Sotavankikohtaloita

Ainakin 23 sotavankia työskenteli Pöljällä vuosina 1942-44: Sotavankeja Pöljällä. Heidän oleskeskelunsa kotirintaman siviilien seassa sujui varsin mutkattomasti. Sotavankien kohtelusta oli annettu tarkat ohjeet. Heidän piti olla koko ajan valvottuna, paikalliset ja vangit piti pitää erossa toisistaan, kaikenlainen seurustelu vankien kanssa oli periaatteessa kielletty. Heidät olisi ohjeiden mukaan pitänyt pitää ruokailussa, majoituksessa ja töissäkin erillään. Käytännössä ohjeita ei noudatettu.

Syksyllä 1941 yksi vankiryhmä majoitettiin Pöljän maamiesseuran talolle. Taloon laitettiin kalterit ikkunoihin. Aika pian ote höltyi. Vartiointipäiväkirjassa huomautetaan 14.10, että vartiomies Muraja jätti vankiryhmän yöksi Rytkölään, Hoikille. Talonväki ja vangit olivat juhlineet yhdessä.

Suojeluskunnan paikallispäällikkö Atte Rautiainen sai vakavan huomautuksen vankien valvonnan laiminlyönnistä kesällä 1943. Paikalliset miehet olivat vaihtaneet viinaa vankien tupakoihin. Vangit Pekka Nappu, Joonas Savolainen, Viktor Matero ja Mikko Kurikov määrättiin palautettavaksi leirille rangaistavaksi.

Syksyllä 1943 Jääskeläisen veljesten vanki Mikko (Mihail) Borisovin sukulaiset Suomessa ottivat yhteyttä vankileirille. Hänen kaksi tätiään asui Suomessa ja nämä alkoivat puuhata Mikon vapauttamista. Perheen sukujuuret olivat Aunuksen Lintujärvellä. Sotavankileiri 2 tiedusteli ärtyneesti Siilinjärven työvoimapäälliköltä, miten sukulaiset voivat tietää vangin sijoituspaikan? Kävi ilmi, että Mikko oli ollut syksyn aikana kirjeenvaihdossa veljensä Kosti Pamilovin (Helsinki), sotavankien Mikko Koskinin, Volodja Smirnovin ja Sergei Vorobjevin kanssa. Lisäksi hän oli kirjoitellut tätiensä Maija Koivusen (Helsinki) ja Sanni Rämeen (Kuopio) sekä appiukkonsa Ville Tishinin (Äänisjärvi) kanssa. Työvoimapäällikkö vastasi, että minkäs teet. Vangit kyllä tiesivät, että postin pitäisi kulkea työvoimapäällikön kautta.

Jotkut vangit olivat samassa talossa joulukuusta 1942 lähes sodan päättymiseen asti. Silloin vangeista tuli lähes perheenjäseniä. Puustellin talon luottovankeja olivat Viktor Matero ja Mikko Kurikov. Talon isäntä Atte Rautiainen oli Siilinjärven suojeluskunnan paikallispäällikkö. Vangit kulkivat vapaasti kylällä. Mikko Kurikov hoiti kyläläisten eläimiä tarvittaessa.

Vasemmalta Mikko Kurikov (eläinlääkäri), Unto Rautiainen (talon poika) ja
Viktor Materov. Kuva otettu 1943 Puustellin pihapiirissä.
Kuva Pekka Rautiainen.

Ainakin yksi sotavangeista löysi puolison vankeusaikanaan Siilinjärvellä. Väinö Airaksinen tuli Atro Linnoven taloon Koivusaareen syksyllä 1942. Hän oli kotoisin Toksovosta Inkeristä. Airaksinen oli jäänyt saksalaisten vangiksi Virossa ja hänet oli siirretty sieltä Suomeen. Keiteleeltä kotoisin oleva Oili Saastamoinen oli palvelijana Linnovella. Työn lomassa nuoret tutustuivat ja alkoivat suunnitella yhteistä tulevaisuutta.

Väinö oli liittynyt heimopataljoonaan 1942. Avioliitto oli molemmille myös pako hankalasta elämäntilanteesta. Oili "pääsi irti" Siilinjärven työvoimapäällikkö Eino Rauhalasta ja muutti kotiseudulleen Keiteleelle. Väinöllä oli nyt mahdollisuus suunnitella uutta elämää Suomessa. Saastamoisen sisarukset suhtautuivat toisiinsa lämmöllä, mutta Oilin puhdasta suomea puhuva sulhanen oli kirjeissä välillä ryssä. Kun Oili tuli raskaaksi, niin kirjeissä puhuttiin ryssänlapsista.

Myös Vladimir Teräväisellä oli vähintääkin lemmensuruja vankeusaikanaan Hökösellä. Säilyneestä aineistosta ei voi varmasti sanoa, millaisessa suhteessa vanki talon palvelijaan oli. Hän pyysi siirtoa toiseen taloon, koska "palvelija tekee hänelle pahaa". Isännän tulkinnan mukaan vanki ahdisteli palvelijaa. Teräväinen palautettiin 26.6. 1944 Aholahden sotavankileirille kurittomuuden ja naisten ahdistelun vuoksi.

Aholahden vankileirin heimosotavangeista perustettiin syksyllä 1942 omaa joukko-osasto, Heimopataljoona 3. Vangeille, jotka ilmoittautuivat patoljoonaan luvattiin sodan jälkeen vapaus ja Suomen kansalaisuus. Lisäksi heille luvattiin, ettei heitä luovutettaisi NL:oon. Heimopataljoonaan ilmoittautui Siilinjärveltä ainakin Ivan Patokov, Pekka Nappu, Mihail Shustrov, Mikko Jefremov ja Ivan Bosnakov. Isännät luottivat lausoinnoissaan kolmeen ensimmäiseen, sen sijaan kahta jälkimmäistä he pitivät epäluotettavina. Myös Mikko Rybakovin tiedetään olleen heimopataljoonassa.

Kuvassa äärimmäisenä oikealla mahdollisesti Mikko Rybakov.
Kuvassa Puustellin talon väkeä Pöljällä.
Kuva Pekka Rautiainen.

