjäoikeus oli tuomiossaan kuvannut. Silti näyttö ei riittänyt tuomioihin, vaan vangitut jäivät ns. tunnustusvankeuteen Viaporiin. Heitä ei vapautettu.

Kaularauta ja käsiraudat.
Suomen kansallismuseo

Pekka Lampelainen kuoli vankeudessa 1841, samoin Juho Hiltunen kuoli 46-vuotiaana Viaporissa 1846. Juho Kolehmainenkin kuoli vankeudessa, mutta häntä tutkinut Antti Lappainen ei löytänyt tarkkaa kuolinaikaa. Vain Salomo Väänänen vapautui vielä takaisin normaaliin elämään.

Salomon puoliso Anna Kaisa Leskinen muutti miehensä mukana Viaporiin, heille syntyi yhteinen lapsikin vankeusaikana. Väänästen suku anoi useampaan otteeseen Salomonille armoa. Vapaus koitti, kun Nikolai I armahti vankeja 1853.

Salomon Väänänen lienee saanut perintöosansa Haapalahden tilasta, sillä hän hankki itselleen Melaniemesta Tuovila-nimisen tilan 1855. Vapautumisensa jälkeen hän oli oleskellut Talvisalon Ryönän torpassa. Kehvolle ei kuitenkaan ollut paluuta, vaikka näyttäisi siltä, että suku halusi pitää Salomonista ja hänen perheestään huolta.

Asiakirjoista ei täysin avaudu perheen epäsovun syyt. Ivar Jordan itse puhui, että perhe on jakaantunut siten, että puoliso Kristiina on liittoutunut vanhimpien lasten kanssa häntä vastaan. Todistajanlausunnoissa tulee ilmi syvää suuttumusta ja vihaa perheessä. Viina mainitaan sen verran usein arjessa, että silläkin olisi voinut osuutta riitoihin. Olennaista  lienee se, että kolmekymppiset pojat Pekka ja Salomon olisivat halunneet päästä isännöimään ja päättämään talon asioista. Ivar Jordan sen sijaan oli vanhan kansan patriarkka, joka piti vallastaan kiinni. Toisaalta, kun välit olivat kääntyneet näin huonoiksi, Ivar Jordan Väänäselle ei ollut luvassa leppoisia syytinkivuosia.

 

Tämä blogiteksti on kaiken velkaa Antti Lappalaisen mainiolle kirjoitukselle teoksessa Savon metsärosvoista. Olen hiukan laajentanut kertomusta suvusta, lisäillyt yksityiskohtia. Olen kulkenut Antin tutkimien lähteiden perässä ja katsonut hiukan eri kulmasta asiaa. Mutta ilman Antti Lappalaista ei olisi tätä juttua.

 

Lähteet:

 

Kuopion käräjäkunnan välikärien pöytäkirja 18.7.1837, KA

Vaasan hovioikeuden pöytäkirja 23.7.1839, KA

Kuopion maaseurakunnan kirkonkirjat

Lappalainen, Antti, Savon metsärosvojen jäljillä (2001)

Ryökkynöitä ja talonpoikia= Riistaveden Siikaniemen tarina: Niilo Lintunen (1997)

Viitaniemi, Olli, Kerettiläisten kulttuuri. Savo-karjalan heränneiden talonpoikien kirjallistuminen kustavilaiselta ajalta konventikkelikäräjille (2025)

Väänästen sukupuu No 1/1945

Savo-Karjala 29.8.1890

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kunta ennen hyvinvointivaltion syntyä - Siilinjärvi 1937

 

Siilinjärven kunnantalo vuodesta 1925-1963. Julkulan tila,
Siilinpään kievari.

Sanomalehtiarkistoa selaillessa tuli vastaan kiintoisa julkaisu. Kyseessä oli kuntahakemisto, jossa lueteltiin maalaiskunnat, niiden toimihenkilöt ja laitokset vuonna 1937. Mitäpä siellä kerrottiin Siilinjärvestä?

Siilinjärvellä oli vuonna 1937 5009 asukasta. Kunnanvaltuuston puheenjohtaja oli Martti Ahonen Kolmisopelta. Nykyistä kunnanhallitusta vastasi tuolloin kunnallislautakunta, jota johti Eino Laitinen. Maalaisliiton komennossa siis mentiin. Kummallakin oli kotona puhelin ja numero kerrottiin hakemistossa.

Huoltolautakuntaa, jota ennen sanottiin köyhäinhoitolautakunnaksi, johti Kalle Pekkarinen Räimältä. Kaikki edellä mainitut olivat maanviljelijöitä.

