Suomen historian huonoin pysäkinhoitaja?

Pöljän pysäkki oli kylän keskipiste vuosisadan alusta sen puoleen väliin. Pysäkin ympärille kehittyi kauppojen, sahan ja puutavaran lastauksen myötä liikepaikka. Pysäkillä tapahtuneiden onnettomuuksien vuoksi Pöljä oli hetken aikaa 1910-luvun vaihteessa vilkkaan kansallisenkin mediahuomion kohteena. Junat kolisivat yhteen tai raiteiltaan tuon tuostakin. Ensiksi marraskuussa 1910.

Pöljän pysäkki sijaitsee Kuopion - Iisalmen välisellä rataosuudella. Lähimmät asemat ovat Alapitkä pohjoiseessa ja Siilinjärvi etelelässä. Kuva 1910-luvulta, Pöljän kotiseutumuseon arkisto.

Tavarajuna n:ro 1364 oli tulossa Kajaanista Pöljän pysäkille 8.11. klo 6,25 aamulla. Oli vielä pimeää. Juna ajautui aseman rivuraiteelle ja törmäsi siellä olleisiin tyhjiin ja osin kuormattuihin tavaravaunuihin. Seitsemän vaunua ruttaantui ja tavarajunan veturi vahingoittui. Sen onnistui kuitenkin nilkuttaa ilman vaunuja korjattavaksi Kuopioon. Ihmisille ei käynyt kuinkaan, vaikka tavarajunassa oli myös ajan tavan mukaan matkustajavaunu.

Pysäkin hoitajana toimi tuolloin Hannes Lappeteläinen, joka oli aloittanut työt muutamaa kuukautta aikaisemmin. Hänen edeltäjänsä oli ollut Olga Valtonen. Siilinjärven asemapäällikkö Forssén oli irtisanonut Valtosen työsuhteen. Sosiaalidemokraattinen Savon Työmies väitti irtisanomisen syyksi Valtosen perheen ja asemapäällikön välisiä riitoja. Olga Valtosen aviopuoliso, ratavartija Pekka Valtonen oli työväenyhdistyksen puheenjohtaja ja perustaja Pöljällä. Työväenyhdistyksen kokouksiakin oli pidetty aika ajoin pysäkillä. Lappeteläisen nimittäminen tehtävään oli poikkeuksellista, sillä hänellä ei ilmeisesti ollut juurikaan rautatiekokemusta.

Ratavartija Pekka Valtonen. Työväenyhdistyksen perustaja ja aktiivi.
 Kuva Lassilan arkistosta.

Onnettomuudesta on säilynyt kaksi kuvausta.  Savo kertoi, että Kuopiosta pohjoiseen menevä tavarajuna oli jättänyt sivuraitteelle Pöljällä yhden tyhjän vaunun, joka oli kiinnitetty sivuraiteella oleviin tyhjiin vaunuihin. "Toistaiseksi tuntemattomasta syystä oli tämä vaunu irtautunut muista vaunuista ja ryöstäytynyt vaihteesta pääraiteelle kääntäen samalla vaihteen sivuraiteelle."  Niinpä pohjoisesta tuleva tavarajuna ohjautui sivuraiteelle ja murskasi siellä olleita tyhjiä vaunuja. (Savo 10.11.1910)

Savon Työmies ihmetteli 1.12. julkaistussa pakinassa, miksi onnettomuudesta ei saada tietoa. Maaningan nimismies Frisk ja rautateiden piiritarkastaja ovat tutkineet asiaa. "Mutta ihmeellistä kyllä, ei tutkintojen tuloksista ole päästetty julkisuuteen minkäänlaista tietoja. Eivät ole herraslehdet hiiskuneet kerrassaan mitään ja työväenlehdillehän virkaherrat eivät suvaitse antaa tietoja pyytämälläkään. Ei siis ole tällä hetkellä olemassa mitään tietoa, tuleeko tuo tapaus edes oikeuden tutkittavaksi, vai haudataanko se kaikessa hiljaisuudessa." Pohdiskelut on julkaistu Päivän pakinoita -palstalla nimimerkillä Jaakoppi. (Savon Työmies 1.12.1910)

Pakinoitsija väitti, että paikkakunnalla yleisesti pidetään onnettomuuteen syyllisenä taitamatonta pysäkinhoitajaa, joka oli jättänyt vaihteen väärään asentoon. On hyvin mahdollista, että pakinoitsija Jaakopin lähteenä on ollut Valtosen perhe. Siellä oletettavasti luettiin Savon Työmiestä ja Olgan irtisanominen sapetti.

Onnettomuudesta ei ehditty järjestää oikeudenistuntoa ennen kuin Pöljällä rysähti toistamiseen.

Iisalmesta tuleva halkojuna ajoi samalta suunnalta aiemmin tulleen tavarajunan päälle Pöljän pysäkillä 5.1. 1911 klo 7.30. Tavarajunassa oli myös matkustajavaunuja ja viisi matkustajaa sai vammoja. Asioitsija Möller loukkaantui niin pahoin, että haki ja sai myöhemmin onnettomuudesta korvauksia. Onnettomuuden syy oli siinä, että tavarajuna oli myöhästynyt (se jätti sivuraiteelle tyhjiä vaunuja) ja halkojuna taas ajoi hiukan etuajassa.

Rata viettää myötäiseen Alapitkältä Pöljän pysäkille. Niinpä junilla oli pitkä jarrutusmatka pohjoisesta tultaessa. Kun halkojunan kuljettaja näki edessään tavarajunan punaiset valot, oli jo liian myöhäistä. Halkojuna rysäytti tavarajunan peräpään matkustajavaunuun. "Molemmat särkyneet waunut siirtyivät pois kiskoilta, kulkien sitten parin vaunun pituuden eteenpäin. Jos ne olisivat vielä vähän kulkeneet, olisivat ne kaikkine matkustajineen suistuneet jyrkältä penkereeltä syvällä olevaan jokeen, jolloin onnettomuuden seuraukset olisivat olleet hyvinkin tuhoisat." (Savo, 10.1.1911) Joissakin uutisissa moitittiin pimeyttä ja sumua, mutta tutkijalautakunnan katseet kääntyivät Alapitkän ja Siilinjärven asemanhoitajien suuntaan.

Liikennetarkastaja Granfelt tuli Mikkelistä ja Maaningan nimismies auttoi tutkimuksissa. Oikeuden eteen haastettiin Alapitkän asemapäällikkö Innola, Siilinjärven vt. asemapäällikkö, harjoittelija Nyberg, veturinkuljettaja Ursin, kondutööri Nyström, Pöljän pysäkin hoitaja Lappeteläinen, jarrumies Kokkonen ja lämmittäjä Puustinen. Kihlakunnanoikeus kokoontui useampaan otteeseen kevään aikana pysäkin vieressa Eeti Halosen talossa, Solalla. Syyttäjänä toimi Maaningan nimismies ja oikeuden puheenjohtajana U. Argillander.