Heimosotavangit olivat erikoisasemassa Suomen sotavankien joukossa. Silti rangaistuksiakin annettiin. Esimerkiksi 4.8.1943 sotavankileiri 21 päällikkö kapteeni M. Lehmusvaara määräsi viidelle Siilinjärven vangille 4 vuorokautta kovennettua arestia. Piti seistä 20 kg selkärepun kanssa 2 tuntia päivässä asennossa ja loppuaika vietettiin putkassa. Tuomio pantiin toimeen Siilinjärven suojeluskuntalolla.

Sotavankien käytös muuttui asiakirjojen mukaan "röyhkeämmäksi" keväällä ja kesällä 1944. Sodan lopputuloksesta ei ollut enää juuri epäselvyyttä ja se lienee vaikuttanut vankien suhtautumiseen. Monet vangit kieltäytyivät töistä ja heitä lähetettiin takaisin vankileirille. Jo loppuvuodesta 1943 kiertokirjeellä varoiteltiin, "että epäluotettavat ainekset harjoittavat kiihotusta vankien keskuudessa". Mutta rauhaan oli vielä pitkä matka. Siilinjärveltä viimeisetkin vangit lähtivät vasta 30.10.1944.

Mutta minne lähteä? Junaan ja sitä tietä Neuvostoliittoon vai pakoon? Varsinkin heimopataljoonan miehillä ei ollut turvallisen "kotiinpaluun" mahdollisuutta. Heidän ja vähän muidenkin kohtaloista seuraavassa blogissa.

Lähteet: Siilinjärven työvoimalautakunnan arkisto. Sotavankiasiat. Siilinjärven kunnan arkisto. Pöljän sotavankileirin arkisto. Siilinjärven kotiseutuarkisto. Rakkaat siskot! Toimittanut Erkki Savolainen. Danielsbacka, Sotavankikohtalot. Neuvostosotavangit Suomessa 1941-44. Pietola, Sotavangit Suomessa 1941-44. Syrjä, Isännättömät. Heimosoturit jatkosodassa 1941-44.

Sotavankeja Pöljällä 1941-44

Olen aiemmin kirjoittanut kylämme sotavankileiristä, joka toimi syksyllä 1941. Linkki siihen ohessa Merkillinen vankileiri. Silloin tiedossani oli vain hajanainen, pieni Pöljän sotavankileirin arkisto. Sattumalta löysin Siilinjärven kunnan arkistosta työvoimalautakunnan papereita tutkiessani ison mapin, jossa käsiteltiin sotavankityövoiman asioita vuosina 1942-44. Nyt on mahdollista tarkentaa huomattavasti aiempaa selvitystäni.

Perunannostoväkeä Kolmisopen Harjulla. Kuvassa viisi sotavankia. Vartijana
Toivo Pietarinen. Kuva Irma Roivainen.

Pöljän vankileiri toimi 5.9.-15.11. 1941. Vankien käyttö työvoimana oli alkanut heinäkuussa 1941, jolloin vankeja alettiin käyttää satamatöissä. Kun tieto vankityövoiman saamisesta tuli yleiseksi, vankeja alettiin pyytää eri puolille maata. Erityisesti maataloustyöt kärsivät, kun miehet olivat rintamalla.

Pöljällä vankeja käyttivät töissään Särkiniemi, Harju, Rytkölä, Puustelli, Pohjolanmäki, Kievari, Piko, Holopaala ja Lintuniemi. Pohjolanmäen vangit asuivat riihessä. Tauno Heikkinen muistaa, että vangit vaihtoivat koreja leipään. Kaksi vankien tekemää koria on säilynyt.

Sotavangin tekemä kori. Omistaa Tauno Heikkinen.

Vankien ja paikallisten yhteiselo sujui joidenkin mielestä liiankin hyvin. Pohjois-Savon suojeluskuntapiirin komentaja raportoi marraskuun alussa, että vangeilla on liikaa vapauksia. He käyvät omin päin kirkonkylällä parturissa, suorittavat pitkiä hevosajoja ilman vartijaa ja saavat aivan liian runsaasti ruokaa. Niinpä sotavangit vietiin pois Maaningalta ja Siilinjärveltä jo marraskuussa. (Danielsbacka, 142)

Sotavangit siirrettiin joulukuussa 1941 koko maasta takaisin leireille. Päätös oli kohtalokas, sillä taudit ja nälkiintyminen nostivat kuolleisuuden leireillä hyvin korkeaksi. Jo tammikuussa Kotijoukkojen Esikunta raportoi: " Yleisesikunnan päällikölle. 17.1. 42 heikkouden ja sairauden vuoksi työkyvyttömin olevien vankien määrä oli 12 563, johon sisältyy 282 invalidia. Luku on edelleen suuri. Tämän vuoksi on odotettavissa, että ennen kesää kuolevien lukumäärä voi nousta aina 15 000 saakka." (Danielsbacka, 203)

Oli tehtävä jotakin, sillä sotasensuurista huolimatta tietoja tihkui kansainväliseen lehdistöönkin. Keväällä 1942 vankeja alettiin sijoittaa uudelleen maataloustöihin. Ensimmäiset "uuden yrityksen" vangit tulivat Siilinjärvelle 8.8.1942. He tulivat Naarajärven järjestelyleiriltä Pieksänmäeltä. Kunnat pyysivät vankeja ja työvoimapäällikkö vastasi heidän jakamisestaan tiloille. Työvoimapäällikkönä toimi Eino Rauhala.

Vankipäivä maksoi tilaajalle 30 mk. Mikäli vanki majoittui ja ruokaili työpaikassa, siitä hyvitettiin 25 mk. Näin normaali vankipäivän hinnaksi tuli työnantajalle 5 mk. Käytännössä kaikki ruokailivat muun väen mukana ja majoittuivat taloissa. Työnantaja teki vangeista työtehoilmoituksen, jossa kerrottiin päivittäinen työaika, majoitus ja arvio työn laadusta.  Ruoka-annoksia oli A-,B- ja C-annos. Maataloustyössä annos oli C. Jännevirralta Eino Konttinen oli kuitannut kohdan: "Kun ovat Karjalaisia, niin syövät talonväen kanssa samaa ruokaa."

Sotavankien muona-annos C 1942. Vaihtotaulukko 14.8.1942.