Muitakin lautakuntia oli, mutta hakemistossa mainittiin vain nämä, jotka laki ehdottomasti vaati jokaiseen kuntaan.

Kunnankirjuri eli nykyinen kunnanjohtaja oli Eino Rahikka. Kunnantoimisto sijaitsi entisessä Siilinpään kievarissa radan varressa suunnilleen rautatieasemaa vastapäätä, radan toisella puolen. Toimisto oli auki arkipäivisin klo 9-15. Toimistoapulaisena toimi Mirjam Toropainen. Kunnan postiosoite oli ytimekkäästi Siilinjärvi.

rakennus oli ensin Väänäsen kauppa, sitten Kuopion Osuusliikkeen tila ja lopulta se tunnettiin Hirvosen kahvilana 1930-luvulta alkaen. 

Kunnan rahoja hoiti Siilinjärven osuuskassa, rahasto oli avoinna tiistaisin ja perjantaisin klo 10-14. Esimerkiksi kunnallisverot maksettiin kassalla. Ulosottomiehenä ja lastenvalvojana toimi Paavo Ruuskanen.

Kunnalla ei ollut omaa kunnanlääkäriä, vaan Tarinaharjun parantolan ja Siilinjärven piirimielisairaalan lääkärit ottivat potilaita vastaan. Kunta hoiti siis lääkäripalvelut ostopalveluina. Kunnan kätilönä toimi Iida Hokkanen. Kunta osti myös terveyssisaren työpanosta seurakunnan diakonissalta.

Kunnalliskodin päärakennus 1931-1976.

Kunnalliskoti toimi Risuharjussa, siellä oli 41 hoidokkisijaa. Kunnalliskodilla oli johtajatar ja kaksi apulaista.

Kunnan alueella toimi 14 kansakoulua. Näin ollen opettajat olivat suurin ammattiryhmä kunnan palkkalistoilla. Tosin valtionosuudet kattoivat opettajien palkoista leijonanosan.

Kunnan palkkalistalla oli vähän yli 30 ihmistä. Hallinnon puolella vain kaksi, kunnanjohtaja ja toimistosihteeri.

Pohjolanmäen kansakoulu valmistui Pohjois-Pöljän koulupiiriin
1927. Koulujen rakentaminen oli nuoren kunnan suururakka.
Kuva Vilholan talon albumit.

Kunnan omaisuus muodostui siis kunnantalosta, kunnalliskodista ja koulurakennuksista tontteineen. Lisäksi kunta omisti 7 maatilaa, joissa oli viljelypinta-alaa 75 ha ja metsämaata 550 ha.

Vuonna 1937 Siilinjärvellä elettiin vielä keveän virkakunnan aikaa. Asiat hoidettiin lautakunnissa ja esimerkiksi koulujen johtokunnat toimittivat koulun toimintaan liittyvät hankinnat ja muut päätökset. Johtokunnat valitsivat opettajatkin itsenäisesti.

Jokainen voi miettiä, minkälainen oli näin kevyesti rahoitetun kunnan palvelutaso. Lautakuntatyöskentelystä maksettiin jäsenille pientä korvausta, mutta lähes talkoilla niissä työskenneltiin.

Siilinjärven rautatieasema. Kunnan kehityksen mahdollistaja.
Liikenne avattiin vuonna 1902.

Kuntien työntekijämäärät lähtivät kasvuun sotavuosina 1939-45, kun kansanhuolto ja työvoimapolitiikka vaativat tehokasta johtamista. Sotien jälkeen myös terveydenhuoltoon ja sosiaalitoimeen kiinnitettiin enemmän huomiota. Kuntalaiset alkoivat saada palveluja.

Ennen soteuudistusta vuonna 2022 Siilinjärven kunnassa työskenteli 1481 työntekijää. Soteuudistuksen jälkeen 2023 kunnan palkkaamana työskenteli 878 henkeä.

Oheisesta linkistä voit lukea perusteellisemmin kunnan alkutaipaleesta. Siilinjärven kunta 10 vuotta 1935

Lähteet:

Kuntahakemisto 1937 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/2425943/articles/81667943

Siilinjärven kunnan talousarvio ja tilinpäätös https://siilinjarvi.fi/siilinjarvenkunta/tietoa-siilinjarvesta/talousarvio-ja-tilinpaatos/

Kasurinen & Kasurinen, Siilinjärvi, puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä

Karppinen & Kauppinen, Entistä Siilinjärveä

 

 

 

Siilinjärveltä Stalinin vainojen uhriksi – Nousiaisen perheen ikitie

 

Siilinjärven asema 1902. Kuva Viktor Barsokevitsch, 
Kuopion kultt.hist.museo.