Alapitkän asemapäällikkö pidätettiin tutkimuksen ajaksi virastaan. Huomiota kiinnittää, että Siilinjärvellä oli virkaatekevä asemapäällikkö. Oliko Forssén, jota kuultiin oikeudenkäynnissä, pidätettynä virastaan edellisen onnettomuuden tiimoilta?

Ensimmäistäkin, marraskuussa tapahtunutta  onnettomuutta käsiteltiin oikeudessa, mutta lehtijuttuihin ratkaisu ei ole päätynyt. Vaikuttaisi siltä, että ensimmäinen onnettomuus todellakin lakaistiin maton alle. Jälkimmäisestä onnettomuudesta luettiin tuomiot toukokuussa 1911. Suurimmiksi syyllisiksi katsottiin Siilinjärven ja Alapitkän asemapäälliköt. He saivat sakkotuomiot ja joutuivat korvaamaan Valtionrautateille vahinkoja 883 mk 25p, lisäksi heidän oli maksettava asioitsija Möllerille 589 mk vammoista. Asemapäälliköiden tuli maksaa oikeuden myös kulut.

Veturinkuljettaja ja konduktööri saivat varoituksen, Lappeteläinen, Kokkonen ja Puustinen vapautettiin syytteistä. Molemmat asemapäälliköt ilmoittivat tyytymättömyytensä tuomioihin. (Savon Sanomat 12.5.1911)

Pysäkinhoitaja Hannes Lappeteläisen ura Pöljän pysäkinhoitajana oli harvinaisen epäonnekas. Kahden onnettomuuden lisäksi varkaat veivät postin kassan pysäkiltä 16.1.1910. Rahaa varkaat saivat vain 25mk 93p. Lappeteläinen lopetti työt pysäkillä 28.2.1911. Hän kuitenkin jatkoi VR:n palveluksessa erilaisissa tehtävissä aina eläkeikään saakka.

Pöljän pysäkki 1920-luvun asussaan. Kuva Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Pekka Valtosesta lisää ohessa Pöljän työväenyhdistys

Lähteet: Savo, Savon Sanomat, Savon Työmies 1910-1911. Digitaalinen sanomalehtiarkisto. Nummelin, Rautatie ja maalaiskylä 1900-1965. Siilinjärven kunta. Kotiseutu- ja museojaosto. Julkaisuja 2. 1983.

Inkerin siirtoväkeä Siilinjärvellä ja Pöljällä 1943-47

Pöljän kylän keskustaa. Kuopio-Iisalmi maantie, Solan talo.
Oikealle jää rautatie ja Pöljän pysäkki. Kuva mahdollisesti
vuodelta 1941, maaottelumarssista. Aino Jormalaisen arkisto.

Pöljällä jouduttiin tottumaan uusiin asukkaisiin sotavuosina. Olen aiemmin sivunnut/käsitellyt blogissani siirtoväkeä ja sotavankeja kotikylässäni. Näiden lisäksi on vielä yksi, varsin iso siirtolaisryhmä käsittelemättä, nimittäin inkeriläiset ja Aunuksen karjalaiset. Kuopion läänissä oli noin 5000 Inkerin alueelta Suomeen siirrettyä pakolaista 31.10. 1944. Kaiken kaikkiaan Suomeen siirrettiin vuosina 1943-44 noin 64 000 ihmistä saksalaisten miehittämältä alueelta Inkeristä.

Siilinjärven kunnan alueella oli tammikuun lopulla 1944 99 inkeriläistä. Kuopion työvoimapiiri oli määritellyt Siilinjärven "pakolaiskiintiöksi" vähintään 120 henkilöä. Sitä ei oltu vielä siis saavutettu. Mistä inkeriläisten Suomeen tulossa oli kysymys?

Pietarin ympäristössä oli inkerinsuomalaisten asuinalue, jossa asui suomenkielistä väestöä. Inkeriläiset olivat kokeneet ankarat Stalin vainot 1930-luvulla, jolloin merkittävä osa väestöstä karkoitettiin epäluotettavina kulakkeina pois NL:n raja-alueelta. Suomessa taas sotien välisenä aikana vaikutti heimoaate, jonka yksi sivujuonne oli itsenäisen Inkerin haave ja kommunismin kaataminen alueelta. Pöljällä ainakin kansakoulunopettajat Elsa Väänänen ja Hillervo Taskinen olivat aktiivisia Inkerin asian ajajia. Heimoaate yhdisti monia kansakoulunopettajia.

Suomen ja Saksan aseveljeys mahdollisti väestönsiirron, jonka motiivina oli raakaa työvoimapolitiikkaa, heimoaatetta ja humanitaarista avun antoa. Suomessa oli huutava työvoimapula ja Inkeristä saatiin nuoria naisia ja miehiä töihin. Alusta alkaen tulijoiden joukossa oli paljon lapsia ja vanhuksiakin. Saksalaisten perääntymisen myötä 1944 siirrosta tuli selkeästi humanitaarinen pelastusoperaatio. Siviilejä koetettiin saada pois sodan jaloista. Inkeriläisillä oli myös monia motiiveja lähdölleen: sota, nälkä ja NL:n viranomaisten mahdollisen koston pelko. Olivathan monet miehitysalueella toimineet yhteistoiminnassa saksalaisten kanssa. Suomi tuntui lupaavan edes jonkilaisen tulevaisuuden toivon.

"Hatsinan inkeriläisiä ikkunattomien leiriparakkien edessä." Kuva Antti Hämäläinen.
Kirjasta Inkeriläisiä siirtämässä.

Siilinjärvelle suurin osa inkeriläisistä tuli Lapinlahden väestönsiirtoleiriltä. Joitakin tuli myös Loimaan, Oitin ja Mellilän leirien kautta. Suomeen siirtoväki tuli Virosta Kloogan karanteenileiriltä, josta heidät laivattiin Hankoon. Operaatio oli valtava voimanponnistus sodan oloissa. Mainittakoon, että Kloogassa oli myös saksalaisten keskitysleiri juutalaisille. Se sijaitsi syrjässä, metsän keskellä. Karanteenileirillä työskennelleet suomalaiset lotat löysivät leirin vahingossa ja kauhistuivat. He päättivät kuitenkin vaieta asiasta.

Ensimmäiset inkeriläiset tulivat Siilinjärvelle kesäkuussa 1943. Heidät sijoitettiin maatiloille. Erikseen oli määrätty, ettei heimosotavankeja ja inkeriläisiä saa sijoittaa samoihin taloihin. Poikkeuksellisesti perheet kuitenkin yhdistettiin. Esimerkiksi Kinkiseppistä, Säätämästä kotoisin ollut sotavanki Aleksi Sevastjanov sai perheensä Siilinjärvelle. Vaimo Anastasija Sevastjanova ja lapset Sergei, Viktor ja Aleksi sijoitettiin samalle Kalle Konttisen tilalle, jonne sotavankikin oli sijoitettu.