Siilinjärvellä vankityövoimaa ottivat heti elokuussa Tarinaharjun parantola, Atro Linnove, veljekset Konttinen, Aatto Snellman, Adiel Savolainen, Lenni Väänänen, Eino Känninen ja Tatu Tolonen. Ensimmäisesä erässä oli 18 vankia.

Pöljällä vankeja oli vuosina 1942-44 Särkiniemellä, Lintuniemellä, Puustellissa ja Rytkölässä Hoikilla, Harjulla, Ollikkalassa, Reponiemellä, Ranta-ahossa ja Pulasteella. Osa vangeista pysyi pitkään samassa talossa, osa kävi vain muutaman päivän töissä. Joulua 1942 vietti Pöljällä ainakin 6 sotavankia. Hoikin Rytkölässä Jussi Kurvinen, Puustellissa Viktor Materov ja Mikko Kurikov, Lintuniemessä Pekka Nappu ja Särkiniemessä Semjon Balin ja Mikko Germin. Nimistä voi päätelläkin, että on kysymys ns. heimosatavangeista.

Siilinjärven vangit tulivat Aitolahdesta, Savonlinnan läheltä. Sinne oli perustettu erikoisleiri suomenheimoisiksi katsotuille vangeille. Aitolahden leirin olosuhteet olivat paremmat kuin esim. Naarajärvellä, Pieksänmäellä. Maatiloilla suomea puhuviin tai ainakin auttavasti ymmärtäviin vankeihin syntyi läheisempi suhde. Esimerkiksi Jussi Kurvinen kävi 1990-luvulla Pöljällä etsimässä sodan aikaisia tuttaviaan.

Pöljällä työskentivät sotavankeina edellisten lisäksi ainakin: Andrei Grigorjev, Pjotr Aleksejev, Antti Anttinen, Feodor Jemeljanov, Mikko Rybakov, Aleksei Verobjev, Eljas Perukka, Vasilij Jevlev, Vasilij Varlamov, Nikolai Nugatshev, Vasilij Gusejev, Ivan Azarov, Juho Petrov, Ivan Bosnakov, Vladimir Teräväinen (Hökönen), Aleksandr Tappi ja Timofei Jakolev.

Seuraavassa blogitekstissä kirjoitan arkiston perusteella vankien oloista ja suhteista paikkakuntalaisiin.

Lähteet: Pöljän sotavankileirin arkisto, Kotiseutuarkisto. Työvoimalautakunnan arkisto. Sotavankiasia. Siilinjärven kunnan arkisto, Danielsbacka, Sotavankikohtalot. Neuvostosotavangit Suomessa 1941-44., Pietola, Sotavangit Suomessa 1941-1944.

Oikeistovallankaappaus Siilinjärvellä

Talonpoikaismarssijoita Helsingissä 7.7.1930.

Kunnallisvaaleihin osallistuttiin Siilinjärvelläkin varsin laiskasti alkuvuosina. Savon Työ patisti työväkeä osallistumaan vuoden 1928 vaaleihin, sillä kunnissa oli paljon voitettavana. Tuolloin nähtiin ehkä ensimmäisen kerran kunnon vaalimainontaa Savossakin. Työväkeä kunnissa kiinnosti erityisesti köyhäinhoidon, kansakoululaitoksen ja asutustoiminnan järjestäminen. Kunnallisverotus oli tietysti kiistakysymys, kuka maksaa ja minkä verran? Paljon riitaa aiheutti se, että useimmat kunnat avustivat suojeluskuntien toimintaa yhteisistä varoista. Näin toimittiin Siilinjärvelläkin.

Vuoden 1928 kunnallisvaalit järjestettiin joulukuun 4. päivänä. Vaikka äänestyslipussa ei puoluetunnukset näkyneetkään, niin puolueita näissä edustettiin. Siilinjärvellä ehdokasasettelu oli seuraavanlainen. Kunnan arkistossa on säilynyt Kasurilan vaalipiirin vaalilautakunnan vaalilippu, johon vaalilautakunta on merkinnyt annetut äänet..

. Kasurilan vaalipiirin vaalilautakunta on merkinnyt vaalin alustavan
tuloksen tyhjään vaalilippuun laskennan yhteydessä.

Porvarillisten yleiseisehdokas oli Eino Laitinen. Vasemmistolla oli asettanut
ehdokkaita listoilla  n:ro 4,5,9,11 ja 21.
Kasurilassa porvarilliset saivat 209 ja vasemmisto 118 ääntä.

Naisten osalistuminen kunnalliseen päätöksentekoon nähtiin jo tuolloin tärkeäksi. Nimimerkki "Naisvalitsija" kirjoitti Savossa: Siilinjärven kunnan äänivaltaiset naiset! Luopukaa ennakkoluuloistanne ja vetäkää viivanne jompaan kumpaan naisten listoista, joko N:ro 1 tai N:ro 14. On tärkeätä kokonaisuuden kannalta, että kunnan valtuustoon saadaan myöskin naisia, jotka paremmin kuin miehet ymmärtävät ajan naisten erikoisharrastuksia läheltä koskevia asioita. Miehet kyllä pitävät huolen siitä, valtuustoon aina tulee miehiä. (Savo 1.12.1928) Listalla 1 olivat ehdokkaina Saimi Virtaniemi, Lyyli Laitinen, Sohvi Väänänen, Hilma Väänänen ja Hilma Vesterinen. Toki tämänkin lista ykköspaikalla oli yleisehdokas Eino Laitinen.

Valtuustoon tuli valituksi 11 porvarillista ja 6 vasemmiston edustajaa. Valittu valtuusto ei kuitenkaan saanut istua koko kolmivuotista kauttaan, sillä 1929 talouslamasta alkanut poliittinen liikehdintä vaikutti Siilinjärvelläkin. Lapuan liike alkoi puhdistaa maata kommunisteista tai kommunisteiksi leimatuista ihmisistä. Kesällä 1930 Toivalan, Pöljän, Kuuslahden ja kirkonkylän työväentalot suljettiin.

Heinäkuun alussa oli järjestetty ns. talonpoikaismarssi. Siilinjärveltä siihen osallistui 22 marssijaa. Myös kyyditysasioissa oltiin aktiivisia. Kymmenen siilinjärveläistä Lapuan liikkeen kannattajaa kyyditsi 4.7. Savon Työn päätoimittaja Kalle Korhosen Leppävirran, Taipaleen, Karvion, Joensuun, Nurmeksen ja Lieksan kautta "ikitielle" Neuvostoliiton rajalle. Kyyditsijöistä viisi sai kaksi kuukautta ehdotonta vankeutta ja kaksi alaikäistä saman verran ehdollisena. Kolme syytetyistä vapautettiin.