Otto Annanpoika Nousiainen (9.4.1870) ja Johanna Turunen (9.12.1882) menivät naimisiin Kuopiossa toukokuussa 1900. He saivat ensimmäisen lapsensa Otto Eliaksen samana vuonna. Pieni perhe oli asettunut Siilinjärvelle, Kasurila 3.[1] Otto oli radanrakentaja. Pariskunnan muutto Siilinjärvelle liittynee Kuopio-Iisalmi radan rakentamiseen. Ratatyö toi alueelle paljon näitä ”ratajätkiä” ja heidän perheitään. Usein kokonaiset perheet työskentelivät työmaan monissa tehtävissä. Työmaiden ydinjoukko oli arvostettuja ja hyvin palkattuja ammattimiehiä, jotka saattoivat luottaa aina uuteen urakkaan uudella ratatyömaalla. 

Otto Nousiainen oli kotoisin Karttulasta ja Johanna Turunen Leppävirralta. Pariskunta pysyi kirjoilla Siilinjärvellä, silloisessa Kuopion maalaiskunnassa aina vuoteen 1918. Perhe kasvoi: syntyivät Uuno Arvi, Aino Siviä, Yrjö. Tämän jälkeen perheeseen syntyi vielä kaksi lasta. Tauno Ilmari Teuvassa 1912 ja Veikko Ensio Kaukolassa 1915. Lasten syntymäpaikoista voi päätellä, että perhe liikkui työmaiden mukana eri puolilla maata, mutta henkikirjat pidettiin Siilinjärvellä.

Esikoinen Elias (1900) syntyi Siilinjärvellä (?) perheen ollessa töissä Kuopio-Iisalmi radalla, Uuno Arvi (1905) Elisenvaara-Savonlinna radalla, Aino Siviä (1908) ilmeisesti Tervolassa, kun rakennettiin Laurila-Rovaniemi rataa. Yrjö (1910) ja Tauno Ilmari Suupohjan rataa rakennettaessa. Viimeinen työmaa oli Hiitola-Raasuli radalla Karjalassa, jossa siis Veikko Ensio syntyi.

Radanrakentajia ja muuta väkeä Putikon asemalla 1908.
Koko perhe kulki vuosikausia kestävillä työmailla mukana.
Rautatiemuseo.

Nousiaisen koko perhe oli muuttanut Karjalaan. Siellä rakennettiin vuodesta 1913 alkaen rataa Hiitolasta Käkisalmen ja Raudun kautta Raasuliin, josta reitti jatkui aina Pietariin saakka. Venäjän valtio rakensi rataa omalla puolellaan ja suomalaiset omallaan. Rata oli vielä pahasti kesken, kun Venäjän vallankumous maaliskuussa 1917 suisti Suomenkin vallankumoukselliseen myllerrykseen.

Kalle Kallio on teoksessaan Ratajätkät arvioinut, etteivät radanrakentajat olleet aktiivisimpia vallankumousintoilijoita. Heitä suojasi jonkinlainen ulkopuolisuus radanvarren paikallisista intohimoista. Useimmat halusivat Kallion mukaan pysytellä taisteluista mahdollisimman kaukana ja selvitä hengissä.[2]

Ratajätkiä Hiitola-Raasuli radan työmaalla 1917.
Rautatiemuseo.

Poikkeuksena edelliseen Hiitola-Raasuli ratatyömaalla ”vallankumouksen laineet löivät korkeimmalla Raudussa”. Vuoden 1917 aikana työläisten ja työnjohdon välillä käytiin kiivasta taistelua 8 tunnin työaikalain toimeenpanosta ja palkoista. Kiista ratkesi sikäli työntekijöiden voittoon, että he saivat neuvoteltua alan ensimmäisen työehtosopimuksen.[3]

Saavutettu sopimus ei tuonut työrauhaa, vaan suurlakon aikana 1917 työväen järjestyskaartit ottivat vallan radalla. Alettiin maksella kalavelkoja työnjohdolle. Aseita heiluteltiin, työnjohtajia vangittiin ja peloteltiin.[4]

Elias Nousiaisen vaiheista 1917-1918 tiedetään jotakin, sillä hänestä on säilynyt valtiorikosoikeuden asiakirjoja. Luulusteluissa hän kertoi liittyneensä punakaartiin Pietarissa, koska kaarti maksoi palkkaa. Hän kielsi olleensa osallinen Raudun suurlakon aikaisiin tekoihin. Kaksi ratavartijaa väitti häntä kiivaaksi agitaattoriksi, sanoi hänen heiluneen Raudun asemalla aseen kanssa ja yllyttäneen lakkoihin.[5]

Raudun rautatieasema rakenteilla. Sen sanottiin ollleen Suomen
kolmanneksi suurin asema. Pikkukylästä piti tulla merkittävä rajaasema
Pietarista ja Pietariin suuntautuvalle liikenteelle. Museovirasto.