Olen haastatellut kymmeniä ihmisiä kylähistoriaprojektini aikana. Kukaan ei ole muistellut Pöljän kylällä asuneita inkeriläisiä. Se on ollut hiukan yllättävää, sillä heitä oli kylällä paljon. Annamari, Lempi, Mari, Väinö ja Teppo Seissonen Hoikin Rytkölässä, Nastja ja Olga Senyenov Vellimäessä Pekka Savolaisella, Reponiemellä Juho, Nadesta, Anna ja Lyyli Saveljev, Humalamäessä asuivat Juho ja Katri Puolaskainen, Mari Minkkinen oli sijoitettu Utriaisille. Kaikenkaikkiaan Minkkisen perheen jäseniä oli Siilinjärvellä kymmennen. Solalla olivat Eeva ja Aili Nässi, Oskari Jäppisellä Riuttamäessä oli Eeva Sokiainen, Vilholassa Yrjö ja Helena Beckman, Pohjolanmäen koululla Sofia Kiisui, Aatu Väänäsen hoivissa Pohjolanmäellä Sonja ja Juho Burkland. Pariskunta oli joutunut lähtemään pakotaipaleelle yli 70-vuotiaana.

Pohjolanmäki

Harjulla olivat Maria Filatov ja lapset Alina ja Valentina, Ranta-ahossa Rahikalla Katri ja Paavo Hanikka, Rietilässä Mikkosilla Anna ja Mari Inki, Lassilassa Liisa Inki, Särkiniemessä Lilja Meier, Kievarissa Aino, Lyydia, Maria ja Nikolai Kaskelainen ja Pirttilahdessa Aunuksen Alavoisista Akuliina Spiridonov ja poikansa Nikolai. Spiridonovin aikuiset tyttäret Anna ja Klaudia olivat muualla Suomessa.

Välirauhan sopimisen jälkeen Neuvostoliitto vaati ehdottomasti kotimaahan palautettavaksi sotavangit ja kaikki muutkin neuvostokansalaiset, jotka oli tuotu väkisin Suomeen. Inkeriläiset katsottiin vapaaehtoisesti maahan tulleiksi, joten heidän ei olisi tarvinnut palata Neuvostoliittoon. Kuitenkin suurin osa Inkerin suomalaisista lähti takaisin. Koti-ikävä, epävarma elanto Suomessa, "ryssittely", NL:n lupaukset ja joidenkin kohdalla pelottelukin olivat lähdön motiivina. Inkeriläisillä ei voinut olla mitään harhakuvitelmia Stalin Neuvostoliiton oloista. Silti he tottelivat kotiinkutsua, joka merkitsi karkotusta ja lisää vaivoja ja vastuksia.

Siilinjärven inkeriläiset kuljettiin pois jouluaattona 1944. Heidät vietiin Pieksänmäelle Naarajärven leirille ja sieltä Neuvostoliittoon. Kaikki eivät lähteneet, sillä vielä 31.12.1947 kunnassa tilastoitiin olevan 31 inkeriläistä ja itäkarjalaista. Käytettävissä olevasta aineistosta löysin kaksi Itä-Karjalan siirtoväkeen kuulunutta henkilöä, jotka jäivät varmuudella Suomeen. Pirttilahden Spiridonovat olivat vielä ainakin maaliskuussa 1947 Suomessa. Heidän sanottiin pelänneen pakkoluovutusta. Eeva Heikkinen muistelee, että heitä kylän lapsia vannotettiin olemaan puhumatta Akuliinasta ja Nikolaista vieraille ihmisille.

Muistitiedon mukaan ainakin yksi avioliitto solmittiin paikallisen miehen ja inkerinsuomalaisen naisen kanssa. Mies lähti myös Neuvostoliittoon, mutta hän joutui heti eroon vaimostaan ja leireille. Mies palasi useita vuosia myöhemmin pettyneenä Suomeen.

Lähteet: Siilinjärven kunnan osiaalilautakunta. Inkerin siirtoväkeä koskevat asiakirjat sekä siirtoväen asiakirjat. Siilinjärven kunnan arkisto, Pekkarinen-Pohjonen, Ei armoa Suomen selkänahasta. Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944-1981, Nevalainen, Inkeriläinen siirtoväki Suomessa 1940-luvulla, Inkeriläisiä siirtämässä. Jussi ja Liisa Tenkun päiväkirjat 1943-44. Haastattelut, Eeva Heikkinen ja Irma Roivainen.





  

Kunnallisvaalit 1945 Siilinjärvellä

Suomessa oli käyty alkuvuodesta 1945 eduskuntavaalit, joissa eduskunnan suurimmaksi puolueeksi oli noussut SKDL. Vuodesta 1930 alkaen kielletty kommunistinen puolue oli noussut uuteen kukoistukseen. Suojeluskunta ja Lotta Svärd oli kielletty. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnit alkoivat syksyllä 1945. Valpo kuulusteli ja pidätti asekätkennästä epäiltyjä. Siilinjärveltäkin tuomittiin asekätkennästä rangaistuksiin Evert Pitkänen, Johannes Savolainen ja Manne Savolainen. Elettiin ilmiantojen ja epäluottamuksen, jopa koston tunnelmissa.

Monelle vuosi 1945 oli myös aivan uuden toivon vuosi.

SKDL:n vaalimainos. Kansan Sana, Kuopio.

Vuonna 1936-45 istuneessa Siilinjärven kunnanvaltuustossa oli työväellä 4 paikkaa,  porvarillisilla puolueilla 13. 1930-luvun alussa Siilinjärven työväenyhdistykset oli yksi toisensa jälkeen kielletty kommunistisena. Kirkonkylän ja Pöljän työväentalot oli takavarikoitu yhdistyksiltä ja toiminta oli ollut lamassa. Nyt into oli kova. Pöljälläkin perustettiin syksyllä 1944 SKDL:n Pöljän demokraattinen yhdistys. Vuotta myöhemmin yhdistyksessä oli jo 60 jäsentä. "Vuosikausia kestänyt facistinen terrori on lyönyt leimansa pöljäläisiinkin, joten järjestötoimintaan nähden on ollut havaittavissa jonkinlaista arkuutta, mutta nyt on pelkomieli häviämässä." Näin kirjoitti Kirjeenvaihtaja Pöljältä Kansan Sanassa 18.10. 1945.

Kirkonkylänkin työväenyhdistys oli taas toiminnassa. SKDL oli  suositumpi työväenpuolue Pohjois-Savossa kuin SDP. Näin oli myös Siilinjärvellä. Vuoden 1945 kunnallisvaaleihin SDP ja SKDL lähtivät kuitenkin yhteisellä ohjelmalla ja olivat vaaliliitossa koko maassa.



Vasemmiston ehdokkaat Siilinjärven kunnallisvaaleissa 1945.

"On kulunut vähän toista vuotta siitä, kun loppui rikollinen sota, jota työväestö on aina inhonnut. Vihdoinkin on suuri rikolliskopla, joka aiheutti lukemattomien ihmisten hengen menetyksen sekä suunnattomat aineelliset tappiot, saatettu oikeuteen vastaamaan teoistaan.