Kunnanvaltuuston pöytäkirja 14.8.1930 on karua luettavaa. Vaaleilla valitut edustajat Kalle Pitkänen, Kalle Turunen, August Korhonen, Aaro Vidkopp ja Fredrik Karhunen  pakotettiin eroamaan valtuustosta ja heidän tilalleen valittiin porvarilliset varajäsenet. Tämän jälkeen kokousta jatkettiin "normaalisti". Antti Varonen oli poissa, mutta erosi seuraavassa kokouksessa. Kalle Turunen on kertonut, kuinka ulkona odotti rivi mustia autoja valmiina kyyditsemään vastarintaan asettuvat rajalle.

Siilinjärven  "puhdistettu" kunnanvaltuusto 1930. Kuva Riitta ja Jukka Kasurinen, Siilinjärvi 1925-1975.

Lapuan liikkeen paine sai eduskunnan säätämään syksyllä ns. kommunistilait. Näiden lakien perusteella vuoden 1930  siilinjärveläiset vasemmistolaiset ehdokkaat tulkittiin keskusvaalilautakunnassa kommunistisiksi ja listat hylättiin. Vasemmistolla ei ollut yhtään edustajaa valtuustossa 1931-33.

Vuoden 1933 kunnallisvaaleihin Maalaisliitto lähti tunnuksella "Terveen kunnalliselämän puolesta" ja Kokoomus ja IKL yhteislistalla "Kunnan ja kuntalaisten yhteisedun puolesta". Vasemmistokin sai yhden listan läpi, kun Antti Koskinen, August Hämäläinen, August Turunen, Otto Miettinen ja Heikki Tuomainen valittivat Siilinjärven keskusvaalilautakunnan päätöksestä maaherralle. Miehiä ei pystytty liittämään kommunistisiin yhdistyksiin. Vaalilipussa lista 17 erotettiin kuitenkin selkeästi muista listoista.

Vasemmiston ehdokkaat tiukasti erillaan listalla 17.

Vaalin tulos v. 1933 toi Maalaisliitolle 11, yhtyneelle oikeistolle 3 ja vasemmistolle 3 paikkaa. Kuumin oikeistoradikalismin hetki oli ohi. Lapuan liike oli kielletty, sen työtä aatteellisesti jatkoi IKL. IKL:llä oli varsin vahva kannatus Pohjois-Savossa, niin myös Siilinjärvellä. Vuoden 1936 vaaleissa maalaisliitto, edistys ja kokoomus tekivät vaaliliiton, jonka tarkoitus lienee ollut IKL:n kannatuksen suitsiminen. Puolue ei yksin saanut yhtään valtuutettua. Vasemmisto sai neljä paikkaa. Tämä valtuusto istuikin sitten pitkään, sillä seuraavat kunnallisvaalit päästiin pitämään vasta vasta v. 1945.

IKL listoilla 8 ja 16. Maltilliset ja demokraattiset  voimat
patosivat äärioikeiston menestyksen  vaaleissa vaaliliitolla.

Siilinjärven poliittinen kehitys ei olliu mitenkään poikkeuksellinen. Kaikki Pohjois-Savon valtuustot "puhdistettiin" kommunistivaltuutetuista.

Olen kirjoittanut tätä aihetta sivuten blogissani aiemmin Aatteen paloa Pöljällä .

Lähteet: Siilinjärven kunnanvaltuuston pöytäkirjat, Keskusvaalilautakunnan arkisto 1923-1936. Siilinjärven kunnan arkisto. Riitta ja Jukka Kasurinen, Siilinjärvi 1925-1975, Savon historia IV. Vastakohtien aika. Huttula, Nauloilla laadittu laki. Työväentalojen sulkemiset 1929-1032. Savo 1928-30, Savon Työ 1928-30. Museoviraston kuvakokoelma

Sananen kunnallisvaalien historiasta Siilinjärvellä

Siilinjärven kunta perustettiin vuonna 1925. Ennen kunnallisen elämän alkua oli tehty jo useita vuosia valmistavaa työtä. Oli luotu hallinnon raamit siten, että 1.1. 1925 Siilinjärven kunta voisi aloittaa itsenäisen elämän.

Siilinjärven edistysseurojen talo, Seurala. Siilinjärven kunta perustettiin täällä,
samoin siellä pidettiin aluksi kunnanvaltuuston kokoukset. Rakennus valmistui 1920.

Jo vuoden 1923 aikana toimi keskusvaalilautakunta, joka valmisteli vaaleja. Kokouksissa oli mukana edustajat myös Kuopion maalaiskunnasta, Maaningalta ja Nilsiästä. Näistä kunnista siirtyi äänestäjiä perustettavaan uuteen kuntaan. Puhetta johti Siilinjärven kunnnalliselämän "grand old man", Eino Laitinen. Kuvaavaa ajalle oli, että tulevista kunnallsivaaleista päätettiin tiedottaa kirkonkuulutuksella.

Uusi kunnallislaki oli säädetty 1917. Siinä yleinen äänioikeus saatiin myös kunnallisvaaleihin. Kunnassa vakituisesti asuvat miehet ja naiset saivat äänestää. Siilinjärvi jaettiin kuuteen äänestysalueeseen: Siilinjärvi, Toivala, Hamula, Pöljä, Koivumäki ja Kuuslahti. Äänestyspaikoiksi määrättiin alueiden koulut, paitsi Koivumäen aluella. Siellä äänestettii Taavetti Roivaisen talossa.