Rautu oli sisällissodan alussa valkoisten hallussa. Pietarin suomalainen punakaarti hyökkäsi venäläisten tukemana rajan yli ja valtasi Raudun aseman 23.2.1918. Elias Nousiainen oli ilmeisesti tässä mukana. Punaiset linnoittautuivat asemakylään maaliskuun aikana. Huhtikuun alussa valkoiset olivat saartaneet raudun asemalle arviolta 2200 ihmistä. Venäläisiä, punakaartilaisia, radanrakentajia perheineen sekä rautulaisia siviilejä.

Huhtikuun 5. päivänä piiritetyt päättivät murtautua saartorenkaasta ja paeta rajan yli Venäjälle. Ylikankaan arvioiden mukaan ehkä vain noin 500 onnistui paossa. Raudun taistelussa kuoli mahdollisesti lähes tuhat ihmistä.[6]

Raudun Kuolemanlaakso. Tätä tietä pitkin punaiset koettivat 
murtautua ulos valkoisten saarrosta. Vainajia lojui pitkin metsiä.
Museovirasto.

Elias Nousiainen vangittiin Perkjärvellä 26.4.1918. Omien puheidensa mukaan hän oli ollut viimeiseksi Kuusaan punakaartin kuormastossa hevosmiehenä. Hän kertoi myös, että hänen vanhempansa Otto ja Hanna olivat Venäjällä.[7] Heidän mukanaan kulkivat varmasti myös nuoremmat lapset, Aino Siviä oli 10 v., Uuno Arvi 13 v. ja Yrjö 8 v. sekä pienimmät Tauno 5v. ja Veikko 3v.[8]

Oliko perhe mennyt rajan yli jo aiemmin, vai selvisivätkö he 1918 Raudun verilöylystä? Työttömyys oli Suomessa ankaraa syksyllä 1917. Rajan pinnassa muutettiin myös Pietariin, jossa työtä oli tarjolla. Miehet olivat rintamalla ja metropin työvoiman tarve oli suuri.

Taisteluja pakeneva perhe Raudussa huhtikuussa 1918.
Kuva Työväen Arkisto.

Viipurin ja Tammisaaren vankileireillä vietetyn kesän jälkeen Elias tuomittiin 10.10.1918 kahden vuoden ehdolliseen vankeustuomioon.[9]

Voi olla, että Nousiaisista ei ole jäänyt minkäänlaista muistijälkeä, sukulaisuussuhdetta tai muuta sidettä Siilinjärvelle. Valtiorikosoikeuden kuulusteluissa Elias mainitsi läheisimmiksi sukulaisikseen Suomessa tätinsä Kustaava Miettisen ja Taavetti Turusen, molemmat Kuopiosta.[10]

Nousiaisten kohtalo Venäjällä ei ollut sen parempi kuin muidenkaan sinne paenneiden. Historiantutkija Lahti-Argutina on tutkinut suomalaisia vainonuhreja Stalinin Neuvostoliitossa. Hänen kirjassaan on tietoja tuhansista suomalaisista. Sieltä löytyivät myös Nousiaisen veljekset Otto Elias ja Yrjö sekä tytär Aino Siviä.[11]

Eliaksesta (Eelis) on tieto, että hän olisi asunut Suomessa vuoteen 1931.Viimeisin asuinpaikka Suomessa oli Utajärvi. Sieltä hän loikkasi Neuvostoliittoon. Hän työskenteli Äänisenrannan piirin Lohijärvellä autonkuljettajana kuten veljensä Yrjö. Yrjö oli Neuvostoliiton kommunistisen nuorisoliiton jäsen. Aino Siviä toimi Petroskoissa ministerineuvoston suomen kielen opettajana.

Elias pidätettiin 7.4.1938 ja ammuttiin 2.10. 1939 Petroskoissa. Yrjö sai olla vapaalla jalalla vähän pidempään, hänet vangittiin 15.6.1938 ja ammuttiin 8.10.1938 Petroskoissa. Aino Siviästä on tieto, että hänet vangittiin 3.11.1945, tuomittiin vankilaan ja vapautettiin 21.9.1949. Hänet rehabilitoitiin vuonna 1957. Poikien maine palautettiin vuonna 1989.[12]

Muiden perheenjäsenten kohtaloista ei ole muuta tietoa kuin heidän julistamisensa kuolleeksi vuoronperään 1971 alkaen, jolloin Otto julistettiin kuolleeksi.