Nyt on myös juuritettava facismin rippeet kunnllisesta elämästä ja suoritettava puhdistus kunnallisessa virkakoneistossa. Tilalle on saatava terve, rauhaa rakastava kunnallishallinto."

Näin kommentoitiin Siilinjärven vaaleja Kuopiossa ilmestyneessä Kansan Sanassa (SKDL) 18.10.1945. Porvarilliseen hegemoniaan tottuneille Siilinjärven kunnallispoliitikoille tällainen oli varmasti uutta.

Porvarilliset puolueet vastasivat vasemmiston haasteeseen muodostamalla vaaliliiton "Kunnallinen elämä säilytettävä terveellä ja taloudellisella pohjalla". Siinä olivat mukana Maalaisliitto, Kokoomus ja Edistyspuolue.

Vaalilippu Siilinjärvellä kunnallisvaaleissa 1945. Äänestäjä veti viivan
haluamaansa lokeroon. Kunnallisvaaleissa käytettiin lyijykynää,
valtiollisissa vaaleissa punakynää.

Siilinjärvellä porvarillisella puolella ehdokkaaksi näyttäisi asettuneen pitkälle samoja kunnallisvaikuttajia kuin 1930-luvullakin, joten puheet "puhdistuksista" ja "uusista kasvoista" kunnallisessa elämässä jäivät puheiksi. Oman lisänsä vaaleihin toi siirtoväen oma lista numero 6.

Kunnallisvaaleihin oli siis ladattu jänniteitä. Maalaisliitto varoitteli kolhooseilla, kun SKDL puhui maareformista. Kuopion päälehdissä vaaleista kirjoitettiin varsin paljon, mutta nykyaikaista vaalimainontaa oli vähän. Poikkeuksen muodostivat Siilinjärven ison listan ehdokkaat.

Savo 29.11.1945

Tässä mainoksessa tulee hyvin esille porvarillisten puolueiden kokemus siitä, ettei kunnallisessa elämässä ole ollut puoluepyyteitä aikaisemmin. Vain vasemmistopuolueilla oli "puoluepyyteitä". Toinen mainos oli tarkoitettu houkuttamaan kunnan kuukausipalkkalaisia.

Savo 1.12.1945

Monissa kunnissa vaalit olivat kaksipäiväiset. Siilinjärvellä oli äänestettiin vain yhtenä päivänä. Äänestysaktiivisuus jäi varsin alhaiseksi, vain 50% äänioikeutetuista äänesti. Porvarilliset puolueet saivat 10 paikka ja vasemmisto 7 paikkaa. Kalle Turuselle valtuustoon paluu tuntui varmasti hyvältä, sillä hänet oli lapualaiset pakottaneet luopumaan valtuustopaikasta  15 vuotta aikaisemmin.

Kunnanvaltuusto uudistui rajusti. Vain kansanedustaja Eino Laitinen, Salomo Suomalainen, Martti Ahonen ja Vihtori Lappalainen jatkoivat vanhasta valtuustosta edustajina. Kaikki muut valitut olivat uusia. Melkoinen muutos!

Lähteet: Eduskuntavaalit 1939 ja 1945, Savon historia VI,  Kasurinen&Kasurinen, Siilinjärvi. Puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja kuvin, Lukkari, Asekätkentä. Savon Sanomat, Savo, Savon Kansa ja Kansan Sana 1.10-10.12.1945.

Kadonnut tuntemattomiin

Siilinjärven asemanseutu 1930-luvulla. Siilinjärven kunnantalo jää juuri kuvan
ulkopuolelle kuvan oikealla puolella. Kuva Vilho Tuhkanen.

Siilinjärvellä olleet sotavangit piti palauttaa Naarajärven leirille viimeistään 29.10.1944. Työvoimapäällikkö sai käskyn tähän 8.10. Rauhala on toisaalla kirjoittanut, että vangit läksivät 30.10. klo 13. Ehkäpä kuljetusvaunua ei järjestynyt käskyn määräämälle päivälle. Vankien vaatteet oli siistytty, korjattu ja pesty. Heimosotavangeilla oli paljon mietittävää. Kotiinpääsy oli varmasti monelle tärkeää, mutta kuljetusta odottavassa joukossa oli myös niitä, jotkä miettivät pakenemista.

Suomen ja Neuvostoliiton välille oli solmittu aselepo syyskuun 4. päivänä 1944. Siirryttiin levottoman rauhan aikaan. Mitä vaatimuksia NL asettaisi Suomelle? Kysymys sotavankien ja muiden Suomessa oleskelevien Neuvostoliiton kansalaisten palauttamisesta kotimaahan oli yksi ensimmäisiä ratkaistavia kysymyksiä.

Siilinjärveä ja kotikylääni Pöljää neuvostokansalaisten palauttaminen kosketti läheisesti. Ensiksikin täällä oli 11.10. Kuopion työvoimapiirin lähettämän kirjeen mukaan 39 sotavankia. Toiseksi paikkakuntalaisia kosketti Heimopataljoona 3:n sotilaat. He olivat sotavankeudessa liittyneet Suomen armeijaan.  Heimosotureille oli luvattu Suomen kansalaisuus. Tämän lisäksi oli erikseen luvattu, ettei heitä luovutettaisi Neuvostoliittoon. Heidän kohtalonsa muuttui hyvin vaaralliseksi syksyn aikana, kun Suomi ei Neuvostoliiton painostaessa pystynyt pitämään kiinni lupauksestaan. Kolmanneksi kunnassa oli Inkeristä, Karjalasta ja Aunuksesta tulleita siviilejä, joita Neuvostoliitto vaati luovutettavaksi.

Seuraavassa joidenkin Sotavankeja Pöljällä ja Sotavankikohtaloita käsiteltyjen henkilöiden vaiheita rauhan tulon jälkeen.

Aselevon jälkeen monen sotavangin kärsivällisyys lopahti. Siilinjärveltäkin luovuttettiin leirille vankeja, jotka kieltäytyivät jatkastamasta työskentelyä. Esimerkiksi  Mihail (Mikko) Borisov, Eljas Perukka ja Jussi Kurvinen palautettiin jo 10.11. tästä syystä leirille.

Borisovin Suomessa asuva suku ei ollut saanut yrityksistään huolimatta sotavankia vapaaksi. Mihail Borisovilla oli vaimo Neuvostoliitossa. Hänen ensisijainen toiveensa olikin ollut, että hänen olisi sijoitettu enonsa tilalle Suojärvelle. Joidenkin vankien kohdalla näitä "perheenyhdistämisiä" tehtiinkin, mutta Borisov vietti vankeusaikansa Siilinjärvellä. Hän palasi Neuvostoliittoon ja kuoli siellä 16.3.1976.