Tiet ja liikennevälineet olivat vielä tuolloin huonot. Vielä vuonna 1939 Keskimmäisen kylän asukkaat valittivat vaalin hankaluudesta. Heidän äänestyspaikkanasa oli Pöljän koululla, jonne oli matkaa "yli kymmenen kilometriä tiettömiä rämeitä, kun eduskuntavaalit on kesällä ja kunnallisvaalit syysrospuuton aikaan, niin ainakin vanhempien ihmisten on mahdoton kulkea näin pitkää matkaa sinne. Jos kiertää maantietä myöten Siilinjärven kautta saa kulkea kahden vaalipaikan ohi ja matkaa tulee yli 20 km sivuaan." Valituksen tekijät pyysivät päästä äänestämään Hamulan piiriin. Syksyllä 1939 kunnallisvaaleja ei sitten järjestetty ollenkaan, koska talvisota syttyi. Vanha valtuusto, joka oli valittu 1936 jatkoi aina vuoteen 1945 saakka.

Tottumattomuus kunnallisvaalien järjestämiseen näkyi. Keskusvaalilautakunta hylkäsi ja palautti korjattavaksi useiden vaaliyhdistysten hakemukset. Nöyrä asenne ainakin uusilla kunnan vaikuttajilla oli. Juho Savolainen kirjoitti näin: "Maataloustuottajain liiton puolesta Anon nöyrimmäs Siilinjärven kuntalaisten perustaman valitsija yhtistyksen asia miehenä että  Siilinjärven kunnan keskus vaali lautakunta hyvän tahtoisesti ottaisi tämän meitänkin yhtistyksen asettaman valtuus mieslistan siihen yleiseen vaalilippuun..."

Jokaiselle alueelle valittiin myös vaalilautakunta, jossa oli kolme varsinaista ja kaksi varajäsentä. Vaalilautakuntien varsinaisille jäsenille valmistettiin sinetit.

Iivari Himasen, Eino Laitisen ja Pauli Huttusen sinetit vaalipöytäkirjassa.

Vaalin toimeenpano on muuttunut paljon näistä alkua-ajoista. Vaalilippu oli isohko lakana, jossa oli kaikkien ehdokkaiden vaaliyhdistykset mainittuna. Äänestäjä merkitsi viivan sen listan kohdalle, mitä kannatti. Kunnallisissa vaaleissa sai käyttää lyijykynää, valtiollisissa vaaleissa vedettiin punainen viiva aina v. 1935 saakka.

Vaalilippu 1924. Äänestäjä merkitsi lyijykynällä viivan siihen laatikkoon, jota kannatti.
Yhdistykset olivat voineet sopiavaaliliitoista. Vaalissa noudatettiin suhteellista vaalitapaa.
 Suhteelliset äänet jaettiin ehdokkaiden listassa näkyvän järjestyksen mukaan.

Vaalilaki kielsi puoluetunnukset. Silti vaalit olivat poliittiset, vaikka näihin ensimmäisiin kunnallisvaaleihin vasemmisto ei osallistunut. Kunnallisvaaleja pidettiin aluksi joka vuosi. Niinpä Siilinjärvelläkin oli uudet vaalit heti 1925 ja niihin vasemmistokin asetti ehdokkaita. Siilinjärven valtuustossa oli heti ensimmäisellä kaudella naisedustus, kun Eveliina Itäkallio valittiin. Hänestä enemmän ohessa .

Vaalit järjestettiin aina joulukuun 4. päivänä klo 9-20. Päivämäärä sattui 1920-luvulla arkipäiväksi, joten voi vain kysyä miten väki ehti äänestämään. Äänestysaktiivisuus oli esimerkiksi v. 1924 vain 19%, äänioikeutettuja oli 2350, joista äänioikeuttaan käytti vain 449 kuntalaista.

Näennäinen kunnallispoliittinen sopuisuu alkoi säröillä Siilinjärvelläkin 1920-luvun loppua kohden tultaessa. Lapuan liikkeen kommunisminvastainen ohjelma vaikutti poliittiseen toimintaan Savossakin. Kuopion seutu oli kommunistisen työväenliikkeen aluetta. Siilinjärvellä toimi useita työväenyhdistyksiä, joiden aatteellinen tausta oli enemmän kommunistinen kuin sosiaalidemkraattinen.

Kirkonkylällä toimi työväen ja pienviljäinyhdistys, jonka pöytäkirjoista välittyy ajan ristiriidat. Punalippua ja kulkuetta ei uskallettu vappuna 1928 järjestää. Sen sijaan helluntaina järjestettiin yhdistyksen 20-vuotisjuhla, jonka ajaksi laitettiin  punainen lippu liehumaan työväentalon katolle. Varsinaiset kärhämät olivat kuitenkin vasta tulossa.

Kunnallisvaalit v. 1928 käytiin normaalisti, mutta vasemmiston edustajat pakotettiin eroamaan kesken kauden 1930 kesällä. Näistä tapahtumista enemmän seuraavassa jutussa.

Lähteet: Siilinjärven keskusvaalilautakunnan arkistot. Siilinjärven työväen - ja pienviljelijäyhdistyksen pöytäkirjoja 1925-30. Työväenarkisto, Helsinki. Riitta ja Jukka Kasurinen, Siilinjärvi. Puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja kuvin.  Kinnunen, Savon historia V. Vastakohtien aika 1919-1944. Kunnallinen vaalilaki 1917

Museon perustaminen Pöljälle 1933

Pöljällä sijaitsee Siilinjärven kotiseutumuseo. Se on Pohjois-Savon vanhin, perustettu jo vuonna 1933. Museon perusti ja pitkään myös hoiti Pöljän kansakoulun opettajatar Elsa Väänänen. Elsa-opettajan töistä ja toimista olen kirjoittanut aiemmin otsikolla Mallikansalaisuuden haasteet . Pöljän kotiseutumuseo elää ja voi hyvin edelleenkin.

Tästä rakennuksesta alkoi museoalueen kehittäminen. Kolmisopen Kalliolammilta
Pöljälle siirretty savutupa. Rakennuksen paikkaa vaihdettiin 1970.

"Ensimmäinen esine oli piimätuoppi piirustusmallina, tälle tuli kaveriksi toinen tuoppi, malliksi myös. Joku kysysyi kerääkö opettaja entisiä esineitä. Vastaus oli, miksikä ei. Ja siitä se alkoi. Tämä tapahtui vuonna 1929. Tehtiin hyllykkö luokan nurkaan, johon kerättiin tavarat."