Oton ja Johannan syntymäpitäjät, muutto Kuopioon ja vihkipäivä löytyivät Päivi Hillevi Miettisen (Johanna Turunen) ja Pekka Antero Tanskasen (Otta Annanpoika Nousiainen) ylläpitämiltä sukusivustolta Genistä. Kahden nuorimman lapsen tiedot on saatu Kuopion aluerekisterista samoin kuin kuolleeksijulistamistiedot.

---

[1] Kuopion läänin henkikirja1901-1901, Kasurila 3, Taulumäki https://digihakemisto.net/item/1728441485/5249793845/274

[2] Kallio, Ratajätkät, 318

[3] Kallio, 308-309

[4] Kallio, 310

[5] VRO, https://digihakemisto.net/item/2661440252/4005286644/258

[6] Kallio, 313-314, Ylikangas, Rata Rautuun. Ratkaisutaistelu Karjalan kannaksella.

[7] VRO

[8] Kuopion läänin henkikirja1918-1918, Kasurila 3, Taulumäki. https://digihakemisto.net/item/1730428480/5352693027/600

[9] VRO https://digihakemisto.net/item/2630965124/5910522638/83

[10] Voi tarkoittaa Kuopion tuomiokirkkoseurakuntaa tai Kuopion maaseurakuntaa. Puhekielessä käytetään epätarkasti.

[11] Lahti-Argutina, Olimme joukko vieras vain, venäjänsuomalaiset vainon uhrit Stalinin Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun, s.368-369 https://www.doria.fi/handle/10024/178157

[12] sama

Hautausmaakävelyllä mietittyä - Viinamäen hautausmaa Siilinjärvellä

 

Viinamäen hautausmaa 2023.

Äitini sanoi 90-vuotiaana Viinamäen hautausmaalla, että ”täällä on niin mukava kävellä, kun tapaa niin paljon tuttuja”. Hän tarkoitti sillä ihmisiä, joiden nimiä luimme muistomerkeistä. Usein pysähdyimme minulle tuntemattoman ihmisen haudalle ja äitini kertoi tarinan.

Viinamäki on kaunis ja hyvin hoidettu hautausmaa. Siellä hahmottuu hyvin alueen ihmisten pitkä historia, vaikka Siilinjärven kunta onkin varsin nuori. Hautausmaan perustivat Kasurilan, Kolmisopen ja Hakkaralan kylän isännät 25.2. 1878. Perustettiin hautausmaayhtiö, jonka perustamisasiakirjan allekirjoittivat Paavo Kasurinen, Erik Asikainen ja Anders Miettinen. Aikalaiset pitivät Viinamäen nimeä juuri sopivana hautausmaalle.

Mari Katri Koistinen 1833-1901.
 Kuva ja hautatieto Annu Jauhiainen. Suurin 
osa 1800-luvun hautamuistomerkeistä lienee 
ollut puisia.

Viinamäen nimestä on erilaisia käsityksiä. 1800-luvun lehtiä lukiessa tulee selväksi, että Viinamäki oli taajaan käytetty raamatullinen termi, jolla tarkoitettiin uskonnollisissa puheissa ja kirjoituksissa viinitarhaa. Tavallaan kyseessä on käännösvirhe tai suomalaiseen ymmärrykseen muokattu sana.

Toinen tarina nimen taustalla on liittynyt juuri viinanjuontiin. Oli myös käytössä liikaa juopottelevan miehen kuvaus ”viinamäen mies”. Kerrottiin, että Siilinjärven miehet tullessaan kaupunkireissuiltaan Kuopiosta nousivat Tarinaharjun rinteelle juomaan tuliaisviinoja, jolloin olisi alettu puhua Viinamäestä. Pidän uskottavampana, että Viinamäki tarkoittaa ennemmin viinitarhaa kuin juopottelupaikkaa. 

Varsinainen lupa hautausmaalle saatiin Suomen senaatilta kesällä 1879. Yhtiön osakkaiden hautajaismatkat olivat pitkiä, piti mennä joko Kuopioon tai Nilsiään. Varsinkin rospuuttoaikaan ja myrskyissä matkat saattoivat olla vaarallisiakin. Lisäksi pitkiin matkoihin liittyi jopa neljänkin päivän hautajaispeijaiset, syöminkejä ja juominkeja, jotka aiheuttivat kuluja.

Vaikka hautausmaayhtiön perustamista aluksi vastustettiinkin, niin varsin nopeasti asian hyödyt huomattiin. Hautajaispeijaisistakin selvittiin yhdessä päivässä. Aikalaiset kertoivat, että muidenkin juhlien viettoa oli alettu lyhentää hautajaisten esimerkin mukaan ja ”viikkokausien juomingit” loppuivat. 