Eljas Perukka karkasi Naarajärven vankileiriltä. Perukan viimeinen sijoituspaikka oli Pöljällä Lintuniemessä. Karkaamisensa jälkeen hänen onnistui piilotella eri puolilla Keski-Suomea. Perukan täti Anna Karila asui Jyväskylässä. Perukan sanotaan saaneen henkilöllisyystodistuksen kauppaedustaja Pauli Laineelta. Ilmeisesti paperit olivat riittävän hyvät, sillä hänen onnistui paeta Ruotsiin. Eljas Perukka on haudattu Virsbon hautausmaalle lähelle Västeråsia. Hän kuoli 16.4.1982. Mikko Kurvinen kävi Pöljällä 1990-luvulla, mutta tällä hetkellä ei ole tietoa, mistä hän kylälle vierailemaan tuli.

Suurin osa neuvostoliittolaisista sotavangeista halusi mennä takaisin kotiin. Vankeusaikanaan puolta vaihtaneille heimosotureille tilanne oli paljon vaikeampi. He arvasivat, että paluu merkitsisi vähintääkin pitkiä vankeusrangaistuksia. Heimopataljoon 3:ssa oli palveli 1942-44 kaiken kaikkiaan 1070 vapaaehtoista. Siilinjärven vangeista ainakin Mikko Rybakov ja Väinö Airaksinen olivat liittyneet pataljoonaan. 1.11. 1944 Valvontakomissio vaati pataljoonan luovuttamista Neuvostoliittoon.

Molemmat Siilinjärven heimosoturit pakenivat palautusta. Pataljoona oli tarkoitus kuljettaa junalla Raahesta Pieksänmäelle 3.11. Kuljetuksen aikana 445 heimosoturia karkasi kuljetuksesta. Heille suorastaan tarjottiin mahdollisuutta paeta. Ilmeisesti tässä vaiheessa Mikko Rybakov karkasi.

Mikon vaimo Anni asui Pielavedellä. Pielaveden nimismies etsi Mikkoa vielä heinäkuussa 1945 paikkakunnalta. Pariskuntaa ei löytynyt. Häneltä on säilynyt Puustellin taloon Ahti Rautiaiselle lähetetty kirje vuodelta 1967. Kirjeen perusteella Rybakov olisi oleskellut Suomessa vuoteen 1951. Kirjeen kirjoittamisen aikaan hän työskenteli Kumlassa kutomossa. Perheeseen oli syntynyt Birgit-tytär. Jonkinlainen kodittomuus Mikkoon oli jäänyt, sillä hän kyseli 1967 kirjeessään Suomen työmahdollisuuksista. "Kaipaan Suomeen."

Väinö Airaksinen Kuopiossa 1943.
 Kuva Rakkaat siskot -kirjasta.

Väinö Airaksinen haavoittui kahdesti kesän 1944 torjuntaisteluissa, jälkimmäisellä kerralla vakavasti. Hän vietti toipilaana koko syksyn. Väinö ja Oili asettuivat ensin Keiteleelle, mutta huhtikuussa 1945 poliisi alkoi kysellä Väinöä. Airaksista varoitettiin ja hän livahti Valpon käsistä. Silloin pariskunta muutti Kiuruvedelle. Oili oli raskaana. Väinö joutui piilottelemaan muualla. Vielä huhtikuussa 1946 hän kirjoitti vaimolleen Oilille. Sen jälkeen hän katosi.

Kotiväki kertoi Valpon kuulustelijoille, että Väinö Airaksinen oli sanonut pyrkivänsä Ruotsiin. Väinö Airaksisesta ei kuulunut enää koskaan mitään. Suomessa hänet julistettiin kuolleeksi 1.1. 1957. Hänestä ei ole löytynyt tietoja Ruotsin arkistoista.

Sisäministeriön listoilla toistuu karkotettavien kohdalla ilmaus "kadonnut tuntemattomiin". Monet pakenivat Ruotsiakin kauemmas. Heimopataljoonan miehistä varmuudella pääsi pakoon 171 miestä. Kaikki Neuvostoliittoon palautetut heimosotilaat saivat pitkiä vankilatuomioita ja karkoituksia, mutta kuolemantuomioita ei annettu.

Lähteet: Työvoimalautakunnan arkisto 1941-44, sotavankiasiat. Siilinjärven kunnanarkisto. Neuvostoliittoon palautettavat kansalaiset 1945-1953 , Mikko Rybakovin kirje Ahti Rautiaiselle 28-1-1967. Pekka Rautiaisen hallussa. Kauppila, Paluu vankileirien teille. Suomesta Neuvostoliittoon luovutettujen kohtalo 1940-1955. Lappalainen, Aselevon jälkeen. Pekkarinen-Pohjonen, Ei armoa Suomen selkänahasta. Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944-1981. Rakkaat siskot! Rikkamäen Saastamoisen sisarten kirjeenvaihtoa kotirintamalta. Toimittanut Erkki Savolainen.

Pöljän Maamieseurantalo, nykyisin Eräveikkojen talo. Täällä majoitettiin kalterien takana ensimmäistä sotavankiryhmää
syksyllä 1941. Kuva 2016.

Sotavankikohtaloita

Ainakin 23 sotavankia työskenteli Pöljällä vuosina 1942-44: Sotavankeja Pöljällä. Heidän oleskeskelunsa kotirintaman siviilien seassa sujui varsin mutkattomasti. Sotavankien kohtelusta oli annettu tarkat ohjeet. Heidän piti olla koko ajan valvottuna, paikalliset ja vangit piti pitää erossa toisistaan, kaikenlainen seurustelu vankien kanssa oli periaatteessa kielletty. Heidät olisi ohjeiden mukaan pitänyt pitää ruokailussa, majoituksessa ja töissäkin erillään. Käytännössä ohjeita ei noudatettu.

Syksyllä 1941 yksi vankiryhmä majoitettiin Pöljän maamiesseuran talolle. Taloon laitettiin kalterit ikkunoihin. Aika pian ote höltyi. Vartiointipäiväkirjassa huomautetaan 14.10, että vartiomies Muraja jätti vankiryhmän yöksi Rytkölään, Hoikille. Talonväki ja vangit olivat juhlineet yhdessä.

Suojeluskunnan paikallispäällikkö Atte Rautiainen sai vakavan huomautuksen vankien valvonnan laiminlyönnistä kesällä 1943. Paikalliset miehet olivat vaihtaneet viinaa vankien tupakoihin. Vangit Pekka Nappu, Joonas Savolainen, Viktor Matero ja Mikko Kurikov määrättiin palautettavaksi leirille rangaistavaksi.