Hiljalleen tavaroita kertyi, kauppias Eino Savolaiselta saatiin puupuntari, piimäleili, kauluulauta, lehmänkaulaimet, harppi ja huosian. Koululaiset innostuivat tuomaan opettajalle vanhoja esineitä kodeistaan ja kylältä. Vuoteen 1933 mennessä luetteloituja esineitä oli 101. Koulumuseoon ei enää voinut tavaroita ottaa vastaan, tilaa ei ollut.

Naapurikylällä oli hyvin säilynyt, vuonna 1874 rakennettu savutupa jäämässä pois käytöstä. Tilan vanha emäntä Eeva Väänänen halusi elää tuvassa kuolemaansa asti, mutta sen jälkeen se jäisi kylmilleen. Elsa Väänänen oli usein vieraillut Kalliolammella oppilaidensa kanssa tutustumassa savutupaelämään. Hän päätti ostaa tuvan museoksi, kun Eeva-emännästä aika jättää.

Elsa Väänänen haki avustusta Suomen museoliitolta ja Kuopion Isänmaalliselta Seuralta museon perustamiseen. Tukea ei annettu. Isänmaallisen Seuran esimiehellä Kalervo Killisellä oli neuvoja opettajalle. Pitäisi perustaa museoyhdistys ja "siihen isäntämiehiä useita, niin voisivat he auttaa savupirtin muuttamisessa (siirtämisessä). Lopuksi hän loi uskoa:"Sanotaanhan tahdonvoiman aikoinaan vuoriakin siirtäneen, saatikka yhtä savupirttiä."

Elsa Väänänen Pöljän koulun pihalla 1930-luvulla. Museo perustettiin koulun tontille,
kuvan rakennuksen taakse.

Kalliolammen vanha emäntä Eeva Väänänen kuoli kevättalvella 1933. Elsa Väänänen kiirehti ostamaan tuvan, sillä sille oli muitakin ottajia. Hän maksoi siitä 1000 markkaa. Killisen ohjetta noudattaen Elsa kutsui Lassilaan Pöljän ja Kolmisopen kylän isäntämiehiä. Willian Tuomainen, Otto Itäkallio, Einar Väänänen ja Salomo Suomalainen ja Kalliolammen Janne Väänänen perustivat toimikunnan, joka hyväksyi Elsan hankkeen ja aloitti viipymättä tuvan siirron suunnittelun.

Voi sanoa, että Elsa Väänäsen museohanke ei ollut toteutukseltaan perinteisen savolainen eli aloittamista vaille valmis. Kun kauppakirja oli tehty 15.4.1933, niin jo neljä päivää myöhemmin oli koolla 28 talkoolaisen ja 20 hevosen joukko, joka siirsi savutuvan Kolmisopelta Pöljälle. Kunnanvaltuusto antoi museopaikan kyläläisten käyttöön 22.4.1933. Aika haipakkaa!

Savutupa ja museon perustaja Elsa Väänänen 1950-luvulla. Tässä tupa on
alkuperäisellä paikalla.

Kalliolammin savutuvan uuni ja tuvan esineistöä.

Avajaisjuhlassa 28.5. oli 101 vierasta. Ihmiset tulivat Pöljältä, Kolmisopelta ja Siilinjärven kirkonkylältä. Kuopion Isänmaallisen Seuran esimies Killinen on melkein ainut ulkopuolinen juhlassa. Savutupa oli lämmitetty, Albanus Sonninen soitti kannelta ja luettiin Matti Eskelisen kirjoittama juhlaruno:

                                     Huasta sinä honkapuinen
                                     Seinähirsi selkeästi
                                     Pankonalanen pakise
                                     Kerro kivi kimmon poika
                                     Jok oot uunin uumenissa
                                     Kauan vaivattu valolla
                                     Saanut savusta sanat
                                     Mit on muistissas, murise
                                     Kerro kansan kuultavaksi
                                     Entisajan elämästä, esi-isien elosta
                                     Näissä tummissa tuvissa
                                     Näissä savusalvaimissa

Museossa kävi vuoteen 1938 mennessä 1000 vierailijaa. Alkujuhlallisuuksien jälkeen kävijöitä oli satunnaisesti, oppilaat kävivät ryhminä ja yhdistykset tekivät retkiä museolle. Lassilan talon vieraat vietiin myös joskus museolle. Vieraskirja on kiintoisa kurkistusikkuna kylän yhteyksiin maailmalle.

Kansallismuseosta vieraili ainakin Jorma Leppäaho. Pöljä oli arkeologisesti kiinnostava, sillä Sakari Pälsi oli tutkinut museon alueelta löytyneitä esihistoriallisia jäänteitä. Tuolloin alettiin puhua ns. Pöljän keramiikasta. Museon alueella on myöhemmnkin tehty kaivauksia. Pankinjohtaja, agronomi Tatu Nissinen perheineen kävi usein museolla. Albanus ja Maikki Sonninen, sekä poikansa Ahti tutustuivat Elsan museoon. Kansanedustaja Yrjö Räisänen Kerttu vaimoineen, samassa seurueessa oli lähetystöneuvos Eino Westerlund. Räisäsillä oli kesäpaikka Pitkänjärven rannalla Pöljällä. Kuopion Haminalahdesta aatelista väriä toivat Pekka ja Liisa Falkenberg. Kirkonkylän vieraista mainittakoon erikseen kirkkoherra Y.A. Alikoski ja vaimonsa Hanna. Kaikki lähikansakoulujen opettajat kävivät Pöljän museossa.

Poikkeuksen lähiseudun vierailuryhmiin teki kesällä 1939 museolla käynyt ryhmä Karjalan pitäjistä. Impilahti, Sortavala, Kurkijoki, Sortavala, Jaakkima, Parikkala, Kitee, Uukuniemi, Ruskeala, vierailijoiden kotipaikkalista herättää haikeutta. Useimmille näistä vieraista oli edessä ankarat ajat ja kodin menetys talvidodassa. Ehkäpä kyläaineistot kertovat joskus, miksi karjalaiset Pöljällä vierailivat. Tuskin kuitenkaan vain museossa.

Rukinlavat, piimäpurkit ja savutuvat eivät ole ihan muodikkainta museologiaa tänä päivänä. Itseäni liikuttaa Elsa Väänäsen intomielisyys ja rakkaus menneiden sukupolvien elämänmuotoon. Hänen työnsä ansiosta myös tänään Pöljän lapsilla on mahdollisuus astua savutuvan mystiseen tunnelmaan. Elsan poika Hannu kävi museossa 1940 ja kirjoitti ihan itse nimensä vieraskirjaan.