Hautausmaat tuli aidata huolellisesti, etteivät eläimet päässeet
penkomaan maata. Kuvassa Pielaveden Kirkkosaaren hautausmaa.
Ahti Rytkönen, Museovirasto. 1928.

Hautausmaan maat lahjoitti Kasurila 5 talon isäntä Adam Väänänen. Aluksi maa-ala oli noin puolitoista hehtaaria, vuonna 1907 yhtiö hankki 50 markan hinnalla vielä lisää maata Ananias Korhoselta. Korhonen sai lisäksi ainaishautaoikeuden Viinamäelle. Niin Adam Väänänen kuin Ananaias Korhonenkin on haudattu Viinamäelle.

Adam Väänänen 1814-1884. Adam luovutti
Viinamäen hautausmaan maat.
Kuva Kari Kolehmainen.

Ananias Korhonen puolisoineen,  pojat Lauri
ja Eino sekä Einon puoliso Ada.

Alkuaikoina köyhät haudattiin yhteishautoihin ja maksukykyiset ja yhtiön osakkaat erillishautoihin. Hautamuistomerkkejä tehtiin puusta tai niitä ei laitettu ollenkaan. Kuvaavaa oli, että hautausmaan maan luovuttaneen Adam Väänäsen haudalla ei vielä vuonna 1891 ollut mitään muistomerkkiä. Adam oli kuollut lähes kymmenen vuotta aiemmin. Tuohtunut "Kasurilan mies" kirjoitti asiasta Uusi Savo lehteen mielipidekirjoituksen. Ilmeisesti kehoitus laittaa haudalle muistomerkki otettiin todesta, sillä Adamin haudalla on nykyisin kivinen muistomerkki.

Kun alueen uuden seurakunnan nimeä mietittiin kokouksessa 1902, esitettiin nimeksi Kasurila, Aamurusko, Siilinjärvi, Honka, Kolmio ja Viinamäki. Näistä tuli tuolloin valituksi Viinamäki. Eli nimen kirkollinen ja uskonnollinen merkitys koettiin vahvasti. Kerrotaan naisten silti vastustaneen Viinamäen nimeä juuri mainitun viinan takia. Joka tapauksessa ensimmäinen seurakunnan nimiehdotus oli Viinamäki. Sittemmin Siilinjärven rautatieaseman nimi alkoi vakiintua paikkakunnasta käytetyksi nimeksi ja vuonna 1915 seurakuntalaiset päätyivät nimeen Siilinjärvi.

Hautausmaayhtiö luovutti Viinamäen hautausmaan Siilinjärven seurakunnan haltuun vuonna 1924.

Viinamäen hautaumaalta syksyllä 2021.

Lähteet

Viinamäen hautausmaan syntyvaiheet on huolella kuvattu Riitta ja Jukka Kasurisen kirjassa Siilinjärvi, puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja kuvin.

Uusi Savo 26.2.1891 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/572970/articles/81580676

Tapio 20.9.1879 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/441509/articles/81580678

Uusi Savo 7.8.1902 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/735246/articles/81580683

Kari Kolehmainen, Hautausmaakävelyjen aineistot, Siilinjärven srk

Annu Jauhiainen, tieto Mari Katri Koistisen haudasta

 

 

 

 

Avioliitto täyden aikuisuuden merkkinä – nuoren naisen kasvukipuja Siilinjärvellä 1900-luvun vaihteessa

 

Pyykankaan portailla. 1910-luvulla. Kuvassa etualalla oikealta Juho
Savolainen,hänen vaimonsa Anna Maria. Takana oikealla Anna tytär, hänen
vieressään Johannes (Janne) ja hänen vieressään Johanna (Hanna).
Kuva Annu Jauhiaisen kotiarkisto

Pyykankaan talon tyttäreltä, Anna Savolaiselta on säilynyt pieni, herkkä aineisto nuoruusvuosilta. Kaksi vihkosta, jossa hän kertoo elämästään vuosina 1893-1910.[1] Muistelot saavat lukijan pohtimaan naisen elämänuraa ja valinnan vaihtoehtoja vuosisadan vaihteen pohjoissavolaisella maaseudulla.