Syksyllä 1943 Jääskeläisen veljesten vanki Mikko (Mihail) Borisovin sukulaiset Suomessa ottivat yhteyttä vankileirille. Hänen kaksi tätiään asui Suomessa ja nämä alkoivat puuhata Mikon vapauttamista. Perheen sukujuuret olivat Aunuksen Lintujärvellä. Sotavankileiri 2 tiedusteli ärtyneesti Siilinjärven työvoimapäälliköltä, miten sukulaiset voivat tietää vangin sijoituspaikan? Kävi ilmi, että Mikko oli ollut syksyn aikana kirjeenvaihdossa veljensä Kosti Pamilovin (Helsinki), sotavankien Mikko Koskinin, Volodja Smirnovin ja Sergei Vorobjevin kanssa. Lisäksi hän oli kirjoitellut tätiensä Maija Koivusen (Helsinki) ja Sanni Rämeen (Kuopio) sekä appiukkonsa Ville Tishinin (Äänisjärvi) kanssa. Työvoimapäällikkö vastasi, että minkäs teet. Vangit kyllä tiesivät, että postin pitäisi kulkea työvoimapäällikön kautta.

Jotkut vangit olivat samassa talossa joulukuusta 1942 lähes sodan päättymiseen asti. Silloin vangeista tuli lähes perheenjäseniä. Puustellin talon luottovankeja olivat Viktor Matero ja Mikko Kurikov. Talon isäntä Atte Rautiainen oli Siilinjärven suojeluskunnan paikallispäällikkö. Vangit kulkivat vapaasti kylällä. Mikko Kurikov hoiti kyläläisten eläimiä tarvittaessa.

Vasemmalta Mikko Kurikov (eläinlääkäri), Unto Rautiainen (talon poika) ja
Viktor Materov. Kuva otettu 1943 Puustellin pihapiirissä.
Kuva Pekka Rautiainen.

Ainakin yksi sotavangeista löysi puolison vankeusaikanaan Siilinjärvellä. Väinö Airaksinen tuli Atro Linnoven taloon Koivusaareen syksyllä 1942. Hän oli kotoisin Toksovosta Inkeristä. Airaksinen oli jäänyt saksalaisten vangiksi Virossa ja hänet oli siirretty sieltä Suomeen. Keiteleeltä kotoisin oleva Oili Saastamoinen oli palvelijana Linnovella. Työn lomassa nuoret tutustuivat ja alkoivat suunnitella yhteistä tulevaisuutta.

Väinö oli liittynyt heimopataljoonaan 1942. Avioliitto oli molemmille myös pako hankalasta elämäntilanteesta. Oili "pääsi irti" Siilinjärven työvoimapäällikkö Eino Rauhalasta ja muutti kotiseudulleen Keiteleelle. Väinöllä oli nyt mahdollisuus suunnitella uutta elämää Suomessa. Saastamoisen sisarukset suhtautuivat toisiinsa lämmöllä, mutta Oilin puhdasta suomea puhuva sulhanen oli kirjeissä välillä ryssä. Kun Oili tuli raskaaksi, niin kirjeissä puhuttiin ryssänlapsista.

Myös Vladimir Teräväisellä oli vähintääkin lemmensuruja vankeusaikanaan Hökösellä. Säilyneestä aineistosta ei voi varmasti sanoa, millaisessa suhteessa vanki talon palvelijaan oli. Hän pyysi siirtoa toiseen taloon, koska "palvelija tekee hänelle pahaa". Isännän tulkinnan mukaan vanki ahdisteli palvelijaa. Teräväinen palautettiin 26.6. 1944 Aholahden sotavankileirille kurittomuuden ja naisten ahdistelun vuoksi.

Aholahden vankileirin heimosotavangeista perustettiin syksyllä 1942 omaa joukko-osasto, Heimopataljoona 3. Vangeille, jotka ilmoittautuivat patoljoonaan luvattiin sodan jälkeen vapaus ja Suomen kansalaisuus. Lisäksi heille luvattiin, ettei heitä luovutettaisi NL:oon. Heimopataljoonaan ilmoittautui Siilinjärveltä ainakin Ivan Patokov, Pekka Nappu, Mihail Shustrov, Mikko Jefremov ja Ivan Bosnakov. Isännät luottivat lausoinnoissaan kolmeen ensimmäiseen, sen sijaan kahta jälkimmäistä he pitivät epäluotettavina. Myös Mikko Rybakovin tiedetään olleen heimopataljoonassa.

Kuvassa äärimmäisenä oikealla mahdollisesti Mikko Rybakov.
Kuvassa Puustellin talon väkeä Pöljällä.
Kuva Pekka Rautiainen.

Heimosotavangit olivat erikoisasemassa Suomen sotavankien joukossa. Silti rangaistuksiakin annettiin. Esimerkiksi 4.8.1943 sotavankileiri 21 päällikkö kapteeni M. Lehmusvaara määräsi viidelle Siilinjärven vangille 4 vuorokautta kovennettua arestia. Piti seistä 20 kg selkärepun kanssa 2 tuntia päivässä asennossa ja loppuaika vietettiin putkassa. Tuomio pantiin toimeen Siilinjärven suojeluskuntalolla.

Sotavankien käytös muuttui asiakirjojen mukaan "röyhkeämmäksi" keväällä ja kesällä 1944. Sodan lopputuloksesta ei ollut enää juuri epäselvyyttä ja se lienee vaikuttanut vankien suhtautumiseen. Monet vangit kieltäytyivät töistä ja heitä lähetettiin takaisin vankileirille. Jo loppuvuodesta 1943 kiertokirjeellä varoiteltiin, "että epäluotettavat ainekset harjoittavat kiihotusta vankien keskuudessa". Mutta rauhaan oli vielä pitkä matka. Siilinjärveltä viimeisetkin vangit lähtivät vasta 30.10.1944.

Mutta minne lähteä? Junaan ja sitä tietä Neuvostoliittoon vai pakoon? Varsinkin heimopataljoonan miehillä ei ollut turvallisen "kotiinpaluun" mahdollisuutta. Heidän ja vähän muidenkin kohtaloista seuraavassa blogissa.

Lähteet: Siilinjärven työvoimalautakunnan arkisto. Sotavankiasiat. Siilinjärven kunnan arkisto. Pöljän sotavankileirin arkisto. Siilinjärven kotiseutuarkisto. Rakkaat siskot! Toimittanut Erkki Savolainen. Danielsbacka, Sotavankikohtalot. Neuvostosotavangit Suomessa 1941-44. Pietola, Sotavangit Suomessa 1941-44. Syrjä, Isännättömät. Heimosoturit jatkosodassa 1941-44.

Sotavankeja Pöljällä 1941-44

Olen aiemmin kirjoittanut kylämme sotavankileiristä, joka toimi syksyllä 1941. Linkki siihen ohessa Merkillinen vankileiri. Silloin tiedossani oli vain hajanainen, pieni Pöljän sotavankileirin arkisto. Sattumalta löysin Siilinjärven kunnan arkistosta työvoimalautakunnan papereita tutkiessani ison mapin, jossa käsiteltiin sotavankityövoiman asioita vuosina 1942-44. Nyt on mahdollista tarkentaa huomattavasti aiempaa selvitystäni.

Perunannostoväkeä Kolmisopen Harjulla. Kuvassa viisi sotavankia. Vartijana
Toivo Pietarinen. Kuva Irma Roivainen.