Pöljän kotiseutumuseon vieraskirjasta.

Pöljällä asuttiin savupirtissä vielä 1960-luvun alussa. Stina Korhonen, Rietin Stina halusi asua elämänsä loppuun saakka tutussa savupirtissä. Oheisesta linkistä Savupirtissä! pääset lukemaan Stinan ajatuksia 1950-luvun alkupuolella.

Lähteet: Kasurinen, Riitta: Koulun hyllyltä kotiseutumuseoksi. Pöljän kotiseutumuseo 1933-1983. Juhlajulkaisu. Kotiseutumuseon vieraskirjat ja Lassilan kotiarkisto.

Pietarin keisarillisessa konservatiossa

Ester Laitinen

Olen kertonut  Ester Laitisen (1885-1959) elämästä aikaisemmin blogitekstissä Korkeakulttuuria ja diivan elkeitä . Katselin Lassilan talossa säilyneitä aineistoja tarkemmin, kun Laitisen elämänvaiheista tuli tiedustelu Jyväskylästä. Ester Laitisen laulajanura halutaan lisätä matrikkeliin, jossa suomalaista musiikkikulttuuria tallennetaan.

Ester Laitinen syntyi varsin vaatimattomiin oloihin Suonenjoelle. Perheestä oli kuitenkin lähetetty "ankkurilapsi", Taavetti, Kuopion koulujen kautta Helsingin yliopistoon. Esterin setä Taavetti Laitinen kamppaili itselleen hyvän koulutuksen ja viran. Ensimmäisen polven suomenkieleselle sivistyneistölle se ei ollut ihan helppoa. Taavetti ei unohtanut missään elämänsä vaiheessa sukulaisiaan, joita hän omilla varoillaan majoitti, kasvatti ja koulutti. Ester Laitiselle ja hänen siskoilleen turvapaikka oli Tilkan Lepokoti, jossa he työskentelivät ja asuivat nuoruudessaan.

Lepokoti Tilkka, vasemmalla vanha rakennus ja oikealla Taavetti
Laitisen rakennuttama talo. Rakennus purettiin 1968. Se sijaitsi nykyisen Tilkan
sairaalan vieressä.

Kuvan nainen parvekkeella mahdollisesti Ester Laitinen. Tilkan Lepokodin uusi
rakennus 1900-luvun alussa.

Keväällä 1910 Ester Laitinen aloitti laulunopinnot Pietarin keisarillisen konservatorion yksinlaulun professorin, Alma Fohströmin johdolla. Loikka suurkaupunkiin, vieraan kielen ja kulttuurin keskelle ei ollut helppoa. Ensimmäiseksi hän matkusti kesällä 1910 Helsingin ja Pietarin kautta Petroskoihin. Hänen tarkoituksenaan oli opiskella venäjää tätinsä, käsityönopettaja Maikki Laitinen-Dagejeffin luona. Matka Pietarista Petroskoihin vei kaksi ja puoli vuorokautta Karjalan jokia ja järviä pitkin.

Ester asettui asumaan aluksi insinööri Putkosen vuokralaiseksi lähelle Pietari Paavalin linnoitusta. Kaksi kertaa viikossa hän meni laulutunneille Alma Fostromin kotiin Moika-kadulla. Fohström oli naimissa kenraali von Rodenin kanssa, asunto oli ylellinen. Silti ikävä kalvoi. Hiukan lohtua toi Pietarin suomalaisyhteisö. Joulua 1910 Ester vietti hopeaseppä Silventoisen herrasväen luona. Silloin hän tutustui myös heidän tyttäriinsä Olgaan ja Almaan.

Alma Silvennoinen Kuula 1915.

Uutta vuotta 1911 Ester vietti Silventoisen perheen mukana heidän Lappeenrannan maatilallaan Skinnarilassa. "Toivo Kuula tuli myöskin sinne. Kuulan ja Silventoisen tyttöjen kanssa kävimme ajelemassa jossakin naapuritalossa ristiäidin luona. Siellä me joukolla lauloimme kansanlauluja, minä aina yritin joka lauluun toista ääntä. Sitä Kuula ihmetteli ja sanoi, "Oletteko te ollut kuorossa, vai miten te osaatte?!" En ole ollut kuorossa, mutta se lienee ollut jotakin mustalaisten musikaalisuutta."

Kesällä 1911 Ester Laitinen pääsi opettajansa mukana Luganoon. Taavetti Laitinen maksoi matkan ja opetuksen. Alma Fohström opetti koko kesän Esteriä ja muita oppilaitaan. Retkeiltiin Luganon ympäristössä ja Milanossa. Alma Fohström oli laulanut Scalassa ja tahtoi näyttää paikan oppilailleen. Vaaleaa Esteriä ihailtiin juhlissa ja kaduilla. Hänellä oli Aino-puku, jota paikalliset ihailivat viimeisimpänä muotina.

Ester Aino-puvussaan.

Vuonna 1913 Ester Laitinen aloitti Pietarin konservatorion varsinaisena opiskelijana Hän läpäisi pääsykokeet, vikka muistelmissaan sanoi olleensa varma, ettei pääse jatkamaan opintoja. Ester Laitinen muisteli, että Alma Fohströmilla oli suurin laululuokka, kymmeniä oppilaita. Suomalaisia oli Esterin lisäksi Greta von Hartman, Lahja Helen, Elbe Nissinen ja Olga Hellfors.

Sykähdyttä muisto Pietarin ajoilta oli keisarillisen konservatorion 50-vuotisjuhla v. 1912. Ester Laitinen kertoo laulaneensa juhlakuorossa. "Juhlan aikana sain nähdä koolla Pietarin silloisen musiikkimaailman vanhat kuuluisat opettajat ja nuoret oppilaat.--Juhlittiinko Konservatorion 60 v., joka olisi ollut 1922 v. vai oliko kommunistinen sekasorto kaiken tukehduttanut? - Paljon vanhoja ja nuoria oli maasta pois muuttanut m.m. johtaja Alexander Glasunoff ja nuori säveltäjä Sergei Prokojefjev."