Pyykangas, Kasurila 14 oli 166 hehtaarin tila nykyisen Siilinjärven kunnan mailla. Juho Savolainen oli vaimonsa Anna Marian kanssa kunnostanut tilan 1879-1891. Talon pihapiiriin kuului päärakennus, maito- ja meijerihuone, kaksi aittaa, kaksi tallia, navetta 26 lehmälle, karjakyökki, sikopahnu, sauna, kota, riihi sekä ruumennus, kellari ja myllyrakennus. Tilaan kuului yksi mäkitupa ja kaksi torppaa ja tilalla oli osuudet kahdesta myllystä.[2]

Pariskunnalla oli kolme lasta, Anna, Johanna (Hanna) ja Johannes (Janne).[3]

1.10.1896: ”Lähten käsityö kouluun eivät estä lähtöäni isän kiroukset eikä syksyn sade, läpi pimeimmän yön halki hiljaisen hämärän menen vastuksista huolimatta. Ihmiset ihmettelivät lähtöäni, ihmettä se olikin vaan siihen oli syvemmät syyt joita ei Maailma tiennyt.” 15-vuotias Anna joutui käymään kovan kamppailun saadakseen lähteä käsityökouluun. Kun hän tuli muutaman päivän jälkeen käymään kotona, oli vastassa edelleenkin isä-Juhon kiroukset. Äiti laittoi sentään tyttärelle vuoteen tuvan lattialle. ”Aamulla kun lähten on pimeätä kaikkialla omasta rinnastani taivaan korkeuteen saakka.”

Annan isä Juho Savolainen, Pyykankaan Jussi, oli paikallinen ja jopa valtakunnallinen poliittinen vaikuttaja 1900-luvun alkupuolella perustuslaillisessa liikkeessä, sen aktivistisiivessä. Juho itse oli innokas lukija ja sivisti itseään niin, ettei hän juuri ehtinyt 1900-luvun puolella enää talonpitoon osallistua. Poliittinen vaikuttaminen, puhematkat veivät enimmän ajan. Tyttärensä kouluttautumista hän ei kuitenkaan tukenut. Rippikirjassa vain Johanneksen kohdalla lukee, että on käynyt kansakoulun.

Muistelmia hallitsee nuoren naisen ihastumiset. Anna on ihastunut kohtaamiinsa poikiin, välillä yhdestä katseesta onnellinen ja toisena päivänä epätoivoinen. Romanttisen rakkauden ajatus on jo Annalla hyvin vahva, elettiin murroksen aikaa. Avioliitto oli jo enemmän "kahden kauppa" kuin perheiden liitto.

Vuosisadan vaihteessa rakennettiin Kuopio-Iisalmi rataa. Silloin Pyykankaalle tuli rautatien rakentajia asumaan. ”Eräs erittäin kaunis mies, 18-vuotias nuorukainen, MP, vaikka ajatuksissani oli Janne K – huvitti minua ilveillä hänen kanssaan ----”. Syyskuussa riitaantui meidän välimme, sillä Jannen muisto esti taipumasta häneen. Muutama kuukausi myöhemmin muutti hän meiltä pois ja me erosimme iäksi.” Voi myös ihan perustellusti epäillä liittoa ison talon tyttären ja rautatienrakentajan välillä. Ehkäpä Anna juuri siksi käytti sanaa ”ilveillä”.

Annan nuoruusvuosiin näyttäisi kasautuneen surua ja yksinäisyyttä. Hän joutui myös rumasti ystäviensä kiusaamaksi, kun tytöt laittoivat hänelle muka poikien kirjoittamana kirjeitä, joihin Anna sitten viattomasti vastasi. Kun asia tuli ilmi, Anna ei ”uskonut, että elämä enää näissä oloissa olisi mahdollista.”

Pyylahti. Kuva Jääskeläisen suvun albumit
Heikki Jääskeläinen.

Pyylahden Taavetti Räsänen kosi Annaa loppiaisen 1899. ”Vaan Taavetille olen minä liian hyvä ja liian ylpeä tulemaan sukulaiseksi heille.” Taavetti oli lampuotitilallisen poika. Kokotilan vuokraajat elivät kyläyhteisössä tilallisten elämää, mutta heidän asemansa ei kuitenkaan ollut yhtä vakaa kuin tilallisten.

Annan romanttiset tunteet kohdistuivat kirkonkylän poikiin ja erityisesti Juho Kasuriseen ja myöhemmin hänen Kalle-veljeensä. ”Merkkipäivänä 15.3.1907 olin äänestämässä ensimmäisissä vaaleissa Kasurilan kansakoululla – ovella tervehtii minua Kalle K --- jumalani kuinka viehättävä hän on!” Juho Kasurinen lähti siirtolaiseksi Amerikkaan 1904. Sattumoisin (?) samalla laivalla Tukholmasta kuin Jussi Canth, joka oli joutunut lähtemään karkotusta pakoon Ruotsiin. Aktivistien toiminta kutsuntalakkojen puolesta oli Pohjois-Savossa ja Siilinjärvelläkin vilkasta.[4]

Harjamäen tila 1920-luvulla. Taustalla Kevätönjärvi.