Pöljän vankileiri toimi 5.9.-15.11. 1941. Vankien käyttö työvoimana oli alkanut heinäkuussa 1941, jolloin vankeja alettiin käyttää satamatöissä. Kun tieto vankityövoiman saamisesta tuli yleiseksi, vankeja alettiin pyytää eri puolille maata. Erityisesti maataloustyöt kärsivät, kun miehet olivat rintamalla.

Pöljällä vankeja käyttivät töissään Särkiniemi, Harju, Rytkölä, Puustelli, Pohjolanmäki, Kievari, Piko, Holopaala ja Lintuniemi. Pohjolanmäen vangit asuivat riihessä. Tauno Heikkinen muistaa, että vangit vaihtoivat koreja leipään. Kaksi vankien tekemää koria on säilynyt.

Sotavangin tekemä kori. Omistaa Tauno Heikkinen.

Vankien ja paikallisten yhteiselo sujui joidenkin mielestä liiankin hyvin. Pohjois-Savon suojeluskuntapiirin komentaja raportoi marraskuun alussa, että vangeilla on liikaa vapauksia. He käyvät omin päin kirkonkylällä parturissa, suorittavat pitkiä hevosajoja ilman vartijaa ja saavat aivan liian runsaasti ruokaa. Niinpä sotavangit vietiin pois Maaningalta ja Siilinjärveltä jo marraskuussa. (Danielsbacka, 142)

Sotavangit siirrettiin joulukuussa 1941 koko maasta takaisin leireille. Päätös oli kohtalokas, sillä taudit ja nälkiintyminen nostivat kuolleisuuden leireillä hyvin korkeaksi. Jo tammikuussa Kotijoukkojen Esikunta raportoi: " Yleisesikunnan päällikölle. 17.1. 42 heikkouden ja sairauden vuoksi työkyvyttömin olevien vankien määrä oli 12 563, johon sisältyy 282 invalidia. Luku on edelleen suuri. Tämän vuoksi on odotettavissa, että ennen kesää kuolevien lukumäärä voi nousta aina 15 000 saakka." (Danielsbacka, 203)

Oli tehtävä jotakin, sillä sotasensuurista huolimatta tietoja tihkui kansainväliseen lehdistöönkin. Keväällä 1942 vankeja alettiin sijoittaa uudelleen maataloustöihin. Ensimmäiset "uuden yrityksen" vangit tulivat Siilinjärvelle 8.8.1942. He tulivat Naarajärven järjestelyleiriltä Pieksänmäeltä. Kunnat pyysivät vankeja ja työvoimapäällikkö vastasi heidän jakamisestaan tiloille. Työvoimapäällikkönä toimi Eino Rauhala.

Vankipäivä maksoi tilaajalle 30 mk. Mikäli vanki majoittui ja ruokaili työpaikassa, siitä hyvitettiin 25 mk. Näin normaali vankipäivän hinnaksi tuli työnantajalle 5 mk. Käytännössä kaikki ruokailivat muun väen mukana ja majoittuivat taloissa. Työnantaja teki vangeista työtehoilmoituksen, jossa kerrottiin päivittäinen työaika, majoitus ja arvio työn laadusta.  Ruoka-annoksia oli A-,B- ja C-annos. Maataloustyössä annos oli C. Jännevirralta Eino Konttinen oli kuitannut kohdan: "Kun ovat Karjalaisia, niin syövät talonväen kanssa samaa ruokaa."

Sotavankien muona-annos C 1942. Vaihtotaulukko 14.8.1942.

Siilinjärvellä vankityövoimaa ottivat heti elokuussa Tarinaharjun parantola, Atro Linnove, veljekset Konttinen, Aatto Snellman, Adiel Savolainen, Lenni Väänänen, Eino Känninen ja Tatu Tolonen. Ensimmäisesä erässä oli 18 vankia.

Pöljällä vankeja oli vuosina 1942-44 Särkiniemellä, Lintuniemellä, Puustellissa ja Rytkölässä Hoikilla, Harjulla, Ollikkalassa, Reponiemellä, Ranta-ahossa ja Pulasteella. Osa vangeista pysyi pitkään samassa talossa, osa kävi vain muutaman päivän töissä. Joulua 1942 vietti Pöljällä ainakin 6 sotavankia. Hoikin Rytkölässä Jussi Kurvinen, Puustellissa Viktor Materov ja Mikko Kurikov, Lintuniemessä Pekka Nappu ja Särkiniemessä Semjon Balin ja Mikko Germin. Nimistä voi päätelläkin, että on kysymys ns. heimosatavangeista.

Siilinjärven vangit tulivat Aitolahdesta, Savonlinnan läheltä. Sinne oli perustettu erikoisleiri suomenheimoisiksi katsotuille vangeille. Aitolahden leirin olosuhteet olivat paremmat kuin esim. Naarajärvellä, Pieksänmäellä. Maatiloilla suomea puhuviin tai ainakin auttavasti ymmärtäviin vankeihin syntyi läheisempi suhde. Esimerkiksi Jussi Kurvinen kävi 1990-luvulla Pöljällä etsimässä sodan aikaisia tuttaviaan.

Pöljällä työskentivät sotavankeina edellisten lisäksi ainakin: Andrei Grigorjev, Pjotr Aleksejev, Antti Anttinen, Feodor Jemeljanov, Mikko Rybakov, Aleksei Verobjev, Eljas Perukka, Vasilij Jevlev, Vasilij Varlamov, Nikolai Nugatshev, Vasilij Gusejev, Ivan Azarov, Juho Petrov, Ivan Bosnakov, Vladimir Teräväinen (Hökönen), Aleksandr Tappi ja Timofei Jakolev.

Seuraavassa blogitekstissä kirjoitan arkiston perusteella vankien oloista ja suhteista paikkakuntalaisiin.

Lähteet: Pöljän sotavankileirin arkisto, Kotiseutuarkisto. Työvoimalautakunnan arkisto. Sotavankiasia. Siilinjärven kunnan arkisto, Danielsbacka, Sotavankikohtalot. Neuvostosotavangit Suomessa 1941-44., Pietola, Sotavangit Suomessa 1941-1944.

Oikeistovallankaappaus Siilinjärvellä

Talonpoikaismarssijoita Helsingissä 7.7.1930.

Kunnallisvaaleihin osallistuttiin Siilinjärvelläkin varsin laiskasti alkuvuosina. Savon Työ patisti työväkeä osallistumaan vuoden 1928 vaaleihin, sillä kunnissa oli paljon voitettavana. Tuolloin nähtiin ehkä ensimmäisen kerran kunnon vaalimainontaa Savossakin. Työväkeä kunnissa kiinnosti erityisesti köyhäinhoidon, kansakoululaitoksen ja asutustoiminnan järjestäminen. Kunnallisverotus oli tietysti kiistakysymys, kuka maksaa ja minkä verran? Paljon riitaa aiheutti se, että useimmat kunnat avustivat suojeluskuntien toimintaa yhteisistä varoista. Näin toimittiin Siilinjärvelläkin.