Ester Laitinen palasi Suomeen 1916. Hän konsertoi jonkin verran, mutta ura ei auennut. Oli 1. maailmansota, Suomi ajautui sisällissotaan ja laulutaiteelle ei ollut sijaa. Yksi uraa vaikeuttava tekijä on voinut olla se, että Laitiset olivat hyvin verkottuneita myöntyvyyssuunnan suomalaisiin. Taavetti Laitinen oli lääkintöhallituksen "ylitirehtööri" ja toimi tiiviissä yhteistyössä venäläisten kanssa. Esimerkiksi hänen omistamassaan Lepokoti Tilkassa hoidettiin sotatraumoista kärsiviä venäläisiä sotilaita. Tästä enemmän Hanna Laitisesta kertovassa blogissa. Itsenäistymisen jälkeen Laitiset joutuivat luomaan sosiaaliset verkostonsa uudestaan. Nuoren tasavallan uusi eliitti haistoi herkästi "ryssän hajun".

Lähteet: Ester Laitisen arkisto, Lassilan talon arkistossa. Muistoja Taavetti Laitisen kadun vaiheilta

Vapaussodan muistomerkin kertomaa

Viljami Räisänen (1891-1918)

Kirjoitin aiemmin täällä Siilinjärven vapaussodan muistomerkistä. Olen saanut lisätietoja Viljami Räisäsen taipaleesta Siilinjärven hautuumaalle.

Viljami Räisänen syntyi Karttulassa 26.2. 1891. Hänen vanhempansa olivat Taavetti Heikinpoika Räisänen (1866-1950) ja Vilhelmiina os. Venäläinen (1868-1931). Viljamilla oli seitsemän sisarusta. Taavetti ja Vilhelmiina Räisänen muuttivat perheineen Maaningalle 1916. He ostivat Hamulan kylästä maatilan nimeltään Ahmo. Vuodesta 1925 alkaen tämä alue on kuulunut tuolloin perustettuun Siilinjärven kuntaan.

Taavetti ja Vilhelmiina Räisänen. Kuva ehkä 1920-luvulta.
Kuva on otettu Räisälässä, Siilinjärvellä.

Viljami opiskeli Kajaanin seminaarissa kansakoulunopettajaksi. Kesällä 1916 hän muutti virallisesti Maaningalta  Kurkijoelle. Siellä on opetti Lapinlahden kansakoulussa. Opettain lehti 13/1918 kuvasi hänen toimintaansa: "Hän tuli tunnetuksi ja pidetyksi tarmokkaan ja epäitsekkään toimintansa vuoksi nuorison hyväksi. Ollen nuorisoliikkeen johtavimpia sieluja oli hän ikäänkuin määrätty valamaan intoa ja isänmaanrakkautta seutunsa nuorukaisiin. Jo viime syyskuussa (1917) perusti hän seudullensa ensimmäisen suojeluskunnan harjoittaen miehiään ensin salaisesti, sittemmin julkisesti ja pelkäämättä."

Lapinlahden kansakoulu, Kurkijoki.

Viljami Räisänen oli mennyt naimisiin Kurkijoella. Kun sisällissota syttyi, hänen puolisonsa Mimmi oli raskaana. Viljami Räisänen kaatui huhtikuun 15 päivänä 1918 Antrean rintamalla.
Räisäset onnistuivat järjestämään poikansa Savoon, kotiväen lähelle haudattavaksi. Sisällissodassa kaatuneita haudattiin paljon muualle kuin kotiseudulle. Esimerkiksi Maaningan vapaussodan sankarihaudassa on yhdeksän nimeä, mutta vain kolme henkilöä on haudattu Maaningalle. Muut lepäävät Viipurin, Kuopion ja Siilinjärven hautausmailla.

Vapaussodan muistomerkki, Maaninka. Pystytti Maaningan
suojeluskunta 1920. Muualle haudatut on mainutti kivipaaden
sivupuolilla.

Viljami Räisänen haudattiin Siilinjärven Viinamäen hautausmaalle 1.5.1918. Ruumiinsiunauksen toimitti tri Päivänsalo. "Torvisoittokunnan soittaessa surumarssia, laulukuoron laulaessa ja suuren saattojoukon läsnäollessa peitettiin valkoinen arkku maan poveen. Seppelettä laskivat A. Väänänen Siilinjärven Esikunnan puolesta, opettaja Parras Kurkijoen opettajatoverien puolesta, neiti Heinonen Kurkijoen Lapinlahden Nuorisoseuran puolesta, maanviljelijä M.Pösö kansakoulun johtokunnan puolesta ja kansanedustaja J. Snellman itsensä ja perheensä puolesta. (Opettajain lehti, 13/1918) Juho Snellman oli kokoomuksen, aiemmin nuorsuomalaisten kansanedustaja Kuopion läntisestä vaalipiiristä. Hän oli kotoisin Karttulasta.

Viljami Räisänen haudattiin siis Siilinjärvelle, koska hänen perheensä oli muuttanut tänne 1916. Mimmi Räisänen, Viljamin puoliso osallistui varmastikin hautajaisiin, mutta lehtijutuissa kirjoitettiin virallisista muistamisista, ei niinkään omaisten surusta. Tämä oli tyypillistä myös myöhemmin  talvi- ja jatkosodan sankarihautajaisuutisissa.

Mutta elämä jatkui. Mimmi Räisänen synnytti Kuopiossa pojan, Villiam Kalervo Villiaminpojan 21.7.1918. Oheisessa kuvassa Kalervo Siilinjärvellä Onni-setänsä luona 1920-luvulla.

Mimmi Räisänen työskenteli käsityönopettajana ja koulutti poikansa ylioppilaaksi ja vuori-insinööriksi. Hän ei avioitunut uudestaan. Kuvassa Maija-Liisa Räisänen esittelee lähes sata vuotta sitten valmistunutta pöytäliinaa, joka on Mimmi Räisäsen alusta loppuun tekemä.

Tämä teksti on jatkoa aiemmalle kirjoitukselle vapaussodan muistomerkistä Siilinjärvellä. Tästä pääset lukemaan.

Lähteet: Räisästen kotiarkisto, Maija-Liisa Räisäsen hallussa, Opettajain lehti 13/1918, Boström, Sankarien muisto, 1927. Porvarillisen työn arkisto, Kurkijoki kuvin