Kalevajuhlassa Harjamäellä 1910 tunteet leiskuivat edelleen. ”Hauskasti kuluu aika A F Wäänäsen tervehtiessä puristaa kättäni ystävällisesti, saan keskustella hänen kanssaan, vaan kun menemme eteiseen panemaan palttoota päällemme tulee Toivo S. ja tarjoaa erään puolesta kyytiä, hylkäämme sen, myöskin Kalle K – saapuu eteiseen ja ihmeellistä kun hän kuulee meidän aikovan pois, lähtee hän laululla lopettamaan juhlaa. Eikö viihtynyt enää! En viitsi seurata palttoo päällä Kallea tupaan, vaan rannassa kuulen kun hevosia lähtee. En ennen ole tullut juhlista näin iloisella mielellä. On niin paljon ajattelemista. Nytkö vasta huomasit Kalle!”

Merkittäviä taloja Annan elämässä olivat Kasurilan kylän Jysänkoski, Miettilä, Ahmo, Harjamäki ja Pyylahti. Välillä hän puhuu vähän katkerasti ”kirkonkylän hienostosta”, joka ei häntä riittävästi huomioi.

Kalle Kasurinen meni vuonna 1912 naimisiin Miina Wäänäsen kanssa.[5]

Naimattomaksi jääminen oli maaseutuyhteisöissä eläneille naisille ja miehille häpeällinen asia. Nimittely vanhoiksi piioiksi ja – pojiksi ja muukin pilkanteko oli tavallista. Naimattomat eivät olleet saavuttaneet kyläyhteisössä naimisissa olevien statusta, mutta toisaalta he eivät kuuluneet enää nuorempien vertaisryhmään. Lisäksi naimattomilla oli huoli vanhuusiän elatuksesta, kun jälkeläisiä ei ollut.[6]

Anna eli aktiivista elämää, vaikka avioliitto ja sitä kautta itsenäinen elämä ei ottanut toteutuakseen. Hän osallistui nuorisoseuratoimintaan Kolmisopen ja Siilinjärven kylillä. Lisäksi hän kirjoitti sanomalehteen poliittisia ajatuksiaan. Niissä näkyi, että Pyykankaalla isä Juho ja tytär olivat samoilla linjoilla suhteessa työväenliikkeeseen. Siilinjärvellä poliittinen taistelu asettuikin lähinnä perustuslaillisten ja sosiaalidemokraattien väliseksi kamppailuksi. Myöntyvyyssuunnan vanhasuomalaisilla ei ollut juurikaan kannatusta.[7]

Pyykangas 1927. Juho Savolainen täytti 70-vuotta. Siilinjärven
suojeluskunta ja lotat tervehtivät.
Kuva Annu Jauhiaisen albumi.

Annan kotitalo Pyykangas seisoi aivan Kuopio-Iisalmi tien varressa, joten siellä järjestettiin monia juhlia ja kokouksia. Annan elämä talossa lienee kuitenkin ollut työnteistä puuhaa niin navetassa kuin kotitaloudessakin. Naimattomat tyttäret olivat ilmaista työvoimaa.

38-vuotiaana Anna Savolainen meni naimisiin Mikko Wemanin kanssa, liitosta syntyi vuonna 1919 poika Toivo. Onnellista parisuhdetta Anna ei kuitenkaan elämässään saanut kokea, sillä aviopuoliso jätti hänet varsin pian ja Anna jäi yksinhuoltajaksi. Anna eli poikansa kanssa Kolmisopen kylällä omalla pikkutilallaan Jokilahdessa.[8]

 

Anna Weman, os. Savolainen ja Toivo.
Kuva Annu Jauhiaisen albumi.

 

 

---

[1] Arja Lepolan kotiarkisto, Siilinjärvi

[2] Niskanen, Markku, Soppelaisten kertomuksia. Kolmisopen kyläkirja, 32-33

[3] sama, 31

[4] Hajamietteitä Pöljältä, Urkkijoita ja ilmiantajia Siilinjärvellä, http://airaroivainen.blogspot.com/2019/01/urkkijoita-ja-ilmiantajia-siilinjarvella.html

[5] Maaninka asiakirjoja 1905-1913 (AP I Jea:3) s. 109; SSHY

[6] Saarimäki, Pasi, Naimisen normit, käytännöt ja konfliktit, 53 https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/23241

[7] Hajamietteitä Pöljältä, Vaalit Siilinjärvellä 1907 – innostuksesta pettymykseen, http://airaroivainen.blogspot.com/2018/11/vaalit-siilinjarvella-1907.html

[8] Niskanen, 33