Vuoden 1928 kunnallisvaalit järjestettiin joulukuun 4. päivänä. Vaikka äänestyslipussa ei puoluetunnukset näkyneetkään, niin puolueita näissä edustettiin. Siilinjärvellä ehdokasasettelu oli seuraavanlainen. Kunnan arkistossa on säilynyt Kasurilan vaalipiirin vaalilautakunnan vaalilippu, johon vaalilautakunta on merkinnyt annetut äänet..

. Kasurilan vaalipiirin vaalilautakunta on merkinnyt vaalin alustavan
tuloksen tyhjään vaalilippuun laskennan yhteydessä.

Porvarillisten yleiseisehdokas oli Eino Laitinen. Vasemmistolla oli asettanut
ehdokkaita listoilla  n:ro 4,5,9,11 ja 21.
Kasurilassa porvarilliset saivat 209 ja vasemmisto 118 ääntä.

Naisten osalistuminen kunnalliseen päätöksentekoon nähtiin jo tuolloin tärkeäksi. Nimimerkki "Naisvalitsija" kirjoitti Savossa: Siilinjärven kunnan äänivaltaiset naiset! Luopukaa ennakkoluuloistanne ja vetäkää viivanne jompaan kumpaan naisten listoista, joko N:ro 1 tai N:ro 14. On tärkeätä kokonaisuuden kannalta, että kunnan valtuustoon saadaan myöskin naisia, jotka paremmin kuin miehet ymmärtävät ajan naisten erikoisharrastuksia läheltä koskevia asioita. Miehet kyllä pitävät huolen siitä, valtuustoon aina tulee miehiä. (Savo 1.12.1928) Listalla 1 olivat ehdokkaina Saimi Virtaniemi, Lyyli Laitinen, Sohvi Väänänen, Hilma Väänänen ja Hilma Vesterinen. Toki tämänkin lista ykköspaikalla oli yleisehdokas Eino Laitinen.

Valtuustoon tuli valituksi 11 porvarillista ja 6 vasemmiston edustajaa. Valittu valtuusto ei kuitenkaan saanut istua koko kolmivuotista kauttaan, sillä 1929 talouslamasta alkanut poliittinen liikehdintä vaikutti Siilinjärvelläkin. Lapuan liike alkoi puhdistaa maata kommunisteista tai kommunisteiksi leimatuista ihmisistä. Kesällä 1930 Toivalan, Pöljän, Kuuslahden ja kirkonkylän työväentalot suljettiin.

Heinäkuun alussa oli järjestetty ns. talonpoikaismarssi. Siilinjärveltä siihen osallistui 22 marssijaa. Myös kyyditysasioissa oltiin aktiivisia. Kymmenen siilinjärveläistä Lapuan liikkeen kannattajaa kyyditsi 4.7. Savon Työn päätoimittaja Kalle Korhosen Leppävirran, Taipaleen, Karvion, Joensuun, Nurmeksen ja Lieksan kautta "ikitielle" Neuvostoliiton rajalle. Kyyditsijöistä viisi sai kaksi kuukautta ehdotonta vankeutta ja kaksi alaikäistä saman verran ehdollisena. Kolme syytetyistä vapautettiin.

Kunnanvaltuuston pöytäkirja 14.8.1930 on karua luettavaa. Vaaleilla valitut edustajat Kalle Pitkänen, Kalle Turunen, August Korhonen, Aaro Vidkopp ja Fredrik Karhunen  pakotettiin eroamaan valtuustosta ja heidän tilalleen valittiin porvarilliset varajäsenet. Tämän jälkeen kokousta jatkettiin "normaalisti". Antti Varonen oli poissa, mutta erosi seuraavassa kokouksessa. Kalle Turunen on kertonut, kuinka ulkona odotti rivi mustia autoja valmiina kyyditsemään vastarintaan asettuvat rajalle.

Siilinjärven  "puhdistettu" kunnanvaltuusto 1930. Kuva Riitta ja Jukka Kasurinen, Siilinjärvi 1925-1975.

Lapuan liikkeen paine sai eduskunnan säätämään syksyllä ns. kommunistilait. Näiden lakien perusteella vuoden 1930  siilinjärveläiset vasemmistolaiset ehdokkaat tulkittiin keskusvaalilautakunnassa kommunistisiksi ja listat hylättiin. Vasemmistolla ei ollut yhtään edustajaa valtuustossa 1931-33.

Vuoden 1933 kunnallisvaaleihin Maalaisliitto lähti tunnuksella "Terveen kunnalliselämän puolesta" ja Kokoomus ja IKL yhteislistalla "Kunnan ja kuntalaisten yhteisedun puolesta". Vasemmistokin sai yhden listan läpi, kun Antti Koskinen, August Hämäläinen, August Turunen, Otto Miettinen ja Heikki Tuomainen valittivat Siilinjärven keskusvaalilautakunnan päätöksestä maaherralle. Miehiä ei pystytty liittämään kommunistisiin yhdistyksiin. Vaalilipussa lista 17 erotettiin kuitenkin selkeästi muista listoista.

Vasemmiston ehdokkaat tiukasti erillaan listalla 17.

Vaalin tulos v. 1933 toi Maalaisliitolle 11, yhtyneelle oikeistolle 3 ja vasemmistolle 3 paikkaa. Kuumin oikeistoradikalismin hetki oli ohi. Lapuan liike oli kielletty, sen työtä aatteellisesti jatkoi IKL. IKL:llä oli varsin vahva kannatus Pohjois-Savossa, niin myös Siilinjärvellä. Vuoden 1936 vaaleissa maalaisliitto, edistys ja kokoomus tekivät vaaliliiton, jonka tarkoitus lienee ollut IKL:n kannatuksen suitsiminen. Puolue ei yksin saanut yhtään valtuutettua. Vasemmisto sai neljä paikkaa. Tämä valtuusto istuikin sitten pitkään, sillä seuraavat kunnallisvaalit päästiin pitämään vasta vasta v. 1945.

IKL listoilla 8 ja 16. Maltilliset ja demokraattiset  voimat
patosivat äärioikeiston menestyksen  vaaleissa vaaliliitolla.

Siilinjärven poliittinen kehitys ei olliu mitenkään poikkeuksellinen. Kaikki Pohjois-Savon valtuustot "puhdistettiin" kommunistivaltuutetuista.

Olen kirjoittanut tätä aihetta sivuten blogissani aiemmin Aatteen paloa Pöljällä .

Lähteet: Siilinjärven kunnanvaltuuston pöytäkirjat, Keskusvaalilautakunnan arkisto 1923-1936. Siilinjärven kunnan arkisto. Riitta ja Jukka Kasurinen, Siilinjärvi 1925-1975, Savon historia IV. Vastakohtien aika. Huttula, Nauloilla laadittu laki. Työväentalojen sulkemiset 1929-1032. Savo 1928-30, Savon Työ 1928-30. Museoviraston kuvakokoelma